KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Haga'n tuuheassa puistossa astuskeli kuningas Kaarlo-herttuan rinnalla. Päättäen herttuan synkeästä otsasta ja tuosta vähäisestä värisemisestä, joka väliin pudistutteli hänen käsiänsä, ei keskustelun aihe ollut hänestä mieluisinta laatua.
— Tunnenpa jokseenkin hyvin tuon Ulfvenklou'n sekä kaikki hänen juonensa, — lausui kuningas, joka ivallisella silmäyksellä katseli sitä hämmästystä, jonka hänen sanansa vaikuttivat Södermanlannin herttuassa. — Sinulla voi kentiesi hänen ennustuksissansa ja haaveiluissansa olla jotakin mieluista; mutta foi de gentilhomme, jopa sanotaan sinun siinä kohdassa toimittavan sangen naurettavaa osaa, — osaa, joka loukkaa minua kuninkaana ja huolettaa minua veljenä.
Kaarlo-herttua heitti nopean silmäyksen kuninkaasen, silmäyksen, joka koetti tutkia, kuinka paljo kuninkaalla voisi olla tiedossa näitä Ulfvenklou'n ennustuksia, mutta hänen silmäyksenpä luikui arasti ohitse, kohdatessansa ainoastaan Kustaa-kuninkaan läpitunkevat ja kirkkaat silmät ja tuon milt'ei ylenkatsetta osoittavan virnistyksen hänen huulillansa.
— Sinun täytyy karkoittaa tuo seikkailija luotasi, — jatkoi Kustaa-kuningas lempeällä innolla, joka ei sallinut yhtään vastustelemista, — ja että hän sitte tulee pois maasta, siitä minä kyllä tulen huolta pitämään. Niin kauan kuin häntä pidetään sinun suosikkinasi en tahdo ryhtyä asiaan; sellaista menettelyä voisivat käsittää väärin… minua koetetaan kyllä ilman sitäkin lahmata. Vetoaan siis sinuun avosydämisesti siinä toivossa, että sinä huomaisit, mitä laatua tuo Ulfvenklou oikeastansa on.
— Tähän asti olen huomannut hänen olevan sangen merkillisen miehen, — vastasi herttua, ottaen vakavan ryhdin, — ja minä olon nähnyt hänen tekevän sangen kummallisia temppuja ja seikkoja, jotka, sen tunnustan julkisesti, ovat vaikuttaneet minussa todellista ihmettelyä ja kummastusta, voimattani siltä käsittää toimittaneeni tuota naurettavaa osaa, josta mainitsit. Etpä ole itsekään halveksinut…
— Minä itse, — kertoi kuningas, vilkkaasti keskeyttäen, — olen nähnyt näiden herrain salatieteilijäin temppuja sekä kuullellut heidän ennustuksiansa, se on totta; mutta mitä minä silloin olen ajatellut, ja mistä syystä se on tapahtunut… niin, yhdentekevä, — keskeytti hän vähän ajan kuluttua, — minä pidän näitä herroja enemmän salaisina kapinoitsijoina kuin salaisten tietojen omistajina, asiamiehinä, jotka sanovat meille, hallitsijoille, kentiesi terveellisiä totuuksia… jonkinlaisina rahvaan tribuneina, jotka ainoastansa tällä tiellä rohkenevat valtaistuimen ääressä ilmaista ajatuksiansa. — Kuninkaan tulee mikäli mahdollista tietää kaikki, ja tässäkin kohtaa olen kokenut tunkea hämäryyden läpi. Mitä siis on ladeltu omalla suostumuksellani, sitä olen suvainnut, mutta jos joku heistä omalla luvallansa tuo kuuluviin varoituksia sekä neuvoja, pidän sen loukkauksena, ja Ulfvenklou on rohjennut lähettää minulle kirjoituksen, jossa hän varoittaa minua Maaliskuulta ja etenkin, että minun tulee olla varoillani punaisiin puetuilta henkilöiltä. (41)
Kustaa-kuningas vaikeni. Tämä kirje oli nähtävästi tehnyt tukalan vaikutuksen hänen vilkkaasen mieleensä, vaikutuksen, jonka uudistatamista hän tahtoi välttää ja sai häntä haluamaan sen alkuunpanijan kartoittamista. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua jatkoi kuningas:
— Nyt tiedät, miksi toivon sinun lakkaavasi seurustelemasta Ulfvenklou'n kanssa; hän on seikkailija… minä pyydän sinua pitämään häntä sellaisena. Mitä hän sinun kauttasi toivoo saavuttavansa, en tiedä, mutta olenpa aivan vakuutettu hänen vieneen sinulta kauniit rahat ja että sinä, jos tahdot pitää silmäsi auki, jos tahdot pitää häntä sinä, jona hän on pidettävä, piankin tulet huomaamaan sanojani totuuden.
Kustaa-kuningas tarttui veljellisellä suosiolla herttuan käsivarteen. Tuolla sujuvalla puhetaidolla, jonka luonto hänelle niin auliisti oli lahjoittanut, lasketteli hän pian leikkiä päivän tapahtumista, etenkin niistä, jotka koskivat omaa hovi piiriä, ja lähestyi täten erästä nelisnurkkaista, kuninkaallisen huvilan toisella sivustalla olevaa nurmikkoa, jossa joukko herroja ja naisia olivat "leskisillä" tahi muuten katselivat noita kansallisia leikkejä, jotka kuuluivat tämän päiväiseen ohjelmaan.
— Naiset ovat vastaanväittämättä kepeät jaloiltansa, — lausui Kustaa-kuningas. — Minusta on mieluista nähdä valkoisten hameiden liehuvan nurmikolla… kreivitär Höpken muistuttaa metsäkauriista.
Kaarlo-herttuan silmät kääntyivät noihin leikitteleviin henkilöihin.
— Luulenpa Fredrik'in aikovan ahdistaa hengen neiti Rudenschöld'stä… hän on todellakin rehoittava kaunotar, ja Fredrik näyttää ihastuneelta, — lausui Kaarlo-herttua, jonka silmät olivat ikäänkuin tarttuneet kiinni Magdalenan pieniin jalkoihin, jotka hänen juostessansa vilahtelivat hänen runsaspoimuisen hameensa laskoksien alta.
Ja Fredrik-herttua oli todellakin ihastunut. Pienellä kaappauksella onnistui hänen saada kiinni tuota läähättävää tyttöä kädestä:
— Sainpa teidät sittekin kiinni, — lausui hän katsellen tulisilla silmäyksillä Magdalenan hehkuvia kasvoja — seisottehan te, paroni Armfelt, aivan meidän tiellämme! Eikö teillä ole halua olla vuorostanne leskenä?
— Ei sinä eikä tänä. Kuninkaan suosikin vastaus oli jokseenkin lyhyt, ja se silmäys jonka hän loi herttuaan oli kaikkea muuta paitsi herttainen.
Fredrik kääntyi Magdalenaan hymyillen: —Nyt emme enään eriä toisistamme, neiti Rudenschöld, suostutteko siihen?
— Koetan tehdä parastani, — lausui Magdalena hilpeästi, luoden salaisen silmäyksen Armfelt'iin, joka nyt oli lähestynyt sitä ryhmää, missä kuningas oli.
— Gösta-hyväni, — lausui Kustaa III, joka hiukka tämän jälkeen Armfelt'in rinnalla meni liinaan päin: — sinä näytät synkältä kuin ukkoisilma. Jos kellään olisi syytä näyttää sellaisia kasvoja, olisi sitä minulla.
— Huolien ja murheiden täytyy kuten kaiken muunkin olla teidän majesteetillenne alamaisia.
- Typerästi sekä sanottu että ajateltu, Gösta! Minun huoleni ja murheeni ovat väliin sangen lähelle tuppaavia. Tiedätkö miten minun hyvästi harkitun hankkeen! leskikuningatar Juliana Mariaan nähden on käynyt? Niin, koko tulos on eräs kohtelias kirje häneltä tavallisilla ystävyyden vakuutuksilla, — hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan huulille, — kuitenkin olemme kaikessa hyvällä kannalla Tanskan suhteen, enkä minä tietysti muuta enemmän toivokaan kuin rauhaa naapurieni kanssa.
Kuningas, joka tässä silmänräpäyksessä kokonaan oli vajonnut omiin ajatuksiinsa, ei huomannut tuota hajamielisyyttä, millä Armfelt häntä kuulteli, ja hän jatkoi hetkisen vaijettuansa:
— Valtakunnan sisällinen hoito vetää kokonaan puoleensa kaiken huomioni keskellä huvitusten pyörteitä… toivon, etteivät naapurivaltakuntain lähettiläät unohda kertoa hallitsijoillensa huvitusten riistävän minulta milt'ei kaiken aikani. Minä olen erittäinkin kutsunut tänne venäläisen lähettilään, jotta hän tänään oikein läheltä saisi nähdä huolettomuuttani ja sokeata kevytmielisyyttäni, joka saattaa minut unohtamaan kaiken muun. Niin, tämä mies, joka rahoja jakamalla ja juonittelemisella on herättänyt valtiopäiväin uppiniskaisuuden minua vastaan… hänen tahtonsapa se määrääkin päätökset… nyt on minulla syytä rauhanrikkomiseen Venäjän kanssa ja, jos Jumala suo, ei tämä tule kauan viipymään, vaikka minä nyt olen menevinäni heidän mukiinsa.
Kuningas, joka astui työhuoneesensa, työnsi syrjään tuon vihriän silkkiverhon, joka varjosti akkunaa, ja silmäillen ulos jatkoi hän:
Nämät valtiosäädyt, joilta odotin kannatusta ja rahanpulan poistamista, kuinka no ovat minut pettäneet! Venäjän johdannon alla oleva aatelisto tahtoo olla muurina minun ja kansan välillä, rientääksensä minun perikatoni avulla tarkoitustensa perille, mutta minä tahdon kumminkin ehkäistä Venäjän kunnianhimoa.
— Kansan toivo luottaa siinä kohdassa järkähtämättömästi teidän majesteettinne…
— Kansa — keskeytti häntä Kustaa-kuningas, ja sisällinen tuska piirsi uurtojaan hänen kasvoillensa; — kuinka onnetoin minä olenkin! Kansani rakkaus on menetetty! Mitä on tullut tuosta innostuksesta, joka minua kaikkiaalla ympäröi, tuosta luottamuksesta, joka oli minun onnellisuuteni? Kaikki nämät sydämet, jotka ennen olivat täynänsä suosioa ja rakkautta, ovat nyt kuni jäästä; minulla ei ole enään mitään toivomista. Oltuaan rakastettu kuten minäkin, ei enään koskaan voita takaisin niitä sydämiä, jotka ovat katkaisseet niin lujat siteet. (42)
— Teidän majesteettinne oman ja maamme menestyksen nimessä… oi, sire, älkäät antautuko näille tuskallisille ajatuksille — huudahti Armfelt, hämmästyneenä siitä epätoivosta, jonka valtaan kuningas muutamaksi sekunniksi hervottomasti oli heittäytynyt.
— Mutta niinpä on… kuinka voivatkin he neuvoa kutsumaan ko'olle valtiopäiviä mielipiteiden ollessa sellaisina… ja Toll, joka lupasi johtaa valtiopäiviä minun toivomusteni ja maamme tarpeiden mukaan! Minun omat sukulaisena liittyvät vihollisiini… Kaarlo imartelee heitä, ja he vuorostansa häntä. Juuri äsken koetin antaa hänen ajatuksillensa toisen suunnan — ivallinen, milt'ei iloinen hymy ilmestyi kuninkaan huulille, — ja muutaman päivän kuluttua toivon hänen heittävän vehkeilemisensä minua kohtaan. Kas tuolla hän istuukin rakkaan Reuterholm'insa rinnalla! Lyönpä vetoa vaikka tuhansia, että hän nyt päivittelen tälle hätäänsä, mutta jos en erehdy, mitä tuohon kelpo paroniin tulee, on hän kylläksi kateellinen ja siis minun puolellani sekä tulee häntä pitämään ymmällä niin kauan.
Tässä luulossansa oli kuningas vastaanväittämättä oikeassa, sillä samassa silmänräpäyksessä lausui Reuterholm:
— Hän on niin suuressa määrässä voittanut teidän kuninkaallisen korkeutenne suosion, ja sen tähden en olekaan lausunut julki, mitä hänestä olen pitänyt. Mutta nämät vuosia kestävät, turhat aarteenkaivamiset esimerkiksi; ainoa, joka niiden kautta on saanut rahoja taskuunsa, on Ulfvenklou, hän, eikä kukaan muu.
— Mutta hänen ennustuksensa… minä puolestani…
— Ne tulevat korkeimman avulla toteutumaan.
— Jos kaitselmus ennakolta niin on määrännyt, voin siihen ainoastansa…
— Lausua: amen, — keskeytti Reuterholm tulisesti.
— Mutta en voi todellakaan tykkänänsä karkoittaa Ulfvenklou'ta…
Reuterholm loi herttuaan silmäyksen, jonka kentiesi olisi voinut selittää merkitsevän: "sinun täytyy," ja keskeyttäen ylhäisen suojelijansa puheen, kuiskasi hän:
— Puhukaamme jostakin muusta, kuningas tulee tännepäin… hän näyttää olevan erinomaisen hyvällä tuulella, vaikka…
Aivan kuninkaan seljän takana pyöri Kustaa Mauritz Armfelt'inkin silmät ikäänkuin etsien jotakin; hänen harhailevat silmäyksensä kiinnittyivät nyt Magdalena Rudenschöld'in milt'ei lapsellisen viehättäviin kasvoihin, jotka, käännettyinä Fredrik-herttuaan päin, hymyilivät tälle, samalla kun Magdalena irroitti vyöhyestänsä valkoisen orjantappura-kukan, jonka hän suloisella vilkkaudella tarjosi herttualle, joka puolittain polvillansa otti vastaan hänen lahjansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän herttuan läheisyydestä erään ruusupensaan luo ja ojentaen hienon kätensä, taittaakseensa muutamia nuppuja, jatkoi hän yhä hymyilemistänsä. Tässä silmänräpäyksessä seisoi Armfelt äkkiä hänen edessänsä.
— Ketä ritaria ai'otte koristaa näillä kukilla? — kysyi hän.
Magdalena loi häneen silmänsä. — En ainakaan teitä, paroni Armfelt!
— Sitäpä en ajattelekaan. Enpä haluakaan jakaa suosion osoitteita Fredrik-herttuan kanssa, ja minä onnittelen teitä, neiti, tuohon tekemäänne, ylhäiseen valloitukseen.
— Kiitoksia, — vastasi Magdalena, vetäen henkeensä ruusun tuoksua samalla kuin hän veitikkamaisesti katseli Armfelt'in hehkuvia kasvoja ja yhteen puristettuja huulia.
— Ette kait tahdo väittää minun erehtyneeni?
— En väitä mitään. Fredrik-herttua on Europan kauniin ruhtinas, ja minä olisin sangen mielissäni, jos te olisitte oikeassa.
— Sitä ihmettelyä, jota te häntä kohtaan tunnette, näytätte te, neiti, niin julkisesti, ett'ei minun arvaamisky'ylleni jää mitään tehtävää.
— Te suvaitsette puhutella minua tavalla semmoisella, että se tekee kaikki vastaukset minun puoleltani tarpeettomiksi. — Magdalena kääntyi hänestä äkkiä pois, hänen silmänsä loistivat kirkkaasta kimalluksesta ja puolittain avatuilla huulillaan veti hän äkkiä henkeänsä.
— Magdalena, suokaatte anteeksi! Ettekö voi ymmärtää?… Ei, te ette ymmärrä, te ette ole ikänä minua lempinyt! Ah, näitä pitkiä kuukausia, joina en ole saanut puhua kanssanne, joina en…
— Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä, paroni Armfelt! — Magdalena oli pysähtynyt, tuon ankaran mielenliikutuksen, jota hän tunsi, pakoiti hän takasi sydämeensä ja, kääntyessänsä jälleen Armfelt'iin, oli hänen kasvonsa tyynet, milt'ei marmorivaaleat, samalla kuin Armfelt'in sanat helähtivät hänen korvissansa ikäänkuin soitannolta. — Muistakaatte, — jatkoi hän vitkallisesti, — muistakaatte niitä siteitä, jotka liittävät teidät toiseen!… Meidän välillämme on ikäänkuin suuri juopa, jonka yli ette te, enkä minä voi astua, putoamatta syvyyteen.
— Kuulkaa minua, Magdalena…
Ei, hän ei tahtonut kuulla Armfelt'ia! Hämillänsä, milt'ei huumauksissansa riensi hän pois.
Armfelt lempi häntä!
Ijäti eroitettuina omasivat he myöskin ijäti toisensa sydämen.
Riemullinen vakuutus, joka jälleen toi autuuden Magdalenan sieluun!
Kalvava levottomuus, joka toi hänen sydämellensä tuhansia uusia tuskia!
Riemun ja häiritsemättömän ihastuksen tunne milt'ei tauottanut hänen hengitystänsä, mutta hän riensi eteenpäin nurmikolle ja kiiruhti pois Armfelt'in silmäyksien edestä.
Rientäen näin eteenpäin, oli hän tullut hyvän matkaa linnasta, ja istahti tuuheaan lehtimajaan sekä kuuli samassa silmänräpäyksessä kaksi henkilöä haastelevan.
— Teidän kodissanne vallitsevaa kurjuutta voin kumminkin täksi hetkeksi poistaa — lausui miehinen, sointuva ääni, — minä olen saanut rahalahjan kuninkaalta ja mulla on siitä vielä vähän jäljellä.
— Oletpa yhä kaltaisesi, Kaarlo Mikael, sanoi muuan epävakainen ääni, kiitoksia sydä…
— Ei enään sanaakaan tästä! — keskeytti tuo ensimäinen puhuja. — Oikeastansa olen minä kiitollisuuden velassa sinulle… olethan sinä parhaimpia laulelmissani esiytyviä henkilöjä.
— Enpä, lempo vieköön, olekaan! Niin, sinä naurat, sinusta ei saa koskaan tolkkua, josko sinä puhut totta, vai lasket pilaa! Ei, todellakaan, enpä soisi sinulle koskaan anteeksi…
— Niin, ole sitte suomatta! Mutta vaiti, nyt olen aivan runollisella mielellä sille tulen helposti, Hagaan jouduttuani!
Ja annettuaan kanteleen hiukan helähdellä, alkoi eräs ääni laulaa, jonka ihmeellistä sointua Magdalena ei ollut koskaan kuullut eikä koskaan tulisi unohtamaan:
Sa yösen haltija, hälvennä päivän paahto,
Ja pilven tähtönen, himmennä illan rusko,
Laimenna laineetkin,
Vaivuta väsyneet, lievennä tuska, poltto
Ja veren kuohukin.
Nurmesta pilkistää voikukka, valkovuokko,
Ja peippo visertäen, tuo metsän kirjavikko,
Se riemuin hyppivi;
Myös kertun poikaisten äänestä soi varvikko:
Pi, pii, pi, pii, pi, pii!
Magdalena taivutti hiljaa oksat edestänsä, ja nurmisella kukkulalla näki hän sen henkilön, jonka hän oli aavistanut saavansa nähdä; hän näki Kaarlo Mikael Bellman'in, jonka rinnalla hän tunsi tuon "viheriän Lehdon" edustalla olleen puhujan pulleat ja punaiselta paistavat kasvot.