KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
— Kas tässä anomuskirje, jonka olen saanut Bellman'ilta, — lausui Kustaa III, antaen kirjeen valtiosihteeri Schröderheimille, joka vaitonaisena silmäili seuraavia rivejä:
"Jaloin, kaikkein armollisin kuningas!
Sittenkuin Korkeimman avulla minun alamainen ahkeroimiseni ja ilolauluni ovat paljo edistäneet valtion polttimoissa valmistettujen, hyväin juomatavarain menekkiä ja myöskin voittamiseen nähden epävarmojen arpojen ostamiseen kuninkaallisesta valtionarpomisesta, rohkenen alamaisuudessa anoa pientä, 333 riksin palkintoa jommastakummasta näistä rahastoista. Armollisin kuningas! Bakko-jumalan temppeli on nyt avattu! Yleisö on siten ensi kerran saanut tietoa minun kirjoituksistani. Ne eivät vaikuta mitään pahaa, koska ne myöskin huvittavat. Ja jos minun kanteleeni joskus on karkoittanut murheet valtaistuimelta, on minulla, kaikki ne ansiot, jotka perustivat Maron onnen. Olen j.n.e.
Teidän majesteettinne alamaisin ja uskollisin C. M. Bellman."
— Voit rauhoittaa suosikkiasi, Elis-hyväni, — jatkoi kuningas; tuon anotun palkkion tulee hän saamaan.
— Kuinka voin kylläksi kiittää teidän majesteettianne tästä armosta! — vastasi Schröderheim riemusta loistavin silmin. — Ei missään aikakaudessa ole ollut Kustaa III:tta suurempaa kuningasta, eikä missään aikakaudessa ole ollut Kaarlo Michael Bellman'ia suurempaa laulajaa! Kuningas ja runoilijat ovat toistensa vertaiset; tuolla verrattomalla runoilijalla on kuitenkin kova rahanpula, ja hän ansaitsee kannatusta.
— Ja kelläpä ei tällaista pulaa olisi, Elis-hyväni, — kysyi Kustaa-kuningas, joka mielihyvällä oli kuullellut Schröderholm'in lauselmia. —
— Vaikka "Bakko-jumalan temppeli on avattu," eikä minun rakkaita alamaisiani sovi soimata liian raittiiksi kansaksi (37), vaan se sangen mielellänsä nauttii valtion paloviinaa (38) eivät polttimot sittenkään anna likimainkaan sitä tuloa, jota minulle kuvattiin niistä lähtevän. Pelkäänpä Höpken'in olleen oikeassa, kieltäessänsä mitä jyrkimmin tekemästä paloviinaa valtion yksinomaisesti valmistettavaksi… kaikki muut neuvoston jäsenet sitä puolsivat; mutta minulla olisi pitänyt olla kylläksi älyä huomaamaan hänen olleen ainoan, joka oli oikeassa.
— Tämän asian hyväksymiseenhän Venäjä ja Preussi antoivat hyvän esimerkin, — vastasi Schröderheim, joka ei mielellänsä suonut levottomuuden varjoa nousevan kuninkaan otsalle, ja hän lisäsi piloillansa: — runoilijat ovat laulaneet valtion valmistaman väkijuoman ylistystä, eikä kansalla ole mitään parempaa lohduttajaa onnettomuuden kohtauksissa.
Mutta kuningas ei hymyillyt. — Niin, niin, — vastasi hän, — kentiesi ainoastansa minä tänäpäivänä olen taipuvainen näkemään kaikki synkältä puolen. Mitä uutta, Elis-hyväni? — jatkoi hän muutaman minuutin vaiti oltuansa, — kerro jotakin, joka voisi minua oikein huvittaa.
— Sittenpä saankin kertoa aivan tuoreen uutisen, uutisen josta mies mieheltä ainoastansa kuiskataan. Ensiksi kerrotaan hänen kuninkaallisen korkeutensa, Södermanlannin herttuan, äärettömästä hinnasta ostaneen Chierlinin, itäisen Pitkäkadun varrella olevan talon, ja toiseksi, että kartanosta, sittekun herttua tuli sen omistajaksi, on ruvennut kuulumaan kummeaa kolketta jonka syitä on kaikilla keinoin koetettu saada selville.
— Kummeaa kolketta, sepä kuuluu hauskalta, ja siinä on jotakin salaperäistä, joka lienee minun veljestäni mieluista. Noh, entä vielä?
— Naapurit ovat peloissansa, etenkin naiset, jotka usein antavat viittauksia teurastetuista ja suolatuista lapsista, koirankuonolaisista ja vapaamuurareista.
Kuningas nauroi; — siis piilee kaikessa tässä vapaamuurarien vehkeitä… niin, sitä voin odottaakin, niinpian kuin minun veljeni oli mukana. Vapaamuurausta ja kapinoitsemista, — lisäsi Kustaa-kuningas vakavammin ja katsellen Schröderheim'iä kirkkailla, läpitunkevilla silmillänsä, jatkoi hän: — sinä olet sanonut mitä kuiskataan, mutta sinä et olisi kertonut sitä minulle, jos et tietäisi enempää.
— Teidän majesteettinne huomaa kaiken,— vastasi Schröderheim hymyillen; — niin pian kuin kuulin näitä huhuja, otin selon siitä, oliko herttua todellakin tullut Chierlin'in talon omistajaksi; sitte menin siihen aikaan, jona tuo mainittu kolke tavallisesti sanottiin kuuluvan, kävelemään itäiselle Pitkäkadulle.
— Ja sinä huomasit? — keskeytti Kustaa-kuningas vilkkaasti.
— En mitään, teidän majesteettinne, — vastasi Schröderheim; mutta minä kuulin todellakin heikkoa kolketta, ja kun seuraavana päivänä kohtasin Liljensparren, mainitsin hänelle niistä huhuista, joita olin kuullut sekä omasta iltakulustani. "Sittepä minä tiedänkin enemmän kuin te," vastasi hän totutulla, kuivalla tavallansa; "minä tiedän muutamain herrojen, niiden joukossa Södermanlannin herttuankin, kaikki puettuina avaroihin kaapuihin ja keltainen nauha vasemman käsivarren ympärillä, noin viikon aikaa sitten alkaneen käydä siinä talossa. Kokous on tähän asti alkanut noin seitsemän aikaan illalla, ja kolke kuuluu ikäänkuin joku tekisi kellarissa kaivamistyötä, korjausta tahi muuta sellaista."
— Nuot kellarin korjaamiset tuntuu minusta sangen omituisilta, — lausui kuningas, ja hymyillen jatkoi hän: — ollen hyvä veli, pidän sangen paljo lukua Kaarlo-veljeni hankkeista ja toimista.
— Jos teidän majesteettinne käskee Liljensparrea ottamaan tarkempia tietoja…
— Kentiesi, Elis; mutta tällä silmänräpäyksellä on uteliaisuuteni herännyt, kello tulee seitsemän, ja minua haluttaa mennä hiukan kävelemään itäiselle Pitkäkadulle, tuntemattomana tietysti ja puettuna mustaan avaraan kaapuun ja keltainen nauha käsivarteni ympärillä.
— Ette kait, teidän majesteettinne, ai'o…
— En tiedä mitä ai'on, mutta jos sinulla on halua tulla mukaani, niin te'e itsesi joutuin valmiiksi.
Avaroihin kaapuihin puettuina ja kasvot milt'ei kokonansa peitettyinä leveäreunaisiin hattuihin kulkivat Kustaa III ja Schröderheim muutama minuutti tämän jälkeen pitkin itäistä Pitkäkatua.
Pieni seikkailu oli kuninkaasta varsin mieluista ja leikillisellä pilalla vastasi hän niihin varoituksiin, joita hänen suosikkinsa silloin tällöin rohkeni antaa heidän kulkunsa johdosta ja jotka hän vihdoin kokonansa katkasi, muistuttaen suosikkiansa, ett'ei hän ensi kertaa itse ottanut selkoa niistä asioista ja hankkeista, joista hän piti lukua. Tuo kapea katu, jota pitkin he nyt kulkivat, oli tällä hetkellä miltei kokonansa tyhjä ihmisistä, muutama lyhty levitti heikkoa valoa ympärillensä, samalla kun toiset kohdat olivat kokonansa öisen pimeyden peittämät. Nuot molemmat kävelijät astuivat rivakkailla askeleilla ja, vaihdettuansa hiljaa joitakuita sanoja, menivät he erääsen etehiseen, jonka puoleksi avatut ovet he työnsivät selälleen jäljestänsä. Tältä paikalta voivat he pitää silmällä tuota milt'ei vastapäätä olevaa, entistä Chierlin'in taloa ja kaikkea, mitä sen läheistössä saattaisi tulla tapahtumaan, samalla kun he itse, pysyen varjossa, voivat olla kokonansa näkymättömät.
Eipä viipynytkään kauan, ennenkuin he kuulivat askeleita, ja sen etehisen ohi, jossa he seisoivat piilossa, kulki nyt vaitonaisina kolme viittoihin puettua henkilöä. Ei ollut epäilemistäkään näiden olevan niitä henkilöjä, jotka tavallisesti kävivät Chierlin'in talossa, sillä tähystettyään vaanien ympärillensä, menivät he suoraan tuon vanhan rakennuksen suljetulle portille, joka kolmen hiljaisen kolkutuksen jälkeen ääneti aukeni. Siinä valossa, joka tällöin ilmautui, näki kuningas heidän aukaisevan viittansa ja näyttävän jollekin hänelle näkymättömälle henkilölle niitä keltaisia nauhoja, jotka heillä oli käsivartensa ympärillä. Heti tämän jälkeen sulkeutui portti jälleen, ja muutaman silmänräpäyksen perästä lähestyi sitä taaskin kävelijä, jonka kintereillä kulki puolikasvuinen poika, joka, kädet pistettyinä avaroihin housunsa lakkareihin, kimakasti viheltäen kulki katua eteenpäin. Poika juoksi nyt tuon yksinäisen kävelijän ohi ja rientäen hänen eteensä lausui hän:
— Armollinen herra, jos te kuulutte koirankuonolaisiin, sallikaa minun teitä seurata, minä olen lihava ja valkeanpunainen kuin juotetun vasikan paisti…
— Sittenpä olet kelvollinen, — lausui mies hänelle, jonka jälkeen poika suin päin riensi katua eteenpäin.
— Se oli Fredrik Sparren ääni,— lausui kuningas hiljaa, nojautuen eteenpäin, voidakseen paremmin nähdä kaikki hänen liikkeensä, joista ei yksikään jäänyt häneltä huomaamatta aina tuosta varovaisesta koputuksesta porttiin sen sulkeumiseen asti hänen jäljestänsä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kuningas kadulla, kuiskattuansa
Schröderheimille:
Mene minua päinvastaiseen suuntaan ja yhdy minuun läntisellä
Pitkäkadulla, Harmaaveljesten kadun risteyksessä.
Kuningas oli iloinen mielessänsä, lähestyen nopeasti tuota määrättyä yhtymispaikkaa, johon valtiosihteeri nyt kokonansa hengästyneenä saapui.
— Pääsö minun veljeni kartanoon ei näytä olevan vaikea, — lausui Kustaa-kuningas, — kun koputtaa porttiin, näyttää keltaista nauhaa ja astuu sisään… kaikki tämä on varsin helppoa; — seuraa minua nyt, ystäväni!
— Mutta, teidän majesteettinne, miettikää…
— Mitä tulee minun miettiä, — keskeytti Kustaa-kuningas, kohottaen päätänsä, — minä, kuningas, voin astua sisään, mihin mieleni tekee. Mitään väkivaltaa ei minulle voi tapahtua… eivät he uskalla tehdä minulle. Veljeni tulee varmaankin kovin hämmästymään ja samalla näyttämään ääretöintä iloa minut nähdessänsä, jos minä hänet tapaisin. Eteenpäin, ystäväni, meillä ei ole aikaa viivytellä!
Kepein askelin meni Kustaa-kuningas jälleen itäiselle Pitkäkadulle, ja
Schröderheim, joka koetti pysyä hänen rinnallansa, kuiskasi levottomana:
— Sallikaatte minun yksinäni mennä sisään, teidän majesteettinne…
— Nyt ei mitään majesteettia, — keskeytti Kustaa-kuningas, ja huolimatta siitä, huomaisiko hänet joku ohikulkeva, astui hän rohkeasti tuota vanhaa rakennusta kohti, jonka tummain akkunaruutujen läpi ei voinut huomata, mitä siellä sisällä tapahtui, ja nyt kuului hiljaa nuo kolme kolkutusta. Portti lensi auki, ja Kustaa-kuningas seuraajineen aukaisi kaapunsa vasempaa lievettä, näyttäen tuota keltaista nauhaa, joka oli kiedottu hänen käsivartensa ympärille, eräälle hartiakkaalle, jäntevälle miehelle, joka kunnioituksella kumarsi päätänsä. Samassa silmänräpäyksessä tuli portti heidän takanansa suljetuksi raskaalla telkineellä, ja seikkailuja rakastava kuningas ja hänen mukanansa oleva suosikkinsa kävivät nyt sitä suuntaa, jota lampun valo heille osoitti.
— Tie ei viekään ylös- vaan alaspäin, — muistutti kuningas, heidän ollessa eräässä etehisessä, samassa silmänräpäyksessä, kun hän laski jalkansa eräälle portaalle, joka selvästi johti ales kellariin. Portaat olivat peitetyt matoilla, eikä heidän askeleitansa enään kuulunut kivilaskoksella, ja heidän ympärillänsä olevaa vaitonaisuutta keskeytti väliin heikko hyminä, joka kuului tulevan ikäänkuin maan alta.
— Kokous näyttää alkaaneen, — kuiskasi kuningas, joka nyt pysähtyi eräälle portaalle, heittäen vaanivan silmäyksen ympärillensä. Eräs kellariholvi, jossa oli terävät ulospäin pistäytyvät nurkat, näytti olevan suorastaan hänen allansa ja vasemmalla puoleksi auki oleva ovi, josta huikaiseva valo virtasi, sekä oikealla tumma, leveä esirippu, joka oli kiinnitetty kahden nurkan väliin. Kuulumattomin askelin lähestyi kuningas tuota puoleksi, avattua ovea, ja pysyen itse varjossa, katseli hän nyt erääsen jokseenkin matalaan holviin, jossa paitsi kapeata läpikäytävää oli useampia osastoja tahi komeroja, jotka nähtävästi olivat olleet joitakuita tässä talossa vuokralla asujien tarvekalujen säilytyspaikkoja, mutta jotka nyt avonaisine ovineen ainoastansa näyttivät pimeiltä aukoilta sekä luukuilta. Tuon kaidan läpikäytävän päässä näkyi suljettu ovi, jonka takaa äänet luultavasti tulivat, ja kääntyen äkkiä seuraajaansa, lausui kuningas:
— Tuo ovi on kiinni lautaseinässä, sen lähellä on eräs aukko, — rientäkäämme sinne, sillä minä kuulen askeleita porttikäytävän kivilaskoksella, ja joku tulee varmaankin meidän takanamme.
Muutama sekunti tämän jälkeen oli kuningas ja Schröderheim ennättänyt tälle paikalle ja vedettyään tuon paksuista laudoista kokoonliitetyn oven milt'ei kiinni jäljessänsä, seisoivat he aivan liikkumattomina, samalla kuin kaksi keskenänsä puhelevaa miestä kiireellisesti riensivät heidän ohitsensa, jolloin lautaseinänä oleva, suljettu ovi narisi.
Joku sekunti tämän jälkeen kuului kuninkaan lähellä muuan ääni:
— Kaikki kutsutut ovat nyt tulleet saapuville, ja tiedän kuninkaallisen korkeutenne armollisella suostumuksella voimme siis alkaa tämän kokouksen.
— Sitenpä emme tarvitse enään peljätä tulevamme huomatuiksi, lausui kuningas, kääntyen varovasti, ja huomattuaan raon lautaseinässä jatkoi hän: — foi de gentilhomme, mikä onni meillä onkin, tässähän voimme sekä kuulla että nähdä! Me olemme oikeissa näytännöissä, ystäväiseni; tämä sija saa olla häränsilmänä, — lisäsi hän piloillansa, — hiukan epämukava kentiesi, mutta ehkäpä näyttämö tulee tarjoamaan siitä jonkinmoista korvausta, — ja kumartuen tuohon ravistaneessa seinässä olevaan lomaan, huomasi hän kokonansa, mitä hänen edessänsä tapahtui.
Perimmällä loisti muutamia lamppuja, jotka olivat asetetut ristiin; näiden alla seisoi muuan tummaverinen mies, puettu punaiseen, kantapäihin ulottuvaan viittaan, jonka reunus oli täynänsä mustia merkkejä, jonkunmoinen mustalaispuku, joka hyvin soveltui miehen tulisiin silmäyksiin ja kalpeihin kasvoihin, jotka täydellisesti käännettyinä kuninkaasen päin kokonansa kiinnittivät puoleensa tämän huomion.
— Kolminaisuuden nimessä, — alkoi ristin alla oleva mies, — tervehdin täten teitä, veljet Nyt on alakuu, ja hetki on tullut, jolloin saan teille ilmoittaa, mitä minulle on käsketty. Tämän kartanon mahtava haltijahenki on käskenyt minua kysymään, oletteko te, veljeni, valmiit ryhtymään työhön?
— Ollaan, — kuului nyt jotkut äänet yksimielisesti huutavan.
— Oletteko valmiit tottelemaan ja uskomaan?
— Ollaan, — kuului taaskin tuo heleä vastaus.
— Siis kuulkaatte minua, jatkoi mies, joka tyynenä ja vakavana silmäili läsnäolevia, — tuo mahtava hallitsijahenki käskee teitä kaivamaan ei ainoastansa tämän kellarin koko kivipermannosta, vaan myöskin tämän viereisen. Vasta sen jälkeen on meillä oikeus ryhtyä tarkempiin etsimisiin, ja se paikka, johon aarre on kätketty täytyy meidän itse löytää; mutta se järjestys jota etsimisessä on noudatettava, on seuraava: ylhäisin työnjohtaja on hänen kuninkaallinen korkeutensa, Södermanlannin herttua. Olenpa, haltiahengen käskyn mukaan kirjoittanut muistiin, mitä järjestystä meidän sittemmin tulee noudattaa. — Tuo punaiseen viittaan puettu mies kääntyi nyt syvään kumartaen oikealle, jossa Kaarlo-herttua vakavan ja juhlallisen näköisenä kuulteli hänen puhettansa, ja antoi tälle erään kirjoituksen, josta hän nyt luki:
— Muut työnjohtajat ovat Fredrik Sparre, Ruuth, Oxenstjerna ja
Stenbock; rahastonhoitajia: Bonde ja Chierlin; salaisessa neuvostossa:
Ulfvenklou ja Håkan Pietarinpoika (39) salaisen neuvoston apulainen:
Reuterholm.
— Oletteko, herrat, tyytyväisiä tähän jakoon? — kysyi taaskin tuo punaisiin puettu mies, jonka kuningas nyt varmaan otaksui Ulfvenklou'ksi ja jota hän sentähden kahdenkertaisella uteliaisuudella katseli.
Sittekuin yhteen ääneen lausuttu "ollaan" oli kuulunut näiden sanojen jälkeen, katseli puhuja muutaman silmänräpäyksen vaitonaisena ja loistavin silmin eteensä.
— Minä näen ikäänkuin kristallista rakennetun linnan, — alkoi hän matalalla ja hillityllä äänellä, joka, kuuluen suloiselta korvaan, innostutti kuulijat ja saattoi heidät milt'ei näkemään hänen kertomaansa näkyä, ja sen loistavista pilari käytävistä astuu nyt minua kohden ihmeen ihana ruhtinatar, tämän kartanon haltijahenki. Hänen hymyilynsä on kuni auringonpaiste, sillä me olemme kaikessa noudattaneet hänen käskyjänsä, ja hän on tyytyväinen. Sidottuna valaansa ei hän uskalla neuvoa minulle paikkaa, mihin aarre on kätketty. Tätä aarretta ei hän salli meidän etsiä noudattamattamme joitakuita temppuja, joista tulen ensi kokouksessa tekemään tarkempaa tolkkua ja vieläpä sellaisessa puvussakin, johon tulen näyttämään mallin meidän ylhäiselle ruhtinaallemme, ainoalle, joka tulee löytämään nuot äärettömät aarteet, jotka ovat kätkössä täällä alhaalla. Hän on oikea etsijä, joka tulee täyttämään sen uhrin, mikä kahdeksan vuosisataa on pitänyt aarteen maan sisässä. Kun hänen lapionsa kopsahtaa metalliarkkuun, silloin, mutta vasta silloin saan kuiskeista hänelle taikasanat; — etsiköön hän uupumatta, niin hän tulee löytämään — sellainen on ruhtinattaren kehoittava tervehdys.
— Siis aarteenkaivajia, — ajatteli kuningas, joka, huomattuaan, ett'ei tällä kokouksella ollut minkäänmoista salaista valtiollista tarkoitusta, yhä oli pysynyt tuolla hilpeällä, vallattomalla tuulella, jolla hän oli tähän seikkailuun heittäytynyt. Ollen katselijana näytelmässä, jossa hänen veljellänsä oli sangen narrimainen osa, tunsi Kustaa-kuningas äkkiä halun ruveta näyttelemään ruhtinattaren osaa. Samassa silmänräpäyksessä pisti hän suunsa lähelle erästä seinänrakoa ja lausui naisen kimeällä äänellä:
— Niin, etsi ja sinä tulet löytämään!
Odottamatta, minkä vaikutuksen nämät sanat kuulijoihin tekivät, riensi kuningas pois tästä epämukavasta paikasta, jossa hän nyt pitkän ajan oli ollut, ja Schröderheim'in seuraamana tuli hän kenenkään häntä viivyttelemättä tahi huomaamatta suljetulle mutta vartioimatta jätetylle portille, jonka telineen suosikki veti auki, ja makeasti nauraen seisoivat he taaskin itäisellä Pitkäkadulla.
Puoli tuntia tämän jälkeen astui kuningas yhteen noista operahuoneen viereisistä pikkukamareista, joissa niitä kuuluisia iltaseuroja pidettiin, jotka, ollen järjestetyt Katarina-keisarinnan, Hermitagissa pitämien iltamien mukaan, olivat niin sanoakseni oppikoulu kaikkeen, mitä siihen aikaan pidettiin täydellisenä puheessa ja käytöksessä. Täällä kehitti Kustaa-kuningas esimerkillänsä tuota loistavaa käytöstapaa, joka on mennyt perinnöksi meidän aikaamme asti; täällä loistivat nuot "kolme sulotarta," kreivittäret Höpken, Meijerfelt ja Löwenhjelm; täällä antoivat kreivinna Piper, rouva Schröderheim ja neiti Rudenschöld — yhdistys suloudesta ja nerosta — sanasukkeluuksillansa vilkkautta näille iltamilla, joita kuningas niin suuresti suosi ja joissa Armfelt, Taube ja Essen olivat loistavina tähtinä seuraelämän taivaalla.
Heti tultuansa näihin huvituksia varten rakennettuihin pikkukamareihin, viittasi kuningas Armfelt'ia luoksensa, ja kertoi hänelle niistä menoista, joita hän äsken oli katsellut. Kuninkaan vilkkaassa mielikuvitelmassa syntynyt ajatus, että aarre todellakin voisi olla kätkettynä tässä kartanossa, oli poistanut suurimman osan sitä naurettavaa, jota tuossa hänen äsken näkemässänsä kokouksessa oli ollut, ja hän lisäsi puolittain todella, puolittain pilalla:
— Äärettömiä aarteita minä juuri tarvitsisin, tehdäkseni muita onnellisiksi, mutta ennen kaikkea tullakseni itse onnelliseksi. Kun armeliaisuutta ruvetaan harjoittamaan, aletaan aina omasta itsestänsä.
— Aivan niin, jalo kuningas, — vastasi Armfelt, jonka silmät usein lensivät neiti Rudenschöld'iin, jonka vierestä Kustaa-kuningas oli viitannut häntä luoksensa.
— Tuolle Ulfvenkloulle, jatkoi kuningas — voit lähettää sanan tulemaan jonakuna päivänä tänne hoviin, ennustamaan Kustaa Aadolfin tulevaisuutta. Tahi maltapas, huomenillalla aion lähteä Ulriksdal'iin; sinne voi hän tulla jälkeenpäin! Tuleepa hauskaksi kuulla, mitä hänellä voi olla ennustamista minun pojastani, sittekun hän on suvainnut voidella Södermanlannin herttuan Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi.
— Teidän majesteettinne suvaitsee laskea pilaa!
— Ei sanaakaan, Gösta, — vastasi kuningas hymyillen — tämä seikka on kyllä totta; mutta sinä et saa laverrella siitä sen kauemmaksi. Ulfvenklou on rohkea herra, ja hänen kanssansa jutteleminen tulee antamaan minulle todellista huvitusta. Seltterivettä ja samppanjaa! Tuolla etäämmällä seisoo eräs nuori nainen, silmäillen sinua salaisesti… todellakin on hän Venus, ja jos minä olisin Paris, tulisi Magdalena Rudenschöld saamaan kauneuden kilvan. Sinun tähtesi, Gösta-hyväni, toivon, ett'ei hän ole mikään "Gibraltar." (40)