KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Vuodon 1786 vuodon valtiopäivät olivat menneet. Kuninkaan yritykset rahapulan auttamiseksi eivät olleet onnistuneet, ja valtiosäädyt, aatelisto eturivissä, olivat lausuneet hänelle epäluottamustansa.
Asioiden näin ollessa ja nyt todellakin haluten Tanskaa liittolaiseksensa, oli kuningas oleskellessansa Skoonessa pyörähtänyt Seelantiin, jossa hän kohtasi Tanskan kuninkaallisen perheen.
— Äsken kotiin pääsneenä ei minua kohdannut muuta kuin valitusvirsiä, — lausui kuningas erään hallitustoimissa Armfelt'in kanssa kahden kesken valvomansa yön jälkeen. — Liljenkrantz (43) ei puhu muusta kuin menojen vähentämisestä ja säästäväisyydestä; minun täytyy siis keksiä keinoja hänettäkin… olen lähettänyt kirjeen Toll'ille; hänen täytyy tulla tänne!
— Eiköhän muu keino kuin sota voisi järjestää maamme asioita?
— Sinäkin, Gösta? Mutta minä ymmärrän… sinun nurjamielisyytesi
Toll'ia kohtaan synnyttää sinussa vastaväitteitä.
— Nurjamielisyyteni Toll'ia kohtaan, — kertoi Armfelt tuolla avosydämisellä rohkeudella, joka hänelle oli omituista, — niin, teidän majesteettinne, en tahdo väittää pitäväni tuota everistiä ystävänäni, mutta milloin on kysymys maamme menestyksestä, en ota lukuun omia tunteitani. Toll on huimapää ja näyttää aina sellaista uhkarohkeutta, joka, jos teidän majesteettinne avokorvin kuultelee hänen neuvoansa, helposti voisi…
— Foi de gentilhomme, mitä sinä mietitkään! Luuletko minun antavani johtaa itseäni?
— Sire, se ei ollut ajatukseni! Luulen vaan Toll'in omista, kunnian himoisista syistään haluavan sotaa, ja hänestä on yhdentekevä, millä tavalla tämä hänen halunsa tulee täytetyksi. Nykyään kun oli puhe sodan mahdollisuudesta, ja että siinä tapauksessa saisimme odottaa venäläistä ja tanskalaista sotalaivastoa, kuulin hänen lausuvan kanslianeuvos Rosenstein'ille: "Ne eivät voi purjehtia samalla tuulella, ja siitä seuraa, että me ensiksi lähdemme sitä vastaan, jolla on vastatuuli, jolloin tähdissä on kirjoitettu sen tulevan saamaan selkäänsä; sitte menemme toista vastaan ja voitamme sen."
Kuningas nauroi: — Hän on vähän gascognalaisen tapainen, mutta sydän on hänellä oikealla paikallansa. Jos kaikilla tässä valtakunnassa olisi Toll'in sotaisa uskallus ja rohkeus… niin, Gösta, noita molempia viimeksimainittuja ominaisuuksia ei sinultakaan puutu, ja jos sinulla olisi vaan hiukka enemmän sota-intoa olisit täydellinen.
— Vaikka minulla olisi kaikki, mikä tekisi minut täydelliseksi, — vastasi Armfelt hymyillen, — niin… on minullakin ollut unelmia sodista ja voitoista, mutta nyt olen herännyt, sillä teidän majesteettinne suuri ja armollinen luottamus on pahoittanut minua ottamaan selvää seikoista sekä olosuhteista, ja siinä kurjassa tilassa, jossa maamme nyt on, on sota mahdotonta.
— Minä tulen toteuttamaan mahdottomuudenkin. —.Kuninkaan tummansiniset silmät loistivat uskalluksesta ja hän jatkoi: — Venäjä on jo liian paljo sekaantunut Ruotsin asioihin; se koettaa kiihoittaa mieliä tässä maassa, ja tämä näin vireillä pidetty tyytymättömyys tulee leviämään ikäänkuin tulipalo ympäris, jos en saa sitä ajoissa sammumaan. En sano sillä sodan olevan syttymäisillänsä, mutta näen ainoastansa selvemmin nyt, mihin kaikki lopulta tulee viemään. Mutta aurinko on jo korkealla taivaalla, keskeytti hän äkkiä puheensa, — minä olen väsyksissä. Soita, Gösta, kamaripalvelijaani tulemaan, ja seuraa sitte minun esimerkkiäni.
Miltei samassa silmänräpäyksessä, jolloin Armfelt ojensi tarttuakseen kellon nauhaan, sulki Magdalena Rudenschöld jonkinmoisella varovaisuudella huoneensa oven. Hänen keveistä liikunnoistansa ja siitä nopeudesta, jolla hän, kuullessaan jotakin odottamatointa kolketta, käänsi päätänsä, näytti miltei ikäänkuin aikoisi hän lähteä niin huomaamattomana kuin suinkin aamukävelylle. Jos tämä oli hänen aikomuksensa, onnistui hän siinä milt'ei täydellisesti, sillä ainoastansa pieni kamarineiti, joka näytti olevan yhtä halukas kuin Magdalenakin saada olla huomaamatta, tuli hänen vastaansa tuossa pitkässä läpikäytävässä, ja pian astuskeli tuo nuori hovineiti auringonpaistamissa puistokäytävissä, jotka suoraan suuntaan johtivat yhä kauemmaksi Drottningholm'in linnasta.
Päästyänsä kappaleen matkaa linnasta, poikkesi Magdalena vasemmalle ja jatkaen kävelyänsä kostealla nurmikolla, kulki hän hiukan vitkallisemmilla askelilla yhä eteenpäin. Lintujen pyrähtelemiset ja viserrykset olivat ainoat äänet, jotka silloin tällöin kuuluivat hänen korviinsa. Kaikki oli muutoin niin hiljaa, niin auringonpaisteista ja tyyntä hänen ympärillänsä, että näytti ikäänkuin olisi ikuinen rauha laskenut lempeän kätensä kukkasille, ruohoille ja puille. Täynänsä mielihyvää pysähtyi Magdalena muutaman silmänräpäyksen, — noin rauhallista oli hänenkin elämänsä kerran ollut, mutta rauha oli kadonnut, ja mitä oli hänelle vast'edes tuleva? Hiljainen humina kuului puissa, ja lehdet, kukat sekä korret värisivät hiljaa.
— Jos olisin taikauskoinen kuin vanha Regina, niin…
— Mitä sitte?
Magdalena kääntyi hymyillen: — Joko teidän korkeutenne on täällä!
— Minun olisi pitänyt vielä olla vaiti hetkinen, sillä silloin…
— Ja minä olisin kävellyt täällä sekä puhunut itsekseni, ja teidän korkeutenne olisi sitä kuunnellut. Tämä ei laisinkaan ole minun mieleeni.
Magdalena lausui nämät sanat vilkkaasti ja iloisesti, astuen Fredrik-ruhtinaan rinnalla eräälle nurmea kasvavalle töyräälle, johon molemmatkin istahtivat.
— Vihdoinkin olette suoneet minun kohdata teitä, mitä tuhansin kerroin teiltä olen anellut…
— Niin monta kertaa en luule sen täydelleen tapahtuneen, teidän korkeutenne. — Magdalena näytti veitikkamaiselta, ja järjestäessään kiharoitansa, valuivat hänen aamupuvussaan olevat valkoiset karrikkaat ales hänen somista, pyöreöistä käsiranteistansa.
Ruhtinas katseli hänen valjusti: rusottavia sormiansa, joissa kiilteli, missä rubiinikivestä tehty sydän, missä smaragdiruusu tahi hohtokiven säkenöivä loisto. Kohteliaalla eljeellä tarttui Fredrik-ruhtinas hänen käteensä, ja painaen suudelman sen lumivalkealle hipiälle, lausui hän:
— Vieläkin tuhatta pyyntöä ei olisi liikaa siitä suosiosta, jota nyt olette minulle osoittaneet.
Magdalena nauroi sydämellisesti: — Jumalani, jos joku hovista meidät näkisi: hän veti tätä sanoessaan kätensä pois ja jatkoi iloisesti; — Kuinka siellä päiviteltäisiin ja punastuttaisiin minun puolestani… pyörtymistä ja hajuvettä tulisi ilmestymään, ja minua pidettäisiin menneenä!
— Te pidätte minun lempeäni kokonansa arvotoinna, Magdalena.
— Niin, todellakin aivan arvotoinna, — kertoi hän välinpitämättömästi.
— Mutta minä on ole tullut tänne laskemaan pilaa, vaan puhumaan täyttä totta.
— Minäkin olen tullut tänne puhumaan täyttä totta, ruhtinas; uskokaa minua, sillä muutoinpa en olisi tänne tullutkaan.
— Teidän kohtelunne saattaa minut epätoivoon…
— Minun kohteluni saattaa teidät, kuten toivon, järkeenne ja unohtamaan.
— Minut… voisinkohan eläessäni tulla teitä unohtamaan?
— Siinä tapauksessa ennustan teidän korkeudellenne lyhyttä elämää.
— Minä lemmin teitä, enkä voi unohtaa.
— Teidän tulee sekä täytyy; juuri tästä olen tullut tänne puhumaan kanssanne, teidän korkeutenne.
— Magdalena… tässä nimessä on ikäänkuin sulosointua, minä kerron sitä alituisesti… ei, älkäätte ruvetko taas laskemaan pilaa! Säälikäätte minua hiukan… sitä teiltä rukoilen! Mitä minä antaisinkaan, jos… voisin lukea sydämestänne!
— Te tulette saamaan sen tehdä, teidän korkeutenne.
— Jos voisin lukea teidän sydämestänne ja huomata sen vihdoin tulevan sykkimään vastarakkaudesta.
Magdalena pudisti päätänsä.
— Ihmiset ovat jo ruvenneet puhumaan teidän korkeutenne suosiollisuudesta minua kohtaan; tämän puheen minä soisin loppuvan.
— Minä kylläkin käsitän, kuinka tukalalta se teistä tuntuu. Hovi on täynänsä kielilakkareja… te olette kaunis, Magdalena, te herätätte välttämättömästi kateutta… teillä on avonainen ja hilpeä luonne. Ulkokultaiset siveyden saarnaajat, jotka eivät ole arvolliset irrottamaan teidän kengännauhojannekaan, rohkenevat teitä moittia. Mutta ah, Magdalena, eihän teidän tarvitsekaan jäädä sellaiseen ilmaan, joka, tukehduttaen kaiken luonnollisuuden, lopulta tulee teidät surmaamaan.
— Teidän korkeutenne, minä en todeltakaan teitä käsitä.
— Suvaitkaatte minun puhua unelmistani, Magdalena. Onhan olemassa ihanoita maita, joissa vallitsee ikuiset kesät, ja joissa on kukkaistuoksua ja viehätystä… onhan maita, joissa on piilossa olevia suviasumuksia peilikirkkaiden järvien rannoilla ja metsääkasvavien, lumihuippuisten vuorten juurella… onhan kaupunkeja täynänsä hurmaavia huveja ja vilkasta elämää… kaupunkeja, joissa on viehättäviä taideteoksia ja mahtavia muinaismuistoja. Olenpa uneksinut teidät, Magdalena, lepäävänä tuoksuvissa, auringonpaisteisissa maissa; olen uneksinut teidän olevanne marmorikuisteilla, kuultelemassa mandoliinein säveliä; olen nähnyt teidän valkoisen hameenne kuun säteiden valaisemana, olen nähnyt teidän kasvonne sitroonapuiden varjon peittämänä. Olen nähnyt teidät vallattomissa karnevaalihuveissa ja St Germains'in loistavissa saleissa, — olen nähnyt teidät ja uneksinut teistä kaikkiaalla, missä on suloista ja ihanaa, vaan en täällä — en täällä.
— Ja miksi ette täällä?
— Sillä täällä, Magdalena, tulisitte te, jos voisitte suoda minulle tilaa sydämessänne, sellaiseen asemaan, joka ei olisi teille mieluinen ja joka saattaisi teidät alttiiksi moitteelle… sanalla sanoen, paetkaamme täältä, Magdalena!
— Tuo uusi elämä, jota minun kanssani aikoisitte viettää, tulisi antamaan teille sangen vähän korvausta siitä, mitä te täällä menettäisitte.
— Olen miettinyt kaikki, Magdalena… älkää luulko sen ehdoituksen, jonka nyt olen tehnyt, olevan silmänräpäyksen ihastuksen tuottaman; minä olen tarkoin punninnut kaikki ja kun sanon: lähtekäämme täältä, tiedän sekä mitä voitan että mitä häviän… voittoni on suurempi, Magdalena! Lähtekäätte mukaani puolisonani, lemmittynä, laillisesti vihittynä aviopuolisonani! Ah, Magdalena, te tiedätte lempeni olevan puhtaan…
— Juuri sentähden pidänkin teidän esitystänne vastausta ansaitsevana, mutta siitä huolimatta…
— Onko siis se, mitä täällä menettäisitte, teidän mielestänne korvaamatointa?
Magdalena antoi päänsä vaipua liikutetun, masennetun näköisenä.
— Tunnetteko itsenne loukatuksi siitä, ett'en voi tarjota teille ruhtinattaren arvoa? — jatkoi herttua, joka oli ottanut hatun päästänsä ja käänsi häneen kauniit, vilkkaat kasvonsa, ja sillä kunnioitusta sekä rakkautta ilmaisevalta äänellä, jolla hän koko ajan oli Magdalenaa puhutellut, jatkoi hän: — Te ansaitsisitte kantaa kuningattaren kruunua, Magdalena, mutta enhän olekaan kuningas, enkä voi itse kauttani antaa teille sitä arvoa, joka teille minun aviopuolisonani olisi tuleva.
— Minulta ei ota minkäänmoisia kunnianhimoisia unelmia, uskokaa minua, ja kun hylkään…
— Pelkäättekö te myöntymyksenne tulevan suututtamaan kuningasta? Ah, Kustaa-kuningas on lempeä, minä tunnen hänen sydämensä, hän tulee huomaamaan… hän tulee käsittämään minun sydämellisen rakkauteni teihin ja vihdoin…
— En ajattele kuningasta, en ajattele mitään maailmassa paitsi… — Magdalena vaikeni, hän oli tullut tänne herttuata tapaamaan, vieroittaaksensa häntä itsestänsä ivalla sekä kylmäkiskoisuudella; hänen tahtomattansakin oli heidän pakinoimisensa saanut sellaisen suunnan joka yht'aikaa vaikutti hänessä hämmästystä ja tuskaa. Antamatta tämän avioliiton tarjoumuksen itseänsä soaista, oli hän lujasti päättänyt sen hyljätä ja hän mietti nyt vaan muutama silmänräpäys kyllin lempeitä sanoja, ilmaistaksensa herttualle tämän hylkäämisensä.
— En ole laisinkaan kunnianhimoinen enkä epäilisi, jos… jos en jo kauan sitä ennen, kuin te puhuitte minulle sanaakaan rakkaudesta, olisi kiinnittänyt sydäntäni toiseen.
— Ja sittekin, Magdalena, sittekin…
— Ah, teidän kohteliaisuutenne oli minusta mieluista… en voinut ajatellakaan… ei, hetkeksikään en voinut luulla teidän korkeutenne suovan minulle huomiotanne niin, kuin nyt on tapahtunut… minun elämäni sai milt'ei teidän kauttanne jotakin hauskuutta, teille mieliksi oleminen oli usein minun ajatukseni pitkinä, ikävinä hetkinäni.
— Pitkinä, ikävinä hetkinänne?
— Minun iloni on kuni kuohu aaltoilevalla vedenpinnalla: sydämeni pohjassa nousee murheen liejuiset laineet! Minä lemmin, mutta lempeni ei suo minulle minkäänmoista autuutta, ei anna minulle mitään paitsi muistoa… tämä muisto on minusta pyhä, ja se on meidän välillämme!
Magdalena oli noussut seisovallensa, hänen liikkeensä olivat vakavat, ja nöyrän anteeksianomisen eljeellä tarttui hän herttuan käteen, jota hän helleydellä puristi.
— Tämän muiston takia täytyy meidän vaeltaa eri haaroillemme, — hän vaikeni muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän jälleen iloisesti jatkoi: — minä olen teidän edessänne veikistellyt, naisen turhamielisyydestä olen tahtonut teitä miellyttää… ja kenpä ei haluaisikaan miellyttää teidän korkeuttanne?… Katselkaa vaan ympärillenne!
— Magdalena, minun pitäisi vihastua…
— Sitä tulee teidän korkeutenne tehdä! Sitte, ah, minä rukoilen, tulette te suomaan anteeksi…
— Sen te'en, sen te'en!…
— Jos sen voi tehdä sydämestänsä, niin…
— Niin?
— Voi myöskin unohtaa.
Hän oli jo etäällä herttuasta ja keveästi hengittäen riensi hän nopein askelin eteenpäin, tyytyväisenä, että tuo vaikea asia nyt oli suoritettu ja tyytyväisenä itseensäkin, huomattuaan, kuinka järkähtämättömän luja hänen lempensä oli. Ei mikään maailman loisto, ei mitkään houkutukset tahranneet tätä tunnetta. Yksinänsä tulisi hän vaeltamaan elämässänsä ja hän tunsi jonkinlaista onnellisuutta, tietäessään, kuinka selvänä ja muuttumattomana kaikki hänelle oli suunniteltuna.
Notkeana ja hilpeänä näytti hän rientävän eteenpäin. Auringon säteet olivat jo alkaneet leikitellä suihkukaivojen vesihelmien kanssa, ja niiden välkkyvissä kimalluksessa kuvautui maan ja taivaan värit. Kumartuen siellä täällä niiden kukkalavojen yli, jotka ympäröivät vesialtaita, poimi hän muutamia kurenpolven oksia.
— Te olette juuri auringon säteen kaltainen, neiti Rudenschöld?
Tämä oli Södermanlannin herttua, joka hänen takanansa puhui. Magdalena kääntyi äkkiä; syvään kumartuen ja lausumatta sanaakaan antoi hän ruhtinaan mennä ohitsensa.
Pieni tyytymättömyyden varjo synkisti silmänräpäyksen Magdalenan kasvoja hänen rientäessänsä kiiruusti eteenpäin linnaa kohti.