KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Neiti Rudenschöld'in huoneessa oli pöydät ja sohvat täynänsä levantiinia (hienoa kangasta), kassiaania (ohutta villakangasta), hopeaharsoa, hienompaa ja paksumpaa silkkikangasta, tavallista harsoa, kukkasia, nauhoja ja punoksia. Tuo kalpea ompelijatar, jonka Magdalena edellisenä päivänä oli kohdannut, seisoi läheisessä huoneessa ahkerasti valmistaen hameenlaskoksia ja kureuumia. Magdalena aikoi esiintyä eräässä ranskalaisessa, yksinäytöksisessä komediassa, näytellen kamarineitsyen osaa, jossa oli sukkelia sanasutkauksia sekä hauskaa pilaa, ja hänen pukunsa piti olla tehty uusimman ranskalaisen kuosin mukaan. Väliin harjoittaen osaansa ja väliin tutkien erästä kuosilehteä, lausui hän noita enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä sanoja, joita hänen tuli puhua tahi vajosi hän yksitotisiin mietelmiin hameista, kauluksista ja kalvoisimista.
— Olenpa todellakin mielissäni, että satuin teidät kohtaamaan, neiti Holm, sillä täten pääsin kaupunkiin matkustamisen vaivasta, saadakseni pukuni reilaan. Pitääkö minun ottaa hopeaharsoinen myssy päähäni? Mitä siitä sanotte?
— Se tulee näyttämään somalta.
Noh, sitte päätän todellakin käyttää sellaista.
— Tässä silmänräpäyksessä avasi hymy Magdalenan huulet, ja hän jatkoi: — niin, me kohtasimme toisemme eilen, neiti Holm! Arvelenpa sen nuoren miehen, joka käveli kanssanne olleen teidän veljenne tahi läheisen sukulaisenne?
Ennenkuin pieni ompelijatar ennätti vastata, kuului hiljainen naputus, ja kun Magdalena riensi avaamaan sivuovea, joka johti läpikäytävään, astui Fredrik-ruhtinas sisään Armfelt'in seuraamana.
— Anteeksi, neiti Rudenschöld, — pyysi ruhtinas, kumartaen kaunista päätänsä ja lähettäen Magdalenalle ihailevan silmäyksen, — minä olen etsinyt teitä kaikkiaalta ja teidän närkästymisennekin uhalla tulen luoksenne neuvottelemaan muutamista tärkeistä asioista.
— Noiden "tärkeiden asiain" tähden, joista teidän korkeudellanne on neuvotteleminen, en tahdo närkästyksellä kohdella teidän korkeuttanne, — lausui Magdalena hämillänsä tästä käynnistä, punastuvin poskin sekä luonnollisella yksinkertaisuudella olennossansa, ja hänen äänessänsä oli samoinkuin linnun laulussa metsässä huoletoin hilpeys jatkeessansa: — olenpa erinomaisen utelias ja kokonansa korvana, teidän korkeutenne.
— Ihana Margot, — lausui ruhtinas hymyillen, — te näette minussa Juhanin, tuon teitä jumaloivan palvelijan, joka koko tänä aamuna ei ole muuta tehnyt, kuin kertonut mitä hellimpiä lemmenlauseita…
— Mutta minun huoneeni, teidän korkeutenne, ei ole sovelias paikka näytelmäkappaleiden harjoittamiseen!
— En tulekaan sellaisessa tarkoituksessa, vaan siitä syystä, että Armfelt äsken keskeytti minun lemmenlauseeni ja tuli sillä sanomalla hänen majesteetiltansa, että minun pitäisi viivyttelemättä käskeä valmistamaan se puku, jota aijon laskiaishuvissa käyttää. Siitä syystä olen etsinyt teitä kaikkiaalta, sillä vaihtokohtauksessa tulee meidän olla yhtäläisessä puvussa, ja minä haluan siis tietää, minkälaisen puvun te valitsette, jotta minä voin määrätä omani sen mukaan.
— Teidän korkeutenne kohteliaisuus on ääretöin, — vastasi Magdalena, jonka jälkeen he alkoivat vilkkaasti keskustella, minkälaisissa puvuissa heidän tulisi esiytyä sekä niistä kappaleista, joita aiottiin näytellä kuin myöskin Kustaa III:nen väsymättomyydestä kaikkein harjoitusten huolenpidosta ja kunkin näyttelijän suuremmasta tahi pienemmästä ky'ystä.
— Te olette tänään ollut niin näkymätöin, neiti Rudenschöld, ikäänkuin olisitte ollut kuollut. Ah, jopa käsitän, tämä selittää syyt, te tutkitte kuoseja! — lausui Armfelt, joka nyt otti ylös tuon pienen kaavan, jonka Magdalena herrojen sisäänastuessa oli pudottanut laattiaan — Se on mitä vaarallisinta tutkimusta, jopa valtiota hävittävääkin. Humen mietteiden mukaan oli muotihulluus Kaarlo II:n hallitessa Englannille vahingollisempi kuin nälkä ja rutto sekä sodat, sillä nämät lakkasivat joskus, mutta muotihulluus ei herennyt koskaan. Tämänpä meidän viisas kuninkaamme älysikin, ja meidän kansallispuvullamme on maamme paljo voittanut. Toivon myöskin teidän käsittävänne tämän ajanviettonne turhuuden, ja että te opitte paremmin käyttämään aikaanne, esimerkiksi — lähtemällä puistoon kävelemään. — Näitä viimeisiä sanoja lausuessa ilmautui hymyily Armfelt'in huulille, ja ruhtinas nauroi ääneensä.
— Antakaa Humen mietteet vakuuttaa teitä, kuinka turhaa on viettäminen päiviänne peilin edessä. Minä olen siinä yhtä mieltä Armfelt'in kanssa, että nuori nainen käyttää aikaansa verrattomasti paremmin puistossa kävellessänsä, etenkin jos hänellä on hurmaantunut ihailija rinnallansa.
— Mutta kuosien tutkiminen on erinomattain hauskaa, — väitti Magdalena, ollen, ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan sitä salaista silmäystä, jonka ruhtinas loi Armfelt'iin, — ja kaikeksi onneksi saa vielä näyttämöllä noissa ranskalaisissa näytelmäkappaleissa antautua näihin pieniin haaveiluihin.
— Soma puku ja tuhansittain muserrettuja sydämiä, niinkö ajattelette, neiti Rudenschöld?— kysyi Armfelt, leikitellen eräällä Magdalenan pienellä sormikkaalla, joka oli saanut sijansa kukkaisten ja nauhain keskellä tuolla pienellä, marmorista tehdyllä ompelupöydällä, jonka jalka oli muodostettu kielillä varustetun, kultaisen kanteleen kaltaiseksi ja jonka Magdalena oli sysännyt syrjään, asettuessansa jälleen nojatuoliin.
— Muserrettuja sydämiä, — kertoi hän, — mikä kauhea sana, eikö niin! Hyvin käytetty nauharuusu, hivuskähärä, tekopilkku, voivat syöstä meidät turmioon. Ja nämät pienet sormikkaat sitten, lyönpä vetoa, että ne, jotka saattoivat Englannin Anna-kuningattaren äksyihinsä suosikilleen, Marlboroughin herttualle, eivät olleet näitä hienommat eikä komeammat! Tuo pieni sormikasjuttu on myöskin lisänä kuosien historiaan; ei, älkäätte huoliko muotihullutuksista, neiti Rudenschöld, te olette ihana koristelemattakin, ja hymyilyllänne saatatte te yllin kyllin meidän aivomme ymmälle.
— Armfelt on täydellisesti oikeassa, taiteen apukeinoja te ette tarvitse käyttää meitä voittaaksenne, — lausui Fredrik-ruhtinas ritarillisella imartelulla, nousten istuviltansa. — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, neiti Rudenschöld.
Ruhtinas ja Armfelt olivat poissa, ja nyt laski Magdalena kätensä sykkivälle sydämellensä. Armfelt oli kehoittanut ruhtinasta käymään Magdalenan puheilla, jota hän oli ikävöinyt: Magdalenan silmät loisti ja hänen huulensa hymyilivät. Menisikö hän puistoon tätä tapaamaan, kuten hän kiertelemällä oli pyytänyt? Ei sitä hän ei tahtonut tehdä! Eikö Daschka-kreivitär ollut hänelle sanonut, ett'ei koskaan pitäisi antaa miehen olla varma siitä, että häntä rakastetaan? Naisen veikistelyhalu sanoi hänelle, että tämä ei ollut hyljeksittävä neuvo, ja hymy vielä huulillansa avasi hän lähimäisen huoneen oven ja ottaen sieltä moniaita karrikkaita, valmistaakseen niistä kauluksen á la Medicis (ranskalaiseen kuosiin tehty pystykaulus) jossa oli konstikkaita, liljan lehden kaltaisia poimuja, lausui hän:
— Mistäs me puhuimmekaan? Niin tosiaankin… siis oli se teidän veljenne tahi läheinen sukulaisenne, jonka seurassa te eilen kävelitte?
Heleä puna lensi näitä sanoja kuullossa Maria Holm'in poskille, lausuessansa:
— Ei kumpikaan, armollinen neiti.
— Ah, Jumalani, neiti Holm, — lausui Magdalena nauraen, — ja kuitenkin kävelette te metsässä ja kun asiaa tarkoin tutkitaan, olette kentiesi kävelleet siellä teille tykkänänsä vieraan miehen seurassa.
— Eipä ventovieraankaan, — vastasi ompelijatar, joka turhaan koetti näyttää välinpitämättömältä.
— Minun arvaamiskykyni ei ole suuri, huomaan; teidän täytyy tulla minun uteliaisuudelleni avuksi.
Magdalena oli huvitettuna tuon pienen, kalpean tytön lemmensuhteista. He olivat kohdanneet toisensa tuolla yksittäisellä metsäpolulla, kentiesi oli heidän tunteissansa jonkinmoista yhtäläisyyttä; kaikilla rakastavilla on varmaankin yhtäläiset mietiskelyt; paimentytöstä ruhtinattareen asti on heillä lemmenunelmansa, vaikka enemmän tahi vähemmän runollista laatua. Nämät ajatukset risteilivät Magdalenan mielessä; rakkaudesta jutteleminen oli hänestä hauskaa, hän halusi vertailla omia tunteitansa tuon kalpean tytön tunteisiin, tuon vähäpätöisen olennon, — voikohan hänkin lempiä samalla lailla?
— Niin, neiti Holm, — jatkoi Magdalena, — teidän täytyy ripittää itsenne minulle, teidän täytyy puhua hänestä, jonka seurassa minä eilen teidät nä'in; mutta ennen kaikkia, jutelkaa minulle siitä ensimäisestä hetkestä, jolloin hänet näitte.
— Minun kertomuksellani tulisi olemaan niin vähän arvoa… se tulisi olemaan niin yksitoikkoinen…
— Olkoon niinkin, — vastasi Magdalena iloisesti, — te olette aina olleet erinomaisen umpimielinen, mutta minä olen päättänyt ottaa teistä selvän.
Tuon nuoren hovineidin oikku saattoi neiti Holmin nähtävästi hämille, ja kierrellen rihmanpätkää sormiensa välissä, oli hän yhä vaiti.
— Jos hänestä on niin vaikeaa jutella, niin kertokaatte minulle jotain vanhemmistanne ja teidän entisestä elämästänne, mistä tahansa, tehkää hyvin ja alkakaa, minä kuultelen.
— Äitini on erään tullivirkamiehen leski,— vastasi kainon epäröimisen jälkeen tuo nuori neiti, — isäni eläessä asuimme me eräässä pikkukaupungissa, ja meillä oli hyvä jokapäiväinen toimeentulo. Hänen kuoltuansa tuli tästä loppu, ja maksaaksemme jonkun osan velkojamme, täytyi meidän myydä asumuksemme. Isossa kaupungissa voi helpommin salata köyhyytensä sekä huolensa ja saa myöskin helpommin työtä. Ah, armollinen neiti, ihminen on aina taipuvainen toivomaan ja suunnittelemaan; eipä ollutkaan työnsaaminen aivan helppoa… vasta nyt viime vuonna…
— Minä ymmärrän, teillä on ollut paljo murheita, mutta nyt teidän on parempi, — keskeytti Magdalena, joka tunsi todellisen ilon ajatellessansa, ett'ei tuon tyttöparan päivät kuluneet alituisissa kyynelissä ja puutteissa. — Ja nyt ryhtykäämme häneen, mitä te ajattelitte, ensi kerran hänet nähtyänne?
— Niin, mitäkö ajattelin, sitä en tiedä tuskin itsekään; hän ja minä olemme olleet leikkitovereja, ja nyt…
— Nyt, — kertoi Magdalena hymyillen.
— Nyt olemme ottaneet ikuiset jäähyväiset toisiltamme.
— Jäähyväiset, — jonkinlainen hämmästyminen ilmautui näissä Magdalenan sanoissa, — ikuiset jäähyväiset siltä, jota lempii, kuinka hirmuista! ja milt'ei hengittämättömänä lisäsi hän: — minkätähden?
— Me olemme liian köyhät, me emme voi ajatella yhteenmenemistä, — vastasi tyttö tyynellä sekä vakavalla äänellä, ja ainoastansa hänen silmissänsä ilmautui hänen tuntemansa tuska.
— Ja niin olette sanoneet toisillenne jäähyväiset sekä kulkeneet kukin haarallenne, — lausui Magdalena, joka tunsi miltei mielikarvautta tuosta tyyneydestä, jota hän oi voinut käsittää.
— Me olemme tehneet tämän, sillä meidän on täytynyt.
Täytymiselle alistumiseen, tuimalle, rasittavalle, tukalalle täytymiselle, mitä kylmäverisyyttä tähän vaaditaan! Ja nyt, sanottuansa yhdellä hetkellä ikuiset jäähyväiset lemmityllensä, tuli hän toisella aivan tyynesti neula kädessänsä istumaan sekä puhui paljeteista ja muista teaaterikoristuksista, kun hänen olisi pitänyt olla valmis kuolemaan epätoivosta!…
— Mutta sehän on kauheata, — lausui Magdalena enemmän ajatuksissansa kuin vastaukseksi kuulemiinsa sanoihin. Ei, heidän tunteissansa ei ollut mitään yhtäläisyyttä! Jos tuo tyttö todellakin lempi, mitä olisi köyhyys lemmityn rinnalla häntä haitannut? — Tarvitsetteko te siis rikkautta, ollaksenne onnellisia? — kysyi hän ääneensä milt'ei surkutellen tämän tytön kylmäkiskoista tyyneyttä ja sitä, että oli huomannut ainoastansa omien etujen punnitsemista sekä harkitsemista, missä hän kankaittaan oli odottanut omien tunteidensa kanssa sopusoinnussa olevaa haaveilemista.
— Rikkautta, ei, armollinen neiti! — Neiti Holm, joka kummastuksella oli luonut häneen silmänsä työstään, lisäsi hetken kuluttua: — mutta minun äitin ja kuuromykän sisareni, miten heille kävisi? Ei, minä en voinut tehdä toisin! Kauan tosin olin kahdella päällä ja epäröin, mutta kun tuo vaikea askel nyt on otettu, olen tyytyväinen.
Nuori tyttö lausui nuot viimeiset sanat milt'ei puolittain kuiskaavalla äänellä, samalla kun hänen huulensa värisivät.
— Hän ei siis kuitenkaan ole tunteetoin, ajatteli Magdalena, — epäilemättä olen tässä kohdassa arvostellut tuota nuorta tyttöä väärin; haluaisinpa mielelläni olla rikas ja voimallinen tehdäkseni hänet onnelliseksi.
— Te ette saa kokonansa menettää toivoanne, — lausui vähän tämän jälkeen neiti Rudenschöld ystävyydellä, — milt'eipä kadun, että pakoitin teitä kaiken tämän kertomaan, se mahtoi tuntua teistä sangen tuskalliselta. Älkää nyt surko itseänne kuoliaaksi, älkääkä tehkö kokonaista pientä murhenäytelmää tuosta lapsuutenne rakkaudesta, — lisäsi hän hymyillen sekä meni vierimmäiseen huoneesen, ja kiinnittäen peilin edessä moniaita hohtokiviä hameensa vyöhyeesen, mietti hän, kuinka kauheata ero lemmitystänsä mahtane ollakaan.