KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Kas tässä olen piirustanut teille mallin, neiti Rudenschöld, — lausui Kustaa III, joka oli juhlallisella tervehdyskäynnillä Sofia Albertinan luona. Tällöin oli hän paljo jutellut Magdalenan kanssa, katsellut hänen ompelutyötänsä ja ryhtynyt hänen kanssansa mutkalliseen keskusteluun, olisiko viiniköynnöksen haara tahi tammenlehtiseppele parempi ympäröimään sitä loistavaa joutsenen kuvaa, jota hän parhaillansa ompeli. Kas tässä on kaava, — jatkoi hän, — ainoastansa muutamia simpsukan näköisiä koristuksia; nepä muistuttavatkin tuota peilikirkasta vedenpintaa, jolla joutsen hiljaa keinuilee. Mitä siitä arvelette?
Läsnäolijoista olivat simpsukat erinomaisia, eikä vähin Magdalenasta, joka tunsi viehätystä kuninkaan hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta.
Tahtoisinpa puhua moniaan sanan teille kahdenkesken, neiti Rudenschöld, — lausui kuningas hiljaisella äänellä, — jotakin teidän tulevaisuudestanne… Menkää tuonne viereiseen huoneesen, jossa ei ole ketään; minä tulen heti jäljestä.
"Jotakin hänen tulevaisuudestansa." Tuo kuuma veri loi purppurapilviä
Magdalenan poskille. Tulisiko kuningas puhumaan hänelle Armfelt'ista?
Tulisi aivan varmaan: — hän oli kait huomannut suosikkinsa rakkauden
Magdalenaan, tahi oli tämä puhunut jotakin kuninkaalle, — ja sykkivin
sydämin näki hän tämän nyt lähestyvän.
— Istukaa tähän minun viereeni, neiti Rudenschöld… minulla on tärkeä asia, josta tahdon teille jutella… jotakin, jota tahdon teiltä pyytää.
Kuningas, joka kohteliaalla eljeellä oli tarttunut hänen käteensä, piti sitä yhä omassansa, jatkaen vilkkaasti:
— Te lemmitte Armfelt'ia, minä tiedän sen, sillä kun minä tänään kehoitin häntä tekemään asiasta totta ja naimaan neiti Hedvig de la Gardien, pelkäsi hän saattavansa teille surua.
Kuuliko Magdalena oikein! Voisiko hänen autuuden unelmansa muuttua murheeksi?
Tuijottavin silmin katseli hän Kustaa-kuningasta ja huomaten kohteliaisuuden vaativan häntä jotakin vastaamaan, tankkasi hän ahdistuksen valtaamana:
— Hän ei siis luvannut mennä tämän kanssa naimisiin?
— Ei, hän vaan epäili sekä näytti epäröivän, ja minä päätin pyytää teitä kehoittamaan häntä siihen, koska tunnen teidän mielenne lujuuden ja minulla sitäpaitsi on tärkeitä valtiollisia syitä tämän naimisen toteuttamiseen.
— Minäkö kehoittasin! — lausui Magdalena ja ilmaisten sanomatointa surua veti hän kätensä Kustaa-kuninkaan kädestä. — Sire, pyytäkää minulta mitä muuta tahansa!
— Jos te olisitte tavallinen nainen, neiti Rudenschöld, en olisi puhunut teille niin, kuin nyt olen tehnyt, — Kustaa-kuninkaan ääni ilmaisi kunnioitusta ynnä tuota vastustamatointa suloa, jolta, milloin hän tahtoi ihastuttaa, harvoin puuttui viehätysvoimaa, ja huolimatta siitä ankarasta ja tuimasta tuskasta, joka Magdalenan valtasi, tunsi hän milt'ei mielihyvää siitä tavasta, millä kuningas häntä puhutteli; pidättäen kyyneleensä, koetti hän näyttää sitä mielen lujuutta, jota tämä luuli hänellä olevan.
— Teidän terävällä älyllänne — jatkoi kuningas, huomaatte myöskin tarkemmin ajateltuanne, että avioliittoa teidän ja Armfelt'in välillä ei voi syntyä. Rahoja puuttuu teiltä, puuttuu häneltä, puuttuu minulta, — kumminkaan ei minulla ole niitä riittävästi, voidakseni turvata teidän molempain tulevaisuutta. Raha on onnellisuuden välttämätöin ehto; te pudistatte päätänne, te luulette voivanne ilman sitäkin löytää autuaallisuutta… niin, kentiesi te, vaan ei hän.
— Teidän majesteettinne on antanut minulle paljo ajattelemista, mutta kehoittamiseen tässä asiassa en luule voivani ryhtyä, vaikka minua kuinka miellyttäisikin ne hyvät ajatukset, joita teidän majesteetillanne minusta on.
Armollisella silmäyksellä meni Kustaa-kuningas hänen luotansa. Magdalena nojasi käsillään kasvojansa ja koetti löytää selvää ajatusta siinä sekamelskassa, jonka kuninkaan sanat olivat luoneet hänen mielessänsä.
Mikä muutos hänen elämässänsä, mitä aavistamattomia murheita, jotka nyt karkoittivat sen levon, jossa hänen elinpäivänsä olivat kuluneet! Niin, kuinka onnellinen hän oli ollut, ja vielä hetkinen tätä ennen oli hän ajatellut, että kaikki aina pysyisi yhtäläisenä! Koko hänen elämänsä oli viimeisinä aikoina ollut lumottu piiri, jonka keskustassa Armfelt oli, — piiri oli hajonnut, ja hänen sydämensä epäjumalaa ai'ottiin häneltä riistää! Mutta voisiko tämä pettää? Hän sai taaskin toivoa, vaikka epävakaista, häälyvää toivoa. Ah, olihan avioliitto tuo odotettu autuaallisuus, jota hän oli uneksinut! — Oliko se pelkkä kaupanteko, jossa kulta ja rakkaus painavat yhtä paljo, — ei, jossa kulta painaa enemmän ja jossa rakkautta poljetaan turhuutena, jonakin, jonka mielinmäärin kävisi heittäminen pois, ensimäisessä tilaisuudessa, kun huomattiin, ett'ei tämä tunne tuottaisikaan kaikkia niitä etuja, jotka toisella taholla olivat voitettavissa? Kuinka katkera kokemus, mikä heräjäminen tuosta autuaallisesta unelmasta, jolle hän oli antautunut.
Hän oli ollut niin lapsellinen, hän oli järjettömällä ajattelemattomuudella kokonansa antautunut unelmiensa valtaan, — hän oli pitänyt totena, mitä hänen kentiesi olisi tullut pitää pelkkänä leikillisenä ivana! Jos asia nyt oli sellainen, miten olisi hänen vastedes meneteltävä?
Omituinen hämäryys syntyi hänen mielessänsä; olipa ikäänkuin olisi huntu laskettu hänen silmillensä, eikä hän voinut nähdä asioita sellaisina, jonkalaisiksi ne todellisuudessa tulisivat muodostumaan; hän voi ainoastansa käsittää tulevansa ikäänkuin syöstyksi johonkin pimeään, kauhean syvään alhoon, tuskien kuiluun, ja että yksinäinen leskenäoleminen yhä tekisi itsensä tuntuvaksi hänen sydämessänsä.
Mutta kentiesi oli hän syyttä levoton! Hän koetti temmata itseänsä irti siitä hermottomuuden tilasta, joka oli vallannut hänen mielensä, hän koetti antaa ajatuksillensa selvän juoksun ja hän tunsi hiukan lohdutusta tiedosta, että Armfelt pian tulisi hänen luoksensa. Niin, hän tulisi! Muutamaksi silmänräpäykseksi poistui levottomuus hänen sielustansa. Ah, ei hän tahtonut epäillä lemmityistänsä.
Hän koetti suunnitella, miten hänen pitäisi tälle puhua, hän koetti kuvitella mielessänsä, miten tämä tulisi puhumaan hänelle. Mutta miten hänen ajatuksensa häälyivätkin sinne tänne, selveni hänelle yhä enemmän, että jos Armfelt todellakin häntä lempii niinkuin hän ansaitsi, vaati arkatuntoisuus, ett'ei tämä mainitsisikaan hänelle kuninkaan ehdoituksesta, mutta jos hän mainitsisi, — niin silloin oli Magdalena tehnyt suuren erehdyksen, silloin ei Armfelt'in rakkaus täyttänyt niitä ehtoja, joita hän siltä vaati, ja silloin tahtoi hän olla valmis tuohon suureen uhraukseen — itsensäkieltämiseen…
Magdalena oli lapsellisesta tytöstä äkkiä muuttunut naiseksi; hän oli tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi tänä auringonpaisteisena aamuhetkenä, ja lapsuuden leikittelevät hengettäret, jotka usein olivat yhtyneet immen unelmiin, levittivät kimaltelevat siipensä ja pakenivat ainiaaksi. Hänestä oli tullut nainen, ja hänen innokas mielikuvitelmansa ei enää luonut hänen sieluunsa petollisia utukuvia; näiden sijaan tuli järki sulottomain mietintöjen seuraamana, ja hän koetti niin tyynesti kuin mahdollista, sovelluttaa itsensä niihin olosuhteisiin, joita yksinänsä eläminen tulisi synnyttämään. Niin, yksinänsä eläminen, jossa tuon lemmityn muisteleminen oli ainoa valokohta. Hän voi tehdä tämän uhrauksen, mutta temmata hänen kuvansa sydämestänsä, sitä Magdalena ei voinut; ikäänkuin aarretta vartioiva lohikäärme, tahtoi hän säilyttää tätä muistoa.
Hän poisti kätensä kasvoiltaan sekä silmäili ympärillensä ja hymyily huulillansa riensi hän Armfelt'ia kohden, joka, seisoen noiden raskaiden oviverhojen alla, katseli häntä epäröivänä.
— Sinäkö täällä? — lausui Magdalena. Kaikki levottomuus oli paennut hänen sielustansa, ja painaen hänen käsiänsä hehkuville poskillensa, katsoi hän Armfelt'in silmiin. Mikä autuus häntä katsella!… Ei, heitä ei tultaisi eroittamaan, sitä ei voitaisi tehdä!
Hurmaantuneena hänen kauneudestansa ja siitä suloudesta, joka oli kaikissa hänen liikunnoissansa, sekä niistä loistavista silmäyksistä, joilla Magdalena häntä katseli, kuiskasi Armfelt:
— Minun läsnäoloni suo siis sinulle paljon hauskuutta, Magdalena?
— Mikä itserakkaus sitä luullessasi! — Hän muuttui taaskin tuoksi iloiseksi, leikilliseksi nuoreksi naiseksi; ja kaikki elämän murheet poistuivat hänestä kauvaksi.
— Mieleni miltei tekee toivomaan, että asia niin olisi, — vastasi
Armfelt, tarttuen, hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, — niin,
Magdalena, jos en olisi milloinkaan saavuttanut lempeäsi, en kärsisi
niin, kuin nyt kärsin.
— Puhukaamme jostakin muusta kuin kärsimisistä, — vastasi Magdalena, koettaen heikosti väistää sitä raskasta hetkeä, jonka hän nyt aavisti olevan tulossa, — Eikö meidän lemmessämme ole meille kyllin? Eikö se korvaa meille kaikkea? Eikö se poista meiltä kaikkia maailman kärsimyksiä? Eikö ole niin lemmittyni?
— Voisipa kentiesi niin olla, — vastasi Armfelt vakavasti, — jos ei elämän tie olisi täynnänsä loukkakiviä ja vaarallisia salakareja, joihin ennemmin tai myöhemmin loukkaantuu. Minä olen sattunut semmoiseen. Tiedäthän, Magdalena, missä suhteessa minä olen kuninkaasen… jokainen hänen toivomuksensa on minulle sama kuin käsky, — ja nyt mainitsi hän tuosta Kustaa-kuninkaan ehdottamasta avioliitosta neiti Hedvig de la Gardien kanssa, sekä niistä suurista eduista, joita tämä naiminen toisi hänelle muassansa. — Mutta voi, lisäsi hän, keskeyttäin itsensä, — minä näen, kuinka saatan sinut mielipahoillesi; tätäpä minä pelkäsinkin. Niin, Magdalena, mitä tulee minun tehdä… mitä sanot sinä tästä kaikesta?
— Minun saattamisen! mielipahoilleni oli ainoa, jota sinä pelkäsit, — kertoi hän hiljaa murtuneella äänellä, — jos se on sinun ainoa huolesi, niin älä ajattele minua! Sinun ei pidä hyljätä niin loistavaa onnea, vaan täyttää kuninkaan toiveet.
— Tekö itse, Magdalena, annatte minulle tällaisen neuvon?… Noh, niin, minä tulen sitä noudattamaan!
Eivätkö hänen sanansa olleet hirmuista, kauheata haaveilua, jonka Magdalenan oma, järjetön mielikuvitelma oli synnyttänyt? Ei, Magdalena piti hänen käsiään omissansa; tämä seisoi hänen edessänsä niin totisena, jonkalaisena Magdalena ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt, ja nuot lausutut sanat eivät koskaan enää tulisi peruutetuiksi. Mutta eikö hän ollut liiaksi hätäillyt — ja Armfelt? Hän oli poissa eikä ikänä enään palajaisi.
Kaikki hänen tuulentupansa oli menneet ikäänkuin vihurin lakaisemina, eikä hän enää milloinkaan tulisi löytämään niiden pirstaleitakaan. Niin, hän oli poissa, tuo puolijumala, jota hän oli palvellut, eikä hän tästälähin tulisi enää koskaan saamaan katsella hänen kasvoinsa loistavaa kauneutta. Hän oli poissa, ja se kuva, jonka Magdalena hänestä oli itsellensä luonut, ei enään ollut olemassa hänen sielussansa, kaikki hänen mietteensä Armfelt'istä oli näyttäytynyt petollisen haaveksimisen tuottamiksi; hän ei ollutkaan tuo jalo, uskollinen ystävä, johon hän olisi voinut luottaa myötä- ja vastoinkäymisessä.
— Kaikki oli mennyttä, — hän musersi sydäntänsä kertomalla näitä sanoja, samalla kuin hänen sielussansa heräsi häämöittävä kuvitus siitä onnellisuudesta, joka olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hänellä olisi ollut tuota viheliäistä kultaa, jonka kiillon vuoksi Armfelt hänet nyt hylkäsi.
Mutta Armfelt'in ei pitäisi saada huomata, mitä tämä vilppi nyt maksoi Magdalenalle; välinpitämättömyydellä tahtoi hän katsella Armfelt'ia ja osasihan hän vieläkin hymyillä.
— Hän nosti päänsä pystyyn; Armfelt ei tulisi koskaan näkemään sitä nyökällänsä; hän pyyhki silmänsä; Armfelt ei tulisi niissä koskaan näkemään kyynelten jälkiä — ei kukaan tulisi niitä näkemään! Hän tahtoi hillitä sydämensä tykytyksen ja luoda levollisuuden sekä päättäväisyyden näyn väräjäville huulillensa, pakoittaen ne hymyilemään. Niin, sellaisena päätti hän esiintyä maailman silmissä.
Noiden entisten unelmain oireita pyrki taaskin hiipimään hänen mieleensä. Entä jos Armfelt palajaisi jälleen hänen luoksensa, jos hän pyytäsi Magdalenaa unohtamaan ja suomaan anteeksi. Hän kuulteli, pidättäen hengitystänsä, mutta hänen ympärillänsä vallitsi täydellinen äänettömyys ja elämän todellisuus sekä kaikki sen haikea synkeys hiipi hänen luoksensa, ja peittäen kasvonsa pellavaisella nenäliinallaan, nyyhki hän ääneensä.