KOLMASKYMMENES LUKU.
Niin, Magdalena tiesi, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehittymään; yksinään tahtoi hän vaeltaa elämänsä uraa, ja niitä riemun kukkaisia, jotka hänen tiellensä puhkesi, tahtoi hän kerätä ja olla niihin tyytyväinen sekä niillä onnellinen.
— Nähdä Armfelt'ia jonkun kerran, nähdä häntä vilahdukselta oli kaikki, mitä hänen sydämensä halusi, ja hän väisti tämän kanssa juttelemista suurissa seuroissa sekä kohtaamasta yksinänsä. Kuukausia kului tällä tavalla, kuukausia täynänsä rauhaa ja tyytyväisyyttä.
Uusi ajanjakso oli tullut, vaan ei mitään muutosta Magdalenan tunteissa, ja milt'ei mielihyvällä pysyi hän väliin Sofia Albertina-ruhtinattaren heikon terveyden vuoksi poissa niistä juhlallisuuksista, jotka yhä vaihettelivat Kustaa III:n hovissa. Osa aatelistoa oli alkanut osoittaa jonkinmoista hitautta, kun tuli asiaksi näyttäytyä tässä hovissa, ja kuningas, joka nyt tavallista enemmän halusi näyttää maailmalle sitä hyvää sopua, joka vallitsi hänen sekä hänen omaiseensa välillä, kävi eräänä päivänä alkuvuodesta suosikkinsa seurassa Sofia Albertinaa tervehtimässä.
Ainoa ruhtinattaren luona tässä tilaisuudessa palvelusta tekevä neiti ja ainoa kuninkaan seurueessa oleva hoviherra jäivät yksinänsä, ja Magdalena Rudenschöld sekä Kustaa Mauritz Armfelt olivat nyt kahdenkesken sen perähuoneen viereisessä kamarissa, jossa Sofia Albertina päästi puheellensa Kustaa-kuninkaan.
— Vihdoinkin on onni suonut minulle tilaisuuden teidän kanssanne puhelemiseen, Magdalena! Ei, älkäätte kääntykö pois! — pyysi Armfelt hiljaa ja nöyrästi — Oi, sallikaa minun uneksivan! kaiken olevan entisellänsä! Suokaa minulle vaan hetkikin sitä autuaallisuutta…
— Se on ijäksi paennut.
— Mitähän minä mielinkään sinusta luopuessani? Kuinka voit sinä niin helposti… niinkuin teit, eritä minusta?
— Helposti? Jumalani, hyvä Jumalani? Tahdoitko sinä edes tietääkään minun tuskastani? Et, vaan tahdoit tulla rikkaaksi, tahdoit tulla mahtavammaksi kuin olitkaan, — ja minä?… Loukattuna ja hyljättynä, voinko minä muuta kuin luopua?… Vai luuletko, että olisin alentanut itseni kerjäämään rakkautta?
Äkillinen, ankaran kiivastumisen näköinen leimu nousi Magdalenan kasvoille, hänen silmänsä aukenivat ja, näyttäen kirkasta säihkyä näiden sinisissä terissä, loi hän silmäyksensä Armfelt'iin.
— Sinäkö kerjäämään, Magdalena — kuningatar puhuu kerjäämisestä!
— Kuningatar?
— Kauneudessa… sinisilmä, ah, katso minuun kuni ennenkin!
— En, en, nyt on asiat niin, kuin on.
— Mutta ne voisivat muuttua toisellaisiksi.
— Oi, ei koskaan, ei koskaan.
— Lausu, oletko vihoissasi?
— Olenhan aivan tyyni.
— Ja oletko ollut kovin vihoissasi?
— Jätä menneet siksensä, paroni Armfelt, minä en niitä enään muistele.
— Mutta minä… minä palajan yhä…
— Se on anteeksiantamattoman yksitoikkoisena elämistä.
— Sinun sydämesi on jäästä.
— Vaikk'ei täydellisesti niin kylmäkään, ei sitä kuitenkaan voi saada sulamaan.
— Kuinka voit laskea pilaa nyt?
— Koska kaikki meidän välillämme on unohdettu ijäisesti.
— Mainitse siinä tapauksessa ainoastansa itseäsi. Minä olen koettanut unohtaa, mutta yhä selvemmin on sinun kuvasi esiintynyt sielussani.
— Koeta siis alati minua muistella, niin tulee siitä toisellainen päätös.
— Kuinka voit noin tehdä pilaa?
— Pilaa? sen taidon olen varmaankin oppinut sinulta; sen ensimäinen oppiminen maksoi minulle ehkäpä kyyneliäkin, jättääksensä lopulta vaan hymyilyä jälkeensä.
— Mutta nyt — sinä itket…
— Itken niin… enkö ma itkisikään! Oi, päästä käteni, — kerta ei se ollut sinusta minkään arvoinen! Minä itken, voidakseni paremmin hymyillä kaikelle, joka elämässä muserretaan ja turmellaan.
— Kuinka katkera! Tuskinpa sinua enään tunnenkaan.
— En tunne enään itseänikään. Ei, mene tieltäni, Kustaa Mauritz!
— En siirry, ennenkuin olet rauhoittunut. Oi, kuule lemmikkini, rakastettuni, suloinen sydän käpyni! Lausu, oletko kärsinyt paljokin minun tähteni? Tästä kärsimisestäsi voin arvostella rakkauttasi, tässä kärsimisessä olen kyllin itsekäs löytämään autuutta.
— Ah, vielä vaan sananen… kerro minulle vielä, että olet minua lempinyt,.
— Minä olen sinua lempinyt…
— Ja nyt, ja nyt?
— Ei, ei, päästä minua menemään!
— Ja nyt, ah, vielä vaan sananen yksi ainoa sananen… yksi ainoa "lemmin." Te pudistatte päätänne, te ette tahdo vastata!… Minä tulen siis toisella kertaa saamaan tämän vastauksen.
Sykkivin sydämin kumartui Magdalena, vastaten nöyrästi kuninkaan tervehdykseen, ja hän sekä Armfelt olivat poissa.
Magdalenasta tuntui ikäänkuin heräjäisi hän vähitellen huumauksesta selvälle järjelle. Mitä oli hän sanonutkaan?
Ääneti ja kylmäverisenä olisi hänen tullut kuullella Armfelt'in sanoja. Miksi, miksi oli hän siis puhunut? Mihin olivat kaikki hänen hyvät päätöksensä joutuneet? Oliko hänen tunteensa voimakkaammat hänen järkeänsä?
Näin kysyi hän itseltään ahdistuksessansa.
Ja nyt, mitä tuli hänen tehdä?
— Pakene! huusi eräs ääni hänen sielussansa; pysähdy! kuiskasi toinen, ja se ääni muuttui yhä kovemmaksi, kunnes nuot molemmat ristiriitaiset mieliteot ikäänkuin tuimasti taistellen koettivat voittaa toistansa.
Kuten harhatielle joutunut matkustaja, haapuili hän näin ympäris, ja sille tielle, joka tähän asti oli ollut niin hyvin viitoitettuna ja takaisena, oli nyt laskeutunut sumua.
Hän tarvitsi suojaa, — suojaa itseänsä vastaan!
Sen hän olisi voinut saada Axel Fersen'istä, — mutta hänet oli
Magdalena hyljännyt, ja nyt se jo oli liian myöhäistä.