KAHDESKYMMENES LUKU.
Hovi oli tehnyt huviretken maalle; se oli lähtenyt kaupungista lehvillä koristetuissa vaunuissa sekä kulkenut pitkät matkat ja aikoi syödä päivällisateriansa ulkoilmassa. Kustaa III oli järjestänyt tämän retken, ja noiden loistavien herrojen sekä viehättävien naisten mieli oli sopusoinnussa tuon hymyilevän auringonpaisteen kanssa, joka oli levittäinyt koko maiseman yli, jossa ei vielä mitkään kellastuneet lehdet muistuttaneet syksyä eikä katoavaisuutta.
Kaikki hovimenot olivat karkoitetut; nyt aiottiin huvitteleida kansan tavoin ja heittää tykkänänsä tuo teeskennelty ihminen sekä muuttua luonnonlapseksi, ja mitä runollisimmilla tunteilla kuunneltiin nyt lintujen iloista livertelyä puiden oksilla tahi karjan pitkäveteistä mylvintää etäällä olevilla niityillä. Jotkut menivät niinkin pitkälle halussansa olla yleisen kansan ja luonnonlapsen kaltaisia, että alkoivat puhua, mikä onni olisi omata pienen majasen ja rakastavan sydämen.
Erään lehdon reunassa kohousi viheriäinen kumpu; ollen puhdas pensaista ja kannoista oli se houkutellut tänne tuon iloisen joukon, joka oli asettaunut kummulle, ja palvelijat riensivät nyt tuomaan isoista vasuista huikaisevan valkoisia pöytäliinoja, joilla pian nähtiin järjestettyinä tarkoin peitettyjä astioita, korkeita hopea-kulhoja täynänsä tummansinisiä rypäleitä ja punertavia pääroneja joiden varressa vielä istui kiinni viheriä lehtiä, jään seassa olevia sampanjapulloja ja monenkarvaisia jäätelöjä. Vaikka tämä nurmikossa pidetty ateria ei ollutkaan niin kohtuullinen kuin meikäläisillä on tapana tällaisilla huviretkillä nauttia, ei tästä kuitenkaan ollut kellään minkäänmoista muistuttamista; kannet nostettiin pois noilta höyryäviltä ruoka-astioilta, samppanja kuohui laseissa, ja tässä syötiin, juotiin ja naureskeltiin niin luonnollisesti, kuin kukin voi.
Armfelt oli sijoittunut Magdalena Rudenschöldin lähelle ja tarjonnut hänelle lautasella tuoksuvia hedelmiä, ja heidän ympärillänsä pakinoitiin, näiden kumpaisenkaan oikeastansa kuultelematta, mitä sanottiin.
Tuolla hienolla, sivistyneellä hoviherralla oli tosin ollut joitakuita kohteliaita sanoja lausuttavana niille ihanille naisille, jotka tänään ikäänkuin kimaltelevat perhoset olivat liehuneet niityillä ja poluilla; hän oli tosin kuiskannut muutamille tuttavillensa joitakuita pilasanoja siihen vapaasen tapaan, jota useammat tämän aikakauden nuoret vapaasukuiset noudattivat; mutta nyt näytti hän siihen kyllästyneen, hänen silmäyksensä etsivät Magdalenaa, ja matalalla äänellä sanoi hän tälle hiljaa, että Italian lauluissa ylistellyt myrttilehdot eivät olleet mitään kauneuteen nähden verrattuina hänen vierellänsä oleviin orjantappurapensaisiin, kun Magdalena niiden varjossa lepäsi, ja että hänen loistavien silmiensä vaihettelevat vivahdukset sekä nuot katoavat ja jälleen palajavat ruusut hänen poskillansa olivat paljoa ihmeellisemmät kuin mitkään taikanäytelmät. Mutta kääntyen puolittain poispäin hänestä, vajosi hän pian kokonansa äänettömyyteen, joka saattoi Magdalenan hämille, ja samalla kuin autuaallinen huokaus kuului hänen huuliltansa, silmäili hän syrjästä lemmikkinsä hienoja kasvoja, joiden juonteet kuvautuivat tummansinistä taivasta kohden.
— Otaksukaatte olevani paimen, — alkoi Armfelt taaskin, katsoi häneen, — ja te paimentyttö, sekä että me molemmat oleskelisimme vihannoilla nurmikoilla laitumella käyvien lampaiden ympäröimänä, joilla olisi ruusunkarvaiset nauhat ja hopeaiset kellot kaulassa… otaksukaatte, että tämä olisi mahdollista, niin saatte selvän käsityksen niistä tunteista, joita te minussa herätätte… rauhallisesta, auringonpaisteisesta hiljaisuudesta, jonkalaista en vielä koskaan ole tuntenut ja joka mahtaa olla autuaiden henkien rauhan kaltaista.
Jos hänen sanoissansa olisi ollut jotain jokapäiväistä, olisi kentiesi tuon haaveilevan tytön häntä kohtaan heränneet tunteet saaneet pahan loukkauksen, joka olisi ne hälventänyt ja hajoittanut kuni sumu tuuleen. Mutta Kustaa Mauriz Armfelt puhui hänelle niin, kuin hänen mielestänsä uneksumansa lemmikin tulisi puhuakin, ja katseli häntä tuolla tulisella ihastuksella, jota Magdalena tahtoi herättää tässä miehessä, jolle niin monen naisen sydän oli palanut, ja joita hänkin vuorostansa oli lempinyt; niin hän tahtoi vallita Armfelt'in niin, kuin ei vielä yksikään nainen siihen asti ollut voinut tehdä, ja tässä hän onnistuikin. Suloinen voittoriemun tunne valloitti hänet, Armfelt'in puhuessa hänelle puoleksi käsittämättömiä lauseita, joita hänen sydämensä kuitenkin varsin hyvin tajusi.
Hän tunsi, ett'ei hän koskaan tulisi unohtamaan tämänpäiväistä huviretkeä eikä Armfelt'in viehättävää läsnäoloa. Jokainen mieletöin sana, jonka hän lausui, oli hänestä yhä uusi todistus siihen, että Armfelt häntä lempi, jokainen silmäys, jokainen elje olivat yhä uusia tunteenosoitteita, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään ja poskensa punoittamaan.
Ateria oli loppunut. Palvelijat asettelivat jälleen astioita, kulhoja ja hopeaisia pöytäkaluja, kunkin vasuhunsa, ja nyt viittasi Kustaa III alkaamaan huveja ynnä leikkejä. Ruhtinoita ja ylhäisiä virkamiehiä työnsivät, nyt vilkkaat hovipojat tieltänsä tuossa vanhanaikuisessa laululeikissä "kun kukin ottaa omansa, niin muut ei saakaan ketään," johon leikkiin kuningaskin otti osaa.
Nuot nuoret naiset juoksivat nostetuilla hameenhelmoilla ja liehuvin kiharoin; tuo heidän poskillensa noussut puna lisäsi heidän silmäinsä loistoa, ja tieto heidän suloudestansa ja viehättäväisyydestänsä teki heidät kaikki tyytyväisiksi. Hovimenot olivat karkoitetut, puvut olivat kohtuulliset ja tuo yksinkertaisuus, joka alussa oli teeskennelty, muuttui luonnolliseksi, todellinen iloisuus oli vallannut kaikkein mielen, ja hovijuonet sekä vilpistelemiset lepäisivät tässä tilaisuudessa.
Eipä alhaisin porvariston jäsenkään voinut olla huolettomampi kuin tämä kuningas ja nämät ruhtinaat sekä ruhtinattaret, ja vaikka kuningatar Sofia Magdalena oli hiukan jäykkä ja isoinen, ei hän ollut koskaan muulloinkaan toisenlainen, eikä myöskään voinut koskaan toisellaiseksi muuttua, vaikka Kustaa-kuninkaan mahtisanat tuhat kertaa olisi käskenyt sellaista muuttumista. Hänen kauniit, kylmyyttä osoittavat kasvonsa olivat aina yhtäläiset, ja vaikka hänen silmänsä eivät säihkyneetkään riehuvasta ilosta, ei ollut kuitenkaan mitään häiritsevää eikä masentavaa niissä silmäyksissä, joilla hän katseli noita tuhansia kolttosia, joita hänen lähellänsä tehtiin. Södermanlannin herttuatar oli oikeassa elämässänsä, hän liihoitteli ikäänkuin keijukainen niityllä, antoi itsensä kiinni leskisillä ollessa eikä laisinkaan huolinut, vaikka hänen puolisonsa joskus poikkesi jollekin syrjäpolulle kohtaamaan jotakin jumaloimaansa neitoista.
Kustaa III oli käskenyt olemaan iloisena, ja itse antautui hän näille yksinkertaisille huvituksille nuorukaisen vallattomalla innolla tahi oikaisi hän itsensä nurmikolle, kertoen vilkkaasti niistä maalaisen tapaisista juhlista, joilla Maria Antoinette vietti aikaansa Trianiossa.
Tullessani Versailliin, saavuin sinne aivan odottamatta, — jatkoi kuningas, ja menin äkkiarvaamatta kuningattaren puheille. Tuo hyvä Ludvig oli metsästämässä; ja kun vihdoin sain syleillen häntä tervehtiä, oli hän kiireissänsä heittänyt metsästysnutun päähänsä ja esiintyi kengissä, joista toisella oli punainen toisella musta korko, toisessa kultainen ja toisessa hopeainen solki, lyhyesti sanoen, hän näytti kovin kummalliselta. Kuningatar kysyi häneltä, aikoiko hän panna tanssiaisia toimeen ja joko hän oli alkanut naamiaishuveija, vai oliko hänen tarkoituksensa antaa minulle käsitys ranskalaisesta komeudesta. Tämä kaikki herätti suurta naurua, ja Ludvig laski pilaa siitä, ett'ei ollut löytänyt ketään, joka olisi ollut hänelle avullisna tuossa kiireellisessä pukeumisessa, ja että hän innoissansa saada minua pian tavata oli ottanut yllensä, mitä hänen käteensä vaan ensiksi sattui. — Hymyily oli kuninkaan huulilla, ja hän jatkoi kertomustaan Ranskassa olostansa.
Kaikki se sulous, mikä Kustaa-kuninkaan olennossa oli, esiytyi tänä päivänä kaikessa lumoavassa viehättäväisyydessänsä, ja erinomaisella kohteliaisuudella hän haasteli seurueensa kera tahi otti miellyttävällä vilkkaudella osaa niihin yksinkertaisiin huvituksiin, jotka viehättivät uutuudellansa, loukkaamatta hänen hienoa kauneudenaistiansa.
Vasta huomattuansa sen ihastuksen, jolla hänen etevin suosikkinsa silminnähtävästi kohteli neiti Magdalena Rudenschöld'iä, näytti vähäinen varjo laskeutuvan hänen otsallensa.
— Elis-hyväni, — kuningas oli äkkiä kääntynyt Schröderheimiin päin ja puhutteli häntä ystävällisellä äänellä, — Armfelt kohtelee tuota viehättävää Magdalenaa sangen silmäänpistävällä suosiolla.
— Se on uusi todistus hänen hyvästä aististansa, teidän majesteettinne.
— Sellaisena en minäkään voi muuta kuin hyväksyä sitä. Hän on todellakin viehättävä… todellinen ruusunnuppu; mutta muuksi kuin perhon huikentelevaksi ihastukseksi ei hänen suosionsa saa muuttua.
— Häneen nähden en siitä luule muuta voivankaan tulla.
Kuningas nauroi.
— Mutta jos otaksuisimme mahdottomuudenkin mahdolliseksi, ovat nuot kumpikin liian köyhiä, ajatellaksensa avioliittoa. Foi de gentilhomme, Armfelt yksin maksaa minulle kylläksi, mitä hänen perheensä sitte tulisikaan maksamaan?… Saanpa todellakin ajoissa toimittaa hänet soveliaasen naimiseen.
Tietämätöin näistä sanoista, näistä ensimäisistä pilvistä, jotka nousivat Magdalenan niin kirkkaalle ja viehättävälle lemmentaivaalle, astuskeli hän kaidalla, puoleksi raivatulla metsäpolulla lemmikkinsä rinnalla, kuunnellen hänen sanojansa ja vastaten niihin sekä osoittaen hänelle kaiken sen suosion, jota hänen tulinen luonteensa ja tuntehikas sielunsa voi osoittaa.
Tuo viehättävä hovimies ja tuo ihana hovineiti kävivät aivan vieretysten, puhuen metsän ihmeellisestä huminasta ja omista kummallisista tunteistansa, ja astuen hiukan erään nuorukaisen ja tytön tieltä, joilla luultavasti oli sama halu yksinäisyyteen kuin Magdalenalla ja hänen ihailijallansakin, sattui tuo vapaasukuinen neiti luomaan silmänsä tähän pariin. Silmäyksellä, joka osoitti Magdalenan tuntevan tuon nöyrästi kumartavan tytön, tervehti hän tätä, kentiesi huomaten jonkun yhtäläisyyden hänen ja tuon nuoren tytön olosuhteissa, — heidän molempain, jotka elämässä olivat niin äärettömän erilaisessa asemassa, — lähetti neiti Rudenschöld hymyilyn tytölle, tuolle pienelle, vähäpätöiselle ompelijattarelle, jonka Magdalena pari vuotta sitte ensi kerran kohtasi Daschka-kreivittären luona ja jonka olemassa olon tuo ylhäinen neiti milt'ei kokonansa oli unohtanut. Tämän hymyilyn ohessa tunsi hän jonkunlaisen mielisuosion tuota halpaa tyttöä kohtaan valtaavan itsensä ja, pysähtyen hänen eteensä; lausui hän alavaisella ystävyydellä:
— Minulla olisi teille hiukka työtä. Vielähän te ompelette? Noh, hyvä! Kokonainen teaatteripuku, — jos tahdotte auttaa minua sen valmistamisessa, niin tulkaa huomenaamulla Drottningholm'iin.
Ja Magdalena liihoitteli eteenpäin, jälleen hymyillen tuolle hämmästykselle, jonka hän tytön kasvoissa oli huomannut. Muutama minuutti tämän jälkeen oli hän ja Armfelt ehtinyt tuolle viheriöivälle, nyt kokonansa jaloilla poljetulle kummulla, jossa huviretkeilijät jo olivat valmistauneet palajamaan Drottningholmiin, ja he pääsivät tähän linnaan juuri kun täysi kuu nousi valjusti kumottaen itäisellä taivaalla olevien illan pilvien välistä.