Gösta Berlingin taru

by Selma Lagerlöf

JÄLKIMMÄINEN OSA

Ensimmäinen luku

KRISTOFFER-SERKKU

Heillä oli vanha petolintu siellä kavaljeerien rakennuksessa. Hän istui aina uuninnurkassa ja vaali takkavalkeaa, ettei se päässyt sammumaan. Pörröinen ja harmaa hän oli. Pieni pää, jossa oli iso nokka ja sammuvat silmät, nuokkui surullisesti pitkän, laihan kaulan päässä, joka pisti esiin tuuheasta turkinkauluksesta. Sillä petolintumme kulki turkki yllään sekä kesällä että talvella.

Muinoin hän oli kuulunut siihen parveen, joka samosi suuren keisarin seurassa saalista ajaen yli Euroopan; mutta hänen nimeään ja arvoaan ei kukaan nykyjään uskalla käydä arvailemaan. Vermlannissa tiedettiin vain, että hän oli ollut noissa suurissa sodissa, että hän oli mahtavasti riehunut jylisevissä taisteluissa ja että hänen vuoden 1815 jälkeen täytyi suunnata siipiensä lento pois kiittämättömästä isänmaastaan. Hän sai suojaa Ruotsin kruununprinssin hovissa ja tämä neuvoi häntä kaukaiseen Vermlantiin. Sellainen oli aika, että hän, jonka nimi muinoin oli pannut maailmat vapisemaan, sai nyt olla iloinen, kun ei kukaan tuntenut enää hänen nimeään, tuota aikoinaan niin pelättyä.

Hän oli kunniasanalla luvannut kruununprinssille, ettei lähtisi Vermlannista eikä mainitsisi tarpeettomasti kuka oli. Ja niin hänet lähetettiin Ekebyhyn, kädessään kruununprinssin omakätinen kirjelmä majurille, jossa suositeltiin häntä mitä lämpimimmin. Silloin aukaisi kavaljeerirakennus hänelle ovensa.

Aluksi arvailtiin innokkaasti, kuka oli tuo kuuluisuus, joka kätkeytyi uuden, tekaistun nimen taakse. Mutta vähitellen hän muuttui kavaljeeriksi ja vermlantilaiseksi. Kaikki sanoivat häntä Kristoffer-serkuksi, tietämättä oikein kuinka hän oli saanut juuri tämän nimen.

Mutta ei ole petolinnun hyvä elää häkissä. Ymmärtää, että se on tottunut muuhun kuin hyppäämään pienalta pienalle ja ottamaan ruokansa hoitajan kädestä. Alituinen kuolemanvaara on muinoin sytyttänyt hänen valtimonsa tuleen. Häntä iljettää tämä untelo rauha.

On kyllä totta, etteivät nuo toisetkaan kavaljeerit olleet juuri kesyjä lintuja; mutta kenenkään veri ei ollut kiehunut niin kuumana kuin Kristoffer-serkun. Vain karhunjahti saattoi elähyttää hänen lamaantunutta elinintoaan, karhunjahti tahi nainen, yksi ainoa nainen.

Hän oli vironnut henkiin kymmenen vuotta sitten nähtyään ensi kerran Märta-kreivittären, joka silloin jo oli leski. Nainen, vaihtelevainen kuin sotaonni, kiihoittava kuin vaara, räiskyvä, ylimielinen olento — sotaurho rakasti häntä.

Ja nyt hän istui siellä ja vanheni ja harmeni voimatta pyytää häntä vaimokseen. Hän ei ollut nähnyt häntä viiteen vuoteen. Hän kuihtui ja riutui vitkalleen, niin kuin vangitut kotkat riutuvat. Vuosi vuodelta hän kävi yhä kuivemmaksi ja viluisemmaksi. Hänen täytyi piiloutua paremmin turkkiinsa ja vääntäytyä lähemmäksi takkaa.

* * * * *

Niin hän istuu siellä, viluisena, pörröisenä ja harmaana senkin päivän aamuna, jonka iltana pääsiäispaukut ammutaan ja poltetaan pääsiäisakka. Kavaljeerit ovat kaikki kylillä, mutta hän istuu kotona uuninnurkassa.

Oi, Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku, etkö sinä sitä tiedä?

Hymyillen on tullut viettelevä kevät.

Hereille kapsahtaa luonto untelosta unestaan, ja sini-ilmoissa hulmuavat perhossiipiset henget huimassa leikissä. Lukemattomina kuin villipensaan ruusut kimmeltävät heidän muotonsa ylhäältä hattaroiden lomista.

Maa, suuri emo, alkaa elää. Huimana kuin lapsi hän nousee kevätvirran kylvystä, kevätsateiden vihman alta. Kivet ja multa kimaltavat halusta. "Ylös, elon kiertokulkuun!" riemuitsee pieninkin hiukkanen. "Me matkaamme kuin siivet kirkkaassa ilmassa. Me helotamme nuorten tyttöjen punehtuvilla poskilla."

Kevään hupaisat henget uivat ilman ja veden mukana ruumiiseen, hyppivät kuin ankeriaat veressä, panevat sydämen ailahtamaan. Samaa ääntä on kaikkialla. Sydämiin ja kukkiin, kaikkeen, joka häilyy ja väräjää, tarttuvat nuo perhossiipiset ja soittavat yhä kuin tuhansin myrskynkelloin: "Intoa ja iloa, huvia ja iloa! Tullut on hän, hymyilevä kevät!"

Mutta Kristoffer-serkku istuu sopessaan eikä ymmärrä mitään. Hän nojaa päänsä jäykistyneihin sormiinsa ja uneksii kuulatuiskuista ja taistotanterella kasvaneesta kunniasta. Sisäisen silmänsä eteen hän loihtii laakereita ja ruusuja, jotka eivät kukoistaakseen kaipaa kevään vienoa ihanuutta.

Sääli on kumminkin häntä, tuota yksinäistä, vanhaa tungeksijaa, joka istuu ylhäällä kavaljeerien rakennuksessa, ilman kansaa, ilman maata; sääli häntä, joka ei koskaan kuule kotimaansa kielen sointua, häntä, joka saa nimettömän haudan Bron kirkkomaalla. Voiko hän mitään sille, että on kotka ja syntynyt vainoamaan, tappamaan?

Oi, Kristoffer-serkku, olet jo kyllin kauan istunut uneksien kavaljeerirakennuksessa! Nouse ja juo elämän pulppuavaa viiniä uljaiden linnojen saleissa. Tiedä, serkku Kristoffer, että tänä päivänä on majurille tullut kirje, kuninkaallinen kirje, joka on suljettu Svean kuningaskunnan sinetillä. Se on osoitettu majurille, mutta sisältö koskee sinua. Merkillistä nähdä kuinka sinä, vanha petolintu, luet kirjettä. Silmä syttyy loistoon ja pää kohoaa. Näet häkin ovien avautuvan ja avaruuden leviävän kaipaavien siipiesi nousta.

* * * * *

Kristoffer-serkku kaivaa ja penkoo vaatekirstunsa pohjia. Hän vetää esiin kultakoristeisen univormunsa, jota on säilyttänyt kuin silmäteräänsä, ja pukeutuu siihen. Hän painaa töyhtökorskan hatun päähänsä ja kiitää pian Ekebystä pois, ratsastaen mainiolla valkealla ratsullaan.

Tämä on toki toista kuin istua viluisena uuninnurkassa. Nyt näkee hänkin, että kevät on tullut.

Hän kohottautuu satulassa ja laskee laukkaa. Turkitettu dolma, husaarijakku hulmuaa. Lakin töyhtö häilyy. Nuortunut on mies kuten maaemo itse. Herännyt on hän pitkästä talvesta. Vanha kulta voi vielä välähdellä. Nuo rohkeat sotilaskasvot ovat kolmikulmaisen lakin alla ylväs näky.

Ihmeellistä on hänen ratsastuksensa. Maasta pulppuaa puroja, ja vuokkoja versoo mistä hän ratsastaa. Muuttolinnut kirkuvat ja riemuitsevat vapautetun vangin ympärillä. Koko luonto yhtyy hänen iloonsa.

Komeana kuin triumfaattori hän tulee. Itse kevät ratsastaa edeltä väikkyvällä pilvellä. Kevyt ja ilmava on hän, tuo valon henki. Hänellä on käyrätorvi huulillaan, ja hän hypähtelee ilosta, keikkuen ylös alas satulassaan. Ja Kristoffer-serkun ympärillä tepastelee esikunta vanhoja asetovereja hevosineen: onni on varpaillaan satulassa, ja kunnia uljaan juoksijansa selästä, ja rakkaus kiitää tulisella Arabian orhilla. Ihmeellistä on ratsastus; ihmeellinen ratsastaja. Kielitaitoinen lahorastas huutaa hänelle:

"Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku. Minne ratsastat? Minne ratsastat?"

"Borgiin kosimaan, Borgiin kosimaan", vastaa Kristoffer-serkku.

"Älä mene Borgiin, älä mene Borgiin! Poikamiehellä ei surua", huutaa lahorastas perästä.

Mutta hän ei kuule varoitusta. Hän karauttaa mäet ylös, mäet alas, kunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet viedään saliin kreivitärten luo.

Kaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen. Kristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä kantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan. Soturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on näyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä odotuksesta.

Kreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin. Kristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he istuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on ripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin niistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi.

"Nähkääs", hän sanoo lopulta, "niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat nyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin syntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia suomusneuleita!"

Suuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin.

"Minä olen myöskin vanha ja köyhä", hän sanoo, "ja olen kymmenen vuotta istunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen kreivitär sillekin?"

"Oh, se on toinen asia", huudahtaa kreivitär.

"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut syömään vierasta leipää", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. "Minä olen saanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä."

"Oh, tekin", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. "Miten ihmiset ovat hurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!"

"Niin", sanoo Kristoffer-serkku, "pankaa mieleenne, kreivitär, että jos Jumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa käyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa, tuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä."

"Olettepa vallan oikeassa, Kristoffer-serkku."

Ja niin marssii Kristoffer-serkku ulos huoneesta ja ratsastaa takaisin Ekebyhyn; mutta henget eivät seuraa häntä, lahorastas ei huuda hänelle, eikä hän enää voi nähdä hymyilevää kevättä.

Ekebyhyn hän tuli juuri kun pääsiäispaukut piti laukaistaman ja pääsiäisakka poltettaman. Pääsiäisakka on suuri olkinukke, jonka riepunaamaan on hiilellä piirretty silmät, nenä ja suu. Ja yllään sillä on ruotuämmän joutovaatteet. Pitkävartinen hiilihanko ja luuta on asetettu sen viereen, ja rasvasarvi riippuu sen kaulassa. Se on aivan valmis Kyöpelin matkalle.

Majuri Fuchs lataa pyssynsä ja laukoo sen kerta toisensa jälkeen suoraan ilmaan. Kuiva risurovio sytytetään, noita-akka heitetään tuleen ja palaa iloisesti hulmuten. Kavaljeerit kyllä tekevät kaiken voitavansa hävittääkseen pahuuden voimia vanhalla koetellulla tavallaan.

Kristoffer-serkku seisoo ja katsoo tuikeasti roviota. Äkkiä hän tempaa suuren kuninkaallisen kirjeen hihansa käänteestä ja nakkaa sen tuleen. Jumala yksin tietää, mitä hän ajatteli. Kenties hän kuvitteli, että Märta kreivitär itse paloi tuossa roviolla. Kenties hän ajatteli, että koska se nainen sittenkin oli vain rääsyjä ja olkia, niin ei maailmassa enää ollut mitään muutakaan arvokasta.

Hän menee takaisin kavaljeerirakennukseen, sytyttää takkavalkean ja kätkee univormunsa. Ja niin hän jälleen asettuu uuninnurkkaan, ja päivä päivältä hän käy yhä pörröisemmäksi ja harmaammaksi. Hän riutuu vitkalleen siinä, kuten vanhat kotkat riutuvat vankeudessa.

Hän ei ole enää vanki; mutta hän ei huoli käyttää vapauttaan. Avaruus on hänelle avoinna. Taistelutanteret, kunnia, elämä odottavat häntä. Mutta hänellä ei ole enää voimia levittää siipiään lentoon.

Toinen luku

ELÄMÄN POLUT

Raskaat ovat ne tiet, joita ihmisten on vaellettava maan päällä.

Erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.

Miksi saa niin moni suru käydä häiritsemättä, kunnes se eksyy erämaahan tahi vaipuu järveen tai suistuu tunturilta? Missä ovat pienet kukkasten poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, joiden askelilla ruusuja kasvaa, missä ovat ne, joiden pitäisi siroitella kukkasia raskaille teille?

Nyt on Gösta Berling, runoilija, päättänyt mennä naimisiin. Hän etsii vielä vain morsianta, joka on kyllin köyhä, kyllin halpa, kyllin hyljeksitty hullun papin vaimoksi.

Kauniit ja jalot naiset ovat rakastaneet häntä, mutta älkööt he yrittäkö kilpailla hänen suosiostaan. Hyljätty valitsee hyljättyjen joukosta.

Kenet hän valitsee, ketä hän etsii?

Ekebyssä käy joskus vastoja kaupalla köyhä tyttö yksinäisestä metsäkylästä, joka on kaukana vuorien keskellä. Tässä kylässä, jossa vallitsee alinomainen köyhyys ja suuri kurjuus, on monta, joilla ei ole täyttä ymmärrystä, ja vastatyttö on yksi niitä.

Mutta kaunis hän on. Hänen runsas, musta tukkansa on niin paksuilla palmikoilla, että ne tuskin mahtuvat hänen päähänsä, hänen poskensa ovat hienosti pyöristyneet, nenä suora ja parhaan kokoinen, silmät siniset. Hän on sitä surumielistä, madonnamaista kaunotartyyppiä, jollaista vielä näkee Lövenin pitkän järven rannoilla.

No, siinähän se nyt on se Göstan morsian — hassahtavasta vastatytöstä tulee mainio hullun papin vaimo, niin ettei paremmasta apua.

Göstan ei tarvitse muuta kuin matkata Karlstadiin ostamaan sormuksia, ja sitten olkoon Lövenin rannalla taas ilon päivä. Naurakoot ihmiset vielä kerran Gösta Berlingille, kun tämä kihlaa vastatytön ja viettää häitä hänen kanssaan! Naurakoot vain! Onko hän ikänään keksinyt hauskempaa kujetta?

Eikö hyljätyn pidä polkeman hyljätyn tietä, vihan tietä, surun tietä, onnettomuuden tietä! Mitäpä haittaa jos hän suistuu, jos hän turmeltuu? Onko ketään joka huolii häntä hillitä? Onko ketään joka ojentaa hänelle ohjaavan kätensä tai virkistävän juoman? Missä ovat pienet kukkasten poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, missä ovat ne, joiden pitäisi sirotella ruusuja raskaille teille?

Ei, ei, nuori, lempeä Borgin kreivitär ei suinkaan häiritse Gösta Berlingiä hänen aikeissaan. Hänenhän on ajateltava mainettaan, ajateltava miehensä vihaa ja anoppinsa vihaa; ei, hän ei yritäkään pidättää Göstaa.

Pitkän jumalanpalveluksen aikana Svartsjön kirkossa hän painaa päänsä alas, panee kätensä ristiin ja rukoilee Göstan puolesta. Unettomina öinä hän usein itkee ja pelkää hänen tähtensä, mutta hän ei sirottele kukkia hyljätyn tielle eikä anna pisaraa vettä janoavalle. Hän ei ojenna kättään vetääkseen toista perikadon partaalta.

Gösta Berling ei huoli verhota valittuaan silkkiin eikä koruihin. Hän antaa tämän kaupustella vastoja talosta taloon entiseen tapaan, mutta sitten kun hän on kutsunut kaikki seudun mainittavat miehet ja naiset suuriin kemuihin Ekebyhyn, sitten hän julkaisee kihlauksensa. Silloin hän kutsuu hänet keittiöstä saliin sellaisena kuin hän on taivalluksensa jäljiltä, tien pöly ja lika vaatteissaan, ehkä rääsyisenä, ehkä hiukset pörröisinä, silmissä sekava ilme ja yhtä sekava sanatulva huulilla. Ja hän kysyy vierailta, eikö hän nyt ole valinnut sopivaa morsianta, eikö hullun papin pidä ylpeillä niin kauniista morsiamesta, tästä lempeästä madonnan muodosta, näistä sinisistä, haaveellisista silmistä.

Hän oli aikonut olla hiiskumatta tästä kenellekään ennen aikojaan, mutta hän ei pystynyt varjelemaan salaisuuttaan, ja niin sai myös nuori kreivitär Dohna sen tietoonsa.

Mutta mitä hän voi tehdä estääkseen Göstaa? Kihlauspäivä on tullut, sen myöhä hämärän hetki on käsissä. Kreivitär seisoo ikkunan edessä sinisessä kabinetissa ja katsoo pohjoiseen. Hän on melkein näkevinään Ekebyn, vaikka kyyneleet ja sumu peittävät hänen näköalansa. Yhtä kaikki hän näkee selvään, miten iso kolmikerroksinen rakennus loistaa kolmine valaistuine ikkunariveineen, hän kuvittelee, miten samppanja kaadetaan laseihin, miten maljahuuto raikuu ja hän, Gösta Berling, ilmoittaa kihlauksensa, hänen ja vastatytön liiton.

Jos hän nyt olisi lähellä Göstaa ja panisi aivan hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen tai vain soisi hänelle ystävällisen katseen, niin eiköpä Gösta kääntyisi huonolta hyljeksittyjen tieltä? Jos kerran kreivittären lausuma sana oli ajanut hänet niin epätoivoiseen tekoon, niin eikö myös hänen sanansa voisi häntä hillitä?

Häntä kauhistuttaa rikos, jonka Gösta aikoo tehdä tuota kovaonnista lapsiparkaa kohtaan. Häntä pöyristyttää synti tuota poloista raukkaa kohtaan, joka nyt tulee houkutelluksi rakastamaan Göstaa, ehkäpä vain yhden päivän pilan tähden. Kenties häntä myös nyt kahta enemmän kauhistuttaa rikos, jonka Gösta tekee itseään kohtaan — tuo tyttö tulee kytketyksi kuin painava kahle hänen elämäänsä ja riistää hänen hengeltään korkeuteen pääsyn voimat.

Ja kaikkeen oli kreivitär syynä. Hän oli syössyt tuomitsevalla sanalla Göstan huonolle tielle. Hän, joka oli tullut siunaamaan, lientämään, miksi juuri hän oli vääntänyt vielä lisäokaan syntisen orjantappuraiseen kruunuun?

No niin, nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänpä menee ja valjastuttaa mustat hevoset reen eteen ja ajaa hurauttaa Lövenin yli, ryntää Ekebyn hoviin, asettuu Gösta Berlingin eteen ja sanoo hänelle, ettei hän halveksi häntä, ettei hän tiennyt mitä puhui karkottaessaan hänet kotoaan… Ei, hänen on sittenkin mahdoton tehdä niin, hän häpeäisi eikä uskaltaisi virkkaa sanaakaan. Hänhän oli naimisissa ja hänen piti varjella itseään panettelulta ja juoruilta. Mutta kuinka sitten kävisi Gösta Berlingin?

Hänen on lähdettävä.

Sitten hän ajattelee, että sellainen matka on mahdoton. Tänä vuonna ei enää yksikään hevonen voi päästä Lövenin yli. Jää sulaa, se on jo irtautunut maasta. Se on vapaana, puhkeillut, kamalan näköinen. Vesi porisee ylös ja alas railoista, paikoin se on kokoontunut mustiksi lammikoiksi, toisin paikoin jää on hohtavan valkeaa. Enimmäkseen se on kumminkin harmaata, likaista sulavasta lumesta, ja tiet kuultavat pitkinä, mustina juovina sen pinnalla.

Miten hän voi ajatellakaan moista matkaa? Vanha Märta-kreivitär, hänen anoppinsa, ei millään ehdolla sallisi hänen sitä tehdä. Koko illan hänen on istuttava kreivittären vieressä salissa ja kuunneltava vanhoja hovijuttuja, jotka ovat vanhuksen suurin ilo.

Mutta yö tulee, ja hänen miehensä on poissa; nyt hän on vapaa.

Hevosella hän ei voi mennä, palvelijoita hän ei tohdi pyytää mukaansa, mutta tuska ajaa hänet kotoa ulkosalle. Hän ei muuta voi.

Raskaita ovat ne tiet, joita ihmiset maan päällä vaeltavat: erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.

Mutta tuota öistä tietä yli sulavan jään, mihin minä sitä vertaisin? Eikö se ole juuri se tie, jota pienten kukkainpoimijatarten on käytävä, epävarma, keinuva, liukas tie, niiden polku jotka tahtovat lääkitä iskettyjä haavoja, niiden polku jotka tahtovat hyvittää vääryydet; kevyen jalan, nopean silmän ja uljaan, rakastavan sydämen polku?

Puoliyö oli jo ohi, kun kreivitär viimein pääsi Ekebyn rantaan. Hän oli lankeillut jäällä, hän oli hyppinyt railojen yli, hän oli juosten ylittänyt sellaiset paikat, joissa jalanjäljen täytti pulppuava vesi, hän oli liukastunut, hän oli ryöminyt.

Se oli ollut raskasta vaellusta; hän oli itkenyt kulkiessaan. Hän oli märkä ja väsynyt, ja pimeys, kolkkous ja autius olivat tuoneet mieleen kamalia ajatuksia.

Ekebyn rannassa hänen täytyi kahlata jalansyvyisessä vedessä päästäkseen maalle. Ja tultuaan rannalle hän ei saattanut muuta kuin istahtaa rannan kivelle ja itkeä väsymystään ja avuttomuuttaan.

Raskaita teitä vaeltavat ihmisten lapset, ja joskus pienet poimijattaret vaipuivat kukkaskoriensa viereen, juuri saavuttuaan tielle, jolle aikovat kukkia sirotella.

Tämä nuori, ylhäinen nainen oli kuin olikin pieni rakastettava sankaritar. Ei hän ollut kulkenut sellaisia teitä ennen kotimaassaan. Ehkäpä hän nyt, istuessaan tämän kauhean, hirvittävän järven rannalla märkänä, uupuneena, onnettomana, ajatteli eteläisen isänmaansa lempeitä, kukkasten reunaamia polkuja.

Voi, ei häntä liikuta nyt etelä, ei pohjola. Hän on keskellä elämää. Hän ei itke koti-ikävää. Hän itkee, tuo pikku kukkastenpoimija, tuo pieni sankaritar sitä, että on niin uupunut ettei ehdi sen tielle, jolle tahtoo kukkia sirotella. Hän itkee siksi, että luulee tulleensa liian myöhään.

Silloin juoksee väkeä rannalle. He kiiruhtavat hänen ohitseen häntä huomaamatta, mutta hän kuulee heidän sanansa:

"Jos pato särkyy, menee paja", sanoo joku. "Ja mylly ja verstaat ja seppien asumukset", lisää toinen.

Silloin hän rohkaistuu jälleen, nousee ja seuraa heitä.

* * * * *

Ekebyn mylly ja paja olivat kaidalla niemellä, jonka ympäri kiertää pauhaava Björksjön-joki. Se tulee viuhuen nientä kohti, ylemmän, valtavan kosken valkeaksi kuohuttamana, ja niemen rakennusten perustaa oli siellä siihen aikaan vedeltä suojaamassa mahtava aallonmurtaja niemen nokassa. Mutta sulku oli jo vanha ja kavaljeerit talon ohjissa. Heidän aikanaan tanssia keikuttiin tehtaan mäillä, kukaan ei huolinut katsoa, kuinka virta ja pakkanen ja aika kuluttivat vanhaa kivipatoa.

Sitten tulee kevättulva ja sulku alkaa horjua.

Ekebyn putous on kuin valtavat harmaakiviportaat, joita myöten Björksjö-joen laineet hyrskyten tulevat alas. Ne tulevat vauhdista huimiksi, tuupertuvat nurinniskoin ja ryntäävät toisiaan vastaan. Ne hypähtävät ilmaan vihoissaan ja pärskyttävät vaahtoa toistensa yli, kompastuvat taaskin kiveen, tukkiin ja kepsahtavat jälleen pystyyn mennäkseen samassa nurin, ja niin yhä vain vaahdoten, kähisten, karjuen.

Ja nyt karkaavat nämä villit, hurjistuneet aallot, kevätsäästä juopuneina ja äsken saadun vapauden huumauksessa, vanhan kivimuurin kimppuun. Ne tulevat, kähisten ja raastaen, kimpoavat korkealle sen harjalle ja vetäytyvät takaisin kuin olisivat loukanneet valkokutriset päänsä. Se on väkirynnäkkö jos mikään, ne tempaavat suuria jäälauttoja suojakatoiksi, ne ottavat hirsiä muurinmurtajiksi, ne yhdistyvät, karkaavat hyökkäykseen, pauhaavat tuota muuriraukkaa vasten, kunnes tuntuu yht'äkkiä siltä kuin joku olisi niille huutanut: pitäkää varanne! Silloin ne rynkäisevät takaisin ja niiden jäljestä tulee iso kivi, joka irtautuu sulusta ja vaipuu kolisten virran syliin.

Näyttää kuin se olisi niitä ällistyttänyt, ne ovat hiljaa, ne riemuitsevat, ne neuvottelevat … ja sitten uusi ryntäys! Siellä ne taaskin ovat jäälauttoineen ja hirsineen, nuo vallattomat, armottomat, rajut hävityshalun hullaannuttamat.

Jos vain pato olisi poissa tieltä — sanovat aallot — jos vain pato olisi tieltä, niin silloin tulee pajan ja myllyn vuoro.

Nyt on vapauden päivä … pois ihmiset ja ihmisten työt! Ne ovat noenneet meidät hiilillään, ne ovat tomunneet meitä jauhoillaan, ne ovat kytkeneet meidät työn ikeeseen kuin härkänsä, ajaneet meitä pyörylässä, sulkeneet meidät kammioihin, estäneet kulkumme patoluukuilla, pakottaneet meidät kiskomaan raskaita pyöriä, kantamaan kömpelöitä tukkeja. Mutta nyt me anastamme vapauden.

Vapauden päivä on tullut! Kuulkaa, te Björksjön ulapan aallot, kuulkaa, siskot ja veikot, te rämeitten ja lampien, vuoripurojen ja metsäjokien vedet! Se on tullut, on tullut! Rynnätkää alas Björksjön jokeen, tulkaa vereksin voimin, jyristen, viuhuen, murtamaan vuosisatain sortoa, tulkaa! Hirmuvalan paalutus kaatukoon. Kuolema Ekebylle!

Ja ne tulevat — aalto aallon perästä ryntää putoukseen iskeäkseen päänsä sulkumuuriin, antaakseen oman osuutensa suureen työhön. Juopuneina kevään äsken saadusta vapaudesta, lukemattomina, yksimielisinä ne tulevat, ne irroittavat kiven toisensa jälkeen, mättään mättään perästä horjuvasta aallonmurtajasta.

Mutta miksi antavat ihmiset hurjien aaltojen riehua, tekemättä vastarintaa? Onko Ekeby kerrassaan kuollut?

Ei, väkeä siellä on kyllä, tyrmistynyt, neuvoton, avuton ihmisjoukko. Musta on yö, he eivät näe toisiaan eivätkä näe eteensä. Korkeana pauhaa putous, hirvittävä on murtuvien jäiden ja töytäävien hirsien jyske, he eivät kuule omaa ääntään. Sama hurja huimaus, jonka vallassa aallot ovat, täyttää ihmistenkin aivot, heillä ei ole enää omaa ajatusta, ei ymmärrystä.

Tehtaankello läppää; jolla korvat on se kuulkoon. Meitä täällä Ekebyn pajalla uhkaa perikato. Joki on kimpussamme. Pato vapisee, paja on vaarassa, mylly on vaarassa, ja meidän omat köyhät majamme, rakkaat kaikessa mataluudessaan, ovat vaarassa!

Aallot luulevat kai kellon soiton kutsuvan sotaan heidän ystäviään, sillä ihmisiä ei näy tulevan. Mutta metsissä ja järvissä syntyy kiire. "Lähettäkää apua, lähettäkää apua", soi kello. "Vuosisatain orjuudesta olemme vihdoinkin itsemme vapauttaneet. Tulkaa, tulkaa!" pauhaavat aallot. Jyrisevä veden paljous ja läppäävä tehtaankello laulavat Ekebyn mahdin ja maineen kuolinvirttä.

Ja sillä välin kulkeutuu sana sanan jälkeen kartanon kavaljeereille.

Pystyvätkö he nyt ajattelemaan pajaa ja myllyä? Sata vierasta on kokoontunut Ekebyn avariin saleihin. Vastatyttö odottaa keittiössä. Yllätyksen jännittävä silmänräpäys on tullut. Samppanja helmeilee laseissa, Julius nousee pitämään juhlapuhetta. Kaikki vanhat seikkailijat iloitsevat etukäteen ajatellessaan, kuinka tyrmistys valtaa vierasjoukon.

Lövenin jäällä kulkee kreivitär Dohna kamalaa, hengenvaarallista tietään saadakseen kuiskata varottavan sanan Gösta Berlingille. Putouksella hyökkäävät aallot väkirynnäköllä Ekebyn kunniaa ja mahtia vastaan, mutta suurissa saleissa vallitsee vain ilo ja intoisa odotus, vahakynttilät säteilevät ja viini virtaa; siellä ei kukaan ajattele, mitkä tuumat käyvät pimeässä, myrskyisessä kevätyössä.

Juuri nyt on hetki tullut. Gösta nousee ja menee salista hakemaan morsiantaan. Hänen on mentävä eteisen kautta, ja sen suuret ovet ammottavat selällään, hän pysähtyy, hän katsoo sysipimeään yöhön … ja kuulee, hän kuulee.

Hän kuulee kellon läppäävän, kosken pauhaavan. Hän kuulee murtuvain jäälauttain jylyn, töytääväin hirsien jyskeen, kapinallisten aaltojen pauhaavan, ilkkuvan, voitonriemuisen vapaudenlaulun.

Silloin hän syöksyy ulos yöhön unohtaen kaiken muun. Seiskööt he vain siellä sisällä lasit koholla, odottaen vaikka maailman loppuun; nyt hän ei heistä huoli. Morsian odottakoon, Julius patruunan puhe kuolkoon hänen huulilleen. Sormuksia ei vaihdeta tänä yönä, kivettävä hämmästys ei ole valtaava loistavaa vierasjoukkoa.

Voi teitä, te kapinalliset aallot, nyt teidän on taisteltava vapaudestanne, nyt on tullut Gösta Berling putoukselle, nyt on väki saanut johtajan, nyt syttyy rohkeus kauhistuneihin sydämiin, nyt nousee puolustusväki ylös muureille, nyt alkaa mahtava sota.

Kuulkaa, kuinka hän huutaa väelle, hän komentaa, hän panee kaikki toimeen.

"Valoa meidän täytyy saada, ennen kaikkea valoa, ei riitä tässä myllärin sarvilyhty. Katsokaa: nuo risuläjät, kantakaa ne rantatörmälle ja pankaa tuleen. Siinä on työtä naisille ja lapsille. Kiireesti vain, laittakaa suuri risurovio ja sytyttäkää! Se valaisee, kun me olemme työssä, se näkyy kauas ja kutsuu apua. Älkää suinkaan antako sen sammua! Tuokaa olkia, tuokaa risuja, antakaa kirkkaiden liekkien kimmota taivaalle!"

"Kas täällä, aikamiehet, täällä on teille työtä. Täällä on hirsiä, täällä on lankkuja, kyhätkää hätäsulku, jonka voi upottaa tuon murtuvan muurin eteen. Nopeasti, heti työhön, tehkää siitä luja ja vankka; varustakaa valmiiksi kivet ja hiekkasäkit, joilla se upotetaan! Antakaa kirveiden huiskia, vasarain paukkua, porien purra puuta, sahojen vinkua kuivissa lankuissa!"

"Ja missä ovat pojat! Tänne, te villikot, te huimapäät. Hankkikaa aseiksenne seipäät, hankkikaa keksit ja tulkaa tänne, keskelle taistelun vilinää. Ulos padolle, pojat, keskelle aaltoja, jotka vaahtoavat ja kähisevät ja pärskivät meitä valkealla kuohullaan. Torjukaa, heikontakaa, lyökää takaisin nuo hyökkäykset, jotka repivät muuria. Työntäkää pois tukkeja ja jäälauttoja, heittäytykää maahan, jos ei muu auta, ja pitäkää kiinni irtautuvia kiviä, tarttukaa kynsin hampain niihin, iskekää niihin rautakourin. Taistelkaa, pojat, te villikot, te huimapäät! Tänne muurille, pojat! Meidän on taisteltava maamme joka tuumasta."

Gösta asettuu itse äärimmäiseen padon nokkaan ja seisoo pärskyvän vaahdon kuohuissa, perus tutisee hänen allaan, aallot jylisevät ja raivoavat, mutta hänen hurja sydämensä riemuitsee vaarasta, jännityksestä, taistelusta. Hän nauraa, hän lennättää sukkeluuksia pojille, jotka ovat vallilla hänen ympärillään; ikinä hän ei ole kokenut hauskempaa yötä.

Pelastustyö edistyy nopeasti, liekit loimuavat, kirvesmiesten piilut paukkavat ja pato on pystyssä.

Muutkin kavaljeerit ja nuo sata vierasta ovat tulleet putoukselle. Väkeä juoksee läheltä ja kaukaa, kaikki käyvät käsiksi työhön tulien, hätäsulun, hiekkasäkkien ääressä, virrassa, huojuvalla, tutisevalla kivisululla.

Kas niin, nyt saivat kirvesmiehet hätäsulun valmiiksi, nyt se upotetaan horjuvan aallonmurtajan eteen. Pitäkää kivet ja hiekkasäkit valmiina ja keksit ja köydet, ettei se pääse virran vietäväksi, että ihmiset voittavat ja kukistetut aallot taas joutuvat orjuuteensa!

Silloin, juuri ennen ratkaisevaa silmänräpäystä, sattuvat Göstan silmät naiseen, joka istuu kivellä joen rannalla. Risurovion liekit valaisevat häntä hänen istuessaan siinä aaltoihin tuijotellen. Gösta ei voi nähdä häntä selvästi udun ja kuohujen takaa, mutta hänen silmiään vetää alinomaa naisen puoleen. Hänen täytyy yhä uudelleen katsoa häntä. Hänestä tuntuu kuin naisella olisi jotakin asiaa juuri hänelle.

Niistä sadoista, jotka puuhaavat ja häärivät virran äyräällä, on hän ainoa paikallaan istuva, ja häneen täytyy Göstan silmien lakkaamatta kääntyä, hän ei näe ketään muuta kuin naisen.

Hän istuu ihan rannalla, siten että aallot loiskivat hänen jalkoihinsa, että vaahto roiskuu hänen ylleen. Hän mahtaa olla aivan likomärkä. Hän on mustissaan, musta saali päässä ja hartioilla, hän istuu aivan kumarassa, nojaten leukaansa käsiin ja tuijottaen lakkaamatta Göstaan, aallonmurtajan kärkeen. Gösta tuntee, miten nuo tuijottavat silmät vetävät ja kiehtovat, vaikkei hän voi edes nähdä toisen muotoa, hän ei ajattele muuta kuin naista, joka istuu valkeiden aaltojen partaalla.

"Se on Löven-järven syöjätär, se on noussut tänne jokeen viettelemään minua turmioon", ajattelee hän. "Se istuu tuolla ja houkuttelee, houkuttelee, minun täytyy karkottaa se pois."

Kaikki nuo valkopäiset laineet näyttävät hänestä tuon mustan naisen armeijalta; hän on niitä yllyttänyt, hän se on johtanut ne hyökkäykseen Göstaa vastaan. "Täytyy totisesti ajaa se pois", sanoo Gösta. Hän tempaa keksin, juoksee maalle ja kiiruhtaa naisen luo.

Gösta jättää paikkansa aallonmurtajan äärimmäisessä kärjessä ajaakseen vetehistä. Hänestä tuntui tällä kiihtymyksen hetkellä kuin kaikki syvyyden pahat voimat olisivat taistelleet häntä vastaan. Hän ei tiennyt mitä ajatteli, mitä luuli, mutta hänen täytyi ajaa pois kiveltä virran partaalta tuo musta.

Ah, Gösta, miksi on paikkasi ratkaisevalla hetkellä tyhjä? Väki tuo nyt hätäsulun, pitkä rivi miehiä jonoutuu aallonmurtajalle; heillä on köydet ja kivet ja hiekkasäkit valmiina, he odottavat, kuuntelevat. Missä on komentaja? Eikö kuulu sitä ääntä, joka käskee ja ohjaa?

Ei, Gösta Berling ajelee syöjätärtä, hänen ääntään ei kuulu, hänen käskynsä ei ohjaa ketään.

Silloin upotetaan hätäsulku ilman hänen apuaan.

Aallot väistyvät, se syöksyy syvyyteen ja sen kintereillä kivet ja hiekkasäkit. Mutta kuinka tuli työ johtajatta toimitetuksi? Oltiin varomattomia, järjestystä ei ollut lainkaan. Aallot hyökkäävät uudestaan, ne karkaavat kahta raivoisammin tätä uutta estettä vastaan, ne alkavat vieritellä pois hiekkasäkkejä, kiskoa köysiä, päästellä kiviä, ja se onnistuu, se onnistuu. Pilkaten, riemuiten ne nostavat koko vallin vahvoille hartioilleen, pudistavat ja lohkovat sitä, ja nyt se on niiden vallassa. Järveen, viheliäinen varokeino, alas Löveniin! Ja uudestaan taas huojuvaa, avutonta kivipatoa vasten.

Mutta Gösta Berling ajelee syöjätärtä. Uhattu näki hänet, kun hän tuli keksiään heilutellen kohti. Hän pelästyi. Näytti kuin hän olisi ollut syöksymäisillään veteen, mutta malttoi mielensä ja juoksi maalle.

"Syöjätär", huutaa Gösta ja heiluttaa keksiä lyödäkseen. Ajettu kiiruhtaa rannan lepikkoon, takertuu tiheään risukkoon ja pysähtyy.

Silloin viskaa Gösta keksin pois, menee hänen luokseen ja panee käden hänen olalleen.

"Te olette myöhään yöllä ulkosalla, kreivitär Elisabet", sanoo hän.

"Antakaa minun olla, herra Berling, antakaa minun mennä kotiin!"

Gösta tottelee heti ja kääntyy hänestä.

Mutta koska kreivitär ei ole ainoastaan ylhäinen rouva, vaan oikeastaan pieni, kiltti nainen, joka ei voi sietää ajatusta, että on saattanut jonkun epätoivoon, koska hän on pieni kukkasten poimijatar, jolla on aina ruusuja yllin kyllin korissaan kaunistaakseen vaikka kaikkein kolkoimman polun, niin hän katuu heti, menee Göstan jäljestä ja ottaa häntä kädestä.

"Minä tulin", sanoo hän sammaltaen, "tulin siksi että… Oi, herra Berling, ettehän te ole tehnyt sitä, sanokaa, ettette ole tehnyt… Minä pelästyin niin, kun te aloitte ajaa minua, mutta juuri teitähän minun piti tavata. Olisin pyytänyt, ettette ajattelisi sitä, sitä mitä minä viimeksi sanoin, ja että kävisitte meillä niinkuin ennenkin."

"Miten tulitte tänne, kreivitär?"

Kreivitär nauraa hermostuneesti. "Tiesin kyllä, että tulisin liian myöhään, mutta en tahtonut ilmaista kenellekään että läksin; ja sitä paitsi, ymmärrättehän, ettei enää voi kulkea hevosella järven yli."

"Jalanko te tulitte järven poikki?"

"Niin, jalan, jalan, mutta herra Berling, sanokaa se jo minulle. Oletteko kihloissa? Ymmärrättehän, etten haluaisi sitä. Se on väärin; ja minusta tuntuu kuin minä olisin ollut syypää kaikkeen. Teidän ei olisi pitänyt välittää minun turhista sanoistani. Minähän olen muukalainen enkä tunne maan tapoja. Borgissa on niin tyhjää, kun te ette enää käy siellä, herra Berling."

Gösta Berlingistä tuntuu, hänen seistessään siinä märässä lepikossa, kuin hänen ylleen olisi viskattu sylin täydeltä ruusuja. Hän kahlaa polviin asti ruusuissa, ne hohtavat hänen silmiinsä pimeästä, hän vetää ahnaasti sisäänsä niiden tuoksua.

"Oletteko tehnyt sen?" toistaa kreivitär.

Göstan täytyy kumartua vastaamaan kreivittärelle ja laukaista hänen jännityksensä, vaikka hän tunteekin siitä sanomatonta riemua. Oi, hänen sielunsa lämpenee ja hänestä tuntuu ihmeen valoisalta ajatellessaan, millaista tietä kreivitär on tullut, miten märkä hän on, miten viluinen, miten tuskissaan hän mahtaa olla, miten itkettynyt hänen äänensä on.

"En", hän sanoo, "en ole kihloissa."

Silloin ottaa kreivitär vielä kerran häntä kädestä ja hyväilee sitä. "Olen niin iloinen, niin iloinen", hän sanoo, ja hänen poveaan, jota tuska on ahdistanut, vavahduttavat nyt nyyhkytykset.

Niinpä runoilijan tielle tuli kylliksi kukkia, ja kaikki synkkä, paha ja vihanalainen sulaa hänen sydämestään.

Aivan heidän lähellään rientävät aallot rynnäkköön Ekebyn kunniaa ja loistoa vastaan. Väellä ei ole enää johtajaa, kukaan ei vala rohkeutta ja toivoa heidän sydämiinsä, nyt murtuu aallonmurtaja, aallot yhtyvät kuohuen sen paikalla, ja sitten ne hyökkäävät voitonvarmoina nientä kohden, jolla mylly ja paja kohoavat. Kukaan ei ajattele enää muuta kuin henkensä ja tavarainsa pelastamista.

Noista kahdesta nuoresta on aivan luonnollista, että Gösta nyt saattaa kreivittären kotiin: eihän Gösta voi jättää häntä yksin pimeään yöhön, ei antaa hänen uudestaan kulkea yli sulavan jään. He eivät edes ajattele, että Göstaa tarvitaan pajalla, he ovat vain onnellisia löydettyään taas toisensa ystävinä.

Voi luulla, että nuo kaksi rakastivat lämpimästi toisiaan, mutta kukapa sen varmasti tietää! Heidän elämänsä loistavat seikkailut ovat joutuneet käsiini vain siruina. Enhän minä tiedä mitään, en suorastaan mitään siitä, mitä piili heidän sielujensa sisimmässä. Mitä voin sanoa heidän tekojensa syistä. Tiedän vain, että sinä yönä uskalsi nuori, kaunis nainen henkensä, uskalsi kunniansa, maineensa, terveytensä palauttaakseen poloisen raukan oikeille teille. Tiedän, että sinä yönä antoi Gösta Berling rakastetun hovin mahdin ja loiston kaatua, seuratakseen naista, joka hänen tähtensä oli voittanut kuolemanpelon, häpeän pelon, rangaistuksen pelon.

Usein olen ajatuksissani seurannut heitä yli jään tuona hirmuisena yönä, joka kuitenkin päättyi juuri heidän onnekseen. En usko, että heidän sielussaan on mitään salattua ja kiellettyä, joka on kukistettava ja saatava alistumaan nyt, kun he kulkevat jäällä, iloisina ja puhellen kaikesta, mitä välien rikkoutumisen aikana oli tapahtunut.

Gösta on taaskin hänen orjansa, hänen hovipoikansa ja makaa hänen jalkainsa juuressa, ja kreivitär on hänen vallasrouvansa.

He ovat vain iloisia, vain onnellisia. Kumpikaan ei lausu sanaa, joka merkitsisi rakkautta.

Nauraen he kulkea läiskyttävät rantavedessä. He nauravat löytäessään tien, nauravat sen kadottaessaan; liukastuessaan, langetessaan, noustessaan he vain nauravat.

Tämä siunattu elämä on taas hupaisaa: saa leikkiä ja he ovat lapsia, jotka ovat olleet pahoja ja kiistelleet keskenään. Voi kuinka on hyvä olla sovinnossa ja alkaa leikki uudestaan!

Huhuja tuli ja huhuja meni. Kulkeutuipa juttu kreivittären matkasta myös Anna Stjärnhökin korviin.

"Niinpä näen", hän sanoi, "ettei Jumalalla ole vain yksi jänne jousessaan. Annanpa sydämeni asettua lepoon, ja jään siihen missä minua tarvitaan. Jumala voi tehdä Gösta Berlingistä minuttakin miehen."

Kolmas luku

KATUMUKSEN TEKO

Rakkaat ystävät, jos sattuisitte tapaamaan säälittävän raukan tiellänne, pienen, murheellisen olennon, joka riiputtaa hattua niskassaan ja pitää kenkiä kädessään, niin ettei hänellä ole lainkaan suojaa auringonpaahteelta ja tien kiviltä; turvattoman, joka omasta tahdostaan toivoo kaikkea turmiota osakseen, no niin, käykää hänen ohitseen vaieten ja vavisten. Hän on katumuksentekijä, ymmärrättekö, katumuksentekijä, matkalla pyhille haudoille.

Katumuksentekijän täytyy pitää karkeata kaapua ja elää pelkällä vedellä ja kuivalla leivällä, vaikkapa olisi kuningas. Hänen täytyy kävellä eikä kiitää hevosella. Hänen täytyy kerjätä eikä omistaa. Hänen täytyy maata ohdakkeilla. Hänen täytyy kuluttaa kovat hautapaadet polvillaan. Hänen täytyy heiluttaa okaista ruoskaa selkäänsä. Hän ei voi tuntea makeutta muussa kuin kärsimisessä, ei suloa muussa kuin surussa.

Nuori Elisabet-kreivitär oli kerran sellainen, piti karkeata kaapua ja vaelsi orjantappuraisia polkuja. Hänen sydämensä syytti häntä synnistä. Se ikävöi tuskaa kuin väsynyt haaleaa kylpyä. Julman osan hän valitsi astuessaan kärsimysten yöhön.

Hänen miehensä, nuori ukonpäinen kreivi, tuli kotiinsa Borgiin sen yön jälkeisenä aamuna, jona kevättulva hävitti Ekebyn myllyn ja pajan. Hän oli tuskin tullut, kun jo Märta-kreivitär kutsutti hänen luokseen ja kertoi hänelle kummia.

"Sinun vaimosi oli poissa täältä viime yönä, Henrik.

"Hän oli poissa monta tuntia. Hän tuli kotiin erään miehen seurassa. Kuulin, kuinka mies sanoi hyvää yötä vaimollesi. Minä tiedänkin, kuka hän on. Kuulin vaimosi menon ja tulon, vaikkei sitä liene haluttu. Hän pettää sinua, Henrik. Hän pettää sinua, se tekopyhä olento, joka ripustaa suomusuutimia joka ikkunaan vain kiusatakseen minua. Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, poika parkani. Hänen isänsä tahtoi hänet vain hyviin naimisiin. Hän otti sinut elättäjäkseen."

Niin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi hakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo.

"Ei ystäväni", sanoi kreivitär Märta, "siten hän jäisi iäksi pahan valtaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta anna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin velvollisuuden tielle!"

Ja kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen täytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään.

Oi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä surulle vihityssä talossa.

Monta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän kohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut julkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin suureksi tekemästään rikoksesta.

Kreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä oikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä oli rangaistusta tarpeeksi.

"Elisabet", sanoo kreivitär Märta, "näillä asioilla ei käy leikkiminen."

"Me kaksi", vastaa nuori nainen, "me emme ole koskaan olleet yksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin olla vakava."

"Mutta sinun täytyy toki ymmärtää, Elisabet, ettei kukaan kunniallinen nainen lähde kotoaan keskellä yötä kuljeskelemaan tunnetun seikkailijan kanssa."

Silloin ymmärsi Elisabet Dohna, että hänen anoppinsa oli päättänyt syöstä hänet turmioon. Hän tajusi, että hänen oli taisteltava viimeiseen asti, jotta anopin ei onnistuisi suistaa häntä kaameaan onnettomuuteen.

"Henrik", pyytää hän, "älä anna äitisi tunkeutua välillemme. Anna minun puhua sinulle kaikki, mitä on tapahtunut. Sinä olet oikeudentuntoinen, sinä et tuomitse kuulematta minua. Anna minun kertoa kaikki sinulle, niin huomaat, että minä tein vain niinkuin sinä olet minulle opettanut."

Kreivi nyökkäsi vaieten myöntymykseksi, ja Elisabet-kreivitär kertoi nyt, kuinka hän oli joutunut ajamaan Gösta Berlingin pahoille teille. Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sinisessä kabinetissa ja miten omatunto oli pakottanut hänet menemään pelastamaan sitä, jota hän oli väärin loukannut. "Minullahan ei ollut oikeutta tuomita häntä", hän sanoi, "ja mieheni on itse opettanut minulle, ettei mikään uhri ole kyllin suuri, kun on hyvitettävä tehty vääryys. Eikö niin, Henrik?"

Kreivi kääntyi äitinsä puoleen.

"Mitä äiti sanoo tästä?" hän kysyi. Hänen pieni ruumiinsa oli nyt arvokkuuden jäykistämä, ja hänen korkea, kapea otsansa majesteetillisissa rypyissä.

"Minä", vastasi kreivitär, "minä sanon, että Anna Stjärnhök on viisas tyttö ja että hän tiesi kyllä, mitä teki kertoessaan tämän jutun Elisabetille."

"Minun äitini suvaitsee ymmärtää minua väärin", sanoi kreivi. "Minä kysyn, mitä äitini tästä kertomuksesta arvelee. Onko kreivitär Märta Dohna koettanut suostutella tytärtään, minun sisartani, menemään naimisiin virkaheiton papin kanssa?"

Kreivitär Märta vaikeni hetkeksi. Ah, sitä Henrikiä, miten tuhma! Nytkin se ajoi väärille jäljille. Anopin ajokoirahan vainusi itseään metsästäjää ja antoi jäniksen mennä. Mutta jos Märta Dohna olikin vastausta vailla hetkisen, niin ei kauan.

"Rakas ystävä", hän sanoi kohauttaen olkapäitään. "On syytä antaa kaikkien näiden juttujen tuosta onnettomasta miehestä olla sinänsä, sama syy, jonka vuoksi pyydän sinua nyt välttämään kaikkea julkista häväistystä. On näet hyvin uskottavaa, että hän on viime yönä hukkunut."

Hän puhui lempeällä ja valittavalla äänellä, mutta siinä mitä hän puhui ei ollut totuuden sanaa.

"Elisabet on nukkunut tänään kauan eikä siis ole kuullut, että väkeä on jo lähetetty pitkin rantaa tiedustamaan herra Berlingiä. Hän ei ole palannut Ekebyhyn, ja pelätään hänen hukkuneen. Jää lähti tänä aamuna. Katso, myrsky on murtanut sen tuhansiksi kappaleiksi."

Kreivitär Elisabet katsoi ulos. Järvi lainehti melkein alastomana.

Silloin hänen kävi surku itseänsä. Hän oli tahtonut välttää Jumalan tuomiota. Hän oli valehdellut ja teeskennellyt. Hän oli heittänyt viattomuuden viitan ympärilleen.

Epätoivoinen heittäysi polvilleen miehensä eteen, ja tunnustus tuli syöksymällä hänen huuliltaan.

"Tuomitse minut, hylkää minut! Minä olen rakastanut häntä. Älä epäile, etten ole rakastanut häntä. Minä raastan tukkaani, revin vaatteeni surusta. En välitä mistään nyt, kun hän on kuollut. En huoli varjella itseäni. Saat tietää totuuden kerrassaan. Sydämeni rakkauden olen ottanut mieheltäni ja lahjoittanut sen vieraalle. Oi minua kadotettua, minä olen niitä, joita luvaton rakkaus on houkutellut."

Sinä nuori, epätoivoinen, makaa sinä siinä tuomariesi jaloissa ja kerro heille kaikki! Terve, marttyyrius! Terve häväistys, tervetullut! Oi, miten voisit sinä pakottaa taivaan salamat lyömään nuoreen päähäsi!

Sano puolisollesi, kuinka sinä kauhistuit, kun intohimo valtasi sinut, mahtavana ja vastustamattomana, kuinka sinua kauhisti sydämesi kehnous. Mieluummin olisit kohdannut hautausmaan aaveita kuin oman sielusi demoneja.

Sano heille, kuinka sinä, Jumalan kasvojen edestä karkotettu, tunsit olevasi arvoton polkemaan maan tomua. Rukouksissa ja kyynelissä olet sinä taistellut. "Oi, Jumala, pelasta minut! Oi, Jumalan poika, demonien karkottaja, pelasta minut!" olet sinä rukoillut.

Sano heille, että sinusta oli parasta salata kaikki. Kenenkään ei pitänyt tuntea sinun viheliäisyyttäsi. Luulit, että sellainen menettely oli Jumalalle otollista. Uskoit myös, että kuljit Jumalan teitä tahtoessasi pelastaa miehen, jota rakastit. Hän ei tiennyt mitään sinun rakkaudestasi. Hänen ei pitänyt joutua kadotukseen sinun vuoksesi. Tiesitkö, mikä oli oikeaa? Tiesitkö, mikä oli väärää? Jumala yksin tiesi sen, ja hän tuomitsi sinut. Hän löi sinun sydämesi epäjumalan. Hän johti sinut suurelle, parantavalle katumuksen tielle.

Sano heille, että tiedät, ettei salaaminen suo pelastusta. Demonit rakastavat pimeyttä. Tarttukoot tuomariesi kädet ruoskan varteen. Rangaistus on vuotava lievittävänä palsamina synnin haavoihin. Sydämesi ikävöi kärsimystä.

Sano heille kaikki tämä, kun makaat polvillasi lattialla väännellen käsiäsi kiihkeässä surussasi, kun puhut epätoivon hurjalla äänellä ja tervehdit kimeästi nauraen rangaistuksen ja häpeän ajatusta, kunnes miehesi tarttuu sinuun ja tempaisee sinut ylös lattialta.

"Käyttäydy niinkuin sopii Dohna-sukuisen kreivittären, tai minun täytyy pyytää äitiäni kurittamaan sinua kuin lasta."

"Tee minulle mitä tahdot."

Silloin langetti kreivi tuomion:

"Äitini on rukoillut sinun puolestasi. Sen vuoksi saat edelleen asua täällä minun kotonani. Mutta tästä lähtien hän käskee, ja sinä tottelet."

* * * * *

Katso katumuksen tietä! Nuoresta kreivittärestä on tullut halvin palvelija. — Kuinka kauan, oi kuinka kauan hän jaksaa?

Kuinka kauan täytyy ylpeän sydämen osata nöyrtyä? Kuinka kauan täytyy kärsimättömäin huulten osata vaieta, kuinka kauan käden pidättyä?

Suloista on alennuksen kurjuus. Kun raskas työ pakottaa selkää, on sydän hiljaa. Sille, joka makaa pari lyhyttä tuntia kovalla olkivuoteella, tulee uni kutsumatta.

Muuttukoon vanhempi nainen pahaksi hengeksi voidakseen kyllin kiusata nuorta! Tämä kiittää hyväntekijäänsä. Vielä ei ole paha kuoleutunut. Aja unta-isoova joka aamu neljältä työhön. Pane tottumaton työntekijä raskaaseen puuhaan — kutomaan kilpikangasta! Se on hyvä. Katujalla ei ole ehkä kylliksi voimaa heiluttaa itse ruoskaansa tarpeeksi lujaa.

Kun tulee kevätpyykin aika, seisottaa kreivitär Märta häntä soikon ääressä pesutuvassa. Hän tulee itse katsomaan toisen työtä. "Vesi on soikossasi liian kylmää", hän sanoo ja ottaa kiehuvan kuumaa vettä padasta ja kaataa sen hänen paljaille käsivarsilleen.

Kylmä on päivä, jona pyykinpesijäin täytyy seisoa rannalla huuhtomassa vaatteita. Myrskyn puuskat viuhuvat ja tupruttavat heihin räntää. Naisten hameet tulevat likomäriksi ja raskaiksi kuin lyijy. Ankara on kartun paukutus. Veri puhkeaa hienojen kynsien alta.

Mutta Elisabet-kreivitär ei valita. Ylistetty olkoon Jumalan hyvyys! Missä on katujan makeus muussa ellei kärsimisessä? Ruoskan piikkiset solmut koskevat pehmeästi katujan selkään, ikään kuin ne olisivat ruusunlehtiä.

Nuori nainen saa pian tietää, että Gösta Berling elää. Anoppi on vain viekoitellut hänet tunnustamaan. Niin, mitäpä sitten? Katso Jumalan tietä! Katso Jumalan kaitselmusta! Siten on hän houkutellut syntisen hyvälle sovituksen tielle.

Vain yksi seikka häntä huolettaa. Kuinka käy hänen anoppinsa, jonka sydämen Jumala on hänen tähtensä paaduttanut? Ah, Hän on varmaan tuomitseva häntä laupiaasti. Hänen täytyy olla paha auttaakseen syntistä saamaan takaisin Jumalan rakkauden.

Ei hän tiennyt, miten usein sielu, joka on kokenut kaikki muut hekumat, heittäytyy etsimään huvia julmuudesta. Kun tuolta kärsimättömältä, pimenneeltä sielulta puuttuvat imartelut ja hyväilyt, tanssin huuma ja pelin ärsytys, niin se sukeltaa pimeytensä kuiluihin ja noutaa sieltä julmuuden, Ja herpautuneiden tunteiden ainoana ilmauksena on ihmisten ja eläinten kiusaaminen.

Anoppi ei suinkaan tiedä olevansa ilkeä. Hän vain uskoo rankaisevansa huikentelevaa naista. Niin hän öisin ollessaan valveilla miettii uusia kidutuskeinoja.

Eräänä iltana hän kulkee huoneiston läpi ja antaa nuoren kreivittären valaista tietä kynttilällä. Kreivitär pitää kädessään jalatonta kynttilää.

"Kynttilä loppuu", sanoo Elisabet.

"Kun kynttilä loppuu, palakoon jalka", vastaa Märta-kreivitär.

Ja he kävelevät vain, kunnes käryävä sydän sammuu kärventyneelle kädelle.

Mutta tämä on lapsellista. On sielunkidutuksia, jotka voittavat ruumiin tuskat. Märta-kreivitär kutsuu vieraita ja antaa talon rouvan itsensä palvella heitä omassa pöydässään.

Katso, se on katujan suuri päivä. Vieraat ihmiset saavat nähdä hänet hänen alennuksessaan. He saavat nähdä, ettei hän enää ole ansiokas istumaan miehensä pöydässä. Oi, miten ilkkuvina heidän kylmät katseensa suuntautuvat häneen.

Pahempaa, kolminkerroin pahempaa tuleekin. Ei silmäyskään kohtaa hänen katsettaan. Kaikki istuvat pöydässä ääneti ja kuin lamassa, miehet ja naiset yhtä alakuloisina.

Mutta hän kokoo tämän kaiken hehkuviksi hiiliksi päänsä päälle. Onko hänen syntinsä siis niin kauhea? Joko hänen läsnäolonsakin on häpeällistä?

Sitten tulee kiusaus. Katso: Anna Stjärnhök, joka on ollut hänen ystävänsä, ja Munkerudin laamanni, Annan vierustoveri, tarttuvat häneen kun hän tulee, tempaavat häneltä paistivadin, lykkäävät esille tuolin eivätkä tahdo antaa hänen paeta.

"Istu tuohon, lapsi, istu tuohon", sanoo laamanni. "Ethän sinä ole mitään pahaa tehnyt."

Ja yhdestä suusta selittävät nyt kaikki päivällisvieraat, että jos hän ei istu pöytään, on heidän kaikkien poistuttava. He eivät ole mitään pyövelin renkejä. He eivät aja Märta Dohnan asioita. He eivät anna pettää itseään niin helposti kuin pässinpäät kreivit.

"Voi, te hyvät herrat! Voi, rakkaat ystävät. Älkää olko niin laupiaita! Te pakotatte minut julistamaan itse syntiäni. On eräs, jota minä olen pitänyt hyvin rakkaana."

"Lapsi, sinä et tiedä mitä synti on. Et ymmärrä, kuinka viaton olet. Eihän Gösta Berling edes tiennyt, että sinä rakastit häntä. Ota jälleen emännän asemasi! Ethän ole mitään pahaa tehnyt."

He rohkaisevat hänet hetkiseksi ja ovat itsekin iloisia kuin lapset.
Nauru ja ilo kaikuu pöydässä.

Nuo tuliset, nuo herkät ihmiset, he ovat niin hyviä; mutta kumminkin on kiusaaja heidät lähettänyt. He tahtovat uskotella hänelle, että hän on marttyyri, ja ilkkuvat suoraan kreivitär Märtalle kuin tämä olisi noita-akka. Mutta he eivät ymmärrä asiaa. Eivät he tiedä, miten sielu ikävöi puhtautta, eivät, miten sydän pakottaa katujaa heittäytymään alttiiksi tien kiville ja auringon paahteelle.

Joskus panee kreivitär Märta hänet istumaan päivät pitkät paikalleen tikkauspuiden ääreen ja kertoo hänelle loputtomia juttuja Gösta Berlingistä, papista ja seikkailijasta. Jos hänen muistinsa ei riitä, hän sepittää itse lisää, kunhan vain Göstan nimi kaiket päivät kaikuu kreivittären korvissa. Sitä Elisabet pelkää enin. Sellaisina päivinä hän huomaa, ettei hänen katumuksestaan tule koskaan loppua. Hänen rakkautensa ei tahdo kuolla. Hän uskoo kuolevansa itse sitä ennen. Hänen ruumiinsa voimat alkavat pettää. Hän on usein hyvin sairas.

"Mutta missä viipyy nyt tuo sinun sankarisi?" kysyy kreivitär pilkallisesti. "Päivä päivältä olen odottanut häntä kavaljeerikaartin etunenässä. Miksi hän ei hyökkää Borgiin, aseta sinua valtaistuimelle ja heitä minua ja miestäsi kahleissa tyrmään? Onko sinut jo unohdettu?"

Elisabet tahtoisi melkein puolustaa Göstaa ja sanoa, että hän itse on kieltänyt Göstaa häntä mitenkään auttamasta. Mutta ei, paras on vaieta, vaieta ja kärsiä.

Kiihtymyksen tuli kuluttaa häntä päivä päivältä. Hänessä on kuumetta ja hän on niin väsynyt, että tuskin pysyy jaloillaan. Hän haluaa vain kuolla. Elämän väkevät voimat on masennettu. Rakkaus ja ilo eivät tohdi liikahtaa. Hän ei pelkää enää laisinkaan kärsimystä.

* * * * *

Näyttää kuin hänen miehensä ei tietäisi enää, että häntä on olemassakaan. Kreivi istuu melkein kaiket päivät huoneessaan lukon takana ja tutkii epäselviä käsikirjoituksia ja vanhoja tuhruisia teelmiä.

Hän lukee aateliskirjoja, pergamentteja, joissa riippuu Svean riikin sinetti, suuri ja muhkea; se on painettu punaiseen vahaan ja sitä on säilytettävä sorvatussa puurasiassa. Hän tarkastelee vanhoja vaakunamerkkejä, liljoja valkealla pohjalla ja aarnikotkia sinisellä. Sellaiset asiat hän ymmärtää ja ne hän tulkitsee helposti. Ja hän lukee yhä uudestaan vanhat hautapuheet ja henkilökuvaukset jaloista Dohnan kreiveistä; heidän ansioitaan verrataan Israelin sankarien ja Hellaan jumalien tekoihin.

Kas, tuollaiset vanhat jutut ovat aina ilahduttaneet häntä. Mutta nuorta vaimoaan ei hän enää huoli ajatella.

Kreivitär Märta on virkkanut sanan, joka tappoi kaiken rakkauden hänessä: "Hän otti sinut rahojesi vuoksi." Sellaista ei toki kukaan mies kärsi kuulla. Se sammuttaa kaiken rakkauden. Nyt hänestä oli samantekevää, miten nuoren naisen kävi: jos hänen äitinsä saisi hänet takaisin velvollisuuden tielle, niin hyvä olisi. Kreivi Henrik ihaili äitiään suuresti.

Tällaista kurjuutta jatkui kuukauden ajan. Kumminkaan ei se aika ollut niin myrskyistä ja kuohahtelevaa kuin voisi luulla, näin kun tapaukset sulloutuvat muutamille kirjan sivuille. Kreivitär Elisabet pystyi säilyttämään ulkonaisen tyyneytensä. Hän oli joutunut vain yhden kerran, silloin kun sai kuulla, että Gösta Berling muka oli kuollut, mielenliikutuksen valtaan. Mutta niin suuri oli hänen tuskansa sen vuoksi, ettei hän ollut voinut säilyttää rakkauttaan miehelleen, että hän olisi luultavasti antanut kreivitär Märtan kiduttaa itsensä hengiltä, ellei hänen vanha taloudenhoitajattarensa olisi eräänä iltana puhellut hänen kanssaan.

"Kreivittären täytyy puhua kreiville", sanoi vanhus. "Herra Jumala, kreivitär on sellainen lapsi. Kreivitär ei kenties itsekään tiedä, mitä hänellä pian on odotettavissa, mutta minä näen kyllä miten asianlaita on."

Mutta juuri tätäpä kreivitär ei voinutkaan sanoa miehelleen, nyt kun mies hautoi niin mustaa epäluuloa häntä kohtaan.

Sinä yönä hän pukeutui hiljaa ja meni ulos. Hän oli tavallisen maalaispiian puvussa, nyytti kädessä. Hän aikoi karata kotoaan ja olla enää koskaan palaamatta.

Hän ei paennut välttääkseen vaivoja ja kärsimyksiä. Mutta nyt hän uskoi Jumalan antaneen hänelle merkin, että hänen on lupa mennä, että hänen täytyi säilyttää ruumiinsa terveys ja voimat.

Hän ei samonnut länteen järven taakse, sillä siellä asui se, joka oli hänelle hyvin rakas. Eikä hän mennyt pohjoiseenkaan, sillä siellä asui monta hänen ystäväänsä, eikä etelään, koska kaukana, kaukana etelässä oli hänen isänsä koti eikä hän tahtonut joutua askeltakaan sitä lähemmäksi. Mutta itään hän meni, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut siellä kotia, ei rakastettua ystävää, ei yhtään tuttua ihmistä, ei apua eikä lohdutusta.

Hän ei käynyt kevein askelin, sillä hän ei uskonut olevansa sovinnossa Jumalan kanssa. Mutta kuitenkin hän oli iloinen tietäessään saavansa tästä lähtien kantaa syntinsä kuormaa vieraiden parissa. Heidän välinpitämättömät silmäyksensä hipaisisivat häntä, lientäen kuin teräs turvonnutta jäsentä.

Hän aikoi kulkea, kunnes löytäisi köyhän metsätöllin, jossa ei kukaan häntä tuntisi. "Minulle on käynyt niinkuin näette, ja vanhempani ovat ajaneet minut pois", hän sanoisi. "Antakaa minulle täällä ruokaa ja katto pääni päälle, kunnes voin itse ansaita leipäni. Minulla on kyllä rahaa."

Niin hän vaelsi kesäkuun valoisan yön, sillä toukokuu oli mennyt hänen tuskaisessa kärsimyksessään. Ah, toukokuu, kaunis aika, jolloin koivujen vaalea vehreys sekoittuu kuusimetsän tummuuteen ja jolloin etelätuuli palaa kaukana etelästä, uhkuen lämmintä!

Kiittämättömämpi lienen kuin muut, jotka ovat nauttineet lahjoistasi, sinä kaunis kuu. En sanallakaan ole ylistänyt sinun suloisuuttasi.

Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Kuullessaan kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista kärsimyksistä se pitää päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rinnalle.

Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut tarinaa kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.

Neljäs luku

EKEBYN RAUTA

Oli kevät, ja kaikkien Vermlannin tehtaiden rauta piti lähetettämän
Göteborgiin.

Mutta Ekebyssä ei ollut rautaa lähetettäväksi. Syksyllä oli tuon tuostakin vaivannut veden puute, keväällä olivat kavaljeerit isäntinä.

Heidän aikanaan kuohui voimakas, kirpeä olut pitkin Björksjön koskea alas harmaakivisiä portaita, ja Lövenin pitkä järvi oli täynnä — ei vettä, vaan viinaa. Heidän aikanaan ei suinkaan pantu takkirautaa ahjoon, vaan sepät seisoivat paitahihasillaan, puukengät jalassa, roihujen ääressä ja kääntelivät pitkissä vartaissa suunnattomia paisteja, ja oppipojat pitelivät täytettyjä salvukukkoja pitkillä pihdeillä tulenhehkussa. Siihen aikaan tanssia huristettiin pitkin tehtaan mäkiä. Silloin maattiin höyläpenkeillä ja lyötiin alasimella korttia. Niinä päivinä ei suinkaan taottu rautaa.

Mutta kevät tuli, ja tukkukaupan konttorissa Göteborgissa alettiin odottaa Ekebyn rautaa. Käänneltiin ja katseltiin sopimuksia, majurin ja majurinrouvan kanssa tehtyjä, joissa puhuttiin monen sadan kippunnan toimittamisesta.

Mutta mitä huolivat kavaljeerit majurinrouvan sopimuksista? Heille riitti ilo ja viulunvingunta ja ruokakestit. He pitivät huolen siitä, että tanssi leiskui tehtaan mäillä.

Rautaa tuli Stömnestä, rautaa Söljestä. Kymsbergin rauta hommautui erämaiden halki Venernin rannalle.

Uddeholmista sitä tuli ja Munkforsista ja kaikista monista muista tehtaista. Mutta missä on Ekebyn rauta?

Eikö Ekeby enää ole Vermlannin tehtaista jaloin? Eikö kukaan huolehdi vanhan hovin kunniasta? Se on jätetty kuin tuhka tuuleen huolettomain kavaljeerien käsiin. He panevat tanssin hurisemaan tehtaan mäillä. Mihin muuhun heidän viheliäiset aivonsa pystyvät?

Mutta kosket ja joet, jaalat ja proomut, laiturit ja sulut ihmettelevät ja kysyvät: "Eikö Ekebyn rauta jo tule?"

Ja metsistä käy kuiske ja kysymykset järville ja vuorilta laaksoille:
"Eikö Ekebyn rauta tule? Eikö Ekebystä tule enää koskaan rautaa?"

Ja metsässä, sydänmaassa, alkaa hiilihauta nauraa, ja suuret vasaranpäät pimeissä pajoissa näyttävät ilkkuilevan, kaivokset ammottavat suuria kitojansa ja päästävät röhönaurun, tukkukaupan konttorissa ovat pulpetit, joissa majurinrouvan sitoumukset ovat säilössä, haljeta naurusta: "Oletteko hassumpaa kuulleet? Ekebyssä ei ole rautaa, Vermlannin jaloimmassa rautaruukissa ei ole rautaa."

Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista Ekebyn häväistystä? Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa, ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit, pelastakaa Ekebyn kunnia!

No niin, jos Ekebyn moukarit ovatkin levänneet, niin kai ne ovat takoneet kuudessa alustalaistehtaassamme. Siellä tietysti on tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksikin rautaa.

Ja niin lähtee Gösta Berling noiden kuuden tehtaan hoitajien puheille.

Nyt on ensiksikin mainittava, että Högforsiin, joka on Björksjö-joen rannalla, kappaleen matkaa Ekebytä ylempänä, ei hänen mielestään ollut syytä mennä. Se oli liian lähellä Ekebytä, se oli ollut melkeinpä kavaljeerien hallinnossa.

Mutta hän matkasi pari peninkulmaa pohjoisempaan, kunnes tuli Lötaforsiin. Kaunis paikka se on, siitä ei epäilystäkään. Ylinen Löven avautuu sen edessä, ja aivan sen takana on Gurlita-kukkula, jyrkästi kohoava vuorenlaki, villinsävyisenä ja romanttisena, kuten niin vanhan vuoren sopii. Mutta paja, eihän se ole sellainen kuin sen pitäisi olla: vesiratas on rikki, ja on ollut rikki koko vuoden.

"No miksi sitä ei ole korjattu?"

"Puuseppä, rakas ystävä, puuseppä, joka on koko kihlakunnassa ainoa, joka olisi sen voinut korjata, on ollut muualla töissä. Me emme ole voineet takoa kippuntaakaan."

"No, miksi ette ole lähettäneet puuseppää hakemaan?"

"Lähettäneet! Niinkuin emme olisi lähettäneet jokikinen herran päivä, mutta hän kun ei ole joutanut tulemaan. Hän on näet ollut tekemässä keiliratoja ja huvihuoneita Ekebyhyn."

Silloin Gösta arvasi, miten hänen käy koko tällä matkalla.

Hän menee yhä pohjoisempaan, Björnidiin. Kaunis ja oiva paikka sekin, asema vaikka linnan arvoinen. Suuresta päärakennuksesta on hallitsevana näköalana puoliympyräinen laakso, kolmelta sivulta valtavain harjujen saartama, ja neljännellä aukeaa Löven, jonka pää on täällä. Ja Gösta tietää, ettei ole parempaa kuutamoisten kävelyjen ja haaveilujen paikkaa kuin nuo tiet, jotka vievät pitkin rantaa putouksen ohi, alas pajalle, joka on sijoitettu mahtaviin, selvään vuoreen porattuihin holveihin. Mutta rautaa, onko siellä yhtään rautaa?

Ei, tietystikään ei. Heillähän ei ollut hiiliä, eivätkä he olleet saaneet Ekebystä rahaa hommatakseen hiilenpolttajia ja vetäjiä. Tehdasliike oli seisonut koko viime talven.

Sitten suuntaa Gösta kulkunsa takaisin etelään. Hän tulee Hånin tehtaalle, Lövenin itärannalle, ja Löfstaforsiin, kauas metsien sydämeen — mutta hänelle ei käy paremmin sielläkään. Missään ei ole rautaa ja se kuuluu aina olevan kavaljeerien omaa syytä.

Nyt pyörtää Gösta kotiin Ekebyhyn, ja kavaljeerit tarkastelevat synkin silmin niitä viittäkymmentä kippuntaa, jotka ovat varastossa, ja heitä painaa suru, sillä he kuulevat, miten koko luonto ilkkuu Ekebylle, ja heistä tuntuu kuin maa vapisisi nyyhkytyksistä, puut uhkaisivat heitä vihaisilla eleillä ja ruohot ja nurmen nukka valittaisivat, että Ekebyn kunnia on mennyttä.

* * * * *

Mutta miksi päivitellä ja tuhlata sanoja? Tuossahan se Ekebyn rauta nyt on.

Tuossahan se on, proomuihin lastattuna Klara-joen rannassa, valmiina lähtemään jokea alas, valmiina vietäväksi Venernin jaalalla Göteborgiin. Ekebyn kunnia on siis pelastettu.

Mutta miten tämä on mahdollista? Ekebyssähän ei ollut kuin viisikymmentä kippuntaa rautaa, toisissa kuudessa tehtaassa ei ollenkaan. Miten on mahdollista että täyteen lastatut proomut nyt vievät sellaisen suunnattoman raudanpaljouden Karlstadin vaakaan? Niin, kysyttäköön sitä kavaljeereilta.

Kavaljeerit ovat itse toimessa noilla raskailla, rumilla aluksilla, he aikovat itse viedä Ekebyn raudan Göteborgiin. Ei kelpaa tavallinen proomumies, tavallinen kuolevainen sen raudan kuljettajaksi. Kavaljeerit ovat tulleet itse saattajiksi pullot ja eväskorit, walt-torvi ja viulut muassaan, pyssyineen ja onkineen ja kukkukortteineen. He tekevät kaiken parhaansa helliäkseen rakasta rautaansa eivätkä jätä sitä ennen kuin se on purettu Göteborgin laiturille. He aikovat itse purkaa ja ahtaa, itse hoitaa purjeita ja peräsintä. He ovatkin ihan kuin luodut siihen toimeen. Onko hietasärkkää Klara-joessa tai Venernissä matalaa, jota he eivät tuntisi! Eikö peräsintanko ja jalus mukaudu yhtä hyvin heidän käteensä kuin viulunkäyrä ja ohjakset!

Jos he mitään maailmassa rakastavat, niin ainakin tätä rautaansa he rakastavat. He käsittelevät sitä hellävaroen kuin hienointa lasia, levittävät purjekangasta sen peitteeksi. Ei siruistakaan siitä saa olla paljaana. Nuo raskaat, harmaat tangothan ne taas nostavat Ekebyn kunnian. Ei kukaan vieras saa heittää niihin välinpitämättömiä silmäyksiä. Oi, Ekeby, sinä kaipuumme maa, säteilköön sinun kunniasi loisto!

Yksikään kavaljeeri ei ole jäänyt kotiin. Eberhard-setä on jättänyt kirjoituspulpettinsa, ja Kristoffer-serkku ilmestynyt uuninnurkastaan. Vieläpä lempeä Lövenborgkin on täällä. Ei kukaan voi vetäytyä syrjään, kun on Ekebyn kunnia kysymyksessä.

Mutta Lövenborgin ei ole hyvä nähdä Klara-jokea. Hän ei ole nähnyt sitä seitsemään neljättä vuoteen, hän ei ole edes astunut veneeseen koko sinä aikana. Hän vihaa järvien kiiltäviä pintoja ja harmaita jokia. Hänen mieleensä muistuu liian synkeitä asioita, kun hän menee järvelle, ja hänellä on tapana välttää sitä, mutta nyt hän ei ole voinut pysyä kotona. Hänenkin täytyy olla pelastamassa Ekebyn kunniaa.

Seikka oli näet semmoinen, että Lövenborg seitsemän neljättä vuotta sitten näki morsiamensa hukkuvan Klara-jokeen, ja siitä pitäen on hänen pääparkansa usein ollut sekaisin.

Ja kun hän nyt seisoo jokea katsellen, alkavat hänen vanhat aivonsa tulla yhä sekavammiksi. Tuo harmaa joki, joka kierii monin pienin, kimmeltävin lainein, on suuri hopeasuomuinen käärme, joka väijyy saalista. Nuo keltaiset, korkeat hiekkaseinät, joiden väliin joki on uurtanut uomansa, ovat salakuopan seiniä, minkä pohjalla käärme väijyy, ja leveä maantie, joka kaivaa seinään aukon ja kahlaa paksua hietikkoa laiturille, mihin proomut on köytetty, on juuri tuon kauhean kuolemankuilun oviaukko.

Ja ukko-paha seisoo ja tuijottelee pienin, sinisin silmin. Hänen pitkä, vaalea tukkansa huiskii ja pyörii tuulessa, ja hänen poskensa, jotka usein kukoistavat lempeää ruusunhohdetta, ovat kauhusta kalvaat. Hän tietää niin varmasti kuin olisi joku sen sanonut hänelle, että kohta tulee joku tuota tietä pitkin ja syöksyy suoraan väijyvän käärmeen kitaan.

Nyt aikovat kavaljeerit irroittaa köydet ja he tarttuvat pitkiin kekseihin, työntääkseen proomut virran uomaan, mutta silloin Lövenborg huutaa:

"Seis, sanon minä, seis, Jumalan tähden!" He arvaavat kyllä, että hän alkaa hassahdella, kun tuntee proomun heiluvan allaan, mutta he laskevat kuitenkin heti kohotetut keksinsä.

Ja hän, joka näkee, että joki vaanii saalista ja joku varmaan tulee ja syöksyy siihen, viittaa varoittavin elein ylös tielle, aivan kuin nähden jonkun sieltä tulevan.

Jokainen kyllä tietää, että elämä kernaasti järjestää merkillisiä sattumia. Ken vielä voi kummastua, kummastukoon sitä, että kavaljeerit olivat proomuineen Klara-joen laattapaikalla nyt juuri, sen yön jälkeisenä aamuna, jolloin kreivitär Elisabet oli lähtenyt vaeltamaan itään päin. Mutta varmaan olisi ollut vielä kummallisempaa, ellei tuo nainen olisi saanut hädässään apua. Nyt sattui niin, että hän, kuljettuaan koko yön, tuli lautalle johtavalle tielle juuri sillä hetkellä, jolloin kavaljeerit aikoivat lähteä proomuineen; ja he jäivät seisomaan ja katselemaan häntä, kun hän puheli lauttamiehen kanssa tämän irroittaessa venettään. Hän oli talonpoikaisen piian vaatteissa, joten kavaljeerit eivät aavistaneet, kuka hän oli. Mutta he seisoivat kuitenkin ja tuijottivat häneen, sillä hänessä oli jotakin tuttua. Kun hän nyt seisoi siinä ja puheli lauttamiehen kanssa, näkyi maantiellä tomupilvi ja tomupilvestä vilahtelivat suuret, keltaiset vaunut. Nainen tiesi, että ne olivat Borgin vaunut, että oltiin etsimässä häntä ja että hänet nyt keksittäisiin. Hän tiesi, ettei hänen enää maksanut ajatella pakoa lauttamiehen veneellä, ja ainoa piilopaikka hänen nähdäkseen oli kavaljeerien proomut. Hän juoksi niitä kohti katsomatta mitä väkeä niissä oli. Ja hyvä olikin, ettei hän sitä nähnyt, sillä muuten hän olisi mieluummin heittäytynyt hevosen jalkoihin kuin paennut sinne.

Kun hän pääsi alukseen, hän huusi vain: "Piilottakaa minut, piilottakaa minut!" Sitten hän kompastui ja kaatui rautalastille. Mutta kavaljeerit pyysivät häntä rauhoittumaan. He työnsivät nopeasti proomunsa maasta, niin että se pääsi virranuomaan ja läksi liukumaan Karlstadia kohti juuri kun vaunut saapuivat lauttauspaikalle.

Vaunuissa istuivat Henrik-kreivi ja Märta-kreivitär. Nyt juoksi kreivi kyselemään lauttamieheltä, oliko mies nähnyt hänen kreivitärtään. Mutta koska Henrik-kreivi oli hieman nolostunut siitä, että piti tiedustella karannutta vaimoa, toimitti hän vain:

"Minne se lie joutunut!"

"Vai niin", sanoi lauttamies.

"Minne lie joutunut. Minä kysyn, oletteko te nähnyt mitään?"

"Mitä te kyselette?"

"Jaa, se ei kuulu tähän, mutta se on vain poissa. Kysyn, oletteko lautannut yhtä joen yli tänä päivänä?"

Sillä tavalla hän ei kumminkaan saanut tietää mitään, ja Märta-kreivittären täytyi itsensä puhutella miestä. Tuokiossa hän sai kuulla, että etsitty piili noissa hitaasti etenevissä proomuissa.

"Mitä väkeä niissä proomuissa on?"

"Oo, ne on ne kavaljeerit, kuten täällä on tapana sanoa."

"Ah", sanoo kreivitär. "Sitten on vaimosi hyvässä tallessa, Henrik. Nyt voimme kääntyä heti kotiin."

* * * * *

Jokea liukuvalla proomulla ei suinkaan vallinnut sellainen ilo kuin kreivitär Märta luuli. Niin kauan kuin keltaiset vaunut olivat näkyvissä, kyyrötti kauhistunut nuori nainen liikkumatta ja sanaakaan sanomatta kuormalla. Hän vain tuijotti rannalle.

Oletettavasti hän tunsi kavaljeerit vasta nähtyään keltaisten vaunujen poistuvan. Hän hypähti seisoalleen. Näytti kuin hän aikoisi juosta pakoon, mutta seisojat hillitsivät häntä, ja niinpä hän vaipui hiljaa uikutellen kuormalle.

Ja kavaljeerit eivät uskaltaneet puhua eivätkä kysellä. Hän näytti olevan aivan mielipuolisuuden partaalla.

Suruttomien aivoja alkoi totisesti painaa edesvastuun tunto. Tämä rauta: sekin oli raskas taakka tottumattomien hartioilla, ja nyt piti heidän vielä hoidella nuorta jalosyntyistä naista, joka oli karannut miehensä luota.

Kun he olivat tavanneet tämän nuoren naisen viime talvena juhlissa, oli hän heistä monesta muistuttanut veljen rakastamaa pikkusiskoa. Sisaren kanssa leikkiä lyödessä oli täytynyt varovasti pidellä häntä, ja puhellessa hänen kanssaan oli täytynyt pitää itsensä kurissa laskettelematta tuhmia sanoja. Jos vieras poika ajoi sisarta leikissä liian kovasti tai lauloi hänelle rumia lauluja, silloin hyökkäsi veli katkeruudesta pakahtumaisillaan pojan kimppuun ja muokkasi hänet melkein hengiltä, sillä hänen pieni sisarensa ei saisi koskaan kuulla mitään pahaa tai tuntea surua taikka kärsiä pahuutta ja vihaa.

Kreivitär Elisabet oli ollut heidän kaikkien iloinen sisarensa. Kun hän oli pistänyt pienet kätösensä heidän koviin kouriinsa, tuntui kuin hän olisi sanonut: "Koetas, kuinka hento minä olen, mutta sinä olet minun suuri veljeni, sinä suojelet minua sekä muita että itseäsi vastaan?" Ja he olivat olleet hänelle hienoja ritareita niin kauan kuin olivat tunteneet hänet.

Nyt katsoivat kavaljeerit häneen kauhistuneina eivätkä olleet oikein häntä tuntea. Hän oli tullut kovin huonoksi ja laihaksi, kaulan pyöreys oli kadonnut, kasvot olivat läpikuultavat. Hän oli varmaankin loukannut itsensä, sillä pienestä haavasta ohimossa tulla tihkui silloin tällöin veripisara, ja kiharainen, vaalea tukka, joka riippui otsalla, oli veren tahmassa. Hänen hameensa oli likainen hänen vaellettuaan teillä, jotka kaste oli kostuttanut, ja hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa. Kavaljeereista tuntui oudolta, ikään kuin hän olisi ollut joku vieras. Eivät sen kreivitär Elisabetin silmät, jonka he tunsivat, olleet noin hurjat ja hehkuvat. Heidän sisko raukkaansa oli ahdistettu melkein mielipuolisuuteen asti. Näytti siltä kuin jostakin toisista avaruuksista olisi laskeutunut vieras sielu tähän kidutettuun ruumiiseen, ja nyt se taisteli siellä oikean sielun kanssa isännyydestä.

Mutta heidän ei tarvitse tuskitella, mitä hänelle olisi tehtävä. Hänessä heräävät jo vanhat ajatukset. Kiusaus on karannut taas hänen kimppuunsa. Jumala tahtoo häntä taas koetella. Katso, hän on ystävien joukossa. Aikooko hän heittää katujan tien?

Hän nousi ja huusi, että hänen täytyy päästä pois. Kavaljeerit koettivat häntä rauhoittaa. He sanoivat hänelle, että hän on hyvässä turvassa. He varjelevat häntä kaikelta vainolta.

Hän pyysi vain saada mennä pieneen veneeseen, joka kulki proomun perässä, ja soutaa maihin jatkaakseen yksin matkaansa.

Mutta he eivät voineet antaa hänen mennä. Mihin hän sitten joutuisi? Parempi oli hänen jäädä heidän luokseen. He olivat tosin vain köyhiä, vanhoja raukkoja, mutta he keksivät varmaan jonkin keinon auttaakseen häntä.

Silloin hän väänteli käsiään ja rukoili heitä laskemaan hänet. Mutta he eivät voineet täyttää hänen pyyntöään. He näkivät, kuinka hädänalainen ja heikko hän oli, ja ajattelivat, että hän kuolisi maantielle.

Gösta Berling seisoi hieman syrjässä muista ja katseli veteen. Kenties tuo nuori nainen ei tahtoisi mielellään nähdä häntä. Hän ei tiennyt sitä varmasti, mutta hänen ajatuksensa leikkivät ja hymyilivät kuitenkin. "Nyt ei kukaan tiedä, missä tämä nuori nainen oleksii", hän ajatteli, "nyt on sopiva tilaisuus viedä hänet Ekebyhyn. Me pidämme hänet piilossa siellä, me kavaljeerit, ja olemme hänelle hyviä. Meidän kuningattaremme, valtiattaremme hän on oleva, mutta kukaan outo ei tiedä, että hän on siellä. Me vartioimme häntä niin hyvin, niin hyvin. Hän tulee kenties onnelliseksi meidän joukossamme, vanhukset hoitavat häntä hellästi kuin omaa tytärtään."

Gösta ei ollut koskaan tohtinut ajatella aivan selkeästi, rakastiko hän kreivitär Elisabetia. Hän ei voinut saada häntä synnittä omakseen, eikä hän tahtonut vetää häntä mihinkään alhaiseen tai kehnoon, sen hän tiesi. Mutta pitää häntä kätkettynä Ekebyssä, saada olla hyvä hänelle, kun muut ovat olleet hänelle julmia, ja antaa hänen nauttia kaikesta, mitä hyvää elämä tarjoaa, ah, millaisia unelmia, millaisia autuuden unelmia!

Mutta hän heräsi niistä, sillä nuori kreivitär oli aivan epätoivoinen, ja hänen sanoillaan oli epätoivon vihlova kaiku. Hän oli heittäytynyt polvilleen keskelle kavaljeerien piiriä ja rukoili päästäkseen menemään.

"Jumala ei ole vielä antanut minulle anteeksi!" hän huusi. "Antakaa minun mennä!"

Gösta näki, ettei kukaan noista toisista voinut häntä totella, ja tunsi, että hänen täytyi tehdä se. Hänen, joka kreivitärtä rakasti, täytyi se tehdä.

Hänen oli niin vaikea liikkua paikaltaan kuin olisi jokainen ruumiin nivel tehnyt vastarintaa hänen tahdolleen, mutta hän kiskoutui kreivittären luo ja sanoi, että hän vie tämän maihin.

Kreivitär nousi heti. Gösta nosti hänet veneeseen ja souti hänet itärannalle. Hän laski veneen kapean polun päähän ja auttoi kreivittären veneestä.

"Miten teidän nyt käy, kreivitär?" sanoi hän.

Kreivitär nosti vakavasti sormensa ja osoitti taivaaseen.

"Kun joudutte hätään, kreivitär…"

Gösta ei voinut puhua, ääni petti. Mutta kreivitär ymmärsi ja sanoi:

"Minä lähetän sanan teille, kun tarvitsen teitä."

"Minä olisin tahtonut suojella teitä kaikelta pahalta", sanoi Gösta.

Kreivitär ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, ja Gösta ei voinut sanoa enää mitään. Kreivittären käsi lepäsi kylmänä ja raukeana hänen kädessään.

Kreivitär ei ollut muuten yhtään tajuissaan, hän kuuli vain ne sisäiset äänet, jotka pakottivat häntä menemään muukalaisten pariin. Hän tuskin tiesi, että rakasti juuri sitä miestä, jonka nyt jätti.

Niin antoi Gösta hänen mennä ja souti takaisin kavaljeerien luo. Kun hän nousi proomuun, hän värisi väsymyksestä ja näytti aivan uupuneelta ja voimattomalta. Hänestä tuntui että hän oli täyttänyt elämänsä raskaimman velvollisuuden.

Vielä hän piti muutamia päiviä rohkeuttaan vireillä, kunnes Ekebyn kunnia oli pelastettu. Hän vei raudan Kanikenäsin vaakaan; sitten lamautuivat hänen voimansa ja elämänilonsa pitkiksi ajoiksi.

Kavaljeerit eivät huomanneet joella oltaessa mitään muutosta hänessä. Hän jännitti kaikki hermonsa pitääkseen yllä iloista ja huoletonta mieltä, sillä ilolla ja huolettomuudella oli Ekebyn kunnia pelastettava. Kuinka heidän uhkapelinsä olisi onnistunut, jos he olisivat sitä yrittäneet huoli kasvoillaan ja lannistunein sydämin?

Jos nyt on tosiaan totta, mitä huhu kertoo: nimittäin että kavaljeerien proomuissa oli tällä kertaa enemmän hiekkaa kuin rautaa, jos on totta, että he lakkaamatta kantoivat edestakaisin samoja rautatankoja Kanikenäsin vaakaan, kunnes nuo sadat kippunat oli mitattu; jos on totta, että moinen voi käydä päinsä silloin, kun vaakamestaria ja hänen miehistöään kestitään oivallisesti Ekebystä tuotujen eväskorien ja juomalekkerien sisällöllä, niin voipa arvata, että nuo rautaproomun tuojat olivat iloissaan.

Kukapa sen tietää? Mutta jos niin oli, niin varmaa on, ettei Gösta Berlingillä ollut aikaa surra. Mutta seikkailun ja vaaran iloa ei hän nyt kumminkaan yhtään tuntenut. Milloin vain uskalsi hän vaipui epätoivon valtaan.

"Oi, Ekeby, sinä minun kaipuuni maa", huusi hän itsekseen, "loistakoon sinun kunniasi!"

Saatuaan vaakamestarilta kuitin ahtoivat kavaljeerit rautansa Venernin jaalaan. Tavallisesti toimittivat ammattilaivurit kuorman Göteborgiin, eikä Vermlannin tehtailla ollut yleensä huolta raudastaan sen jälkeen kun ne olivat saaneet vaakamestarin kuitin siitä, että hankintasopimus oli täytetty. Mutta kavaljeerit eivät tahtoneet jättää työtä kesken, he päättivät saattaa itse rautansa aina Göteborgiin saakka.

Matkalla sinne kohtasivat heitä monet onnettomuudet. Myrsky nousi yöllä, jaala joutui väylältä, ajautui särkälle ja upposi kalliine kuormineen. Torvet ja kortit ja tyhjentämättömät viinipullot menivät pohjaan. Mutta kun oikein asiaa ajatteli, niin mitäpä haittasi, vaikka rauta hukkautuikin? Ekebyn kunnia oli pelastettu. Rauta oli mitattu Kanikenäsin rautavaa'assa. Ja jos majurin täytyikin istahtaa pöytänsä ääreen ja ilmoittaa jäykällä kirjeellä suuren kaupungin tukkukauppiaille, ettei hän vaadi heidän rahojaan, koskapa he eivät saaneet hänen rautaansa, niin eipä sekään haitannut. Ekeby oli rikas, ja sen kunnia oli pelastettu.

Mutta jospa laiturit ja sulut, jos kaivokset ja hiilihaudat, jos jaalat ja proomut alkavat kuiskia kummia? Jospa käy metsien kumea kohu, että koko matka oli petosta, jospa päätellään koko Vermlannissa, ettei proomuissa ollut ikinä enempää kuin nuo vaivaiset viisikymmentä kippuntaa ja että haaksirikko tehtiin tahallaan? Silloin on tehty rohkea urotyö ja keksitty oikea kavaljeerikuje. Sellaisesta ei vanhan hovin kunnia vahingoitu.

Mutta siitä on jo kauan. Ovathan kavaljeerit voineet ostaa raudan muualta tai löytää sen joistakin varastohuoneista, joita eivät sitä ennen tienneet. Totuus ei koskaan tule sellaisessa asiassa ilmi. Ei ainakaan vaakamestari koskaan ottanut kuuleviin korviinsakaan, että muka petos olisi ollut mahdollista, ja hänenhän se piti tietää.

Kun kavaljeerit tulivat kotiin, saivat he kuulla uutisia. Kreivi Dohnan avioliitto piti purettaman. Kreivi oli lähettänyt hovimestarinsa Italiaan hankkimaan todistuksia, ettei avioliitto ollut laillinen. Tämä palasikin kesemmällä ja toi tyydyttävät sanomat. Millaisia ne olivat, en varmaan ja tarkkaan tiedä. Vanhoja taruja käsitellessään täytyy olla hyvin varovainen, ne ovat kuin iäkkäät ruusut; niistä varisee helposti lehdet, jos niitä koskettaa kovasti. Huhutaan, ettei Italiassa oikea pappi ollut vihkimistä toimittanut. En tiedä minäkään enempää, mutta totta vain on, että Bron kihlakunnanoikeudessa selitettiin, ettei kreivi Dohnan ja Elisabet von Thurnin avioliitto ollut koskaan mikään avioliitto ollutkaan.

Tästä ei tuo nuori nainen kai mitään tiennyt. Hän oli talonpoikien parissa syrjäseudulla, jos enää eli.

Viides luku

LILJECRONAN KOTI

Olen maininnut, että yksi kavaljeereista oli hyvin musikaalinen. Hän oli pitkä, vankkajäseninen mies, hänellä oli suuri pää ja tuuhea, musta tukka. Hän ei ollut siihen aikaan tiettävästikään monta vuotta yli neljänkymmenen, mutta hänen kasvonsa olivat rumat ja jäykkäpiirteiset ja hänen käytöksensä säyseä. Siitä johtui, että monet pitivät häntä vanhana. Hän oli hyvä mies, mutta raskasmielinen.

Eräänä iltana hän pisti viulun kainaloonsa ja lähti pois Ekebystä. Hän ei sanonut hyvästiä kenellekään, vaikkei aikonut palata enää koskaan. Häntä oli Ekebyn elämä inhottanut aina siitä saakka, kun hän oli nähnyt kreivitär Elisabetin onnettomuuden. Hän kulki lepäämättä, koko illan ja yön, kunnes tuli aamuauringon noustessa Löfdala-nimiseen herraskartanoon, joka oli hänen omansa.

Oli niin varhaista, ettei kukaan ollut vielä valveilla. Liljecrona istuutui viheriälle keinulaudalle päärakennuksen seinämälle ja katseli kartanoaan. Herra Jumala, kauniimpaa paikkaa ei ollutkaan! Talon edessä laajeneva kenttä kallistui loivasti laaksoon päin, ja sitä verhosi hieno, vaaleanvihreä ruoho. Ei ollut ruohokenttää sen somempaa. Lampaat saivat napostella sitä ja lapset siinä leikkiä ja telmiä, mutta se pysyi aina vain yhtä tiheänä ja vihreäruohoisena. Viikate ei koskaan sitä viuhtonut, mutta vähintään kerran viikossa lakaisutti emäntä pois kaikki risut ja korret ja kuivat lehdet tuoreesta ruohikosta. Liljecrona katseli hiekkakäytävää, joka oli kuistin edessä, ja vetäisi äkkiä jalkansa pois. Lapset olivat illalla haravoineet siihen oikeita säännöllisiä kuvioita, ja hänen suuret jalkansa olivat nyt kauheasti turmelleet hienoa työtä. Ihme, miten kaikki tällä paikalla versoi! Ne kuusi pihlajaa, jotka kasvoivat pihamaan vartiona, olivat korkeita kuin pyökit ja leveitä kuin tammet. Sellaisia puita ei kai ole koskaan missään nähty. Koreita ne olivat paksuine runkoineen, joita keltainen naava peitti, ja suurine, valkoisine kukkaterttuineen, jotka loistivat tummasta vihreästä. Johtui ajattelemaan taivasta ja sen tähtiä. Sietipä ihmetellä, miten hyvin puut kasvoivat sillä pihalla. Siellä oli vanha piilipuu, niin paksu, ettei kaksi miestä ylettänyt käsivarsin sen ympäri. Se oli nyt laho ja ontto, ja ukkonen oli riistänyt siltä latvan, mutta kuolla se ei aikonut. Joka kevät versoi tuores vesakimppu sen katkenneesta päärungosta näyttäen, että se yhä eli. Tuomi talon itäisen päädyn alla oli kasvanut niin suureksi puuksi, että se varjosti koko taloa. Koko turvekatto oli valkeanaan sen pudonneista teristä, sillä tuomi oli jo kukkinut. Ja koivut, jotka seisoivat pienissä ryhmissä siellä täällä pelloilla, olivat varmaankin kuin paratiisissa hänen tilallaan. Siellä keksivät ne niin monta eri kasvutapaa kuin olisivat lyöttäytyneet matkimaan kaikkia muita puita. Yksi oli kuin lehmus, tiheä ja latvakas, tuuhea lehväholvi yllään; toinen kohosi tasaisena ja pyramidimaisena kuin poppeli, ja kolmas riiputti ritvojaan kuin hopeapaju. Yksikään ei ollut toisensa näköinen, ja ihania ne olivat kaikki.

Silloin hän nousi katselemaan taloa. Puutarha lepäsi niin ihmeellisen kauniina, että hänen piti pysähtyä ja vetää henkeä. Omenapuut kukkivat. No, senhän Liljecrona kyllä tiesi. Olihan hän nähnyt niiden kukkivan kaikissa muissakin herraskartanoissa; mutta siinäpä se juuri oli, etteivät ne kukkineet missään muualla sillä tavalla kuin siinä talossa, jossa hän oli nähnyt niiden kukkivan aina lapsuudesta asti. Hän kulki kädet ristissä ja varovaisin askelin edestakaisin hietakäytävillä. Maa oli valkea, ja puut olivat valkeita, sieltä täältä vivahtaen vaaleanpunaiseen. Niin kaunista hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän tunsi joka puun niinkuin ihminen tuntee sisarukset ja leikkitoverit. Astrakaanipuut olivat lumivalkeat, samoin talviomenat. Mutta kesäomenapuiden kukat olivat heleitä ja paratiisiomenain terät aivan punaisia. Kaunein oli vanha, ymppäämätön omenapuu, jonka pieniä, karvaita omenia kukaan ei voinut syödä. Se ei säästellyt kukkiaan, se paistoi kuin suuri lumikinos aamuauringossa.

On muistettava, että oli varhainen aamu. Kaste sai joka lehden loistamaan, kaikki pöly oli pois huuhdeltu. Metsäisten vuorten takaa, joiden juurella talo oli, kiitivät ensimmäiset auringonsäteet. Näytti kuin ne olisivat pistäneet kuusten latvat tuleen. Tuoreiden apilasnurmien, ruis- ja ohrapeltojen ja äsken kohonneen kauranoraan yllä leijui keveä, hieno utu, ohuin kaunottaren harso, ja varjot piirtyivät selvinä kuin kuutamossa.

Hän seisoi hiljaa katsellen suurta kasvimaata käytävien välissä. Hän tietää, että emäntä ja hänen piikansa ovat tehneet työtä. He ovat lapioineet, haravoineet ja lannoittaneet, repineet pois lonkeroita ja puhdistaneet maan, kunnes siitä on tullut hieno ja ohut. Saatuaan penkit tasaisiksi ja reunat jyrkiksi he ovat ottaneet ohjakset ja merkkikepit ja piirrelleet viivoja ja neliöitä. Niin he ovat tehneet käytäviä, tallustaen pienin hullunkurisin askelin, ja kylväneet ja istuttaneet, kunnes kaikki rivit ja neliöt ovat tulleet täyteen. Ja lapsetkin ovat saaneet olla mukana, ja he ovat olleet onnellisia ja innoissaan, kun ovat saaneet auttaa, vaikka heidän on ollut työlästä kulkea koukussa ja kurotella käsiään leveiden penkkien yli. Ja tavattoman paljon apua on heistä ollut, sen arvaa.

Nyt alkoi kylvetty orastaa.

Jumala siunatkoon, miten rehevinä ne siinä seisoivat, sekä herneet että pavut paksuine parillisine sirkkalehtineen, ja miten tasaisesti ja siivosti sekä porkkanat että nauriit olivat kohonneet! Kaikkein hupaisimmat olivat pienet, kouruiset persiljanlehdet, jotka nostivat hiukan maakerrosta niskassaan ja leikkivät vielä toistaiseksi piilosilla elämän kanssa.

Ja tuossa oli pieni penkki, jossa viivat eivät olleet niin tasaisia ja jossa neliöt olivat kuin mikäkin näytekartta kaikesta, mitä voit istuttaa ja kylvää. Se oli lasten oma kasvimaa.

Ja Liljecrona sukaisi viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Linnut rupesivat laulamaan suuressa pensaikossa, joka suojeli puutarhaa pohjatuulelta. Yksikään äänekäs olento ei nyt mitenkään voinut vaieta, niin ihana oli aamu. Käyrä liikkui itsestään.

Liljecrona käveli edestakaisin käytävillä ja soitti. "Ei", ajatteli hän, "kauniimpaa paikkaa ei olekaan!" Mitä oli Ekeby Löfdalaan verrattuna! Hänen kotinsa oli turvekattoinen ja vain yksikerroksinen. Se oli metsänrinnassa, vuori takana ja pitkä laakso edessä. Se ei ollut merkillinen missään suhteessa: ei siellä ollut järveä, ei koskea, ei rantaniittyjä eikä puistoja, mutta sittenkin se oli kaunis. Se oli kaunis siksi, että se oli hyvä ja rauhaisa koti. Siellä oli niin kevyttä elää. Kaikki, mikä olisi muualla synnyttänyt katkeruutta ja vihaa, tasoittui täällä lempeästi. Sellaisen pitääkin kodin olla.

Talon emäntä nukkuu huoneessa, joka on puutarhaan päin. Hän herää äkkiä ja kuuntelee, mutta ei liikahdakaan. Hän lepää hymyillen ja kuuntelee. Sitten soitto lähenee yhä, ja viimein kuuluu kuin olisi soittaja pysähtynyt hänen ikkunansa alle. Hän ei varmaankaan ensi kertaa kuule ikkunansa alta viulunsoittoa. Hän tulee usein tällä tavoin, tuo hänen miehensä, kun ne ensin ovat tehneet jonkin tavallista hurjemman urotyön siellä kaukaisessa Ekebyssä.

Mies seisoo nyt siellä ja ripittää itseään ja pyytää anteeksi. Hän kuvailee vaimolleen pimeät voimat, jotka houkuttelevat häntä pois kaikesta, mitä hän eniten rakastaa: pois vaimonsa ja lastensa luota. Mutta hän rakastaa heitä. Oi, ihan totta, hän rakastaa heitä!

Hänen soittaessaan nousee vaimo vuoteesta ja pukeutuu, tietämättä oikein mitä tekee. Hän on niin soiton lumoissa.

"Ei komeus ja mukava elämä ole minua pois houkutellut", soittaa hän, "ei rakkaus muihin naisiin, ei kunnia, mutta elämän viettelevä moninaisuus: sen sulous, sen katkeruus, sen rikkaudet täytyy minun tuta ympärilläni. Mutta nyt olen saanut niistä kyllikseni, olen väsynyt ja tyytyväinen. Nyt en jätä enää kotiani. Anna anteeksi minulle, sääli minua!"

Silloin vetää vaimo uutimen syrjään ja avaa ikkunan, ja Liljecrona näkee hänen kauniit, hyvät kasvonsa.

Hän on hyvä ja hän on viisas. Hänen katseensa kohdistuu kaikkeen tuottaen siunausta kuin auringon paiste. Hän hallitsee ja hän hoivaa. Missä hän on, siellä täytyy kaiken kasvaa ja versoa. Hänessä on itsessään onni.

Liljecrona kiepahtaa hänen luokseen ylös ikkunalaudalle ja on onnekas kuin nuori rakastaja.

Sitten hän nostaa vaimonsa puutarhaan ja kantaa hänet omenapuiden alle. Siellä hän selittää vaimolle, miten kaunista kaikki täällä on, ja näyttää hänelle maustepenkit ja lasten istutukset ja nuo pienet, hauskat persiljanlehdet.

Kun lapset heräävät, syntyy riemu ja elämä, sillä isä on tullut. He anastavat hänet täysin haltuunsa. Hänen pitää tulla katsomaan kaikkea uutta ja merkillistä: pientä naulavasaraa, joka nakuttaa purossa, piilipuun linnunpesää ja lammikon pieniä ruutananpoikia, joita ui tuhansittain veden kalvossa.

Sitten lähtevät isä, äiti ja lapset pitkälle kävelylle pelloille. Isän täytyy saada nähdä, miten tiheää ruis on, miten apila kasvaa ja miten peruna työntää maasta ryppyisiä lehtiään.

Hänen täytyy nähdä lehmät, kun ne tulevat laitumelta, tervehtiä uusia vasikka- ja lammaskarsinan tulokkaita, etsiä munia ja antaa kaikille hevosille sokeria.

Lapset häärivät hänen kintereillään koko päivän. Ei läksyjä, ei työtä, juosta vain ulkona isän kanssa!

Iltasella hän soittaa heille polkkaa, ja koko päivän hän on ollut heille niin hyvä toveri ja leikkikumppani, että he nukahtavat viattomasti rukoillen, että isä jäisi iäksi heidän luokseen.

Hän jääkin ihan viikoksi ja on koko ajan iloinen kuin pieni poika. Hän on rakastunut kaikkeen kotoiseen, vaimoonsa ja lapsiinsa, eikä koskaan enää ajattele Ekebytä.

Mutta sitten tulee aamu, jolloin hän onkin kadonnut. Hän ei kestänyt kauempaa, se oli liian suurta onnea hänelle. Ekeby oli tuhat kertaa huonompi, mutta Ekeby oli keskellä tapausten pyörrettä. Oi, miten paljosta siellä voi uneksia ja soittaa! Miten hän voi elää loitolla kavaljeerien sankaritöistä ja Lövenin pitkästä järvestä, jonka ympäri huvitusten raju metsästys kohisten kierii.

Hänen tilallaan kulki kaikki tasaista menoaan. Kaikki askaroivat hiljaisen onnellisina. Kaikki, mikä muualla olisi synnyttänyt eripuraisuutta ja katkeruutta, sujui siellä valituksetta ja tuskitta. Kaikki oli kuin ollakin piti. Jos kerran isäntä halusi olla Ekebyn kavaljeeri, niin mitäpä siitä! Toimittaako syyttää taivaan aurinkoa siksi, että se katoaa joka ilta länteen ja jättää maan pimeyteen?

Kuka on kukistamaton, jollei alistuvaisuus! Kuka on voitonvarma, jollei kärsivällisyys!

Kuudes luku

DOVREN NOITA-AKKA

Nyt kiertelee Dovren noita-akka Lövenin rannoilla. Siellä on hänet nähty: pieni ja pyöreäselkäinen oli ollut, nahkahame yllään, hopeahelainen vyö uumillaan. Miten hän tulee sudenluolista ihmisten ilmoille? Mitä tuo tunturien vanha velho etsii vihreistä laaksoista?

Kerjäläisenä hän tulee. Hän on ahne, lahjoille perso, niin rikas kuin onkin. Vuorien vinkaloissa on tuolla vanhalla velholla raskaita valkeita hopeaharkkoja piilossa, ja mehevillä niityillä kaukana tunturien helmassa ovat hänen suuret karjansa, hänen mustat ja kultasarviset lehmänsä. Kumminkin hän kiertelee täällä tuohivirsuissa ja rasvaisessa nahkapuvussa, jonka kirjava reunaompelus paistaa vuosisatojen liasta. Sammalta hän polttaa piipussaan ja köyhimmältäkin kerjää. Hyi mokomaa, häpeäisi, kun ei koskaan kiitä, ei koskaan saa kyllikseen.

Vanha hän on. Milloinkahan loisti nuoruuden hieno hohde tuossa ruskeassa, leveässä naamassa, joka kiiltää rasvaa, milloin tuossa latteassa nenässä ja litteissä silmissä, jotka kiiluvat liasta kuin palavat hiilet harmaasta tuhasta. Milloin hän istui nuorena paimentyttönä tunturimajan kuistilla ja vastasi tuohitorven sävelillä paimenpojan rakkaudenlauluun? Monta sataa vuotta hän on jo nähnyt. Vanhimmat elävistä eivät muista aikaa, jolloin hän ei jo vaeltanut näitä maita mantereita. Heidän isänsä näkivät hänet jo vanhana. Eikä hän ole vieläkään kuollut. Minä, joka kirjoitan tätä, olen itse nähnyt hänet.

Mahtava hän on. Loitsutaitoisten suomalaisten tytär hän on, ei kumarra ketään. Hänen leveät jalkansa eivät jätä liioin arastelevia jälkiä maanteiden soraan. Raesateita hän voi nostaa, salamat singota. Hän voi noitua karjan harhaan ja lähettää sudet lammaskatraaseen. Vähän hyvää hän kykenee tekemään, mutta sen sijaan paljon pahaa. Parasta on olla hänen kanssaan sovinnossa. Vaikka hän kerjäisi ainoaa vuohtasi tai koko naulaa villoja, niin anna, muuten pilaantuu lehmä, muuten kuolee lapsi, muuten tulee tuo säästeliäs emäntä sekapäiseksi.

Tervetullut vieras hän ei ole koskaan. Parasta on kumminkin ottaa hänet hymyillen vastaan! Kuka tietää, kenen tähden tuo kovanonnen otus laaksossa maleksii? Hän ei tule pelkästään kerjuupussiaan täyttämään. Pahat enteet kulkevat hänen kannoillaan; lettimatoja silloin ilmaantuu, revot ja huuhkaimet ulvovat kamalasti hämärässä ja punainen ja musta konnikas, joka ruiskuttaa myrkkyä, ryömii metsästä aina kynnykselle asti.

Ylpeä hän on. Hänen päässään piilee isien vanha viisaus. Sellainen ylentää mieltä. Arvokkaita riimuja on kirjottu hänen sauvaansa. Koko laakson kullasta hän ei sitä möisi. Loitsut hän osaa laulaa, noitajuomat keittää, yrtit hän tuntee, noidannuolet taitaa laukaista tyynen veden poikki ja myrskyn- ja tuulensolmuja sitoa.

Jospa minä voisin selittää monisatavuotisten aivojen merkilliset ajatukset! Mitä ajattelee laaksojen kansasta se, joka tulee metsien pimennosta ja valtavilta tuntureilta? Hänestä, joka uskoo jättiläisten surmaajaan Tor-jumalaan ja väkeviin suomalaisiin jumaliin, ovat kristityt kuin harmaasta huuhkajasta kesyt talonkoirat. Kun on kesytön kuin lumimyrsky, voimakas kuin koski, ei voi koskaan rakastaa alamaan asutuksen poikia.

Kuitenkin hän tulee vähän väliä alas vuoriltaan katsomaan heidän kääpiökujeitaan. Vaaran pelko kauhistaa ihmisiä, kun he näkevät hänet; mutta erämaan väkevä tytär käy turvallisesti kauhun suojaamana heidän joukossaan. Eivät hänen heimonsa mainetyöt ole unohtuneet, eivät hänen omansakaan. Niinkuin kissa luottaa kynsiinsä, niin hän luottaa aivojensa viisauteen ja taikamaisen loitsuluvun voimaan. Kukaan kuningas ei ole vallastaan varmempi kuin hän siinä kammon valtakunnassa, jota hän hallitsee.

Niin on Dovren velho kierrellyt jo kylästä kylään. Nyt hän on tullut Borgiin eikä kavahda mennä kreivin hoviinkaan. Keittiön tietä hän harvoin kulkee. Suoraan puutarhaterassin portaita hän tulee. Hän astuu leveillä virsuillaan kukilla reunustetulle sorakäytävälle yhtä huoletonna kuin tallustaisi tunturipolkuja.

Sattuupa nyt niin, että kreivitär Märta tulee juuri silloin portaille ihailemaan kesäkuun päivän loistoa. Hiekkakäytävän päähän on kaksi piikaa pysähtynyt matkallaan ruoka-aittaan. He ovat tulleet saunasta, jossa sianlihaa savustetaan, ja kantavat nyt savustettuja kinkkuja olkapäillään seipäässä. "Tahtooko armollinen kreivittäremme koetella ja haistella?" kysyvät piiat. "Onko liha tarpeeksi savustettua?"

Märta-kreivitär, taas Borgin emäntä, kallistaikse kaiteen yli ja katselee liikkiöitä, mutta samassa panee suomalaismummo kätensä yhdelle liikkiölle.

Katsopas tätä ruskeaa, hohtavaa pintaa, tätä paksua rasvakerrosta! Haista, mikä tuore katajantuoksu on äsken savustetuissa kinkuissa! Oi, muinaisten jumalain ruokaa! Noita tahtoo ne omakseen. Hän pistää kätensä liikkiölle.

Ah, vuorentytär ei ole tottunut kerjäämään ja rukoilemaan! Eivätkö kukat verso ja ihmiset elä hänen armostaan? Pakkanen ja tuhoava myrsky ja vesitulva, kaikki on hänen vallassaan. Sentähden hänen ei sovi pyytää eikä kerjätä. Hän laskee vain kätensä sille mitä toivoo, ja se on hänen.

Mutta Märta-kreivitär ei tiedä vanhuksen mahtia.

"Pois, kerjäläisakka!" hän sanoo.

"Anna kinkku minulle", sanoo Dovren noita-akka, susilla ratsastaja.

"Hän on hullu!" huudahtaa kreivitär. Ja hän käskee piikojen mennä aittaan taakkoineen.

Monisatavuotisen silmät leimuavat vihasta ja himosta.

"Anna ruskea kinkku minulle", hän toistaa, "taikka sinun käy huonosti."

"Ennemmin vaikka harakoille kuin sinunlaisellesi!"

Silloin vapisee vanhus vihan myrskyssä. Korkeuteen hän kohottaa riimukirjaillun sauvansa ja heiluttaa sitä huimasti. Hänen huuliltaan puhkeilee kummallisia sanoja. Tukka on pystyssä, silmät välähtelevät, naama on väärässä.

"Sinut itsesi syövät harakat!" huutaa hän viimein.

Sitten hän lähtee pois, mutisten sadatuksia ja heilutellen hurjasti riimusauvaansa. Hän palaa takaisin kotiin. Kauemmaksi etelään ei hän mene. Nyt on erämaan tytär toimittanut sen asian, jonka tähden hän vuorilta laskeutui.

Märta-kreivitär seisoo portailla ja nauraa hänen mahdottomalle vihalleen, mutta pianpa nauru vaikenee hänen huuliltaan, sillä tuolla ne tulevat! Hän ei ole uskoa silmiään. Hän luulee näkevänsä unta, mutta tuolla ne tulevat, harakat, jotka hänet syövät.

Puistosta ja puutarhasta niitä tulla tuiskuaa häntä kohti, kymmenittäin harakoita, kynnet koukussa ja nokat tuijallaan iskuun valmiina. Ne tulevat räkättäen ja nauraen. Mustan ja valkoisen kirjavat siivet viuhuvat hänen silmiensä edessä. Hän näkee huimausta tuntien tämän parven takana kaikki seudun harakat lähestymässä, koko ilma on täynnä mustia ja valkeita siipiä. Aamupäivän kirkkaassa paisteessa välkkyvät sulkain metallivärit. Kaulat pörhistyvät pystyyn kuin vihaisten petolintujen. Yhä ahtaammissa piireissä lentävät pedot kreivittären ympärillä, tähtäillen nokilla ja kynsillä hänen kasvojaan ja käsiään. Silloin täytyy hänen paeta eteiseen ja sulkea ovi. Hän nojautuu oveen läähättäen, ja nauravat harakat lentävät parveillen ulkopuolella.

Siten suljettiin hänet kesän sulostakin, ja vehreydestä ja elämän ilosta. Hänen olivat tästä lähtien vain suljetut huoneet, vain lasketut uutimet, hänen osansa oli epätoivo, tuska ja mielensekaannus, joka lähenteli hulluutta.

Hulluudelta tuntunee tämäkin kertomus, mutta se on sittenkin totta.
Sadat tuntevat sen ja todistavat, että sellainen se vanha satu on.

Linnut istahtivat portaiden kaidepuille ja talon katolle. Ne istuivat siinä aivan kuin odotellen, milloin kreivitär näyttäytyy, karatakseen hänen kimppuunsa.

Ne asettuivat majailemaan puistoon ja vakiutuivat sinne. Oli mahdotonta karkottaa niitä talosta. Yhä hullummaksi tuli jos niitä ampui. Jos keikautti yhden, tulla lehahti kymmenen sijaan. Joskus täytyi tosin suurten joukkojen lähteä hankkimaan ruokaa, mutta uskollisia vartijoita jäi aina jäljelle. Ja jos Märta-kreivitär näyttäytyi, jos hän katseli ulos ikkunasta, tai vain veti silmänräpäykseksi uutimen syrjään, jos hän yritti mennä ulos portaille — heti ne tulivat. Koko tuo kauhea parvi karkasi kohisevin siiveniskuin kartanoa kohti, ja kreivitär pakeni sisimpään huoneeseensa.

Hän asui makuukamarissa punaisen vierashuoneen takana. Olen monesti kuullut kerrottavan, millainen se huone sinä kauhun aikana oli, jolloin harakat piirittivät Borgia. Raskaat peitteet ovien ja ikkunain edessä, paksut matot lattialla, ja hiipiviä, kuiskaavia ihmisiä!

Kreivittären sydämessä asui kalvas kauhu. Hänen tukkansa tuli harmaaksi. Hänen ihonsa rypistyi. Yhdessä kuukaudessa hänestä tuli mummo. Hän ei voinut terästää sydäntään epäilemään vihattavaa noituutta. Hän heräsi ja kavahti yöllä unen helmoista kirkuen, että harakat hänet syövät. Hän itki päivät päästään tätä kohtaloa, jota ei voinut välttää. Arastellen ihmisiä, peläten, että jokaisen tulijan kintereillä kahahtaa harakkaparvi sisään, hän istui tavallisesti ääneti, kädet kasvoillaan, keinuskellen nojatuolissaan haluttomana ja alakuloisena, ummehtuneessa huoneessa, joskus hypähtäen pystyyn huutaen ja valittaen.

Katkerampaa ei ollut kenenkään elämä. Voiko kukaan olla häntä surkuttelematta?

Minulla ei ole enää hänestä paljonkaan kerrottavaa, ja minkä olen kertonut, ei ole ollut hyvää. Tuntuu kuin omatuntoni nyt minua soimaisi. Hän oli kuitenkin nuorena ollessaan ollut hyväsydäminen ja elämäniloinen, ja moni hauska juttu hänestä on ilahduttanut sydäntäni, vaikkei tässä ole niitä soveltunut kertoa.

Mutta niin vain on — vaikkei tämä vaeltajaparka sitä tiennyt — että sielu on ikuisesti nälkäinen. Turhuudesta ja leikistä se ei voi elää. Jos se ei saa ravintoa, se repii kuin villi eläin ensiksi rikki muut ja sitten itsensä.

Se on sadun ajatus.

Seitsemäs luku

JUHANNUS

Oli juhannus silloin kuin nytkin, tätä kirjoittaessani. Oli parhaillaan vuoden ihanin aika.

Juuri siihen aikaan Sintram, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna, tuskitteli ja suri. Häntä kiukutti valon voittoretki läpi vuorokauden hetkien ja pimeyden tappio. Häntä vihastutti lehtipuku, joka verhosi puita, ja kirjava nurmimatto, joka peitti maita.

Kauneus verhosi kaiken. Yksin tiekin, niin harmaa ja pölyinen kuin olikin, sai kukkasreunuksensa: keltaisia ja sinipunaisia juhannuskukkia, koiranputkia ja maitteita.

Kun juhannuspäivän suloisuus lepäsi vuorilla ja kun autereinen, värisevä ilma kantoi Bron kirkonkellojen ääntä aina Forsiin asti, kun pyhäpäivän sanomaton hiljaisuus vallitsi maassa, silloin hän nousi vihan vimmoihin. Hänestä tuntui kuin Jumala ja ihmiset olisivat rohjenneet unohtaa, että hän oli olemassa, ja hän päätti mennä kirkkoon, kerran hänkin. Ne, jotka riemuitsivat kesästä, saisivat nähdä hänet, Sintramin, aamuttoman pimeän halaajan, hänet, joka rakasti kuolemaa ilman ylösnousemusta, keväätöntä talvea.

Hän pisti ylleen sudennahkaturkin ja karvarukkaset. Hän valjastutti punaisen hevosensa kilpa-ajoreen eteen ja panetti kulkuset välkkyviin helasiloihin. Pyntättynä kuin olisi vallinnut kolmenkymmenen asteen pakkanen hän ajoi kirkolle. Hän luuli, että jalaksien vinkuna aiheutui kovasta pakkasesta. Hän luuli, että valkea vaahto hevosen lautasilla oli huurretta. Hän ei tuntenut ollenkaan lämmintä. Kylmä säteili hänestä kuin lämpö auringosta.

Hän ajoi yli avaran lakeuden, joka on Bron kirkon pohjoispuolella. Suuria, vauraita kyliä oli hänen matkansa varrella, ja vainioita, joiden yllä kiiri laulavia leivoja. En ole missään kuullut kiurujen laulavan niin kuin näillä vainioilla. Usein olen ihmetellyt, saattoiko hän tekeytyä kuuroksi näille sadoille laulajille.

Hänen täytyi ajaa monen sellaisen ohi, mikä olisi suututtanut häntä, jos hän olisi siihen silmännyt. Hän olisi nähnyt kaksi kumartavaa koivua joka tuvan edessä, ja avatuista ikkunoista hän olisi nähnyt huoneisiin, joiden katto ja seinät oli kukilla koristettu ja verhottu vihreillä lehvillä. Pieninkin kerjäläistyttö kulki maantiellä sireenikimppu kädessään, ja emännillä oli pieni kukkakimppu nenäliinassaan.

Kukkassalkoja rypistynein kukkasin ja riippuvin seppelein seisoi pihoilla. Niiden ympäriltä oli ruoho tallattu, sillä iloinen tanssi oli siinä leiskunut kesäisenä yönä.

Alhaalla Lövenillä tungeksivat tukkilautat. Pienet valkoiset purjeet oli nostettu päivän kunniaksi, vaikkei tuulen henkäyskään heiluttanut niitä, ja joka maston huipussa oli vihreä seppele.

Monia teitä, jotka johtavat Brohun, vaelsi kirkkoväkeä. Naiset olivat koreita vaaleissa, kotikutoisissa kesäpuvuissaan, jotka oli saatu juuri täksi päiväksi valmiiksi. Kaikki olivat juhlavaatteissaan.

Ja ihmiset eivät voineet lakata iloitsemasta pyhäisestä rauhasta ja levosta jokapäiväisen työn lomassa, suloisesta lämmöstä, lupaavasta sadosta ja mansikoista, jotka alkoivat tienvieressä punoittaa. He tarkkasivat ilmojen rauhaa, pilvetöntä taivasta, ja kuuntelivat leivon liverrystä ja sanoivat: "Näkee, että tämä on Herran päivä."

Silloin ajoi Sintram siihen. Hän kiroili ja huimi piiskalla ponnistelevaa hevosta. Sora vinkui ilkeästi jalasten alla, suurten kulkusien kimakka kilinä hämmensi kirkonkellojenkin äänen. Hänen otsansa karvalakin reunan alla oli vihaisissa kurtuissa.

Se kauhisti kirkkoväkeä ja se luuli nähneensä itse pirun. Eivät he saaneet edes tänään, kesäjuhlan päivänä, unohtaa pahuutta ja pakkasta. Katkera on niiden osa, jotka vaeltavat maan päällä.

Ne, jotka seisoivat kirkonseinän varjossa tai istuivat kirkkopihan muurilla, odottaen jumalanpalveluksen alkamista, katselivat häntä äänettömästi ällistellen, kun hän kulki kirkonovelle. Juuri äsken oli hurmaava päivä täyttänyt heidän sydämensä ilolla siitä, että he saivat astella maan polkuja ja nauttia elon suloutta. Nyt kun he näkivät Sintramin, valtasi heidät outojen onnettomuuksien aavistukset.

Sintram astui kirkkoon ja istui omalle tuolilleen, lyöden karvarukkasensa penkkiin niin, että rukkasiin ommeltujen sudenkynsien ramahdus kaikui aina ovensuuhun. Ja naiset, joita oli jo joku asettunut etupenkkiin, pyörtyivät, kun näkivät tuon karvaisen olennon, ja heidät täytyi kantaa ulos.

Mutta kukaan ei tohtinut ajaa ulos Sintramia. Hän häiritsi rahvaan hartautta, mutta häntä pelättiin liian paljon, niin ettei kukaan uskaltanut käskeä häntä kirkosta poistumaan.

Turhaan puhui pappi kesän valoisasta juhlasta. Kukaan ei kuunnellut häntä. Rahvas ajatteli vain pahaa ja pakkasta ja outoa onnettomuutta, jota tuo ilkeä tehtaanpatruuna heille ennusti.

Kun kirkonmeno loppui, nähtiin ilkiön menevän saman kummun jyrkänteelle, jolla Bron kirkko on. Hän katsoi alas Brobyn salmelle ja seurasi sitä silmin isonpappilan ja kolmen niemen ohi, jotka ovat länsirannalla, aina Lövenin ulapoille. Ja nähtiin, miten hän puristi kätensä nyrkkiin ja pui sitä salmelle ja sen viheriöiville rannoille. Sen jälkeen liukui hänen silmäyksensä etelään, alisen Lövenin taakse, aina siintäville niemille, jotka näyttävät sulkevan järveä. Ja pohjoiseen lensivät ne peninkulmittain Gurlita-kukkulan ohi, aina Björnidetiin asti, jossa järvi loppuu. Hän katsoi länteen ja itään, jossa pitkät vuoret laaksoa reunustavat, ja pui taas nyrkkiään. Ja jokainen tiesi, että jos hänellä olisi ollut oikeassa kädessään salamakimppu, olisi hän hurjan iloisena sinkauttanut salamansa rauhaisaan maahan ja levittänyt tuskaa ja kuolemaa niin etäälle kuin olisi voinut. Sillä hän oli jo totuttanut sydämensä niin pahaan, ettei hän voinut iloita muusta kuin kurjuudesta. Vähitellen hän oli itse oppinut rakastamaan kaikkea rumaa ja viheliäistä. Hän oli heikkopäisempi hurjinta hullua; mutta tätä ei ymmärtänyt kukaan.

Pian kerrottiin kummia. Kerrottiin että kun kirkonvartija meni sulkemaan kirkkoa, katkesi avaimen lehti, sillä kovaksi käännetty paperi oli tungettu lukkoon. Vartija vei sen rovastille. Se oli, kuten hyvin arvasi, osoitettu sille muutamalle, joka on siellä toisessa maailmassa.

Kuiskailtiin, mitä siinä mahtoi olla. Rovasti oli polttanut paperin, mutta kirkonvartija oli nähnyt, kun se pirulainen paloi. Kirjaimet olivat paistaneet mustasta paperista kirkkaan punaisina. Hän ei voinut olla lukematta. Oli lukenut, sanoivat, että se pannahinen tahtoi hävittää maan autioksi niin pitkälti kuin Bron kirkontorni näkyi. Hän tahtoi että kirkko joutuu metsän pimeyteen. Hän tahtoi karhut ja ketut asumaan ihmisasunnoissa. Peltojen piti olla viljelemättä, eikä enemmän koiraa kuin kukkoakaan pitänyt näillä main kuuluman. Se kehno tahtoi palvella herraansa tuottamalla turmiota jokaiselle. Semmoista hän oli luvannut.

Ja ihmiset odottivat tulevaa aikaa hiljaisina ja epätoivoisina, sillä he tiesivät, että sen ilkiön valta oli suuri, että hän vihasi kaikkea elämää, että hän tahtoi nähdä erämaan tunkeutuvan laaksoon ja että hän ottaisi palvelukseensa mielellään ruton, nälänhädän tai sodankin karkottamaan pois maan päältä jokaisen, joka rakasti hyvää, iloa tuottavaa työtä.

Kahdeksas luku

ROUVA MUSICA

Kun ei mikään saanut Gösta Berlingiä iloiseksi sen jälkeen, kun hän oli auttanut nuoren kreivittären pakoon, päättivät kavaljeerit etsiä apua hyvältä rouva Musicalta, joka oli mahtava haltijatar ja lohduttaa monta onnetonta.

Sentähden he avauttivat eräänä heinäkuun iltana Ekebyn suuren salin ovet ja nostattivat ikkunasäpit paikoiltaan. Aurinko ja ilma päästettiin sisään: tuo myöhäisen illan suuri, punainen aurinko, viileän ehtoon lempeä ja tuoksuva ilma.

Juovikkaat päällykset poistettiin huonekaluista, klaveeri avattiin, ja harsot vedettiin venetsialaisten kruunujen ympäriltä. Kultaiset aarnikotkat saivat taas loistaa valossa marmoripöytien valkeain levyjen alta. Valkoiset jumalattaret tanssivat peilin mustalla otsareunustalla. Silkkidamastin monimuotoiset kukkaset kimmelsivät iltahehkussa. Ja ruusuja poimittiin ja kannettiin sisään. Koko sali täyttyi ruusujen tuoksulla. Siellä oli ihmeellisiä, nimeltä tuntemattomia ruusuja, jotka oli tuotu vieraista maista Ekebyhyn. Siellä oli keltaisia ruusuja, joiden terissä veri kimmeltää punaisena kuin ihmisen suonissa, ja kermanvalkoisia, joiden reunat ovat repaleisia, ja hienon punaisia, joiden suuret terät ovat reunasta värittömiä kuin vesi, ja tummanpunaisia, joissa on mustat varjot. He kantoivat sisään kaikki Altringerin ruusut, jotka olivat tulleet mailta vierahilta ihastuttamaan kauniiden naisten silmiä.

Sitten tuodaan nuotteja ja nuottitelineitä sisään, ja messinkisoittimia ja käyriä ja viuluja kaiken kokoisia, sillä hyvä rouva Musica on nyt vallitseva Ekebyssä ja koettava lohduttaa Gösta Berlingiä.

Rouva Musica on valinnut lempeän isä Haydnin "Oxford"-sinfonian ja harjoituttanut sen kavaljeereilla. Julius-patruuna heiluttaa tahtipuikkoa, ja muut hoitavat kukin soitintaan. Kaikki kavaljeerit osaavat soittaa — muuten he eivät olisikaan kavaljeereja.

Kun kaikki on valmista, lähetetään noutamaan Göstaa. Hän on vielä heikko ja haluton, mutta ilostuu komeasta huoneesta ja kauniista musiikista, jota saa pian kuulla. Sillä tiedetäänhän, että vaivatulle ja kärsivälle on rouva Musica parhainta seuraa. Se rouva on iloinen ja leikkivä kuin lapsi. Hän on tulinen ja kiehtova kuin nuori nainen. Hän on viisas ja hyvä kuin vanhukset, jotka ovat eläneet kunniallisesti.

Ja sitten soittivat kavaljeerit, aivan hiljaa, suloisen hellästi.

Pikku Ruster on vakava työssään. Hän lukee nuotteja rillit nokalla, suutelee huilusta ilmi sulavia säveliä ja leikkii sormin näppäimien ja aukkojen joukossa. Eberhard-setä istuu köyrynä sellonsa yllä, tekotukka on pyörähtänyt korvalliselle ja huulet vapisevat mielenliikutuksesta. Bergh seisoo ylväänä pitkine fagotteineen. Hän unohtuu toisinaan ja päästää ihan keuhkojensa pohjasta, mutta silloin muksauttaa Julius-patruuna häntä tahtipuikolla suoraan paksuun kalloon.

Hyvin sujuu, loistavan hyvin se sujuu! Kuolleista nuottimerkeistä loihtivat he esiin rouva Musican ilmielävänä. Levitä taikaviittasi, hyvä rouva Musica, ja kanna Gösta Berling ilon maihin, joissa hän tavallisesti elää.

Oi, että tuo on Gösta Berling, tuo, joka istuu nyt niin kalpeana ja tarmottomana ja jota vanhain herrojen täytyy nyt huvittaa, aivan kuin hän olisi pikkulapsi! Nyt tulee Vermlannissa ilon puute!

Minä kyllä tiedän, miksi nuo vanhukset rakastivat häntä. Minä tiedän kyllä, kuinka pitkäksi talvi-ilta voi tulla ja kuinka synkeys voi hiipiä mieleen tuolla kaukana yksinäisissä kartanoissa. Minä ymmärrän kyllä, miltä tuntui kun hän tuli.

Ah, ajatelkaa sunnuntain iltapuolta, kun työ lepää ja ajatukset ovat tylsät! Ajatelkaa itsepäistä pohjatuulta, huoneeseen kylmää viuhtovaa, kylmää, jonka käsissä ei mikään takkatuli voi tuottaa lievitystä! Ajatelkaa ainoata talikynttilää, jota täytyy myötäänsä niistää! Ajatelkaa yksitoikkoista virrenveisuuta, joka kuuluu keittiöstä.

No, ja silloin soivat kulkuset, silloin kopistavat ripeät jalat lunta kengistä eteisen lattialle, sitten tulee Gösta Berling huoneeseen. Hän nauraa ja laskee leikkiä. Hän on elämää, hän on lämpöä. Hän avaa klaveerin kannen ja soittelee niin, että noita vanhoja kieliä ihmettelee. Hän osaa laulaa kaikki laulut, soittaa kaikki sävelet. Hän tekee onnellisiksi kaikki talon asukkaat. Ei koskaan hänellä ollut kylmä, ei koskaan hän ollut väsynyt. Murheelliset unohtivat surunsa hänet nähdessään. Ah, miten hyvä sydän hänellä oli! Kuinka hän sääli heikkoja ja köyhiä! Ja kuinka nerokas hän oli! Niin, olisittepa kuulleet vanhain puhuvan hänestä.

Mutta nyt, juuri kun he parhaillaan soittavat, hän purskahtaa itkuun. Hänestä on elämä, koko elämä niin surullista. Hän nojaa päätään käsiinsä ja itkee. Kavaljeerit kauhistuvat. Nämä eivät ole niitä lempeitä ja parantavia kyyneleitä, joita rouva Musica tavallisesti loihtii esille. Hän nyyhkii epätoivoisesti. Aivan neuvottomina he laskevat soittimet käsistään.

Hyvältä rouva Musicaltakin, joka rakastaa Gösta Berlingiä, häneltäkin on mennä rohkeus; mutta sitten hän muistaa, että onhan hänellä vielä valtava sankari kavaljeerien joukossa.

Se on lauhkea Lövenborg, hän, joka kadotti morsiamensa sameaan jokeen ja joka on Gösta Berlingin orja, nöyrempi kuin kukaan muu kavaljeereista. Hän hiipii nyt klaveerin luo. Hän käy sen ympärillä, tunnustelee sitä varovasti ja hyväilee kevyellä kädellä sen koskettimia.

Mutta kavaljeerirakennuksessa on Lövenborgilla suuri puupöytä, johon hän on maalannut klaviatuurin ja rakentanut nuottitelineen. Sen ääressä hän usein istuu tuntikausia juoksutellen sormiaan mustilla ja valkoisilla koskettimilla. Siinä hän harjoittelee sekä skaaloja että etydejä, ja siinä hän soittaa Beethoveniansa. Hän ei soita koskaan muuta kuin Beethovenia. Rouva Musica on tukenut häntä aivan armollisesti, niin että hän on saanut jäljentää monta noista kuudestaneljättä sonaatista.

Mutta ukko ei tohdi puuttua koskaan muuhun soittimeen kuin puupöytään. Klaveeria kohtaan hän tuntee kunnioituksensekaista kauhua. Se houkuttelee häntä puoleensa, mutta se pelästyttääkin häntä. Tuo remuava soitin, josta on moni polska jyristetty, on hänelle pyhättö. Hän ei ole uskaltanut koskaan sitä liikuttaa. Ajattele vain tuota ihmeellistä laitosta, jonka monet kielet voivat auttaa suuren mestarin teokset elämään! Hänen tarvitsee vain painaa korvansa sitä vasten, ja kohta hän kuulee andanten ja scherzon humisevan sisällä. Niin, klaveeri on juuri se alttari, jonka ääressä rouva Musicaa on palveltava. Mutta hän ei ole ikänään soittanut klaveeria. Hän ei koskaan tule niin rikkaaksi, että hänen kannattaisi hankkia itselleen klaveeria, ja tätä hän ei ole koskaan tohtinut soittaa. Majurinrouvakaan ei ollut liioin halukas sitä hänelle avaamaan.

Hän on kyllä kuullut, kuinka sillä on soitettu polkkaa ja valssia ja kilkutettu Bellmanin sävelmiä. Mutta kun sellaista epäpyhää soitettiin, ei tuo ihana kone tietenkään voinut muuta kuin rämistä ja voivotella. Ei, jos tulisi Beethoven, silloin se antaisi kuulua oikean, hienon äänensä.

Hän asettuu klaveerin eteen ja alkaa soittaa. Hän on aivan epävarma ja liikutuksissaan, mutta hän hapuilee sormillaan pari tahtia, koettaa tavata oikeaa sointia, rypistää otsaansa, koettaa uudestaan ja panee sitten kätensä kasvoilleen ja alkaa itkeä.

Niin, hyvä rouva Musica, se on hänestä katkeraa. Pyhättö ei olekaan mikään pyhättö. Siellä ei ole sisällä uneksimassa kirkkaita, hienoja ääniä, siellä ei ole kumeata, ylhäistä ukkosta, ei valtavaa, pauhaavaa hirmumyrskyä. Ei ainoatakaan kuvaamatonta sulosointua, jotka humisivat paratiisin ilmassa, ole sinne kätkeytynyt. Se on vanha rämisevä klaveeri, eikä mitään muuta.

Mutta silloin antaa rouva Musica neuvon kekseliäälle everstille. Hän ottaa Rusterin mukaansa, ja he menevät kavaljeerirakennukseen ja noutavat Lövenborgin pöydän, johon on maalattu koskettimet.

"Kas tässä, Lövenborg", sanoo Beerencreutz heidän palattuaan, "tässä on sinun klaveerisi. Soitapa nyt Göstalle!"

Silloin herkeää Lövenborg itkemästä ja asettuu soittamaan Beethovenia murheiselle nuorelle ystävälleen. Nyt hän varmaan tulee iloiseksi.

Ukon päässä helisevät iki-ihanat sävelet. Hän ei voi muuta kuin olettaa, että Gösta kuulee, miten kauniisti hän soittaa. Gösta varmaan huomaa, miten hyvin hän tänä iltana soittaa. Ei ole soittajalla enää vaikeuksia. Hän tekee juoksutuksiaan ja lirityksiään ihan vapaasti. Hän suorittaa vaikeimmat otteet. Hän haluaisi, että itse mestari häntä nyt kuulisi.

Kuta enemmän hän soittaa, sitä enemmän hän haltioituu. Hän kuulee ylimaallisen voimakkaana jokaisen sävelen.

"Suru, surutar", hän soittaa, "miksi sinua en rakastaisi? Siksi, että sinun huulesi ovat kylmät, sinun poskesi kuihtuneet, siksi, että sinun syleilysi tukahduttaa, katseesi kivettää.

"Suru, surutar, sinä olet noita ylpeitä, kauniita naisia, joiden rakkautta on vaikea saavuttaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin muilla. Sinä hyljätty, minä painoin sinut sydämelleni ja rakastin sinua. Minä hyväilin vilun pois jäsenistäsi, ja sinun rakkautesi on minut täyttänyt autuudella.

"Oi, miten minä olen kärsinyt! Oi, miten olen ikävöinyt, kun kadotin sen, jota enin rakastin. Synkkä oli ympärilläni ja sielussani yö! Rukoukseen olin vaipunut, raskaihin, kuulemattomiin rukouksiin. Taivas oli sulkeutunut pitkään odotettuani. Tähdekkäästä avaruudesta ei tullut ainoatakaan suloista henkeä lohdutuksekseni.

"Mutta minun kaipuuni viilsi rikki sumentavat verhot. Sinä tulit väikkyen luokseni kuunsäteistä siltaa. Sinä tulit valossa, oi rakkahani, ja hymyilevin huulin. Iloiset haltijahenget ympärilläsi liehuivat. Ne tulivat ruususeppelein. Ne kisailivat sitroin ja huiluin. Autuasta oli sinua nähdä.

"Mutta sinä katosit, sinä katosit. Eikä minulla ollut kuunsäteistä siltaa halutessani seurata sinua. Maassa minä makasin, siivetön, tomussa kiinni. Valitukseni oli kuin villi eläimen karjunta, kuin taivaan jylisevä ukkonen. Tahdoin lähettää salaman airueena luoksesi. Kirosin viheriöitsevää maata. Kulo kasvit polttakoon, lyököön ihmiset rutto! Huusin kuolemaa ja kadotusta. Luulin iankaikkisen tulen tuskien olevan suloutta kurjuuteni rinnalla.

"Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni! Miksi en rakastaisi sinua, kuten rakastetaan noita ylpeitä, ankaria naisia, joiden rakkautta on vaikea voittaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin muilla?"

Niin hän soitti, tuo mystikko-parka. Hän istui siinä, ihastuksesta ja liikutuksesta loistaen, ja kuuli iki-ihmeellisiä ääniä, luullen varmaan myös Göstan kuulevan ne ja tulevan lohdutetuksi.

Gösta katseli häntä kauan. Ensin häntä tämä narrin kuje suututti, mutta vähitellen hän siinä lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko, istuessaan noin nauttien Beethovenistaan.

Ja Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies, joka nyt oli niin lauhkea ja suruton, oli kerran ollut kärsimysten kourissa, kuinka hänkin oli kadottanut rakastettunsa. Ja nyt hän istui tuossa puupöytänsä ääressä onnesta loistaen. Ei siis tarvittu enempää tekemään ihmistä onnelliseksi.

Se tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta, hän sanoi itsekseen, etkö sinä enää voi kärsiä etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on köyhyys karaissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen metsän puun, jokaisen niityn mättään puhuvan kieltäytymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä, joka olet kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä niukka, oletko sinä unohtanut kärsimisen taidon?

Ah, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä tarjoaa, rohkein mielin ja hymyhuulin, muuten hän ei ole mies. Kaihoa niin paljon kuin tahdot, jos olet kadottanut rakkaasi, anna omantunnon sisintäsi kaivaa ja jäytää, mutta ole kasvoiltasi mies ja vermlantilainen. Anna katseesi säteillä iloa ja tervehdi ystäviäsi hilpein sanoin!

Ankaraa on elämä, ankaraa luonto. Mutta kumpikin tuottaa vastapainoksi kovuudelleen rohkeutta ja iloa, muutoinhan ei kukaan voisi niitä kestää.

Rohkeutta ja iloa! On kuin nämä olisivat elämän tärkeimmät velvollisuudet. Sinä et ole niistä koskaan tinkinyt, et tingi nytkään.

Oletko sinä huonompi Lövenborgia, joka istuu tuossa puuklaveerinsa ääressä, huonompi kaikkia muita kavaljeereja, noita uljaita, noita suruttomia, iäti nuoria? Sinä tiedät kyllä, ettei ainoakaan heistä ole välttänyt kärsimystä!

Ja Gösta katsoo heitä. Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuvat, kaikki syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota ei kukaan kuule.

Lövenborg havahtuu unelmistaan vallattomaan nauruun. Hän kohottaa kätensä koskettimilta ja kuuntelee kuin hurmiossa. Se on Gösta Berlingin entistä naurua, hänen hyvää, ystävällistä, tarttuvaa nauruaan! Suloisinta soittoa, mitä vanhus on elämässään kuullut.

"Enkö minä jo arvannut, että Beethoven sinut parantaa!" hän huudahtaa.
"Nythän sinä olet taas ennallasi."

Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta.

Yhdeksäs luku

BROBYN PAPPI

Eros, kaikkivaltias jumala, sinä tiedät hyvin, että usein tuntuu siltä kuin ihminen olisi sinun vallastasi vapautunut. Näyttää kuin kaikki ne suloiset tunteet, jotka ihmisiä yhdistävät, olisivat kuolleet hänen sydämestään. Mielipuolisuus ojentaa kyntensä ottaakseen onnettoman, mutta silloin tulet sinä kaikkivaltiudessasi, sinä elämän suojelusherra, ja niinkuin entisen väkevän pyhimyksen sauva kukoistaa kuivunut sydän jälleen.

Kukaan ei ole Brobyn pappia ahnaampi, kukaan ei pahuutensa ja sydämettömyytensä vuoksi ihmisistä erotetumpi. Hänen huoneensa ovat lämmittämättä talvella, hän istuu maalaamattomalla puupenkillä, kulkee ryysyissä, syö hengenpitimiksi kuivaa leipää ja raivostuu, jos kerjäläinen astuu hänen kynnyksensä yli. Hän antaa hevosen nähdä nälkää tallissa ja myy heinät, hänen lehmänsä järsivät tievieren kuivaa heinää ja seinien sammalta. Aina kauas maantielle kuuluu nälkäisten lampaiden määkinä. Talonpojat nakkelevat hänelle lahjana ruokaa, jota heidän koiransa eivät syö, ja vaatteita, joita heidän köyhänsä halveksivat. Hänen kätensä on ojennettu pyytämään, selkänsä taipuisa kiittämään. Hän kerjää rikkailta, lainaa köyhiltä. Kun hän näkee leimatun rahan, kirvelee hänen sydäntään tuska, kunnes raha on hänen taskussaan. Onneton se, joka ei ole suorituspäivänä selvittänyt asioitaan hänen kanssaan!

Myöhään hän nai, mutta parempi olisi ollut, jos hän ei olisi ollenkaan nainut. Hänen vaimonsa kuoli kiusattuna ja ylenmäärin rasittuneena. Nyt hänen tyttärensä palvelee vierailla. Pappi vanhenee, mutta ikä ei lievitä hänen himoaan. Ahneuden mielettömyys ei eroa hänestä koskaan.

Mutta eräänä kauniina elokuun päivänä nousevat raskaat, neljän hevosen vetämät vankkurit Brobyn ylämäkeä. Hieno, vanha neiti tulee siellä kaikessa komeudessaan, kuski, lakeija ja kamarineitsyt mukanaan. Hän tulee tapaamaan Brobyn pappia, nuoruutensa rakastettua.

Kun pappi oli kotiopettajana hänen isänsä maatilalla, he rakastivat toisiaan, vaikka ylpeä suku heidät erotti. Ja nyt hän matkaa Brobyn mäkiä saadakseen nähdä hänet vielä kerran ennen kuolemaansa. Kaikki, mitä elämä voi hänelle enää antaa, on, että hän saa vielä nähdä nuoruutensa rakastetun.

Pieni, hieno neiti istui unelmoiden noissa suurissa vaunuissa. Hän ei ole menevinään köyhään, pieneen kappalaisen taloon, vaan viileään, tuuheaan lehtimajaan, joka on puiston perillä ja jossa rakastettu häntä odottaa. Hän näkee rakkaansa: tämä on nuori, ja hän osaa suudella ja hän osaa rakastaa. Nyt, tietäessään näkevänsä toisen, tämän kuva ilmestyy hänen eteensä harvinaisen selkeänä. Miten kaunis hän on, miten kaunis! Hän osaa haaveksia, hän osaa leimuta, hän täyttää hänen olentonsa hurmauksen tulella.

Nyt on neiti kellankelmeä, kuihtunut ja vanha. Pappi ei kenties tunne häntä enää, kuusikymmenvuotiasta, mutta hän ei tule katseltavaksi vaan katsomaan: katsomaan nuoruutensa rakastettua, joka on säästynyt vahingotta ajan iskuilta, joka on yhä nuori ja kaunis ja lämminsydäminen.

Hän on asunut niin kaukana, ettei ole kuullut sanaakaan Brobyn papista.

Niin jyrisevät vankkurit ylämäkeä, ja jo näkyykin pappila jyrkänteellä.

"Jumalan laupeuden tähden", vonkaisee tiepuolesta kerjäläinen, "lantti köyhälle raukalle."

Jalo nainen antaa hänelle hopearahan ja kysyy, onko Brobyn pappila tässä lähellä.

Kerjäläinen silmäilee häntä terävästi, ovelasti.

"Pappila on tuolla", hän sanoo, "mutta pappi ei ole kotona, eikä ketään ole kotona pappilassa."

Hieno, pieni neiti näyttää aivan kummasti kalpenevan. Viileä lehtimaja häviää, rakastettua ei ole siellä. Kuinka hän voi toivoakaan, neljäkymmentä vuotta odotettuaan, tapaavansa hänet siellä?

Mitä armollisella neidillä olisi pappilaan asiaa?

Armollinen neiti on tullut tapaamaan komministeriä. Hän on tuntenut hänet menneinä päivinä.

Neljäkymmentä vuotta ja neljäkymmentä peninkulmaa on erottanut heitä. Ja joka peninkulmalla, jonka neiti on ajanut lähemmäksi, hän on ajanut pois yhden vuoden suru- ja muistotaakat, joten hän nyt, päästyään perille pappilaan, on taaskin kaksikymmenvuotias, huoleton, vailla muistoja.

Kerjäläinen seisoo ja katsoo häntä, näkee hänen muuttuvan silmissään kaksikymmenvuotiaasta kuusikymmenvuotiaaksi, ja taaskin kuusikymmenvuotiaasta kahdenkymmenen ikäiseksi.

"Pappi tulee kotiin iltapäivällä", hän sanoo. Armollinen neiti tekisi parhaiten, jos menisi Brobyn majataloon ja tulisi takaisin iltapäivällä. Silloin takaa kerjäläinen papin olevan kotona.

Hetkisen päästä vierivät raskaat vankkurit mäkiä alas vieden pientä, kuihtunutta naista majataloon, mutta kerjäläinen seisoo kovasti vavisten ja katselee, kun toinen menee. Hänen tekisi mieli langeta polvilleen ja suudella pyöränjälkiä.

Hienona, parta ajettuna ja puku puhdistettuna, kiiltosoikioissa kengissä, silkkisukissa, röyhelöpaidassa ja kalvosimissa seisoo Brobyn pappi samana päivänä puolelta päivin Bron ruustinnan edessä.

"Hieno neiti", hän sanoo, "kreivintytär. Ruustinna, luuleeko ruustinna, että minä, köyhä mies, voin pyytää häntä tulemaan luokseni? Lattiat ovat mustat, vierashuoneessa ei ole huonekaluja, salin katto on vihreä homeesta ja kosteudesta. Auttakaa minua, ruustinna! Ajatelkaa, että hän on ylhäisen kreivin tytär!"

"Sanokaa, että olette matkoilla!"

"Rakas ruustinna, hän on ajanut neljäkymmentä peninkulmaa nähdäkseen minut, köyhän miehen. Ei hän tiedä, millaista minun oloni on. Ei minulla ole sänkyäkään mihin hänet pyytää nukkumaan. Eikä ole sänkyä hänen palvelijoilleen."

"No, antakaa sitten hänen mennä matkaansa."

"Rakas, hyvä ruustinna! Eikö ruustinna ymmärrä, mitä minä tarkoitan? Ennen minä antaisin kaikki mitä minulla on, kaikki mitä olen ahkeruudella ja ponnistuksella saanut kokoon, kuin antaisin hänen mennä vastaanottamatta häntä kattoni alle. Hän oli kaksikymmenvuotias, kun minä näin hänet viimeksi, ja siitä on nyt neljäkymmentä vuotta, ajatelkaa, ruustinna! Auttakaa minua, että minä saan nähdä hänet luonani! Tässä on rahaa, jos raha auttaa, mutta tässä tarvitaan muuta kuin rahaa."

Oi Eros, naiset rakastavat sinua. Mieluummin he käyvät sata askelta sinun tähtesi kuin askelen muiden jumalten tähden.

Bron suuressa pappilassa tyhjennetään sisähuoneet, tyhjennetään keittiö, tyhjennetään ruokasäiliö. Bron suuressa pappilassa lastataan työrattaat ja ajetaan kappalaisen taloon. Kun rovasti tulee rippikoulusta kotiin, hän saa kuljeksia tyhjissä huoneissa, raottaa keittiönovea ja kysyä päivällistään eikä löydä sieltä ketään. Ei päivällistä, ei ruustinnaa, ei piikoja! Minkäs sille voi! Eros kun tahtoi, Eros, tuo kaikkivaltias.

Sitten lähempänä iltaa nousevat ne raskaat vaunut ratisten Brobyn mäkiä. Ja pieni neiti istuu ja pelkää: eiköhän häntä taas tapaa huono onni, pääseekö hän nyt todellakin kohtaamaan elämänsä ainoata iloa?

Sitten pyörähtävät vaunut pappilaan, mutta porttiholvissa ne pysähtyvät. Suuret vaunut ovat liian leveät, porttiholvi liian kapea. Kuski läiskäyttää piiskallaan, hevoset hypähtävät, lakeija noituu, mutta vaunujen takapyörät ovat auttamattomasti takerruksissa. Kreivintytär ei voi päästä rakastettunsa pihaan.

Mutta tuolta tulee joku, sieltä tulee hän. Hän nostaa kreivintyttären vaunuista, hän kantaa hänet käsillään, joiden voima on murtumaton; häntä painetaan yhtä lämpimään syleilyyn kuin ennen, neljäkymmentä vuotta sitten. Neiti katsoo silmiin, jotka loistavat niinkuin ne loistivat silloin, jolloin ne olivat nähneet ainoastaan viisikolmatta kevättään.

Neidin valtaa tunteiden myrsky, lämpimämpi kuin milloinkaan ennen. Hän muistaa, että tuo toinen kantoi hänet kerran ylös pengermän portaita. Hän, joka jo uskoi rakkautensa eläneen kaikki nämä vuodet, hän oli kumminkin unohtanut, miltä tuntui olla suljettuna vahvoihin käsivarsiin, katsella nuoriin, loistaviin silmiin.

Hän ei näe, että pappi on vanha. Hän näkee vain silmät, silmät.

Hän ei näe mustia lattioita, homeenvihreitä laipioita, hän näkee vain hänen loistavat silmänsä. Brobyn pappi on komea mies, kaunis herra sillä hetkellä. Hän tulee kauniiksi kun hän vain morsiameensa katsahtaa.

Hän kuuntelee papin ääntä, hänen kirkasta, vahvaa ääntään, se hyväilee ja kaikuu. Niin puhuu pappi vain hänelle. Miksi tarvitsi pappi rovastin huonekaluja tyhjiin huoneihinsa, miksi ruokaa, miksi palvelijoita? Vanha neiti olisi tuskin kaivannut sellaista. Hän kuuntelee papin ääntä ja katselee hänen silmiään.

Koskaan, koskaan ennen ei nainen ole ollut niin onnellinen.

Kuinka sirosti pappi kumartaa, sirosti ja ylpeästi, ikäänkuin hän olisi ruhtinatar ja pappi hellitty suosikki! Pappi käyttää hänelle puhuessaan vanhojen monia korulauselmia. Nainen vain hymyilee ja on onnellinen.

Illalla tarjoaa pappi hänelle käsivartensa ja he kävelevät kahden hänen vanhassa, rappeutuneessa puutarhassaan. Neiti ei näe mitään rumaa, mitään laiminlyötyä. Rumiksi versoneet pensaat muuttuvat leikatuiksi aitauksiksi, rikkaruoho laskeutuu tasaiseksi, loistavaksi matoksi, pitkät käytävät varjostavat niitä, ja tumman vihreyden syvänteistä loistavat valkeat kuvapatsaat, nuoruuden, uskon, toivon, rakkauden kuvat.

Hän tietää papin olleen naimisissa, mutta hän ei sitä muista. Kuinka muistaisi hän mitään sellaista! Hänhän on kahdenkymmenen iässä, pappi viidenkolmatta. Niin, pappi on varmaankin vain viidenkolmatta, nuori, hehkuva, voimaa uhkuva. Onko se hän, josta tulee ahne Brobyn pappi, hän, tuo hymyilevä nuorukainen! Joskus suhahtaa papin korviin sanoma kaameista kohtaloista.

Mutta köyhien vaikerrusta, petettyjen kirouksia, halveksinnan pilkkapuheita, häväistyslauluja, ivaa, siitä hän ei vielä tiedä mitään. Hänen sydämensä palaa ainoastaan puhdasta ja viatonta rakkautta. Ei ole tuo ylpeä nuorukainen koskaan rakastava kultaa niin, että matelee sen vuoksi alhaisimmassa liassa, kerjää sitä matkustavilta, kärsii nöyryytystä, kärsii pilkkaa, kärsii vilua, kärsii nälkää saadakseen vain sitä. Hänkö pitää lastaan nälässä, kiduttaa vaimoaan saman kurjan kullan vuoksi! Se on mahdotonta. Sellainen hän ei voi olla. Hän on hyvä ihminen, kuten kaikki muutkin. Hän ei ole mikään peto.

Ei kulje hänen nuoruutensa rakastettu halveksitun raukan rinnalla, joka on arvoton siihen toimeen, jonka on rohjennut ottaa! Niin hän ei tee.

Oi Eros, kaikkivaltias jumala, ei tänä iltana! Tänä iltana ei hän ole
Brobyn pappi, ei myös seuraavana päivänä eikä ylihuomennakaan.

Kolmantena huomenna matkustaa kreivintytär pois. Portti on laajennettu. Vaunut vierivät Brobyn alamäkeä niin nopsasti kuin kyllikseen levänneet hevoset jaksavat juosta.

Sellainen unelma, sellainen ihana unelma! Ei ainoatakaan pilveä niinä kolmena päivänä!

Kreivitär matkasi hymyillen kotiinsa, linnaansa ja muistoihinsa. Hän ei kuullut koskaan enää papin nimeä mainittavan, hän ei koskaan hänestä kysellyt. Hän tahtoi vain uneksia tätä unelmaa niin kauan kuin eli.

Brobyn pappi istui kolkossa kodissaan ja itki epätoivoisesti. Nainen oli tehnyt hänet nuoreksi. Pitikö hänen taas tulla vanhaksi? Pitikö pahanhengen taas palata ja tehdä hänet halveksittavaksi, yhtä halveksittavaksi kuin ennenkin?

Kymmenes luku

JULIUS-PATRUUNA

Julius-patruuna kantoi punaiseksi maalatun puukirstunsa kavaljeerirakennuksesta ulos. Hän täytti tuoksuvalla pomeranssiviinalla vihreän lekkerin, joka oli seurannut häntä monilla matkoilla, ja suureen, leikkauksilla koristettuun eväslippaaseen hän pani voita, leipää ja vanhaa juustoa, viheriältä ja ruskealta suloisesti vivahtavaa, sekä lihavaa liikkiötä ja ohukaisia, vattuhillossa hyllyviä.

Sitten Julius-patruuna lähti Ekebystä matkaansa ja sanoi kyynelsilmin jäähyväiset koko Ekebyn ihanuudelle. Hän siveli ja hyväili viimeisen kerran kuluneita keilipalloja ja tehtaanmäen pyöreäposkisia lapsukaisia. Hän käveli ja kierteli puutarhan lehtimajat ja puiston luolat. Hän pistäytyi tallissa ja navetassa, siveli hevosten lautasia, pudisteli sarvista kiukkuista sonnia ja antoi vasikkain nuolla paljaita käsiään. Viimein hän itkevin silmin meni päärakennukseen, jossa jäähyväisaamiainen häntä odotti.

Voi tätä elämäämme! Kuinka paljon siinä on pimeätä! Myrkkyä oli nyt ruoassa, sappea viinissä. Liikutuksen kuromat olivat kavaljeerien kurkut kuten hänen omansakin. Kyynelten sumu himmensi näön. Jäähyväispuheita keskeyttivät nyyhkytykset. Voi ihmiselämää! Hänen elämänsä on tästä lähtien oleva ainaista, pitkää ikävöimistä. Koskaan ei hän enää vedä huuliaan hymyyn, laulut kuolevat hänen muististaan niinkuin kukat kuolevat syksyiseltä kedolta. Hän on riutuva, kelmenevä, variseva kuin hallan purema ruusu, kuin janoava lilja. Koskaan eivät kavaljeerit enää näe Julius parkaa. Raskaat aavistukset liikkuivat hänen sielussaan, niinkuin myrskyn ajamain pilvien varjot kiitelevät äsken hohtaneilla pelloillamme. Hän lähti nyt kotiin kuolemaan.

Terveydestä ja hyvinvoinnista kukoistavana hän nyt seisoi heidän edessään. Koskaan eivät he enää näe häntä sellaisena. Koskaan eivät he enää kysy häneltä leikillään, milloin hän viimeksi oli varpaansa nähnyt, koskaan eivät he enää tahdo keilapalloiksi hänen poskiaan. Maksassa ja keuhkoissa kalvoi jo auttamaton paha. Se kalvoi ja jäyti. Kauan hän oli jo sen tuntenut. Hänen päivänsä olivat luetut.

Oi, jos Ekebyn kavaljeerit edes säilyttäisivät vainajan uskollisessa muistossaan! Voi, etteivät he häntä unohtaisi!

Velvollisuus vaati häntä. Siellä kotona odotti Juliusta hänen äitinsä. Seitsemäntoista vuotta oli hän jo odottanut häntä Ekebystä takaisin. Nyt hän oli kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt poikaansa tulemaan, ja poika tahtoi häntä totella. Hän tiesi, että se oli hänen kuolemakseen, mutta hän totteli, kuten kelpo pojan tulee.

Oi, jumalaisia Ekebyn vieraspitoja! Oi, noita suloisia rantaniittyjä, tuota uljasta koskea! Oi, näitä seikkailujen riemuja, valkeita, sileitä tanssilattioita ja rakastettua kavaljeerirakennusta! Oi, viulut ja walt-torvet, oi onnen ja ilon elämää! Kuolemaksi oli ero kaikesta siitä.

Sitten meni Julius-patruuna keittiöön ja sanoi jäähyväiset alustalaisille. Kaikkia yhteisesti ja itsekutakin erikseen, emännöitsijästä ruotimummoon saakka, hän syleili ja suuteli pursuvassa hellyydessään. Piiat itkivät ja parkuivat hänen kohtaloaan: että niin hyvän ja hauskan herran täytyi kuolla, että he eivät koskaan enää saisi häntä nähdä.

Julius-patruuna käski tuoda kiesinsä ulos vaunuliiteristä ja vanhan hevosensa tallista.

Julius-patruunan ääni melkein petti, kun hän antoi käskynsä. Kiesit eivät siis saisi lahota rauhassa Ekebyssä, vanhan Kaisan täytyi siis erota tutusta soimestaan. Hän ei tahtonut sanoa pahaa äidistään, mutta äidin olisi pitänyt ajatella edes kiesejä ja Kaisaa, jollei hän ajatellut poikaansa. Kuinka ne jaksaisivat kestää tuon pitkän matkan?

Kaikkein katkerinta oli kumminkin ero kavaljeereista.

Pieni, pyöreä Julius-patruuna, joka oli luotu paremminkin pyörimään kuin kulkemaan, tunsi traagillisen osansa aina sormenpäitä myöten. Hän muisteli tässä nyt tuota suurta ateenalaista, joka tyhjensi tyynesti myrkkypikarin itkevien oppilaidensa keskellä. Hän muisteli kuningas Kustaa Vaasaa, joka ennusti Ruotsin kansalle, että se kerran ikävöisi hänet ylös haudastakin.

Viimein hän lauloi heille parhaimman laulunsa. Hän ajatteli joutsenta, joka kuolee lauluunsa. Niin tahtoi hänkin heidän muistavan mennyttä: kuninkaallisena sieluna, joka ei vaikerrukseen vaivu, vaan eroaa näiltä ilmoilta sulosävelten kantamana.

Vihdoin oli viimeinen pikari tyhjennetty, viimeinen laulu laulettu, viimeinen syleily syleilty. Hän sai viitan ylleen, ja piiska oli hänellä kädessään. Yksikään silmä ei ollut hänen ympärillään kuiva, ja hänen omat silmänsä täytti surun nouseva usva niin ettei hän nähnyt lainkaan eteensä.

Silloin tarttuivat kavaljeerit häneen ja kieputtivat häntä ilmassa. Hurraahuudot jyrisivät hänen ympärillään. He asettivat hänet johonkin istumaan, hän ei nähnyt mihin. Piiska paukahti, ajoneuvot liikahtivat hänen allaan. Hän oli matkalla pois. Kyettyään vihdoin selvästi näkemään hän oli jo loitolla maantiellä.

Kyllä olivat kavaljeerit kaipuusta itkeneet ja järkkyneet, mutta silti ei suru tukahduttanut heidän sydämissään kaikkia ilon lähteitä. Yksi heistä — liekö se ollut Gösta Berling, runoilija, vai Beerencreutz, kukunpelaaja ja sotavanhus, vai elämään väsynyt Kristoffer-serkku — oli keksinyt keinon, ettei vanhaa Kaisaa tarvinnut ottaa tallista eikä lahoavia kiesejä liiteristä. Valkotäpläinen sonni oli valjastettu heinähäkin eteen, ja sitten kun tuo punainen kirstu, vihreä lekkeri ja veistokoristeinen eväslipas oli viety häkkiin, sijoitettiin lopuksi Julius-patruuna itse, jonka silmiä kyyneleet sumensivat, ei eväslippaalle eikä kirstulleen, vaan valkotäpläisen sonnin selkään.

Katsos, sellainen on ihminen, liian heikko kohtaamaan surua sen kaikessa katkeruudessa. Kyllä surivat kavaljeerit tätä ystävää, joka matkasi nyt pois kuolemaan, tätä kuihtuvaa liljaa, tätä siipeen ammuttua joutsenlaulajaa; mutta kumminkin heidän sydämensä ahdistusta helpotti, kun he näkivät hänen ratsastavan suuren sonnin selässä, nyyhkytysten väristäessä hänen paksua ruumistaan, ja kun hänen kätensä, levitetyt viime syleilyyn, laskeutuivat epätoivon herpaamina alas ja hänen silmänsä tähystivät armottomalta taivaalta oikeutta.

Maantiellä alkoi sumu Julius-patruunan silmistä haihtua, ja hän huomasi istuvansa keikkumassa elukan selässä. Ja silloin kerrotaan hänen ruvenneen miettimään, mitä ihmeitä seitsemänätoista pitkänä vuotena voi tapahtua! Vanha Kaisa oli näet huomattavasti muuttunut. Olivatko Ekebyn kaura-appeet ja apilasnurmet voineet moista aikaansaada? Ja hän huusi — en tiedä, kivetkö tienvieressä, vai linnut viidassa sen kuulivat — mutta totta hän vain huusi: "Piru minut vieköön, mutta eiköhän vain sinulle, Kaisa, ole kasvanut sarvet!"

Kun hän vielä hetken oli sitä aprikoinut, luisui hän hiljaa alas sonnin selästä ja nousi häkkiin, istuutui eväskirstulleen ja ajeli edelleen syvissä mietteissä.

Tuokion päästä, Brobytä lähestyessään, kuulee hän tahdikasta laulua:

"Mars, eespäin!
Pystyssäpäin
Vermlannin jääkärit marssii näin."

Niin kaikui laulu häntä vastaan, mutta jääkäreitä siellä ei ollut, vaan Bergan hovin iloiset neidot ja pari Munkerudin laamannin kaunista tytärtä sieltä tuli pitkin tietä. He olivat pistäneet pienet eväsnyyttinsä pitkiin sauvoihin, joita pitivät olallaan kuin kiväärejä, ja marssivat rohkeasti kesähelteessä ja lauloivat hyvässä tahdissa:

"Mars, eespäin!
Pystyssä päin — — —"

"Mihinkäs nyt, Julius-patruuna?" huusivat he tavatessaan hänet eivätkä huomanneet surunpilviä hänen otsallaan.

"Pois synnin ja turhuuden tyyssijasta", vastasi Julius-patruuna. "En tahdo oleskella enää laiskurien ja pahantekijäin parissa. Minä menen kotiini äidin luokse."

"Oi", huusivat tytöt, "se ei ole totta, eihän Julius-patruuna toki lähde Ekebystä."

"Lähtee", hän sanoi ja löi nyrkkinsä vaatekirstuun. "Niinkuin Loth pakeni Sodomasta ja Gomorrasta, niin pakenen minä Ekebystä. Nyt siellä ei ole ainoatakaan hurskasta miestä. Mutta kun maa heidän jalkainsa alla luhistuu ja taivaasta räiskii tulta ja tulikiveä, silloin minä riemuitsen Jumalan hurskaista tuomioista. Hyvästi, tytöt, kavahtakaa te Ekebytä!"

Sen sanottuaan hän aikoi ajaa edelleen, mutta tämä ei suinkaan ollut noiden iloisten tyttöjen tarkoitus. Heidän tarkoituksensa oli mennä Dunder-vuorelle näköalaa katsomaan, mutta tie oli pitkä, ja heitä niin halutti ajaa Juliuksen heinähäkissä vuorenjuurelle. Onnellisia ne, jotka voivat nauttia elämän päivänpaisteesta, tarvitsematta kurpitsaa kiireensä suojaksi! Kahdessa minuutissa saivat tytöt aikeensa toteutumaan. Julius-patruuna käänsi sonninsa ja suuntasi sen Dunder-vuorta kohden. Hymyillen hän nyt istui eväslippaallaan häkin tullessa tyttöjä täyteen. Pitkin tienvartta kasvoi päivänkukkia ja kamelisaunioita ja käenkaalia. Sonnin täytyi tuon tuostakin hetkinen levätä. Silloin laskeusivat tytöt häkistä ja poimivat kukkia. Pian kiersivät Juliuksen päätä ja sonnin sarvia komeat seppeleet.

Sitten he näkivät nuoria koivuja ja tummia leppäpensaita. Niinpä he laskeutuivat rattailta ja katkoivat oksia kaunistaakseen häkin. Se oli pian kuin matkaava viidakko. Siitä riitti iloa ja leikkiä kaiken päivää. Julius-patruuna tuli sitä lempeämmäksi ja valoisammaksi mitä pitemmälle päivä kului. Hän jakeli evässäkistään tytöille ja lauleli heille. Kun he seisoivat Dunder-kukkulalla, allaan aava maisema niin uljaana ja kauniina, että heille tuli kyyneleet silmiin sen ihanuutta katsellessaan — silloin tunsi Julius sydämensä kiivaasti sykkivän, sanat hyrskyivät hänen huuliltaan, ja hän puhui rakkaasta maastaan.

"Oi Vermlanti", hän sanoi, "sa kaunis, ikihurmaava! Usein, kun olen katsellut sinua edessäni kartalta, olen ihmetellyt, minkä muotoinen sinä mahdat olla, mutta nyt ymmärrän, mikä sinä olet. Sinä olet vanha, hurskas erakko, joka istut hiljaa uneksien, lepäät jalat ristissä ja kädet helmassa. Sinulla on suippo myssy, joka on vedetty puoliksi suljetuille silmillesi. Sinä olet mietiskelijä, olet pyhä uneksija, ja hyvin kaunis sinä olet. Aavat metsät ovat sinun pukusi. Pitkät nauhat sinivettä ja samaa tasoa juoksevien sinisten harjujen jonot reunustavat sitä. Sinä olet niin yksinkertainen, ettei vieras näe, miten kaunis sinä olet. Olet köyhä niinkuin hurskaat halaavat olla. Istut hiljaa, Venernin laineiden huuhdellessa jalkojasi ja ristissä olevia nilkkojasi. Vasemmalla kupeellasi ovat malmikenttäsi ja kaivoksesi. Niissä on sinun sykkivä sydämesi. Pohjoisessa ovat jylhyyden, salaperäisyyden tummat, kauniit seutusi. Siellä on sinun pääsi, uneksija.

"Kun minä näen sinut, sinä jättimäinen, sinä vakaa, täyttyy silmäni kohta kyynelillä. Sinä olet ankara kauneudessasi, sinä olet miete, köyhyys, kieltäymys, ja kumminkin näen keskellä ankaruuttasi lempeyden suloiset piirteet. Katselen sinua ja jumaloin sinua. Kun vain katsahdan avaraan metsään, kun pukusi kaista vain minua koskettaa, niin paranee sieluni vaivoista. Tunti tunnin, vuosi vuoden perästä olen sinun pyhiä kasvojasi katsellut. Mitä arvoituksia kätket silmäluomiesi alle, sinä tyytymyksen jumaluus? Oletko ratkaissut jo elämän arvoituksen ja kuoleman, vai aprikoitko vielä, sinä pyhä, jättiläismäinen? Minusta sinä olet suurten, vakavain ajatusten vaalija. Mutta minä näen ihmisten ahertavan päälläsi ja ympärilläsi, olentojen, jotka eivät koskaan tunnu huomaavan vakavuuden majesteettisuutta otsallasi. He näkevät vain sinun kasvojesi ja jäsentesi kauneuden ja hurmaantuvat niin, että unohtavat kaiken.

"Voi minua, voi kaikkia meitä, Vermlannin lapsia! Vain kauneutta, vain kauneutta, emme mitään muuta vaadi elämältä. Me kieltäymyksen lapset, vakavuuden, köyhyyden, me kohotamme kätemme kuin yhteen ainoaan, pitkään rukoukseen ja rukoilemme tuota ainoata hyvää: kauneutta. Olkoon elämä kuin ruusupensas, kukkikoon se rakkautta, viiniä ja huvia, ja olkoot sen ruusut joka miehen tarjolla! Kas sitä me halaamme, ja meidän maamme piirteet ovat ankaruuden, vakavuuden, kieltäymyksen! Maamme on mietinnän ikuinen vertauskuva, mutta meillä ei ole ajatuksia.

"Oi Vermlanti, sa kaunis, ikihurmaava!"

Niin hän puhui kyynelsilmin ja sisäisestä innosta vapisevin äänin. Tytöt kuuntelivat häntä ihmetellen ja heltyneinäkin. Vähän he aavistivat sitä tunteiden syvyyttä, joka kätkeytyi tämän leikkiä ja hymyä kimmaltavan pinnan alle.

Kun päivä kallistui iltaan ja he nousivat takaisin häkkiin, niin tytöt tuskin tiesivät, mihin Julius-patruuna heitä vei, ennen kuin he pysähtyivät Ekebyn portaiden eteen.

"Nyt mennään sisään ja pistetään pikkuisen tanssiksi", sanoi
Julius-patruuna.

Mitä sanoivat kavaljeerit, kun näkivät Julius-patruunan tulevan takaisin, kuihtunut seppele hatussa ja häkki täynnä tyttöjä?

"Kyllähän me arvasimme tyttöjen hänet vieneen", sanoivat he, "muutenhan hän olisi joutunut tänne takaisin monta tuntia aikaisemmin." Sillä kavaljeerit muistivat, muistivatpa kyllä, että tämä oli juuri seitsemästoista kerta, jolloin Julius-patruuna koetti lähteä Ekebystä: oli koetellut kerran joka vuosi. Mutta nyt oli Julius-patruuna jo unohtanut sekä tämän että muut yrityksensä. Hänen omatuntonsa nukkui taas yksivuotista untaan.

Se oli veikeä mies, tuo Julius-patruuna. Kevyt tanssissa, riuska pelipöydässä. Kynä, sivellin ja viulunkäyrä sopivat kaikki yhtä hyvin hänen käteensä. Hänellä oli herkkä sydän, kielellä kauniita sanoja, kurkku täynnä lauluja. Mutta mitä olisi tämä kaikki häntä hyödyttänyt, jollei hänellä olisi ollut omaatuntoa, joka ilmaisee olemisensa vain kerran vuodessa, joka on kuin nuo päivänkorennot, jotka liitävät ylös synkistä syvyyksistä ja tekaisevat itselleen siivet elääkseen vain muutamia tunteja päivän valossa ja auringonpaisteessa.

Yhdestoista luku

SAVIPYHIMYKSET

Svartsjön kirkko on valkea sekä ulkoa että sisältä: valkoiset ovat seinät, saarnastuoli, penkit ja lehteri, katto, ikkunanpielet, alttariliina, kaikki on valkoista. Svartsjön kirkossa ei ole lainkaan koristuksia, ei yhtään kuvaa, ei aateliskilpiä. Alttarin yläpuolella on vain puuristi, jossa on valkea, liinainen vaate. Ennen ei ollut niin. Silloin oli katto maalauksia täynnä, ja monenlaisia kirjavia, kivisiä ja savisia kuvia oli tässä Jumalan huoneessa.

Kerran, hyvin kauan sitten, oli muuan taiteilija seisonut Svartsjössä ja katsellut kesäpäivän taivasta, tarkastellut pilvien matkaa aurinkoa kohti. Hän oli nähnyt valkoisten, loistavain pilvien, jotka aamulla ovat alhaalla ilmanrannalla, kohoutuvan torneina yhä korkeammalle, nähnyt kaikkien odottavien jättiläispilvien laajenevan ja nousevan korkeuteen hyökätäkseen. Ne nostivat purjeensa kuin laivat. Ne kohottivat lipun kuin sotilaat. Ne menivät valtaamaan koko taivasta. Auringon, avaruuden hallitsijattaren, edessä nämä kasvavat hirviöt teeskentelivät ja rupesivat vaarattoman näköisiksi. Tuossa oli saalista himoava leijona. Se muuttihe puuteroiduksi naiseksi. Tuossa oli jättiläinen kuristavin käsivarsin. Hän laskihe loikomaan kuin uneksiva sfinksi. Muutamat koristivat valkeata alastomuuttaan kultareunaisilla kaavuilla. Toiset sirottivat poskipunaa lumisille kasvoilleen. Siellä oli tasankoja, siellä oli metsiä. Siellä oli korkeatornisia muurilinnoja. Valkoiset pilvet pääsivät kesätaivaan herroiksi. Ne täyttivät koko sinisen kuvun. Ne saavuttivat auringon ja hämärsivät sen.

"Oi, kuinka kaunista olisi", ajatteli silloin hurskas taiteilija, "jos ikävöivät henget voisivat nousta näille tornivuorille ja ne kantaisivat heitä kuin keinuvalla laivalla yhä ylemmäksi."

Ja samassa hän keksi, että kesäpäivän valkopilvet olivat niitä laivoja, joilla autuaiden sielut matkaavat.

Hän näki heidät siellä. He seisoivat väikkyvillä pilvitöyryillä, liljat käsissään ja kultakruunu päässään. Avaruus kaikui heidän laulustaan. Enkeleitä lenteli levein, vahvoin siivin heitä vastaan. Oi, mikä joukko autuaita! Sitä mukaa kuin pilvet levenivät tuli näkyviin yhä useampia. Ne lepäsivät pilvivuoteilla kuin lumpeenkukat umpilammessa. Ne koristivat niitä, kuten liljat koristavat niittyä. Sitä riemukasta nousua! Pilvi kohosi pilven takaa. Ja kaikki ne olivat täynnä taivaallisia sotajoukkoja hopeavarusteissa, kuolemattomia laulajia purppurareunaisissa viitoissa.

Tämä taiteilija oli sitten maalannut Svartsjön kirkon katon. Hän oli tahtonut kuvata kesäpäivän kohoavia pilviä, jotka veivät autuaita taivaan ihanuuteen. Käsi, joka käytti sivellintä, oli ollut voimakas, mutta samalla kutakuinkin kankea, joten pilvet muistuttivat enemmän allonge-peruukin kierteisiä kiharoita kuin kasvavia vuoria ja pehmeää sumua. Ja sellaisina kuin pyhimykset olivat hohtaneet taiteilijan mielikuvituksessa hän ei ollut niitä osannut kuvata, vaan oli pukenut ne ihmisten tapaan pitkiin, punaisiin kaapuihin ja kankeihin piispanhiippoihin tai mustiin papinkauhtanoihin, joissa oli jäykät piippakaulukset. Hän oli tehnyt heille suuret päät ja pienet ruumiit, ja hän oli varustanut heidät nenäliinoilla ja rukouskirjoilla. Latinalaisia johdelauselmia lensi heidän suustaan, ja niille, jotka hän oli tarkoittanut ylimmiksi, hän oli laittanut tanakat puutuolit pilvien selkään, joten he voivat mukavasti istua matkallaan iankaikkisuuteen.

Mutta senhän jokainen tiesi, etteivät henget ja enkelit olleet koskaan näyttäytyneet taiteilijaraukalle, eikä siis liioin ihmeteltykään, ettei hän ollut osannut laatia niitä ylimaallisen kauniiksi. Hyvän mestarin hurskas maalaus oli kyllä näyttänyt monesta mahdottoman suloiselta, ja paljon pyhää heltymystä se oli herättänyt. Se olisi kai ollut arvokas meidänkin silmien katsella.

Mutta kavaljeerien vuonna maalautti kreivi Dohna koko kirkon valkoiseksi. Silloin hävitettiin kattomaalaus. Samoin tuhoutuivat kaikki savipyhimykset.

Ah, nuo savipyhimykset!

Olisi terveellisempää, jos minulle tuottaisi yhtä suurta surua inhimillinen hätä kuin mitä tunsin niiden perikadon vuoksi; jos ihmisten julmuus ihmisiä kohtaan täyttäisi minut sellaisella katkeruudella kuin olen kokenut heidän tähtensä.

Mutta ajatelkaapa vain: siellä oli Pyhä Olavi, kruunu kypärin ympärillä, kirves kädessä ja polvilleen lankeava jättiläinen jalkainsa juuressa: saarnastuolissa oli punapuseroinen ja sinihameinen Judit miekka toisessa kädessä ja toisessa tuntilasi — assyrialaisen sotapäällikön pään asemesta; oli Saban salaperäinen kuningatar yllään sininen pusero ja punainen hame, hanhenjalka toisena jalkana ja käsi täynnä Sibyllankirjoja; oli harmaa Pyhä Yrjänä, joka makasi yksinään kuorin penkillä, sillä sekä hevonen että lohikäärme oli rikottu; oli Pyhä Kristoffer viheriöivine sauvoineen, ja Pyhä Eerikki valtikkoineen ja kirveineen, puettuna jalkoihin ulottuvaan, kultakukkaiseen kaapuun.

Olen istunut Svartsjön kirkossa monena sunnuntaina harmitellen, että kuvat olivat poissa, ja kaivannut niitä. En olisi juuri välittänyt, jos niiltä olisi puuttunut nenä tai jalat, jos kultaus olisi vaalennut ja väri lohkeillut. Minä olisin ne nähnyt pyhimystarujen loistavissa sädekehissä.

Lienee ollut niiden pyhimysten kohtalo sellainen, että ne pudottivat vähän väliä valtikkansa tai korvansa tai kätensä, joten niitä täytyi aina paikata ja puhdistaa. Siihen seurakunta väsyi ja tahtoi päästä niistä. Mutta talonpojat eivät olisi tehneet pyhimyksille vahinkoa, ellei kreivi Henrik Dohnaa olisi ollut olemassa. Hän se antoi viedä ne paikoiltaan.

Siksi olen vihannut häntä niinkuin vain lapsi voi vihata. Olen vihannut häntä kuin nälkäinen kerjäläinen vihaa ahnasta perheenemäntää, joka kieltää häneltä leivän. Olen vihannut häntä niinkuin köyhä kalastaja vihaa ilkeää poikaa, joka on turmellut hänen verkkonsa ja hakannut reikiä hänen veneeseensä. Enkö ollut nälissäni noiden pitkien jumalanpalvelusten aikana! Ja hän oli ottanut pois leivän, joka olisi minun henkeäni ravinnut. Enkö ikävöinyt äärettömyyteen, ylös taivaaseen! Ja hän oli rikkonut minun laivani ja repinyt verkot, joilla olisin pyydystänyt pyhiä näkyjä.

Oikealla vihalla ei ole tilaa aikuisten maailmassa. Kuinka voisin nyt vihata niin säälittävää olentoa kuin kreivi Dohnaa, tai mielipuolta sellaista kuin Sintramia, tai veltostunutta maailmannaista kuin Märta-kreivitärtä! Mutta kun minä olin lapsi — silloin he onnekseen olivat kuolleet aikoja sitten.

Pappi saattoi saarnastuolissaan puhua rauhasta ja sovinnosta, mutta meidän kirkonpenkkiimme eivät hänen sanansa koskaan kuuluneet. Ah, jos ne vain olisivat olleet siellä, nuo vanhat savipyhimykset, ne kyllä olisivat saarnanneet minulle niin, että minä olisin voinut sekä kuulla että ymmärtää.

Mutta kun ne oli viety, niin useimmiten minä mietin siellä istuessani, millaista silloin oli ollut, kun ne ryöstettiin ja hävitettiin.

Kun kreivi Dohna oli julistuttanut avioliittonsa mitättömäksi sen sijaan, että olisi etsinyt vaimoaan ja laillistuttanut liiton, se herätti kaikkien suuttumusta, sillä tiedettiinhän, että kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan vain pelastuakseen kiusaantumasta kuoliaaksi. Nyt näytti kuin olisi kreivi tahtonut ottaa takaisin Jumalan armon ja ihmisten kunnioituksen hyvällä työllä, ja niinpä hän korjautti Svartsjön kirkon. Hän kalkitutti valkeaksi koko kirkon ja revitytti pois kattomaalaukset. Hän itse kantoi renkiensä kanssa kuvat veneeseen ja upotti ne Lövenin syvyyteen.

Kuinka hän tohti satuttaa kättään näihin Herran voimallisiin?

Oi, että sellainen ilkityö sai tapahtua! Eikö se käsi, joka oli katkaissut Holoferneksen pään, enää käytellytkään miekkaa? Oliko Saban kuningatar unohtanut kaikki salaiset tietonsa, jotka haavoittavat vaarallisemmin kuin myrkytetty nuoli? Pyhä Olavi, Pyhä Olavi, vanha viikinki, Pyhä Yrjänä, Pyhä Yrjänä, vanha lohikäärmeentappaja, teidän urotöittenne pauhu on siis kuollut, ihmeiden säteikkö sammunut! Mutta niin oli kai, etteivät pyhät tahtoneet käyttää väkivaltaa hävittäjiään vastaan. Koska Svartsjön talonpojat eivät halunneet enää kustantaa väriä heidän nuttuihinsa eikä kultausta heidän kruunuihinsa, he sallivat kreivi Dohnan kantaa heidät ulos ja upottaa Lövenin pohjattomaan syvyyteen. He eivät tahtoneet enää rumentaa Jumalan huonetta. Voi noita turvattomia, muistivatkohan ne ajan mokoman, jolloin heidän eteensä tuotiin uhrina rukouksia ja polvistumisia?

Ajattelin venettä, joka pyhimyskuormineen lipui Lövenin kalvolla eräänä elokuun iltana. Mies, joka souti, veteli verkkaisesti ja heitti arkoja silmäyksiä harvinaisiin matkalaisiin, jotka loikoilivat keulassa ja perässä; mutta kreivi Dohna, joka hänkin oli matkassa, ei pelännyt. Hän tarttui niihin, yhteen toisensa jälkeen, ja heitti ne korkeimman omakätisesti järveen. Hänen otsansa oli kirkas, ja hän hengitti syvään. Hän tunsi olevansa puhtaan evankeelisen opin sankari. Eikä ihmettä tapahtunut vanhain pyhimysten kunniaksi. Vaieten ja toivottomina ne vaipuivat perikatoonsa.

Mutta seuraavana sunnuntaiaamuna hohti Svartsjön kirkko loistavan valkeana. Eivät häirinneet enää kuvat ihmisten sisäisen katselmuksen rauhaa. Ainoastaan sielun silmillä tulee hurskaiden nähdä taivaan ihanuus ja pyhien kasvot. Ihmisten rukousten on noustava korkeimman luo omilla vahvoilla siivillään. Eivät ne enää saa takertua pyhimysten helmoihin.

Ah, vihreä on maa, ihmisen rakastettu asunto, sininen on taivas, hänen ikävöimisensä määrä. Maailma loistaa värejä. Miksi on kirkko valkea? Valkea kuin talvi, alaston kuin köyhyys, kalvas kuin tuska. Se ei kimaltele kuuraa kuin talvinen metsä. Se ei säteile helmissä ja pitseissä kuin valkea morsian. Kirkko on maalattu valkeaksi kylmällä liimavärillä, on aivan kuvaton, tauluton.

Sinä sunnuntaina istui kreivi Dohna kuorissa kukilla koristetussa nojatuolissa, että kaikki näkisivät hänet ja ylistäisivät häntä. Nyt piti häntä kunnioitettaman, häntä, joka oli korjauttanut vanhat penkit, hävittänyt rumentavat kuvat, panettanut uudet lasit kaikkiin särkyneihin ikkunoihin ja sivunnut koko kirkon liimavärillä. Siihen hänellä oli kai vapaa valta. Jos hän tahtoi lepyttää Kaikkivaltiaan vihaa, niin hyvähän oli, että hän koristi hänen temppelinsä ymmärryksensä mukaan. Mutta miksi hän otti siitä kiitosta?

Hän, jonka tunnolla oli leppymätön ankaruuden syy, hänen olisi pitänyt kirkkoon tultuaan laskeutua polvilleen häpeäjakkaralle ja pyytää ristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan kärsivällistä Jumalaa, että hän saisi olla täällä pyhätössään. Parempi olisi hänen ollut, jos hän olisi seisonut siellä poloisena pahantekijänä kuin istunut kunniassa ja siunattuna kuorissa, ottaen vastaan palkintoa siitä, että tahtoi tehdä sovinnon Jumalan kanssa.

Voi kreivi, varmaan Hän oli odottanut sinua häpeäjakkaralle. Hän ei antanut pilkata itseään sillä, etteivät ihmiset uskaltaneet sinua moittia. Hän on vieläkin se kiivas Jumala, joka panee kivet puhumaan, kun ihmiset vaikenevat.

Kun jumalanpalvelus oli loppunut ja viimeinen virsi veisattu, ei kukaan poistunut kirkosta, vaan pappi nousi saarnastuoliin pitämään kiitospuhetta kreiville. Mutta niin pitkälle ei toki jouduttukaan!

Sillä ovet lensivät auki, ja siinä tulivat vanhat pyhimykset takaisin kirkkoon, valuen Lövenin vettä, viheriän mudan ja ruskean liejun vallassa. He olivat kai kuulleet, että täällä pidetään ylistyspuheita sille, joka syöksi heidät hävityksen kuiluun ja joka ajoi heidät ulos Jumalan pyhästä huoneesta ja upotti heidät kylmiin, liottaviin aaltoihin. Vanhat pyhimykset tahtovat hekin lausua sanansa.

He eivät rakasta laineiden yksitoikkoista liplatusta. He ovat tottuneet virrenveisuuseen ja rukouksiin. He vaikenivat ja antoivat asiain mennä menojaan niin kauan kuin he luulivat siitä koituvan kunniaa Jumalalle. Mutta niin ei asianlaita ollutkaan. Täällä istuukin nyt kreivi Dohna kuorissa, loistossa ja kunniassa, ja tahtoo, että pitää palvella ja ylistää häntä Jumalan huoneessa. Sellaista he eivät voi kärsiä. Sen vuoksi he ovat nousseet vetisestä haudastaan ja marssivat nyt takaisin kirkkoon, kaiken kansan tuttuina. Siinä kulkee Pyhä Olavi, kruunu hatun ympärillä, ja Pyhä Eerikki, kultakukat kaavussa, ja harmaa Pyhä Yrjänä, ja pyhä Kristoffer, ei muita, sillä Saban kuningatar ja Judit eivät näet tulleet.

Mutta kun väki ehtii ensi hämmästyksestä toipua, niin suhisee kirkossa kuuluva kuiskaus:

"Kavaljeerit!"

Niin, kavaljeerit kuin kavaljeerit! Ja he menevät suoraan sanaakaan sanomatta kreivin luo ja nostavat hänen tuolinsa olkapäilleen ja kantavat hänet kirkosta ulos laskien hänet kirkonmäelle.

He eivät sano mitään eivätkä katso enemmän oikealle kuin vasemmallekaan. He kantavat vain kursailematta kreivi Dohnan Herran huoneesta ulos, ja kun se on tehty, menevät taas pois, suorinta tietä järvelle.

Heidän kimppuunsa ei karattu, eivätkä he juuri tuhlanneet aikaakaan selittääkseen tarkoitustaan. Se oli itsestäänkin selvä. "Me Ekebyn kavaljeerit ajattelemme omin nokin. Kreivi Dohna ei ansaitse ylistystä Herran huoneessa. Siksi me kannamme hänet ulos. Raahatkoon nyt kuka haluaa hänet takaisin sisään."

Mutta häntä ei kannettu sisään. Papin kiitospuheesta ei tullutkaan mitään. Kansa virtasi ulos kirkosta. Ei ollut ketään, joka olisi ajatellut muuta kuin että kavaljeerit olivat menetelleet oikein.

He muistivat vaaleaa, nuorta kreivitärtä, jota oli kidutettu niin julmasti Borgissa. He muistivat häntä, joka oli ollut köyhille niin hyvä, joka oli ollut niin suloinen nähdä, että oli ollut lohduttavaa häntä katsoa.

Synti oli tullut hurjin kujein kirkkoon; mutta sekä pappi että seurakunta tunsivat, että he olivat itse tekemäisillään pahemman kujeen itse Kaikkitietävälle. Ja he häpesivät itseään noiden villiytyneiden vanhain hupsujen edessä.

"Kun ihmiset vaikenevat, täytyy kivien puhua", he sanoivat.

Mutta siitä päivästä lähtien ei kreivi Henrik viihtynyt enää Borgissa. Eräänä pimeänä yönä elokuun alussa ajettiin umpivaunut portaiden eteen. Kaikki palvelijat asettuivat niiden ympärille, ja kreivitär Märta tuli ulos saalien peitossa, tiheä harso kasvojensa edessä. Kreivi talutti häntä, mutta kreivitärtä vapisutti ja kauhisti. Töin tuskin saatiin hänet eteisen poikki ja portaiden yli.

Sitten hän sentään pääsi vaunuihin, kreivi hyppäsi niihin hänen jälkeensä, ovet paukautettiin kiinni ja kuski antoi hevosten mennä minkä kavioista pääsi. Kun harakat seuraavana aamuna heräsivät, oli kreivitär Märta karannut.

Kreivi eli sitten kaukana etelässä. Borg myytiin ja on nyt monta kertaa vaihtanut omistajaa. Kaikkien täytyy sitä rakastaa. Harvat lienevät sen isäntinä olleet onnellisia.

Kahdestoista luku

JUMALAN MATKAMIES

Jumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä
Brobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa
Helgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä,
aivan metsänrinnassa.

Kapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan päällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt taas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt hän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän tiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä oman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä.

Jumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun hän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki epäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen rannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän nakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun vanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja kirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat pörhössä.

Tulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi kynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille. Emäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin nähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän muisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat Karlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta sormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa arvossa — sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina — oli kadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa ympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas.

Emäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen huhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä Lennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut vasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt sellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä toimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi vietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että se tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron virastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden kuritustyöhön.

Itse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä pois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli löytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja antanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja tavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli Sintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut ilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä kohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan, koska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814 sodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka kapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin hänet todistusten vajavuuden tähden.

Majatalon emäntä ei voinut miestä kyllikseen katsella. Kapteenin tukka oli tullut harmaaksi ja selkä köyristynyt; hänellä oli varmaankin ollut vaikeat päivät. — Mutta ystävällinen muotonsa ja iloinen luontonsa hänellä oli jäljellä. Hän oli yhä se sama Lennart-kapteeni, joka oli ollut mukana morsiussaatossa ja tanssinut hänen häissään. Hän varmaankin seisahtui yhä vielä puhelemaan jokaisen ihmisen kanssa, kenen tiellä tapasi, ja heitti lantin joka lapselle; hän varmaankin sanoi yhä jokaiselle ryppyiselle mummolle, että tämä tulee päivä päivältä yhä nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja yhä vieläkin hän istahtaa kai tynnyrille ja soittaa viulua väelle, joka juhannusriu'un ympärillä tanssii. Herranen aika, varmaan!

"No, Katri-muori", alkoi kapteeni, "eikö nyt uskalleta katsoakaan minua?"

Hän oli oikeastaan tullut tänne kuulustamaan, miten hänen kotonaan jaksettiin ja odotettiinko häntä palaavaksi. Niiden sopi tietää, että hän oli suorittanut rangaistuksensa tällä kertaa.

Majatalon emäntä kertoi hänelle pelkkiä hyviä uutisia. Hänen vaimonsa oli ollut reilu kuin mies. Hän oli vuokrannut uudelta omistajalta asumuksen, ja kaikki oli onnistunut hyvin. Lapset olivat terveitä, ja ilokseen niitä katseli. Ja tokihan ne häntä odottivat! Kapteenska oli ankara rouva, joka ei ilmaissut ajatuksiaan, mutta sen majatalon muori tiesi, ettei kukaan ollut saanut syödä Lennart-kapteenin lusikalla eikä istua hänen tuolillaan hänen poissa ollessaan. Nyt keväällä ei ollut mennyt päivääkään, ettei kapteenska olisi kävellyt aina sen kiven luo, joka on Brobyn mäen harjalla, ja katsellut alas tielle, eikö mies jo tule. Ja uudet vaatteet hän oli laittanut kapteenille, kotikutoiset vaatteet, joihin itse oli tehnyt enimmän työn. Kas, toki sen siitä arvaa, että kapteenia odotetaan, vaikkei rouva mitään sanonut.

"He eivät siis sitä usko?" sanoi Lennart-kapteeni.

"Ei, kapteeni", sanoi emäntä. "Kukaan ei sitä usko."

Silloin ei kapteeni viipynyt kauempaa tupasessa, silloin hän tahtoi lähteä kotiin.

Mutta hän sattui majatalon luona tapaamaan vanhoja, rakkaita tuttuja. Ekebyn kavaljeerit olivat juuri tulleet majataloon. Sintram oli kutsunut heidät sinne syntymäpäivilleen. Ja kavaljeerit eivät hetkeäkään epäilleet puristaa kuritushuonevangin kättä ja toivottaa häntä tervetulleeksi kotiin. Sintramkin teki niin.

"Rakas Lennart", hän sanoi, "ole varma, että Jumalalla oli jokin tarkoituksensa."

"Huuti, lurjus!" huusi kapteeni Lennart. "Luuletko sinä, etten minä tiedä, ettei suinkaan meidän Herramme pelastanut sinua pyövelin pölkyltä?"

Toiset nauroivat. Mutta Sintram ei suuttunut vähääkään. Hänestä ei ollut ollenkaan vastenmielistä kuulla, että ihmiset vihjailivat hänen liitostaan pahan kanssa.

Niin, ja sitten he veivät Lennart-kapteenin takaisin sisään tyhjentääkseen tervetuliaislasin hänen kanssaan; sen jälkeen hän saisi kohta jatkaa matkaansa. Mutta hänenpä kävi huonosti. Hän ei ollut juonut tuollaisia pettäviä aineita viiteen vuoteen. Hän ei ollut kai koko päivänä syönyt, ja oli pitkästä matkastaan upo-uupunut. Tietenkin hänen päänsä meni pyörälle parista lasista.

Kun kavaljeerit saivat hänet niin pitkälle, ettei hän enää oikein tiennyt mitä teki, pakottivat he hänet ottamaan lasin toisensa jälkeen, eivätkä he tarkoittaneet sillä mitään pahaa, se oli pelkkää hyväntahtoisuutta miestä kohtaan, joka ei ollut maistanut sellaista hyvää viiteen vuoteen.

Muuten hän oli miesten raittiimpia. Ja tietysti voi nyt myös arvata, ettei hänen aikomuksensa ollut humaltua; hänenhän piti mennä kotiin vaimonsa ja lastensa luo. Mutta sen sijaan hän nyt jäikin makaamaan kapakkahuoneen penkille ja nukkui siihen.

Hänen siinä maatessaan houkuttelevan tietämättömänä kaikesta otti Gösta hiilen ja vähäisen puolukkamehua ja maalasi hänen kasvonsa. Hän teki kapteenille oikean ryövärinnaaman; hänen mielestään se sopi niin mainiosti, kun hän tuli suoraan vankilasta. Hän teki kapteenille mustan silmän, veti punaisen arven nenän poikki, sotki tukan sekaviksi töyhdöiksi otsalle ja nokesi koko kasvot.

He nauroivat hetkisen tälle, sitten aikoi Gösta pestä naamion pois.

"Anna olla", sanoi Sintram, "niin että hän saa nähdä sen itsekin noustuaan. Se huvittaa häntä."

Niin, se sai jäädä silleen, eivätkä kavaljeerit ajatelleet kapteenia sen enempää. Pidot kestivät koko yön. Päivän noustessa he lähtivät. Silloin oli tosiaan heidän aivoissaan enemmän viiniä kuin älyä.

Nytpä kysymys, mitä tehtäisiin Lennart-kapteenille. "Viedään hänet kotiin", sanoi Sintram. "Ajatelkaapas, miten iloiseksi hänen vaimonsa tulee! Onpa hauskaa nähdä hänen iloaan. Mieltäni ihan liikuttaa, kun sitä ajattelen. Viedään hänet kotiin!"

Kaikkia liikutti tämä ajatus. Herra Jumala, miten hän tulee iloiseksi, tuo ankara Helgesäterin rouva!

He pudistelivat Lennart-kapteenin jaloilleen ja nostivat hänet ajopeleihin. Uniset tallirengit olivat aikaa sitten ajaneet ne kuistin eteen. Ja niin matkasi sitten koko joukko Helgesäteriin: toiset torkkuivat ja olivat pudota kärryistä, toiset lauloivat pysyäkseen valveilla. He eivät, koko sakki, näyttäneet juuri roistojoukkiota kauniimmalta, tylsiä kun olivat, kasvot pöhöksissä.

He pääsivät kuitenkin perille, jättivät hevoset takapihaan ja marssivat koko lailla juhlallisina portaille. Beerencreutz ja Julius taluttivat Lennart-kapteenia välissään.

"Laittaudu aikamieheksi, Lennart", sanoivat he hänelle. "Nythän olet kotonasi. Etkö sinä näe, että olet kotonasi?"

Hän sai silmänsä auki ja selvisi melkein juopumuksestaan. Hänen mielensä heltyi siitä, että he olivat saattaneet hänet kotiin.

"Ystävät", hän sanoi ja pysähtyi pitämään heille puhetta, "olen kysynyt
Jumalalta, ystävät, miksi niin paljon pahaa on saanut päälleni tulla."

"Ole hiljaa, Lennart, äläkä saarnaa!" karjaisee Beerencreutz.

"Anna hänen jatkaa", sanoo Sintram, "hän puhuu hyvin."

"Olen kysynyt häneltä enkä ymmärtänyt; nyt ymmärrän. Hän tahtoi näyttää minulle, millaisia ystäviä minulla oli. Ystäviä, jotka saattavat minut kotiin, nähdäkseen minun ja minun vaimoni iloa. Sillä minun vaimoni odottaa minua. Mitä on viiden vuoden kurjuus sen rinnalla!"

Nyt jyristeltiin kovin nyrkein ovea. Kavaljeereilla ei ollut aikaa enää kuunnella.

Sisällä alettiin liikkua. Piiat heräsivät ja katsoivat ulos. He tempasivat vaatteet ylleen, mutta eivät uskaltaneet avata moiselle miesjoukolle. Vihdoinkin vedettiin salpa pois. Kapteenska astui itse ulos.

"Mitä te tahdotte?" hän kysyi.

Beerencreutz vastasi:

"Me toimme miehesi tänne."

He työnsivät Lennart-kapteenia, ja rouva näki hänen tulla hoipertelevan itseään kohti, juopuneena, kasvoiltaan kuin ryöväri. Ja hänen takanaan hän näki koko tuon hoippuvain, juopuneiden miesten joukon.

Rouva peräytyi askelen, kapteeni tuli perästä syli avoinna. "Sinä menit varkaana", huudahti rouva, "ja tulet takaisin renttuna." Sen sanottuaan hän aikoi mennä sisään.

Kapteeni ei ymmärtänyt. Hän aikoi seurata vaimoaan, mutta silloin tyrkkäsi rouva häntä rintaan.

"Luuletko sinä, että minä aion ottaa vastaan huoneeni ja lasteni herraksi sinun kaltaistasi?"

Ovi lensi kiinni, ja salpa vajosi paikoilleen.

Kapteeni Lennart syöksyi ovea kohti ja alkoi sitä rynkyttää.

Silloin eivät kavaljeerit mitenkään voineet olla nauramatta. Hän oli ollut niin varma vaimostaan, ja nyt ei toinen tahtonut hänestä tietääkään. Se oli heidän mielestään naurettavaa.

Kun Lennart-kapteeni kuuli heidän nauravan, hän hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tahtoi lyödä heitä. He juoksivat pakoon ja nakkautuivat ajoneuvoihinsa. Hän perästä, mutta kompastui innoissaan kiveen ja lensi nurin. Hän pääsi taas jaloilleen, mutta ei ajanut enää toisia takaa. Sekavassa mielentilassaan hän tuli ajatelleeksi jotain. Tässä maailmassa ei tapahdu mitään Jumalan tahtomatta, ei mitään.

"Mihin Sinä tahdot viedä minua?" hän kysyi. "Olen höyhen, jota henkesi tuulahdus ajaa. Olen Sinun leikkipallosi. Mihin tahdot minua viedä? Miksi suljet minulta kotini ukset!"

Hän vaelsi pois kotoaan, luullen että Jumala niin tahtoi.

Auringon noustessa hän seisoi Brobyn mäkien harjalla ja katsoi laaksoihin. Ah, ei tiennyt silloin laakson poloinen väki pelastajansa lähestyvän. Ei ollut ainoakaan köyhä eikä murheellinen sitonut seppeleitä myöhään kuihtuneista puolukanvarsista ja ripustanut majansa oven päälle. Ei pantu niille kynnyksille, joiden yli hän pian oli astuva, tuoksuvan lavendelin lehtiä eikä pellonpientaren kukkia. Eivät nostaneet äidit lapsiaan käsivarrelleen, että ne saisivat nähdä tuon miehen tulevan. Ei ollut majojen sisus puhdistettu ja hieno, eikä musta liesi lemuavain katajain verhoama. Eivät tehneet miehet kedoilla työtä tulisin innoin, että hänen silmänsä olisivat ilahtuneet nähdessään muokatun pellon ja hyvin kaivetun ojan.

Ah, sieltä missä hän seisoi, näkivät hänen tuskaisat silmäyksensä vain, miten kuivuus oli tuhonnut, miten sadot olivat palaneet ja miten kansa tuskin näytti huolivan muokata maata ensi vuoden sadon vuoksi. Hän katsoi ylemmäksi sinisiä vuoria kohti, ja aamun kirkas aurinko näytti hänelle ruskeiksi palaneet seudut, joilla kulovalkeat olivat liikkuneet. Hän näki, että kuivuus oli melkein hävittänyt tiepuolen koivut. Hän arvasi monista pienistä merkeistä, mäskinhajusta, jota tunsi kulkiessaan erään talon ohitse, kaatuneista aidoista ja vähistä kotiin tuoduista ja hakatuista haloista, ettei kansa hoidellut itseään, että hätä oli käsissä ja että ihmiset hakivat lohdutusta välinpitämättömyydestä ja viinasta.

Mutta kenties oli hänen tarpeellista nähdä mitä näki. Sillä hänen ei suotu nähdä viheriöivän viljan orastavan omalla pellollaan, ei odotella oman lieden ääressä hehkuvain hiilten sammumista, ei tuntea omain lasten pehmeäin kätten puristuksia, ei tietää, että hänen tukenaan on hurskas vaimo. Kenties oli tarpeen hänelle, jonka mieltä syvä suru painoi, että oli muita, joille hän voi tarjota heidän köyhyydessään lohdutusta. Kenties oli tarpeellista hänelle, että oli sellainen katkera aika, jolloin luonnon karuus koetteli köyhempää kansaa puutteella ja niin parempiosainen sitä vielä lisäksi turmeli.

Lennart-kapteeni seisoi Brobyn mäellä ja alkoi ajatella, että ehkäpä
Jumala tarvitsee häntä. Häntä ei kutsunut vaimo kotiin.

On huomattava, etteivät kavaljeerit voineet aavistaakaan, että he olivat syypäitä kapteeninrouvan kovuuteen. Sintram vaikeni. Seudulla puhuttiin moittivasti vaimosta, joka oli ollut liian ylpeä ottamaan vastaan niin hyvää miestä. Kerrottiin, että hän torjui jyrkästi, jos koetti puhella hänelle hänen miehestään, oli puhuja kuka tahansa. Hän ei kärsinyt kuulla mainittavan hänen nimeänsäkään. Lennart-kapteeni taas ei yrittänyt saattaa häntä parempiin ajatuksiin.

Näin tapahtui eräänä päivänä:

Vanha talollinen makaa kuolinvuoteellaan Högbergin kylässä. Hän on nauttinut ehtoollista, ja hänen elämänsä voimat ovat ehtyneet, hänen täytyy kuolla.

Levotonna kuin ainakin pitkän matkan alkaja hän muutattaa vuodettaan keittiöstä tupaan ja taas tuvasta keittiöön. Siitä ymmärretään paremmin kuin raskaasta rinnan korinasta ja sammuvasta katseesta, että hänen hetkensä on tullut.

Hänen ääressään seisoo hänen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Hän on ollut onnellinen, rikas, arvossapidetty. Hänen kuolinvuoteensa ei ole hyljätty. Kärsimättömät vieraat eivät ympäröi häntä viime hetkinä. Vanha mies puhuu itsestään, ikään kuin seisoisi Jumalan kasvojen edessä, ja huokauksin ja myöntävin sanoin todistavat ympärillä seisovat, että hän puhuu totta.

"Minä olen ollut ahkera työntekijä ja hyvä isäntä", hän sanoo. "Minä olen rakastanut vaimoani kuin oikeaa kättäni. En ole antanut lasteni kasvaa kuritta ja hoidotta. En ole juopotellut. En ole siirtänyt rajamerkkejä. En ole hoputtanut hevosta ylämäessä. En ole pitänyt lehmiä nälässä talvella. En ole antanut lampaiden kitua kesällä villassaan."

Ja hänen ympärillään toistavat itkevät palvelijat kuin kaiku: "Hän on ollut hyvä isäntä. Oi, Herra Jumala! Hän ei ole hoputtanut hevosta ylämäessä, ei antanut lampaiden hikoilla kesällä villassaan."

Mutta ovesta on aivan huomaamatta puikahtanut sisään köyhä mies pyytääkseen ruoanapua. Hänkin on kuullut kuolevan sanat ja jäänyt seisomaan hiljaa ovensuuhun.

Ja sairas jatkaa: "Olen raatanut metsää ja kuivattanut niittyä. Viilsin auralla suoria vakoja. Rakensin ladon kolme kertaa suuremmaksi, kolme kertaa suurempaa satoa varten kuin isieni olivat. Teetin kirkkaista taalareista kolme hopeapikaria; minun isäni teetti ainoastaan yhden."

Kuuntelijan korviin ovelle tunkeutuvat kuolevan sanat. Hän kuulee kuolevan todistavan itsestään niinkuin hän seisoisi Jumalan istuimen edessä. Hän kuulee palvelusväen ja lasten vahvistaen todistavan. "Hän viilsi aurallaan suoria vakoja, niin hän teki!"

"Jumala antaa minulle hyvän paikan taivaassa", sanoo vanhus.

"Herra ottaa meidän isäntämme hyvin vastaan", sanovat palvelijat.

Oven ääressä seisova mies kuulee sanat, ja kauhu valtaa hänet, joka on viisi pitkää vuotta ollut Herran leikkipallona, höyhenenä, jota hänen henkensä tuulahdus on ajanut.

Hän menee sairaan luo ja ottaa häntä kädestä.

"Ystävä, ystävä", hän sanoo, ja hänen äänensä vapisee tuskasta. "Oletko sinä ajatellut, kuka se Herra on, jonka kasvojen eteen sinun pitää pian astua. Hän on suuri Jumala, hän on hirmuinen Jumala. Monet maailmat ovat hänen peltomaansa. Myrsky on hänen hevosensa. Avarat taivaat vapisevat hänen jalkansa painosta. Ja sinä asetut hänen eteensä ja sanot: 'Minä viilsin suorat vaot, minä olen kylvänyt ruista, minä olen kaatanut metsää!' Tahdotko kerskua hänen edessään ja verrata itseäsi häneen? Sinä et tiedä, miten mahtava on Herra, jonka valtakuntaan sinun on matkattava."

Vanhuksen silmät laajenevat, kauhu tempoilee hänen suutaan, hänen korahtelunsa käy raskaammaksi.

"Älä astu Jumalasi eteen suurin sanoin!" jatkaa matkamies. "Maan mahtavat ovat kuin puidut oljet hänen ladossaan. Hänen päivätyönsä on rakennella aurinkoja. Hän on kaivanut meret ja pystyttänyt vuoret. Hän on pukenut maan yrteillä. Hän on suunnaton työntekijä, ei sinun pidä verrata itseäsi häneen. Taivu sinä hänen edessään, pakeneva ihmissielu! Makaa nöyrästi tomussa Herran Jumalasi edessä! Jumalan myrsky raivoaa päälläsi! Jumalan viha iskee sinut kuin tuhoava salama. Kumarru! Tartu kuin lapsi hänen kaapunsa liepeihin ja anele turvaa! Makaa syvällä tomussa ja pyydä armoa! Nöyrry, ihmissielu, nöyrry Luojasi edessä!"

Sairaan silmät ammottavat, hänen kätensä menevät ristiin, mutta hänen kasvonsa alkavat loistaa ja korahdukset lakkaavat.

"Ihmissielu, poistuva ihmissielu", huutaa mies. "Niin totta kuin sinä olet laskeutunut viime hetkelläsi nöyrästi Jumalasi eteen, niin totta ottakoon hän sinut kuin lapsen käsivarrelleen ja vieköön sinut taivaansa ihanuuteen!"

Vanhus huokaa viimeisen henkäyksensä, ja niin on kaikki lopussa. Lennart-kapteeni kumartaa päänsä ja rukoilee. Kaikki huoneessa olijat rukoilevat raskaasti ja huoaten.

Kun he nostavat päänsä, lepää vanha isäntä siinä hiljaisen rauhallisena. Hänen silmänsä näyttävät vielä loistavan ihanain näkyjen kajastusta, hänen suunsa hymyilee, hänen kasvonsa ovat kauniit. Hän on nähnyt Jumalan.

"Oi, sinua, suuri, kaunis ihmissielu", ajattelevat ne, jotka katselevat häntä, "nyt sinä olet katkonut tomun kahleet. Viime hetkelläsi kohosit sinä Luojasi luo. Sinä nöyrryit hänen edessään, ja hän nosti sinut kuin lapsen käsivarrelleen."

"Hän on nähnyt Jumalan", sanoo vainajan poika ja sulkee kuolleen silmät.

"Hän näki taivaan avoinna", nyyhkivät lapset ja palvelijat.

Vanha emäntä ottaa vapisevalla kädellään Lennart-kapteenia kädestä.

"Te autoitte häntä pahimmasta, kapteeni."

Hän seisoo mykistyneenä. Voimakkaiden sanojen ja suurtekojen lahja on hänelle annettu. Hän ei tiedä miten. Hän värisee kuin perho kotelonsa reunalla, siipien auetessa auringonpaisteeseen, nekin kimaltaen kuin auringonpaiste.

Se hetki vei Lennart-kapteenin kansan pariin. Muuten hän olisi kai mennyt kotiinsa ja antanut vaimonsa nähdä oikeat kasvonsa, mutta siitä silmänräpäyksestä hän uskoi, että Jumala tarvitsi häntä. Hänestä tuli Jumalan matkamies, joka toi köyhille apuaan. Ajan hätä oli suuri, ja paljon oli kurjuutta, jota viisaus ja hyvyys saattoi parantaa paremmin kuin kulta ja mahti konsanaan.

Lennart-kapteeni tuli eräänä päivänä köyhäin maalaisten luo, jotka asuivat Gurlita-kukkulan seuduilla. Heillä oli suuri hätä; perunat olivat loppuneet ja rukiinkylvöä, joka olisi ollut tehtävä palaneihin murtoihin, ei voitu toimittaa, sillä siementä ei ollut.

Silloin otti Lennart-kapteeni pienen veneen ja souti viistoon järven yli Forsiin ja pyysi Sintramia lahjoittamaan väelle ruista ja perunoita. Sintram otti hänet hyvin vastaan: hän vei hänet suuriin, hyvinvarustettuihin vilja-aittoihinsa ja kellareihin, joissa perunoita oli vielä jäljellä viime vuoden sadosta, ja antoi hänen täyttää kaikki pussit ja säkit, mitä hänellä oli matkassaan.

Mutta kun Sintram näki pienen veneen, piti hän sitä niin suurelle kuormalle liian pienenä. Tuo ilkimys kannatti säkit suureen veneeseen, joita hänellä oli monta, ja käski vahvan Maunu-renkinsä soutaa kuorman järven yli. Lennart-kapteenin ei tarvinnut muuta kuin kuljettaa tyhjää venettään.

Hän jäi kuitenkin vahvasta Maunusta jälkeen, sillä renki oli mestari soutamaan ja tavattoman vahva. Lennart-kapteeni myös uneksii, soudellessaan kauniin järven yli, ja hän ajattelee noiden pienten jyvien ihmeellisiä vaiheita. Nyt ne heitetään mustaan tuhkamultaan, kivikkoon ja kannikkoon, mutta ne itävät kyllä ja juurtuvat erämaassa. Hän ajattelee pehmeitä, heleänvihreitä oraita, jotka sitten verhoavat maan, ja ajatuksissaan hän jo kumartuu ja hivelee niiden pehmoisia kärkiä. Ja sitten hän huomaa, miten syksy ja talvi kattaa nämä heikot, pienet raukat ja miten ne kuitenkin ovat tuoreet ja uljaat, kun kevät tulee ja ne saavat ruveta tosissaan kasvamaan. Hänen vanha sotilaansydämensä ilahtuu hänen ajatellessaan noita kankeita korsia, jotka seisovat niin suorina, monta kyynärää korkeina, huippuiset tähkät latvoissa. Emien pienet untuvatöyhdöt vapisevat, heteiden ruuti tupruaa aina puiden latvoihin, ja siten saavat tähkäpäät tuskan ja taistelun jälkeen täyttyä pehmeällä, imelällä jyväaineella. Ja kun sitten viikate viuhtoo ja oljet kaatuvat ja varstat alkavat jyskää niillä, kun mylly saa jauhaa ytimen jauhoksi ja jauhot paistetaan leiväksi, ah, miten paljon nälkää tyydyttävätkään silloin nuo jyvät, jotka ovat tuolia edeltä kulkevassa veneessä.

Sintramin vene laski Gurlitan seutulaisten venevalkamaan, ja monet nälkäiset kiiruhtivat veneelle. Silloin sanoi renki, kuten hänen isäntänsä oli käskenyt.

"Tehtaanpatruuna lähetti nämä maltaat ja viljat teille, talonpojat.
Sanoi kuulleensa, ettei teillä ole viinaa."

Silloin tulivat ihmiset kuin hulluiksi. He ryntäsivät veneelle ja hyppäsivät veteen kiskoakseen itselleen pusseja, mutta niin ei Lennart-kapteeni varmaankaan tarkoittanut. Hänkin joutui jo rantaan ja hän vihastui kovin nähdessään väen aikomuksen. Hän aikoi perunat ruoaksi ja rukiin siemeneksi; maltaita ei hän ollut ajatellutkaan pyytää.

Hän huusi ja käski rahvasta, että on annettava säkkien olla, mutta häntä ei toteltu.

"Tulkoon ruis suussanne hiekaksi ja perunat kurkussanne kiviksi!" huusi hän silloin, sillä hän oli ylen katkeroitunut, kun he siten kiskoivat viljaa itselleen.

Samassa tuokiossa näytti siltä kuin Lennart-kapteeni olisikin tehnyt ihmeen. Kaksi naista, jotka taistelivat pussista, repivät siihen reiän ja näkivät pussissa paljasta hiekkaa; miehet, jotka nostivat perunasäkkejä, tunsivat, kuinka ne olivat raskaat, aivan kuin kiviä täynnä.

Kiviä ja hiekkaa oli kaikki, kiviä ja hiekkaa. Väki katsoi kauhusta mykkänä Jumalan ihmemiestä, joka oli tullut heidän pariinsa. Lennart-kapteeni itsekin oli hetken ihan hämmästyksen lamaama. Vain vahva Maunu nauroi.

"Souda kotiisi, mies", sanoi Lennart-kapteeni, "ennen kuin talonpojat arvaavat, ettei näissä säkeissä koskaan ole ollutkaan muuta kuin hiekkaa, muuten pelkään, että he hukuttavat sinut veneinesi."

"Eipä tässä pelättäne", sanoi mies.

"Mene nyt vain", sanoi Lennart-kapteeni niin käskevällä äänellä, että renki lähti.

Sitten selitti Lennart-kapteeni rahvaalle, kuinka Sintram oli pettänyt heitä, mutta miten hän selittikään, he eivät uskoneet muuta kuin että oli tapahtunut ihme. Huhu levisi tästä pian, ja kun kansa suuresti rakastaa ihmeitä, niin uskottiin pian yleisesti, että Lennart osasi tehdä ihmetekoja. Hän tuli siten hyvin mahtavaksi talonpoikien seassa, ja he sanoivat häntä Jumalan matkamieheksi.

Kolmastoista luku

KIRKKOMAA

Oli kaunis elokuun ilta. Löven välkkyi peilityynenä, auer verhosi vuoret, oli tullut viileä.

Silloin asteli Beerencreutz, valkoviiksinen eversti, lyhytkasvuinen, vankka sankari, kukkupeli takataskussaan, alas järvenrantaan ja asettui tasapohjaiseen ruuheen. Häntä seurasi majuri Anders Fuchs, hänen vanha asetoverinsa, ja pieni Ruster, huilunpuhaltaja, joka oli ollut rummunlyöjänä Vermlannin jääkäripataljoonassa ja monta vuotta seurannut everstiä ystävänä ja palvelijana.

Järven toisella rannalla on kirkkomaa, Svartsjön hoitamaton kirkkomaa. Siellä täällä vinoja, ratisevia rautaristejä, mättäitä kuin kyntämättömällä pellolla, vihvilää ja rannukasta ruohoa, joka on kylvetty sinne muistuttamaan, ettei kenenkään ihmisen elämä ole toisen kaltainen, vaan vaihtelee erivärisenä kuin ruohon lehti. Siellä ei ole hiekoitettuja käytäviä eikä muita varjokkaita puita kuin lehmus vanhan kappalaisen unohdetulla haudalla. Kiviaitaus sulkee jyrkkänä ja korkeana ketoparan piiriinsä. Köyhä ja lohduton on tuo kirkkomaa, ruma kuin saiturin kasvot, jotka kuihtuvat niiden vaikertaessa, joiden onnen hän varasti. Ja ne ovat toki autuaita, jotka lepäävät siellä, ne jotka on laskettu vihittyyn maahan virsiä veisaten ja rukoillen. Mutta Acquilon, kortinlyöjä, hän, joka kuoli viime vuonna Ekebyssä, hänet on täytynyt haudata muurin ulkopuolelle. Tämä mies, joka oli ennen ollut niin ylväs ja ritarillinen, tuo urhea soturi, rohkea metsänkävijä, peluri, joka piti onnen ihan vankinaan, hän joutui kuitenkin hävittämään kaiken, mitä oli itse hankkinut, ja kaiken mitä hänen vaimonsa oli hoitanut. Vaimonsa ja lapsensa hän oli hylännyt monta vuotta sitten viettääkseen kavaljeerielämää Ekebyssä. Eräänä iltana viime kesänä hän oli pelannut talonsa, josta perhe eli. Sen sijaan, että olisi suorittanut velkansa, hän ampui itsensä. Mutta itsemurhaajan ruumis haudattiin poloisen kirkkomaan sammaltuneen muurin ulkopuolelle.

Hänen kuoltuaan oli kavaljeereja ollut vain kaksitoista: hänen kuoltuaan ei kukaan tullut ottamaan kolmannentoista paikkaa, ei muut kuin se musta, joka jouluaattona ryömi masuunista pajaan.

Kavaljeereista oli hänen kohtalonsa ollut katkerampi kuin edeltäjäinsä. Kyllähän he tiesivät, että yhden täytyi heistä kuolla joka vuosi. Mitäpä pahaa siinä? Kavaljeerit eivät saa tulla vanhoiksi. Jos heidän sameat silmänsä eivät jaksa erottaa kortteja, jos heidän vapisevat kätensä eivät voi kohottaa lasia, mitä on elämä heille, mitä he elämälle? Mutta maata kuin koira kirkkomaan aidan ulkopuolella, jossa turve ei saa levätä rauhassa, vaan laitumen lampaat sitä tallaavat ja lapio ja aura haavoittavat, josta kulkija menee ohitse hidastuttamatta askelten vauhtia ja jossa lapset leikkivät hillitsemättä nauruaan ja pilaansa, maata siellä, jonne kivimuuri estää äänen kuulumasta silloin, kun tuomion enkeli herättää pasuunallaan kaikki kuolleet aidan sisäpuolelta — voi, maata siellä!

Nyt soutaa Beerencreutz ruuhella yli Lövenin. Hän tulee illalla tuon minun unelmieni järven yli, jonka rannoilla olen nähnyt jumalien vaeltavan ja jonka syvyydestä taikalinnani kohoaa. Hän soutaa yli Lagön laguunain, jossa kuuset kohoavat suoraan vedestä ja kasvavat matalilla, ympyriäisillä hiekkasärkillä; jossa sortuneen merirosvolinnan rauniot ovat vielä saaren jyrkällä huipulla; hän sivuaa Borgin niemen ja kuusipuiston, jossa vanha petäjä riippuu vielä paksuilla juurillaan sen rotkon suulla, mihin vankka karhu ennen vangittiin ja missä kiviröykkiö ja hautakummut todistavat paikan korkeaa ikää.

Hän soutaa niemen ympäri, nousee maihin kirkkomaan rannassa ja menee sitten niitettyjen ketojen yli, jotka ovat Borgin kreivin aluetta, Acquilonin haudalle.

Sinne tultuaan hän kumartuu ja taputtelee turvetta, kuten kevyesti hyväillään peitettä, jonka alla sairas ystävä lepää. Sitten hän ottaa taskustaan kukkukortit ja istuutuu haudan ääreen.

"Hän on niin yksinään täällä erillään, Johan Fredrik. On kai pienestä pelistä mielissään."

"On synti ja häpeä, että semmoisen miehen täytyy olla täällä ulkopuolella", sanoo suuri karhunkaataja Anders Fuchs ja istuutuu hänen viereensä.

Mutta pikku Ruster, huilunpuhaltaja, virkkaa liikuttuneella äänellä ja kyynelten ahkerasti tippuessa hänen pienistä, punaisista silmistään:

"Lähinnä teitä, eversti, lähinnä teitä hän oli parhain mies, mitä olen tuntenut."

Nuo kolme arvonmiestä istuvat nyt haudan ympärillä ja jakavat vakavasti ja hartaasti kortit.

Minä katselen maailmaa, näen monta hautaa. Tuolla lepää hän, tuo mahtava, marmorin painamana. Surumarssi kaikuu hänen haudallaan. Liput lasketaan kummulle. Näen niiden haudat, joita on paljon rakastettu. Kukkia, kyynelten kastamia ja suutelojen hyväilemiä, lepää kevyesti heidän viheriöivillä nurmillaan. Unohdettuja hautoja minä näen, ylimielisiä hautoja, valehtelevia lepopaikkoja, ja toisia, jotka eivät sano mitään; mutta koskaan minä en ennen ole nähnyt musta- ja valkearuutuista Killeä ja kulkusmyssyistä Blarenia kutsuttavan haudan asustajan ratoksi.

"Johan Fredrik voitti", sanoo eversti ylpeästi. "Enkö sitä jo arvannut. Minä se opetin häntä pelaamaan. Niin, nyt me olemme kellellämme, me kolme, ja hän yksinään elossa."

Sitten hän kokoaa kortit pakkaan, nousee ylös ja vaeltaa toisten seuraamana takaisin Ekebyhyn.

Nytpä kuollut mahtanee tietää ja tuntea, etteivät kaikki ole unohtaneet häntä ja hänen hyljättyä hautaansa. Kummallista kunnioitusta osoittavat harhautuneet sydämet niille, joita rakastavat; mutta hän, joka makaa muurin ulkopuolella, hän, jonka kuollut ruumis ei ole saanut levätä vihityssä maassa, hänen on syytä iloita, etteivät kaikki hylkää häntä.

Ystävät, ihmisten lapset, kun minä kuolen, saan varmaan levätä keskellä kirkkomaata, isieni haudassa. Varmaankaan en ole ryöstänyt omieni elatusta, en kohottanut kättäni omaa henkeäni vastaan, mutta yhtä varmaan en ole saanut sellaista rakkautta, yhtä varmaan ei kukaan tahdo minulle tehdä niin paljon kuin nuo kavaljeerit tälle tihutyön tekijälle. Aivan varmaan ei tule kukaan illalla, kun aurinko menee mailleen ja kuolleiden kartanoissa on yksinäistä ja surullista, panemaan kirjavia kukkukortteja minun nikamaisten sormieni väliin.

Ei edes tulla — niinkuin minä muuten kernaammin soisin, sillä kortit houkuttelevat minua sangen vähän — haudalleni viuluin ja käyrin, jotta henkeni, joka harhailee maatuvan tomun ympärillä, saisi keinua sävelten virralla niinkuin joutsen keinuu kimaltelevilla laineilla.

Neljästoista luku

VANHOJA LAULUJA

Marianne Sinclaire istui elokuun lopulla hiljaisena arkipäivänä huoneessaan ja järjesti kirjeitään ja papereitaan.

Hänen ympärillään oli aika sekasorto. Suuria, nahkaisia matkalaukkuja ja raudoitettuja kirstuja oli tuotu huoneeseen. Tuolit ja sohvat olivat hänen vaatteittensa peitossa. Ylisiltä ja kaapeista ja petsattujen kirstujen laatikoista oli kaikki vedetty esille, silkit ja liinavaatteet välkähtelivät, korut oli levitetty puhdistettaviksi, saalit ja turkit piti valita ja tarkastaa.

Marianne varustautui pitkälle matkalle. Ei ollut varmaa, palaisiko hän enää koskaan kotiin. Hän oli elämänsä käännekohdassa ja poltti sen vuoksi paljon vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Hän ei tahtonut kantaa menneiden muistojen kuormaa.

Siinä istuessaan ja puuhaillessaan joutuu hänen käteensä nippu vanhoja runoja. Ne olivat vanhoja kansanlaulu-muistiinpanoja, joita hänen äitinsä hänen pienenä ollessaan oli hänelle laulellut. Hän aukaisi rihman, joka oli nipun ympärillä, ja alkoi lukea.

Hän hymyili surumielisesti, kun oli hetken lukenut; merkillistä viisautta julistivat nuo vanhat laulut hänelle:

Älä usko onneen, älä onnen merkkiin, älä luota ruusuihin, kauneihin lehtiin.

Älä usko nauruun, sanoivat ne. Katso, kaunis Valborg-neito ajaa kultaisessa karmissaan, ja hänen huulensa hymyilevät, mutta hän on niin surullinen kuin kierisivät kaviot ja pyörät hänen elämänsä onnen ylitse.

Älä usko tanssiin, sanoivat ne. Moni jalka kiitelee keveästi yli vahatun palkin, mutta mieli on raskas kuin lyijy. Hauska ja vallaton on pieni, tanssiva Kirsti, vaikka hän tanssikin nuoren elämänsä hukkaan.

Älä usko pilaan, sanovat ne. Moni astuu pöytään leikkiä laskevin huulin, vaikka on surusta kuolla. Tuossa istuu nuori Adeline ja antaa leikillä tarjota itselleen herttua Fröjdenborgin sydäntä, varmana, että hänen tarvitsee vain nähdä se saadakseen voimaa kuolla.

Oi, te vanhat laulut, mihin pitää siis uskoa, kyyneleihin ja suruunko?

Helposti kääntyy surullinen hymyilemään, mutta se, joka on iloinen, hän ei voi itkeä. Kyyneleihin ja huokauksiin uskovat vanhat laulut, ainoastaan suruun ja surun merkkiin. Suru on todellista, oleellista, se on kiinteä ikivuori löysän hiekan alla. Suruun voi uskoa ja surun merkkiin.

Mutta ilo on vain surua, joka teeskentelee. Ei ole oikeastaan maan päällä muuta kuin surua.

"Oi, te lohduttomat", sanoi Marianne, "eikö teidän vanha viisautenne raukea elämän täyteläisyyden edessä!"

Hän meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan, jossa hänen vanhempansa juuri huvikseen kävelivät. He kävelivät edestakaisin leveitä käytäviä ja puhuivat kaikesta, mitä silmin huomasivat: nurmen nukasta ja taivaan linnuista.

"Kas", sanoi Marianne, "tässä huokailee nyt sydän surusta, vaikkei se ennenkään ollut kovin onnellinen."

Ja hän ajatteli nyt yht'äkkiä, että kenties kaikki lopultakin oli ihmisen omassa vallassa, että suru ja ilo aiheutui vain hänen erilaisista ajatustavoistaan. Hän tutkisteli itseään, onni vaiko onnettomuus häneen oli osunut tänä vuonna. Hän tiesi tuskin sitä itsekään.

Hän oli elänyt katkeria aikoja. Hänen sielunsa oli ollut sairas. Hänet oli taivutettu maahan syvään alennukseen. Sillä kun hän oli tullut takaisin kotiinsa, oli hän sanonut itselleen: "En tahdo muistella mitään pahaa isästäni." Mutta niin hänen sydämensä ei sanonut. "Hän on tuottanut minulle kuolemansurun", sanoi se, "hän on erottanut minut siitä, jota rakastin, hän on suistanut minut epätoivoon lyödessään äitiä. En suinkaan toivo hänelle mitään pahaa, mutta minä pelkään häntä." Ja hän huomasi, miten hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa, kun isä tuli ja istuutui hänen viereensä; hän olisi halunnut paeta isän luota. Hän koetti rohkaista mieltään, hän puhui hänen kanssaan kuten tavallisesti ja oli melkein alinomaa hänen seurassaan. Hän osasi hillitä itsensä, mutta hän kärsi sanomattomasti. Hän inhosi vihdoin isässä kaikkea: hänen karkeaa, vahvaa ääntään, hänen raskasta käyntiään, hänen suuria käsiään, koko tuota valtavaa sankariolentoa. Hän ei toivonut isälle mitään pahaa, hän ei tahtonut häntä vahingoittaa, mutta hän ei voinut enää lähestyä häntä tuntematta pelkoa ja inhoa. Hänen kukistettu sydämensä kosti. "Sinä et antanut minun rakastaa", se sanoi, "mutta minä olen kumminkin sinun herrasi, sinun herrasi, sinun täytyy nyt vihata."

Kun hän oli niin tottunut aina tutkimaan sisäistä itseään, hän huomasi hyvin, miten tämä inho yhä syveni, miten se päivä päivältä kasvoi. Samalla tuntui siltä kuin hän olisi nyt ollut iäksi kytketty kotiin. Hän aavisti, että olisi parasta matkustaa kotoa muiden ihmisten pariin, mutta tätä päätöstä hän ei nyt taudin jälkeen voinut tehdä. Koskaan ei asiantila parantuisi. Hän kiusaantuisi vain yhä enemmän, ja jonakin päivänä hänen malttinsa pettäisi, ja hän kuohahtaisi isäänsä vastaan ja näyttäisi tälle sydämensä kaiken katkeruuden, ja siitä koituisi taistelua ja onnettomuutta.

Niin meni kevät ja alkukesä. Heinäkuussa hän oli mennyt kihloihin vapaaherra Adrianin kanssa saadakseen oman kodin.

Kerran, kauniina aamupäivänä, oli paroni Adrian karahuttanut pihaa ratsastaen komealla hevosella. Hänen husaaritakkinsa oli auringonpaisteessa loistanut, hänen kannuksensa, sapelinsa ja vyönsä olivat kimallelleet, puhumattakaan paronin omista terveistä kasvoista ja hymyilevistä silmistä. Melchior Sinclaire oli itse seisonut portailla ja ottanut hänet vastaan, kun hän tuli. Marianne oli ommellut ikkunan ääressä. Hän oli nähnyt paronin tulevan ja kuullut jokaisen sanan minkä he puhuivat keskenään.

"Hyvää päivää, ritari Päivänpaiste", huusi tehtaanpatruuna hänelle.
"Peijakas, miten korea sinä olet. Ethän vain tule kosimaan?"

"Niinpä tulenkin, setä, niin juuri tulenkin", vastasi paroni nauraen.

"Eikö sinulla ole hävyn häivääkään, poika? Millä sinä eukon elätät?"

"En millään, setä. Jos varaa olisi, hiisi silloin naimisiin menisi."

"Vai niin sanot, vai niin, sinä ritari Päivänpaiste. Mutta onpa sinulla ollut varaa ostaa tuo korea takki!"

"Velaksi, luotolla, setä."

"Ja hevonen, jolla ratsastat, on monen kolikon arvoinen, sen näen, hyvä junkkari. Mistä sinä sen olet saanut?"

"Hevonen ei ole minun, setä."

Tätä ei enää suuri tehtaanpatruuna voinut vastustaa. "Jumala olkoon kanssasi, poikani", hän sanoi. "Sinä tarvitset kyllä vaimon, jolla jotakin on. Jos saat Mariannen, niin ota hänet."

Siten oli heidän puoleltaan asia selvitetty jo ennen kuin paroni Adrian ehti hypätä hevosensa selästä. Mutta Melchior Sinclaire tiesi kyllä mitä teki, sillä paroni Adrian oli kunnon mies.

Sitten oli kosija tullut suoraan Mariannen luo ja puhaltanut heti asiansa ilmi:

"Oo, Marianne, rakas Marianne. Minä olen jo puhunut sedän kanssa.
Tahtoisin niin mielelläni sinut vaimokseni. Sano jo suostuvasi,
Marianne."

Marianne sai houkutelluksi koko totuuden ilmi: Vanha paroni, kosijan isä, oli antanut taas petkuttaa itsensä ostamaan muutamia tyhjiä kaivoksia. Vanha paroni oli kaiken ikänsä ostanut kaivoksia, löytämättä niistä kuitenkaan mitään. Kosijan äiti oli levoton, itse hän oli joutunut velkoihin, ja nyt hän kosi Mariannea pelastaakseen sukunsa talon ja husaaritakkinsa.

Hänen kotinsa oli Hedebyn säterikartano; se oli toisella puolen järveä, melkein vastapäätä Björneä. Marianne oli tuntenut Adrianin hyvin, he olivat samanikäiset ja leikkitovereita.

"Sinä voit ihan hyvin mennä naimisiin kanssani, Marianne. Minun elämäni on nyt niin viheliäistä. Minun täytyy ajaa lainahevosilla, enkä voi maksaa räätälinlaskujani. Tämähän ei käy mitenkään päinsä. Minun on pakko ottaa ero, ja silloin minä ammun itseni."

"Mutta, Adrian, mitä sellaisesta avioliitosta tulee? Emmehän ole vähääkään rakastuneet toisiimme."

"Niin, mitä rakkauteen tulee, siitä minä viis piittaan", vastasi Adrian. "Minä tahdon vain ratsastaa hyvällä hevosella ja metsästää, mutta kavaljeeri minä en ole, olen työmies. Jos vain saisin rahaa, niin ottaisin kotitalon haltuuni ja hankkisin äidille levon päivät ja olisin tyytyväinen. Minä sekä kyntäisin että kylväisin, sillä pidän työstä."

Ja hän oli katsonut Marianneen rehellisillä silmillään, ja Marianne tiesi, että hän puhui totta ja että hän oli luotettava mies. Hän meni siis Adrianin kanssa kihloihin, parhaastaan päästäkseen vain pois kotoa, mutta senkin vuoksi, että hän oli aina pitänyt paljon hänestä.

Mutta koskaan hän ei ole unohtava kuukautta, joka seurasi sitä elokuun iltaa, jolloin hänen kihlauksensa julkaistiin, tuota mieletöntä aikaa.

Paroni Adrian tuli päivä päivältä yhä surullisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hän kävi tosin Björnessä varsin usein, joskus monta kertaa päivässä, mutta Marianne huomasi hyvin, kuinka alakuloinen hän oli. Muiden kanssa hän toki vielä laski leikkiä, mutta hänen seurassaan hän oli aivan mahdoton: hiljaisuutta ja kuivuutta koko mies. Marianne arvasi kyllä, miten hänen laitansa oli: ei ollutkaan niin helppoa kuin paroni luuli naida rumaa naista. Marianne oli nyt tullut Adrianille vastenmieliseksi. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin Marianne itse, miten ruma hän oli. Hän oli kyllä näyttänyt Adrianille, ettei hän halunnut suinkaan hyväilyjä eikä rakkaudenosoituksia, mutta Adriania kiusasi sittenkin ajatella häntä vaimonaan, ja hänen olonsa tuli päivä päivältä pahemmaksi. Miksi paroni siis sieti tällaista tilannetta? Miksi hän ei purkanut kihlausta? Marianne oli antanut kyllin selviä viittauksia. Itse ei Marianne voinut sille mitään. Hänen isänsä oli aivan lyhyesti huomauttanut ettei tyttären maine kärsi enää lisää kihlausseikkailuja. Silloin oli Marianne halveksinut heitä kumpaakin yhtä syvästi, ja mikä keino tahansa näytti hänestä tarpeeksi hyvältä, kunhan hän vain vapautuisi näistä molemmista herroistaan.

Ja vasta pari päivää suurten kihlajaispitojen jälkeen oli käänne äkkiä ja ihmeellisesti tapahtunut.

* * * * *

Hiekkakäytävällä aivan Björnen portaiden edessä oli suuri kivi, josta oli paljon vastusta. Ajoneuvot kaatuivat siihen, hevoset ja ihmiset siihen kompastuivat, piiat, jotka kantoivat raskaita maitopyttyjä, töytäsivät siihen ja kaatoivat maidon, mutta kivi sai vain olla paikoillaan, koska se oli ollut siinä monta vuotta. Sehän oli ollut siinä jo tehtaanpatruunan vanhempien eläessä, vieläpä kauan ennen kuin Björnen kartanoa ajateltiin rakentaakaan. Tehtaanpatruuna Sinclaire ei ymmärtänyt, minkä tähden hänen pitäisi se nostattaa maasta.

Mutta elokuun viimeisinä päivinä sattui niin, että pari piikaa, jotka kantoivat raskasta korvoa, kompastuivat kiveen ja kaatuivat vahingoittuen pahasti, ja suuttumus kiveen oli suuri.

Oli vasta aamiaisen aika. Tehtaanpatruuna oli aamukävelyllä, mutta kun väki juuri, nyt kahdeksan ja yhdeksän välillä, oli kotosalla, niin käsketti Gustava-rouva pari miestä tulemaan ja kaivamaan sen suuren kiven maasta.

He tulivatkin rautakankeineen ja lapioineen, kaivoivat ja kankesivat ja saivat vihdoin tuon vanhan rauhanhäiritsijän luolastaan. Sitten he kuljettivat sen takapihaan. Siinä oli työtä tarpeeksi kuudelle miehelle.

Tuskin oli kivi poistettu, kun tehtaanpatruuna tuli kotiin, ja heti osuivat hänen silmänsä tuohon surkeuteen. Sen nyt arvasi, että hän vihastui. Eihän koko talokaan ollut enää sama hänen mielestään. Kuka oli uskaltanut viedä pois kiven? Jaha, Gustava-rouvako käskenyt. Niin, naisväellä ei ole sydäntä. Eikö hänen vaimonsa tiennyt, että hän rakasti sitä kiveä?

Ja sitten hän meni suoraan kiven luo, nosti sen hartiavoimalla maasta ja kantoi takapihan ja pihan poikki juuri samalle paikalle, jossa se oli ennen ollut, ja paiskasi sen paikoilleen. Ja se oli kivi, jonka kuusi miestä hädin tuskin jaksoi nostaa. Sitä urotyötä ihailtiin koko Vermlannissa suuresti.

Kun hän kantoi kiveä pihan poikki, seisoi Marianne juuri ruokasalin ikkunan ääressä ja katseli häntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt isää niin hirmuisena. Isä oli hänen herransa, tuo hirmuinen, mahdottoman väkevä, tuo juonikas, oikullinen herra, joka ei kysynyt koskaan muuta kuin omaa mieltään.

He rupesivat aamiaiselle, ja Mariannella oli pöytäveitsi kädessä. Hän kohotti ajatuksissaan veistä.

Gustava-rouva tarttui hänen ranteeseensa.

"Marianne!"

"Mikä hätänä, äiti?"

"Voi, Marianne, sinä näytit niin kummalliselta. Minä pelästyin."

Marianne katsoi häntä pitkään. Äiti oli pieni, kuiva ihminen, harmaahapsi ja ryppyinen, jo viidenkymmenen iässä. Hän — hän rakasti kuin koira laskematta lyöntejä ja iskuja. Hän oli useimmiten reippaalla tuulella, ja kuitenkin hän teki surullisen vaikutuksen. Hän oli kuin myrskyn tuivertama puu merenrannalla, hän ei ollut koskaan saanut kasvaa rauhassa. Hän oli oppinut kulkemaan piiloteitä, hän valehteli tarvittaessa ja tekeytyi usein nuhteista päästäkseen tuhmemmaksi kuin olikaan. Kaikin puolin hän oli miehen luoma.

"Surisiko äiti kovasti, jos isä kuolisi?" kysyi Marianne.

"Marianne, sinä olet vihainen isälle. Sinä olet aina vihainen isälle.
Miksi ei olo jo tule hyväksi, kun sinä olet saanut uuden sulhasenkin?"

"Oi, äiti! Minä en voi sille mitään. Voinko minä mitään sille, että kammoan häntä. Eikö sitten äitikin näe, millainen hän on? Miksi minä pitäisin hänestä? Hän on kiivas, hän on sivistymätön, hän on kiusannut sinua, niin että olet vanhentunut ennen aikaasi. Miksi pitää hänen olla meidän isäntämme? Hänhän on kuin mikäkin hullu. Miksi minun täytyy häntä kunnioittaa ja pitää arvossa? Hän ei ole hyvä, hän ei ole armelias. Minä tiedän kyllä, että hän on vahva. Hän löisi kuoliaaksi meidät koska tahansa. Hän voi ajaa meidät talosta, jos tahtoo. Senkö vuoksi minun pitää häntä rakastaa?"

Mutta silloin ei Gustava-rouva ollut lainkaan tavallisensa. Hän tuli voimakkaan rohkeaksi ja puhui tietoisia sanoja:

"Kavahda itseäsi, Marianne. Minusta tuntuu nyt melkein siltä kuin olisi isä ollut oikeassa jättäessään sinut oven taakse viime talvena. Saat nähdä, että sinua kohtaa rangaistus tästä. Sinä saat oppia sietämään vihaamatta ja kärsimään kostamatta."

"Oi äiti, minä olen niin onneton."

Ja kohta tulikin käänne. He kuulivat eteisestä raskaan kumahduksen, niinkuin jotakin olisi kaatunut.

He eivät saaneet koskaan tietää, oliko Melchior Sinclaire seisonut eteisen portailla kuunnellen avonaisen salinoven kautta Mariannen sanoja, vai oliko ainoastaan ruumiinponnistus syynä halvauskohtaukseen. Kun he tulivat ulos, hän makasi eteisessä pyörryksissä. Syytä he eivät rohjenneet koskaan kysyä häneltä. Itse hän ei mitenkään antanut huomata kuulleensa mitään. Marianne ei tohtinut täydellisesti ajatella, että oli tahtomattaan kostanut. Mutta kun hän näki isänsä makaavan noilla samoilla portailla, joilla oli oppinut vihaamaan häntä, hälveni kaikki katkeruus hänen sydämestään.

Patruuna tuli pian tajuihinsa ja oltuaan pari päivää hiljakseen pääsi entiselleen eikä kuitenkaan ollut enää entisellään.

Marianne näki vanhempiensa kävelevän yhdessä puutarhassa. Niin he aina nykyisin kävelivät. Isä ei mennyt koskaan yksinään, hän ei käynyt enää kylillä, hän nurisi vieraita ja kaikkea, mikä saattoi erottaa hänet vaimonsa seurasta. Vanhuus oli yllättänyt hänet. Hän ei saanut kirjoitetuksi kirjettä; hänen vaimonsa täytyi se tehdä. Hän ei määrännyt missään asiassa ominpäin, vaan kysyi vaimoltaan neuvoa kaikessa ja teki niinkuin tämä tahtoi. Ja hän oli aina lauhkea ja ystävällinen. Hän huomasi itsekin muutoksensa ja sen, että hänen vaimonsa oli onnellinen. "Hänen on nyt hyvä olla", hän sanoi eräänä päivänä Mariannelle ja osoitti Gustava-rouvaa.

"Oi, rakas Melchior", huudahti rouva. "Tiedäthän, että toivoisin mieluummin, että sinä vain tulisit terveeksi."

Ja sitä hän toivoikin. Hänen riemunsa oli kertoa millainen suuri tehtaanpatruuna oli ollut voimainsa päivinä. Hän kertoi, miten hän kesti humussa ja jyryssä yhtä hyvin kuin mikä Ekebyn kavaljeeri tahansa, kuinka hän teki afäärejä ja voitti paljon rahaa, juuri silloin kun hän, Gustava, pelkäsi hänen toimittavan heidät maantielle hurjuudellaan. Mutta Marianne tiesi, että äiti oli onnellinen valituksestaan huolimatta. Olla kaikki miehelle, se riitti hänelle. He näyttivät molemmat vanhoilta, ennen aikojaan murtuneilta. Marianne luuli tietävänsä jo, miten heidän elämänsä oli jatkuva. Isä tulee vähitellen yhä heikommaksi, halvaus tapaa taas ja tekee hänet yhä avuttomammaksi, ja äiti vaalii häntä kunnes kuolema heidät erottaa. Mutta loppuhan voi olla vielä hyvin kaukana. Gustava-rouva saa pitää rauhaista onneaan vielä jonkin aikaa. Niin se varmaan käy, ajatteli Marianne. Elämä oli äidille velkaa.

Hänen oma olonsakin oli tullut paremmaksi. Ei pakottanut nyt enää tuskastuttava epätoivo häntä menemään naimisin, vain että hän saisi toisen isännän. Hänen haavoittunut sydämensä sai levon. Viha oli hyrskynnyt siinä, niinkuin rakkauskin, mutta hän ei ajatellut enää kärsimyksiä, joita se oli tuottanut hänelle. Hänen täytyi tunnustaa olevansa nyt rikkaampi, korkeampi ihminen kuin ennen; mitä hän siis olisi voinut toivoa siitä tekemättömäksi, mitä oli tapahtunut? Oliko siis totta, että kaikki kärsiminen oli hyväksi? Voiko kaikki kääntyä onneksi? Hän oli alkanut pitää kaikkea sellaista hyvänä, joka auttaa häntä kehittymään korkeammalle ihmistasolle. Vanhat laulut eivät olleet oikeassa. Suru ei ollut ainoa olennainen. Hän oli nyt päättänyt matkustaa katselemaan itselleen jotakin paikkaa, jossa häntä tarvittaisiin. Jos hänen isänsä olisi ollut entisellään, hän ei ikinä olisi antanut hänen purkaa kihlaustaan. Nyt oli Gustava-rouva välittänyt asian. Olipa Marianne saanut oikeuden antaa paroni Adrianille raha-avunkin, jota tämä tarvitsi.

Adrianiakin voi Marianne nyt ajatella ilolla — hänhän pääsi nyt Adrianista vapaaksi. Adrian oli reippaudessaan ja elämänhalussaan aina ollut hänestä Göstan kaltainen. Nyt hän saisi nähdä Adrianin jälleen iloisena. Hänestä tulisi taaskin tuo päivänpaisteen ritari, joka oli loistossaan ratsastanut hänen isänsä taloon. Hän, Marianne, hankkisi Adrianille maata, jota poika saisi kyntää ja kaivaa niin paljon kuin sydän halaa, ja hän saa nähdä Adrianin vievän alttarille kauniin morsiamen.

Sellaisin miettein hän istuu nyt ja kirjoittaa Adrianille erokirjettä. Hän kirjoittaa pehmeitä, vakuuttavia sanoja, leikkiin kapaloitua järkeä, ja kumminkin niin, että Adrian ymmärtää, miten vakavaa totta hän tarkoittaa.

Siinä kirjoittaessaan hän kuulee kavioiden kopinaa tieltä.

"Rakas ritari Päivänpaisteeni", ajattelee hän, "tämä on viimeinen kerta."

Vapaaherra Adrian tulee sitten kohta suoraan hänen huoneeseensa.

"Voi, Adrian, tännekö sinä tulet?" ja Marianne silmää kauhistuneena laukkuihin joutuvia kapineitaan.

Heti Adrian arastuu ja kainostuu ja pyytää anteeksi.

"Minä olin juuri kirjoittamassa sinulle", sanoo Marianne. "Kas tässä, saat lukea sen heti."

Adrian ottaa kirjeen, ja Marianne tarkastaa häntä hänen lukiessaan. Hän toivoo saavansa nähdä hänen kasvonsa ilosta loistavina.

Mutta Adrian ei ole lukenut pitkälle, kun hän sävähtää tulipunaiseksi, viskaa kirjeen lattialle, polkee sitä ja kiroaa, oikein tärisevästi kiroaa.

Silloin kulkee hiljainen väristys pitkin Mariannen ruumista. Hän ei ole mikään aloittelija rakkauden tutkinnassa, mutta silti hän ei ole ennen ymmärtänyt tätä kokematonta poikaa, tätä suurta lasta.

"Adrian, rakas Adrian", hän sanoo. "Mitä ilvettä sinä olet pitänyt kustannuksellani? Tule nyt ja sano totuus."

Hän tuli ja oli suoraan tukahduttaa hänet hyväilyihinsä. Poika-parka, miten hän oli tuskitellut ja kaivannut.

Tuokion päästä Marianne katseli ulos. Siellä käveli Gustava-rouva yhä puhellen suuren tehtaanpatruunan kanssa kukista ja linnuista, ja täällä istui hän jokeltaen rakkautta. "Elämä on antanut meidän kummankin tuntea ankaraa vakavuuttaan", hän ajatteli ja hymyili surumielisesti. "Se tahtoo nyt meitä lohduttaa, me olemme saaneet kumpikin suuren lapsemme, jonka kanssa saamme leikitellä."

Oli kumminkin hyvä, että häntä voitiin vielä rakastaa. Oli suloista kuulla sulhon kuiskaavan siitä taikavoimasta, joka Mariannesta säteili, ja miten Adrian oli hävennyt sitä, mitä oli sanonut ensi kerran keskustellessaan Mariannen kanssa. Adrian ei silloin ollut tiennyt, mikä voima Mariannella oli. Oi, kukaan mies ei voinut tulla hänen läheisyyteensä rakastumatta häneen, mutta hän oli pelästyttänyt Adrianin, hän oli tuntenut olevansa niin kummallisesti masennettu.

Tämä ei ollut onnea eikä onnettomuutta, mutta Marianne päätti koettaa elää sellaisen miehen kanssa.

Hän alkoi ymmärtää itseänsä ja ajatteli vanhain laulujen sanoja tunturikyyhkysestä, tuosta kaipuun linnusta. Koskaan ei se juo raikasta vettä, vaan ensin se sekoittaa sen jalallaan, niin että se paremmin soveltuu sen surulliselle mielelle. Niinpä ei hänkään ollut kulkeva elämän lähteelle suoraan eikä juova kirkasta, sekoittamatonta onnea. Kaihon samentamana miellytti elämä häntä parhaiten.

Viidestoista luku

KUOLEMA VAPAUTTAJA

Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, tuli elokuussa, jolloin yöt olivat kuutamonkalvaat, kapteeni Ugglan taloon. Mutta hän ei tohtinut mennä suoraan sisälle tuohon vieraanvaraiseen kotiin, sillä harvat ovat ne, jotka häntä rakastavat.

Kalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen ilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana.

Hän ottaa räiskyvän kranaatin niskaansa ja nauraa, kun se halkee ja sirut lentelevät. Hän keikkuu kummitustansseissa hautausmaalla eikä kammo sairashuoneen ruttosalejakaan, mutta hän vapisee hurskaan kynnyksellä ja hyvän ihmisen ovella. Sillä hän ei halua että häntä tervehditään itkulla, häntä, joka vapauttaa henget kipujen kahleista, häntä, joka vapauttaa sielut painavasta tomusta ja antaa heidän kokea vapaata, ihanaa elämää avaruuksissa.

Vanhaan lehtoon päärakennuksen taakse, jossa tänäänkin vielä solakat, valkokupeiset koivut kilpailevat saadakseen taivaan valoa latvojensa tuuheille lehväkimpuille, sinne pujahti kuolema. Sinne, joka silloin oli vilvoittavan nuori ja vehreä, kätkeytyi kalpea ystäväni päivän ajaksi; mutta yöllä hän seisoi metsänreunassa, valkeana ja kalvaana, viikate kuutamossa kimmeltäen.

Oi, Eros! Sinä olit se jumala, jolla se lehto oli tavallisesti hallussaan. Vanhat tietävät kertoa, miten rakastavat parit etsivät muinoin sen rauhaa. Ja vielä tänä päivänä, kun matkaan ohi Bergan talon ja nurisen raskaita mäkiä ja tukahduttavaa tomua, riemuitsen nähdessäni tuon lehdon, sen harvenneet valkorungot, jotka hohtavat nuorten, kauniiden ihmisten rakkauden muistoja.

Mutta silloin seisoi siellä kuolema, ja öiset eläimet näkivät hänet. Ilta illan jälkeen kuuli Bergan väki, miten kettu ulvoi ennustaen hänen tuloaan. Tarhakäärme mateli hiekkakäytävää pitkin aina kartanon portaille. Se ei voinut puhua, mutta he ymmärsivät hyvin, että se tuli tuon mahtavan enteenä. Ja omenapuussa kapteeninrouvan ikkunan edessä kajahutti huuhkaja huutonsa. Sillä koko luonto tuntee kuoleman ja vapisee.

Tapahtui sitten, että Munkerudin laamannilaiset, jotka olivat käyneet vieraisilla Bron suuressa pappilassa, palasivat Bergan ohi noin kahden aikaan yöllä ja näkivät kynttilän palavan vierashuoneen ikkunassa. Selvästi he näkivät keltaisen liekin ja valkean kynttilän ja ihmetellen kertoivat tuosta kynttilästä, joka oli siellä kesäyönä palanut.

Silloin nauroivat Bergan iloiset neidit ja sanoivat, että laamanni oli nähnyt näkyjä, sillä talikynttilät olivat heiltä loppuneet ja poltetut jo maaliskuussa; ja kapteeni vannoskeli, ettei vierashuoneessa ollut ketään asunut moneen viikkoon; mutta kapteeninrouva vaikeni ja kalpeni, sillä tuollainen valkea kynttilä ja sen kirkas liekki näkyi tavallisesti aina silloin, kun joku hänen suvustaan oli vapautuva kuolema vapauttajan avulla.

Kohta senjälkeen, eräänä säteilevänä elokuun päivänä, tuli Ferdinand kotiin maanmittaustöistä pohjoisista metsistä. Hän tuli kalpeana ja sairaana, parantumaton paha keuhkoissaan, ja heti kun kapteeninrouva näki hänet, hän tiesi, että hänen poikansa oli kuoleva.

Hänen täytyisi siis lähteä, tämän hyvän pojan, joka ei ollut koskaan tuottanut vanhemmilleen surua. Nuoren miehen oli jätettävä maailman ilot ja onni ja kaunis, rakastettu morsian, joka odotti häntä, ja rikkaat kartanot, jyrisevät vasarat, jotka olisivat olleet hänen.

Vihdoin, kun kalpea ystäväni oli kuunkierron viivytellyt, hän rohkaisi luontonsa ja meni eräänä yönä kartanolle. Hän ajatteli, että olihan siellä otettu vastaan niin iloisin kasvoin nälkä ja hätäkin, miksi ei siis häntä riemulla tervehdittäisi?

Hän läheni hiljaa hiekkakäytävää pitkin, luoden tumman varjon ruohistolle, jossa kastepisarat kimaltelivat kuun säteissä. Hän ei tullut kuin iloinen elomies, kukkia hatussa ja käsi tyttönsä vyötäröllä. Hän astui kumaraisena kuin riutunut sairas ja piti viikatettaan piilossa viittansa poimuissa, huuhkaimien ja yökköjen liehuessa hänen ympärillään.

Sinä yönä kuuli kapteeninrouva, joka valvoi vuoteellaan, koputettavan ikkunanlautaansa, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi:

"Kuka siellä koputtaa?"

Ja vanhat kertovat kuoleman hänelle vastanneen: "Kuolema koputtaa, kuolema."

Silloin nousi kapteeninrouva vuoteesta, avasi ikkunansa ja näki yökköjen ja pöllöjen leijailevan kuutamossa, mutta kuolemaa hän ei nähnyt.

"Tule", sanoi hän puoliääneen, "tule, ystävä ja vapauttaja! Miksi sinä viivyit näin kauan! Minä olen odottanut sinua, minä olen kutsunut. Tule ja vapauta poikani!"

Silloin pujahti kuolema sisään, iloissaan kuin poloinen majesteetti, joka on syösty valtaistuimeltaan, mutta saa nyt raihnaana vanhuksena takaisin kruununsa; iloisena kuin lapsi, kun sitä kutsutaan leikkimään.

Seuraavana päivänä asettui kapteeninrouva poikansa sairasvuoteen ääreen ja puhui hänen kanssaan vapautettujen henkien autuudesta ja heidän ihanasta elämästään.

"Ne tekevät työtä", sanoi hän, "ne vaikuttavat. Ne ovat sellaisia taiteilijoita, poikani, suuria taiteilijoita! Kun sinä pääset heidän pariinsa, niin miksi tahdot tulla? Kuvanveistäjäksi, jolla ei ole talttaa, mutta joka luo ruusuja ja liljoja. Iltaruskojen mestariksi. Ja kun aurinko menee kauneimmillaan mailleen, niin minä istun ja ajattelen: tuo on Ferdinandin tekemää.

"Rakas poikani, ajattele, miten paljon näkemistä sinä saat, miten paljon tekemistä! Ajattele siemeniä, jotka on keväällä herätettävä elämään, myrskyjä, jotka on hallittava, unelmia, jotka on lähetettävä. Ja ajattele pitkiä avaruuden matkojasi maailmasta maailmaan.

"Muista minua, poikani, silloin kun saat nähdä niin paljon kaunista! Sinun äiti raukkasi ei ole koskaan nähnyt muuta kuin Vermlannin, ei ole.

"Mutta jonakin päivänä sinä astut Herramme eteen ja rukoilet, että hän antaisi sinulle yhden niistä pienistä maailmoista, jotka kieppuvat avaruudessa, ja hän antaa sen. Ja kun sinä sen saat, se on kylmä ja pimeä, täynnä kuiluja ja kallioita, eikä siellä ole kukkia eikä eläimiäkään. Mutta sinäpä teet työtä tähdellä, jonka Jumala on sinulle antanut. Sinä viet sinne valoa, lämpöä ja ilmaa, hankit sinne yrttejä ja satakieliä ja kirkassilmäisiä gaselleja, annat koskien syöstä kuiluihin, kohotat vuoret ja kylvät kedot punaisimmilla ruusuilla. Ja kun minä sitten kuolen, Ferdinand, kun minun sieluni vapisee pitkän matkan tähden ja minä pelkään eroa tutuilta seuduilta, silloin istut sinä ja odotat ikkunan takana vaunuinesi, joiden edessä on paratiisilinnut, kimaltavissa kultavaunuissa, minun Ferdinandini.

"Ja minun köyhä, rauhaton sieluni otetaan sinun vaunuihisi ja saa istua sinun vieressäsi kunnioitettuna kuin kuningatar. Sitten me ajamme halki avaruuksien ja kimaltavain maailmoiden ohi, ja kun me sitten tulemme lähelle taivaan pihoja ja ne tulevat yhä ihanimmiksi, niin minä kysyn, kun en muutakaan ymmärrä: Emmekö me jo jää tähän, tai tähän?

"Mutta sinä vain naurat hiljaa itseksesi ja hoputat lintuvaljakkoa… Ja vihdoin me tulemme pienimpään maailmoista, mutta kaikkein kauneimpaan mitä olen siellä nähnyt, ja siellä me pysähdymme kultaisen linnan portille, ja sinä annat minun astua ikuiseen ilon kotiin.

"Siellä ovat ruoka-aitat ja kirjakaapit täynnä. Kuusimetsä ei siellä pimennä niinkuin täällä Bergassa näköalaa kauniiseen maailmaan, vaan minä näen yli avarain merten ja päivänpaisteisten ketojen, ja tuhat vuotta on niinkuin yksi päivä."

Siten kuoli Ferdinand, valoisain näkyjen lumoamana, hymyillen tulevaisuuden ihanuudelle.

Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, ei ollut koskaan nähnyt niin suloista näkyä. Sillä vaikka oli kyliin niitä, jotka itkivät Ferdinand Ugglan kuolinvuoteella, niin sairas itse vain hymyili viikatemiehelle, kun tämä asettui sängynlaidalle, ja hänen äitinsä kuunteli kuolinkorahduksia kuin suloisinta musiikkia. Hän vapisi pelosta, ettei kuolema jaksaisi täyttää tehtäväänsä, ja kun kaikki oli lopussa, puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta ne olivat ilon kyyneleitä, nuo, jotka tippuivat hänen silmistään hänen poikansa kylmenneille kasvoille.

Koskaan ei kalvasta ystävääni ollut pidetty niin hyvänä kuin Ferdinand Ugglan hautajaisissa. Jos hän olisi tohtinut näyttäytyä, hän olisi tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan tiellä. Mutta nyt istui tuo yksinäinen vanhus kumarassa kirkkomaan muurilla, vanha, musta viitta yllään, ja katseli sieltä, kun ruumissaatto tuli.

Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja, astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja ylioppilasneilikat.

Olipa se ihmeellinen ruumissaatto, se joka nyt vieri lehmusten välitse. Kukitetun arkun edeltä kulki kauniita lapsia sirotellen tielle kukkia. Ei näkynyt surupukuja, ei suruharsoja, ei valkeita, leveitä piippakauluksia, sillä hän, kapteeninrouva, oli tahtonut, ettei Ferdinandia, joka kuoli niin iloisesti, hyvään leposijaansa saattaisi synkkä ruumiskulkue, vaan loistava hääseurue.

Lähinnä arkkua kulki Anna Stjärnhök, vainajan kaunis, säteilevä morsian. Hän oli pannut päähänsä morsiuskruunun, verhoutunut morsiushuntuun ja pukeutunut laahaavaan, valkeaan morsiuspukuun, välkehtivään silkkiin. Siten koristautuneena hän meni haudalle vihittäväksi maatuvaan sulhoonsa.

Hänen perästään tulivat muut, pari parin jälkeen, ryhdikkäät naiset ja muhkeat miehet. Komeat, loistavat rouvat tulivat säteilevin soljin ja rintaneuloin, maidonvalkein helminauhoin ja kultaisin rannerenkain. Silkki- ja pitsikeot kohottivat heidät turbaaniensa korkeita töyhtöjä kanuunakiharain yläpuolelle, ja heidän olkapäillään silkkipukuja verhoten häilyivät ohuet, silkkikutoiset saalit, jotka muinoin oli saatu morsiuslahjaksi. Ja miehet tulivat kauneimmissa pukimissaan, pöyhistelevissä röyhelöpaidoissaan ja korkeakauluksisissa hännystakeissaan, joissa oli kullatut napit, ja kankeat kultakirjoliivit hohtivat ja runsaasti tikatut samettiliivit paistoivat. Se oli hääsaattue, kuten kapteeninrouva oli tahtonut.

Itse hän kulki lähinnä Anna Stjärnhökiä, miehensä käsipuolessa. Jos hänellä olisi ollut kullalla kirjailtu hame, olisi se nyt ollut hänen yllään, jos hänellä olisi ollut koruja ja loistava turbaani, hän olisi pukeutunut niihinkin kunnioittaakseen poikaansa nyt hänen juhlapäivänään. Mutta hänellä oli vain tuo musta taftisilkkipuku ja kellastuneita pitsejä, jotka olivat nähneet niin monta juhlaa, ja ne olivat hänellä näissäkin juhlissa.

Vaikka hautajaisvieraat saapuivat loistavan komeina, ei kuitenkaan yksikään silmä ollut kuiva, kun he kellojen hiljaa soidessa matkasivat haudalle. Miehet ja naiset itkivät, ei juuri niin paljon vainajaa kuin itseään. Kas, tuolla kulki morsian, tuolla kannettiin sulhoa, tässä kulkevat he itse, koristautuneena pitoihin, ja kumminkin — kuka astuu maan vihreitä polkuja eikä tiedä olevansa luotu murheen valtaan, suruun, onnettomuuteen, kuolemaan? He astuivat ja itkivät ajatellessaan, ettei mikään maallinen mahti voinut heitä suojella.

Kapteeninrouva ei itkenyt, mutta hän olikin ainoa, jonka silmät olivat kuivat.

Kun rukoukset oli luettu ja hauta luotu umpeen, palasivat kaikki vaunuilleen. Ainoastaan kapteeninrouva ja Anna Stjärnhök viipyivät haudalla jättääkseen vainajalle viimeiset jäähyväiset. Vanhus istahti hautakummulle, ja Anna asettui hänen viereensä.

"Katso", sanoi kapteeninrouva, "minä sanoin Jumalalle: 'Anna vapauttavan kuoleman tulla ja viedä poikani pois, anna hänen viedä pois se, jota minä enimmän rakastan, viedä hiljaisten kartanoiden lepoon, ja ainoastaan ilon kyyneleet nousevat silmiini, eivät muut; häiden komeudella tahdon minä hänet hautaan saattaa, ja punaisen, kukkaisuhkean ruusupensaani, joka on huoneeni ikkunan alla, minä muutan hänen luokseen hautausmaalle.' — Ja nyt kävi niin, poikani on kuollut. Minä tervehdin kuolemaa ystävänä, kutsuin häntä suloisimmilla nimillä, itkin ilonkyyneliä poikani kylmenneille kasvoille, ja syksyllä, kun lehdet ovat pudonneet, minä muutan tänne ruusupensaani. Mutta tiedätkö sinä, joka istut tässä vieressäni, miksi minä olen rukoillut Jumalalta sellaista?"

Hän katsoi Anna Stjärnhökiin kysyvästi, mutta tyttö istui ääneti ja kalpeana hänen vieressään. Kenties hän taisteli tukahduttaakseen sisäisiä ääniä, jotka alkoivat jo nyt vainajan haudalla kuiskata hänelle, että hän oli vihdoinkin vapaa.

"Syy on sinun", sanoi kapteeninrouva.

Silloin hätkähti ja kyyristyi tyttö kuin nuijanlyönnistä. Hän ei vastannut sanaakaan.

"Anna Stjärnhök, sinä olit kerran ylpeä ja itsepäinen: silloin sinä leikittelit minun pojallani, otit hänet ja hylkäsit hänet. Mitäpä siitä! Hän sai tyytyä, niinkuin kaikki muutkin. Kenties sekä hän että me muut sitä paitsi rakastimme yhtä paljon sinun rahojasi kuin sinua itseäsi. Mutta sinä tulit takaisin, sinä tulit ja toit siunauksen kotiimme, olit lempeä ja kärsivällinen, vahva ja hyvä, silloin kun tulit. Sinä hellit rakkaudella meitä, sinä teit meidät niin onnellisiksi, Anna Stjärnhök, ja me köyhät poloiset makasimme sinun jaloissasi.

"Ja kumminkin minä olen toivonut, ettet sinä olisi tullut. Ei olisi minun silloin tarvinnut rukoilla Jumalaa lyhentämään poikani ikää. Viime jouluna hän vielä olisi jaksanut kadottaa sinut, mutta sitten kun hän olisi oppinut tuntemaan sinut sellaisena kuin nyt olet, ei hänellä olisi ollut siihen voimaa.

"Tiedä se, Anna Stjärnhök, sinä, joka tänään olet pukeutunut morsiuspukuun seurataksesi poikaani, tiedä, että jos hän olisi elänyt, et sinä koskaan olisi saanut seurata häntä siinä puvussa Bron kirkkoon, sillä sinä et rakastanut häntä.

"Minä näin sen, sinä tulit ainoastaan lieventämään meidän kovaa osaamme. Sinä et rakastanut häntä. Luuletko sinä, etten minä tunne rakkautta, etten minä näe, missä sitä on ja mistä sitä puuttuu. Silloin minä ajattelin: Korjatkoon Jumala poikani hengen ennen kuin hänen silmänsä aukenevat.

"Oi, jospa olisit rakastanut häntä! Oi, ettet koskaan olisi tullut luoksemme sulostuttamaan meidän elämäämme, kun et kerran häntä rakastanut! Minä tiesin velvollisuuteni; jos hän ei olisi kuollut, olisi minun täytynyt sanoa hänelle, ettet sinä häntä rakastanut, että sinä tahdoit mennä naimisiin hänen kanssaan vain siksi, että sinä olet itse sääliväisyys. Minun olisi täytynyt pakottaa hänet päästämään sinut vapaaksi, ja silloin hänen elämänsä onni olisi ollut hukassa. Katsos, sen vuoksi minä rukoilin Jumalaa, että hän saisi kuolla, ettei minun tarvitsisi häiritä hänen sydämensä rauhaa. Ja minä olen iloinnut hänen vajoavista poskistaan, riemuinnut hänen korisevasta hengityksestään; vavissut, ettei kuolema voisi tehtäväänsä täyttää."

Rouva vaikeni ja odotti vastausta, mutta Anna Stjärnhök ei vielä voinut puhua, hän kuunteli vielä monia ääniä sielunsa syvyydestä.

Silloin huudahti kapteeninrouva epätoivoissaan:

"Oi, miten onnellisia ovat ne, jotka saavat surra kuolleitaan, ne, jotka saavat vuodattaa kyynelvirtoja. Minun täytyy poikani haudalla seisoa kuivin silmin, minun täytyy riemuita hänen kuolemastaan. Miten onneton olenkaan."

Silloin painoi Anna Stjärnhök kätensä lujasti rintaansa vasten. Hän muisti talviyön, jolloin oli vannonut nuoren rakkautensa kautta rupeavansa näiden köyhien ihmisten tueksi ja lohdutukseksi, ja hän vapisi kauhusta. Oliko siis kaikki ollut turhaa, eikö hänen uhrinsa ollut sellainen, johon Jumala mielistyy? Pitikö kaiken kääntyä kiroukseksi?

Mutta jos hän uhraisikin kaikki, eikö Jumala silloin voi siunata hänen työtään ja antaa hänen tulla onnentuojaksi, turvaksi, ihmisten avuksi?

"Mitä tarvitaan siihen, että voisit surra poikaasi?" kysyi hän.

"Vaaditaan, ettei minun tarvitsisi enää uskoa vanhain silmäini todistuksia. Jos minä uskoisin, että sinä minun poikaani rakastit, silloin minä surisin hänen kuolemaansa."

Silloin tyttö nousi, silmät hurmausta hohtaen. Hän tempasi morsiushuntunsa ja levitti sen haudalle, hän tempasi seppeleensä ja kruununsa ja laski ne hunnun viereen.

"Katso nyt, miten minä häntä rakastan", huudahti hän. "Minä lahjoitan hänelle kruununi ja huntuni. Minä vihin itseni häneen. Koskaan en tule toisen omaksi."

Silloin nousi kapteeninrouvakin. Hän seisoi hetkisen hiljaa, koko hänen ruumiinsa vavahteli, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät, mutta vihdoin pääsivät kyyneleet valloilleen, surunkyynelet.

Mutta minun kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, kauhistui nämä kyyneleet nähdessään; häntä ei siis täälläkään oltu tervehditty ilolla, eivät täälläkään olleet sydämestään iloinneet hänestä.

Hän veti viittansa hupun syvään kasvoilleen, laskeutui hiljaa hautausmaan muurilta ja katosi peltojen ruiskuhilaiden sekaan.

Kuudestoista luku

KUIVUUS

Jos kuolleet kappaleet voivat rakastaa, jos maa ja vesi voivat erottaa ystävän vihollisesta, tahtoisin minä mielelläni omata niiden rakkauden. Minä tahtoisin, ettei viheriä maa tuntisi askeleitani raskaana kuormana. Tahtoisin, että se antaisi mielellään anteeksi, kun sitä haavoitetaan minun tähteni auralla ja karhilla, että se avaisi kernaasti povensa minun kuolleelle ruumiilleni. Ja minä tahtoisin, että laineella, jonka kirkkaan peilin aironi lyö rikki, olisi sama kärsivällisyys minua kohtaan kuin äidillä on raisua lasta kohtaan, kun se kiipeää hänen polvelleen varomatta juhlapuvun sileätä silkkiä. Kirkkaan ilman, joka väräjää sinivuorten yllä, ystävä tahtoisin olla, ja paistavan auringon ja kaunoisten tähtien. Sillä minusta näyttää usein siltä kuin kuolleet kappaleet tuntisivat ja kärsisivät elävien kanssa. Ei ole ero heidän ja meidän välillämme niin suuri kuin ihmiset luulevat. Mikä maantomun hiukkanen ei ole ollut mukana elämän kiertokulussa? Eikö tien ajelehtivaa tomua ole hyväilty pehmeänä tukkana, rakastettu hellinä, hyvää tekevinä käsinä? Eikö rattaanraiteen vesi ole muinoin virrannut verenä sykkäilevissä sydämissä?

Elämän henki asuu kuolleissa kappaleissa. Mitä hän kuulee uinuessaan unelmattomassa unessa? Jumalan äänen hän kuulee — huomaako hän ihmistenkin?

Oi myöhäisen ajan lapset, ettekö ole sitä nähneet? Kun vaino ja viha täyttävät maan, täytyy myös elottomien paljon kärsiä. Silloin tulee aalto rajuksi ja ryöstönhimoiseksi kuin ryöväri; silloin tulee pelto kitsaaksi kuin saituri. Mutta voi sitä, jonka tähden metsä huokaa ja vuori itkee!

Merkillinen oli se vuosi, jolloin kavaljeerit hallitsivat. Minusta tuntuu kuin olisi ihmisten levottomuus silloin häirinnyt kuolleiden kappalten rauhaa. Miten voisin kuvata sitä tartuntaa, joka silloin levisi yli maan? Eikö ihminen joudu uskomaan, että kavaljeerit olivat seudun jumalat ja heidän henkensä elähytti kaiken. Seikkailun, suruttomuuden, hurjuuden henki.

Jos voisi kertoa kaikki, mitä sinä vuonna tapahtui Lövenin rannoilla ihmisten keskuudessa, niin koko maailma hämmästyisi. Sillä silloin heräsi vanha rakkaus, silloin syttyivät uudet. Silloin leimahti viha, ja kauan säästetty kosto koppoi riistansa. Silloin pyrähtivät kaikki kaipuut lentoon himoten elämän suloa: he tavoittelivat tanssia ja leikkiä ja peliä ja juominkeja. Silloin tuli ilmi kaikki se, mikä on kätkettynä ihmisten sisimpään sieluun.

Ekebystä se levottomuuden tartunta lähti; se levisi ensin tehtaihin ja herraskartanoihin ja kiihotti ihmiset paheisiin ja syntiin. Niin pitkälle olemme voineet sitä jossakin määrin seurata, sillä vanhat ovat säilyttäneet muutamien suurten kartanoiden tapahtumat muistissaan; mutta sitten: miten se levisi kansaan, siitä me tiedämme vähän. Älköön kumminkaan kukaan epäilkö sitä, ettei ajan levottomuus olisi mennyt myöskin töllistä toiseen, kylästä kylään. Missä oli piilossa pahe, siellä se sai purkautua esiin, missä oli juopa miehen ja vaimon välillä, se levisi rotkoksi, missä suuri hyve tai luja tahto kätkihe, jo senkin täytyi päästä esille. Sillä kaikki mitä tapahtui ei ollut pahaa; kumminkin oli aika sellainen, että hyvä oli yhtä usein turmiollista kuin paha. Kävi kuin suurissa tuulenpuuskissa metsän syvyyksissä: siellä kaatuu puu puun päälle, honka vetää hongan mennessään, ja suistuvat jättiläiset vetävät kumoon alla olevankin metsän.

Oi, älä epäile, etteikö hulluus olisi tarttunut talonpoikiin ja palvelijoihinkin! Kaikkialla tulivat sydämet hurjiksi ja aivot sekapäisiksi. Koskaan aikaisemmin ei tanssi ole pyörinyt hupaisemmin tienristeyksissä, koskaan ei ole niin paljon viljaa paiskattu viinapannuun, koskaan ei ole tyhjennetty oluttynnyrejä niin nopeasti. Koskaan ei ole pidetty niin monta vieraspitoa, koskaan ei ole tie ollut lyhyempi vihasanan ja puukonpiston välillä kuin silloin.

Mutta levottomuus ei pysähtynyt vain ihmisten joukkoon, se levisi kaikkeen elävään. Koskaan eivät susi ja karhu olleet raadelleet enemmän, koskaan eivät kettu ja huuhkaja olleet ulvoneet kauheammin ja ryövänneet pelottomammin, koskaan eivät lampaat eksyneet useammin metsään, eikä koskaan raivonnut kalliissa karjassa niin paljon tauteja kuin silloin.

Se, joka tahtoo nähdä, miten teko niveltyy tekoon, menköön pois kaupungeista ja asukoon yksinäisessä mökissä metsänrinnassa. Hän vartioikoon hiilihautaa yöt umpeensa tai oleilkoon pitkillä järvillä yötä päivää, valoisana kesäkuuna, tukkilautan kulkiessa hidasta kulkuaan Venerniä kohti, niin hän oppii huomaamaan kaikki luonnon merkit ja ymmärtämään, miten kuolleet kappaleet ovat elävien yhteydessä. Hän saa nähdä, että kun levottomuus on maassa, niin kuolleiden rauha häiriytyy. Kansa tietää sen. Sellaisina aikoina sammuttaa metsänemäntä hiilihaudan, syöjätär paiskaa rikki venheen, näkki lähettää tauteja, tonttu nälkiinnyttää lehmän. Ja sellaista oli sinä vuonna. Koskaan ei ollut kevättulva raivonnut niin pahasti. Ekebyn mylly ja paja eivät olleet sen ainoat uhrit. Pienet joet, jotka muinoin, kun kevät antoi voimia, olivat jaksaneet viedä muassaan enintään tyhjän ladon, ryntäsivät nyt kokonaisia kartanoita vastaan ja huuhtoivat ne paikoiltaan. Koskaan ei kuultu ukkosen tehneen jo ennen juhannusta niin paljon tuhoa — juhannuksen jälkeen ei sitä enää kuultu: silloin tuli kuivuus.

Niin kauan kuin pitkiä päiviä kesti, ei saatu kertaakaan sadetta. Aina kesäkuun puolivälistä syyskuun alkuun kylpi Löfsjön kihlakunta alinomaisessa auringonpaisteessa.

Sade kieltäytyi putoamasta, maa ravitsemasta, tuulet puhaltamasta. Päivänpaiste yksinään virtasi maan päälle. Oi, kaunis päivänpaiste, tuo eloa antava päivänpaiste, kuinka saatankaan kertoa sen tuhotöistä! Päivänpaiste on kuin rakkaus: kuka ei tunne sen ilkitöitä ja antaa sille kuitenkin anteeksi? Päivänpaiste on kuin Gösta Berling — se antaa jokaiselle iloa; sen vuoksi vaietaankin pahasta, jonka se aiheutti.

Sellainen juhannuksen jälkeinen kuumuus ei kai muilla seuduilla olisi niin tuhoava kuin Vermlannissa. Mutta siellä oli kevät tullut myöhään. Ruoho ei ollut ehtinyt pitkäksi eikä voinut kasvaa täyteen kokoonsa, ruis jäi ravinnotta juuri silloin kun sen oli saatava tähkäänsä ruokaa; toukoviljoissa, joista enin leipä siihen aikaan paistettiin, oli korttelin pituisten korsien nenissä vain pienet töyhdöt; myöhään kylvetyt nauriit eivät voineet ollenkaan itää, eikä edes peruna jaksanut imeä tästä kivettyneestä maasta ravintoa.

Sellaisina vuosina aletaan metsätölleissä hätäillä, ja vuorilta laskeikse pelko alas tasangon tyynemmän väen keskuuteen.

"Ketä Jumalan käsi etsinee!" sanoo kansa.

Ja jokainen lyö rintaansa ja sanoo: "Minuako? Oi emo, oi luonto, olenko se minä? Minuako sade kauhistuu ja pysytteleikse kaukana? Vihastako minua kohtaan kuivettuu ja kovenee ankara maa? Ja tämä ikuinen päivänpaiste, virtaako se kaikessa lempeydessään joka päivä pilvettömältä taivaalta kootakseen tulisia hiiliä minun pääni päälle? Tai jos se en ole minä, niin ketä Jumalan käsi sitten etsii?"

Kun rukiinjyvät kuihtuvat pikku tähkissään, kun peruna ei voi koota ravintoa maasta, kun karja tungeksii punaisin silmin ja helteessä läähättäen ehtyvien lähteiden ympärille, kun tulevaisuuden huoli kouristaa sydäntä, silloin käy kumma kuiske maassa:

"Sellainen koettelemus ei tule syyttä", sanoo kansa. "Kuka on se, jota
Jumalan käsi etsii?"

Oli elokuinen sunnuntai. Jumalanpalvelus oli päättynyt. Väki vaelsi parvittain päivänpaahteisilla teillä. Ympärillään se näki kuivettuneita metsiä ja tuhoutuneita kasvuja. Ruis oli leikattu kuhilaille, mutta se oli harvaa ohuissa lyhteissään. Niillä, joilla oli ollut murtoja poltettavanaan, oli ollut tänä vuonna mukava ja helppo työ, mutta niinpä oli sattunutkin monta kertaa, että he olivat päästäneet tulen kuivaan metsään. Ja minkä metsäpalo säästi, olivat tuhohyönteiset ottaneet: mäntymetsä pudotti neulasensa ja oli paljas kuin lehtimetsä syksyllä, koivujen lehdet riippuivat rikkirevittyinä, suonet paljaina ja lavat turmeltuneina.

Raskasmielisiltä väkiryhmiltä ei puuttunut puheenaihetta. Monta oli siellä, joka tiesi kertoa, kuinka vaikeata oli ollut hätävuosina 1808 ja 1809 ja kylmänä talvena 1812, jolloin varpuset olivat paleltuneet kuoliaaksi. Nälänhätä ei ollut heille vieras; he olivat kyllä nähneet, miten lehmät totutetaan syömään sammalta.

Oli siellä muun muassa nainen, joka oli kokeeksi tehnyt uudenlaista leipää, puolukoista ja ohrajauhoista. Hänellä oli siitä näytteitä matkassaan ja hän maistatti sitä väellä. Hän ylpeili keksinnöstään.

Mutta heidän kaikkien yllä lekutteli sama kysymys, se tuijotti kaikkien silmistä, sitä kuiskasivat kaikkien huulet.

"Ketä, oi Herra, ketä sinun kätesi etsii?"

"Sinä ankaruuden Jumala, kuka on kieltänyt sinulta rukousten ja hyvien töiden uhrin, koska sinä otat meiltä niukan leipämme pois?"

Eräs mies synkeästä ryhmästä, joka oli kulkenut länteen yli Sundin sillan ja kiipeillyt ylös Brobyn mäkiä, pysähtyi nyt hetkiseksi tien haaraan, joka vei Brobyn ahnaan papin virkataloon. Hän otti kuivan oksan maasta ja viskasi sen pappilan tielle.

"Kuivia kuin tuo tikku ne rukoukset ovat olleet, joita hän on antanut
Herrallemme", sanoi mies.

Se, joka seurasi lähinnä, pysähtyi myöskin. Hän otti kuivan oksan ja nakkasi sen siihen, mihin tikkukin oli pudonnut.

"Tässä on sopiva uhri sellaiselle papille", sanoi hän.

Kolmas joukosta seurasi esimerkkiä: "Kuten itse kuivuus hän on ollut: vain tikut ja korret hän meille jätti."

Neljäs sanoi: "Annetaan hänelle takaisin, mitä hän on meille antanut."

Ja viides: "Ikuiseksi häpeäksi heitän hänelle tämän. Kuivukoon ja kuihtukoon hän kuin tuo oksa!"

"Kuivaa rehua kuivalle papille", sanoi kuudes.

Väki, joka tulee jäljestä, näkee mitä he tekevät ja kuulee mitä he sanovat. Ja he saavat nyt monta vastausta loputtomiin kyselyihinsä.

"Anna hänelle, mitä hänelle kuuluu! Hän tuotti kuivuuden päällemme", sanotaan joukosta.

Ja itsekukin pysähtyy, itsekukin sanoo sanansa ja heittää oksan kekoon ennen kuin jatkaa matkaansa.

Tienristeyksessä oli pian aika kasa tikkuja ja korsia: Brobyn papin häpeäkasa.

Se oli koko kansan kosto. Kukaan ei nostanut kättään pappia vastaan eikä sanonut hänelle pahaa sanaa. Epätoivoiset sydämet purkivat vain hiukan taakkaansa heittämällä kuivan oksan kekoon. He eivät kostaneet itse. He merkitsivät vain vikapään vanhurskauden Jumalan edessä.

"Jos me emme palvelleet sinua oikein, niin se on tuon miehen vika. Ole, Herra, laupias, ja anna hänen yksinään kärsiä! Me merkitsemme hänet häpeällä ja häväistyksellä. Me emme ole hänen kanssaan yhtä."

Hyvin pian tuli tavaksi, että jokainen, joka kulki pappilan ohitse, viskasi kuivan oksan häpeän kekoon. "Nähköön sen Jumala ja ihmiset!" ajatteli kukin kulkija. "Minäkin halveksin häntä, joka on vetänyt meidän päällemme Jumalan vihan."

Vanha saituri huomasi pian risukasan tienlaidassa. Hän antoi viedä sen pois — jotkut tiesivät, että hän lämmitti sillä keittiönsä uunia. Seuraavana päivänä oli samalle paikalle kertynyt uusi kasa, ja kun hän taas antoi viedä sen pois, nousi tilalle uusi.

Kuivat oksat viruivat siinä ja hokivat: "Häpeää, häpeää Brobyn papille!"

Oli kuumat, kuivat mätäkuun päivät. Savuisena ja raskaana ja palonkäryn turmelemana lepäsi ilma jo seudun yllä, hengittäen kuin painostava epätoivo. Ajatukset huimistuivat kuumenneissa aivoissa. Brobyn papista oli tullut kuivuuden pahahenki. Talonpojista tuntui kuin tuo vanha saituri olisi kököttänyt taivaan lähteitä tukkeamassa.

Pian ymmärsi Brobyn pappi kansan tarkoituksen. Hän ymmärsi, että hänet merkittiin onnettomuuden aiheuttajaksi. Vihasta häneen antoi Jumala maan nääntyä. Laivamiehistö, joka oli hädässä hirveällä merellä, oli heittänyt arpaa. Hän oli mies, joka oli syöstävä mereen. Hän koetti nauraa heille ja heidän oksilleen, mutta kun sitä jatkui viikon, ei hän enää nauranut. Voi mokomaa lapsellisuutta! Miten nuo kuivat tikut voivat häntä vahingoittaa? Hän tiesi, että vuosikausien viha etsi tilaisuutta purkautua. Mitäpä siitä, hän ei ollut tottunut rakkauteen!

Moisesta hän ei tullut lempeämmäksi. Hän oli kukaties halunnut parantua silloin, kun se vanha neiti kävi siellä; nyt hän ei voinut. Hän ei tahtonut ruveta väkisin parantumaan.

Mutta vähitellen tuli tuo kasa häntä mahtavammaksi. Hänen täytyi aina sitä ajatella, ja tuo kaikkien hautoma ajatus alkoi juurtua hänenkin mieleensä. Se oli kauhein todistus, tämä kuivien oksien heittäminen. Hän tarkasti kekoa, luki oksat, joita joka päivä oli tullut lisää. Keon ajatteleminen tunki tieltään kaikki muut ajatukset. Se keko tuhosi hänet.

Päivä päivältä hänen täytyi yhä enemmän myöntää kansan olevan oikeassa. Hän huononi ja tuli ikäkuluksi parissa viikossa. Hän sai omantunnontuskia ja tauteja. Mutta tuntui kuin kaikki takertuisi vain tuohon kasaan. Tuntui kuin omantunnonvaivat olisivat vaienneet ja vanhuuden paino väistynyt hänestä, jos vain se kasa olisi lakannut kasvamasta.

Viimein hän istui tiellä päivät pitkät vartioiden kulkijoita. Mutta rahvas oli säälimätön, yöllä heitettiin yhä oksa ja toinenkin lisää.

* * * * *

Eräänä päivänä matkasi Gösta Berling pitkin sitä tietä. Brobyn pappi istui tiepuolessa, vanhana ja rapistuneena. Hän istui ja noukki kuivia tikkuja ja asetti niitä yhteen riviin ja kekoihin, leikkien niillä kuin hän olisi tullut uudelleen lapseksi. Gösta tuli murheelliseksi nähdessään hänen kurjuutensa.

"Mitä pastori tekee?" hän sanoo ja hyppää reippaasti ajoneuvoista.

"Oo, minä vain tässä istun ja noukin. En paljon mitään."

"Pastori menisi kotiin eikä istuisi tässä tien pölyssä."

"Parasta on, kun istun vain tässä."

Gösta istahtaa hänen viereensä.

"Ei ole kovin helppoa olla pappina", hän sanoo hetken kuluttua.

"Meneehän se mukiin täällä alamaassa, jossa on ihmisiä", vastaa pappi.
"Pahempi on ylämaassa."

Gösta ymmärtää kyllä, mitä hän tarkoittaa. Hän tuntee nuo Pohjois-Vermlannin seurakunnat, joissa ei ole joskus papilla virkataloakaan, nuo suuret metsäpitäjät, joissa suomalaiset savupirteissä asuvat, nuo köyhät seudut, pari ihmistä peninkulmalla, pappi ainoana herrasmiehenä pitäjässä. Brobyn pappi oli ollut moisessa seurakunnassa kolmattakymmentä vuotta.

"Sinnehän meidät nuorina lähetetään", sanoo Gösta. "Mahdotonta on kestää sikäläistä elämää. Ja niin sitä tuhoaa koko tulevaisuutensa. Monta on siellä sortunut."

"Onpa niin", sanoo Brobyn pappi. "Yksinäisyys tuhoaa ihmisen."

"Sinne tulee", sanoo Gösta, "innokkaana ja tulisena, puhuu ja kehoittaa ja ajattelee, että kaikki kääntyy hyväksi, että kansa pian kulkee parempia teitä."

"Niinpä juuri."

"Mutta huomaa pian, etteivät sanat auta. Köyhyys on tiellä. Köyhyys estää kaiken parannuksen."

"Köyhyys", toistaa pappi. "Köyhyys on turmellut minun elämäni."

"Nuori pappi tulee sinne perukkaan", selittää Gösta, "köyhänä kuten kaikki muutkin. Hän sanoo juopolle: 'Älä juo'!"

"Silloin vastaa juoppo", tarttuu Brobyn pappi puheeseen: 'Anna sitten jotakin, joka on viinaa parempaa! Viina on minulle turkki talvella, siimes kesällä. Viina on lämmin tupa ja pehmyt vuode. Anna minulle ne, niin en ryyppää enää'."

"Ja sitten", jatkaa Gösta, "sanoo pappi varkaalle: ei sinun pidä varastaman; ja ilkeälle: ei sinun pidä lyömän vaimoasi; ja taikauskoiselle: sinun pitää uskoman Jumalaan eikä paholaiseen ja peikkoihin. Mutta silloin vastaa varas: anna minulle leipää; ja ilkimys sanoo: tee meidät rikkaiksi, niin ei riidellä; ja taikauskoinen: opeta minulle parempaa. Mutta kuka voi heitä rahatta auttaa?"

"Se on totta, joka sana totta", huudahtaa Brobyn pappi. "Jumalaan he uskoivat, vielä enemmän paholaiseen, enimmän kumminkin vuoren hiiteen ja riihen tonttuun. Kaikki vilja viskattiin viinapannuun. Ei kukaan aavistanut kurjuuden loppua. Useimmissa harmaissa pirteissä vallitsi hätä. Kätketty suru teki naisten kielen katkeraksi. Ikävä ajoi miehen juopotteluun. Peltoja ja karjaa eivät he osanneet hoitaa. He pelkäsivät herrasmiestä ja pilkkasivat pappia. Mitä heille oli tehtävä? Sitä, mitä minä puhuin heille saarnastuolista, eivät he ymmärtäneet. He eivät uskoneet, mitä minä tahdoin heille opettaa. Eikä ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut neuvotella, ei ketään, joka olisi auttanut pitämään yllä rohkeutta."

"Niitä on, jotka ovat sen kestäneet", sanoo Gösta. "Jumalan armo on ollut muutamille niin suuri, etteivät he ole palanneet sellaisesta elämästä murtuneina miehinä. Heidän voimansa on riittänyt; he ovat sietäneet yksinäisyyden, köyhyyden, toivottomuuden. He ovat tehneet hyvää sen vähän mitä voivat, eivätkä ole epäilleet. Sellaisia miehiä on ollut aina ja on vieläkin. Minä tervehdän heitä sankareina. Minä kunnioitan heitä niin kauan kuin elän. Minä en olisi voinut kestää."

"Minä en voinut", lisää pappi.

"Pappi siellä perukassa", sanoo Gösta miettivästi, "ajattelee, että hänestä pitää tulla rikas mies, mahdottoman rikas mies. Kukaan köyhä ei voi kukistaa pahaa. Ja niin hän alkaa koota."

"Jollei hän kokoaisi, niin hän joisi", vastaa vanhus, "hän näkee niin paljon kurjuutta."

"Tai tulisi tylsäksi ja laiskaksi ja kadottaisi kaiken voimansa. On vaarallista sellaisen joutua sinne pohjoiseen, joka ei ole siellä syntynyt."

"Hänen täytyy kootakseen omaisuutta tekeytyä kovaksi. Ensin hän on olevinaan kova, sitten se tulee tavaksi."

"Hänen täytyy olla kova itseään ja muita kohtaan", jatkaa Gösta, "kokoaminen on vaikeata. Hänen täytyy kärsiä vihaa ja halveksumista, hänen täytyy kestää kylmää ja nälkää ja karaista sydämensä: tuntuu melkein kuin hän unohtaisi, miksi alkoi säästää."

Brobyn pappi katsoi arasti häneen. Hän mietti, tekiköhän Gösta hänestä pilaa. Mutta Gösta oli pelkkää harrastusta ja vakavuutta. Näytti kuin hän olisi puhunut omaa asiaansa.

"Niin on käynyt minun", sanoo vanhus hiljaa.

"Mutta Jumala suojelee häntä", jatkaa Gösta. "Hän herättää hänessä hänen nuoruutensa ajatukset, kun hän on saanut kokoon tarpeeksi. Hän antaa hänelle merkin, milloin Jumalan kansa häntä tarvitsee."

"Mutta jos pappi ei tottele merkkiä, Gösta Berling?"

"Hän ei voi sitä vastustaa", sanoo Gösta ja hymyilee iloisesti. "Hänen mieltään houkuttelee niin suloisesti, kun hän ajattelee lämpimiä majoja, joita rakentamaan hän auttaa köyhiä."

Pappi katsoo pieniä tupia, joita hän on rakennellut häpeäkasan tikuista. Mitä kauemmin hän Göstan kanssa puhelee, sitä vakuuttuneemmaksi hän tulee siitä, että Gösta on oikeassa. Hän oli itsekin aina kuvitellut tekevänsä kerran hyvää, kun vain olisi saanut kokoon tarpeeksi. Hän takertuu nyt siihen: tietysti hän oli juuri niin ajatellut.

"Miksi hän ei sitten rakennakaan niitä majoja?" kysyy Brobyn pappi arasti.

"Hän häpeää. Voisivat luulla, että hän tekee sen kansan pelosta, vaikka hän on aina itse ajatellut niin tekevänsä."

"Hän ei voi sietää pakkoa, sitä se on."

"Hän voi kuitenkin auttaa salaisesti. Tänä vuonna tarvitaan paljon apua. Hän voi hankkia jonkun, joka jakelee hänen lahjojaan. Minä ymmärrän jo kaiken tarkoituksen", huudahtaa Gösta, ja hänen silmänsä loistavat. "Tänä vuonna saavat tuhannet leipänsä siltä, jota he herkeämättä kiroavat."

"Niin se onkin, Gösta."

Näitä kahta ihan huimasi, näitä, jotka olivat niin vähän voineet täyttää valitsemaansa kutsumusta. Heidän nuoruutensa into palvella Jumalaa ja ihmisiä valtasi heidät. He hekumoivat jo edeltäkäsin hyvistä töistä, joita he aikoivat tehdä. Gösta tarjoutui rupeamaan papin apulaiseksi.

"Nyt hankitaan ensin leipää", sanoo pappi.

"Me hankimme koulumestareja. Me hommaamme tänne maanmittareita, jotka jakavat maat. Sitten saa kansa oppia hoitamaan peltojaan ja vaalimaan karjaansa."

"Me rakennamme teitä ja avaamme uutta asutusta."

"Me teetämme sulut Bergin koskiin, niin että kulkutie aukeaa Lövenin ja
Venernin välille."

"Kaikki rikkaus, joka on metsissä, tuottaa kaksinkertaisen siunauksen, kun väylä on avattu suoraan mereen."

"Teidän päänne kukkuroidaan painavalla siunauksella", huudahtaa Gösta.

Pappi katsoo häneen. He näkevät toistensa silmissä saman leimuavan katseen.

Mutta samassa kääntyvät kummankin silmät häpeäkasaan.

"Gösta", sanoo vanhus, "kaikki tämä vaatisi nuoren miehen voimia, mutta minä olen jo kuolemaisillani. Sinä näet, mikä minut näännyttää."

"Raivataan se pois!"

"Miten, Gösta Berling?"

Gösta astuu aivan hänen eteensä ja katsoo häntä terävästi silmiin. "Rukoilkaa Jumalalta sadetta", hän sanoo. "Tehän saarnaatte ensi sunnuntaina. Rukoilkaa silloin Jumalalta sadetta!"

Vanha pappi vaipuu kauhusta kyyryyn.

"Jos tämä on totta, jos pastori ei ole se, joka on tuottanut kuivuuden maalle, jos pastori on kovuudellaan tahtonut palvella Korkeinta, niin rukoilkaa Jumalalta sadetta. Siitä me saamme merkin. Siitä me saamme tietää, tahtooko Jumala sitä, mitä me nyt tahdomme."

Kun Gösta matkasi alas Brobystä, ihmetteli hän itseään ja sitä hurmiota, joka oli hänet vallannut. Mutta tästäpä voi laajeta kaunis elämä. Niin, mutta ei hänelle. Siellä ylhäällä ei tahdottu kuulla hänen ansioistaan.

* * * * *

Brobyn kirkossa oli saarna juuri päättynyt ja tavalliset rukoukset luettu. Kappalainen oli juuri lähdössä saarnastuolin portaita. Mutta hän empi. Vihdoin hän heittäysi polvilleen saarnastuolissa ja rukoili sadetta.

Hän rukoili niinkuin epätoivoinen ihminen rukoilee, vähin sanoin, ilman oikeaa yhtenäisyyttä.

"Jos minun syntini ovat saattaneet sinun vihasi meidän päällemme, niin rankaise ainoastaan minua! Jos sinussa on laupeutta, sinä armon Jumala, niin anna sataa! Ota häpeä päältäni! Anna sataa minun rukoukseni tähden! Anna sateen langeta köyhän pellolle! Anna kansallesi leipää!"

Päivä oli kuuma, sietämätön helle hautoi. Seurakunta oli istunut kuin huumeessa; mutta tämän murtuneen äänen, tämän haikean epätoivon kuullessaan jokainen heräsi.

"Jos on minulle enää yhtään parannuksen tietä, niin anna sadetta…"

Hän vaikeni. Ovet olivat auki. Ja ankara tuulenpuuska tohahti. Se kiiti pitkin maata, pyöri kirkkoa kohti ja nakkasi sisään tomupilven, jossa tuprusi tikkuja ja korsia. Pappi ei voinut jatkaa; hän laskeutui horjuen saarnastuolista.

Ihmisiä pöyristytti. Tämäkö oli vastaus? Mutta tuulenpuuska oli vain ukonilman airut. Se kohosi tavattomalla nopeudella. Kun virsi oli veisattu ja pappi seisoi alttarilla, sinkoilivat jo salamat, ja ukkonen jyrähti vaientaen hänen äänensä kaiun. Kun urkuri soitti lähtövirttä, rämähtivät jo ensimmäiset sadepisarat ruutuihin, ja ihmiset hyökkäsivät ulos katsomaan sadetta. Mutta he eivät tyytyneet vain katsomaan: jotkut itkivät, toiset nauroivat ja antoivat vuolaan ukkossateen virrata niskaansa. Ah, miten heidän hätänsä oli ollut suuri! Miten he olivat olleet onnettomia! Mutta Jumala on hyvä! Jumala antaa langeta sateen. Sitä iloa, sitä riemua!

Brobyn pappi oli ainoa, joka ei tullut sateeseen. Hän oli polvillaan alttarin edessä eikä siitä enää noussut. Ilo oli ollut hänelle liian ankara. Hän kuoli riemusta.

Seitsemästoista luku

LAPSEN ÄITI

Lapsi syntyi talonpoikaispirtissä Klara-joen eteläpuolella. Lapsen äiti oli tullut taloon ja pyytänyt kesäkuun alkupäivinä päästä palvelukseen. Hänelle oli käynyt hullusti, hän sanoi isäntäväelle, ja hänen äitinsä oli ollut niin kova, että hänen oli täytynyt paeta kotoaan. Hän sanoi olevansa nimeltään Elisabet Kaarlontytär, mutta hän ei tahtonut ilmoittaa mistä hän oli, sillä silloin ehkä vietäisiin hänen vanhemmilleen sana, että hän oli siellä, ja jos he hänet löytäisivät, rääkkäisivät he hänet kuoliaaksi, sen hän tiesi. Hän ei pyytänyt mitään palkkaa, ainoastaan ruoan ja katon päänsä päälle. Hän osasi tehdä työtä: kutoa ja kehrätä tai hoitaa karjaa — mitä he vain halusivat. Jos he vaativat, niin hän pystyi edestään maksamaankin.

Hän oli niin ovela, että oli tullut taloon jalkaisin, kengät kainalossa; hänen kätensä olivat karkeat, hän puhui seudun murretta ja hänellä oli talonpoikaiset vaatteet.

Häntä uskottiin.

Isännän mielestä nainen näytti kovin heikolta, eikä hän suuresti luottanut hänen työkykyynsä. Mutta täytyihän sen raukan jossakin saada olla. Ja niin hän sai jäädä.

Hänessä oli mitä lie ollut, mistä johtui, että kaikki olivat hänelle ystävällisiä. Hän oli joutunut hyvään paikkaan. Ihmiset olivat vakavia ja hiljaisia. Emäntä piti hänestä, kun huomasi, että hän osasi kutoa kilpikangasta. He lainasivat kilpikangaspuut suuresta pappilasta, ja lapsen äiti istui koko kesän kangastuolissa.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että häntä olisi pitänyt säästää: hän sai tehdä koko ajan työtä kuin talonpoikaisnainen. Hän halusi itsekin mieluimmin tehdä työtä. Hän ei ollut enää onneton. Elämä talonpoikaisten parissa viehätti häntä, vaikka hän sai olla kaikkia totuttuja mukavuuksia vailla. Mutta kaikki asiat käsitettiin siellä niin yksinkertaisesti ja tyynesti. Kaikkien ajatukset kiersivät työssä, ja päivät menivät niin tasaisesti ja yksitoikkoisina, että erehtyi päivästä ja luuli olevansa keskellä viikkoa, kun tulikin jo sunnuntai.

Eräänä päivänä elokuun lopussa oli kauranleikkuukiire, ja lapsen äiti meni pellolle sitomaan lyhteitä. Silloin hän rasittui ylenmäärin, ja lapsi syntyi, mutta liian aikaisin. Hän oli odottanut sitä vasta lokakuussa.

Nyt seisoi emäntä suuressa tuvassa lämmittäen lasta tulen ääressä, sillä sitä poloista palelsi elokuun lämpimässäkin. Lapsen äiti makasi viereisessä kamarissa ja kuunteli, mitä pienokaisesta puhuttiin. Hän ihan kuvitteli, kuinka rengit ja piiat tulivat luo ja katselivat poikaa.

"Sellainen pieni raukka", sanoivat he, ja sitten seurasi alinomaa ja erehtymättä:

"Sinua raukkaa, jolla ei ole isää!"

He eivät juuri valitelleet sitä, että lapsi itki: he olivat jollakin tavoin vakuuttuneita siitä, että lasten pitääkin huutaa, ja oikein ajatellen oli lapsi ikäisekseen suuri. Jos sillä vain olisi ollut isä, olisi kaikki ollut oikealla tolalla, siltä näytti.

Äiti siinä maatessaan kuuli ja aprikoi. Asia alkoi tuntua hänestäkin uskomattoman tärkeältä. Kuinka voisi tuo pieni raukka läpäistä elämän?

Hän oli jo laatinut suunnitelmansa. Hän aikoi jäädä taloon koko vuodeksi, sitten hän vuokraisi itselleen kamarin ja ansaitsisi leipänsä kutomalla. Hän arveli ansaitsevansa itse kylliksi elättääkseen ja vaatettaakseen lapsen. Saakoon hänen miehensä uskoa edelleen, että hän on tälle arvoton. Hän ajatteli, että lapsesta tulee kenties parempi ihminen, kun se kasvaa yksinään kuin tuhman ja ylpeän isän sitä johtaessa.

Mutta nyt, lapsen synnyttyä, ei hän voinut niin ajatella. Nyt hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut itsekäs. "Lapsella täytyy olla isä", sanoi hän itseksensä.

Jos pienokainen ei olisi ollut niin säälittävän heikko, jos se olisi voinut syödä ja maata, kuten muut lapset, jos sen pää ei alinomaa olisi painunut toiselle olalle, jos se ei olisi alinomaa ollut kuolla suonenvetokohtauksiin, niin ei kysymys olisi ollut näin tavattoman tärkeä.

Ei ollut helppo keksiä neuvoa, ja jotakin täytyi hänen heti kohta tehdä. Lapsi oli kolmipäiväinen, ja Vermlannin talonpojat jättävät harvoin pitemmäksi aikaa lasta kasteelle viemättä. Millä nimellä merkittäisiin pienokainen nyt kirkonkirjoihin ja mitä tahtoisi pappi tietää lapsen äidistä? Olisi kai vääryys lasta kohtaan merkityttää se isättömäksi. Jos tästä lapsesta tulisi heikko ja kivulloinen mies, niin voisiko äiti vastata siitä, että riisti häneltä edut, jotka sukuperä ja rikkaus tuottavat?

Lapsen äiti oli kyllä huomannut, että tavallisesti syntyy lapsen tultua maailmaan suuri riemun touhu. Nyt hänestä tuntui, että mahtoi olla vaikeata elää tämän pienoisen, jota kaikki säälivät. Hän olisi tahtonut nähdä sen ilon ja ylpeyden ympäröimänä.

Lapsen äiti alkoi ajatella tekevänsä kovin suurta vääryyttä sen isällekin. Oliko hänellä oikeus pitää se itse? Varmaankaan ei. Tuollaisen kallisarvoisen, pienen olennon, ottaisiko hän sen omalle osalleen? Se ei olisi oikeudenmukaista.

Mutta hän ei olisi tahtonut miehensä luo takaisin. Hän pelkäsi, että se olisi hänen kuolemakseen. Mutta pienokainen oli suuremmassa vaarassa kuin hän itse. Poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, eikä sitä oltu vielä kastettu.

Syy, joka oli ajanut hänet pois kotoaan, se raskas synti, joka oli hänen sydämessään asunut, oli nyt poissa. Hän ei totisesti rakastanut enää ketään muuta kuin pienokaistaan. Ei ollut raskas velvollisuus hankkia sille oikeaa paikkaa elämässä.

Lapsen äiti kutsutti isännän ja emännän ja kertoi heille kaikki. Mies lähti Borgiin sanomaan kreivi Dohnalle, että hänen kreivittärensä eli ja että hänellä oli lapsi.

Isäntä palasi kotiin myöhään illalla. Hän ei ollut tavannut kreiviä, sillä kreivi oli matkalla, mutta hän oli käynyt Svartsjön pappilassa ja puhunut asiasta kappalaisen kanssa.

Siten sai kreivitär tietää, että hänen avioliittonsa oli julistettu laittomaksi ja että hänellä ei ollut enää miestä.

Kappalainen kirjoitti hänelle ystävällisen kirjeen ja tarjosi hänelle kodin talossaan.

Kirje, jonka äidin oma isä oli Henrik-kreiville lähettänyt ja joka lienee saapunut Borgiin pari päivää hänen pakonsa jälkeen, oli nyt sekin hänelle lähetetty. Varmaan juuri tämä kirje, jossa vanha isä pyysi kiirehtimään avioliiton laillistamista, neuvoi kreiville helpoimman tavan päästä vaimostaan vapaaksi.

Voi ajatella, että lapsen äidin valtasi enemmän viha kuin suru kuullessaan isännän kertomuksen.

Koko yönä hän ei saanut silmiinsä unta. Lapsella täytyi olla isä, hän ajatteli ajattelemistaan.

Seuraavana aamuna täytyi isännän lähteä hänen käskystään Ekebyhyn hakemaan Gösta Berlingiä.

Gösta teki vaiteliaalle miehelle kaikenlaisia kysymyksiä, mutta ei saanut tietää mitään. Niin: kreivitär oli asunut hänen talossaan koko kesän. Hän oli ollut terve ja tehnyt työtä. Nyt oli syntynyt lapsi. Lapsi oli heikko, mutta äiti vahvistunut.

Gösta kysyi, tiesikö kreivitär että avioliitto oli purettu. Niin, kyllä hän sen nyt tiesi. Hän oli saanut sen eilen tietää.

Ja kaiken matkaa oli Göstalla vuoroin kuuma, vuoroin kylmänpuistatuksia.

Mitä kreivitär tahtoi häneltä? Miksi hän lähetti noutamaan häntä?

Gösta ajatteli kesän viettoa siellä Lövenin rannalla. Ilveessä ja leikissä ja huviretkillä he olivat antaneet päivien mennä, ja sinä aikana oli kreivitär tehnyt työtä ja kärsinyt.

Koskaan ei Gösta ollut enää luullut häntä näkevänsä. Ah, jos hän olisi edes uskaltanut toivoa! Hän olisi silloin astunut hänen eteensä parempana miehenä. Mitä hän voi nyt taakseen silmätessään nähdä muuta kuin tavallisia hullutuksia!

Kahdeksan aikaan illalla hän joutui perille, ja hänet vietiin heti lapsen äidin luo. Huoneessa oli hämärä. Hän tuskin voi erottaa vuoteella lepäävän kreivittären. Emäntä ja isäntä tulivat myös sisään.

Nyt tiedettäköön, että kreivitär, jonka valkeat kasvot loistivat pimeästä, oli yhä korkeinta ja puhtainta, mitä Gösta tiesi, kaunein sielu, mikä koskaan oli pukeutunut maalliseen tomuun. Kun Gösta nyt taas tunsi hänen läsnäolonsa siunauksen, hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen ja kiittää häntä siitä, että kreivitär taaskin antoi hänen nähdä itsensä, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, ettei voinut sanoa eikä tehdä mitään.

"Rakas kreivitär Elisabet!" hän vain huudahti.

"Hyvää iltaa, Gösta!"

Kreivitär ojensi hänelle kätensä, joka lienee taas tullut pehmeäksi ja kuultavaksi. Hän oli hiljaa, Göstan taistellessa tunteistaan.

Lapsen äitiä eivät kiihkeät tunteenpurkaukset vavistaneet, kun hän nyt näki Göstan. Häntä vain kummastutti, että Gösta näytti kiinnittävän huomiota enemmän häneen, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, että nyt oli kysymyksessä vain lapsi.

"Gösta", hän sanoi lempeästi, "sinun täytyy nyt auttaa minua, kuten kerran lupasit. Sinä tiedät, että mieheni on minut hyljännyt, niin ettei minun lapsellani ole isää."

"Niin, kreivitär, mutta sehän asia on saatava tolalleen. Nyt kun on lapsi, voidaan kreivi aivan varmaan pakottaa laillistuttamaan avioliittonsa. Olkaa huoletta, minä tahdon auttaa teitä, kreivitär!"

Kreivitär hymyili. "Luuletko sinä, että minä tahdon pakottaa kreivi
Dohnan ottamaan minut?"

Veri syöksyi Göstan päähän. Mitä kreivitär sitten toivoi? Mitä hän häneltä tahtoi?

"Tule tänne, Gösta", hän sanoi ja ojensi taas kätensä. "Sinä et saa suuttua minulle siitä, mitä nyt sanon, mutta minä ajattelin, että sinä joka olet, joka olet…"

"Virkaheitto pappi, ryyppysankari, kavaljeeri, Ebba Dohnan murhaaja, minä tiedän koko ansioluettelon…"

"Oletko sinä jo nyt vihainen, Gösta?"

"Minä haluaisin mieluummin, ettette enää sanoisi mitään, kreivitär."

Mutta lapsen äiti jatkoi:

"On monta, Gösta, jotka olisivat tahtoneet tulla vaimoksesi rakkaudesta, mutta niin ei ole minun laitani. Jos minä sinua rakastaisin, en uskaltaisi puhua niinkuin nyt puhun. Omasta puolestani en minä sellaista pyytäisi, Gösta, mutta näetkös, lapsen tähden voin sen tehdä. Sinä ymmärrät varmaan jo, mitä aion sinulta pyytää. Se on kylläkin suuri nöyryytys sinulle, sillä minä olen naimaton nainen, jolla on lapsi. En ajatellut, että juuri sinä sen tekisit siksi, että muka olisit huonompi muita, mutta kylläkin ajattelin, että sinä ehkä haluaisit tehdä sen siksi, että sinä olet hyvä, Gösta, siksi, että sinä olet sankari ja voit uhrautua. Mutta kenties minä pyydän liikaa. Sellainen on kenties miehelle mahdotonta. Jos sinä halveksit minua kovin paljon, jos sinusta on liian vastenmielistä, että sinua sanotaan toisen lapsen isäksi, niin sano se vain! Minä en pahastu. Ymmärrän kyllä, että pyyntöni on liikanainen, mutta lapsi on sairas, Gösta. On julmaa, ettei kasteessa voi mainita hänen äitinsä miehen nimeä."

Gösta, joka kuunteli häntä, tunsi samaa kuin tuona kevätpäivänä, jolloin hänen täytyi laskea kreivitär maihin ja jättää hänet oman onnensa nojaan. Nyt hänen täytyi auttaa kreivitärtä siten, että hävittäisi hänen tulevaisuutensa, koko hänen tulevaisuutensa. Hänen, joka rakasti häntä, täytyi se tehdä.

"Minä teen kaikki, mitä kreivitär tahtoo", hän sanoi.

Seuraavana päivänä hän puhui asiasta Bron rovastin kanssa, sillä Bro on
Svartsjön emäseurakunta, ja kuulutus oli toimitettava siellä.

Hyvä, vanha rovasti heltyi kuullessaan asian laidan ja lupasi ottaa kaiken edesvastuun naittajasta ja muusta omille niskoilleen.

"Niin", hän sanoi, "sinun täytyy auttaa kreivitärtä, Gösta, sinun täytyy. Hän voi muuten tulla mielipuoleksi. Hän luulee vahingoittaneensa lasta siten, että on ryöstänyt siltä sen aseman elämässä. Sillä on erittäin arka omatunto, sillä naisella."

"Mutta minä tiedän, että teen hänet onnettomaksi", huudahti Gösta.

"Sitäpä et saakaan tehdä, Gösta. Sinun pitää nyt tulla vakavaksi mieheksi, jolla on vaimo ja lapsi hoidettavana."

Kuitenkin piti rovastin vielä käydä Svartsjössä puhumassa kappalaisen ja laamannin kanssa. Päätökseksi tuli, että seuraavana sunnuntaina, syyskuun ensimmäisenä päivänä, kuulutettiin Svartsjön kirkossa Gösta Berling ja Elisabet von Thurn.

Sitten vietiin lapsen äiti ylen varovasti Ekebyhyn, ja siellä lapsi kastettiin.

Rovasti puhui kreivittären kanssa ja sanoi, että tämä voi vieläkin peruuttaa päätöksensä ja evätä naima-aikeensa sellaisen miehen kanssa kuin Gösta Berling on. Hänen pitää vain kirjoittaa ensiksi isälle.

"Minä en voi katua", sanoi kreivitär, "ajatelkaa, jos lapseni kuolisi ennen kuin on saanut isän."

Ennen kolmatta kuulutuspyhää oli lapsen äiti ollut jo useampia päiviä terve ja jalkeilla. Iltapäivällä tuli rovasti Ekebyhyn ja vihki hänet Gösta Berlingin kanssa. Mutta ketään ei ollut, joka olisi ajatellut, että nämä olivat häät. Ketään vieraita ei ollut kutsuttu. Hankittiin vain lapselle isä, ei muuta.

Lapsen äiti säteili hiljaista iloa, ikään kuin olisi saavuttanut elämänsä suuren päämäärän. Sulhanen oli surullinen. Hän ajatteli, että kreivitärhän hukkasi tahallaan tulevaisuutensa mennessään naimisiin hänen kanssaan. Hän huomasi kauhistuen, ettei hän itse oikeastaan ollut vaimolle mitään merkitsevä. Kaikki vaimon ajatukset olivat lapsessa.

Pari päivää sen jälkeen tuli isälle ja äidille suru. Lapsi kuoli suonenvetokohtaukseen.

Monesta tuntui, kuin ei lapsen äiti olisikaan surrut niin suuresti ja syvästi kuin odotettiin: hänessä oli jonkinlaista voitonriemua. Hänestä tuntui kuin hän olisi riemuinnut saadessaan hukata koko tulevaisuutensa lapsen vuoksi. Kun pienokainen tulee enkelien luo, niin muistaa hän toki, että hänellä oli maan päällä ollut äiti, joka rakasti häntä.

Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Kun Gösta Berlingiä ja Elisabet von Thurnia kuulutettiin Svartsjön kirkossa, eivät useimmat edes tienneet, kuka morsian oli. Papit ja herrasväet, jotka kyllä tunsivat asian, puhuivat siitä vähän. Näytti siltä kuin he olisivat pelänneet, että joku, joka oli kadottanut uskonsa omantunnon voimaan, selittäisi nuoren naisen menettelytavan pahoin. Oltiin arkoja, kovin arkoja siitä, että joku voisi sanoa: "Kas niin, niinpäs oli, ettei hän voinut masentaa rakkauttaan Göstaan; nyt hän on mennyt naimisiin hänen kanssaan valheellisen tekosyyn nojalla." Ah, vanhat olivat tästä nuoresta naisesta yhä arkoja. Koskaan he eivät voineet kärsiä sanottavan hänestä mitään pahaa. He tuskin tahtoivat myöntää, että hän oli tehnyt syntiä. He eivät tahtoneet nähdä, että syy tahraisi tätä sielua, joka pelkäsi niin suuresti pahaa.

Toinenkin suuri tapaus sattui juuri samaan aikaan, ja sekin vaikutti, että Göstan avioliitosta niin vähän puhuttiin.

Majuri Samzeliusta kohtasi onnettomuus. Hän oli tullut ihmisaraksi ja yhä kummallisemmaksi. Hän seurusteli enimmäkseen eläintensä kanssa ja oli koonnut Sjöhön kokonaisen pienen eläintarhan.

Vaarallinenkin hän oli, sillä hänellä oli aina ladattu pyssy matkassa ja hän laukoili sitä myötäänsä, välittämättä liioin mihin tähtäsi. Eräänä päivänä puri häntä kesy karhu, jota hän oli erehdyksessä ampunut. Haavoitettu eläin karkasi häntä vastaan hänen seisoessaan aivan ristikon edessä ja sai puraistuksi häntä lujasti käsivarteen. Sitten eläin murtausi irti ja juoksi metsään.

Majuri joutui vuoteenomaksi ja kuoli haavamyrkytykseen, mutta ei ennen kuin joulun tienoilla. Jos majurinrouva olisi tiennyt, että hän oli sairaana, hän olisi ehkä ottanut takaisin Ekebyn hallituksen. Mutta kavaljeerit tiesivät kyllä, ettei rouva tulisi ennen kuin heidän vuotensa oli lopussa.

Kahdeksastoista luku

AMOR VINCIT OMNIA

Lehterinportaiden alla Svartsjön kirkossa on romukoppi, täynnä haudankaivajien pilalle kuluneita lapioita, rikkonaisia kirkonpenkkejä, hylättyjä peltikilpiä ja muuta romua.

Siellä, missä tomu lepää paksuna kerroksena ja ikään kuin kätkee sen jokaiselta silmältä, on lipas, yltäänsä puhtainta helmiäismosaiikkia. Jos hankaa tomun pois siitä, niin se loistaa ja kimmeltää kuin mikäkin sadun vuorenseinä. Lipas on lukossa ja avain hyvässä säilössä; käyttää sitä ei saa. Kukaan kuolevainen ei saa silmätä lippaaseen. Kukaan ei tiedä, mitä siinä on. Vasta kun kahdeksastoista sataluku on kulunut loppuun, saa pistää avaimen lukkoon, kohottaa kannen ja nähdä aarteet, joita se on varjellut.

Niin on aikoinaan määrännyt hän, jonka lipas oli.

Kannen messinkilevyssä on kirjoitus: "Labor vincit omnia". Mutta toinen kirjoitus sopisi lippaaseen paremmin. "Amor vincit omnia" pitäisi siinä olla. Myös tuo lehterinalaisen romuhuoneen vanha lipas on todistus rakkauden kaikkivallasta.

Oi, Eros, kaikkivaltias jumala!

Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen! Vanhoja ovat ihmiset maan päällä, mutta sinä olet seurannut heitä kautta aikojen.

Missä ovat idän jumalat, nuo lujat sankarit, jotka suuntasivat salaman aseenansa, he, jotka pyhien virtain rannalla ottivat vastaan hunaja- ja maitouhreja? Kuolleet he ovat. Kuollut on Bel, vahva soturi, ja Thot, haukanpäinen sankari. Kuolleet ovat ne mainiot, jotka lepäsivät Olympon pilvivuoteilla; niin myös voittojalot vallitetun Valhallan asukkaat. Kaikki muinaiset jumalat ovat kuolleet, paitsi Eros, Eros, se kaikkivaltias.

Hänen tekonsa on kaikki mitä näet. Hän pitää elossa sukukunnat. Näen hänet kaikkialla. Mihin voit astua löytämättä tuon alastoman jalan jälkeä? Mitä on korvasi kuullut, jossa hänen siipiensä suhina ei ollut perusäänenä? Hän asuu ihmisten sydämissä ja uinailevassa siemenjyvässä. Huomaa vavistuksella hänen läsnäolonsa kuolleissa kappaleissa!

Onko ketään, joka ei kaipaa ja tule houkutelluksi? Onko ketään, joka välttää hänen valtaansa? Kaikki koston jumalat lankeavat kerran, kaikki voiman ja väkivallan mahdit. Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen.

* * * * *

Vanha Eberhard-setä istuu kirjoituspulpettinsa ääressä, — mainio laitos, jossa on marmorilevyn alla sata laatikkoa, tummuneilla messinkiheloilla koristettua. Hän tekee työtä ahkerasti ja innokkaasti — hän on yksinään kavaljeerirakennuksessa.

Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita tämän katoavan kesän viimeisinä päivinä niinkuin muut kavaljeerit? Kukaan ei, senhän tiedät, palvele rankaisua saamatta viisauden jumalatarta. Koukistunut on selkäsi, vaikka olet vasta pari vuotta seitsemännellä kymmentä, tukka, joka suojaa päälakeasi, ei ole omasi, rypyt tungeksivat otsallasi, joka kaartuu painuneiden silmäkuoppien yllä, ja iän piirteet ilmenevät tuhansin kurtuin hampaattoman suusi ympärillä.

Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita? Kuolema erottaa sinut kirjoituspöytäsi äärestä vielä aikaisemmin, kun et ole antanut elämän itseäsi siitä houkutella.

Eberhard-setä vetää paksun mustekiekuran viimeisen rivin alle. Pulpetin lukemattomista laatikoista hän vetää esille kellastuneita, täyteen tuhrittuja paperiluntteja, jotka kaikki kuuluvat siihen suureen teokseen, joka on kuuluttava Berggrenin nimeä kautta aikojen. Mutta juuri kun hän on saanut pinkan pinkan päälle pinotuksi ja tuijottaa niitä hiljaisen ihastuneena, aukee ovi ja sisään astuu nuori kreivitär.

Siinä hän on, tuo vanhain herrain nuori valtiatar. Hän, jota he palvelevat ja kunnioittavat enemmän kuin isovanhemmat palvelevat ja kunnioittavat ensimmäistä pojanpoikaansa. Siinä hän on, jonka he ovat löytäneet köyhänä ja sairaana ja jolle he ovat nyt lahjoittaneet kaiken maailman kunnian, niinkuin sadun kuningas teki köyhälle kaunoiselle, jonka löysi metsästä. Hänelle kaikuvat nyt walt-torvet ja viulut Ekebyssä. Hänen vuokseen kaikki liikkuu, henkii, tekee työtä suuressa kartanossa.

Hän on nyt terve, vaikka vielä varsin heikko. Suuren kartanon yksinäisyys painostaa häntä, ja kun hän tietää kavaljeerien olevan poissa, hän tahtoo vilkaista, miltä kavaljeerirakennus näyttää, tuo kuuluisa huone.

Niinpä hän tulee hiljaa sisään ja silmäilee rapattuja seiniä ja keltajuovikkaita sängyn uutimia, mutta tulee hämilleen huomatessaan, ettei huone olekaan tyhjä.

Eberhard-setä menee juhlallisesti kreivitärtä vastaan ja vie hänet suuren paperi- ja kirjoituspinon luo.

"Katsokaa, kreivitär", hän sanoo, "nyt minun työni on valmis. Nyt lähtevät kirjoitelmani maailmalle. Nyt tapahtuu suuria."

"Mitä tapahtuu, Eberhard-setä?"

"Oi, kreivitär, se iskee maahan kuin salama, salama, joka valaisee ja surmaa. Aina siitä saakka kun Mooses veti hänet esiin Siinain ukkospilvestä ja asetti hänet armon istuimelle, vaellustemppelin sisimpään, aina siitä saakka hän on istunut horjumatta, tuo vanha Jehova, mutta nyt saavat ihmiset nähdä mitä hän on: mielikuvitusta, tyhjyyttä, utua, meidän omien aivojemme kuolleena syntynyt luomus. Hän on vajoava tyhjiin", sanoi vanhus, ja pani ryppyisen kätensä kirjoituspinkalleen. "Tässä se sanotaan, ja kun ihmiset saavat tämän lukea, on heidän uskominen. He säpsähtävät hereille ja näkevät oman tyhmyytensä; he käyttävät ristiä polttopuuna, kirkkoja vilja-aittoina, ja papit kyntävät maata."

"Oi, Eberhard-setä", sanoo kreivitär hieman väristen, "oletteko te niin kauhea ihminen? Sisältääkö tuo niin kauheita?"

"Kauheita", toistaa ukko, "sehän on vain totta. — Mutta me olemme kuin pikkupoikia, jotka kätkevät kasvonsa naisen helmoihin, kun kohtaavat vieraan: me olemme tottuneet piiloutumaan totuudelta, tuolta ikuisesti vieraalta. Mutta nyt se tulee asumaan joukossamme, nyt saavat kaikki sen tuntea."

"Kaikkiko?"

"Eivät vain filosofit, vaan kaikki, ymmärrätkö, kreivitär, kaikki."

"Ja silloin Jehova kuolee?"

"Hän ja kaikki enkelit, kaikki pyhimykset, kaikki paholaiset, kaikki valheet."

"Kuka sitten hallitsee maailmaa?"

"Luuleeko kreivitär, että kukaan on ennenkään sitä hallinnut? Uskooko kreivitär tuohon sallimukseen, joka otti huomioon varpuset ja hiuskarvat? Kukaan ei ole sitä hallinnut, kukaan ei ole sitä hallitseva."

"Mutta me, me ihmiset, mitä meistä sitten tulee?"

"Samaa, mitä olemme olleet — tomua. Se, joka on palanut loppuun, ei voi palaa enää; hän on kuollut. Puita me olemme, joiden ympärillä elämän liekit häilyvät. Elämän kipinä lentää toisesta toiseen. Sytytään, leimutaan, sammutaan. Sitä on elämä."

"Oi, Eberhard, eikö siis mitään henkielämää ole?"

"Ei."

"Eikö haudan tuolla puolen?"

"Ei."

"Ei hyvää, ei pahaa, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa?"

"Ei mitään."

Nuori nainen astuu ikkunan luo. Hän katselee syksyn kellastuneita lehtiä, georgiineja ja astereita, jotka nuokkuvat raskain päin syystuulen taittamissa varsissa. Hän katselee Lövenin mustia aaltoja, syksyn synkkää myrskytaivasta, ja hetkiseksi hän heittäytyy epäuskoon.

"Eberhard-setä", sanoo hän, "kuinka maailma on harmaa ja ruma, kuinka kaikki on hyödytöntä. Minä haluaisin kuolla."

Mutta silloin hän kuulee kuin vaikeroimista sielussaan. Elämän vahvat voimat ja kuohuvat tunteet huutavat äänekkäästi elämisen onnea.

"Eikö sitten ole mitään", hän huudahtaa, "joka voi elämää kaunistaa, kun olette minulta ottanut Jumalan ja kuolemattomuuden?"

"Työ", vastaa vanhus.

Mutta kreivitär katsoo taasen ulos, ja häneen hiipii tällaisen köyhän viisauden halveksinta. Käsittämätön kohoaa hänen sielunsa silmien eteen, hän tuntee hengen asuvan kaikissa, hän havaitsee voiman, joka on sidottu näennäisesti kuolleeseen aineeseen, mutta joka voi kehittyä tuhatvivahteiseksi elämäksi. Kiitävin ajatuksin hän etsii nimeä Jumalan hengen läsnäololle luonnossa.

"Oi, Eberhard-setä", hän sanoo, "mitä on työ? Onko se jumala? Onko sillä tarkoitus itsessään? Mainitkaa toinen!"

"En toista tiedä", vastaa vanhus.

Silloin löytää kreivitär sen nimen, jota on hakenut, surkean, monesti tahritun nimen.

"Eberhard-setä, miksi te ette mainitse rakkautta?"

Silloin liukuu hieno hymy tyhjälle suulle, jonka ympärillä tuhannet kurtut risteilevät.

"Tässä", sanoo filosofi ja lyö rystyillään paksua paperipinkkaa, "tässä surmataan kaikki jumalat, enkä ole unohtanut Erostakaan. Mitä on rakkaus muuta kuin lihan kaipausta? Miksi sen pitäisi olla korkeammalla kuin muutkaan ruumiin vaatimukset? Tee nälkä jumalaksi! Tee väsymys jumalaksi! Ne ovat yhtä arvokkaita. Loppukoot jo hullutukset. Eläköön totuus!"

Silloin painaa nuori kreivitär päänsä alas. Ei se ole niin, ei ole totta tämä, mutta hän ei osaa taistella.

"Teidän sananne haavoittavat minun sieluani", hän sanoo, "mutta vielä minä en usko. Koston ja väkivallan jumalat te voitte tappaa, ette muuta."

Mutta ukko tarttuu hänen käteensä, laskee sen kirjalleen ja sanoo epäuskon innossaan:

"Tämän luettuanne teidän täytyy uskoa."

"Älköön se siis koskaan tulko silmieni eteen", sanoo kreivitär, "sillä jos minä niin uskon, en voi elää."

Ja suruun vaipuneena menee hän filosofin luota. Mutta Eberhard-setä istuu kauan kreivittären mentyä mietiskellen.

Nämä vanhat herjaavat luntat eivät ole vielä joutuneet maailman tutkittavaksi. Vielä ei setä Eberhardin nimi ole ylettynyt maineen jyrkänteille.

Hänen suuri teoksensa lepää lippaaseen kätkettynä romukopissa Svartsjön kirkon lehterinportaiden alla; se näkee päivänvalon vasta vuosisadan lopussa.

Mutta miksi hän teki niin? Pelkäsikö hän jättäneensä asiansa todistamatta? Pelkäsikö hän vainoja? Vähänpä tunnette Eberhard-setää.

Ymmärtäkää nyt: totuutta hän on rakastanut, ei omaa kunniaansa. Ja niinpä hän uhrasi jälkimmäisen, ei edellistä, sentähden, että isällisesti rakastettu lapsi saisi kuolla uskossaan siihen, jota piti rakkaana.

Oi, rakkaus, sinä olet se totisesti ikuinen!

Yhdeksästoista luku

NYGÅRDIN TYTTÖ

Ei kukaan tunne vuoren juurta, jossa kuuset kasvavat sakeina ja maan peittää paksu, pehmeä sammalkerros. Kukapa sen tuntisi. Sitä ei ole ihmisjalka koskaan ennen polkenut, ainoankaan ihmisen kieli ei ole antanut sille nimeä. Ainoakaan polku ei johda piiloiseen paikkaan. Kalliot kohoavat torneina sen ympärillä; kietovat tammet vartioivat sitä; murrot sen sulkevat; paimen ei sitä löydä; kettu sitä halveksii. Se on metsän autioin seutu, ja nyt etsivät sitä tuhannet ihmiset.

Mikä loputon etsiväin jono? He voisivat täyttää Bron kirkon, eikä ainoastaan Bron, vaan myös Löfvikin ja Svartsjön. Ah, mikä loputon etsivien jono!

Herrasväen lapset, jotka eivät saa lähteä retkueeseen, seisovat tiepuolessa tai riippuvat veräjäin aidaksilla valtavan jonon kulkiessa ohi. Pienokaiset eivät ole aavistaneet, että tähän maailmaan mahtuu niin paljon ihmisiä: tuollainen suunnaton lauma. Kun he tulevat suuriksi, niin he muistavat aina tämän suuren, lainehtivan ihmisvirran. Heidän silmänsä täyttyvät kyynelillä pelkästä tuon valtavan näyn muistosta: että sellainen ääretön lauma matkaa teitä, joilla ei tavallisesti nähnyt päiväkausiin kuin jonkun yksinäisen kulkijan, kerjäläisjoukon tai talonpojan rattaat.

Kaikki, jotka asuvat tienvarrella, kavahtavat pystyyn ja huudahtavat: "Onko maahan tullut onnettomuus? Onko vihollinen kimpussamme? Mihin te menette, kulkijat? Mihin te menette?"

"Me etsimme", vastaavat he. "Olemme etsineet kaksi päivää. Etsimme tämänkin päivän; sitten emme enää jaksa. Menemme ja etsimme koko Björnen metsän ja honkapeittoiset kukkulat Ekebyn länsipuolella."

Nygårdista, joka on köyhä perukka kaukana itäisessä vuoristossa, on tuo jono ensin lähtenyt. Se kaunis tyttö, jolla on paksut mustat hiukset ja punaiset posket, on ollut kahdeksan päivää kateissa. Se vastatyttö, jonka Gösta Berling aikoi ottaa morsiamekseen, on eksynyt suuriin metsiin. Kahdeksaan päivään ei kukaan ole nähnyt häntä.

Niin lähti Nygårdin rahvas tyystin etsimään metsän. Ja jokainen, jonka he tapasivat tiellä, liittyi etsimään. Jokaisesta pirtistä tuli ihmisiä jonoon.

Sattuu tuon tuosta, että äsken tullut kysyy:

"No, Nygårdin miehet, mikä on siihen syynä? Miksi annoitte kauniin tytön kulkea yksin vierailla poluilla? Metsä on syvä ja Jumala on ottanut hänen ymmärryksensä."

"Kukaan ei häiritse häntä", vastaavat he silloin, "hän ei häiritse ketään. Hän kulkee turvallisesti kuin lapsi. Ken kulkisi varmemmin kuin se, jota Jumalan itsensä täytyy vaalia? Ennen hän on aina tullut takaisin."

Niin on tuo etsivä jono samonnut itäiset metsät, jotka erottavat Nygårdin tasangosta. Nyt, kolmantena päivänä, se matkaa Bron kirkon ohi mäelle Ekebyn länsipuolisiin metsiin.

Mutta jonon edetessä kohisee pitkin tietä ihmetyksen myrsky; aina täytyy jonkun joukosta pysähtyä vastaamaan kysymyksiin: "Mitä te puuhaatte? Mitä te etsitte?"

"Me etsimme sitä sinisilmäistä, tummatukkaista tyttöä. Hän on mennyt metsään kuolemaan. Hän on ollut kadoksissa kahdeksan päivää."

"Miksi hän meni metsään kuolemaan? Oliko hänellä nälkä? Oliko hän onneton?"

"Puutetta hän ei ole kärsinyt, mutta häntä kohtasi onnettomuus viime keväänä. Oli nähnyt sen hullun papin, Gösta Berlingin, ja oli rakastanut häntä monta vuotta. Ei parempaa älynnyt. Jumala oli ottanut hänen ymmärryksensä."

"Tosiaankin oli Jumala ottanut häneltä ymmärryksen, Nygårdin miehet."

"Viime keväänä se onnettomuus sattui. Ennen ei pappi ollut vilkaissutkaan häneen, silloin oli sanonut, että tyttö saa ruveta hänen morsiamekseen. Se oli paljasta leikkiä; pappi laski hänet pois luotaan, mutta tyttö ei löytänyt enää muualta lohdutusta. Hän palasi alinomaa Ekebyhyn. Hän seurasi papin jälkiä minne tämä menikin. Pappi väsyi häneen. Kun hän kävi siellä viimeksi, usuttivat ne hänen kimppuunsa koirat. Sen jälkeen kukaan ei ole häntä nähnyt."

Mies talosta, mies joka talosta! Ihmisen henki on vaarassa. Ihminen mennyt metsään kuolemaan. Kenties hän on jo kuollut. Kenties hän harhailee vieläkin siellä löytämättä oikeata tietä. Metsä on suuri, ja hänen ymmärryksensä on Jumalan luona.

Seuratkaa jonoa, seuratkaa sitä! Antakaa kauran jäädä kuhilaihin, niin että heikko jyvä putoo tähkästään; antakaa perunan hapata maahan; päästäkää hevoset irti, etteivät kuole janoon tallissa; jättäkää navetan ovi auki, että lehmät pääsevät katon alle yöksi; antakaa lasten tulla mukaan, sillä lapset ovat Jumalan. Jumala on pienten kanssa; hän ohjaa heidän askeleitaan. He auttavat, kun miesten viisaus pettää.

Tulkaa kaikki, miehet, naiset ja lapset! Kuka uskaltaa jäädä kotiin? Kuka tietää, vaikka Jumala aikoisi käyttää juuri häntä? Tulkaa kaikki, jotka tarvitsette laupeutta, ettei teidän sielunne kerran harhailisi kuivuneita korpia ja etsisi lepoa eikä löytäisi! Tulkaa! Jumala on ottanut hänen ymmärryksensä ja metsä on suuri.

Ken osaa sille paikalle, jossa kuuset seisovat sakeina ja jota sammal peittää pehmeänä! Eikö näykin jotain tummaa tuolla ihan vuorenseinän juuressa? Ah, ruskeain muurahaisten keko. Kiitetty olkoon hän, joka ohjaa hullujen tiet, ei muuta!

Oi, sitä jonoa! Ei se ole juhla-asuinen riemusaatto, joka tervehtii voittajaa, sirottelee kukkia hänen tielleen ja täyttää hänen korvansa riemuhuudoilla; ei se ole pyhiinvaeltajain virsiä veisaava ja viuhuvia katumusruoskia käyttävä saatto, joka menee pyhille haudoille, ei siirtolaisjoukko, joka natisevissa kuormavankkureissa matkaten etsii hädänalaisille uusia koteja, ei sotajoukko rummuin ja miekoin; vain talonpoikia sarkaisissa työtamineissa, kuluneet nahkaliinat edessään, vain heidän vaimojaan sukankudin kädessä ja lapset selässä tai äitinsä helmoissa.

Suurta on nähdä ihmisten yhtyvän suuria päämääriä varten. Lähtekööt he matkalle tervehtimään hyväntekijöitään; ylistämään Jumalaansa, etsimään maata, puolustamaan valtakuntaansa, lähtekööt! Mutta ei nälkä, ei jumalanpelko, ei sota ole ajanut näitä liikkeelle. Heidän vaivansa on hyödytöntä, heidän intonsa palkatonta; he menevät hakemaan hullua. Niin monta hikipisaraa, niin monta askelta, niin paljon huolta, niin paljon rukouksia kuin kaikki tämä maksaakin, ei siitä ole palkintona muuta kuin se, että he löytävät poloisen metsään eksyneen, jonka järki on Jumalan luona.

Oi, eikö ihminen rakasta tätä kansaa! Eikö sille, joka on seisonut tiepuolessa ja nähnyt sen kulkevan ohi, tule väkisin kyyneleet silmiin, kun hän vain ajatteleekin heitä ja näkee heidät taas sielussaan, miehet jäykin kasvoin ja kovin käsin, naiset varhain uurtunein otsin, ja nuo väsyneet lapset, jotka Jumala oli johdattava oikealle paikalle?

Se täyttää maantien, tuo huolestuneiden etsiväin jono. Vakavin silmäyksin he mittailevat metsää; synkkinä he kulkevat eteenpäin, sillä he tietävät hakevansa paremminkin kuollutta kuin elävää.

Ah, tuo musta vuorenseinän juurella, eikö se sittenkään ollut muurahaisten keko, vaan kaatunut puu? Kiitos taivaan, kaatunut puu! Mutta eihän voi nähdä ihan tarkkaan, kun kuuset ovat niin sakeassa vieretysten.

Niin pitkä on jono, että kun ensimmäiset siitä, nuo väkevät miehet, ovat perillä Björnen länsipuolella, metsänrinnassa, niin viimeiset, rammat, työn runtomat ukot ja naiset, jotka kantavat pieniä lapsiaan, ovat tuskin ehtineet Brobyn kirkolta.

Ja niin koko mutkitteleva matkue katoaa pimeään metsään. Aamupäivän aurinko valaisee sen tietä kuusten alle — iltapäivän laskeva aurinko on kohtaava joukot, kun ne tulevat metsästä.

Kolmatta päivää he jo ovat etsimässä: he ovat tottuneet tähän työhön. He etsivät kaltevan vuorenseinän alta, jolla jalka voi liukahtaa, tuulenkaatamista murroksista, joissa jalka ja käsi helposti voivat katketa, tiheiden kuusten oksain alta, jotka, laskeutuen pehmeää sammalta pitkin, kutsuvat lepoon.

Karhun pesän, revon luolan, metsäsian syvän asumuksen, mustan hiilihaudan pohjan, punaisen puolukkamäen, valkopintaisen kuusen, vuoren, jonka kulo kuukausi sitten paljasti, kiven, jonka jättiläinen viskasi: kaikki ne he ovat löytäneet, mutta eivät paikkaa vuorenseinän alla, jossa tuo musta makaa. Kukaan ei ole käynyt siellä katsomassa, onko se puunrunko vai ihminen. Niin, kyllä se on ihminen, mutta kukaan ei ole käynyt siellä häntä katsomassa.

Ilta-aurinko näkee jo heidät toisella puolen metsää, mutta nuorta naista, jonka järjen Jumala on ottanut, ei ole löydetty. Mitä he nyt aikovat tehdä? Hakevatko he koko metsän vielä kerran? Metsä on pimeässä vaarallinen: siellä on pohjattomia lampia ja jyrkkiä rotkoja. Ja mitäpä he löytävät, he, jotka eivät löytäneet auringonpaisteessa mitään, nyt, kun päivä on kadonnut.

"Mennään Ekebyhyn!" huutaa yksi joukosta.

"Mennään Ekebyhyn!" he silloin kaikki huutavat. "Mennään Ekebyhyn!"

"Kysytään kavaljeereilta, miksi he usuttivat koiransa ihmisen kimppuun, jolta Jumala oli ottanut järjen, miksi he kiihottivat hourun epätoivoon. Köyhät, nälkäiset lapsemme itkevät; vaatteemme ovat riekaleina, vilja seisoo kuhilaissa, kunnes jyvä tippuu tähkäpäistä, perunat mätänevät maahan, hevosemme juoksentelevat irrallaan, lehmämme eivät saa hoitoa; me itse olemme menehtyä uupumuksesta — ja kaikki se on heidän syytään. Mennään Ekebyhyn ja vedetään heidät tilille! Mennään Ekebyhyn!

"Tänä kirouksen vuonna tulee kaikki paha meidän talonpoikain päälle. Jumalan käsi lepää meidän päällämme raskaana; nälänhätää tarjoaa meille talvi. Ketä etsii Jumalan käsi? Ei se ollut Brobyn pappi. Hänen rukouksensa vielä saapuivat Herran korviin. Ketä sitten, jos ei noita kavaljeereja? Mennään Ekebyhyn!"

"He ovat hävittäneet kartanon, he ovat ajaneet majurinrouvan maantielle kerjäämään. Heidän syynsä on, että meidän täytyy käydä työttöminä. Heidän syynsä on, että meidän täytyy nähdä nälkää. Tämä hätä on heidän tekemänsä. Mennään Ekebyhyn!"

Niin painuvat synkät, katkeroituneet miehet Ekebyn suurta kartanoa kohti, nälkäiset lapset seuraavat heitä, lapset itkevät käsivarsilla, ja viimeksi tulevat vaivaiset ja työn murtamat vanhukset. Ja katkeruus juoksee kuin kasvava virta kulkijasta toiseen, vanhuksista naisiin, naisista väkeviin miehiin, jotka käyvät jonon etunenässä.

Syystulva tulee nyt. Kavaljeerit, muistatteko kevättulvaa? Nyt tulee uudet aallot, vuorilta virtaillen, nyt uhkaa uusi hävitys Ekebyn voimaa ja kunniaa.

Torppari, joka kyntää nurmea metsänrinnassa, kuulee kansan raivoavat huudot. Hän riisuu toisen hevosensa, hyppää sen selkään ja laskee täyttä laukkaa Ekebyhyn. "Tuho tulee", hän huutaa, "karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat ottamaan Ekebyn!"

Hän ratsastaa ympäri kartanoa hurjana pelosta. "Kaikki metsänpeikot ovat irti", hän huutaa. "Peikot tulevat ottamaan Ekebyn! Pelastakoon itsensä ken voi! Hiidet tulevat ja tuikkaavat tuleen Ekebyn ja lyövät kavaljeerit kuoliaaksi!"

Ja hänen takaansa kuuluu ihmisjoukon lähenevä kohu ja kirkuna.
Syystulva tulla kohisee Ekebytä kohti.

Tietääkö se sitten mitä tahtoo, tuo katkeruuden hyrskyvä virta?
Tahtooko se tulta, tahtooko se murhata, tahtooko ne ryöstää?

Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät.

Vuorenhenget ne ovat murtaneet malmin, metsänhenget ne ovat kaataneet puita ja vartioineet hiilihautaa; tasangonhenget ovat kasvattaneet leivän; nyt ne ovat vapaita, ne kääntyvät hävittämään. Kuolemaan Ekeby, kuolemaan kavaljeerit!

Täällä juoksee viina virtoinaan. Täällä on kultaa kasoittain kellariholveissa. Täällä on aitat täynnä viljaa ja lihaa. Miksi pitää vanhurskaiden lasten nähdä nälkää, kun kelvottomilla on kyllin?

Mutta nyt on teidän aikanne lopussa, mittanne täysi, te kavaljeerit. Te liljat, jotka ette ole koskaan kehränneet, te linnut, jotka ette koskaan ole koonneet, mittanne on täysi. Metsässä makaa hän, joka tuomitsee teidät, me olemme hänen lähettiläitään. Laamannit ja nimismiehet eivät teitä tuomitse. Se, joka makaa metsässä, on teidät tuomitseva.

Kavaljeerit seisovat ylhäällä suuressa rakennuksessa ja näkevät kansan tulevan. He tietävät jo, mistä heitä syytetään. He ovat totisesti syyttömiä. Jos tyttöraukka on mennyt metsään kuolemaan, niin ei ole syynä se, että he muka usuttivat koirat hänen kimppuunsa — sitä eivät he, ihan totta, tehneet — vaan se, että Gösta Berling kahdeksan päivää sitten nai nuoren kreivittären.

Mutta mitä kannattaa puhua näiden kurjien kanssa? He ovat väsyneitä, he ovat nälkäisiä; kosto heitä kiihottaa, saaliinhimo houkuttelee heitä. He ryntäävät kamalasti karjuen, ja heidän edellään ratsastaa tuo torppari, joka on tullut pelosta mielipuoleksi.

"Karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat, ottavat Ekebyn!"

Kavaljeerit ovat piilottaneet nuoren kreivittären sisimpään huoneeseensa. Lövenborg ja Eberhard-setä on pantu sinne häntä suojelemaan; muut menevät ulos väkeä vastaan. He seisoivat päärakennuksen portailla, aseettomina, hymyillen, kun ensimmäinen meluava parvi ehtii sinne.

Ja väki pysähtyy tuon pienen, rauhallisen miesjoukon edessä. Siinä on miehiä, jotka tahtoivat hehkuvassa katkeruudessa paiskata kavaljeerit maahan ja polkea heitä rautakannoillaan, niinkuin Sundin tehtaan väki kohteli tehtaanhoitajaa ja inspehtoria viisikymmentä vuotta sitten; mutta he olivat odottaneet suljettuja ovia, päättävästi kohotettuja aseita, he olivat odottaneet vastarintaa ja taistelua.

"Rakkaat ystävät", sanoivat kavaljeerit, "rakkaat ystävät, te olette väsyneitä ja nälkäisiä, annetaan teille vähän ruokaa ja maistakaa ensin ryyppy Ekebyn kotitekoista viinaa."

Väki ei ota kuuleviin korviinsa moista puhetta; se kirkuu ja uhkaa.
Mutta kavaljeerit eivät menetä hyvää tuultaan.

"Odottakaa vähän", he sanovat, "odottakaa vain hetkinen. Katsokaa, Ekeby on avoinna teille. Kellarin ovi on auki, aitta on auki, maitokamari auki. Teidän vaimonne suistuvat väsymyksestä; lapset huutavat. Hankitaan teille ensin ruokaa! Sittenhän voitte meidät tappaa. Me emme livistä matkaamme. Mutta meillä on ullakko täynnä omenia. Mennään ottamaan omenia lapsille!"

* * * * *

Tunnin päästä on Ekebyssä juhla parhaillaan. Suurin juhla, minkä suuri kartano on nähnyt, vietetään syysyönä, suuren, loistavan täysikuun valossa.

Puretut halkopinot on sytytetty; kaikkialla pihalla loimuaa nuotio nuotion vieressä. Väki istuu siellä ryhmittäin, nauttien lämmintä ja lepoa, ja sille jaetaan kaikkea maallista hyvää.

Päättävät miehet ovat menneet navettaan ja ottaneet sieltä mitä tarvitaan. Vasikoita ja lampaita on teurastettu ja joku suurempikin elukka. Eläimet on paloiteltu ja paistettu tuossa tuokiossa. Nuo sadat nälkäiset ahtavat itseensä ruokaa. Elukka toisensa perästä talutetaan ulos ja tapetaan. Tuntuu kuin koko karjakartano aiottaisiin tyhjentää yhtenä yönä.

Ekebyssä oli juuri näinä päivinä toimitettu syysleivonta. Siitä lähtien, jolloin nuori Elisabet-kreivitär tuli sinne, olivat sisätehtävät taas päässeet vauhtiin. Näytti kuin ei tuo nuori nainen olisi silmänräpäystäkään muistanut olevansa Gösta Berlingin vaimo. Ei Gösta eikä hän olleet siitä asiasta tietävinään, mutta sen sijaan rupesi kreivitär Ekebyn emännäksi. Kuten hyvän ja kunnollisen naisen tulee, hän koetti palavalla innolla masentaa tuhlaavaisuutta ja huolimattomuutta, joka talossa vallitsi. Ja häntä toteltiin. Väki oli ikään kuin hyvillään, kun sai emännän ohjaajakseen.

Mutta mitä toimitti nyt, vaikka hän oli täyttänyt keittiön laipion leivillä, vaikka hän oli teettänyt juustoa ja kirnuttanut ja panettanut olutta koko syyskuun ajan, jonka oli ollut täällä? Mitä se toimitti?

Pihalle, rahvaalle kaikki vain mitä löytyy, etteivät polttaisi Ekebytä eivätkä löisi kavaljeereja kuoliaaksi. Pihalle leivät, voit, juustot! Ulos juomatynnyrit ja olutastiat, ulos aitasta liikkiöt, ulos viinalekut, ulos omenat!

Kuinka riittää Ekebyn kaikki rikkaus lieventämään rahvaan vihaa? Jos saamme sen poistumaan täältä muuta ilkityötä tapahtumatta, niin voimme siitäkin olla iloisia.

Kaikki tämä tapahtuu kumminkin juuri hänen tähtensä, joka on nyt Ekebyn rouvana. Kavaljeerit ovat rohkeita ja asekuntoisia miehiä; jos he olisivat noudattaneet omaa mieltään, he olisivat itseään puolustaneet. He olisivat kyllä karkottaneet nämä ryöstönhimoiset joukot kovilla laukauksilla, jolleivät olisi ajatelleet häntä, joka on lempeä ja hellä ja joka rukoili kansan puolesta.

Sitä mukaa kuin yö kuluu, tulevat joukot sävyisämmiksi. Lämmin ja lepo ja ruoka ja viina lientävät niiden kauheata kiivastumista. Ne alkavat laskea leikkiä ja nauraa. Nämä ovat Nygårdin tytön hautajaisia. Häpeä sitä, joka jänistää peijaisjuonnissa ja ilveessä; tässä tarvitaan miestä!

Lapset karkaavat hedelmäröykkiöiden kimppuun, joita heille tuodaan. Köyhät torpanlapset, joista karpalot ja puolukat ovat herkkuja, iskeyvät hampain kirkkain astrakaaneihin, jotka ihan sulavat suussa, pitkulaisiin, makeihin paratiisiomenoihin, kellanvalkeihin sitruunaomenoihin, punaposkisiin päärynöihin ja kaiken lajin luumuhin, keltaisiin, punaisiin ja sinisiin. Oi, ei mikään ole kyllin hyvää rahvaalle, kun se suvaitsee näyttää valtaansa.

Kun jo yö kallistuu puoleen, näyttää siltä kuin joukot valmistautuisivat lähtemään pois. Kavaljeerit lakkaavat tuomasta ruokaa ja viiniä, vetämästä korkkeja ja kaatamasta olutta. He päästävät helpotuksen huokauksen ja uskovat vaaran menneen ohi.

Mutta juuri silloin näkyy yhdestä suuren rakennuksen ikkunasta valoa.
Kaikki, jotka sen näkevät, huudahtavat. Nuori nainen kantaa kynttilää.

Sitä kestää vain silmänräpäys. Näky katoaa; mutta väki luulee tuntevansa naisen.

"Hänellä oli tuuheat, mustat hiukset ja punaiset posket", huutavat he.
"Hän on täällä. He ovat kätkeneet hänet tänne."

"Voi kavaljeerit, onko se täällä, teidän luonanne? Onko teillä se meidän lapsemme, jonka ymmärryksen Jumala on ottanut, täällä Ekebyssä! Jumalattomat, mitä te hänellä teette? Täällä annatte meidän tuskitella hänen tähtensä koko viikon, etsiä häntä kokonaista kolme päivää. Pois viini, pois ruoka! Voi meitä, että me olemme mitään huolineet teidän kädestänne! Ulos nyt hän, sitten nähdään, mitä teille tehdään."

Kesytetty peto kiljuu ja mörisee taas. Parilla hurjalla hyppäyksellä se syöksyy Ekebytä kohti.

Väki on nopsaa, nopsemmat kuitenkin kavaljeerit. He rientävät sisään ja sulkevat eteisen oven. Mutta mitä voivat he tälle tunkevalle joukolle? Ovi toisensa perästä murretaan auki. Kavaljeerit lyödään pois tieltä: heillä ei ole aseita. Heidät tungetaan tiheän joukon sekaan niin, etteivät he voi liikkua. Väen täytyy päästä sisään ottamaan Nygårdin tyttöä.

Sisimmästä huoneesta he hänet löytävät. Kellään ei ole aikaa katsoa, onko hän vaalea vai tumma. He nostavat hänet ylös ja kantavat ulos. Hänen ei pidä pelätä, he sanovat. Ainoastaan kavaljeereihin he tahtovat käydä käsiksi. He ovat täällä pelastamassa häntä.

Mutta niitä, jotka nyt tulevat rakennuksesta ulos, kohtaa pihalla toinen saatto.

Metsän autiommalla paikalla ei makaa enää naisen ruumis, joka syöksyi alas korkealta jyrkänteeltä ja kuoli rotkoon. Eräs lapsi on löytänyt hänet. Etsijät, jotka jäivät metsään muista jäljelle, ovat nostaneet hänet olkapäilleen. Siinä he tulevat.

Kauniimpi kuin elämässä hän on kuolemassa. Ihanana hän makaa pitkine, tummine hiuksineen. Suloinen on hänen olentonsa, kun ikuinen rauha siinä lepää.

Korkealla miesten olkapäillä kannetaan hänet läpi väkijoukkojen. Tulee hiljaista ja äänetöntä, kun hän kulkee ohi. Kumartunein päin kaikki kunnioittavat kuoleman majesteettia.

"Hän on kuollut äsken", kuiskaavat miehet. "Hän on varmaan harhaillut metsässä aina tähän päivään. Varmaan hän on halunnut paeta meitä etsijöitä ja siten joutunut syöksymään jyrkänteeltä alas."

Mutta jos tämä on Nygårdin tyttö, niin kuka sitten on se, joka kannettiin ulos Ekebystä?

Metsästä saapunut saatto kohtaa kartanosta tulevan. Nuotiot liekehtivät ympäri pihaa. Väki voi nähdä molemmat naiset ja tuntee heidät. Se toinen on nuori Borgin kreivitär.

"Oh, mitä tämä merkitsee? Pääsemmekö me tässä uuden ilkityön perille? Miksi nuori kreivitär on täällä Ekebyssä? Miksi meille on sanottu, että hän on matkustanut kauaksi tai kuollut? Ikuisen vanhurskauden nimessä, emmekö nyt ryntää kavaljeerien kimppuun ja polje heitä rautaisilla kannoillamme tomuksi!"

Silloin kajahtaa hurja ääni. Gösta Berling on noussut kuistin kaiteelle ja puhuu.

"Kuulkaa minua, te hirviöt, te saatanat! Ettekö te usko, että Ekebyssä on pyssyjä ja ruutia, te löylynlyömät? Ettekö te arvaa, että minä olisin ampunut teidät kaikki kuin hullut koirat kasaan, mutta tuo nainen tuossa rukoili teidän puolestanne. Haa, olisinpa tiennyt, että te häneen koskette, niin ei yksikään teistä olisi jäänyt henkiin.

"Mitä te peuhaatte tänä iltana, hyökkäätte kimppuumme kuin ryövärit, uhkaatte meitä murhalla ja poltolla? Mitä minulla on tekemistä teidän hupsujen tyttöjenne kanssa? Mistä minä tiedän, missä he juoksentelevat? Minä olen ollut häntä kohtaan liian hyvä, niin on asia. Minä olisin voinut usuttaa koirat hänen kimppuunsa — se olisi ollut parempi meille kummallekin, mutta sitä minä en tehnyt. Enkä minä ole luvannut naida häntä, en ole koskaan luvannut. Tietäkää se!

"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä sisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen koskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä paljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te olette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä.

"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli, — toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen anoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven rannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja rääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla pahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki tiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn nyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen henkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta me, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme!

"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti hänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme noudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole sinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli siten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin isättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin teistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle isä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin, köyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin, sen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa pinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten rohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään, sillä hän oli aivan epätoivoissaan.

"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä kavaljeereista — niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin olemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä läjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet irti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee teidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että olette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja viaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä tarpeeksi!"

Jo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären ulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan vankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi hänelle suuren kätensä.

"Kiitos ja hyvää yötä", sanoi hän. "Me emme tahtoneet teille mitään pahaa, kreivitär."

Hänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. "Kiitos ja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!"

Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat hänellekin kättä.

Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen sanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen masennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään kotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi.

He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se viattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan, sai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa jumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat ihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti hyvää.

Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän paljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti kumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat puristaa Göstan kättä — hänen kätensä kestivät pudistelua.

Gösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi rakkaus.

"Oi, minun kansani", hän ajatteli, "oi minun kansani, kuinka minä rakastankaan sinua." Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä joukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä, kaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät, kaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia noita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan, kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä rikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi.

Hän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet väkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt heidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin, rakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra Jumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä!

Gösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla.

"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!"

Kreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki.

"Se on totta, mitä minä sanoin", huudahti Gösta. "En ole koskaan luvannut Nygårdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina, niin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta. Minä en voi mitään sille, että hän piti minusta."

"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä olen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin sinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa, Gösta. Olin kuolla häpeästä."

Ja nyyhkytykset vapisuttivat häntä.

"Oi, ystäväni, rakastettuni", Gösta sanoi hiljaa. "Sinä onnellinen, joka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis sielu!"

Kahdeskymmenes luku

KEVENHÜLLER

Saksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja monitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua jaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut; mutta hänpä ei tahtonut.

Hän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet, tehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän olisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla vivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko komeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä hammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään aurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat kanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden kummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä taskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin.

Saatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan käteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan hyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen kelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi.

Kun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa Vermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä kauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki. Mutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa vaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin, mutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin.

Siinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät silmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli pukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli, hän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli nähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä asteli vastaan.

Metsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat korkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät auringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain kultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä.

Minä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa näkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena ja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään sulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas tuoksu ympärillään!

Miten mahtoivatkaan ihmiset häntä tuijottaa hänen suvaitessaan tulla kävelemään keskelle Karlstadin toria. Hevoset kai pillastuivat säikähtäessään hänen pitkää tukkaansa, joka liehui aamutuulessa. Katupojat juoksivat hänen perässään. Miehet jättivät puntarinsa ja lihakirveensä töllistelläkseen häntä. Naiset juoksivat kirkuen hakemaan piispaa ja tuomiokapitulia ajamaan tuota kelvotonta pois kaupungista.

Itse hän kulki tyynenä ja majesteetillisena ja hymyili koko metelille, ja silloin Kevenhüller näki pienten, suippojen pedonhampaiden loistavan punaisten huulten raosta.

Hän oli heittänyt viitan hartioilleen, ettei huomattaisi, kuka hän oli, mutta onnettomuudekseen oli unohtanut kätkeä häntänsä. Nyt se riippui takana ja tulla laahasi pitkin katukiviä.

Kevenhüller näki hännän hänkin; mutta sälliäpä säälitti, että niin ylhäissyntyinen nainen antautui kaupunkilaisten pilkan esineeksi; sen vuoksi hän kumarsi kaunottarelle ja sanoi kohteliaasti:

"Suvaitseeko teidän armonne nostaa laahustintaan."

Metsänemäntää liikutti tämä, eikä vähemmän miehen hyvänsuopeus kuin hänen kohteliaisuutensa. Hän seisahtui aivan Kevenhüllerin eteen ja katsoi häneen sellaisella tavalla, että Kevenhülleristä tuntui kuin olisivat loistavat kipunat lentäneet rouvan silmistä hänen aivoihinsa. "Huomaa se, Kevenhüller", hän sanoi, "tästä lähtien sinä voit noilla kahdella kädelläsi tehdä minkä taitotyön tahansa, mutta ainoastaan yhden kutakin lajia."

Hän sanoi niin, ja hän voi pitää sanansa. Sillä kukapa ei tietäisi, että metsänviidakon vihreähelmalla on valta antaa neroa ja ihmeellistä voimaa niille, jotka saavuttavat hänen suosionsa.

Kevenhüller jäi Karlstadiin ja vuokrasi sieltä työpajan. Hän vasaroi ja teki työtä yöt päivät. Kahdeksassa päivässä hän tekaisi ihmetyön. Se oli itsestään kulkevat vaunut. Ne kulkivat ylä- ja alamäkeä, kulkivat nopeasti ja hitaasti, niitä voi ohjata ja kääntää, pysäyttää ja panna käyntiin miten tahtoi. Kerrassaan mainiot vaunut ne olivat.

Nyt tuli Kevenhülleristä kuulu mies ja hän sai ystäviä kaikkialla kaupungissa. Hän oli niin ylpeä vaunuistaan, että matkusti Tukholmaan näyttämään niitä kuninkaalle. Hänen ei tarvinnut matkalla odottaa kievarin hevosia eikä riidellä kyytimiesten kanssa. Hänen ei tarvinnut täristä maalaiskieseissä eikä maata hollituvan puupenkillä. Hän ajoi ylpeästi omilla vaunuillaan ja tuli parissa tunnissa perille.

Hän hurautti suoraan linnaan, ja kuningas tuli hovinaistensa ja hoviherrainsa kanssa katselemaan, miten hän ajoi. He eivät kyllin tainneet häntä ylistää.

Silloin kuningas sanoi: "Nuo vaunut sinun sopii hyvin antaa minulle, Kevenhüller." Ja vaikka hän vastasi: ei, niin kuningas oli itsepäinen ja tahtoi vain saada ne vaunut.

Silloin näki Kevenhüller, että kuninkaan seurueessa oli hovinainen, jolla oli vaalea tukka ja vihreä hame. Hän tunsi kyllä hänet ja arvasi, että juuri tämä oli neuvonut kuningasta pyytämään häneltä vaunut. Mutta hän tuli epätoivoiseksi. Hän ei voinut sietää, että toisella olisi hänen vaununsa, eikä hän liioin voinut kuninkaalta evätäkään. Sen tähden hän ajoi vaununsa sellaisella vauhdilla linnanmuuriin, että ne lensivät tuhansiksi pirstaleiksi.

Kun hän tuli takaisin Karlstadiin, niin hän koetti tehdä uudet vaunut. Mutta hän ei osannut. Silloin hän kauhistui lahjaa, jonka metsänemäntä oli hänelle antanut. Hän oli jättänyt laiskurin elämän isänsä linnassa tullakseen monen hyväntekijäksi eikä valmistaakseen taikavehkeitä, joita vain yksi voi käyttää. Mitä siitä hänelle, vaikka hänestä tulisikin suuri mestari, niin, vaikka kaikkein mestarien mestari, kun hän ei voi monistaa ihmelaitteitaan tuottamaan hyötyä tuhansille?

Ja tuo oppinut monitaitoinen mies ikävöi rauhallista, tasaista työtä niin suuresti, että hän rupesi kivenhakkaajaksi ja muurariksi. Ja niin hän rakensi sen suuren kivitornin, joka on länsisillan vieressä, isänsä ritarilinnan emätornin mallin mukaan, ja hän aikoi vielä rakentaa pitkän rivin huoneita, portaaleja, linnanpihoja, valleja ja riipputorneja, jotta Klara-joen rannalle olisi kohonnut koko ritarilinna.

Ja siinä linnassa hän aikoi toteuttaa lapsuutensa unelman. Teollisuudella ja käsitöillä kaikenkaltaisilla piti oleman linnansaleissa koti. Valkoiset myllyrengit ja mustat sepät, kellosepät, joilla oli vihreät varjostimet rasittuneiden silmiensä suojana, mustakätiset värjärit, kankurit, sorvarit, viilarit, kaikki he saisivat työpajansa hänen linnassaan.

Ja aie onnistui hyvin. Kivistä, jotka hän oli murtanut itse, hän oli muurannut päätorninsa. Hän oli pannut tuulimyllyn siivet tornin huippuun — sillä tornista piti tulla mylly — ja nyt hän aikoi tehdä pajan.

Seisoipa hän sitten eräänä päivänä katsellen, kuinka nuo keveät, vahvat siivet pyörähtelivät tuulessa. Silloin hänet valtasi taas se vanha paha.

Hänestä tuntui kuin tuo vihreäpukuinen taas olisi katsellut häntä loistavilla silmillään, kunnes hänen aivonsa jälleen syttyivät tuleen. Hän sulkeutui työpajaansa, ei maistanut ruokaa, ei nauttinut lepoa ja teki työtä lakkaamatta. Niin hän kahdeksassa päivässä teki uuden ihmekalun.

Ja niin hän sitten päivänä muutamana nousi tornin katolle ja alkoi virittää siipiä olkapäihinsä.

Kaksi koulupoikaa ja kimnasisti, jotka istuivat sillan laidalla salakoita onkimassa, näkivät hänet, ja he huusivat niin, että koko kaupunki kaikui. He lähtivät juosta kirmaisemaan; läähättäen he juoksivat katua ylös, toista alas, jyskyttivät joka ovelle ja huusivat:

"Kevenhüller lähtee lentoon! Kevenhüller lähtee lentoon!"

Mestari seisoi aivan tyynenä tornin katolla ja kiinnitti siipiä yllensä, ja sillä välin tulla kuhisi väkeä paikalle vanhan Karlstadin ahtailta kaduilta.

Piiat jättivät kiehuvan patansa ja kohoavan taikinansa. Mummot heittivät sukankutimensa, pistivät sankalasit nokalleen ja juosta haihattivat pitkin katua. Raatimiehet ja pormestari nousivat tuomiopöydästä. Rehtori viskasi kieliopin nurkkaan; koulupojat ryntäsivät luokistaan lupaa odottamatta. Koko kaupunki oli hyppyjalalla läntistä siltaa kohti.

Pian oli sillalla mustanaan ihmisiä. Suolatori oli kuin pultattu, ja koko joenranta aina piispantalolle asti kihisi väkeä. Siinä oli tungos suurempi kuin Pietarinmessussa; siinä oli enemmän katselunhaluisia kuin silloin, kun kuningas Kustaa III ajoi kaupungin läpi kahdeksan hevosta edessä ja niin hurjaa vauhtia, että vaunut kiisivät käännöksissä kahdella pyörällä.

Kevenhüller sai viimein siivet ylleen ja läksi lentoon. Hän löi niillä pari iskua, ja sitten hän oli ilman varassa. Hän lojui vatsallaan ja ui ilmameressä korkealla maasta.

Hän veti ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin; se oli voimakasta ja puhdasta. Hänen rintansa laajeni, ja vanha ritariveri alkoi kiehua hänen suonissaan. Hän pyöriskeli kuin kyyhky, hän leijaili kuin kotka, hänen siipensä olivat nopeat kuin pääskyn, hän suuntasi kulkunsa varmasti kuin ajohaukka. Ja hän katsoi koko tuota alhaalle maahan kytkettyä joukkoa, joka tähysti häntä, ilma-uimaria. Olisipa hän voinut tehdä kullekin heistä samanlaisen siipiparin! Olisipa hän voinut antaa jokaiselle heistä voiman kohottautua tähän raikkaaseen ilmaan. Millaisia ihmisiä heistä tulisi! Hänen ainainen ongelmansa ei päästänyt häntä rauhaan tänä voitonkaan hetkenä. Hän ei voinut nauttia pelkästä omasta hyvästään. Ah, sitä metsänemäntää, jospa hän vain saisi tavata hänet!

Silloin hän näki silmin, jotka voimakas auringonvalo ja kimmeltävä ilma olivat melkein sokaisseet, että jokin lensi suoraan häntä kohti. Suuret siivet, juuri samanlaiset kuin hänellä itsellään, hän näki, ja siipien välissä ui ihmisolento. Keltainen tukka liehui, vihreä silkki lainehti, huimat silmät säkenöivät. Siinä se oli, siinä se oli!

Kevenhüller ei siekaillut. Hurjaa vauhtia hän syöksähti kummituksen kimppuun halaten suudella häntä tai lyödä häntä — ei tiennyt kumpaako oikein — mutta varmasti pakottaa hänet poistamaan kirouksen hänen elämästään. Siinä hurjassa vauhdissa hän menetti malttinsa ja älynsä. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin hulmuavat hiukset ja hurjat silmät. Hän pääsi aivan lähelle häntä ja ojensi kätensä tarttuakseen toiseen. Silloin takertuivat hänen siipensä metsähisen siipiin, ja metsänemännän siivet olivat vahvemmat, mestarin siivet halkesivat ja särkyivät kerrassaan, hän itse pyörähti nurinniskoin ja suistui alas, tietämättä mihin.

Kun hän tuli tajuihinsa, niin hän makasi oman torninsa katolla, särkynyt lentokone vieressä. Hän oli lentänyt suoraan omaa myllyään vastaan; myllyn siivet olivat tarttuneet häneen, kiepauttaneet häntä pari kertaa ympäri ja paiskanneet sitten torninkatolle.

Se oli sen leikin loppu.

Kevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti häntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä tekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen sydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee hulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia.

Hän etsi kisällinreppunsa ja kyhmysauvansa, antoi myllyn jäädä siihen semmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää.

Hän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä jaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois ajopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa.

"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä huudan! Tulkaa, tulkaa!" Mutta hän ei tullut.

Niillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin majurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan, ja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä, vahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa oluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot palasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä enemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka, karskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset kopeasti yläkiverät.

Hän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin muutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan paholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin vanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja uskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän ollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei; pelkkää kaskua, pelkkää kaskua!

Mutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja kavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi elämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan; kaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui liikkeeseen, kaikki hyvä vapisi — ihmiset taistelivat maan päällä, ja henget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä, luonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä.

Kavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja ahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He antoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja rakastivat häntä kuin lapsukaista.

Kevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä sokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä läikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller hänet taas.

Siellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja vanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen kamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku hovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa.

Sairas hän muka oli, tuo häijynnahka, menninkäinen; mutta kyllä Kevenhüller tiesi, miten sen taudin laita oli. Kuningatar kujeili vain heidän kustannuksellaan, sellainen hän oli.

Hän varoitti kavaljeereja kavahtamaan häntä. "Katsokaa noita pieniä teräviä hampaita", hän sanoi, "ja noita villejä, loistavia silmiä. Hän on metsänemäntä — kaikki paha on liikkeellä tänä kamalana aikana. Minä sanon teille, hän on metsänemäntä, tullut tänne turmioksemme. Minä olen nähnyt hänet ennenkin."

Mutta kun Kevenhüller näki metsänemännän ja tunsi hänet, valtasi hänet työnhalu. Hänen aivonsa alkoivat palaa ja kiehua, hänen sormiaan pakotti halu kouristaa vasaraa ja viilaa; hän ei voinut taistella itseänsä vastaan. Katkerin mielin hän veti ylleen työtakin ja sulkeutui vanhaan työkalupajaan, joka nyt oli hänen verstaansa.

Silloin kävi Ekebystä yli Vermlannin huuto:

"Kevenhüller on ryhtynyt työhön."

Ja henkeä pidättäen kuunneltiin vasaran kalsketta, viilan kirskutusta ja palkeen puhkinaa suljetusta pajasta.

Uusi ihmetyö on näkevä päivänvalon. Mimmoinen se mahtaa olla? Opettaako hän nyt käymään veden päällä, vai menemään tikapuilla otavaan?

Mikään ei ole mahdotonta sellaiselle miehelle. Omin silmin on nähty hänen vaununsa huristavan katuja pitkin. Hänellä on metsänemännän lahja: mikään ei ole hänelle mahdotonta.

Eräänä yönä, lokakuun ensimmäisenä tai toisena, oli hänen ihmetyönsä valmis. Hän tuli työpajasta kantaen sitä käsillään. Se oli pyörä, joka hyrräsi lakkaamatta ympäri; kun se käännähti, loistivat värttinät kuin tuli, ja siitä läksi valoa ja lämpöä. Kevenhüller oli tehnyt auringon. Kun hän toi sitä pajasta, niin tuli yö niin valoisaksi, että varpuset alkoivat tirskutella ja pilvet hehkua aamuruskoa.

Se oli kerrassaan mainio keksintö. Ei enää pimeää eikä pakkasta maailmassa. Häntä huimasi, kun hän sitä ajatteli. Päivän aurinko nousisi ja laskisi edelleen, mutta sen kadottua loimuaisivat hänen tuhannet ja tuhannet tulipyöränsä yli maan, ja ilma väreilisi lämpöä kuin kuumimpina kesäpäivinä. Silloin korjataan kypsiä satoja sydäntalven tähtitaivaan alla; mansikat ja puolukat puhkevat metsämäkiä kaiken vuotta; jää ei koskaan kytke vettä.

Kun nyt uusi keksintö oli valmis, niin se oli luova uuden maan. Hänen tulipyöränsä oli oleva köyhäin turkki ja kaivosmiesten aurinko. Se antaa käyttövoiman tehtaille, elämän luonnolle, uuden, rikkaan ja onnellisen olon ihmiskunnalle. Mutta samassa hän kuitenkin tiesi, että kaikki se oli unelmaa ja ettei metsänemäntä koskaan salli hänen monistaa tulipyöräänsä. Ja vihassaan ja kostonhimossaan hän päätti hänet tappaa, ja niinpä hän ei tiennyt, mitä oikein teki.

Hän meni päärakennukselle ja asetti tulipyöränsä aivan eteisen portaiden nurkkaan. Hänen aikeensa oli sytyttää talo tuleen ja polttaa metsähinen sinne.

Sitten hän meni takaisin pajaansa ja kuunteli siellä hiljakseen.

Kohta alettiin kartanolla huutaa ja kirkua. Nyt rupesi ilmenemään, että suuri urotyö oli tehty.

Niin, juoskaa te, huutakaa, läpätkää! Nyt se palaa taloon, metsänemäntä, se, jota te silkillä hyllyttelitte.

Kääntelehtiikö se tuskissa, pakeneeko liekkejä huoneesta huoneeseen? Ah, miten vihreä silkki loimuaa liekeissä ja miten liekit leikkivät upeassa tukassa! Rohkeutta, liekit, huimaa rohkeutta, vangitkaa hänet, pistäkää hänet tuleen. Noita-akat palavat! Älkää pelätkö hänen loitsujansa, liekit! Antakaa hänen palaa! Onhan olemassa mies, jonka on täytynyt palaa hänen tähtensä kaiken ikänsä.

Kellot läppäsivät, vaunut ratisivat, ruiskut vedettiin pihalle, vettä pumputtiin letkuilla järvestä, väkeä riensi paikalle kaikista kylistä. Oli huutoa, voivotusta ja käskyjä, katot suistuivat sisään; rätisi ja jyrisi hirmuinen tulipalo. Mutta mikään ei häirinnyt Kevenhülleriä. Hän istui hakkuupölkyllä käsiään hykerrellen.

Sitten hän kuuli jyrinän kuin taivas olisi luhistunut, ja riemuissaan hän hypähti pystyyn. "Nyt se on tehty", hän huudahti. "Nyt hän ei pelastu, nyt hän on sortunut hirsien alle tai palanut liekkeihin. Nyt se on tehty."

Ja hän ajatteli Ekebyn kunniaa ja mahtia, joka täytyi uhrata näin, että metsänemäntä saataisiin pois maailmasta. Ajatteli ihania saleja, joissa oli asunut niin runsas riemu, huoneita, jotka olivat kajahdelleet ilon muistoja, pöytiä, jotka olivat notkuneet herkkuruokien alla, kalliita, vanhoja huonekaluja, hopeita ja porsliineja, joita ei voi hankkia takaisin…

Ja yht'äkkiä hän hyppäsi kirkaisten pystyyn. Hänen tulipyöränsä, hänen aurinkonsa, malli, josta kaikki oli tuleva, eikö hän ollut pistänyt sitä portaiden alle, sytyttääkseen tulipalon!

Kevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä.

"Olenko minä hullu?" hän sanoi. "Miten minä voin olla sellainen?"

Samassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään.

Metsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen vihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry tarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena Kevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä; pedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken huimuuden ja tuoksun matkassaan.

"Nyt Ekeby palaa", hän sanoi nauraen.

Kevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta silloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä.

"Katsopas, mitä sinulle pelastin", hän sanoi.

Kevenhüller heittäysi hänen eteensä. "Sinä särjit minun vaununi, sinä musersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda minua!"

Metsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja veitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran Karlstadin torilla.

"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen", hän sanoi.

"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet", sanoi miesraukka, "sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta! Ota pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi sinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?"

"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Milloinkaan en ole tahtonut sinulle mitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen ottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä kadut vielä."

"En, en", huudahti Kevenhüller, "ota pois minulta ihmetöiden voima!"

"Ensin sinun täytyy hävittää tämä", sanoi metsänemäntä ja heitti tulipyörän hänen eteensä lattialle.

Kevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa tuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut käyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut ja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen viimeinenkin ihmelaitteensa muruina.

"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta", sanoi metsänemäntä.

Kun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde häneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran.

Kauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää ilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä.

"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Kielsinkö mitenkään antamasta muiden monistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa käsityöläisen toimelta."

Ja hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin hän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi.

Mutta hourupäissään hän oli polttanut Ekebyn. Yksikään ihmisistä ei kuitenkaan vahingoittunut. Silti suretti kavaljeereja suuresti, että tuon vieraanvaraisen kodin piti kärsiä heidän aikanaan niin paljon vahinkoa.

Oi te myöhäisten aikain lapset, olisinpa minä tai te kohdanneet
Karlstadin torilla metsänemännän! Luuletteko, etten minä olisi juossut
metsään huutamaan: "Metsänemäntä, metsänemäntä, minä se olen,
Kevenhüller, Kevenhüller!" Mutta kukapa näkee hänet enää nykyaikaan?
Kuka meidän päivinämme valittaa saaneensa liiaksi hänen lahjojaan?

Yhdeskolmatta luku

BROBYN MARKKINAT

Lokakuun ensimmäisenä perjantaina alkavat suuret markkinat, jotka kestävät kahdeksan päivää. Se on syksyn suuri juhla. Sen edellä teurastetaan ja leivotaan joka pirtissä; uudet talvipuvut valmistuvat pantaviksi ylle ensi kertaa; juhlaruoat — sellaiset kuin köyhänhanhi ja juustokaakku — seisovat pöydällä päivät päästään; paloviinamäärät lisätään kaksin verroin; työ lepää. On juhla jokaisessa talossa. Palvelijat ja työväki saavat silloin palkkansa ja pitävät pitkiä neuvotteluja, mitä he ostavat markkinoilta. Pitkämatkaisia tulee pienissä ryhmissä tietä pitkin reppu selässä ja sauva kädessä. Monet ajavat karjaansa markkinoille. Pienet, itsepäiset mullikat ja vuohet, jotka pysähtyvät mäessä ja päkistävät etujaloin vastaan, tuottavat aika harmia omistajalle ja suurta hauskuutta katselijoille. Herraskartanoiden vierashuoneet ovat täynnä rakkaita vieraita; uutisia kerrotaan ja karjan ja tavaran hinnoista pakistaan. Lapset uneksivat markkinaleluista ja markkinarahoista.

Ja ensimmäisenä markkinapäivänä — miten väkeä silloin nousta kuhiseekaan Brobyn mäkiä avaralle markkinakentälle! Kojut on pystytetty, kojut joihin kaupungin kauppiaat ovat levittäneet tavaransa, kun taas taalalaiset ja länsigöötalaiset ovat pinonneet tavaransa loppumattomille tiskiriveille, joiden valkeat telttakatot lepattavat. Nuorallatanssijoita, posetiivareita ja sokeita viulunsoittajia siellä on viljalti, samoin ennustajia, karamellinkauppiaita ja viinakapakoita. Kojujonon taakse on savi- ja puuastioita ladottu riviin. Sipulia ja piparjuurta, omenia ja päärynöitä tarjoilevat suurten kartanoiden puutarhurit kaupaksi. Suuria maaneliöitä anastavat ruskeanpunaiset, kirkkaiksi tinatut kupariastiat.

Markkinoista huomaa kuitenkin, että Svartsjössä ja Brossa ja Löfvikissä ja muissa Lövenin pitäjissä on puute: kauppa käy huonosti kojuissa ja tiskien ääressä. Eniten liikettä on eläintorilla, sillä monen täytyy myydä sekä lehmänsä että hevosensa tullakseen itse toimeen yli talven. Siellä häärätään myös hurjassa, jännittävässä hevosenvaihdossa.

Hauskaa on Brobyn markkinoilla. Jos on vain rahaa pariin ryyppyyn, niin kyllä on rohkeutta. Eikä se viina saa pelkästään iloa aikaan: kun ihmiset tulevat yksinäisistä metsätaloista markkinakentälle lainehtivaan ihmisjoukkoon ja kuulevat huutavan, nauravan markkinaväen melun, niin he ikään kuin jo juopuvat ilosta, hurjistuvat pauhaavasta markkinaelämästä.

Kyllähän tehdään paljon kauppaakin niin suuressa joukossa, mutta se on tuskin pääasia. Tärkeintä on saada mukaansa parvi sukulaisia tai ystäviä kärryille ja tarjota hänelle lammasmakkaraa, köyhänhanhea ja viinaa tai houkutella tyttö ottamaan lahjaksi virsikirja ja silkkihuivi tai mennä katsomaan pienokaisille markkinatuliaisia.

Kaikki ne, joiden ei ole täytynyt jäädä kotiin hoitamaan taloa ja karjaa, ovat tulleet näille Brobyn markkinoille. Siellä on Ekebyn kavaljeerit ja Nygårdin metsäkulmalaiset, Norjan hevoskauppiaat, pohjoisten metsien suomalaiset, maantien mustalaiset.

Joskus tuo pauhaava meri painautuu yhteen pyörteeseen, joka kieppuu huimissa kaarteissa jonkin keskipisteen ympäri. Kukaan ei tiedä, mitä on sisimpänä, ennen kuin pari poliisia tunkeutuu joukon läpi tekemään lopun tappelusta tahi nostamaan pystyyn kaatuneet rattaat. Ja seuraavassa tuokiossa on uusi väen kihinä kauppamiehen ympärillä, joka kinastelee sukkelan maalaistytön kanssa.

Sitten — keskipäivän tienoissa alkaa se suuri tappelu. Talonpojat ovat huomanneet, että länsigöötalaisten kyynärkepit ovat liian lyhyet, ja siitä sukeutuu ensin riitaa ja rähinää heidän tiskiensä ympärillä; sitten joudutaan käsirysyyn. Sen arvaa jokainen, että monelle, joka ei niihin aikoihin nähnyt muuta kuin kurjuutta ja hätää, oli ikään kuin riemu vähän iskeä, sama sitten ketä tai mitä. Ja heti kun vahvat ja tappelunhaluiset näkevät nujakan käynnissä, kapaisevat he paikalle joka taholta. Kavaljeerit aikovat juuri murtautua joukkoon rakentamaan omalla tavallaan rauhaa, ja Taalain miehet kiiruhtavat auttamaan länsigöötalaisia.

Forsin vahva Maunu on leikissä innokkain. Humalassa hän on ja vihainen; nyt hän on suistanut maahan erään länsigöötalaisen ja alkanut löylyttää häntä, mutta tämän hätähuudot kuullessaan juoksevat maanmiehet avuksi ja koettavat pakottaa vahvaa Maunua laskemaan heidän toverinsa irti. Silloin kaataa vahva Maunu kangaspakat maahan tiskiltä ja tempaa itse tiskilevyn, joka on kyynärän leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä ja naulattu paksuista lankuista, ja alkaa sillä aseella huitoa.

Hän on hirmuinen mies, se vahva Maunu. Hän se potkaisi koko seinän pellolle Filipstadin poliisiputkasta, hän se nostaa veneen vedestä ja kantaa sen hartioillaan. Voipa nyt arvata, että kun hän alkaa raskaalla tiskillä huitoa ympärilleen, niin koko kansa kaikkoaa ja länsigöötalaiset myös. Mutta vahva Maunu tulee jäljestä huitoen ympärilleen raskaalla levyllä. Nyt hän ei piittaa enää ystävistä eikä vihamiehistä: hän vain tahtoo jotakuta lyödä, kun sai kerran aseen.

Rahvas pakenee häntä kauhuissaan. Miehet ja naiset juoksevat ja kirkuvat. Mutta miten voivat paeta naiset, joilla useilla on lapsi helmoissaan? Kojut ja kärryt ovat heidän tiellään, härät ja lehmät, jotka ovat melusta hurjistuneet, estävät heitä pääsemästä pakoon.

Erääseen sopukkaan kojujen väliin on sulloutunut joukko naisia, ja tätä kohti hyökkää nyt jättiläinen. Eikö tuolla keskellä akkaparvea seiso Länsi-Göötan mies? Hän kohottaa levyn ja antaa sen humahtaa. Kalvaan, tyrmistävän tuskan vallassa ottavat naiset hyökkäyksen vastaan, painuen kuuruun tappavan iskun alla.

Mutta kun levy lankeaa viuhuen heitä kohti, murtuu sen voima erään miehen kohotettuihin käsivarsiin. Se mies ei painunut maahan, vaan kohosi yli joukon, se mies oli vapaaehtoisesti ottanut vastaan iskun, pelastaakseen niin monta kuolemasta. Vaimot ja lapset ovat vahingoittumatta. Mies on murtanut lyönnin hurjan voiman, mutta hän makaakin nyt maassa tiedottomana.

Vahva Maunu ei nosta enää lankkuansa hyökätäkseen. Hän on nähnyt miehen katseen juuri silloin, kun levy kohtasi hänen päälakensa, se hänet lamasi kerrassaan. Hän antoi itsensä sitoa ja viedä pois vastarintaa tekemättä.

Mutta kiitävää vauhtia leviää markkinoilla huhu, että vahva Maunu on tappanut Lennart-kapteenin. Kerrotaan, että hän, joka oli ihmisten ystävä, kuoli pelastaakseen naiset ja turvattomat lapset.

Ja aivan hiljaiseksi tulee avara kenttä, jossa äsken pauhasi elämä hurjimmassa vauhdissaan, kauppa pysähtyy, tappelu taukoaa, pidot ruokakirstujen ympärillä loppuvat, turhaan houkuttelevat nuorallatanssijat katsojia.

Kansan ystävä on kuollut, kansaa on kohdannut suru. Vaieten virtaavat kaikki paikalle, mihin hän kaatui. Hän makaa suorana, aivan tunnotonna; haavaa ei näy, mutta pääkallo näyttää olevan litistynyt.

Jotkut miehet nostavat hänet varovasti tiskille, joka jäi jättiläiseltä. He ovat huomaavinaan, että hän elää vielä.

"Mihin me hänet viemme?" he kysyvät toisiltaan.

"Kotiinsa", vastaa joukosta tuima ääni.

Oi, niin, hyvät kuomat, kantakaa hänet kotiin. Nostakaa hänet hartioillenne ja kantakaa hänet kotiin. Hän on ollut Jumalan leikkipallo, hän on ajelehtinut kuin höyhen Hänen henkensä tuulahduksessa. Kantakaa nyt hänet kotiin!

Haavoitettu pää on levännyt vankilan kovalla lavitsalla, latojen olkikuvoilla. Antakaa sen nyt päästä kotiin ja levätä pehmoisella tyynyllä! Hän on kärsinyt syyttömästi häpeätä ja vaivaa, hänet on ajettu pois oman kotinsa ovelta. Harhaileva pakolainen hän on ollut, Jumalan teitä matkaava sikäli mikäli niille sattui, mutta hänen kaipuunsa maa oli koti, jonka ovet Jumala oli häneltä sulkenut. Kenties on koti nyt avoinna sille, joka on kuollut naisia ja lapsia pelastaakseen.

Nyt ei hän tule rikollisena, jota hoippuvat juomaveikot taluttavat: häntä saattaa sureva kansa, jonka majoissa hän on asunut sen kärsimyksiä helpottaakseen. Kantakaa hänet nyt kotiin!

Ja he tekevät niin. Kuusi miestä nostaa tiskin, jolla hän makaa, olkapäilleen ja kantaa hänet pois markkinakentältä. Missä he kulkevat, väistyvät ihmiset sivulle ja seisovat hiljaa: miehet paljastavat päänsä, ja naiset kyykistävät niinkuin kirkossa, kun Jumalan nimeä mainitaan. Monet itkevät ja pyyhkivät silmiään; toiset alkavat puhua, millainen mies hän oli ollut, niin hyvä, niin iloinen, niin nokkela neuvoissaan, ja niin hurskas. Merkillistä on myös nähdä, että kun yksi kantajista väsyy, tulee heti toinen aivan hiljaa ja sijoittaa olkansa levyn alle.

Niinpä viedään Lennart-kapteenia senkin paikan ohi, jossa kavaljeerit seisovat.

"Pitänee mennä huoltamaan, että hän joutuu kunnolla kotiin", sanoo
Beerencreutz ja jättää paikkansa tiepuolessa, mennäkseen joukon mukana
Helgesäteriin. Moni seuraa hänen esimerkkiään.

Markkinakenttä tulee kuin autioksi: väki menee Lennart-kapteenin kanssa Helgesäteriin. Täytyyhän huoltaa, että hän pääsee kotiin. Kaikki välttämätön mikä piti ostaa saa jäädä sillensä; markkinatuomiset pienokaisille unohtuvat, virsikirjan kauppa jää iäksi kesken, silkkihuivi, joka välkkyi tytön silmissä, saa jäädä tiskille. Kaikkien täytyy mennä huoltamaan, että Lennart-kapteeni pääsee kotiin.

Kun saatto tulee Helgesäteriin, on talo hiljainen ja autio. Taas paukkuvat everstin nyrkit suljettuun oveen. Kaikki palvelijat ovat markkinoilla; kapteeninrouva yksin on kotona. Hän se nyt avaakin.

Ja hän kysyy kuten kerran ennenkin:

"Mitä te tahdotte?"

Johon eversti vastaa, kuten kerran ennenkin:

"Me tuomme tänne sinun miestäsi."

Rouva katsoo everstiä, joka seisoo siinä jäykkänä ja vahvana kuten aina. Rouva katsoo kantajia, jotka itkevät hänen takanaan, ja koko pitkää rahvasjoukkoa. Hän seisoo portailla ja katsoo satoihin itkeviin silmiin, jotka tuskaisesti tuijottavat häneen. Viimein hän katsoo mieheen, joka makaa suorana paareilla, ja hän painaa käden sydämelleen.

"Nuo ovat hänen kasvonsa", hän mutisee.

Muuta kysymättä hän kumartuu, vetää pois salvan, aukaisee ovet seppo selälleen ja menee sitten muiden edellä makuuhuoneeseen.

Everstiä ja kapteeninrouvaa autetaan aukaisemaan kahden maattavaa sänkyä ja pudistamaan patjaa, ja sitten sijoitetaan Lennart-kapteeni taas nukkumaan pehmeille untuville ja valkealle hurstille.

"Elääkö hän?" kysyy rouva.

"Elää", vastaa eversti.

"Onko toivoa?"

"Ei. Ei mitään voida enää."

On hetkinen hiljaista, sitten pälkähtää rouvan päähän ajatus:

"Itkevätkö nuo kaikki hänen tähtensä?"

"Itkevät."

"Mitä hän sitten on tehnyt?"

"Viimeksi hän antoi vahvan Maunun lyödä itsensä kuoliaaksi, pelastaakseen naiset ja lapset kuolemasta."

Rouva istuu taaskin hetkisen hiljaisena ja miettien.

"Millaiset kasvot hänellä oli, eversti, kun hän tuli kotiin kaksi kuukautta sitten?"

Eversti säpsähtää. Nyt hän ymmärtää, nyt hän vasta ymmärtää.

"Göstahan oli hänet maalannut."

"Siispä suljin minä kavaljeerien koiruuden vuoksi häneltä hänen kotinsa oven. Kuinka siitä vastaatte, eversti?"

Beerencreutz kohautti leveitä hartioitaan.

"Minulla on paljon vastattavaa."

"Mutta minä tarkoitan, että tämä lie pahinta, mitä olette tehnyt."

"Niinpä en ole koskaan kulkenutkaan raskaampaa tietä kuin tänään tänne Helgesäteriin. Muuten, vielä on kaksi, jotka ovat tähän asiaan vikapäitä."

"Ketkä ne ovat?"

"Sintram on toinen, toinen hyvä serkkuseni itse. Serkku on ankara nainen. Minä tiedän, että moni on koettanut puhua serkulle hyvää hänen miehestään."

"Se on totta", vastaa kapteeninrouva.

Sitten hän pyytää kertomaan Brobyn juomingeista.

Eversti kertoo kaikki niin hyvin kuin muistaa, ja rouva kuuntelee hiljaa. Lennart-kapteeni makaa yhä tiedottomana sängyssä. Huone on täpösen täynnä itkeviä; kukaan ei edes ajattele sulkea pihalle tätä murheellista joukkoa. Kaikki ikkunat ovat auki, kaikki huoneet, portaat, eteiset ovat täynnä hiljaisia, tuskaisia ihmisiä, koko pihankin ne täyttävät sankoin joukoin. Kun eversti vaikenee, korottaa kapteeninrouva äänensä ja sanoo:

"Jos täällä on joku kavaljeeri, niin pyydän häntä poistumaan. Minun on vaikea nähdä heitä mieheni kuolinvuoteen ääressä."

Sanaakaan sanomatta nousee eversti silloin ja poistuu. Samoin tekevät myös Gösta Berling ja ne muut kavaljeerit, jotka saattoivat Lennart-kapteenia. Kansa väistyy arasti sivulle tuon pienen, nöyryytetyn miesjoukon edestä.

Heidän poistuttuaan sanoo kapteeninrouva: "Tahtoisiko kukaan, joka on nähnyt miestäni tällä aikaa, sanoa, missä hän on oleskellut ja mitä hän on tehnyt?"

Silloinpa he alkavat todistaa Lennart-kapteenista hänen vaimolleen, joka ei ollut häntä tuntenut oikein, vaan kovettanut ankaruudessaan sydämensä. Nyt kaikuu taas vanhojen hymnien kieli. Puhuvat miehet, jotka eivät koskaan ole lukeneet muuta kuin raamattua. Jobin kirjan kuvakielellä, patriarkkain aikaisilla sanankäänteillä he haastavat Jumalan matkamiehestä, joka käveli ympäri maata auttamassa kansaa.

Menee aikaa ennen kuin he ovat puhuneet loppuun. Hämärän ja illan tullessa he seisovat yhä vielä puhumassa: toinen toisensa jälkeen astuu ja kertoo vainajasta hänen vaimolleen, joka ei ollut tahtonut kuulla hänen nimeäänkään mainittavan.

Siellä on sellaisia, jotka tietävät, että hän oli tullut ja tavannut heidät tautivuoteella ja parantanut heidät. Siellä oli hurjia tappelupukareja, jotka hän on kesyttänyt. Siellä on murheellisia, joita hän on virvoittanut, juoppoja, jotka hän on pakottanut raittiiksi. Kaikki, kuka tahansa, joka oli joutunut sietämättömään hätään, oli vain lähettänyt sanan Jumalan matkamiehelle, ja hän oli osannut auttaa, ainakin hän oli herättänyt uskoa ja toivoa.

Koko illan kaikuu hymnien kieli sairashuoneessa.

Ulkona pihalla seisovat sankat joukot odottaen loppua. He tietävät, mitä tuolla sisällä tehdään: se mitä lausutaan äänekkäästi kuolinvuoteen ääressä, kuiskataan pihalla miehestä mieheen. Kenellä on vielä sanomista tungeikse esille. "Siinä on yksi joka voi todistaa", sanotaan, ja annetaan hänelle tilaa. Ja he astuvat esille pimeästä, lausuvat todistuksensa ja painuvat jälleen pimeään.

"Mitä rouva nyt sanoo?" kysyvät pihalla olijat, kun joku tulee ulos.
"Mitä hän nyt sanoo, se Hegelsäterin ankara rouva?"

"Hän loistaa kuin kuningatar, hän hymyilee kuin morsian. Hän on muuttanut nojatuolin miehensä vuoteen ääreen ja pannut siihen ne vaatteet, jotka hän on kapteenille itse kutonut."

Mutta sitten tulee väki ihan äänettömäksi. Kukaan ei sitä sano, kaikki tietävät sen yhtaikaa: "Hän kuolee."

Lennart-kapteeni avaa silmänsä, näkee ja näkee kylliksi.

Hän näkee kodin, rahvaan, vaimon ja lapset, vaatteet ja hän hymyilee. Mutta hän on herännyt vain kuollakseen. Hän henkäisee, korahuttaa kerran ja heittää henkensä.

Silloin vaikenevat kertomukset, mutta joku ääni virittää kuolinvirren. Kaikki yhtyvät siihen, ja satojen vahvain äänten kantamana laulu nousee korkeutta kohti.

Maan jäähyväiset lähtevälle sielulle.

Kahdeskolmatta luku

METSÄTORPPA

Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin kavaljeerit hallitsivat Ekebytä.

Paimenpoika ja paimentyttö leikkivät metsässä kahden, rakensivat tupia paasista, poimivat lakkoja, tekivät leppätorvia. Metsässä syntyneitä olivat molemmat. Metsä oli heidän kotinsa ja herrashovinsa. Kaiken metsäisen kanssa he elivät hyvässä sovussa, kuten ollaan sovussa palvelijain ja kotieläinten kanssa.

Pienokaisista oli ilves ja kettu heidän koiriaan, kärppä heidän kissansa, jänis ja orava olivat heidän nautakarjaansa, huuhkajat ja teerit istuivat heidän lintuhäkissään, kuuset olivat heidän palvelijoitaan, ja nuoret koivut vieraita heidän pidoissaan. He tiesivät hyvin luolan, jossa kyykäärmeet makasivat yhdessä vyyhdessä talvilevossa, ja uidessaan he olivat nähneet tarhakäärmeen uivan heitä kohti kirkkaassa vedessä; mutta he eivät pelänneet käärmettä eivätkä haltijaa, nehän olivat metsähisiä, ja metsä oli heidän kotinsa. Siellä ei mikään voinut heitä pelottaa.

Syvällä metsässä oli torppa, jossa poika asui. Sinne johti mäkinen polku, vuoret kohosivat joka puolella ja pimensivät auringon, pohjaton räme oli lähellä ja henki kaiken vuotta hallaista sumua. Ei näyttänyt tasangon väestöstä sellainen asunto houkuttelevalta.

Paimenpoika ja paimentyttö aikoivat kerran mennä yksiin ja asuskella siellä metsätorpassa ja elää kättensä työllä. Mutta ennen kuin he pääsivät naimisiin, kohtasi maata sodan onnettomuus, ja poika otti soturin pestin. Hän palasi kotiin kyllä haavoitta ja ehjin jäsenin, mutta elinkautiset merkit oli se matka häneen iskenyt. Liian paljon maailman pahuutta ja ihmisten julmia elkeitä lähimmäisiään kohtaan hän oli nähnyt. Hän ei kyennyt enää näkemään hyvää.

Ensin ei kukaan huomannut hänessä mitään muutosta. Lapsuutensa rakastetun kanssa hän meni pappilaan kuulutuksille. Ekebyn metsätorpasta tuli heidän kotinsa, kuten he kauan sitten olivat sopineet, mutta siinä kodissa ei viihtynyt ilo.

Vaimo katsoi miestään kuin ventovierasta. Siitä lähtien kun mies oli palannut sodasta ei hän ollut voinut häntä käsittää. Mies nauroi karkeasti ja puhui vähän. Vaimo pelkäsi häntä.

Mies ei tehnyt suinkaan kiusaa eikä vahinkoa, ja hän oli ahkera työmies. Kuitenkin hänestä pidettiin vähän, sillä hän uskoi kaikista pahaa. Itse hän tunsi olevansa kuin vihattu muukalainen. Nyt olivat metsän elävät hänen vihollisiaan. Vuori, joka sumensi auringon, ja räme, joka henki sumua, olivat hänen vainoojiaan. Metsä on kamala asunto sille, joka hautoo pahoja ajatuksia.

Valoisia muistoja kootkoon se, joka halaa asua erämaissa! Muuten hän näkee vain murhaa ja väkivaltaa kasvien ja eläinten keskuudessa, niinkuin ennen näki ihmisten suhteissa. Hän odottaa pahaa kaikesta mitä tiellään kohtaa.

Ei voinut Jan Hök, sotamies, selittää, mitä häneltä puuttui, mutta hän huomasi, ettei mikään hänelle oikein onnistunut. Vähän viihdytystä tarjosi koti. Pojista, jotka siellä varttuivat, tuli vahvoja mutta hurjia. Karaistuneita ja rohkeita miehiä he olivat, mutta hekin sotajalalla jokaisen kanssa.

Hänen vaimoaan houkutteli suru tutkimaan erämaan salaisuuksia. Rämeeltä ja viidakoista hän etsi terveyttä tuottavia yrttejä. Manalaisten elämää hän aprikoi, ja hän tiesi, mikä uhri heitä miellytti. Hän osasi parantaa tauteja ja antaa hyviä neuvoja niille, joita rakkauden suru vaivasi. Hän tuli loitsutaitoisen maineeseen, ja häntä kartettiin, vaikka hän oli suurena hyötynä muille.

Kerran otti vaimo puhellakseen miehensä kanssa tämän huolista.

"Siitä lähtien kun sinä menit sotaan", hän sanoi, "sinä olet ollut muuttunut. Mitä ne siellä sinulle tekivät?"

Silloin kavahti mies pystyyn ja oli vähällä lyödä häntä, ja samalla tavalla kävi joka kerta kun vaimo puhui sodasta. Hän joutui silloin hourupään vihan valtaan. Kenenkään hän ei kärsinyt mainitsevan sota-sanaa, ja pian tuli tietyksi, ettei hän sietänyt puhetta sodasta. Niinpä kavahtivat ihmiset sellaista puheenaihetta.

Mutta kukaan hänen sotaveikkonsa ei voinut kertoa hänen tehneen siellä enemmän pahaa kuin muutkaan. Hän oli taistellut kuin kelpo sotamies ainakin. Se oli vain tuo hänen näkemänsä kaikenlainen kauheus, mikä oli pelästyttänyt hänet niin, ettei hän voinut enää nähdä muuta kuin pahaa. Sodasta johtui kaikki hänen surunsa. Hän ajatteli, että koko luonto vihaa häntä siksi, että hän oli ottanut osaa moiseen. Ne, jotka tietävät enemmän, voivat lohdutella itseään sillä, että ovat sotineet isänmaansa ja kunnian puolesta. Mitä hän sellaisesta tiesi? Hän vain tunsi, että kaikki vihaavat häntä siksi, että hän oli vuodattanut verta ja tehnyt vahinkoa.

Siihen aikaan, jolloin majurinrouva ajettiin pois Ekebystä, asui mies tuvassaan yksin. Kuollut oli vaimo, ja pojat olivat poissa. Markkina-aikaan täyttyi metsätorppa kuitenkin vierailla. Mustatukkaiset, tummaihoiset vintiöt majoittuivat sinne. He viihtyivät parhaiten sellaisen luona, jota enimmän kammoivat. Pienet pitkäkarvaiset hevoset kiipesivät silloin metsätietä vetäen kärryjä, kuormana tinauskaluja, lapsia, riepumyttyjä. Aikaisin vanhentuneet naiset, joiden kasvot olivat turvonneet tupakoimisesta ja juopottelusta, ja miehet, joilla oli kalvaat, terävät kasvot ja jäntevät ruumiit, seurasivat kärryjä. Kun mustalaiset tulivat metsätorppaan, syntyi siellä huoleton elämä! Viinaa ja kortit ja äänekkään remun he toivat matkassaan. Varkauksista ja hevosenvaihdoista ja verisistä tappeluista he tiesivät kertoa.

Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa, ojensivat he siis vanhalle Jan Hökille pulloaan tavallista useammin ja haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä sellaista he olivat usein kokeneet.

Vanhus istui veistopölkyllä uuninnurkassa ja puhui vähän. Hänen suuret,
kiillottomat silmänsä tuijottivat hurjaa joukkoa, joka täytti pirtin.
Hämärä oli tullut, mutta kuivat puut loimusivat valaisten liedessä.
Rääsyjä, surkeutta ja tuimaa hätää ne valaisivat.

Silloin avautui ovi aivan hiljaa, ja tupaan astui kaksi naista. Tulija oli Elisabet-kreivitär, jota seurasi Brobyn papin tytär. Merkilliseltä näytti vanhuksesta, kun hän, tuo rakastettava ja suloista kauneutta hehkuva, joutui takkatulen valopiiriin. Hän kertoi pirtissä olijoille, ettei Gösta Berlingiä ollut nähty Ekebyssä Lennart-kapteenin kuoleman jälkeen. Kreivitär ja hänen palvelijattarensa olivat samonneet metsässä etsimässä häntä koko iltapäivän. Nyt hän näki täällä miehiä, jotka olivat kulkeneet paljon ja tunsivat kaikki polut. Olivatko he nähneet Gösta Berlingiä? Kreivitär oli tullut levähtämään ja kysymään, olivatko he nähneet häntä.

Se oli turha kysymys. Kukaan ei ollut häntä nähnyt.

He toivat hänelle tuolin. Hän vaipui istumaan ja oli hetkisen aivan ääneti. Melu tuvassa oli vaiennut. Kaikki katsoivat ja ihmettelivät häntä. Sitten hän alkoi pelätä tätä hiljaisuutta, hätkähti ja koetti etsiä vähäpätöistä puheenaihetta.

Hän kääntyi nurkassa istuvan ukon puoleen. "Muistan kuulleeni, että te olette ollut sotamiehenä, vaari", hän sanoi. "Kertokaapa jotakin sodasta!"

Syntyi kivettynyt hiljaisuus. Ukko istui kuin ei olisi kuullutkaan.

"Minusta olisi hyvin hauskaa kuulla sodasta sellaisen miehen suusta, joka on itse ollut siellä", jatkoi kreivitär, mutta lopetti heti, sillä Brobyn papin tytär pudisti hänelle päätään. Hän puhui varmaankin sopimattomia. Kaikki läsnäolijat katsoivat häntä, ikään kuin hän olisi rikkonut sopivaisuuden yksinkertaisinta lakia. Äkkiä eräs mustalaisvaimo korotti äänensä ja kysyi:

"Hän on varmaankin entinen Borgin kreivitär?"

"Niin olen."

"Se oli toista kuin juosta pitkin metsiä etsimässä hullua pappia. Hyi, sellaista vaihtokauppaa."

Kreivitär nousi ja sanoi hyvästi. Hän oli tarpeeksi levännyt. Nainen, joka oli puhunut, seurasi häntä oven ulkopuolelle.

"Kreivitär ymmärtää", sanoi hän, "että minun piti sanoa jotakin, sillä vaarin kanssa ei saa puhua sodasta. Hän ei kärsi koko sanaa. Minä tarkoitin vain hyvää, nähkääs."

Kreivitär Elisabet kiiruhti pois, mutta pysähtyi äkkiä. Hän näki uhkaavan metsän, pimentävän vuoren ja huuruisen lammen. Kauheata mahtoi olla täällä sen elämä, jonka mieli oli täynnä pahoja muistoja. Hän sääli vanhusta, joka oli sisällä yksin, tummat kulkurit seuranaan.

"Neitsyt Anna-Liisa", hän sanoi, "mennään takaisin! Ne olivat hyviä meille, mutta minä käyttäydyin huonosti. Haluan puhua vanhuksen kanssa iloisemmista asioista."

Ja onnellisena, kun oli löytänyt jonkun lohdutettavan, hän meni takaisin tupaan.

"Minä luulen", sanoi hän, "että Gösta Berling harhailee täällä metsässä ja aikoo päättää päivänsä. On sen vuoksi tärkeätä löytää hänet pian ja estää hänet siitä. Minä ja neitsyeni Anna-Liisa luulimme nähneemme hänet vilahdukselta, mutta sitten hän katosi silmistämme. Hän kuljeksii sen vuoren seutuvilla, jolta Nygårdin tyttö heittäytyi rotkoon ja kuoli. Tulin ajatelleeksi, että minun nyt ei tarvinne mennä hakemaan apua aina Ekebystä asti. Täällä on monta reipasta miestä, jotka voisivat ottaa hänet helposti kiinni."

"Matkaan, miehet!" huudahti mustalaisakka. "Kun kreivitär ei pidä itseään liian hyvänä pyytääkseen palvelusta metsän kansalta, niin heidän pitää mennä heti."

Miehet nousivat heti ja menivät etsimään.

Vanha Jan Hök istui hiljaa ja tuijotti eteensä kiillottomin silmin. Pelottavan synkkänä ja kovana hän istui siinä. Nuori rouva ei löytänyt sanoja hänelle virkkaakseen. Silloin hän näki, että yksi lapsista makasi sairaana olkikuvolla ja huomasi, että erään naisen käsi oli kipeä.

Hän alkoi heti vaalia sairaita. Hän tuli kohta loruavien naisten hyväksi ystäväksi ja näytätti itselleen pienimmät lapset.

Tunnin päästä tulivat miehet takaisin. He toivat Gösta Berlingin sidottuna tupaan. Lattialle takkatulen eteen he laskivat hänet. Hänen vaatteensa olivat rikki ja likaiset, hänen kasvonsa kurjan näköiset ja silmänsä hurjat. Kauhea oli hänen retkensä ollut näinä päivinä: kostealla maalla oli hän maannut, hän oli työntänyt kätensä ja kasvonsa sammaleeseen ja multaan, kaahaillut yli louhikoiden ja tunkeutunut läpi tiheimpien viitojen. Vapaaehtoisesti hän ei ollut miehiä seurannut, mutta he olivat voittaneet ja sitoneet hänet.

Kun hänen vaimonsa näki hänet sellaisena, niin hän suuttui. Hän ei päästänyt hänen sidottuja jäseniään, vaan antoi hänen maata lattialla. Halveksuen hän kääntyi hänestä pois.

"Millaiselta näytät!" hän sanoi.

"Sinun silmiesi eteen en aikonutkaan enää tulla", vastasi Gösta.

"Enkö minä siis olekaan sinun vaimosi? Eikö minulla ole oikeutta odottaa, että sinä tulet ja uskot minulle surusi? Katkeran tuskaisena olen minä odottanut sinua nämä kaksi päivää."

"Minähän olen syypää Lennart-kapteenin kuolemaan. Kuinka olisin voinut näyttäytyä sinulle? Kuinka olisin tohtinut?"

"Pelkuri et ole juuri ollut, Gösta."

"Ainoa hyvä, mitä voin sinulle tehdä, Elisabet, on vapauttaa sinut itsestäni."

Sanomaton halveksimus leimahti kreivittären rypistettyjen kulmain alta
Göstaa kohti.

"Itsemurhaajan vaimoksiko sinä tahdot minut tehdä!"

Göstan kasvot vääristyivät.

"Elisabet, mennään ulos hiljaiseen metsään ja puhellaan siellä."

"Miksi eivät nämä ihmiset saisi meitä kuulla?" huudahti kreivitär puhuen korkealla äänellä. "Olemmeko me parempia kuin kukaan heistä? Onko yksikään heistä tuottanut enemmän surua ja vahinkoa kuin me? He ovat metsän ja maantien lapsia, heitä vihaavat kaikki. Anna heidän kuulla, miten synti ja suru ajavat Ekebyn hallitsijaakin, kaikkien rakastamaa Gösta Berlingiä! Luuletko sinä, että sinun vaimosi pitää itseään heitä parempana — vai luuletko sinä itse olevasi?"

Gösta nousi vaivalloisesti kyynäräisilleen ja katsoi häntä leimuavan uhkamielisesti. "Minä en ole niin kurja kuin sinä luulet."

Silloin sai Elisabet kuulla näiden kahden päivän vaiheet. Ensimmäisen vuorokauden harhaili Gösta metsässä tunnontuskien ajamana. Hän ei voinut sietää ihmisten katseita. Mutta hän ei aikonut kuolla. Hän aikoi lähteä vieraille maille. — Sunnuntaina laskihe hän kuitenkin alas kukkuloilta ja meni Bron kirkolle. Vielä kerran hän tahtoi nähdä kansan: Löfsjön kihlakunnan köyhän, nälkäisen kansan, jota hän oli uneksinut saavansa palvella, silloin kun istui Brobyn papin häpeäkeon vieressä, kansan, jota hän oli ruvennut rakastamaan silloin kun näki sen yöllä vievän kuollutta Nygårdin tyttöä.

Jumalanpalvelus oli alkanut, kun hän tuli kirkkoon. Hän pujahti ylös lehterille ja katsoi sieltä kansaa. Julma tuska valtasi hänet silloin. Hän olisi tahtonut puhua kansalle, lohduttaa sitä sen köyhyydessä ja toivottomuudessa. Jospa hän olisi saanut puhua Jumalan huoneessa, niin hänellä olisi ollut, niin toivoton kuin hän itse olikin, toivon ja vapahduksen sanat kaikille.

Silloin hän poistui kirkosta, meni sakaristoon ja kirjoitti sen kuulutuksen, jonka hänen vaimonsa jo tunsi. Hän oli siinä luvannut, että Ekebyssä ryhdytään jälleen työhön ja viljaa jaetaan enimmän tarvitseville. Hän oli toivonut, että hänen vaimonsa ja kavaljeerit täyttäisivät hänen lupauksensa, kun hän itse oli poissa.

Tultuaan ulos hän näki ruumisarkun kunnantuvan luona. Se oli karkeatekoinen, kiireessä veistetty, mutta sitä koristivat musta harso ja puolukanvarpuiset seppeleet. Hän arvasi, että se oli Lennart-kapteenin. Kansa oli varmaankin pyytänyt kapteeninrouvaa kiirehtimään hautajaisia, niin että myös markkinarahvaan suuri joukko saisi olla läsnä hautajaisissa.

Hän seisoi ja katseli arkkua, kun raskas käsi laskeusi hänen olalleen.
Sintram oli tullut hänen luokseen.

"Gösta", hän sanoi, "jos tahdot tehdä kunnon kepposen jollekulle, niin ota ja kuole. Ei ole kiverämpää, ovelampaa temppua kuin kuolla, ei kujetta, joka pettää rehellistä, pahaa-aavistamatonta miestä pahemmin. Ota sinä ja kuole, sanon minä!"

Kauhistuen kuunteli Gösta, mitä ilkimys puhui. Tämä valitteli hyvin harkittujen suunnitelmainsa luhistumista. Autiot seudut oli hän tahtonut nähdä Lövenin rannalla. Sentähden hän oli tehnyt kavaljeerit isänniksi, sentähden hän oli antanut Brobyn papin köyhdyttää kansaa, sentähden hän oli saattanut maan kuivuuteen ja nälänhätään. Brobyn markkinoilla piti lopullisen taistelun tapahtua. Onnettomuuksien kiihdyttämänä piti kansan silloin villiytyä murhaamaan ja varastamaan. Siitä olisi jouduttu oikeudenkäyntiin, ja se olisi lopen köyhdyttänyt kansan. Nälänhätä, mellastus ja kaikenlaiset tuhot olisivat riehuneet. Maa olisi tullut lopulta niin kamalaksi ja vihattavaksi, ettei kukaan olisi voinut siinä asua, ja se kaikki olisi ollut Sintramin työtä. Hänen ilonsa ja ylpeytensä se olisi ollut, sillä hän oli paha. Hän rakasti autioita seutuja, muokkaamatonta maata. Mutta tuo, joka oli tiennyt kuolla oikealla hetkellä, oli turmellut häneltä kaikki.

Silloin kysyi Gösta, mitä se sellainen olisi toimittanut.

"Se olisi minusta ollut mieleistä, Gösta, sillä minä olen paha. Minä olen tunturien eräkarhu, minä olen tasangon lumimyrsky, minusta on mieleistä murhata ja vainota. Pois, sanon minä, pois ihmiset ja ihmisten työt! Minä en pidä niistä. Minä saatan antaa heidän juosta kynsieni välitse ja tehdä syrjähyppyjä, — sekin voi tuottaa hetkellistä hupia — mutta nyt minä olin kyllästynyt leikkiin, Gösta, nyt minä tahdoin iskeä oikein kiinni, nyt minä tahdoin tappaa ja turmella."

Hän oli hullu, ihka hullu. Hän alkoi kauan sitten leikillä näitä helvetin kujeita, ja nyt oli paha vasta saanut voiton, nyt hän uskoi olevansa ihan hornan henki. Nyt hän oli ravinnut ja kasvattanut pahaa sisässään niin, että se valtasi hänen sielunsa kokonaan. Niinpä ilkeys voi tehdä ihmiset hulluiksi kuten rakkaus ja ainainen pohtiminen.

Hän oli raivoissaan, tuo ilkeä tehtaanpatruuna, ja alkoi tempoa vihoissaan arkun seppeleitä ja harsoa, mutta silloin lausui Gösta Berling:

"Älä koske arkkuun!"

"Kas, kas, kas, vai älä koske! Heh, minä käännän Lennart-ystäväni maahan ja poljen hänen seppeleitään. Etkö sinä näe, mitä hän on minulle tehnyt? Etkö näe, miten hienoissa, harmaissa vaunuissa minä ajelen?"

Ja Gösta Berling näki silloin vanginrattaat, joiden luona seisoivat nimismies ja vanginvartijat odottaen kirkkomaan aidan vieressä.

"Kas, kas, kas, enkö lähetä kiitosta Helgesäterin kapteeninrouvalle siitä, että hän eilen istahti lukemaan vanhoja papereita, etsien todistuksia minua vastaan tuossa ruutiasiassa, tiedäthän? Eikö minun pidä ilmoittaa hänelle, että hänen olisi paremmin sopinut panna kaljaa ja paistaa pullia kuin lähettää kimppuuni nimismies ja vanginvartijat? Eikö minun pidä saada mitään niistä kyynelistä, jotka itkin taivuttaakseni Scharlingin laskemaan minut tänne lukemaan rukousta kelpo ystäväni ruumisarkun ääressä?"

Ja hän alkoi taaskin repiä harsoa.

Silloin meni Gösta Berling aivan hänen viereensä ja tarttui häntä käsivarsiin.

"Minä annan vaikka mitä, jos ei patruuna koske arkkuun", hän sanoi.

"Tee mitä tahdot", sanoi hullu. "Huuda jos tahdot. Ehdin aina jotakin ennen kuin nimismies tulee. Tappele kanssani, jos niin tahdot! Se on hauska näky näin kirkkomäellä. Tapellaan seppeleiden ja paarivaatteiden seassa!"

"Tahdon ostaa rauhan vainajalle millä hinnalla tahansa, tehtaanpatruuna. Ottakaa henkeni, ottakaa kaikki!"

"Sinä lupaat suuria, poikani."

"Voitte koettaa, tehtaanpatruuna."

"No, mene sitten ja tapa itsesi!"

"Sen teen, mutta ensin täytyy arkun päästä varmasti maahan."

Niin päätettiin. Sintram vannotti valan Göstalla, ettei tämä ole elävien ilmoilla kahdentoista tunnin päästä Lennart-kapteenin hautaamisesta. "Niinpähän tiedän, ettei sinusta voi koskaan tulla kunnon miestä", sanoi hän.

Se oli Gösta Berlingin helppo luvata. Hän oli iloinen, kun saattoi nyt antaa vaimolleen vapauden. Tunnontuskat olivat kiusanneet ja väsyttäneet häntä näännyksiin saakka. Ainoa, mikä häntä kauhistutti, oli se, että hän oli luvannut majurinrouvalle elävänsä niin kauan kuin Brobyn papin tytär on palvelijattarena Ekebyssä. Mutta Sintram sanoi, ettei häntä voitukaan nyt enää pitää palvelijattarena, koska hän oli perinyt isänsä suuret rikkaudet. Gösta väitti, että Brobyn pappi oli kätkenyt omaisuutensa niin, ettei kukaan voinut löytää hänen aarteitaan. Silloin hymyili Sintram ja sanoi, että ne oli kätketty kyyhkysten pesäin taakse Brobyn kirkonkellotapuliin. Ja hän meni. Sitten lähti Gösta takaisin metsään. Hänestä näytti olevan parhainta kuolla sillä paikalla, mistä Nygårdin tyttö oli viskautunut kuoliaaksi. Siellä hän oli harhaillut koko iltapäivän. Hän oli nähnyt vaimonsa metsässä; siksi hän ei voinut päättää heti päiviään.

Näin hän kertoi vaimolleen maatessaan sidottuna metsätorpan lattialla.

"Oi", sanoi Elisabet suruisesti, kun Gösta vaikeni, "kuinka hyvin tunnen taaskin tämän! Sankarineleitä, sankarinkomeutta! Aina valmis pistämään kädet takkavalkeaan, Gösta, aina valmis hukkaamaan itsensä. Miten se kerran näytti minusta suurelta! Miten nyt ylistän levollisuutta ja mielenmalttia! Kuinka hyödytit sinä vainajaa sellaisella lupauksella? Mitäpä, vaikka Sintram olisikin ehtinyt kaataa arkun, repiä siitä harson? Arkku olisi kyllä tullut nostetuksi, siihen olisi kai saatu uutta harsoa, uusia seppeleitä. — Jos sinä olisit pannut kätesi kelpo miehen ruumisarkulle, siinä Sintramin silmien edessä, ja vannonut auttavasi tätä köyhää kansaa, jota Sintram oli tahtonut tuhota, niin siitä olisin nyt sinua ylistänyt. Jos olisit, kun näit kansan kirkossa, ajatellut: 'Minä tahdon sitä auttaa, minä tahdon käyttää kaikki voimani sitä auttaakseni', etkä olisi sälyttänyt tätä kuormaa heikolle vaimollesi ja vanhoille miehille, joiden voima riutuu, niin siitäkin olisin sinua kiittänyt."

Gösta Berling makasi hetkisen hiljaa.

"Me kavaljeerit emme ole vapaita miehiä", hän sanoi viimein. "Me olemme luvanneet toisillemme elää ilon vuoksi ja vain pelkästään ilon. Voi meitä kaikkia, jos yksi pettää!"

"Voi sinua", sanoi kreivitär suuttuen, "että sinun täytyy olla kavaljeereista suurin raukka ja hitaampi parannukseen kuin yksikään heistä. Eilen iltapuolella istuivat he kaikki yksitoista kavaljeerirakennuksessa, ja synkkiä he kaikki olivat. Sinä olit poissa, Lennart-kapteeni oli poissa, Ekebyn loisto ja kunnia mennyt. Totitarjottimen he jättivät koskematta: minulle he eivät tahtoneet näyttäytyä. Silloin meni neitsyt Anna-Liisa, joka tässä seisoo, heidän luokseen. Sinä tiedät, että hän on uuttera pikku nainen, joka on vuosikaudet taistellut huonoa hoitoa ja tuhlausta vastaan.

"'Tänään kävin taas kotona ja koetin etsiä kiltin isäni rahoja', hän sanoi kavaljeereille, 'mutta en vain löytänyt. Kaikkien velkakirjain päälle on vedetty risti, ja laatikot ja kaapit ovat tyhjät.'

"'Sääli neitsyt Anna-Liisaa', arveli Beerencreutz.

"'Kun majurinrouva lähti Ekebystä', jatkoi Brobyn papin tytär, 'niin hän pyysi minua hoitamaan taloaan. Ja jos minä olisin nyt löytänyt kiltin isäni rahat, niin olisin rakennuttanut Ekebyn uudestaan. Mutta kun en löytänyt kotoa mitään muuta ottamista, niin otin vanhan isäni häpeäkeon, sillä suuri häpeä odottaa minua, kun emäntä tulee takaisin ja kysyy, mitä minä olen tehnyt Ekebylle.'

"'Älkäähän olko millännekään siitä, johon ette ole syypää, neitsyt
Anna-Liisa', sanoi taaskin Beerencreutz.

"'Mutta minä en ottanutkaan häpeäkekoa pelkästään itseni varalta', sanoi Brobyn papin tytär. 'Minä toin myös osan kelpo herrain laskuun. Olkaa hyvä, hyvät herrat! Kiltti isäni ei ollut ainoa häpeän ja vahingon tekijä maailmassa.'

"Ja hän meni miehen luota toisen luo ja pisti kunkin eteen pari kuivaa tikkua. Toiset kiroilivat, mutta useimmat antoivat hänen tehdä niin. Lopuksi sanoi Beerencreutz levollisesti kuin ylhäisen herran sopii:

"'Hyvä on. Kiitokset vain neitsyelle. Neitsyt voi nyt mennä.'

"Kun Anna-Liisa meni, Beerencreutz löi nyrkkinsä pöytään niin, että lasit hyppivät.

"'Tästä hetkestä', hän sanoi, 'olen ehdottomasti raitis! Tällaista ei viina enää kertaakaan tuota minulle.' Sitten hän nousi ja meni ulos.

"Kaikki muut seurasivat häntä vähitellen. Arvaatko, mihin he menivät, Gösta? Niin, joelle, niemelle, jossa Ekebyn mylly ja paja olivat, ja siellä he alkoivat tehdä työtä. He alkoivat vetää hirsiä ja kiviä ja raivata paikkaa. Ukoilla on nyt ollut kova aika. Suru on sortanut useimmat heistä. Nyt he eivät voi enää kestää sitä häpeätä, että ovat hävittäneet Ekebyn. Hyvin tiedän, että te kavaljeerit suorastaan häpeätte työntekoa; mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet sen häpeän niskoilleen. Vieläpä muutakin, Gösta, he aikovat lähettää neitsyt Anna-Liisan majurinrouvan luo noutamaan tätä takaisin. Mutta sinä, mitä sinä teet?"

Gösta keksi vielä yhden vastauksen.

"Mitäpä vaatia minulta, virasta potkitulta papilta? Hyljänneet ovat minut ihmiset, Jumala minua vihaa."

"Minäkin olin tänään Bron kirkossa, Gösta. Kaksi naista lähetti sinulle terveisensä. 'Sano Göstalle', sanoi Marianne Sinclaire, 'ettei nainen halua hävetä sen puolesta, jota on rakastanut.' 'Sano Göstalle', sanoi Anna Stjärnhök, 'että minun on nyt hyvä olla. Minä hallitsen itse talojani. Ihmiset sanovat, että minusta tulee toinen majurinrouva. Minä en ajattele rakkautta, ainoastaan työtä. Bergalaisetkin ovat päässeet surun ensi katkeruudesta. Mutta me kaikki suremme Göstaa. Me luotamme häneen ja rukoilemme Jumalaa hänen puolestaan — mutta milloin, milloin hänestä tulee mies'?

"Näetkös nyt, ovatko ihmiset hylänneet sinut?" jatkoi kreivitär. "Liian paljon rakkautta olet sinä saanut, se on sinun onnettomuutesi. Miehet ja naiset ovat rakastaneet sinua. Kun sinä vain olet nauranut ja laskenut leikkiä, kun sinä vain olet soittanut ja laulanut, ovat he antaneet sinulle kaikki anteeksi. Mitä sinä olet suvainnut tehdä, on ollut heistä hyvää. Ja sinä tohdit sanoa olevasi hylätty. — Vai vihaa Jumala sinua? Miksi et jäänyt katsomaan Lennart-kapteenin hautajaisia?

"Koska hän oli kuollut markkinapäivänä, oli tieto hänestä levinnyt laajalle. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli tuhansittain väkeä kirkolle. Koko kirkkomaa, aitamuuri ja sen takainen kenttä olivat täynnä ihmisiä. Odotettiin vain vanhaa rovastia. Hän oli sairas eikä saarnannut. Mutta Lennart-kapteenin hautajaisiin hän oli luvannut tulla. Ja niin hän tuli, pää kumarassa ja unelmoiden omia unelmiaan, kuten hän nyt vanhoilla päivillään tavallisesti tekee, ja asettui ruumissaaton etunenään. Mitään erityistä hän ei huomannut. Hän oli kävellyt monessa ruumissaatossa, tuo vanhus. Hän kulki tuttua tietään eikä nostanut katsettaan maasta. Hän luki rukoukset ja heitti multaa arkulle eikä huomannut vieläkään mitään. Mutta sitten viritti lukkari virren. Minä en uskaltanut toivoa, että lukkarin karkea ääni, joka tavallisesti sai aina laulaa yksinään, olisi herättänyt rovastin hänen unelmistaan.

"Mutta lukkari ei saanut laulaa yksinään. Sadat ja monetkin sadat äänet yhtyivät virteen. Silloin rovasti heräsi unelmistaan. Hän hipaisi silmiään ja nousi lapioidulle hautakummulle katselemaan. Koskaan ei hän ollut nähnyt sellaista surevain joukkoa. Miehillä oli päässä vanhat, kuluneet hautajaishatut. Naisilla oli valkoiset, leveäreunaiset esiliinat. Kaikki he veisasivat, kaikilla oli kyyneleet silmissä, — kaikilla oli suru.

"Silloin alkoi vanha rovasti vavista ja tuskailla. Mitä sanoisi hän tälle kansalle, jota on kohdannut suru? Oli välttämätöntä puhua jokin lohdutuksen sana sille.

"Kun virsi oli vaiennut, niin hän ojensi ja levitti kätensä kansaa kohti.

"'Minä näen, että kansalla on suru', hän sanoi, 'ja suru on raskaampi kantaa sen, jonka täytyy kauan käydä maan polkuja, kuin minun, jonka on pian täältä erottava.'

"Hän vaikeni kauhistuen. Hänen äänensä oli liian heikko ja hän epäröi sanoja tapaillessaan.

"Mutta pian hän alkoi uudestaan. Hänen äänessään oli nyt taas nuoruuden voimaa, ja hänen silmänsä säteilivät.

"Hän piti ihanan puheen meille, Gösta. Ensin hän kertoi siitä, mitä tiesi Jumalan matkamiehestä, sitten hän muistutti meille, ettei suinkaan ulkonainen loisto eivätkä suuret kyvyt tehneet tätä miestä niin kunnioitetuksi kuin hän nyt oli, vaan ainoastaan se, että hän aina oli kulkenut Jumalan teitä. Ja hän pyysi meitä Jumalan ja Kristuksen tähden elämään samoin. Toisen piti rakastaa toistansa ja olla hänen apunaan. Jokaisen piti uskoa toisesta hyvää. Jokaisen piti elää niinkuin tämä hyvä Lennart-kapteeni, sillä siihen ei tarvittu suuria lahjoja, vaan pelkästään hurskasta mieltä. Ja hän selitti meille kaikki, mitä tänä vuonna oli tapahtunut. Hän sanoi, että rakkauden ja onnen ajan valmistuksia oli nyt ihan varmaan odotettavissa. Hän oli tänä vuonna nähnyt usein ihmishyvyyden pilkistävän esiin hajanaisina säteinä. Nyt sen piti ilmetä kokonaan valaisten kuin aurinko.

"Ja meistä kaikista tuntui kuin olisimme kuulleet profeettaa. Kaikki tahtoivat rakastaa toisiansa, kaikki tahtoivat olla hyviä.

"Rovasti kohotti silmänsä ja kätensä ja julisti rauhan tuloa maahan. 'Jumalan nimessä', sanoi hän, 'lakatkoon levottomuus! Asukoon rauha teidän sydämissänne ja kaikessa luonnossa! Tuntekoot kuolleet kappaleet ja eläimet ja kasvit levon, ja lakatkoot he vahingoittumasta!'

"Ja tuntui kuin pyhä rauha olisi laskeutunut maailmaan. Näytti kuin kukkulat olisivat säteilleet ja laaksot hymyilleet ja syysaamu pukeutunut ruusunhohtoon.

"Sitten kutsui rovasti kansan auttajaa tulemaan. 'Joku on tuleva', hän sanoi. 'Ei ole Jumalan tahto, että te nyt hukkuisitte. Jumala on herättävä jonkun, joka ravitsee nälkäiset ja johtaa teidät hänen tielleen.'

"Silloin me kaikki ajattelimme sinua, Gösta. Me tiesimme, että rovasti puhui sinusta. Kansa oli jo kuullut sinun kuulutuksesi ja meni kotiin puhellen sinusta. Ja sinä juoksentelit täällä metsissä aikoen kuolla! Kansa odottaa sinua, Gösta. Kaikkialla he nyt istuvat tölleissään ja sanovat, että koska kerran Ekebyn hullu pappi tahtoo heitä auttaa, niin kääntyy kaikki hyvin päin. Sinä olet heidän sankarinsa, Gösta. Kaikkien heidän sankarinsa sinä olet.

"Niin, Gösta, varmasti tuo vanhus puhui sinusta, ja totta kai nyt tämä voi houkutella sinut elämään. Mutta minä, minä, joka olen sinun vaimosi, Gösta, minä sanon sinulle, että sinä lähdet nyt aivan yksinkertaisesti ja täytät velvollisuutesi. Älä uneksi olevasi Jumalan lähettämä — jokainenhan voi olla sellainen, ymmärräthän. Sinun pitää tehdä työtä ilman sankarineleitä, sinä et saa loistaa etkä ihmetyttää, sinun pitää varoa, ettei nimesi kaiu liian usein kansan huulilla. Harkitse silti, ennen kuin peruutat sanasi Sintramille. Sinä olet nyt hommannut itsellesi jonkinlaisen oikeuden kuolla, eikä taitane elämä tästä lähin tarjota sinulle paljon viehätystä. Kerran halusin minä lähteä kotiini etelään, Gösta. Minusta, syiden painamasta, näytti liian suurelta onnelta olla sinun vaimonasi ja seurata sinua läpi elämän. Mutta nyt minä jään tänne. Jos uskallat elää, niin minä jään tänne. Mutta älä odota siitä mitään iloa. Raskaiden velvollisuuksien teitä minä pakotan sinua käymään. Älä odotakaan minulta ilon ja toivon sanaa. Kaikki surut ja onnettomuudet, joita me kaksi olemme aiheuttaneet, asetan minä vartioksi lietemme ääreen. Voineeko sydän, joka on kärsinyt niinkuin minun, enää rakastaa. Kyynelettömänä ja ilottomana minä kuljen sinun rinnallasi. Harkitse tarkoin, Gösta, ennen kuin elämän valitset! Parannuksen tietä me sitten vaellamme."

Elisabet ei odottanut vastausta. Hän viittasi papintyttärelle ja meni.
Tultuaan metsään hän alkoi katkerasti itkeä ja itki kunnes tuli
Ekebyhyn. Sinne saavuttuaan hän muisti, että oli unohtanut puhua Jan
Hökin kanssa iloisemmista asioista kuin sodasta.

Metsätorpassa vallitsi hiljaisuus hänen mentyään.

"Herralle Jumalalle kiitos ja kunnia", sanoi yht'äkkiä vanha sotamies.

He katsoivat häntä. Hän oli noussut seisoalleen ja katseli kiihkeästi ympärilleen.

"Pahuutta, pahuutta on kaikki ollut", hän sanoi. "Kaikki mitä olen nähnyt sitten kun sain silmäni auki, on ollut pahuutta. Pahoja miehiä, pahoja naisia! Vihaa ja vainoa metsässä ja maassa. Mutta hän on hyvä. Hyvä ihminen on majassani seisonut. Kun täällä oleksin yksin, muistelen aina häntä. Hän on kulkeva seuranani metsätiellä."

Hän kumartui Göstan puoleen, irroitti hänen köytensä ja nosti hänet ylös. Sitten hän otti juhlallisesti Göstaa kädestä.

"Jumalan vihattu", hän sanoi ja nyökkäsi, "niin juuri. Mutta nyt te ette ole enää sitä, enkä enää minäkään, kun hän on seisonut majassani. Hän on hyvä."

Seuraavana päivänä tuli vanha Jan Hök nimismies Scharlingin luo. "Minä tahdon kantaa ristini", hän sanoi. "Minä olen ollut paha ihminen, sen vuoksi minä sain pahoja poikia." Ja hän pyysi päästä linnaan poikansa asemesta; mutta sehän ei käynyt päinsä.

Oivallisin vanhoista taruista on se, joka kertoo, kuinka hän seurasi poikaansa vanginrattaiden vieressä matkalla, kuinka hän nukkui hänen vankilansa ovella, kuinka hän oli poikansa lähellä koko rangaistusajan, heittämättä häntä. Kaipa sekin kertojansa löytänee.

Kolmaskolmatta luku

MARGARETA CELSING

Jokin päivä ennen joulua tuli majurinrouva Löfsjön kihlakuntaan; mutta vasta jouluaattona hän palasi Ekebyhyn. Koko matkan hän oli ollut sairaana. Hänellä oli keuhkotulehdus ja ankara kuume; silti ei häntä ollut koskaan nähty iloisempana kuin nyt eikä kuultu hänen suustaan useampia ystävällisiä sanoja.

Brobyn papintytär, joka oli oleksinut hänen luonaan Älfdalin metsätehtaalla aina lokakuusta, istui reessä hänen vieressään ja olisi mielellään kiiruhtanut matkaa, mutta ei voinut estää vanhusta seisauttamasta rekeä ja kutsumasta jokaista vaeltajaa reen luo tiedustellakseen uutisia.

"Miten täällä Löfsjössä voidaan?" kysyi majurinrouva.

"Me voimme hyvin", vastattiin silloin hänelle. "Paremmat ajat tulevat.
Ekebyn hullu pappi ja hänen vaimonsa auttavat meitä kaikkia."

"Hyvät on ajat nyt taas", vastasi toinen, "Sintram on poissa. Ekebyn kavaljeerit tekevät työtä. Brobyn papin rahat on löydetty Bron tapulista. Niitä on niin paljon, että Ekebyn kunnia ja maine kohoavat niillä entiselleen. Niitä riittää leipäänkin nälkäisille."

"Vanha rovasti se heräsi uuteen elämään ja voimaan", sanoi kolmas.
"Joka sunnuntai hän puhuu kanssamme Jumalan valtakunnan tulemisesta.
Kuka enää tahtoo tehdä syntiä? Hyvän valta lähestyy."

Ja majurinrouva ajoi hitaasti edelleen, kysellen jokaiselta, joka tuli vastaan: "Kuinka teidän laitanne on? Ettekö te näillä main kärsi puutetta?"

Ja kuumeen tulen pistävä tuska rinnassa vaimeni, kun he vastasivat hänelle: "Täällä meillä on kaksi hyvää ja rikasta naista, Marianne Sinclaire ja Anna Stjärnhök. He kulkevat Gösta Berlingin apuna talosta taloon katsomassa, ettei kenenkään tarvitse nähdä nälkää. Ja nyt ei heitetä enää viljaa viinapannuihin."

Majurinrouvasta tuntui kuin hän olisi siinä reessä ollut ainaisessa pitkässä jumalanpalveluksessa. Hän oli tullut pyhään maahan. Hän näki vanhain, ryppyisten kasvojen kirkastuvan puhuttaessa ajoista, jotka olivat tulleet. Sairaat unohtivat vaivansa ylistäessään ilonpäivää.

"Me tahdomme olla kaikki sellaisia kuin hyvä Lennart-kapteeni", he sanoivat. "Me tahdomme uskoa kaikista hyvää. Me emme tahdo vahingoittaa ketään. Siten joudutetaan Jumalan valtakunnan tuloa."

Hän näki, että heidät oli kaikki vallannut sama henki. Herraskartanoissa ravittiin enin tarvitsevia ilmaiseksi. Kellä oli teetettävänä työtä, teetti sen nyt, ja majurinrouvan kaikissa tehtaissa kävi työ täyttä vauhtia.

Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään terveemmäksi kuin nyt, istuessaan siinä ja antaessaan kylmän virrata pakottavaan rintaansa. Ainoankaan talon ohitse ei hän voinut matkata pysähtymättä ja kyselemättä.

"Nyt on kaikki hyvin", sanoi isäntäväki. "Täällä vallitsi kova hätä, mutta ne Ekebyn hyvät herrat auttavat meitä. Majurinrouva ihmettelee, kun näkee, mitä kaikkea siellä on tehty. Nyt on mylly melkein valmis, ja paja käynnissä, ja palanut päärakennus on nostettu katonharjaan asti."

Hätä ja sydäntä järisyttävät tapahtumat olivat muuttaneet heidät kaikki. Ah, sitä kai kestää vain vähän aikaa! Mutta kuitenkin oli niin hyvä palata maahan, jossa toinen palveli toistaan ja jossa kaikki tahtoivat tehdä hyvää. Majurinrouva tunsi voivansa nyt antaa anteeksi kavaljeereille ja hän kiitti siitä Jumalaa.

"Anna-Liisa", sanoi hän. "Minä vanha ihminen uskon, että matkaan tässä jo autuaiden taivaaseen."

Kun hän viimein saapui Ekebyhyn ja kavaljeerit kiiruhtivat häntä reestä auttamaan, he saattoivat tuskin häntä tuntea, sillä hän oli yhtä hyvä ja lempeä kuin heidän oma nuori kreivittärensä. Vanhat, jotka olivat nähneet hänet nuorena, kuiskasivat toisilleen: "Hän ei ole Ekebyn majurinrouva, — nyt tulee takaisin Margareta Celsing."

Suuri oli kavaljeerien ilo, kun he näkivät hänen palaavan niin hyvänä ja kaikista kostonajatuksista vapaana, mutta pian heidän ilonsa muuttui suruksi, kun he näkivät, miten sairas hän oli. Hänet täytyi heti kantaa konttorirakennuksen vieraskamariin ja panna vuoteeseen. Mutta kynnyksellä hän vielä kääntyi ja puhui heille:

"Kävi Jumalan myrsky", hän sanoi, "Jumalan myrsky. Minä tiedän nyt, että kaikki on ollut parhaaksi!"

Sitten suljettiin sairaskamarin ovi, eivätkä he saaneet enää nähdä häntä.

Kuitenkin on niin paljon puhuttavaa ihmiselle, joka on kuolemaisillaan. Sanat ihan tunkeutuvat huulille, kun tietää että viereisessä huoneessa makaa toinen, jonka korvat pian iäksi sulkeutuvat. "Oi, ystäväni, ystäväni", tahtoisi ihminen sanoa, "voitko sinä antaa anteeksi? Voitko uskoa, että minä olen sittenkin sinua rakastanut! Miten saattoikaan käydä niin, että jouduin tuottamaan sinulle niin paljon surua, vaeltaessamme täällä yhdessä? Ah, ystäväni, kiitos sinulle kaikesta ilosta, minkä minulle tuotit!"

Niin tahdotaan sanoa, ja paljon, paljon muuta.

Mutta majurinrouva makasi hehkuvassa kuumeessa, ja kavaljeerien äänet eivät voineet saavuttaa hänen korviaan. Eikö hän siis saisi koskaan tietää, miten he olivat tehneet työtä, miten he olivat ryhtyneet jatkamaan hänen tekojaan, miten he olivat pelastaneet Ekebyn maineen ja kunnian? Eikö hän koskaan saisi sitä tietää?

Kohta menivät kavaljeerit pajaan. Siellä oli työ ihan keskeytynyt, mutta he heittivät uusia hiiliä ja uutta takkirautaa uuniin ja varustautuivat sulattamaan. He eivät kutsuneet seppiä, jotka olivat menneet kotiin viettämään joulua, vaan uurastivat itse ahjon ääressä. Jos majurinrouva saisi vain elää siksi kunnes vasara joutuu käyntiin, niin kyllä se puhuu hänelle heidän asiansa.

Tuli ilta, ja tuli yö siinä työssä. Monet heistä ajattelivat, miten ihmeellistä on, että he joutuivat taas viettämään jouluyön pajassa.

Monitaitoinen Kevenhüller, joka oli pajan ja myllyn rakennusmestari näinä kiireisinä aikoina, ja Kristian Bergh, vahva kapteeni, seisoivat ahjon ääressä hoidellen sulatuskattilaa. Gösta ja Julius ajoivat hiiliä. Muut istuivat, toiset alasimella kohotetun väkivasaran alla, ja toiset olivat asettuneet hiilikärryille ja takkirautakasoille. Lövenborg, vanha mystikko, puheli Eberhard-sedän, viisaustieteilijän kanssa, joka istui hänen vieressään alasimella.

"Tänä yönä kuolee Sintram", sanoi Lövenborg.

"Miksi juuri tänä yönä?" kysyi Eberhard.

"Tietäähän veli, että me löimme viime vuonna vedon. Nyt emme ole tehneet mitään, joka ei ole ollut kavaljeerimaista; niinpä hän on menettänyt vedon."

"Veli, joka uskoo moista, tietänee kai myöskin, että olemme tehneet paljonkin, joka ei ole ollut kavaljeerimaista. Ensiksi me emme auttaneet majurinrouvaa; toiseksi aloimme tehdä työtä; kolmanneksi ei ollut aivan paikallaan, ettei Gösta Berling tappanut itseään, kun hän kerran sen lupasi."

"Olen minä ajatellut sitäkin", virkkoi Lövenborg, "mutta nyt arvelen, ettei veli käsitä asiaa oikein. Meitä on kielletty toimimasta omien pikkumaisten etujemme käskyn mukaan, mutta ei niinkuin rakkaus tai kunnia tai meidän iankaikkinen autuutemme vaatii. Uskoakseni on Sintram menettänyt vedon."

"Veli voi olla oikeassa."

"Minun täytyy sanoa veljelle, että minä sen tiedän. Minä olen kuullut hänen kulkustensa helinää koko illan, mutta ne eivät ole oikeita kulkusia. Kohta hän tulee tänne."

Ja pikku vanhus tuijotti pajan oveen, joka oli auki, ja harvojen tähtien koristamaan siniseen taivaankaistaan, joka näkyi siitä.

Hetken perästä hän hypähti ylös.

"Näkeekö veli hänet?" kuiskasi hän. "Tuolta hän nyt hiipii sisään. Eikö veli näe häntä ovella?"

"En minä mitään näe", vastasi Eberhard-setä. "Veli on uninen, siinä kaikki."

"Minä näen hänet elävästi kuulakkaa taivasta vasten. Hänellä on pitkä sudennahkaturkki ja karvalakki. Nyt hän on tuolla pimeässä nurkassa, enkä voi häntä nähdä. Kas, nyt hän meni uunin ääreen. Hän seisoo ihan Kristian Berghin vieressä, mutta Kristian ei varmaan näe häntä. Nyt hän kumartuu ja heittää jotakin tuleen. Hui, miten näyttää ilkeältä. Varokaa itseänne, ystävät, varokaa itseänne!"

Juuri kun hän sai sen sanotuksi, lensi uunista tulisuihke ja pirskoi seppien ja heidän apulaistensa kasvoille kuonaa ja kipunoita. Ei toki tullut vahinkoa.

"Se tahtoo kostaa", kuiskasi Lövenborg.

"Veli on ihka hullu", huudahti Eberhard. "Luulisin veljen jo saaneen tarpeekseen moisesta."

"Voipa sitä ajatella ja toivoa, mutta se ei paljon auta. Eikö veli näe, että hän seisoo tuolla patsaan vieressä ja irvistää meille? Mutta totta vie! Se päästää irti väkivasaraa."

Hän hyppäsi alasimelta ja tempasi Eberhardin muassaan. Silmänräpäys, ja vasara löi jylisten alasimeen. Rautakynsi oli vain irtautunut, mutta Eberhard ja Lövenborg olivat hädin tuskin pelastuneet kuolemasta.

"Näkeekö veli, ettei hänellä ole mitään voimaa meihin", sanoi Lövenborg riemuiten. "Mutta kyllä näkee, että se tahtoo kostaa."

Ja hän huusi Gösta Berlingin luokseen.

"Mene ylös naisten luo, Gösta. Jos se ilmestyy heillekin. He eivät ole niin tottuneet kuin minä sellaista näkemään. He saattaisivat pelätä häntä. Ja varo itseäsi, Gösta, sillä hänellä on paljon kaunaa sinulle, ja ehkäpä hänellä on valta sinuun sen lupauksesi tähden. Mene tiedä."

Pian saatiin kuulla, että Lövenborg oli oikeassa ja että Sintram oli kuollut jouluyönä. Toiset sanoivat, että hän oli hirttäytynyt vankilassa. Toiset arvelivat, että oikeuden palvelijat olivat antaneet kaikessa salaisuudessa surmata hänet, sillä oikeudenkäynti näytti päättyvän hänen edukseen, eikähän käynyt laatuun päästää häntä jälleen Löfsjön kimppuun. Olipa niitäkin, jotka uskoivat, että musta herra oli tullut mustissa vaunuissa ja mustilla hevosilla ja vienyt hänet vankeudesta pois. Eikä Lövenborg ollut ainoa, joka hänet jouluyönä näki. Forsissakin hänet nähtiin, ja Ulrika Dillner näki hänet unissaan. Monet kertoivat, kuinka hän oli kummitellut heille, kunnes Ulrika Dillner muutti hänen ruumiinsa Bron hautausmaahan. Ulrika ajatti myös Forsista pois pahat palvelijat ja järjesti talon hallinnon hyvään kuntoon. Sitten ei siellä ole enää kummitellut.

* * * * *

Kerrotaan, että Gösta Berling ei ehtinyt kartanolle, kun eräs vieras tuli konttorirakennukseen ja antoi kirjeen ja käski viedä sen majurinrouvalle. Kukaan ei tuntenut lähettiä, mutta kirje vietiin sisään ja pantiin pöydälle sairaan viereen. Heti sitten tuli majurinrouva aivan odottamatta paremmaksi; kuume asettui, tuskat vaimenivat, ja hän sai voimia lukea kirjeen.

Vanhat ovat taipuisat uskomaan, että tähän toipumiseen vaikuttivat pimeyden voimat. Sintramilla ja hänen ystävillään saattoi olla etua siitä, että majurinrouva luki tämän kirjeen.

Se oli kirjallinen sopimus, piirretty verellä mustalle paperille.
Kavaljeerit olisivat sen kyllä tunteneet. Se tehtiin menneenä jouluyönä
Ekebyn pajassa.

Ja majurinrouva makasi nyt vuoteessa ja luki, että koska hän oli noita-akka ja oli passittanut kavaljeerien sieluja helvettiin, niin häneltä tuomittiin Ekeby pois. Ja muuta moista hullutusta hän sai lukea. Hän tarkasti päivämäärää ja allekirjoitukset ja näki seuraavan reunamuistutuksen Göstan nimen vieressä: "Koska majurinrouva on käyttänyt hyväkseen minun heikkouttani houkutellen minut pois kunniallisesta työstä ja pidättäen minut Ekebyn kavaljeerina, koska hän on tehnyt minusta Ebba Dohnan murhaajan, kielimällä hänelle, että minä olen virkaheitto pappi, niin minä kirjoitan alle."

Majurinrouva taittoi paperin hitaasti kokoon ja pani sen takaisin kuoreen. Sitten hän makasi hiljaa ja mietti, mitä oli tietää saanut. Hän tiesi katkeraksi tuskakseen, että sellaista kansa ajatteli hänestä. Velho ja noita-akka hän oli niiden kaikkien mielestä, joita hän oli palvellut, joille hän oli antanut työtä ja leipää. Se oli hänen palkkansa, sellainen hänen muistonsa oli oleva. He eivät voi uskoa parempaa avionrikkojasta.

Mutta mitä huoli hän niistä taitamattomista? Nehän olivat olleet niin loitolla hänestä. Mutta nämä köyhät kavaljeerit, jotka olivat eläneet hänen armostaan ja tunsivat hänet hyvin, hekin uskoivat niin tai olivat uskovinaan saadakseen tekosyyn, jotta voivat anastaa Ekebyn. Nopeasti kulkivat hänen ajatuksensa. Hurja viha ja kostonhimo leimusivat hänen kuumeenhehkuisissa aivoissaan. Hän käski Brobyn papin tyttären, joka hoiti häntä kreivitär Elisabetin kanssa, lähettää noutamaan Högforsin sahanhoitajaa ja inspehtoria. Hän tahtoi tehdä testamenttinsa.

Jälleen hän mietti, Hänen kulmansa rypistyivät, tuska väänsi kamalasti hänen kasvojensa piirteitä.

"Majurinrouva on hyvin sairas", sanoi kreivitär hiljaa.

"Niin olen, sairaampi kuin koskaan ennen."

Tuli hetken hiljaisuus, mutta sitten majurinrouva puhui kovalla, jäykällä äänellä:

"On ihmeellistä ajatella, että tekin, kreivitär, te, jota kaikki rakastavat, olette kuin olettekin avionrikkoja."

Nuori nainen hätkähti.

"Niin, jollette itse teossa, niin kuitenkin ajatuksissa ja himoissa, eikä siinä ole eroa. Minä, joka tässä makaan, tunnen, ettei siinä ole mitään eroa."

"Sen kyllä tiedän, majurinrouva."

"Ja kuitenkin olette nyt onnellinen. Te, kreivitär, saatte pitää synnittä rakastettunne. Se musta kummitus ei seiso välillänne, kun kohtaatte toisenne. Te saatte olla toistenne omat koko maailman nähden, rakastaa toisianne selvällä päivällä, käydä toistenne rinnalla kaiken elämänne."

"Oi, majurinrouva, majurinrouva!"

"Kuinka uskallatte, kreivitär, jäädä hänen luokseen", huudahti vanhus yhä kiivaammin. "Tehkää parannus, tehkää ajoissa parannus! Menkää kotiin isänne ja äitinne luokse, ennen kuin he tulevat ja kiroavat teidät. Tohditteko te sanoa Gösta Berlingiä puolisoksenne? Menkää hänen luotaan! Minä annan hänelle Ekebyn. Minä annan hänelle valtaa ja kunniaa. Uskallatteko te mennä osille hänen kanssaan? Uskallatteko ottaa vastaan sen onnen ja kunnian? Minä uskalsin. Muistatteko, miten kävi minulle? Muistatteko Ekebyn joulupäivällisiä? Muistatteko vankeutta nimismiehen talossa?"

"Oi, majurinrouva, me syylliset elämme täällä vieretysten onnetta. Minä olen täällä vartioimassa, ettei lietemme luo mikään ilo asetu majailemaan. Ettekö usko, että minä kaipaan kotia, majurinrouva? Oi, katkerasti kaipaan kodin suojaa ja tukea, mutta en saa koskaan enää sitä nauttia. Täällä minun täytyy olla pelossa ja vavistuksessa, tietäen, että kaikki mitä teen johtaa syntiin ja suruun, tietäen, että jos autan yhtä, niin kaadan toisen. Liian heikko ja hairahtuvainen olen tähän elämään, ja kumminkin olen pakotettu elämään, kahlittuna ikuiseen katumuksen tekoon."

"Sellaisilla ajatuksilla kiehdomme sydäntämme", huudahti majurinrouva, "mutta se on heikkoutta. Te ette tahdo pois hänen luotaan, siinä syy."

Ennen kuin kreivitär ehti vastata, tuli Gösta Berling huoneeseen.

"Tule tänne, Gösta", sanoi majurinrouva heti, ja hänen äänensä tuli vieläkin terävämmäksi ja ankarammaksi. "Tule tänne, sinä, jota kaikki Löfsjössä ylistävät! Tule tänne, sinä kansan pelastaja, jonka muisto saa elää! Saat nyt kuulla, miten on käynyt vanhan majurinrouvan, jonka sinä annoit halveksittuna ja hylättynä harhata ympäri maata.

"Ensin sanon sinulle, kuinka kävi keväällä, kun tulin kotiin, äitini luo, sillä sinun täytyy tietää sen tarinan loppupuoli.

"Maaliskuussa minä tulin Älfdalin metsätehtaalle, Gösta. Paremmalta kerjäläisakkaa en juuri näyttänyt. Minulle sanottiin, kun tulin perille, että äitini oli maitohuoneessa. Menin silloin sinne ja seisoin kauan hiljaa ovensuussa. Joka seinällä oli pitkiä hyllyjä ja niillä kirkkaita kulhoja täynnä maitoa. Ja äiti, joka oli monta vuotta sadannella, otti hyllyiltä kulhon toisensa perästä ja kuori kermaa. Hän oli kyllä reipas, tuo vanhus, mutta minä huomasin hyvin, miten vaikeaa hänen oli suoristaa selkäänsä ylettyäkseen hyllyille. En tiennyt, oliko hän nähnyt minua, mutta hetken perästä hän puhui minulle merkillisen kimeällä äänellä:

"'Niin sinulle on käynyt kuin minä tahdoin', hän sanoi. Minä halusin puhua ja pyytää häneltä anteeksi, mutta se ei maksanut vaivaa. Hän ei kuullut sanaakaan — hän oli umpikuuro. — Mutta hetken päästä hän virkkoi taasen: 'Voit tulla auttamaan minua.'

"Silloin minä menin ja kuorin maitoa. Minä otin hyvässä järjestyksessä alas kulhot ja panin ne takaisin ihan paikalleen ja otin parhaiksi syvältä kuorinkauhalla, ja hän oli tyytyväinen. Yhdenkään palvelijan hän ei ollut tohtinut antaa kuoria maitojaan; mutta minähän tiesin vanhastaan, miten se hänen mielestään oli tehtävä.

"'Nyt otat tämän työn', hän sanoi. Ja minä tiesin, että nyt hän oli antanut minulle anteeksi.

"Ja sitten näytti käyvän niin, ettei hän enää jaksanut tehdä työtä. Hän istui hiljaa nojatuolissaan ja nukkui parhaastaan kaiket päivät. Ja hän kuoli pari viikkoa ennen joulua. Minä olisin tullut mielelläni ennemmin, Gösta, mutta en voinut lähteä vanhuksen luota."

Majurinrouva hengähti. Hänen tuli taas vaikea hengittää, mutta hän ponnisti voimansa ja jatkoi:

"On kyllä totta, Gösta, että minä pidin mielelläni sinua täällä luonani Ekebyssä. — Sinä olet sellainen, että kaikki iloitsevat, kun saavat olla sinun seurassasi. — Jos olisit tahtonut vakiutua mieheksi, niin minä olisin antanut sinulle paljon valtaa. Minä toivoin aina, että sinä saisit itsellesi kunnon vaimon. Ensin minä luulin, että se olisi ollut Marianne Sinclaire, sillä huomasin hänen sinua rakastavan jo silloin, kun sinä elit halonhakkaajana metsässä. Sitten minä luulin, että se olisi Ebba Dohna, ja minä ajoin eräänä päivänä järven poikki Borgiin ja sanoin hänelle, että jos hän ottaa sinut miehekseen, niin minä annan sinulle perintönä Ekebyn. Jos tein siinä pahoin, niin anna minulle anteeksi."

Gösta oli polvillaan vuoteen vieressä ja painoi otsaansa sängynlaitaan.
Hän huokasi raskaasti.

"Sano, Gösta, kuinka sinä nyt aiot elää! Miten sinä vaimosi elätät? Sanopas minulle se! Sinähän tiedät, että minä aina olen tahtonut parastasi." Ja Gösta vastasi hänelle hymyillen, vaikka hänen sydämensä oli särkyä surusta:

"Muinoisina päivinä, silloin, kun koetin tulla työmieheksi ja jäädä Ekebyn alueelle, majurinrouva minulle antoi oman torpan asua, ja se on vielä minun. Viime syksynä minä panin sen kuntoon. Lövenborg auttoi minua, ja me olemme valkaisseet liidulla laipion ja peittäneet seinät paperilla ja maalanneet. Perimmäistä, pientä huonetta sanoo Lövenborg kreivittären kabinetiksi, ja hän on koonnut täällä kaikista talonpoikaistaloista huonekaluja, jotka ovat joutuneet sinne herraskartanoiden huutokaupoista. Niitä hän on ostellut, niin että siellä nyt on korkeaselkäisiä nojatuoleja ja loistavahelaisia laatikkokirstuja. Mutta etumaisessa, suuressa huoneessa on nuoren rouvan kangaspuut ja minun sorvipenkkini. Talouskaluja ja kaikenlaisia kapineita siellä on, ja siellä me Lövenborgin kanssa olemme jo istuneet monta iltaa ja jutelleet, miten nuori kreivitär ja minä sitten elelemme siinä torpan tuvassa. Mutta vaimoni sai vasta nyt tämän tietää, majurinrouva. Me aiomme sanoa sen vasta kun saamme lähteä Ekebystä."

"Jatka, Gösta!"

"Lövenborg puhui aina, miten tarpeen olisi piika talossa. 'Kesällä täällä koivuniemellä on siunatun kaunista', oli hänen tapansa sanoa, 'mutta talvella tulee täällä nuoren rouvan liian yksinäistä. Sinun, Gösta, pitää hankkia piika.'

"Ja minä olin kyllä samaa mieltä kuin hän, mutta en tiennyt, mistä saisin varoja piian pitoon. Niin hän tuli eräänä päivänä ja toi nuottinsa ja sen pöytänsä, johon on maalattu koskettimet, ja asetti ne tupaan. 'Kyllä sinun on nyt ruvettava piiaksi, Lövenborg', sanoin minä. Hän vastasi, että kyllä häntä tarvitaankin. Olinko minä tarkoittanut, että nuori kreivitär laittaisi ruokaa, kantaisi halkoja ja vettä? Ei, minun tarkoitukseni ei ollut, että hän tekisi mitään niin kauan kuin minulla vain on kättä tehdäkseni työtä. Mutta Lövenborg arveli kuitenkin, että parasta on, kun meitä on kaksi, niin että kreivitär saa istua kaiket päivät sohvan nurkassa ja ommella koruompeluaan. En minä muka voinut aavistaa, miten paljon palvelusta tuollainen pikkuinen naisihminen tarvitsee, sanoi."

"Jatka", virkkoi majurinrouva. "Se lievittää tuskiani. Uskoitko sinä, että tuo sinun nuori kreivittäresi tahtoo asua torpantuvassa?"

Gösta kummastui hänen ivallista ääntään, mutta jatkoi silti:

"Oi, majurinrouva, en minä uskaltanut sitä uskoa; mutta olisi ollut niin ihanaa, jos hän olisi tahtonut. Täältähän on viisi peninkulmaa lääkärille. Hän, jolla on niin kevyt käsi ja hellä sydän, olisi saanut työtä kylliksi, hoitaa haavoja ja lievittää kuumetta. Ja minä ajattelin, että kaikki murheelliset muistavat kyllä tien torpantuvan hienon rouvan luo. Köyhillä ihmisillä on niin paljon surua, jota hyvät sanat ja ystävällinen mielenlaatu voivat parantaa."

"Mutta entä sinä itse, Gösta Berling?"

"Minä työskentelen höyläpenkin ja sorvin ääressä, majurinrouva. Minä elän tästä lähtien omaa elämääni. Jos vaimoni ei tahdo minua seurata, niin eihän sille mitään voi. Jos minulle nyt tarjottaisiin kaikki maailman rikkaudet, eivät ne minua houkuttelisi. Minä tahdon elää omaa elämääni. Minä olen jääpä ja jään köyhäksi mieheksi talonpoikien keskuuteen ja autan heitä, minkä voin. He tarvitsevat jonkun polkansoittajan häihinsä ja joulupitoihinsa, he tarvitsevat jonkun, joka kirjoittaa kirjeitä heidän pojilleen, jotka ovat matkalla, ja siihen virkaan minä sopinen. Mutta köyhä minun täytyy olla, majurinrouva."

"Synkkä tulee elämästänne, Gösta."

"Oh, ei, majurinrouva, ei ollenkaan, jos meitä vain olisi kaksi ja sovinnossa. Rikkaat ja iloiset kävisivät kyllä luonamme yhtä hyvin kuin köyhätkin. Iloa olisi kyllin meidän tuvassamme. Vieraat eivät huolisi siitä, vaikka ruoka valmistettaisiin heidän silmäinsä edessä eivätkä loukkaantuisi, vaikka kahden täytyisi syödä yhdeltä lautaselta."

"Ja mitä hyötyä tällaisesta, Gösta? Mitä kiitosta sinä sillä voittaisit?"

"Suuri olisi kiitokseni, majurinrouva, jos köyhät tahtoisivat muistaa minua pari vuotta kuolemani jälkeen. Hyötyä olisin kylläkin tehnyt, jos olisin istuttanut pari omenapuuta kunkin pirtin kulmalle, jos olisin opettanut talonpoikaissoittajalle pari vanhain mestarien sävelmää ja jos paimenlapset saisivat oppia muutamia hyviä lauluja kaiuttaakseen niitä metsäpolulla.

"Majurinrouvan pitää tietää, että minä olen vain se sama hullu Gösta Berling kuin ennenkin. Talonpoikaismusikantti minusta kaiken kaikkiaan voi tulla, mutta siinä on tarpeeksi. Minulla on paljon syntejä hyvitettävänä. Itku ja katumus ei ole asiani. Minä tuotan iloa köyhille, siinä on parannukseni."

"Gösta", sanoi majurinrouva, "se on liian vähäpätöistä elämää miehelle, jolla on sellaiset lahjat kuin sinulla. Minä annan sinulle Ekebyn."

"Oi, majurinrouva", huudahti Gösta kauhuissaan. "Älkää tehkö minusta rikasta! Älkää panko minulle sellaisia velvollisuuksia! Älkää erottako minua köyhistä!"

"Minä annan Ekebyn sinulle ja kavaljeereille", toisti majurinrouva. "Olethan sinä, Gösta, lahjakas mies, jota kansa siunaa. Minä sanon kuten äitini: 'Nyt otat tämän työn.'"

"Ei, majurinrouva, me emme voi ottaa sellaista vastaan. Me, jotka olemme tunteneet majurinrouvan väärin ja tuottaneet majurinrouvalle sellaista surua!"

"Minä annan teille Ekebyn, kuuletko sinä!"

Hän puhui äreästi ja kovasti, ilman ystävyyden värettä. Göstan valtasi tuska.

"Älkää panko ukkoja sellaiseen kiusaukseen, majurinrouva. Sehän tekisi heistä taaskin laiskureita ja juoppoja. Taivaan Herra, kavaljeerit rikkaita! Mitä meistä silloin tulisi!"

"Minä annan sinulle Ekebyn, Gösta, mutta silloin täytyy sinun luvata, että päästät vaimosi vapaaksi. Katsos, sellainen hieno, pieni nainen ei ole luotu sinua varten. Hän on saanut kärsiä liiaksi täällä karhujen maassa. Hän ikävöi valoisille synnyinseuduilleen. Sinun täytyy antaa hänen mennä. Sen vuoksi minä annan sinulle Ekebyn."

Mutta nyt tuli kreivitär Elisabet majurinrouvan luo ja laskeutui polvilleen sängyn viereen.

"Minä en ikävöi enää, rouva. Tuo, joka on mieheni, on ratkaissut arvoituksen ja löytänyt elämän, jota minä voin elää. Ei minun enää tarvitse käydä ankarana ja kylmänä hänen rinnallaan ja muistuttaa hänen mieleensä katumusta. Köyhyys ja hätä ja kova työ tekevät sen tehtävän. Teitä, jotka johtavat köyhien ja sairaiden luo, voin kulkea synnittä. Minä en pelkää enää elämää täällä pohjolassa. Mutta älkää tehkö häntä rikkaaksi, rouva, silloin en uskalla jäädä tänne."

Majurinrouva kohosi kyynärpäilleen:

"Kaiken onnen te vaaditte itsellenne", huusi hän ja uhkasi heitä nyrkeillään, "kaiken onnen ja siunauksen! Ei, olkoon Ekeby kavaljeerien, jotta he tuhoutuvat. Erotkoot mies ja vaimo toisistaan, että he tuhoutuvat. Velho minä olen, noita-akka minä olen, pahaan usutan minä teidät. Sellainen kuin on maineeni, tahdon minä olla itsekin."

Hän tempasi kirjeen ja heitti sen Göstalle vasten kasvoja. Musta paperi levähti auki ja lensi lattialle. Gösta tunsi sen hyvin.

"Sinulla on tunnollasi synti minua vastaan, Gösta. Sinä olet väärin ymmärtänyt sitä, joka on ollut toinen äitisi. Uskallatko kieltäytyä ottamasta rangaistustasi minulta? Sinun täytyy ottaa Ekeby, ja se turmelee sinut, sillä sinä olet heikko. Sinun täytyy lähettää vaimosi kotiin, ettei kukaan voi pelastaa sinua. Sinun täytyy kuolla yhtä vihattuna kuin minä. Margareta Celsingin muisto on noita-akan. Sinun muistosi pitää oleman tuhlarin ja kansan kiduttajan."

Hän vaipui jälleen pieluksilleen, ja huoneessa oli aivan hiljaista. Silloin kajahti tässä hiljaisuudessa kumea paukaus, sitten toinen, ja vielä kolmas. Kankirautavasara oli alkanut kauas kumajavan käyntinsä.

"Kuulkaa", sanoi silloin Gösta Berling, "noin kuuluu Margareta Celsingin muisto! Tämä ei ole juopuneiden kavaljeerien hullunkujeita. Se on työn voittohymni, kajautettu vanhan kunnon työntekijättären kunniaksi. Kuuleeko majurinrouva, mitä vasara sanoo? 'Kiitos', se sanoo, 'kiitos hyvästä työstä, kiitos leivästä, jota olet köyhille antanut, kiitos teistä, jotka olet aurannut, kiitos asutuksesta, jonka olet raivannut! Kiitos ilosta, jonka olet sallinut saleissasi vallita! Kiitos', se sanoo, 'ja lepää rauhassa! Sinun työsi elää ja jatkuu. Sinun kartanosi on aina oleva onnea tuottavan työn turvapaikka. — Kiitos', sanoo se, 'äläkä tuomitse meitä, jotka olemme erehtyneet! Sinä, joka nyt olet matkassa rauhan majoihin, muistele suopeasti meitä, jotka vielä elämme.'"

Gösta vaikeni, mutta kankirautavasara jatkoi yhä puhettaan. Kaikki äänet, jotka olivat puhuneet hellästi ja ystävällisesti majurinrouvalle, yhtyivät nyt väkivasaran helskeessä. Niin katosi vähitellen jännitys hänen kasvoiltaan. Ne raukenivat, ja näytti kuin kuoleman varjo olisi langennut häneen.

Brobyn papintytär tuli sisään ja ilmoitti, että Högforsin herrat olivat tulleet. Majurinrouva antoi heidän mennä. Hän ei tahtonut laatia testamenttia.

"Oi, Gösta Berling, monien sankaritöiden mies", sanoi hän, "niinpä olet voittanut vielä kerran. Laskeudu tuohon ja anna minun siunata itseäsi."

Kuume palasi nyt kaksinkertaisella voimalla. Kuolonkorahtelu alkoi. Ruumista laahattiin raskaassa tuskassa, mutta sielu ei tiennyt pian mitään siitä. Se alkoi nähdä niihin taivaihin, jotka kuoleville avautuvat.

Niin meni tunti, ja lyhyt kuolontaisto loppui. Hän lepäsi siinä niin rauhallisena ja kauniina, että ympärillä seisovia liikutti syvästi.

"Minun rakas, vanha majurinrouvani", sanoi silloin Gösta, "tuollaisena näin minä sinut kerran ennen. Nyt on Margareta Celsing taas palannut eloon. Nyt hän ei koskaan enää väisty Ekebyn majurinrouvaa."

* * * * *

Kun kavaljeerit tulivat pajasta, he saivat kuulla majurinrouvan kuolleen.

"Kuuliko hän vasaran paukkeen?" he kysyivät.

Kyllä hän oli kuullut, ja he voivat olla tyytyväisiä.

Sittemmin he saivat tietää, että vainaja oli aikonut lahjoittaa Ekebyn heille, mutta ettei testamentti tullut tehdyksi. Tätä he pitivät suurena kunnianaan ja ylpeilivät siitä sitten niin kauan kuin elivät. Mutta kukaan ei koskaan kuullut heidän valittavan, että he olivat ne rikkaudet kadottaneet.

Kerrotaan myös, että sinä jouluyönä Gösta Berling seisoi nuoren vaimonsa rinnalla ja piti viimeisen puheensa kavaljeereille. Hän oli heidän kohtalostaan surullinen, kun heidän kaikkien nyt piti lähteä Ekebystä. Vanhuuden raihnaiset päivät heitä odottivat. Kylmän tervehdyksen saa vanha ja juromielinen vieraiden luona. Köyhän kavaljeerin päivät, kun hän on pakotettu rupeamaan täysihoitoon talonpoikaistaloon, eivät ole hauskat: erillään ystävistä ja seikkailusta hän nääntyy yksin.

Ja niin hän puhui heille, suruttomille, kaikkia onnenkeikauksia kestämään karaistuneille. Vielä kerran hän nimesi heitä vanhoiksi jumaliksi, jotka olivat syntyneet tuomaan iloa raudan maahan ja raudan aikaan. Kumminkin hän nyt valitti, että se huvitarha, jossa perhossiipinen ilo parveilee, on täyttyvä hävittävillä toukilla ja että sen hedelmät turmellaan.

Hyvin hän tiesi, että ilo oli maan lapsille hyvä ja että sen täytyi olla olemassa. Mutta raskaana arvoituksena lepäsi yhäti maan päällä kysymys, miten voisi mies olla sekä iloinen että hyvä. Helpoimmaksi asiaksi ja kumminkin vaikeimmaksi sanoi hän sitä arvoitusta. Sitä ennen eivät he olleet taitaneet ratkaista sitä. Nyt hän sanoi uskovansa heidän oppineen sen, oppineen tänä ilon ja hädän, tänä onnen ja murheen vuonna.

* * * * *

Oi, te hyvät herrat ja kavaljeerit, minutkin valtaa eron katkeruus tällä hetkellä! Tämä on viimeinen yö, jonka olemme yhdessä valvoneet. Iloisia nauruja en enää saa kuulla enkä hilpeitä lauluja. Teitä ja kaikista Lövenin rantain iloisista ihmisistä täytyy minun nyt erota.

Te rakkaat vanhukset! Muinaisina aikoina te annoitte minulle hyviä lahjoja. Suuressa yksinäisyydessä eläjälle te toitte ensimmäisen tiedon elämän rikkaista vaihteluista. Valtavia Ragnarökin[11] sotia minä näin teidän taistelevan lapsuudenunelmieni järven rannoilla. Mutta mitä olen minä antanut teille?

Kenties ilahduttaa teitä kumminkin, että teidän nimenne taas kaikuvat noiden rakkaiden kartanoiden nimien yhteydessä? Laskeutukoon kaikki loisto, joka elämäänne ympäröi, jälleen noille maille, joilla olette eläneet! Vielä on pystyssä Borg, vielä on Björne, vielä Ekeby lepää Lövenin rannalla — ihanana, kosken ja järven, puiston ja hymyilevän metsäniityn ympäröimänä, — ja kun seisoo siellä leveillä parvekkeilla, leijailevat tarut ympärillä kuin kesän mehiläiset.

Mutta puheen tullen mehiläisistä, sallikaa minun kertoa teille vielä yksi vanha juttu. Tuo pikku Ruster, joka kävi rummunlyöjänä Ruotsin armeijan eturinnassa, kun se vuonna 1813 samosi Saksan sydämeen, ei sittemmin kyllästynyt koskaan kertomasta juttuja noista ihmeellisistä etelänmaista. Ihmiset siellä olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet.

"No entä sitten mehiläispesät?"

"Ne olivat kuin meidän tavalliset mehiläispesät."

"Mutta miten mahtuivat sitten mehiläiset niihin?"

"Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen", sanoi pikku Ruster.

Rakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt mielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja vuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat todellakin itse pitää huolen.

Viiteselitykset:

[1] Brylå: viinasta, punssista ja erilaisista mausteista sekoitettu juoma, joka on sytytetty palamaan. — Suom. huom.

[2] Maailmanpuu, josta muinaisskandinavien jumalaistarut kertovat. — Suom. huom.

[3] Kuninkaan lähimpiä seikkailuritareita, joista puhutaan keskiaikaisissa romaaneissa ja runoissa. — Suom. huom.

[4] Loke: muinaisskandinavien jumalaistarustossa pahuuden edustaja, jonka ylijumala Odin otti jumalien asuntoon. — Suom. huom.

[5] Prometheus: kreikkalaisen taruston jättiläinen, joka varasti tulen jumalilta. — Suom. huom.

[6] Eräs korttipeli. — Suom. huom.

[7] Palmun lehdistä kudottu espanjalainen hattu. — Suom. huom.

[8] Kevyet, yhdenistuttavat, korkeapyöräiset rattaat. — Suom. huom.

[9] Mustaa olutta tai oluesta ja portterista valmistettua juomaa, johon on sekoitettu konjakkia ja sokeria. — Suom. huom.

[10] Kahdenhengen korttipeli 32 kortilla. — Suom. huom.

[11] Ragnarök: maailmanlopun sota Skandinavian jumalaistaruissa. — Suom. huom.