KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Huilujen ja torvien äänet kaikuivat lavealta ympäris, ja yön pimeydessä loisti sadottain tuikkavia soihtuja, jotka loivat punertavaa valoansa lumella peitettyyn maahan, jolla korskuvia hevoista, valjastettuina keveöiden ajorekien eteen, lensivät eteenpäin hyppivää vauhtia. Tämä oli loistava jono heiluvia huntuja ja kiiltäviä ajoneuvoja, liehuvia suojusverkkoja sekä sulkatöyhtöjä, valoa ja hymyilyjä, ja yksinäinen yöllämatkustaja, joka astui syrjään tuon ikäänkuin lumouksesta ilmestyneen komeuden tieltä, tiesi kuninkaan veljineen, kuningattarineen ja tämän kälyineen sekä noiden eri hovien herroineen ja naisineen nyt operanäytelmän loputtua etsivän uusia huveja sekä hauskutuksia.
Tänä iltana tehtiin retki Ulriksdal'iin, jonka pihaan tuo pitkä rekijono pysähtyi, ja lyhtyen valossa riensi tämä kuninkaan itse valitsema seurue neuvottuihin pukemahuoneisin, joissa kukin kiirehti pukeumaan niihin vaatteisin, jotka olivat määrätyt tanssiaisiin, joita kuningas tänä iltana oli käskenyt toimeenpanemaan.
Nuot lukemattomista kynttilöistä loistavat huoneet täyttyvätkin pian vieraista, joita, ollen joko kirjavissa puvuissa tahi jonkinmoisessa naamiaispuvussa, nyt alkoi vilistä kirjavassa, loistavassa sekamelskassa, jota nuot venetialaiset peilit tarkoin heijastivat. Tanssisoitto kaikui täysin sävelin huoneiden läpi, kohteliaita sanoja hyvemmin tahi huonommin onnistuneita sanankäänteitä kuului kaikkialla ja hymyileviä naisia heittelihe viehättäviä silmäyksiä ympärillensä, joita hienot hoviherrat huomasivat sekä joihin he vastasivat tavalla, joka ei jäänyt naisten veikistelemisestä jäljelle. Ei mikään peittävä, silkistä ja sametista tehty naamio salannut heidän kasvojansa, ja nuot aistilla valmistetut, hyvin ruumista myöten asuvat puvut lisäsivät heidän soreuttansa ja loivat vähemmin soreoille jotakin omituista, jotakin uutuuden viehättäväisyyttä, ja tyytyväisen sekä iloisen näköisenä katseli Kustaa III ympärillensä, kun hän nyt tervehtien astui huoneesen.
Kuningas oli lähestynyt kuningattaren piiriä ja juteltuansa muutaman silmänräpäyksen puolisonsa kanssa, kääntyi hän neiti Hedvig de la Gardien puoleen, joka italialaisen talonpoikaistytön puvussa tervehti häntä kainolla suloudella.
— Neiti-hyvä, — sanoi kuningas, lausuttuansa joitakuita leikillisiä kokkapuheita, — olenpa muistellut teitä paljo tänään. Mitähän siihen sanotte, että kauniin kavalieeri hovissani on teihin rakastunut?
- Siihen sanon, että vaikka hän olisi kuinka kaunis hyvänsä, täytyy hänellä kuitenkin olla yksi vika.
— Mikähän se olisi?
— Huono kauneudenaisti, teidän majesteettinne.
— Foi de gentilhomme, teillä neiti, on myöskin yksi vika.
— Monta, teidän majesteettinne.
— Te olette liian kaino… vai mistä syystä ette luule voivanne herättää nuoren miehen rakkautta?
— Siitä syystä, että minulta puuttuu se kauneus, jota tuolla tuntemattomalla kavalieerilla sanotaan olevan.
— Mutta teidän silmistänne saa lukea teidän sielunne kauneuden… ruumiillinen kauneus kuihtuu, te tulette solmiamaan hänet lujemmilla, pyhemmillä siteillä, kuin ne ovat, joilla moni kaunotar voisi sitoa hänet. Totta puhuen, neiti, minä mietin teidän yhdistämistänne erääsen henkilöön, jota kohtaan tunnen mitä suurinta luottamusta ja jolle itse puolestani olen antanut ystävyyteni.
Heleä puna nousi neiti de la Gardien poskille, ja syvällä kumarruksella salaten sitä hämmästystä, jota kuninkaan sanat hänessä oli vaikuttanut, antoi hän nyt tämän kulkea ohitsensa.
— Henkilöön, jolle Kustaa-kuningas oli antanut ystävyytensä,… kauniimpaan hänen hovissansa, — voisikohan se olla?… Hedvig de la Gardie, joka loi tutkaisevan silmäyksen tuohon kirjavilla väreillä ja hohtokivillä koristettuun joukkoon, antoi nyt silmänsä pysähtyä Armfelt'iin jota kuningas nyt lähestyi. Samalla hetkellä avattiin salin ovet, ja Fredrik-herttua astui sisään sulttaanin komeassa puvussa, seraljinsa, vartijoiden, soittajien ja tanssijattarien seuraamana. Tämä loistava joukko, jossa Magdalena Rudenschöld'kin oli, pysähtyi keskelle laattiata, missä herttua-sulttaani istahti muutamille täytetyille patjoille, joita mustat orjat hänen luoksensa vierittivät, samalla kuin seraljin naiset ryhmään järjestettyinä häntä ympäröivät ja tanssijattaret hyppivät erästä tätä tilaisuutta varten harjoitettua tanssia, joka oli odottamatoin huvi Kustaa-kuninkaalle, joka tämän johdosta heti lausuikin veljellensä joitakuita kohteliaita sanoja.
Pian tuli tanssi yhä yleisemmäksi ja sen sulous, vilkas jutteleminen, soitannon säveleet ja korkeissa kristallilaseissa kimalteleva viini vaikutti elähyttäen tuohon loistavaan hovipiiriin, jonka koko tarkoitus oli huvitteleiminen ja joka tarmonsa takaa koetti toteuttaa tätä tarkoitustansa.
— Näitä juhlia minä suosin, sillä no tuovat minut teidän läheisyyteenne, — lausui Armfelt, johtaessansa Magdalenaa tanssista, — ne ovat ainoat tilaisuudet, joissa saan teitä lähestyä.
Magdalenan kirkkaalle hipiälle nousi hieno ruso, ja hän löyhytti kasvoinsa edessä viuhkaansa edestakasin.
— Magdalena, lemmittyni, rakastettuni, kuinka minä ikävöin yksinäistä hetkeä, saadakseni lausua teille… hän vaikeni; tuo iloinen melu läheisistä huoneista eneni ja väheni samoin kuin aaltojen kohina; mutta siinä syrjähuoneessa, johon hän oli vienyt Magdalenan, olivat ainoastansa he kahden. Tulinen suudelma, sellainen, jota Magdalena oli uneksinut ainoastansa Armfelt'in voivan antaa, poltti hänen huulillansa. Olihan tuo autuaallinen tunne, että hänen jumaloimisensa uljas esine häntä lempi, nyt muuttunut riemulliseksi varmuudeksi! Elämässä ja kuolemassa oli hän Armfelt'in oma ja hymyillen katseli hän tämän silmiin.
Tanssisäveleiden iloiset äänet kuuluivat jälleen kehoittavina, iloiset vieraat, jotka nyt riensivät tanssisaliin täyttivät syrjähuoneen; Armfelt silmäili Magdalenaa, jota Fredrik-ruhtinas nyt vei tanssimaan.
— Kas tässä, Gösta, — lausui Kustaa-kuningas, laskien kätensä kepeästi Armfelt'in olalle, — kas tässä se nainen, jota te niin ahkeraan olette etsineet aljettavaan katrilliin; — ja kuningas vei tuon hänen oikkuihinsa tottuneen suosikkinsa neiti Hedvig de la Gardien luo, joka nähtävällä hämmästyksellä myöntyi Armfelt'in tanssitarjoumukseen.
Hienolla hymyllä katseli kuningas heidän jälkeensä, ja riensi sitte noiden tanssivien ryhmien ohi koko valaistun huonerivin ja etehisen sekä portaiden kautta ja tuli muutaman minuutin kuluttua erääsen nelisnurkkaiseen huoneesen, jossa eräällä pöydällä olevan lampun himmeä valo koetti ehkäistä nousevaa, vielä hämärää aamusarastusta.
Huoneesen tultuansa heitti Kustaa-kuningas silmäyksen huoneen ainoaan, avonaiseen akkunaan, jossa eräs kaukoputki oli asetettu maapallon viereen ja jonka viereisellä pöydällä, lampun lähellä, oli muutamia papereja hujan hajan. Näiden yli istui kyyrysissänsä eräs mieshenkilö, joka kuninkaan tullessa sisään äkkiä nousi seisovallensa ja syvään kumartuen tervehti kuningasta.
— Noh, luutnantti Ulfvenklou, — lausui Kustaa-kuningas tuolla avonaisella, sydämellisellä tavalla, jota hän harvoin viehättämättä käytti,— te olette nyt ryhtyneet perintöruhtinaan tulevaisuuden ennustamiseen, näen, ma. Onko hän syntynyt pahan vai hyvän tähden vaikutuksen alla?
— Tähti, oli, teidän majesteettinne, kirkas hänen syntyessänsä, mutta sen loisto on häälyvä, ja valo liehuu ikäänkuin sammumaisillansa olevan lampun.
— Hän tulee siis teidän arvelunne mukaan kuolemaan nuorena?
— Ei hyvinkään nuorena. Nyt en ajattelekaan hänen kuolemaansa — siitä ei kerran kukaan tule pitämään suurta lukua.
— Mitä se merkitsee, herra-hyväni, — keskeytti kuningas maltittomasti, — te arvelette siis, ettei minun pojastani tulekaan hallitsijaa?
Ulfvenklou silmäili kuningasta mustilla silmillänsä ja hänen ohuville huulillensa ilmautui hetkeksi hienon ivan vivahdus. Sitte kohotti hän päätänsä uljuudella, joka ei ollut vähempi kuin kuninkaankaan, lausuen tyynesti ja vakavasti:
— Kustaa Adolf on tuleva kuninkaaksi! Hän on tuleva kruunatuksi; hän on menevä naimisiin ja saava perillisiä!
— Jo riittää, — vastasi kuningas, — joka hymyillen muisteli kaikkea, mitä Liljensparre oli hänelle kertonut, Ulfvenklou'n Kaarlo-herttuaa koskevista ennustuksista.
— Ei, se ei vielä riitä, — vastasi Ulfvenklou, joka ylevänä ja onnettomuutta ennustavana asettui kuninkaan eteen, — sillä kaikesta tästä huolimatta tulee Södermanlannin herttua sittekin kuninkaaksi…
— Foi de gentilhomme, — vastasi kuningas, joka koki säilyttää hyvällä tuulella olemistansa, — näillä suunnitelmilla on kentiesi yhtä suuri toteutumisen mahdollisuus kuin teidän väitteellänne, että minut Romassa ollessani murhattaisiin! Hyvästi, luutnantti Ulfvenklou, te tulette tänään saamaan sata riksiä palkinnoksi valvomastanne yöstä.
Ja majesteetillisella ryhdillä viittasi kuningas kädellänsä, jonka jälkeen hän jälleen riensi tanssisaliin, jossa hänen poissaolonsa jo hetki sitten oli tullut huomatuksi.