KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
— Teidän majesteettinne puhuu lähestymisestä Tanskaan — lausui Armfelt, joka päivä päivältä näytti nousevan kuninkaan suosiossa ja nyt oli kuunnellut eräitä tämän salaisempia mietteitä; — mutta sellainen lähestyminen, —jatkoi suosikki — on sen mukaan, mitä olen kuullut paroni d'Albedyhl'iltä, peräti hyödytöin. Tanskan perintöruhtinas on, lieveimmin sanottu, vähäpätöinen henkilö, siinä maassa on viisaiden ja älykkäiden miesten puute, siellä ei ole voimaa eikä rahaa, ja ministeristö on Venäjän orjana.
— Siitä huolimatta välittää nyt paroni d'Albedyhl minun puolestani avioliittoa poikani ja perintöruhtinatar Lovisa Augustan välillä.
— Mutta onhan ruhtinatar vähintänsäkin kahdeksan vuotta meidän perintöruhtinastamme vanhempi ja sitäpaitsi kihloissa erään Augustenburgin ruhtinaan kanssa…
Kuningas hymyili. — Noh, mitäs kaikki tämä asiaan vaikuttaa?
— Minusta näyttää se mahdottomalta… onhan hänen kuninkaallinen korkeutensa, Kustaa Adolf, vielä lapsi.
Nyt nauroi kuningas ääneensä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua yhtyi Armfelt mitä iloisimmasti tuohon nauruun sekä lausui:
— Luulenpa nyt rohkenevani käsittää…
— Gösta-hyväni, eihän minulla silloin, kun mitä innokkaammin koen saada avioliittoa toimeen, voitolla vihollisia hankkeita. Tanska on minua epäillyt, mutta minä toivon meidän hyvän välimme jälleen palajavan. Niin, sen täytyy minussa nähdä ystävänsä, jos… — kuningas keskeytti puheensa, ja hänen loistavat silmänsä kohtasivat Armfelt'in ihmetteleviä silmäyksiä.
— Minä olen ikäänkuin pimeydessä, jota teidän majesteettinne suurten, nerokkaiden hankkeiden salama väliin valaisee.
— Kuulehan, Gösta, muuan salainen asiamies on ollut Norjassa tutkimassa kansan mieltä olisiko se halukas liittymään Ruotsiin, ja tämä asiamies on tuonut minulle sangen mieluisen viestin.
— Tunnettu asia on koko Europan katsovan teihin ihmetellen, ja norjalaisten salaisen suosion johdosta näen jo hengessä suuren kuninkaani sotajoukon eturivissä voittajana tunkeutuvan tuohon maahan.
— Ei aivan niinkään. Ilman syyttä on tahdo hyökätä heidän kimppuunsa, minä en tahdo alkaa sotaa, minua miellyttää enemmin itseni puolustajana oleminen. Sinä panet silmäsi suureksi, Gösta… leskikuningatar Juhana Maria on minun välikappaleeni; hän pelkää valtansa menettämistä; jos hän rupeaa luulemaan sen olevan vaarassa samoin kuin henkensäkin… niin, että kaikenlaatuiset vaarat häntä ympäröivät — ja hän tulee uskomaan sen, siitä minä kyllä pidän huolen, — niin tulee hän peljästyksissänsä olemaan halukas käyttämään tehokkaita keinoja, joihin valtansa suojelemisen halu häntä tulee pakoittamaan. Jos ei hän onnistuisi, tulee hän kiitollisuudella vastaanottamaan sen turvan sekä avun, jota Ruotsi hänelle tarjoaa. Missä tapauksessa hyvänsä saamme tilaisuutta näyttää laivastomme, Köpenhamina hämmästyy ja sitte…
— Sitte, teidän majesteettinne?
— Tulen kentiesi säätämään lakeja — Kristianborg'issa.
— Teidän majesteettina ajatuksien juoksu on kuin kotkan lento, kun minä tahdon sitä seurata. Oi, jalo kuninkaani, minulta puuttuu sanoja osoittaakseni teille kunnioitustani ja kiitollisuuttani.
— Kuninkaan silmät loistivat. Hänen kunnianhimosta kuohuva verensä oli saattanut hänen aikeensa puhkeamaan sanoihin, yksi noita rohkeita, vaihettelevia yrityksiä, jotka silmänräpäyksessä tulivat hänen mieleensä, kentiesi yhtä helposti sieltä poistuaksensa, ja hänen vilkkaat, avonaiset, nuoruutta osoittavat kasvonsa kääntyivät suosikkiin, samalla kun hän mielihyvällä kuulteli tämän sanoja.
— Niin, minun täytyy saada sotaa, — kertoi Kustaa-kuningas, — sotaa jonkun naapurini kanssa, olkoonpa se sitte Venäjän tahi Tanskan kanssa; sisälliset olosuhteet tässä maassa ovat todellakin sellaiset, että ne pakoiltavat minua sellaisiin hankkeisin. Tyytymättömyys enenee enenemistänsä, ja nuot rahalliset pulat sitä lisäävät.
— Jos meidän maassamme onkin tyytymätöin puolue, — riensi Armfelt keskeyttämään,— on tämä vähälukuinen, sillä teidän majesteettinne alamaiset tuntevat rakkautta jaloa sekä nerokasta kuningastansa kohtaan.
— Tähän rakkauteen luottaminen on mieluista minun sydämelleni, — lausui Kustaa-kuningas lempeästi ja jatkoi tuolla terävällä ja asiaansattuvalla aistilla, joka loi hänelle ikään kuin vaistonaisen aavistuksen tulevaisista seikoista sekä tapahtumista, — mutta ne, joille enin olen loivannut kunnianimiä ja virkoja, ovat kuitenkin salaisia vihamiehiäni, ja tekevät työtä minun kukistamisekseni… Ei, ei, Gösta, älä koetakaan saada minua muuhun luuloon! Minä tiedän ja tunnen näiden jalosukuisten ylimysten ainoastansa vartoavan tilaisuutta, saadakseen muuttaa hallitusmuotoa, joten he jälleen voisivat määrätä lakeja kuningasvallalle. Mutta se ei saa tapahtua, se ei tule tapahtumaan, minä olen mies pitämään heitä aisoissa, ja niinkauan kuin pääni on pystyssä, tulen kyllä pysymään ohjaksissa. Kuningas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, jonka jälkeen hän jatkoi: — Mutta ah, soisinpa asiat olevan taasen entisellään ja ystävällisellä kannallansa! Niin, onnellinen sota tulee taas kaikki selvittämään, tulee antamaan minulle takasin, mitä olen menettänyt, ja minun lippuni alle tulevat taas kaikki puolueet kokoontumaan! Mutta ensiksikin pitää minun pitämäni valtiopäiviä… säädyt ovat kutsuttavat ko'olle, sen olen nyt päättänyt;… rahaa täytyy minun saada, paljo rahaa!
Luottamus pettämättömään onneen kaikissa hankkeissansa oli kuninkaan sanoissa, ja kentiesi vielä enemmän äänessä, jolla hän ne lausui. Tämä sisällinen vakuutus levitti ikäänkuin loiston hänen hienojuonteisille kasvoillensa, samalla kuin hänen tummat, vilkkaat silmänsä säkenöi nerosta, tuosta miltei kiihkoisesta haaveilusta, joka niin helposti näytti saavuttavan hänessä vallan, kun hän selitteli jotakin asiaa, joka oli voittanut hänen täydellisen mieltymyksensä, ja hän alkoi antaa viittauksia sukkelasti sommitelluista juonista, joiden menoa hän niin hyvin osasi johtaa, kunnes hän vihdoinkin aseet kädessänsä tulisi rientämään voitosta voittoon, tulisi saavuttamaan tarkoituksensa, ja ulkonaisten sekä omassa maassakin olevien vihollisten täytyisi taipua, heittäen pois aseensa, hänen tahtoonsa.
Harvoin oli Kustaa-kuningas tällä tavoin puhunut suosikillensa, jonka seikkailuja rakastava mieli helposti käsitti ja seurasi häntä hänen ajatustensa haaveilevassa lennossa, jossa hänelle ei näkynyt mitään voittamatointa eikä mikään tarkoitus liian vaikealta saavuttaa.
Nämät tunteet elähyttivät vielä kuninkaan kasvoja, hänen vielä kepeästi kiekahtaen kengänkorollansa kääntyessään Armfelt'iin ja tarttuessaan hänen käsivarteensa sekä mennessänsä suorastaan kuningattaren luokse, joka tänä iltana oli kutsunut luoksensa suuremman hoviseuran.
Tuolla vastustamattomalla viehätysvoimalla, joka oli Kustaa-kuninkaan käytöksessä, jutteli hän hetken kuningattaren ja Sofia Albertinan kanssa. Sitte kääntyi hän Magdalena Rudenchöld'iin, jota hän aina siitä asti, kuin hän oli keskustellut tämän kanssa Armfelt'in avioliitosta, oli erinomattain ystävällisesti kohdellut. Ollen yhä yhtä ystävällinen, lausui hän Magdalenalle kohteliaita sanoja tavalla semmoisella, joka veti hänen puoleensa monta kateellista silmäystä, ja siellä täällä alettiin kuiskeella keskenänsä, että neiti Rudenschöld'in virnasteleminen jo meni kaikkein rajain yli.
Erittäinkin oli näiden ylhäisten naisten joukossa yksi, joka seurasi Magdalenan kaikkia liikkeitä, kuitenkin enemmän tutkivilla ja utelevilla kuin moittivilla silmäyksillä. Tämä nainen oli kreivitär Piper, tuo miellyttävä Sohvi Fersen, ja kuninkaan istahtaessa pitkän, vihriällä veralla peitetyn pöydän ääreen pelataksensa hiukan trente et quarante-peliä (kolmea- ja neljääkymmentä, erästä uhkapeliä), lähestyi kreivitär Magdalenaa ja vei hänet erääsen syrjähuoneesen, jossa hän hymyillen veti tämän erääsen matalaan sohvaan istumaan.
— Minulla on tuhansia terveisiä teille Magdalena, — lausui kreivitär
Piper hymyillen, — keneltä, sen saatte itse arvata.
— Arvaamistaidossa en ole juuri etevä, — vastasi Magdalena väistellen.
— Mutta koska olen ottanut tuodakseni teille terveiset, niin… — Kreivitär leikitteli veitikkamaisesti viuhkallansa, silmäillen Magdalenan viehättäviä kasvoja, jotka, puolittain poispäin käännettyinä, ilmaisivat hämmästystä, joka pusersi punan hänen poskillensa. — Noh, tuntuuko se nimi niin vaikealta saada huuliltanne? — Kreivitär nojausi, lempeällä äänellä kysäisten, Magdalenaan, joka, silmät luotuna laattiaan, vastasi:
— Terveisenne ovat Axel Fersen'iltä.
— Noh, vihdoinkin! Niin, Magdalena… ja kuulkaahan nyt: veljeni on pyytänyt minua puhumaan teille eräästä asiasta, jonka keskustelemisen hän sanoo teidän aina keskeyttävänne.
— Ja jos minä sen keskeytän, niin…
— Niin se tapahtuu kahdesta syystä, — lausui vilkkaasti Sohvi Piper, — joko te ette häntä lemmi, tahi olette te liian ujo, ystäväiseni.
Heleä nauru avasi Magdalenan huulet.
— Eipä minua juuri moitita siitä, — vastasi hän tuolla vilkkaalla, vapaalla tavalla, joka hänellä oli ja jota väliin nimitettiin "viehättäväksi," väliin, "sopimattomaksi" tuota vilkasta hilpeyttä, joka hänellä oli synnyinnältänsä ja jonka edessä tuo hämmästys, mikä tämän keskustelun alussa hänet oli vallannut, nyt oli poistunut, ja hän katseli kreivitär Piperiin kirkkailla, vilkkailla silmillänsä, lisäten: — Teeskennellä en osaa ja, totta puhuen, sitä halveksinkin; tosin olen, — jatkoi hän vitkallisesti, — koettanut näyttää iloiselta murheellisena ollessani ja välinpitämättömältä, kun olin levottomana; onhan elämässä sellaisiakin kohtia, joissa se on velvollisuuskin, mutta halusta tahi taipumuksesta… ei, ei!
— Siis te ette lemmi Axelia?
— Minä kunnioitan hänen jaloa luonnottansa sekä pidän arvossa hänen ritarillista käytöstänsä…
— Noh, siispä tahdon tehdä hänet onnelliseksi tämän tunnustuksenne kertomisella… te tulette kerta oppimaan häntä rakastamaan, Magdalena; hän on todellinen jalosukuinen, jota te ylpeydellä voisitte nimittää puolisoksenne.
— Oi, en, en, sitä en voi, sitä en koskaan tule oppimaan! Todellisesta ja vilpittömästä rakkaudesta voi sydän sykkiä ainoastansa yhden kerran elämässä… olenhan kerta tuntenut tätä autuutta… sanokaa se hänelle… ja minun lempeni on yhtä uskollinen kuin toivotoinkin.
Kirkkaat kyyneleet kimaltelivat Magdalenan silmissä ja hellästi puristaen piti hän kreivitär Piperin kättä omassansa.
— Te puhutte ikäänkuin mieletöin lapsi,— vastasi Sohvi Piper, puolittain sääliväisesti puolittain loukatusta ylpeydestä, että hänen veljensä, hänen, jolle eräs ruhtinas turhaan oli kosijana kumarrellut, ja erään Ruotsin mainiomman jalosukuisen poika, eräs tämän maan etevimmistä ylhäisistä tuli hyljätyksi eräältä köyhältä ja toisen vallassa olevalta hovineidiltä, jonka ainoa etevyys ainoastansa oli harvoin nähty kauneutensa. — Niin, Magdalena, ikäänkuin mieletöin lapsi,— kertoi kreivitär — ja uskokaa minua, te työnnätte luotanne tällä hetkellä todellisen onnen ja varman menestyksen; te tulette joskus selvästi huomaamaan tämän, mutta silloin se jo on liian myöhäistä!
Liikutettuna nojausi Magdalena sohvan patjoihin; jonkinlainen ahdistuksen kaltainen epäröiminen oli hänet vallannut. — Entä jos hän ehkä… entä jos hän lupaisi koettaa lempiä Axel Fersen'iä?
Tässä silmänräpäyksessä kävi Armfelt tuon pienen syrjähuoneen läpi, jossa kreivitär Piper ja Magdalena tähän asti häiritsemättä olivat vaihettaneet ajatuksiansa; kylmästi ja vieraasti tervehtivät hän ja Magdalena Rudenschöld toisiansa.
— Ei, ei, en voi! — kuiskasi Magdalena puristaen vielä kerran helleydellä kreivitär Pipetin kättä.