KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Hovin loistava seurue oli ko'olla Drottningholm'in kirkossa. Hohtokiviä, laahavia silkkihameita, töyhtöjä ja tekokukkasia, virkapukuja ja tuikkavia lamppuja liehui Magdalenan silmissä, hänen kykenemättänsä eroittamaan mitään erityistä esinettä sekä omaamattansa muuta selvää ajatusta kuin että elämä oli täynänsä katkeruutta, ja että murheen malja nyt hänelle kukkuroihin.
Vapisevin käsin piti hän vihkimystelttaa hänen yllänsä. Hän temmattiin nyt ainaiseksi pois Magdalenalta ja vihkimäsanat, jotka juhlallisesti kuuluivat hänen korviinsa, kuuluivat hänestä sielukelloilta. Hän kiristi pieniä, valkoisia hampaitansa, jott'ei hän päästäisi ilmi sitä tuskan parahdusta, joka tahtoi tunkeutua kuuluviin niiden välistä. Ah, miksi seisoi hän siis tässä, miksi ei hän maannut syvällä maan mustassa mullassa? Kuinka hän ikävöi sitä paikkaa, missä vihriä turve peittäisi hänen tomunsa, rauhallista paikkaa, auringon paistamilla, tuoksuavilla kukkasilla ja niissä kimaltelevilla kastehelmillä!
Alakuloinen, milt'ei masentava tunne valtasi hänet muutamiksi silmänräpäyksiksi. Ei, hänen ei pitäisi saada huomata, mitä hänen petollisuutensa maksoi Magdalenalle, kuninkaan nimenomaisesta käskystä oli hän saapunut näihin häihin; sitä luonteen lujuutta, jonka kuningas luuli hänellä olevan, tahtoi hän näyttää omaavansakin ja hän lähestyi noita äsken vihityltä toivottaakseen vuorostansa heille onnea. Tässä silmänräpäyksessä loi Armfelt häneen silmäyksensä, ja Magdalena nosti hymyillen päätänsä, samalla kuin laattia ikäänkuin kiikkui hänen allansa, ja hän olisi kaatunut kumoon, jos ei pari pehmeätä käsivartta olisi kietounut hänen ympärillensä, ja muuan ääni samassa kuuluvasti lausunut:
— Ruhtinatar kutsuu teitä, Magdalena!
Ja nyt tunsi hän itsensä samojen suojelevien käsivarsien poisvetämäksi, ja sulhanen sekä morsian ja tuo iloinen hääjoukko sekä kirkko olivat kaukana hänen takanansa.
— Se ei olekaan totta, Magdalena, teitä ei olo kukaan kutsunut; mutta minä ajattelin… niin, minä huomasin teidän voivanne pahoin ja…
Magdalena, joka yhä antoi taluttaa itseänsä kauemmaksi, näki hämmästyneenä vapaaherratar Rålamb'in, joka säälien häntä katseli, ja nojaten hänen olkapäähänsä antoi neiti Rudenschöld muutaman sekunnin kyyneleensä vapaasti vuotaa.
Mennyttä, ijäti mennyttä oli Armfelt hänelle, tahi tuli tämän kumminkin hänelle olla! Ah, mitä oli hänellä enään jäljellä maan päällä, sittekun tämä oli toisen oma.
— Päätäni vaan vähän huimasi, pyörrytti,— kuiskasi Magdalena, nähdessään ne levottomat silmäykset, joita tuo suojeleva ystävättärensä häneen kiinnitti, — kirkossa oli kentiesi liian lämmin, tahi kentiesi kukkakimppujen tuoksu tahi…
— Älkäämme ajatelko teidän pahoinvointinne syytä, pääasia on, että jälleen tulette terveeksi…
— Luuletteko te kenenkään huomanneen,., oi, minä en soisi…
— Vihkimisen aikana olin minä teitä lähinnä, ja muiden huomio oli niin kiinnitetty morsiuspariin… juokaa hiukka vettä, Magdalena, ja sallikaa minun hautoa ohimoisiannne…
— Minä voin nyt paremmin…
— Kuten sanoin, minä luulen sangen harvan teitä katselleen ja jos te pian voitte mennä sisään, tulee teidän poissaolonne tuskin huomatuksikaan. Niin, mikä vaihetteleva päivä, hoijakoita ja näytelmiä; mutta näistä puhuen teillä oli miellyttävä osa tuossa "Lumotun metsän valloittaminen" -nimisessä näytelmässä!
Katkera tuskan vivahdus ilmestyi Magdalenan huulille. Eikö elämäkin ollut näytelmää ja eikö seuraelämä pakoittanut kutakin näyttelemään eri osaansa? Eikö hänenkin täytynyt hymyillä ja laskea leikkiä, samalla kuin tuska ahdisteli hänen sydäntänsä! Mutta tulisiko hänellä olemaan nyt voimaa näyttämään Armfelt'ille välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä? Hänen täytyi, — tuo suuri uhri oli täytettävä!
Hän nousi äkkiä tuolta pitkältä, kapealta sohvalta, jolle hän tuskansa valtaamana oli vaipunut, ja mennen kuvastimen eteen, katseli hän itseänsä tarkoin. Niin, tuolla huulillansa olevalla hymyllä voi hän esiytyä hänen silmäinsä edessä ja kohdata häntä. Magdalenan kasvot olivat kalpeat ja hiukan laihahkot, hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja loistavammilta — hänen ajatustensa tuskallinen ristiriitaisuus oli jättänyt nämät jäljet itsestänsä. Tulisiko Armfelt tätä huomaamaan ja mitä tulisi hän siitä ajattelemaan? Voisiko hän tänä päivänä puhua Magdalenalle, ja mitä olisi hänellä tälle sanomista? — Täten kiusasi hän itseänsä tuskissaan alituisesti uusilla, ikävillä kysymyksillä ja antoi vaan lyhyviä, katkonaisia vastauksia niihin kysymyksiin, joita vapaaherratar Rålamb hänelle teki ja jotka koskivat joko sitä hoijakkaa, jota he edellä puolenpäivää olivat olleet katsomassa tahi sitä näytelmää, jossa he vähää ennen vihkimistä olivat olleet sekä johon kuningas itse oli tehnyt suunnitelman ja jonka aineena oli ollut Tasson "vapautettu Jerusalem"; siinä oli näyttelijänä ottanut osaa kuningaskin ynnä hänen molemmat veljensä, ruhtinatar Sofia Albertina sekä kaikki, joita, ollen heidän läheisessä seuruessaan, voitiin pitää nuorina ja kauneina.
— Nyt olen minä jokseenkin voimissani… oi, kiitoksia kaikesta osoittamastanne ystävyydestä! — lausui vihdoin Magdalena, joka iloisen näköisenä kääntyi vapaaherratar Rälamb'in puoleen.
— Morsiusväki on nyt kokoontunut saliin, tulkaa, rientäkäämme sinne!
Pian oli Magdalena ruhtinatar Sofia Albertinan lähellä, joka ystävällisesti viittasi nuorta hovineitiään luoksensa ja nyt alkoi jutella puoliääneen hänen kanssansa.
Mutta Magdalenan selän takana viuhdottiin ahkeraan viuhkoilla ja kuiskaeltiin, että neiti Rudenschöld'illä oli äsken kirkossa ollut joku taudinkohtaus.
— Se oli veikistelemistä ja huomioa herättämistä, — lausui naurahtaen kreivitär Vrede.
— Anteeksi armollinen kreivitär, — keskeytti Axel Fersen, joka seisoi niin lähellä, että hän oli kuullut nuot muistutukset, — haluaisinpa nyt lausua erään vanhan sananparren.
— Mikähän se olisi? — kreivitär Vrede kumartui veikistellen eteenpäin, jolloin kreivi Fersen hiljaa kuiskasi:
— Muita luullaan itsensä kaltaiseksi.
Tämän lausuttuansa riensi hän pois ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi hän Magdalenan luona.
— Neiti-hyvä — lausui tuo nuori jalosukuinen nähtävällä ihastuksella, — sallitteko minun johtaa teitä valtiosaliin, jossa tanssi soihtujen valossa kohta alkaa?
Magdalena katsoi häneen lempeällä hymyllä, hyvin huomaten Armfelt'in silmäykset, jotka toistamiseen vihkimisen jälkeen olivat häneen luodut, mutta hän ei menettänyt tuota mielensä malttia, jonka hän oli päättänyt pitää, — hetki oli tullut, jolloin hän tahtoi näyttää tuolle petolliselle, kuinka vähän hän tästä piti lukua ja kuinka täydellisesti hän oli Armfelt'in unohtanut; hän valmistiihe tuohon tuskalliseen riemuun, että hän tämän silmäin edessä sai näyttää sitä viehätystä, jonka hän sillä hetkellä voi, ja hänen paisuvilta rusohuuliltansa luiskahti hiljaa sanat:
— Enpä tiedä ketään, jota teitä mieluisammin ottasin johtajakseni.
— Jos rohkenisin teitä uskoa olisin onnellisin ihmisistä.
— Naisen sanojen epäileminen ei sovellu hyvin teidän tunnettuun ritarillisuuteenne.
Neiti Rudenschöld'in ja kreivi Fersen'in sanat luikuivat helposti heidän huuliltansa, ja tämän rinnalla liihoitteli Magdalena eteenpäin sekä saapui valtiosaliin, jossa Armfelt ikäänkuin sattumasta meni aivan hänen ohitsensa.
Magdalenan silmät loistivat, hänen kosteat huulensa olivat puoleksi auki ja hänen huikaisevan valkoisella hipiällänsä oli vieno ruso. Mitä ajatteli Kustaa Mauritz Armfelt hänestä tässä silmänräpäyksessä? Eikö hänen silmänsä viipynyt Magdalenassa mustasukkaisen mielikarvauden vivahduksella? Oi, jospa tämä vaan voisi oikein hymyillä Axel Fersen'ille! Ja sitten?… oli koko maailma vaan synkkä pimeys ja lemmen "tulkoon valkeus" ei koskaan enään tulisi soimaan hänelle.
— Ettekö tekin mene soihtukulkuun?… Ettekö ai'o olla mukana tanssimassa ruusua sulhasen rinnasta? — Magdalena kääntyi näillä sanoilla kreivi Fersen'iin, joka koko illallisaterioimisen ajalla ei ollut poistunut hänen luotansa.
— Jos sallitte, viivyn mieluummin teidän luonanne.
Vielä yksi niitä hymyilyjä, joita Magdalena tänä viimeisenä tuntikautena niin runsaasti oli tuhlannut, valaisi taaskin hänen kasvojansa, samalla kun hän tunsi todellista helpoitusta ovien lentäessä auki ja kun uudet menot vetivät puoleensa kaikkien huomion sekä saivat tuon häntä kohteliaasti palvelevan kavalieerin silmät muutamaksi minuutiksi käännetyiksi pois Magdalenasta. Käyttäen hyväksensä tätä tilaisuutta, vetäytyi hän kenenkään huomaamatta erääsen akkunanloukkoon.
Eräs viehättävä keijukainen, jolla oli kreivitär Höpken'in ihanat kasvot, oli ovien auetessa näyttäynyt niiden aukossa; astuen salin keskelle seurasi häntä hovipojat puetut — tahi kentiesi oikeammin: pukemattomat — villeiksi, jotka, soihdut käsissänsä, alkoivat tanssin, minkä loputtua keijukainen alkoi laulun, jossa hän kehoitti sotaan noita kristityitä ritareja, jotka villein tanssiessa olivat tulleet sisään salin vastakkaiselta puolelta. Kovalla torven toitahduksella vastasivat ritarit kristittyjen puolesta tuohon kehotukseen. Tässä silmänräpäyksessä säpsähti Magdalena, muuan ääni tunki hänen korviinsa, eräs tuttu, rakas ääni kuiskasi:
— Hyvästi Magdalena! Lempeni jää sinulle ikuisesti!
Magdalenan suoniin lensi ikäänkuin tuli, hänen hengähdyksensä pysähtyi muutamaksi sekunniksi, hänen kosteat huulensa muuttuivat polttaviksi ja hänen vajonneiden silmäluomiensa alta loisti hehkuvia säteitä.
Kun Magdalena taaskin loi silmänsä auki olivat ritarit, villit sekä keijukainen kadonneet ja hänen edessänsä seisoi kreivitär Piper.
— Tulkaa, tulkaa, neiti Rudenschöld, siellä tanssitaan morsiamen päästä seppelettä!
Magdalena meni hänen mukanansa ikäänkuin unessa, ja yhä soi hänen korvissansa: — lempeni jää sinulle ikuisesti!