KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
— Ja mikä on sitte sinun oma mielipiteesi, Regina, — kertoi neiti Rudenschöld, joka hajamielisenä oli kuullellut imettäjänsä puhetta, ollen kuumeessansa puolittain pitkänään eräällä sohvalla.
— Noh, niin, Malla-neiti, minua ei kukaan petä! Teidän ollessanne tuon korkuinen, — Regina piti kättänsä noin kyynärän verran laattiasta, — niin, muistanpa ikäänkuin olisi se tapahtunut eilen, kun te säritte sen ison juoma-astian, makasitte silloinkin kuumeessanne, pelosta saavanne toria kreivittäreltä…
— Ja nyt luulette samanlaisen onnettomuuden minua kohdanneen. Hieman hymyilyä ilmestyi Magdalenan huulille.
— Vaikk'ei juuri aivan samallaisen, niin… niin, Malla-neiti, mielen levottomuus teidät tälläkin kertaa on tehnyt sairaaksi.
— Regina-hyväni, sinä tarkoitat minulle hyvää, sen kyllä tiedän, — keskeytti Magdalena maltittomasti: — mutta vähästä pahoinvoimisesta ei sinun kuitenkaan tarvitse pitää niin suurta lukua, ikäänkuin olisi joku onnettomuus tapahtunut.
— Onnettomuus! — vastasi Regina milt'ei yhtä nurjamielisesti kuin Magdalenakin. Eipä voi juuri ajatella onneakaan, kun nyt näkee teidät, Malla-neiti. Mitä teillä olikaan hovissa tekemistä? Hovi on kanakopin kaltainen, niinhän olette itse sanonut, ja nyt on joku räpytellyt siipiänsä sekä satuttanut teihin, neiti, siitä olen yhtä varma kuin…
— Luulkaa, mitä tahdotte, mutta nyt pyydän, Regina, että pidätte luulonne itsellänne.
Nämät sanat panivat hovimestari Lundeqvist'in leskeä pudistamaan päätään pudistamistansa, samalla kun hän huomautti ennustaneensa Magdalenalle tukaluuksia hovissa ja että jos vaan ihminen ottaisi varteen ne merkit, joita kaitselmus väliin suvaitsee antaa, välttäisi hän monta hankaluutta. Mutta Magdalena makasi hiljaa, ikäänkuin nukuksissansa, ja niin lakkasi jutteleminen, joka oli herättänyt pelkkää levottomuutta tuon nuoren tytön mielessä.
Näkikö siis kaikki ihmiset hänestä, että koko hänen elämänsä ilo oli poissa? Olihan hän päättänyt, ett'ei kukaan saisi aavistaa sitä tuskaa, jonka hän tunsi siitä, että lemmittynsä oli hänet niin julmasti pettänyt. Ja siitä huolimatta, oli Sofia Albertina-ruhtinatar huomannut hänen murheensa, vaikka hän oli koettanutkin näyttää iloiselta, ja mitä lempeimmällä sääliväisyydellä puhunut hänelle sekä vapauttanut hänet muutamaksi viikoksi kaikesta hovipalveluksesta, että hän äitinsä kodissa ja salattuna uteliailta silmiltä voisi saavuttaa mielen rauhaa, unhoitusta ja lepoa.
Mutta voiko hän unohtaa? Hän oli antanut lempensä kokonaan, muuttumattomana ja ijäiseksi. Eikö unhoitus olisi hänelle sama kuin kuolema? Hän laski riemun tunteilla ankarasti sykkivän valtimonsa tykytyksiä, jotka kentiesi ennustivat pikaista muutosta ja loppua hänen tuskillensa. Hän toivoi pääsevänsä pois ja tunsi hartoavaa ikävöimistä saada ikäänkuin kukkanen ensi kukoistuksessansa kuihtua sekä kuolla, ja hän ainoastansa saisi tietää, minkätähden. Niin, hän oli lempinyt Magdalenaa, vaikka yhtä huikentelevaisesti ja kevytmielisesti kuin Magdalenan rakkaus oli ikuinen, — hän oli ollut Magdalenan koko maailma samalla kuin tällä itsellänsä oli ollut ainoastansa pienoinen sija hänen sydämessänsä — ja tältä sijalta oli tämä ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa sysännyt hänet pois. — Nämät ajatukset täyttivät hänen mielensä Armfelt'ia kohtaan katkeruudella, terveellisellä katkeruudella, joka antoi hänen sielullensa voimaa kestämään elämää, antoi hänelle lihallisen tunteen, halun näyttämään Armfelt'ille, ett'ei hän ollut mitään Magdalenan mielestä. Sellaisilla hetkillä halusi hän rientää hoviin, asettautuaksensa hymyillen Armfelt'in eteen ja osoittaaksensa kaikille muille paitsi hänelle niin paljo viehättäväisyyttä kuin hän suinkin voi. — Tulisikohan Armfelt tuntemaan tuskaa, nähdessänsä hänet niin iloisena ja huolettomana, ikäänkuin Armfelt'in menettäminen ei merkitsisi hänelle enempää kuin pöly, jota hän polki jalkainsa alla. Niin, jos ei hän vaan kuolisi, tahtoisi hän musertaa Armfelt'in välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä! Silloinhan olisi hänellä kuitenkin jotakin iloa elämästänsä, jotakin riemua noita pitkiä, ikäviä päiviä viettäessänsä!
Mutta kentiesi Armfelt ei laisinkaan tulisi pitämään hänestä lukua — kentiesi ei hänen teoillansa tulisi Armfelt'in silmissä olemaan vähintäkään arvoa ja josko hän riemuitsi tahi tunsi tuskaa, tuntisi Armfelt kentiesi häntä kohtaan samaa välinpitämättömyyttä, jota hän toivoi voivansa osoittaa Armfelt'ille.
Jospa hän vaan voisi olla kohtaloonsa tyytyväinen, jospa hän vaan voisi ottaa vastaan päivät sellaisina, kuin ne tulivat, hyvät sekä pahat, iloiset sekä murheiset, hetken lapsena, joka ei pitäisi lukua muusta, kuin, tuosta turhasta komeudesta, joka häntä ympäröi, ja joka sen kestämisestä löysi ainoan riemunsa! Niin, miksi ei hän, kuten niin moni muukin, ollut jaellut lempeänsä! vähin erin, miksi ei hän ollut viettänyt sitä perhoiselämää, joka oli niin tavallista ja joka oli ainoa, mitä Armfelt osasi elää? Miksi oli hän omannut yksinomaan tälle kaikki unelmansa, ja kiinnittänyt yksinomaan tälle kaikki sielunsa ajatukset sillä innokkaalla epäjumaloimisella, jota hän nyt itse niin moittimalla koki tarkastella? Rajusti oli hän tullut syöstyksi haaveilujensa tuulentuvasta, elämän runollisuus kultaisella auringonpaisteellaan oli muuttunut pimeydeksi, ja hän koetti turhaan perehtyä siihen jokapäiväis-maailmaan, jossa hän vast'edes tulisi elämään, maailmaan, jonka hänen vilkas mielikuvitelmansa nyt muutti Siperian erämaaksi, jossa hän pakolaisena ainiaan tulisi harhailemaan, ja Armfelt'han hänet oli sinne ajanut, sinne syössyt.
Näin leijaili tuon haaveilevan tytön ajatukset sinne tänne, mutta eipä hän aina tuntenutkaan katkeruutta Armfelt'ia kohtaan; — olipa niitäkin hetkiä, jolloin hän ajatteli, kuinka riemullista olisi häntä vielä kerran kohdata, katsella hänen mustiin silmiinsä, kuulla hänen ääntänsä ja sulkeutua hänen syliinsä, sanoaksensa hänelle, kuinka äärettömän katkerasti Magdalena oli kärsinyt. Olipa hetkiä, jolloin hän ei voinut kiinnittää ajatuksiensa muuhun kuin kaipaukseensa ja jolloin hän jälleen tahtoi nähdä Armfelt'ia sanoaksensa hänelle, kuinka rakas ja kallis, kuinka korvaamatoin hän oli Magdalenan sydämelle, jolloin hän halusi luottamuksella katsella hänen kasvojensa ihanata kauneutta ja saada laskea — ah, vaikka kuinka hiljaakin — kätensä hänen käteensä ja samalla sanoa tahtovansa kuolla, koska tämä oli hänet hyljännyt…
Onkohan kukaan kärsinyt niinkuin hän? Laajalle leijailivat hänen ajatuksensa ja mihin no kiinnittyivätkin, huomasivat ne vaan lyhyviä lemmenliittoja, silmänräpäykseksi solmittuja, tahi liittoja, joita ylpeys sekä edut olivat luoneet, haihtuvia lemmentunteita tahi kylmäkiskoista yhdessä elämistä, jotka eivät edes ansainneet lemmen nimeäkään!
Eikö hän siis tietänyt ketään, joka todellakin oli lempinyt? Tiesi, tiesi, yhdellä oli kentiesi ollut samanlaatuisia tunteita kuin hänelläkin, yhdellä alhaisella, vähäpätöisellä tytöllä, ja äkkiä johtui Maria Holm hänen mieleensä. Tuo ylpeä hovineiti tunsi milt'ei yhdenvertaisuutta hänen kanssansa, jotakin myötätuntoisuuden tapaista tuota kalpeata ompelijatarta kohtaan; jonkinlainen oikku tahi halu hänen näkemiseensä heräsi Magdalenassa ja nousten pois puolittain makaavasta asemastansa, lausui hän äkkiä:
— Kuulehan, Regina, kaiketi olet sinä oikeassa, minä en todellakaan ole sairas, ja vaikk'en olekaan särkenyt mitään enkä pelkää saavani toria, on minussa sittekin jotakin vikaa…
— Tiesinhän minä sen. Ah, lapsi-kultani, kuinka olenkaan huolissani teidän tähtenne! Jos te olette tehneet jonkun tyhmyyden, josta nyt pelkäätte, niin puhukaa; puhuminen lieventää tuskia.
Magdalena hymyili. Hän, jonka toivomukset oli muille laki ja jonka tielle kylvettiin kohteliaisuuden kukkasia, oli yhä Reginasta tuo vähäpätöinen mutta kuitenkin niin rakas lapsi, ja hänen sydämellensä tuntui hyvältä kuunteleminen noita puoleksi nuhtelevia puoleksi lemmekkäitä sanoja, joita Regina nyt suvaitsi hänelle lausua.
— Niin, Regina, minä olen tehnyt tyhmyyden, olen antanut jotakin eräälle, joka sitä lahjaa ei ansainnutkaan, ja se minua nyt suututtaa.
— Tiesinhän minä sen niin käyvän; tiesinhän, ett'ette koskaan tulisi löytämään onnea tuolla hovissa, — mietti Regina pudistaen päätänsä, — pitäisipä todellakin tarkoin miettiä, ennenkuin jakelee liian kalliita lahjoja, ja kylläpä hän muisti, miten hän oli menetellyt Lundeqvist-vainajan kanssa, joka hyvinkin puoli vuotta ennakolta oli omannut hänen kätensä, ennenkuin sai hänen sydämensä. — Niin, enpä olekaan niin typerä, ett'en käsittäisi, mikä hänellä on, ajatteli Regina taaskin; mutta ääneensä puhui hän tulipunaisista nauhoista ja pääronankarvaisesta korvarengas-parista, jonka Magdalena edellisenä päivänä oli lahjoittanut eräälle kamarineitsyellensä, ja että niin kalliiden lahjain antaminen oli sekä syntiä että häpeää, nuhdellen hoitolastansa ajattelemattomuudesta, kunnes tämä naurahtaen pyysi häntä muistamaan tällä kertaa puhuvansa hovineidin kanssa; — nyt hymyili Regina-vanhuskin sangen tyytyväisenä siitä iloisesti heläjävästä naurusta, jonka hänen pakinoimisensa oli herättänyt.
— Niin, enhän minä osaa ruusata enkä pokkuroida…
— Regina-kultani, sepä onkin hyvä… Mutta pankaa nyt huntu päähänne, minua haluttaa mennä kävelemään, raitis ilma tulee tekemään minulle hyvää, ja Regina voi tulla mukaani.
Magdalena teki pitkän kävelyretken tänä varhaisena aamuhetkenä, kaupungin kadut olivat jo aikoja sitte jääneet hänen jälkeensä, ja hän pysähtyi erään Eläintarha-kaupungiksi nimitetyssä kaupunginosassa olevan mökin edustalle.
— Ai'otteko, neiti, mennä sisään tuonne?— rohkeni Regina kysyä.
Magdalena nyökkäsi myöntäen päällänsä:
— Ai'on etsiä erästä ompelijatarta, jonka luulen täällä asuvan. Uusi, valkoinen hameeni tarvitsee korjaamista, reunusteet ovat varsin sopimattomat ja laskokset peräti epäonnistuneet. Tulkaa nyt tännepäin…
Regina hymyili tuon kauniin hovineidin seljän takana. Eikö se, että Magdalena tällä hetkellä ajatteli huonosti tehtyä hametta, todistanut, ett'ei hänen sydämensä suru mahtanut olla liian raskas? — Ja vaikka Regina piti kovin tavattomana ja sopimattomana että vapaasukuinen neiti itse toimitteli tällaisia asioita, ei hän tehnyt vastaväitteitä, joita hän varmaankin muutoin olisi tuonut kuuluviin, vaan seurasi häntä vaijeten.
Huone, johon Magdalena nyt tuli, oli pitkä, nelisnurkkainen, ja suuri oli neiti Holm'in hämmästys nähdessänsä niin ylhäisen naisen halvan ovensa sisäpuolella.
— Täällähän on oikein hauskaa,— lausui eläväisellä ystävyydellä neiti Rudenschöld, silmäillen noita valkaistuja seiniä sekä akkunan laudalle riviin asetettuja kukkaruukkuja ja valkoisia verhoja pienten akkunain edessä. — Minun pisti tänään päähäni, — jatkoi neiti Rudenschöld, — nähdä teitä kodissanne, neiti Holm, ja nyt olen täällä. Tulkaa sisään, Regina-hyväni. Niin, neiti Holm, teidän pitää tulla luokseni korjaamaan erästä hametta. Ah, nuot ovat varmaankin teidän äitinne ja sisarenne, joista olette maininneet, — keskeytti Magdalena, nähdessään avonaisesta ovesta erään kalpean vaimon, jonka rinnalla istui puolikasvuinen tyttö, joka hymyillen antoi villakarstat levätä Magdalenaa tervehtiessänsä.
— Äitini on nyt varsin halvattu eikä voi liikkua, — lausui neiti Holm, anteeksi anoen, kun tuo i'äkäs vaimo ei Magdalenan sisääntullessa noussut seisovallensa; — mutta sisareni on vireä ja näyttää tulevan kunnolliseksi sekä hyväksi oppimaan.
— Niin, Jumala sitä lasta siunatkoon, hän tekee hyvin muiden mukaan, vaikk'ei voi nähdä eikä kuulla, keskeytti äiti, vilkaisten lempeydellä nuorimpaan lapseensa, joka, hyvin käsittäen puheen olevan itsestänsä, kainosti loi silmänsä ales, samalla kuin Magdalena silitteli hänen vaaleatukkaista päätänsä.
— Olipa meillä raskas aika, — kertoi vanhus, ennenkuin tuo tyttö tuossa tuli siksi järkeensä, että hän oppi meitä käsittämään, mutta nyt hän tajuaa kaikki, ja kun olen sairas enkä jaksa olla istuvillani, silloin laskeikse hän maata viereeni, ja minä huomaan tarkoin hänen luulevan minun meneväni pois ikuiseksi, ja silloin tahtoo hän tulla mukaani. Sepä olisikin parasta tuolle raukalle!
— Älkää, äiti, pitäkö turhia huolia, — lausui tuo pieni ompelijatar niin iloisella äänellä ja sellaisella vilkkaudella kalpeissa kasvoissansa, ikäänkuin olisi kaikki, mitä hän vaan osoittaisi, hänen omaansa, — muistakaatte vaan, kuinka paljo minä voin ansaita, ja niin kauan kuin minä elän ja pysyn terveenä, ei tule meillä olemaan minkäänmoista hätää kodissamme! Vai onko teillä, äitini, kentiesi jotakin valittamisen syytä?
— Jumalan kiitos, että otat kaikki niin huokealta kannalta, Maria; mutta sinä näännytät itsesi, sinä tulet…
— Minä olen nyt paljo terveempi kuin ennen. Mutta mitähän armollinen neiti meistä ajattelee, kun me näin vapaasti puhelemme hänen läsnäollessansa. Näettekö, äidilläni oli eilen yksi heikompia päiviänsä, ja silloin tulee hän aina jälkeenpäin hiukan alakuloiseksi; — lisäsi Maria sekä loi ujostelevan ja anteeksi anovan silmäyksen Magdalenaan, joka silkkisessä laahushameessa ja geneveläinen hattu jauhoitetuilla kiharoillansa, täytti tuon pienen huoneen heikolla jasmiinin tuoksulla, ja erinomaisen kauneutensa täydessä kukoistuksessa näytti Maria ylhäisemmältä olennolta, jonka edessä oli liian rohkeata kosketella tavallisia inhimillisiä pyrinnöitä, huolia sekä toivomuksia.
— Neiti Holm-hyväni, minä tulin tänne, koska halusin nähdä teitä kodissanne, ja olen iloissani, että sen tein. — Magdalena laski kätensä ystävällisesti ompelijattaren käsivarrelle ja lisäsi syrjään — olisinpa valmis oppimaan teiltä kärsivällisyyttä ja nöyryyttä… kas niin, ei mitään vastaväitteitä, minä käsitän kaiken tuon täydellisesti. Onpa teidän hameenne, kannattimessa kauniita tupsuja, teidän työnne on aina erittäin somaa…
Magdalena oli istahtahtunut tuolille, joka hänelle oli tarjottu, ja noiden sanojen luiskahdellessa hänen huuliltansa aprikoi hän, oliko minkäänlaista yhtäläisyyttä tuossa uhrauksessa, jota heidän molempainkin täytyi kärsiä ja oliko ylipäänsä heidän tunteillansa minkäänmoista yhdenvertaisuutta — ja ehkäpä saadaksensa tästä selkoa tahi kentiesi halusta puhella menneistä asioista, lisäsi hän hetken vaitioltuansa:
— Noh, neiti Holm, muistatteko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme tuolla metsäpolulla?
Heleä purppuraleimu nousi Magdalenan poskille, hän musersi omaa sydäntänsä tällä kysymyksellä, samalla kuin hänestä oli mieluista taaskin uneksia tästä hetkestä.
— Sellaiset päivät eivät hevin unohdu… mutta katsokaapas eikö nämät puuhkat ole somia ja pulleoita?
Maria oli kumartunut syvään työnsä yli.
Myönnän olevanne oikeassa sekä muistutukseenne että, kysymykseenne nähden… mutta millainen on tätä nykyä teidän välinne ja… hänen, jonka tiedätte?
— Millainenko on… niin, yhtäläinen kuin se oli.
— Silloinko kuin hänen kanssansa kävelitte?
— Ei, ei, se on lopussa… kaikki on lopussa.
— Ja te olette nyt hänet unohtaneet?
— Sen hän kait on tehnyt. — Regina ryhtyi äkkiä näillä sanoilla jutteluun, nyökäten neiti Holmille ikäänkuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja ja hän varsin hyvin tietäisi neiti Holm'in ajatukset tahi ikäänkuin toivoisi hän tuon pienen ompelijattaren myöntävän hänen sanansa todeksi.
— Vaikk'en juuri unohtanutkaan, tiedän kuitenkin, ett'emme koskaan voisi saada toisiamme. Köyhä tulliviraston kirjuri ja yhtä köyhä ompelijatar… se oli tyhmyyttä kaikki tyyni, että me koskaan voimme toisin ajatellakaan, enkä… enkä todellakaan tiedä, miten edes rohkenin tuosta kaikesta teille puhuakaan.
— Minä pakoitin teitä avaamaan sydämenne, — lausui Magdalena, koettaen puhua iloisesti ja teeskentelemättä, — teitäpä oi todellakaan saa puhumaan, jos ei teitä siihen pakoiteta. Ettekö te siis ole nähneet häntä sitte… sitte, kun tiedätte?
Maria loi äkkiä häneen silmänsä, jotka näyttivät rukoilevan armoa; en vastasi hän hätäisesti — toivotoin seurusteleminen, mitä se hyödyttäisi? Äidilläni on aina tapana sanoa: parempi paeta kuin huonosti sotia… hän on epäilemättä oikeassa, minä pakenen.
Tuntuivatkohan Magdalenan kysymykset hänestä kovin kiusallisilta? Tämä ajatus juolahti äkkiä neiti Rudonschöld'in mieleen. Kentiesi oli hänen, joka oli yhteiskunnan ylhäisemmällä ja neiti Holm'in, joka oli sen alhaisimmalla portaalla, välillä jonkinmoista tunteiden yhtäläisyyttä, jonkinmoista yhdyssidettä. Sitä hän ei itsekään tietänyt Mutta hän hengitti ikäänkuin keveimmin, ja joku osa sitä tyyneyttä, joka vallitsi tuossa halvassa tytössä, näytti siirtyneen Magdalenaan, hänen heti tämän jälkeen mennessänsä pois Vihriän Lehdon tietä.
Sieltä häämöitti hänelle jo etäältä kansajoukko, jolle muuan pyylevä mies, joka oli kiivennyt eräälle nurkkakivelle, nyt kähisevällä ja hiukan sammaltavalla äänellä puhui:
— Niin, minä olen aina iloinen! — lausui hän, ja hänen lauhkeat kasvonsa kilpailivat hänen liivinsä punan kanssa, — tässä on minun suloinen lohduttajattareni, ja sitä minä suutelen, — tätä saneessansa otti hän taskustansa latuskaisen pullon, jonka vei huulillensa. — Sinutta, jatkoi hän, —olisin istunut synkkänä ja äreänä kotonani, jossa vaimoni ja lapseni… ei eläköön ilo, eläköön Kustaa-kuningas! Tähän pullooni on sulatettu hänen rakastettu nimensä! Saas tästä! Niin, täällä tullaan tanssimaan!
Tätä saneessansa teki tuo pyylevä mies äkkinäisen kiekahduksen, moni kuperkeikkaa ja kaatui suin päin maahan.
— Mies on taittanut jalkansa, hän ei liikahdakaan, — huudettiin joukosta.
— Hän on mennyt hengettömäksi, — huusi eräs korttiin puettu hempukka.
— Noh, yksi päälle tahi vaille, antakaat hänet olla, — arveli nauraen eräs horjuileva merimies.
— Tule, Regina, tämähän on kauheata, kun ei yksikään käsi mene apuun! — lausui Magdalena, joka tässä silmänräpäyksessä raivasi itsellensä tietä väkijoukon läpi. — Tuokaa kantotuoli, pian, tässä on rahaa, — ja hän ojensi kouransa, joka oli hopearahaa täynänsä.
— Minä autan mieluummin itse itseäni, — lausui tuo pyylevä mies, joka nyt äkkiä avasi silmänsä, koettaen nousta jaloillensa, — minä otan mieluummin itse teidän rahanne! Minä juon teidän maljanne, te ihanin ihaninten joukossa!… te kauniin olento, kuin koskaan on polkenut syntistä maatamme! — Ja tuo pyylevä mies teki nyt kumarruksen, joka väkijoukon nauraa kohottaessa onnistui siten, että hän taaskin meni kuperkeikkaa.
— Nyt näette, — jatkoi tuo pyylevä mies, — että olen sitkeä kuin kissa ja iloinen kuin pelimanni:
Valko säärykset,
Ja lamput loistoiset!
— Niin, täällä pitää tanssia! Tanssi käymään! Eläköön Kustaa-kuningas! — huudettiin joukosta, ja laulua, hälinää sekä naurua kaikui lavealta ympäristössä.
— Minä olen peloissani kovin peloissani — kuiskasi neiti Rudenschöld seuraajattarellensa, rientäen pois.
— Niin, mitäpä meillä täällä olikaan tekemistä! — lausui Regina, — oh, hoh, niin, niin minkälainen aika; kun vaan pistää nenänsä ulos, näkee pelkkää juopumusta ja kurjuutta. Mitähän, mitähän tästäkin on tuleva?