KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
— Ei, ei, Sohvi, sitä en tahdo… en, kun asiata oikein mietin! Sinä, joka olot puhunut heidän puolestansa, kerro heille tämä minun viimeiseni, peruuttamatoin vastaukseni.
— Mutta jos Suomi tempaa itsensä irti Ruotsin vallasta, Fredrik, jos se yksimielisesti tarjoaisi sinulle hallitusta, mitäs sitte?
— En tahdo olla osallisna kaikkeen tuohon.
— Että se kentiesi voisi tulla venäläiseksi maakunnaksi… oi, sitä en saata ajatella… ja saatpa nähdä sen niin käyvän, jos et sinä…
— Ei, ei, en minä, — keskeytti Fredrik-ruhtinas, joka istuen Sofia Albertina-ruhtinattaren rinnalla nyt työnsi luotansa kääryn kirjeitä ja asiapapereja, jatkaen: — Tosin olen antanut soaista itseni muutamiksi silmänräpäykseksi. Valtakunnan ja alamaisten menestys… luulinpa sen edestä maksavan vaivaa elää ja vaikuttaa!… Mutta en tahdo tehdä mitään väkivaltaa Kustaa-kuninkaan oikeuksille.
— Ei sinun tarvitsekaan tehdä mitään väkivaltaa, ole vaan aloillasi…
— Jospa en edeltäkäsin olisi tietänyt mitään, ja sattumus olisi johtanut minua siihen… niin, silloin kentiesi, mutta ei nyt. En tahdo olla osallisena minkäänmoisissa juonissa, tahdon katsoa Kustaa-kuningasta ja kaikkia ihmisiä suoraan silmiin; tahdon ennen kuolla unohdettuna ja vähäpätöisenä, kuin että pieninkään tahrapilkku tarttuisi nimeeni.
— Fredrik-hyväni, en voi muuta kuin hyväksyä mielipiteitäsi, mutta sittekin…
— Minä pysyn sanoissani.
Fredrik-ruhtinas nousi istuviltansa, ja astuen moniaita kertoja huoneessa edestakasin, lensi hänen silmäyksensä silloin tällöin ruhtinattareen, joka vahakynttelien valossa tarkasteli kirjeessä olevia nimiä, ennenkuin pani nuot kokoontaitetut paperit jälleen kuorihinsa.
— Elämäni on sittekin sangen onnellinen, — jatkoi ruhtinas, — onhan minulla sinut, Sofia, rakastettavana ja vielä toinenkin Sofia… tiedäthän, tuo, josta sinulle olen puhunut. Halpa tyttö se on, niin, onpa aivan moskaväkeäkin, jos niin tahdot, mutta minä vakuutan, ett'ei kellään voi olla puhtaampaa sydäntä ja ylevämpiä mietteitä kuin Sofia Hagman'illa. Sinä tulisit hänestä pitämään, Sofia, jos sattumus voisi antaa teidän tavata toisenne… kuten asiat nyt ovat, voin ainoastansa puhua sinulle hänestä.
Hiljainen huokaus hiipi Sofia Albertina» huulille!
— Me molemmat, hän ja minä olemme sinulle kuitenkin vähäpätöinen korvaus, kuten pelkään. Mutta mitä kahinaa tuolta ulkoa kuuluu?… Ah, olenpa unohtanut? päästää Rudenschöld'ini palveluksestansa. Hyvää yötä, Magdalena, nuku makeasti!
Kepein askelin saapui Magdalena huoneensa ovelle, jonka lukossa oli avain, ja sisäänastuessansa kohtasi häntä kuuvalon väräjävä hopeahohto, joka syrjäänvedettyjen akuttimien välistä valui laattia-maton kukkasille ja viipyi leikitellen seinäverhoilla.
Magdalena meni akkunaan, ja hänen silmäyksensä lensivät tuolle heikosti siniseltä paistavalle lumipeitolle, joka lähellä ja kaukana levisi maan pinnalle.
Hiljainen huokaus avasi hänen huulensa, ja ajatuksiinsa vaipuneena seisoi hän silmänräpäyksen liikkumattomana. — Nuku makeasti, — kuului vielä hänen korvissaan”ruhtinattaren jäähyvästit. Ah, tuntuihan ikäänkuin tahtoisi uni täydellä todella paeta häntä siitä alkaen… niin, missähän hänkin tällä hetkellä oli? Muistiko hän Magdalenaa? — Mutta tätä ei hän tahtonut ei hänen sopinut kysyä itseltänsä. Ei, hän ei tahtonut laisinkaan ajatella, hän tahtoi mennä makuulle! Mutta missä Lovisa oli! Miksi; ei hänen kamarineitsyensä ollut saapuvilla, miksi ei hän ollut sytyttänyt kynttelejä?
— Lovisa, Lovisa! — huusi neiti Rudenschöld maltittomana, — nytpä tapahtuu ensi kerran, että tyttö… Olisikohan hän nukkunut?
— Lovisa ei ole täällä, — vastasi nyt eräs ääni, jonka tunnetun soinnun kuullessansa Magdalena ääneensä kirkasi. Se oli varmaankin erehdys, niin se ei voinut olla mitään muuta, ja torjuvalla, milt'ei kauhistusta ilmaisevalla eljeellä oli hän pysähtynyt keskelle laattiata, silmäillen tuota ko'okasta olentoa, joka nyt liikkui huoneen pimeimmässä nurkassa.
— Älkäätte peljästykö… oi, suokaatte anteeksi rohkeuteni!
— Kuulenko siis oikein… Niin, tehän, paroni Armfelt, siellä olettekin. Kuinka olette uskaltaneet tätä tehdä?
— Ikäväni ajoi minut tänne, minulla ei ole muuta puollustusta.
— Se on liian heikko. Oi, Jumalani, Jumalani, mitä te minusta ajattelette?
— Kaikkea hyvää, kaikkea ylevää, kaikkea…
— Älkäätte enään puhuko niin!… Kun ensin kuulin teidän äänenne, luulin mielikuvitelmani jotenkin leikittelevän kanssani; mutta tehän siinä olettekin… te itse ja minä… kuinka tahdotte loukata minua näin suuresti?
— Tuhansien silmien vartioimana, en saa koskaan lausua teille sanaakaan enkä vaihtaa kanssanne ajatustakaan, ja itse te minua pakenette…
— Me olemme kylläksi puhuneet keskenämme.
— Magdalena te käännytte vihamielin minusta pois! Niin, totta on; enpä muuta ole odottanutkaan. Kehnon voiton takia olen menettänyt teidän lempenne kallisarvoisen aarteen.
— Menettänyt, niin, niin!
— Sen kyllä tiedän ja sittekin tulin tänne; tulin koska en voinut muuta. Hyvää yötä, sa armas, minä menen ainiaaksi, mutta salli minulle vielä sitä ennen yksi rukous, suo minun kuun valossa nähdä kasvojasi!
— Hyvää yötä, paroni, nukkukaa makeasti!
— Ei hereilläni tahdon uneksia, uneksia erään silmän einestä, uneksia pehmeiden käsivarsien ansasta, rusohuulista, joilta mettä juon… ja salli minun nyt tummansinisistä silmistäsi etsiä omaa kuvaani. Täytä tämä pyyntöni, menenhän minä pian, enkä enään koskaan palaja.
— Jos et koskaan enään palaja, niin… etsi kuvaasi; omaa kuvaasipa sinä, itserakas, haluatkin nähdä.
— Tähän asti olen unohtanut tulleeni ainoastansa saamaan sinulta yhden ainoan sanan. Yhden ainoan kieltävän, yhden ainoan myöntävän sanan, oi, virka!
— En käsitä sinua… en, en, ah, päästä käteni!
— Magdalena, vanno taivaan nimessä tämän kieltämisesi olevan totta, ja ett'et minua rakasta!
— Sitä en voi vannoa. Jumalani, minua armahda!
— Autuaallinen lepo tuntuu laskeuvan sieluuni! Älä ole peljästyksissäsi, armaani, näethän että menen pois!
Niin, mene ainiaaksi; mutta ennenkuin menet, oma Kustaa Mauriz'ini, salli pääni viivähtää rinnallasi, ja käteni kädessäsi, kas niin! Sua olen aina, aina lempinyt!
— Kuinka lahealta hiuksesi tuntuu poskeeni!
— Unesi toteutuu… kas tässä käsivarsieni ansa, ja tässä huuleni… juo mettä, juo… Ja nyt, hyvästi, lemmittyni, ijäti hyvästi!