Gösta Berlingin taru

by Selma Lagerlöf

JOHDANTO

I.

PAPPI

Vihdoinkin ilmestyi pappi saarnastuoliin.

Seurakunta kohotti päätään. Kas vain, sielläpä hän sittenkin seisoi. Tänä sunnuntaina ei jumalanpalvelus siis jää pitämättä niinkuin edellisenä ja niin monena sitä edellisenä pyhänä.

Pappi oli nuori, norja, pitkä ja säteilevän kaunis. Jos olisi laskenut kaarevan kypärin hänen päähänsä ja sitonut miekan hänen vyölleen ja suomupaidan ryntähilleen, olisi hänet voinut veistää marmoriin ja nimittää kuvan kauneimman ateenalaisen mukaan.

Papilla oli runoilijan syvät silmät ja sotapäällikön luja, pyöristynyt leuka, kaikki hänessä oli kaunista, hienoa, ilmeikästä, neroa ja hengenelämää hehkuvaa.

Kirkkoväki tunsi oudosti olevansa kuin masennettu nähdessään hänet sellaisena. Se oli enimmäkseen tottunut näkemään häntä, kun hän hoippui kapakasta iloisten toverien seurassa, sellaisten kuin tuuhea- ja valkoviiksinen eversti Beerencreutz ja vahva kapteeni Kristian Bergh.

Hän oli juonut niin kauheasti, ettei hän ollut moneen viikkoon voinut hoitaa virkaansa, ja seurakunnan oli täytynyt valittaa hänen käytöksestään ensin kirkkoherralle ja sitten piispalle ja tuomiokapituliin. Nyt oli piispa tullut pitäjään tarkastukselle ja tilintekoon. Hän istui kuorissa kultaristi kaulassaan, ympärillään Karlstadin asessoreja ja naapuriseurakuntain pappeja.

Ei ollut epäilystäkään, että papin käytös oli mennyt yli sopivaisuuden rajan. Silloin, 1820-luvulla, ei juomista juuri virheeksi katsottu, mutta tämä mies oli juopotellessaan laiminlyönyt virkansa, ja nyt se oli häneltä menevä.

Hän seisoi saarnatuolissa odottaen, kun saarnavirren viimeistä värsyä veisattiin.

Ja kun hän seisoi siinä, hänet valtasi varma tunne, että hänellä oli kirkossa pelkkiä vihamiehiä, vihamiehiä jokaisessa penkissä. Herrasväen ryhmässä lehterillä, talonpoikain joukossa alhaalla, ehtoollislasten parvessa kuorissa hänellä oli vihamiehiä, pelkkiä vihamiehiä. Vihamies oli polkemassa urkuja, vihamies niitä soittamassa. Kirkonisännistön penkissä oli hänen vihamiehiään. Kaikki häntä vihasivat, jopa pikkulapset, jotka oli tuotu kirkkoon sylissä, ja vieläpä kirkonvartija, tuo kankea ja jäykkä sotamies, joka oli ollut Leipzigin tappelussa.

Pappi olisi tahtonut langeta polvilleen ja rukoilla heiltä laupeutta.

Mutta silmänräpäys vain, ja hänet valtasi kolkko viha. Hän kyllä muisti, millainen oli ollut astuessaan vuosia sitten ensi kertaa tähän saarnatuoliin. Hän oli silloin nuhteeton mies, ja nyt hän seisoi siinä katsellen kultarististä miestä, joka oli tullut häntä tuomitsemaan.

Kun hän luki johdantoa, huuhtoi veriaalto kerta toisensa jälkeen hänen poskiaan: se oli vihaa.

Totta kyllä oli, että hän oli juonut, mutta kenellä oli oikeus syyttää häntä siitä? Kuka oli nähnyt pappilaa, jossa hänen piti elää? Kuusimetsä seisoi tummana ja synkkänä ihan ikkunain edessä. Kosteus tihkui mustien laipioiden läpi, pitkin homehtuneita seiniä. Eikö tarvinnut viinaa mielihyvikkeeksi, kun sade tai tuisku tuprusi sisään särkyneistä ruuduista, kun rappiolle heitetty maa ei tahtonut antaa sen vertaa leipää, että nälkä pysyisi loitolla?

Hän ajatteli olleensa juuri sellainen pappi kuin seurakuntalaiset ansaitsivat. Hehän joivat kaikki. Miksi pitäisi hänen yksinään hillitä itsensä? Mies, haudattuaan vaimonsa, joi itsensä hautajaisissa humalaan; isä, saatuaan lapsen kastetuksi, piti kohta juomingit. Kirkkoväki joi kotimatkalla niin että enimmät tulivat humalassa kotiin. Hyvin sellaisille sopi juoppo pappikin.

Juuri virkamatkoilla, jolloin hän ohuessa viitassaan ajoi penikulmittain jäätyneiden järvien selkiä, missä kaikki kylmät tuulet tuiversivat; siellä samoilla järvillä myrskyssä ja rankkasateessa keikkuessaan ja venheellä harhatessaan; siellä saloilla silloin kun lumipyryssä täytyi nousta reestä ja raivata tietä hevoselle talonkorkuisten kinosten läpi tahi kun eksyneenä sai kahlata metsälampareita, juuri silloin ja siellä hän oli oppinut rakastamaan viinaa.

Vuoden päivät olivat madelleet hitaasti raskaassa synkeydessään. Maamiehen ja herran ajatuksia piti päivä maan tomuun kiintyneinä, mutta iltaisin heittivät henget kahleensa — viinan vapauttamina. Sielu heräsi, sydän lämpeni, elämä säteili, laulu helskyi, ruusut tuoksuivat. Majatalon kapakka muuttui silloin hänestä etelämaan kukkatarhaksi: rypäleet ja oliivit heiluivat hänen päänsä päällä, marmoripatsaat hohtivat tummasta lehdistöstä, runoilijat ja viisaat astelivat palmujen ja plataanien alla.

Ei; tuo pappi tuolla ylhäällä saarnatuolissa tiesi, ettei elämää maan perukassa voi kestää ilman viinaa: kaikki hänen kuulijansa tiesivät sen, ja nyt he vaativat häntä tuomiolle.

He tahtoivat riistää häneltä papinkauhtanan siksi että hän oli tullut heidän Jumalansa kotiin juovuksissa. Ah, noitakin kaikkia: oliko heillä muuta, uskottelivatko he, että heillä oli muuta Jumalaa kuin viina!

Hän oli lukenut johdannon, ja hän kumartihe lukemaan "Isä meitää".

Kirkko oli hiiskumattoman hiljainen rukouksen aikana. Mutta äkkiä iskeysi pappi molemmin käsin lujasti nauhoihin, jotka pitivät papinkaapua hänen hartioillaan. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta, piispa etunenässä, olisi hiipinyt ylös saarnatuolin portaita tempaistakseen häneltä kauhtanan. Hän oli polvillaan eikä kääntänyt päätään, mutta hän suorastaan tunsi, miten ne nyt nykivät, ja näki heidät selvästi, sekä piispan että asessorit, rovastit, kirkonisännät, lukkarin ja koko seurakunnan pitkänä jonona, kiskomassa ja nyhtämässä saadakseen irti hänen kaapunsa. Ja hän kuvitteli ilmi elävästi, miten kaikki nuo, jotka nyt niin innokkaasti siinä kiskoivat, kaatuvat nurin niskoin portaita alas, kun kauhtana heltiää, ja kumoon keikahtaa myös permannolla oleva jono, joka ei itse ylety vetämään kaapua, vaan kiskoo edessä seisovien takin liepeistä.

Hän näki sen niin selvästi, että häntä hymyilytti polvillaan ollessaan, mutta samalla kertaa kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Olihan se yhtä kaikki kauheaa.

Niin, että hän siis pian oli hyljätty mies, viinan tähden. Virkaheitto pappi hän kohta olisi. Liekö maailmassa viheliäisempää?

Hänestä tulee keppikerjäläinen, hän makaa juovuksissa tienravissa, kulkee ryysyissä, seurustelee roistojen kanssa.

Rukous päättyi. Hänen oli alettava sanella saarnaansa. Silloin hänet valtasi outo ajatus, mikä pysähdytti sanat hänen huulilleen. Hän ajatteli, että sai nyt viimeisen kerran seisoa saarnatuolissa julistamassa Jumalan kunniaa.

Viimeisen kerran — se iski pappiin. Hän unohti kaiken, viinat, piispat. Hän ajatteli vain, että hänen piti käyttää tilaisuutta ja todistaa Jumalan kunniaa.

Hänestä näytti kirkon lattia ja koko seurakunta vaipuvan syvälle, syvälle alas, mutta katto kohosi kirkon päältä niin että hän näki suoraan taivaaseen. Hän seisoi yksinään, aivan yksinään saarnatuolissa, hänen henkensä lähti liitämään kohti avattua taivasta ja hänen äänensä tuli voimakkaaksi ja valtavaksi. Hän julisti Jumalan kunniaa.

Hän oli innoituksen mies. Hän hylkäsi saarnansa, ajatukset lensivät hänen päänsä ympärille kuin kesy kyyhkysparvi. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi itse puhunutkaan, mutta hän tunsi myös, että tämä oli maailmassa korkeinta ja ettei kukaan kohoa korkeampaan loistoon ja ihanuuteen kuin hän nyt julistaessaan siinä Jumalan kunniaa.

Niin kauan kuin innoituksen tulikieli liekehti hänen otsallaan hän puhui, mutta kun se sammui ja kirkon katto jälleen laskeusi ja lattia kaukaa, kaukaa alhaalta kohosi, silloin hän kumartui ja itki, sillä hän ajatteli, että elämä oli suonut hänelle hänen parhaimman hetkensä ja että nyt se oli mennyt.

Jumalanpalveluksen jälkeen seurasi tarkastus ja kirkonkokous. Piispa kysyi, oliko seurakunnalla mitään valittamista pappinsa suhteen.

Pappi ei ollut enää vihainen eikä uhkaava niinkuin ennen saarnaa. Nyt hän häpesi ja painoi päänsä alas. Voi niitä kurjia viinajuttuja, nyt ne alkavat!

Mutta ne eivät alkaneetkaan. Kunnanhuoneen suuren pöydän ympärillä oltiin aivan äänettömiä.

Pappi nosti päänsä ja katsoi ensin lukkariin: ei, tämä vaikeni; sitten kirkonisäntiin, sitten äänivaltaisiin talonpoikiin ja tehtaanpatruunoihin, he vaikenivat kaikki. He purivat huulensa yhteen ja katsoivat alas pöytään hieman noloina.

"Ne odottavat että joku alkaa", ajatteli pappi.

Toinen kirkonisäntä rykäisi:

"Minä, noin että, meillä on erinomainen pappi", hän sanoi.

"Kunnianarvoisa piispa kuuli itse, kuinka hän saarnaa", lisäsi lukkari.

Piispa kysäisi tiheistä jumalanpalvelusten laiminlyönneistä.

"Pappi ei mahda mitään sille, jos hän on sairas, enempää kuin muutkaan", arvelivat talonpojat.

Piispa vihjaisi heidän tyytymättömyyteensä, sikäli kuin se koski papin elämäntapoja.

He puolustivat häntä yhtä suuta. Hän oli vielä niin nuori, se heidän pappinsa, ei hänestä mitään hätää. Ei, jos hän vain aina tahtoisi saarnata niinkuin saarnasi tänään, niin he eivät vaihtaisi häntä itse piispaankaan.

Ei ollut yhtään syyttäjää, ei myös löytynyt yhtään tuomaria.

Pappi tunsi miten hänen sydämensä avartui ja miten keveästi veri virtasi hänen suonissaan. Oi, ettei hän enää ollutkaan vihamiesten keskellä, että hän oli voittanut heidän sydämensä juuri kun vähimmin sitä ajatteli, että hän edelleen saisi olla pappina!

Tarkastuksen jälkeen piispa ja asessorit ja rovastit ja parhaat pitäjän miehet söivät päivällistä pappilassa.

Eräs naapurinrouva oli ottanut huoltaakseen juhlan, sillä pappi oli naimaton. Rouva oli hommannut kaikki parhaansa mukaan, ja pappi huomasi nyt ihmeekseen, ettei pappila ollutkaan ihan kauhea. Pitkä päivällispöytä oli katettu pihalle kuusten alle ja se hohti siellä varsin hauskasti valkoisine liinoineen, sinivalkoisine posliineineen, kimmeltävine laseineen ja taitettuine lautasliinoineen. Kaksi koivua kumartelihe kuistin ovella, katajia oli siroteltu eteisen lattialle, ylhäällä kurkihirressä riippui kukkaseppele, kaikissa huoneissa oli kukkia, homeenhaju oli haihdutettu ja vihreät ikkunalasit kimaltelivat uljaasti auringonpaisteessa.

Hän iloitsi sydämensä pohjasta, tuo pappi ja ajatteli ettei enää koskaan joisi.

Ei ollut ketään, joka ei olisi siinä päivällispöydässä iloinnut. Ne jotka olivat olleet yleviä ja antaneet anteeksi olivat iloisia, ja ylemmät papit iloitsivat siksi, että olivat välttäneet häpeällisen jutun.

Kelpo piispa kohotti lasinsa ja puhui, että hän oli lähtenyt tälle matkalle raskain mielin, sillä hän oli kuullut paljon pahoja huhuja. Hän oli lähtenyt kohtaamaan Saulusta, mutta katso, Saulus oli muuttunutkin Paavaliksi, joka oli tekevä työtä enemmän kuin he kaikki yhteensä. Ja hurskas herra puhui edelleen suurista lahjoista, joita heidän nuori veljensä oli saanut, ja ylisti niitä. Ei siksi että hän kopeilisi niillä, vaan että hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ja vaalittava hyvin itseään, niinkuin tulee tehdä niiden, joiden hartioille on pantu ylen raskas ja kallisarvoinen taakka.

Pappi ei näillä päivällisillä juopunut, mutta päästä pyörällä hän oli. Tämä suuri, odottamaton onni nousi hänelle päähän. Taivas oli antanut innoituksen tulikielen liekehtiä hänen otsallaan, ja ihmiset olivat antaneet hänelle rakkautensa. Veri syöksyi kuumeisen tulisena ja raivoavaa vauhtia hänen suonissaan yhä vielä, kun oli jo tullut ilta ja vieraat lähteneet. Myöhään yöllä hän istui valvoen huoneessaan ja antoi yöilman virrata sisään avatusta ikkunasta ja viillyttää tätä autuuden kuumetta, tätä suloista levottomuutta, joka ei suonut hänen nukkua.

Silloin kuului ääni ulkoa:

"Oletko valveilla, pappi?"

Pihanurmen poikki ikkunan luo tuli mies. Pappi katsoi ulos ja näki siellä kapteeni Kristian Berghin, joka oli hänen uskollisia juomaveikkojaan. Maantien maleksija, koditon ja konnuton hän oli, tämä Kristian kapteeni, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan. Iso hän oli kuin Gurlita-kukkula ja tuhma kuin metsänpeikko.

"Tiettävästikin olen valveilla, Kristian Bergh", vastasi pappi. "Voiko tällaisena yönä mielestäsi maata?"

Ja kuulkaapa nyt, mitä tuo Kristian-kapteeni hänelle sanoo! Jättiläisellä on ollut aavistuksensa, hän on tuuminut, että pappi nyt tulee ryyppyaraksi. Nyt hän ei saa rauhaa enää kuunaan, Kristian-kapteeni ajatteli, sillä nuo Karlstadin asessorit, jotka täällä jo kerran kävivät, saattavat tulla uudestaan ja viedä häneltä kauhtanan, jos hän juo vielä.

Mutta nyt on Kristian-kapteeni kouraissut roimalla kädellään tuota työnretosta, hän on pitänyt huolen siitä, etteivät asessorit tule ikänään toiste, eivät papit eivätkä piispat. Tästä lähin saavat pappi ja hänen ystävänsä naukkia niin paljon kuin haluavat pappilassaan.

Kuulkaas, minkä sankarityön hän on tehnyt, hän, Kristian Bergh, vahva kapteeni!

Kun piispa ja nuo kaksi asessoria olivat nousseet kuomeihinsa ja ovi oli visusti, hyvin visusti suljettu, silloin hän oli kavunnut kuskipukille ja kyydinnyt heitä peninkulman, pari, valoisana kesäyönä.

Ja silloin oli Kristian Bergh näyttänyt heille, miten irrallaan henki on vaivaisessa ihmisruumiissa. Hän oli päästänyt hurjinta neliä. Siitä saivat kun eivät sallineet rehellisen miehen ottaa edes pientä pöhnää.

Arveletteko hänen kuskanneen heitä tietä myöten, luuletteko hänen säilytelleen heitä töytäyksiltä? Hän ajoi yli ojien ja kantoisten ahojen, hän lasketteli päistikkaa laukkaa alas mäet, hän lennätti pitkin rantaa niin että vesi räiskyi pyörissä, hän oli vähällä juuttua nevoihin, ja kaljuja vuorten kallioita mentiin alas niin että hevoset laskivat jalat suorana luikua. Ja mentäessä istuivat piispa ja asessorit kalpein kasvoin nahkaverhojen takana ja mutisivat rukouksia. Mokomassa menossa he eivät olleet ikänään olleet.

Ja kuvitelkaapa, miltä he näyttivät saapuessaan Rissäterin majataloon, elävinä mutta pudistettuina kuin haulit nahkamassissa!

"Mitä tämä merkitsee, kapteeni Kristian?" sanoi piispa, kun kapteeni avasi kyydittäville vaununoven.

"Se merkitsee sitä, että piispa miettiköön vasta kertaalleen ennen kuin tulee tarkastusmatkalle Gösta Berlingin pitäjään", sanoi Kristian kapteeni, ja ne sanat hän oli miettinyt jo edeltäkäsin valmiiksi, ettei hän ajan tullen hölmistyisi.

"No viekin Gösta Berlingille terveiset", sanoi piispa, "että hänen luokseen en tule kuunaan minä eikä mikään muukaan piispa."

Kas: tuota sankarityötä kertoi nyt vahva Kristian-kapteeni papille seisten hänen avonaisen ikkunansa takana kesäyönä. Sillä Kristian-kapteeni oli parhaiksi ennättänyt viedä hevoset majataloon, kun jo tuli kertomaan uutisiaan papille.

"Nyt saat olla rauhassa, pappi ja velihopea", hän sanoi.

Oi, Kristian-kapteeni, kalpein kasvoin istuivat asessorit nahkaverhojen takana, mutta papin kasvot, hänen istuessaan siinä ikkunassa, näyttivät valoisassa kesäyössä hirveän paljon kalpeammilta. Oi, Kristian-kapteeni!

Ihanpa pappi kohotti jo kätensä kohdistaakseen hirveän iskun jättiläisen karkeaan, tuhmaan naamaan, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän vetäisi ikkunan rämähtäen kiinni ja pysähtyi keskelle permantoa heristäen nyrkkiään korkeutta kohti.

Hän jonka pään päällä innoituksen tulikieli oli liekehtinyt, hän joka oli saanut julistaa Jumalan kunniaa, hän ajatteli nyt, että Jumala oli hänen kustannuksellaan ilvehtinyt.

Eikö piispa nyt arvele, että pappi oli lähettänyt Kristian-kapteenin? Eikö hän arvele, että pappi oli teeskennellyt ja valehdellut kaiken päivää? Nyt piispa ryhtyy tutkimaan häntä toden teolla, nyt hän hänet erottaa ja panee viralta.

Aamun tullessa oli pappi häipynyt pappilasta. Hän ei välittänyt jäädä itseään puolustamaan. Jumala oli ilvehtinyt hänen kustannuksellaan. Jumala ei tahtonut häntä auttaa. Hän tiesi että hänet pantaisiin viralta. Jumala niin tahtoi. Parasta oli, että hän menee jo omia aikojaan.

Näin tapahtui 1820-luvun alussa eräässä läntisen Vermlannin syrjäpitäjässä.

Se oli ensimmäinen onnettomuus, joka Gösta Berlingiä kohtasi; se ei ollut viimeinen.

Sillä vaikeaa on sellaisten orhien olo, jotka eivät kärsi kannuksia eivätkä ruoskaa. Joka tuskan tullen, mikä heitä kohtaa, he pikastuvat ja kiitävät harhateille, ammottavia kuiluja kohti. Heti kun tie muuttuu kiviseksi ja retki raskaaksi, he eivät tiedä muuta neuvoa kuin kumota kuormansa ja porhaltaa vauhkoina matkaansa.

KERJÄLÄINEN

Kylmänä joulukuun päivänä asteli kerjäläinen ylös Brobyn mäkiä. Hänen vaatteensa olivat kurjan kurjia rääsyjä, ja hänen kenkänsä olivat niin kuluneet, että kylmä lumi kasteli hänen jalkansa.

Löven on Vermlannissa sijaitseva pitkä, kapea järvi, jota parissa kohden kurovat vielä kaidemmaksi pitkät, kapeat salmet. Se ulottuu pohjoisessa suomalaismetsiin, etelässä Venerniin. Useita pitäjiä leviää sen rannoilla, mutta Bron pitäjä on suurin ja rikkain. Se valtaa hyvän osan järven rantoja sekä itä- että länsipuolella, mutta länsipuolella ovat suurimmat talot, herraskartanot sellaiset kuin Ekeby ja Björne, maankuulut rikkaudestaan ja kauneudestaan, sekä Brobyn suuri kylä, jossa on majatalo, käräjähuone, nimismiehen virkatalo, pappila ja markkinapaikka.

Broby on jyrkällä mäenrinteellä. Kerjäläinen oli ehtinyt majatalon ohi, joka on mäen juurella, ja ponnisteli pappilaa kohti, joka on aivan mäen laella.

Hänen edellään kulki ylämäkeä pieni tyttö vetäen kelkkaa, jonka kuormana oli jauhosäkki. Kerjäläinen saavutti tytön ja alkoi puhella hänen kanssaan.

"Niin pieni hevonen ja niin iso kuorma", hän sanoi.

Lapsi kääntyi ja katsoi häneen. Se oli noin kaksitoistavuotias pahainen, jolla oli tähystelevät, terävät silmät ja supukkasuu.

"Jumala suokoon, että hevonen olisi pienempi ja kuorma isompi, niin sitä riittäisi pitemmältä", tyttö vastasi.

"Omaa rehuako sinä sitten vedät kotiin?"

"Herra paratkoon, niinpä kyllä. Itse saan hankkia ruokani niin pieni kuin olenkin."

Kerjäläinen tarttui kelkankaplaaseen työntääkseen apuna.

Tyttö kääntyi ja katsoi häneen.

"Älä luulekaan, että saat mitään siitä hommasta", hän sanoi.

Kerjäläinen rupesi nauramaan.

"Sinä taidatkin olla Brobyn papin tytär, vai?"

"Olen kuin olenkin. Monella on köyhempi isä, pahempaa ei kellään. Se on silkkaa totta, vaikka häpeä, että hänen oman lapsensa täytyy sanoa niin."

"Hän taitaa olla ahne ja ilkeä, isäsi?"

"Ahne hän on ja ilkeä, mutta hänen tyttärestään taitaa tulla vielä pahempi, jos saa elää, sanovat."

"Mielestäni ovat oikeassa, kuules. Hupaisaa olisi tietää, mistä sinä olet tämän jauhosäkinkin siepannut."

"Eipä haitanne, jos tuon sinulle sanonenkin. Otin jyvät tänä aamuna isän eloaitasta, ja nyt kävin myllyllä."

"Eikö hän huomaa sinua, kun tulet kotiin säkki kelkassa?"

"Oletpa tainnut lähteä sällinopista liian aikaisin. Isä on poissa pitäjällä, näetkös!"

"Kuka ajanee tuolla perässämme. Kuulen kuinka jalas vinkuu.
Ajattelepas, jos se on isäsi."

Tyttö kuunteli ja tähysteli, sitten hän alkoi itkeä ja huutaa.

"Se on isä", hän nyyhki. "Hän tappaa minut. Hän tappaa minut."

"Niin, nyt ovat hyvät neuvot kalliit, ja nopsat neuvot paremmat hopeaa ja kultaa", sanoi kerjäläinen.

"Kuule", sanoi lapsi, "sinä voit auttaa minua. Ota nuora ja vedä kelkkaa, niin isä luulee, että se on sinun."

"Mitä minä sitten teen?" kysyi kerjäläinen ja asetti nuoran olkansa ympärille.

"Vie mihin mielesi tekee nyt aluksi, mutta tuo sitten pappilaan, kun tulee pimeä. Minä kyllä pidän sinua silmällä. Tulet ja tuot säkin ja kelkan, ymmärrätkö."

"Pitänee koettaa."

"Jumala armahtakoon sinua, jos et tule", huusi tyttö ja juoksi pois ehtiäkseen ennen isää kotiin.

Kerjäläinen käänsi kelkan raskain mielin takaisin alamäkeen ja työnsi sitä majatalon pihaan.

Hän, raukka, oli siinä unelmoinut, kävellessään lumessa melkein paljain jaloin; hän oli kävellessään ajatellut noita suuria metsiä Lövenin pohjoispuolella, suuria suomalaismetsiä.

Täällä alamaassa, Bron pitäjässä, jossa hän nyt kulki salmen rannalla, joka on Ylä- ja Ala-Lövenin välillä, näissä rikkauden ja riemun kuuluissa seuduissa, missä herraskartano on herraskartanon vieressä, tehdas tehtaan kyljessä, täällä oli jokainen tie hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas, joka vuode liian kova. Täällä hän katkerasti kaipasi suurten, ikuisten metsien rauhaa.

Täällä hän kuuli varstain paukkavan joka luuvassa, ikäänkuin puitavasta ei koskaan tulisi loppua. Hirsikuormia ja hiilihäkkejä tuli lakkaamatta tyhjentymättömistä metsistä. Päättömät malmikuormien jonot vierivät tien syvissä raiteissa, joita satalukuiset edeltäjät olivat uurtaneet. Täällä hän näki rekien, täynnä ajajia, kiitävän kartanosta kartanoon, ja hänestä näytti ilo istuvan ohjaksissa ja kauneus ja rakkaus seisovan kannoilla. Ah, kuinka hän, raukka, kävellessään ikävöi ylämaahan suurten, ikuisten metsien rauhaan!

Siellä kaukana, jossa puut kohoavat suorina ja pilarimaisina tasaiselta maankamaralta, jossa lumi lepää raskaina kerroksina liikkumattomilla oksilla, jossa tuuli on voimaton ja vain hiljaa leikkii latvain havuissa, siellä halasi hän vaeltaa, aina edemmäksi ja edemmäksi metsien syvyyteen, kunnes kerran hänen voimansa pettäisivät ja hän kaatuisi suurten puiden alle, kuollen nälkään ja viluun.

Hän ikävöi tuota suurta, humisevaa hautaa Lövenin pohjoispuolella, jossa katoavaisuuden voimat kukistaisivat hänet, jossa vihdoinkin nälkä, pakkanen, väsymys ja viina jaksaisivat tuhota tämän ruumisraukan, joka voi kestää kaikkea.

Hän oli tullut majataloon ja aikoi siellä odottaa iltaa. Hän meni kapakkatupaan ja istui tylsän levollisena penkille ovensuuhun, unelmoiden ikuisista metsistä.

Majatalon muori armahti häntä ja antoi hänelle viinaryypyn. Antoipa hän kaksikin, kun toinen niin hartaasti pyysi.

Mutta enempää hän ei tahtonut ilmaiseksi antaa, ja kerjäläinen joutui aivan epätoivoon. Hänen täytyi saada enemmän tätä voimakasta, suloista paloviinaa. Hänen täytyi vielä kerran tuntea sydämensä tanssivan ruumiissa ja ajatusten leimuavan juopuneina. Oi, tätä suloista viinan viljaa. Kesän aurinko, kesän linnunlaulu, kesän tuoksu ja kauneus läikkyivät ja virtasivat sen valkeissa laineissa. Vielä kerran, ennen kuin hän katoaa yöhön ja pimeään, hän tahtoo juoda aurinkoa ja onnea.

Niinpä hän vaihtoi ensin jauhot, sitten jauhopussin ja viimein kelkankin viinaan. Siitä hän sai hyvän humalan ja nukkui suuren osan iltapäivää kapakan penkillä.

Herättyään hän käsitti, että hänellä oli nyt enää vain yksi tehtävä jäljellä. Koska tämä kurja ruumis oli anastanut kaiken vallan hänen sielultaan, koska hän oli saattanut juoda mitä lapsi oli hänen haltuunsa uskonut, koska hän oli kaiken maan häpeä, täytyi hänen vapauttaa sielunsa niin suuresta viheliäisyyden kuormasta. Hänen täytyi antaa sille vapaus, antaa sen mennä Jumalan luo.

Hän makasi kapakan penkillä ja tuomitsi itseään: Gösta Berling, virkaheitto pappi, syytetty nälkää kärsivän lapsen jauhojen juomisesta, tuomitaan kuolemaan. Mihin kuolemaan? Kinoskuolemaan.

Hän otti hattunsa ja hoiperteli ulos. Hän ei ollut aivan valveilla eikä aivan selvä. Hän itki säälistä itseään kohtaan, ajatellessaan pahoin tahrattua sieluraukkaansa, joka hänen oli vapautettava.

Hän ei mennyt kauaksi eikä poikennut tieltä. Aivan tien vieressä oli korkea kinos, mihin hän heittäytyi kuolemaan. Hän ummisti silmänsä ja koetti nukkua.

Ei voi arvata, miten kauan hän siinä nukkui; mutta hänessä oli henki vielä, kun Brobyn papin tyttö juoksi tietä pitkin lyhty kädessä ja löysi hänet kinoksesta tiepuolesta. Tyttö oli seisoskellut ja odottanut häntä tuntimäärin; nyt hän oli juoksennellut pitkin Brobyn mäkiä etsimässä häntä.

Hän tunsi heti kerjäläisen, ja sitten hän alkoi pudistella häntä ja huutaa kaikin voimin saadakseen hänet hereille.

Hänen täytyi saada tietää, mihin mies oli hukannut hänen jauhosäkkinsä.

Hänen täytyi saada hänet henkiin edes siksi aikaa, että hän voi selittää, mihin hänen kelkkansa ja jauhosäkkinsä olivat joutuneet. Isäukko pieksisi hänet hengiltä, jos tyttö oli heittänyt hänen kelkkansa hulttion jäljille. Hän puri kerjäläisen sormea ja kynsi hänen kasvojaan ja samalla hän kirkui kuin hengen hädässä.

Silloin tuli joku ajaja maantiellä.

"Kuka turkanen se huutaa?" kysyi tuima ääni.

"Minun pitää saada tietää, mihin tuo mies on pannut minun jauhosäkkini ja kelkkani", nyyhkytti lapsi ja hakata jyskytti nyrkeillään kerjäläisen rintaa.

"Paleltunuttako sinä kynsit sillä lailla? Nousetko, villikissa!"

Ajaja oli suuri ja roteva nainen. Hän nousi reestä ja tuli kinoksen luo. Lasta hän otti niskasta ja työnsi tielle. Sitten hän kumartui, työnsi kätensä kerjäläisen alle ja nosti hänet maasta. Ja niin hän kantoi hänet rekeen ja sijoitti siihen.

"Tule mukaan majataloon, villikissa", huusi hän papin tyttärelle, "niin saadaan kuulla, mitä sinä tiedät tästä asiasta."

* * * * *

Tunnin päästä istui kerjäläinen majatalon parhaassa huoneessa ovensuussa, ja hänen edessään seisoi se muhkea rouva, joka oli pelastanut hänet kinoksesta.

Sellaisena kuin Gösta Berling nyt näki hänet: kotimatkalla hiilen vedosta metsästä, kädet noessa ja savipiippu suussa, lyhyt, päällyksetön lammasnahkaturkki ja juovikas kotikutoinen villahame yllä, pikisaumasaappaat jalassa ja tuppipuukko povella; sellaisena kuin hän nyt näki hänen harmaat hiuksensa, jotka olivat yksinkertaisesti suitut, ja hänen vanhat, kauniit kasvonsa, sellaiseksi oli hän kuullut häntä kuvattavan tuhansia kertoja, ja hän huomasi joutuneensa tekemisiin kuuluisan Ekebyn majurinrouvan kanssa.

Hän oli mahtavin nainen koko Vermlannissa, seitsemän rautatehtaan valtiatar, tottunut näkemään ja saamaan muut tottelemaan; ja kerjäläinen oli vain henkipatto mies raukka, rutiköyhä, ja hän tiesi että joka tie oli hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas. Hänen ruumiinsa vapisi kauhusta, kun majurinrouvan katse viipyi hänessä.

Rouva seisoi ääneti ja katseli tuota ihmiskurjuutta, punaisia ja pöhöttyneitä käsiä, lopen laihtunutta ruumista ja ihanaa päätä, joka yhä rappiotilassaankin ja huonossa hoidossaan säteili hurjaa kauneutta.

"Taitaa olla Gösta Berling, se hullu pappi?" kysäisi rouva.

Kerjäläinen ei liikahtanut.

"Minä olen Ekebyn majurinrouva, minä."

Kerjäläisen ruumista värisytti. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti silmänsä kaipaavasti. Mitä rouva aikoi hänelle tehdä? Pakottaisiko hän hänet elämään? Gösta Berling vapisi hänen voimaansa. Ja hän oli jo ollut saavuttamaisillaan ikuisten metsien rauhan!

Majurinrouva alkoi taistelun sanomalla hänelle, että Brobyn papin tytär oli saanut kelkkansa ja jauhosäkkinsä takaisin ja että hänellä, majurinrouvalla, oli Göstalle, niinkuin monelle muullekin kodittomalle raukalle, turvapaikka Ekebyn kavaljeerirakennuksessa. Hän tarjosi papille elämän ilossa ja riemussa, mutta toinen vastasi, että hänen oli kuoltava.

Silloin löi majurinrouva nyrkkinsä pöytään ja puhui kursailematta suunsa puhtaaksi.

"Vai niin, hän tahtoo kuolla, vai hän tahtoo. Minä en sitä suuresti ihmettelisikään, jos sattuisi olemaan niin että hän edes nyt eläisi. Miehellä on moinen luurankoruumis ja moiset voimattomat jäsenet ja tuollaiset himmeät silmät, ja hän vielä kuvittelee, että hänessä on muka jotakin surmaamista. Luuleeko hän, että täytyy, ollakseen kuollut, välttämättä maata kylmänä ja kankeana naulatun arkunkannen alla? Luuleeko hän, etten minä näe kuinka kuollut hän on, tämä Gösta Berling?

"Minä näen että hänellä on pääkallo päänä, ja minusta näyttää kuin kömpisivät madot esiin hänen silmäkuopistaan. Eikö hän itse tunne, että hänellä on suu täynnä multaa? Eikö hän kuule, miten nikamat kalisevat, kun hän liikkuu?

"Hän on hukuttautunut viinaan, tämä Gösta Berling, ja kuollut hän on.

"Kun hän nyt kulkee, niin hänessä liikkuvat vain luurangon nikamat, ja hän ei sallisi niidenkään elää, jos sitä voi sanoa elämäksi. Tuntuu kuin hän kadehtisi kuolleiden tanssia haudoilla tähtiöinä.

"Häpeääkö hän sitä, että hänet on erotettu virasta, koska hän nyt tahtoo kuolla? Kunniakkaampaa olisi, että hän käyttäisi lahjojaan ja tekisi jotakin hyödyllistä Jumalan kauniissa maailmassa; niin minä sanoisin hänelle. Miksi hän ei tullut heti minun luokseni, niin olisin pannut hänen asiansa hyvälle tolalle. Niin, nyt hän odottaa kai itselleen aikamoista kunniaa siitä, että hänet kääritään lakanoihin ja lasketaan sahajauhoihin ja sanotaan, että hän on kaunis ruumis."

Kerjäläinen istui tyynenä, melkeinpä hymyillen majurinrouvan jyristessä vihaisia sanojaan. Ei mitään hätää, riemuitsi hän, ei mitään hätää. Ikuiset metsät odottavat sinua, eikä tuolla naisella ole valtaa kääntää sinun sieluasi pois sieltä.

Mutta majurinrouva vaikeni ja käveli pari kertaa edestakaisin huoneessa; sitten hän istuutui takan ääreen, nosti jalkansa pankkokivelle ja nojasi kyynärpäänsä polviin.

"Tuhannen turkasta", hän sanoi ja myhäili itsekseen. "Se on paljon todempaa, se mitä sanoin, kuin itse huomaankaan. Eikö Gösta Berling luule, että useimmat tässä maailmassa ovat kuolleita tai puolikuolleita? Luuleeko hän että minä elän? Enpä vain! En sitten lähimainkaan!

"Niin, katsokoon hän vain nyt minua! Minä olen Ekebyn majurinrouva ja olenpa Vermlannin mahtavin rouva. Jos minä viittaan sormellani, niin juoksee maaherra, jos minä viittaan kahdella, juoksee piispa, ja jos minä viittaan kolmella, niin tanssivat tuomiokapituli ja neuvosmiehet ja kaikki Vermlannin tehtaanpatruunat polskaa Karlstadin torilla. Tuhat turkasta, poikaseni, sen minä sanon hänelle, etten minä ole muuta kuin vaatteissa kulkeva ruumis. Jumala tietää kuinka vähän henkeä minussa on."

Kerjäläinen taivutti selkäänsä ja kuunteli jännittyneenä. Vanha majurinrouva istui nyykytellen tulen loimossa. Hän ei puhuessaan katsonut Gösta Berlingiin.

"Eikö hän luule", jatkoi hän, "että jos minä olisin elävä ihminen ja näkisin hänen istuvan siinä, viheliäisenä ja itsemurhamietteissä, eikö hän luule, että minä ottaisin ne hänestä yhdessä hengenvedossa? Silloin minulla olisi kyyneleitä ja rukouksia, jotka kääntäisivät hänen mielensä nurinnarin, ja minä pelastaisin hänen sielunsa, mutta nyt minä olen kuollut.

"Onko hän kuullut, että minä kerran olin tuo kaunis Margareta Celsing? Se ei ollut eilen, mutta yhä voin itkeskellä vanhat silmäni punaisiksi hänen tähtensä. Miksi täytyy Margareta Celsingin olla kuollut ja miksi elää Margareta Samzelius, miksi pitää Ekebyn majurinrouvan elää, sano sinä, Gösta Berling.

"Tietääkö hän millainen Margareta Celsing oli? Hän oli norja ja hento ja ujo ja viaton, niin, Gösta Berling. Hän oli sellainen jonka haudalla enkelit itkevät.

"Hän ei tiennyt mitään pahasta, kukaan ei ollut tuottanut hänelle surua, hän oli hyvä kaikille. Ja kaunis hän oli, oikein kaunis.

"Olipa siihen aikoihin pulska mies, hänen nimensä oli Altringer. Herra ties, miten hän osui matkaamaan ylhäälle Älfdalin erämaihin, jossa Margaretan vanhemmilla oli tehdas. Hänet näki Margareta Celsing: hän oli kaunis, mainio mies, ja hän rakasti Margaretaa.

"Mutta mies oli köyhä, ja he päättivät odottaa toisiaan kuusi vuotta, niinkuin laulussa lauletaan.

"Kun kolme vuotta oli kulunut, sai Margareta toisen kosijan. Mies oli ruma ja paha, mutta tytön vanhemmat luulivat häntä rikkaaksi, ja he pakottivat Margareta Celsingin hyvällä ja pahalla, lyönneillä ja kovilla sanoilla ottamaan hänet miehekseen. Katso, sinä päivänä kuoli Margareta Celsing.

"Senjälkeen ei ollut enää Margareta Celsingiä, ainoastaan majurinrouva Samzelius, eikä hän ollut hyvä, ei ujo, hän uskoi paljon pahaa eikä liioin piitannut hyvästä.

"Sinä tiedät kyllä mitä sitten tapahtui. Me asuimme Sjössä, täällä Lövenin rannalla, majuri ja minä. Mutta hän ei ollut rikas, kuten oli huhuttu. Minä olin usein kovilla päivillä.

"Silloin tuli Altringer takaisin, ja nyt hän oli rikas. Hänestä tuli Ekebyn isäntä, hovin joka on Sjön rajanaapuri, hänestä tuli kuuden muun rautatehtaan omistaja Lövenin ympäristössä. Hän oli toimekas, pystyvä: jalo mies hän oli.

"Hän auttoi meitä köyhyydessämme: me ajelimme hänen vaunuissaan, hän lähetti ruokaa meidän keittiöömme, viiniä kellariimme. Hän täytti minun elämäni kemuilla ja huveilla. Majuri lähti sotaan, mutta mitä me huolimme siitä! Jonakin päivänä vierailin minä Ekebyssä, toisena ajoi hän Sjöhön. Oli kuin huvien katrilli olisi kiertänyt Lövenin rantaa.

"Mutta pahat kielet puhuivat Altringerista ja minusta. Jos Margareta Celsing silloin olisi elänyt, hän olisi sitä suuresti surrut, mutta minä en välittänyt siitä mitään. Kuitenkaan en vielä ymmärtänyt, että olin tunnoton siksi että olin kuollut.

"Niin ehti puhe meistä isäni ja äitini korviin, sinne missä he puuhailivat Älfdalin metsissä hiilihaudoillaan. Mummo ei pitkään vitkastellut; hän matkusti tänne puhellakseen minun kanssani.

"Eräänä päivänä, kun majuri oli poissa ja minä istuin juhlapöydässä Altringerin ja monien muiden kanssa, saapui hän. Näin hänen astuvan saliin, mutta sydämeni ei voinut tuntea, että hän oli minun äitini, Gösta Berling. Tervehdin häntä kuin vierasta ja pyysin häntä istumaan pöytääni aterioimaan.

"Hän tahtoi puhua minulle, ikäänkuin minä olisin ollut hänen tyttärensä, mutta minä sanoin hänelle, että hän erehtyy, minun vanhempani olivat kuolleet, he olivat kumpikin kuolleet minun hääpäivänäni.

"Silloin hän suostui leikkiin. Seitsenkymmenvuotias hän oli, kaksikymmentä peninkulmaa hän oli ajanut kolmeen päivään. Nyt hän istuutui kursailematta päivällispöytään ja otti ruokaa; hän oli kerrassaan voimallinen ihminen.

"Hän sanoi että oli surullista, kun minulle oli tullut sellainen vahinko juuri sinä päivänä.

"'Surullisempaa oli', sanoin minä, 'etteivät vanhempani kuolleet päivää aikaisemmin, niin häistä ei olisi tullut mitään.'

"'Eikö siis armollinen majurinrouva ole avioliittoonsa tyytyväinen?' kysyi hän silloin.

"'Kyllä', sanoin, 'nyt minä olen tyytyväinen. Olen aina tyytyväinen ja noudatan rakkaiden vanhempieni tahtoa.'

"Hän kysyi, oliko sekin minun vanhempieni tahto, että minun piti kukkuroida itseni ja heidät häpeällä ja hylkiä miestäni? Vähän kunniaa tuotin vanhemmilleni ruvetessani joka pilkkakirveen veisteltäväksi.

"'Mitä kylvää sitä niittää', vastasin minä hänelle. 'Ja muuten pitäisi vieraan ymmärtää, etten minä aio kenenkään sallia herjata omain vanhempieni tytärtä.'

"Me söimme, me kaksi. Miehet ympärillä vaikenivat eivätkä voineet kohottaa veistä eivätkä haarukkaa.

"Mummo jäi vuorokaudeksi levähtämään, sitten hän matkusti.

"Mutta sen aikaa kuin näin hänet en jaksanut käsittää, että hän oli minun äitini. Tiesin vain, että minun äitini oli kuollut.

"Kun hän teki lähtöä, Gösta Berling, ja minä seisoin hänen vieressään portailla ja vaunut oli ajettu esiin, hän sanoi minulle:

"'Vuorokauden olin minä täällä etkä sinä tervehtinyt minua äitinäsi. Kolkkoja teitä minä ajoin tänne, kaksikymmentä peninkulmaa kolmeen päivään. Ja minun ruumiini vapisee sinun häpeästäsi, niinkuin se olisi vitsoilla piesty. Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, hyljättäköön sinut, niinkuin minut on hyljätty! Maantie olkoon kotisi, olkikupo sänkysi, hiilihauta lietesi! Häpeä ja häväistys olkoon palkkasi, lyökööt muut sinua niinkuin minä sinua lyön!'

"Ja hän löi minua kovasti poskelle.

"Mutta minä otin hänet syliini, kannoin portaita alas ja nostin vaunuihin.

"'Kuka sinä olet minua kiroamaan?' kysyin minä, 'kuka sinä olet minua lyömään? Sellaista minä en kärsi kenenkään taholta.'

"Ja minä annoin hänelle takaisin korvapuustin.

"Vaunut lähtivät samassa, mutta silloin, sillä hetkellä, Gösta Berling, minä tiesin, että Margareta Celsing oli kuollut.

"Hän oli ollut hyvä ja viaton; hän ei tuntenut mitään pahaa. Enkelit olisivat itkeneet hänen haudallaan. Jos hän olisi elänyt, hän ei olisi lyönyt äitiään."

Ovensuussa istuva kerjäläinen oli kuunnellut, ja sanat olivat hetkeksi hälventäneet ikimetsien houkuttelevan huminan. Katso, katso tuota mahtavaa rouvaa, hän alentui hänen vertaisekseen synnissä, hänen sisarekseen kadotuksessa, antaakseen hänelle elämän rohkeutta. Siten piti hänen oppia tietämään, että oli suruja ja syitä muidenkin pään päällä kuin hänen. Hän nousi ja meni majurinrouvan luo.

"Tahtooko Gösta Berling nyt elää?" tämä kysyi äänellä joka murtui itkuun; "minkä tähden hän kuolisi? Hänestä olisi kai voinut tulla hyvä pappi, mutta kuunaan ei se Gösta Berling, jonka hän hukutti viinaan, ollut niin huikaisevan viaton ja puhdas kuin se Margareta Celsing, jonka minä tukehdutin vihaan. Tahtooko hän elää?"

Gösta lankesi polvilleen rouvan eteen.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "en voi."

"Minä olen vanha nainen, monien surujen karkaisema", vastasi majurinrouva, "ja istun täällä ja saatan itseni alttiiksi kerjäläiselle, jonka löysin puolipaleltuneena kinoksesta tiepuolesta. Se on parhaiksi minulle. Menköön hän ja tehköön itsemurhan, niin hän ei ainakaan voi kertoa kellekään minun hulluudestani."

"Majurinrouva, en ole mikään itsemurhaaja, olen henkipatto. Älkää tehkö taisteluani liian vaikeaksi! Minulla ei ole oikeutta elää. Ruumiini on anastanut isännyyden sielultani, sentähden minun täytyy päästää sielu vapaaksi, antaa sen mennä Jumalan luo."

"Vai niin, hän luulee siis sinne joutuvansa?"

"Hyvästi, majurinrouva, ja kiitoksia!"

"Hyvästi, Gösta Berling."

Kerjäläinen nousi ja meni allapäin ja laahustaen ovea kohti. Tämä nainen teki hänen tiensä suuriin metsiin liian raskaaksi.

Ovelle päästyään hänen täytyi katsahtaa taakseen. Silloin hän kohtasi majurinrouvan silmäyksen, tämän istuessa hiljaa ja katsellessa poistuvaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvojen muutosta, ja hän jäi seisomaan ja tuijottamaan rouvaan. Tuo joka oli äsken ollut vihainen ja uhkaava oli nyt hiljaisen kirkastunut, ja hänen silmistään loisti armahtava, säälivä rakkaus. Jokin Göstassa, hänen vauhkoutuneessa sydämessään, murtui tuosta silmäyksestä; hän nojasi otsansa ovenpieleen, väänsi kätensä päänsä päälle ja itki pakahtuakseen.

Majurinrouva nakkasi savipiipun lieteen ja tuli Göstan luo. Hänen liikkeensä olivat pehmoiset kuin äidin.

"No niin, poikaseni!"

Ja hän sai hänet alas viereensä ovensuupenkille, niin että hän itki pää rouvan polvea vasten.

"Aiotko yhä kuolla?"

Silloin tahtoi Gösta kavahtaa pystyyn. Rouvan täytyi väkisin pidättää häntä.

"Nyt minä sanon, että tehköön Gösta Berling niinkuin tahtoo. Mutta sen minä lupaan, että jos hän tahtoo elää, otan Brobyn papin tyttären hoitooni ja teen hänestä ihmisen, joten hän saa kiittää Jumalaansa siitä, että Gösta Berling varasti häneltä jauhot. No, tahtooko hän?"

Kerjäläinen kohotti päätään ja katsoi majurinrouvaa suoraan silmiin.

"Onko se totta?"

"Ihan totta, Gösta Berling."

Silloin väänteli Gösta Berling tuskasta käsiään. Hän näki edessään tähystelevät silmät, yhteen puristuneet huulet ja kovin laihat pikku kädet. Niin tuo pikku olento saisi suojaa ja hoitoa, ja alennuksen merkki häviäisi hänen ruumiistaan, pahuus hänen sielustaan, Nyt sulkeutui häneltä tie ikuisiin metsiin.

"En tapa itseäni niin kauan kuin hän on majurinrouvan hoidossa", hän sanoi. "Tiesin kyllä, että te, majurinrouva, pakottaisitte minut elämään. Tunsin heti että olitte minua väkevämpi."

"Gösta Berling", sanoi rouva juhlallisesti, "minä olen taistellut sinusta kuin itsestäni. Sanoin Jumalalle: 'Jos minussa elää jotakin Margareta Celsingistä, niin salli hänen esiintyä ja näyttäytyä, niin ettei se mies mene ja surmaa itseään.' Ja Hän salli sen, ja sinä näit Margaretan ja siksi sinä et voinut mennä. Ja Margareta kuiskasi minulle, että tuon lapsiraukan tähden sinä varmaan jätät kuolonaikeesi. Ah, kyllä lennätte rohkeasti, te villit linnut, mutta meidän Herramme tietää verkon, joka teidät vangitsee."

"Hän on suuri ja ihmeellinen Jumala", sanoi Gösta Berling. "Hän on suonut minun pettyä ja hän on hyljännyt minut, mutta hän ei tahdo minun kuolevan. Tapahtukoon hänen tahtonsa!"

Siitä päivin tuli Gösta Berling kavaljeeriksi Ekebyhyn. Kaksi kertaa hän koetti päästä sieltä ja raivata itselleen uraa elääkseen omalla työllään. Ensimmäisellä kerralla lahjoitti majurinrouva hänelle torpan läheltä Ekebytä; hän muutti sinne ja aikoi elää työmiehenä. Se sujuikin jonkin aikaa, mutta hän kyllästyi pian yksinäisyyteen ja jokapäiväiseen ahertamiseen ja palasi taas kavaljeeriksi. Tapaus toistui kun hän tuli Borgin kartanoon kreivi Henrik Dohnan kotiopettajaksi. Siellä hän rakastui nuoreen Ebba Dohnaan, kreivin sisareen, mutta kun neito kuoli juuri silloin kun Gösta luuli voittavansa hänet, hän ei enää ajatellutkaan olla muuta kuin Ekebyn kavaljeeri. Hänestä tuntui, että virasta erotetulta papilta ovat kaikki tiet parannukseen suljetut.

Ensimmäinen luku

MAISEMA

Nyt minun on kuvattava tuo pitkä järvi, viljava tasanko ja nuo siniset vuoret, koskapa ne muodostivat sen näyttämön, jolla Gösta Berling ja Ekebyn kavaljeerit viettivät iloista elämäänsä.

Järven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana maa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille vettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on hieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen ja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva kisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä ylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä vain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla, niin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii sitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että sitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko peiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä aamuvalaistuksessa.

Mutta järvi ei tyydy tähän leikittelevään elämään, se kuroo kupeensa kapeaksi salmeksi, murtautuu etelässä parin hiekkakummun läpi ja etsii uutta valtakuntaa itselleen. Sen se löytääkin, se tulee suuremmaksi ja mahtavammaksi, sillä on nyt pohjattomat syvänteet täytettävänä ja uuttera maisema kaunistettavana. Mutta nyt tulee vesikin tummemmaksi, ranta vähemmän vaihtelevaksi, tuulet tuimemmiksi, koko luonto ankarammaksi. Komea, hurmaava järvi se on. Monet ovat ne laivat ja tukkilautat, jotka siellä kulkevat, myöhään se joutaa laskeutumaan talvilepoon, harvoin ennen joulua. Usein se myös on rajulla tuulella, se voi vaahdota vihasta valkoisena ja kumota purjeveneitä, mutta se voi taas levätäkin uinailevassa rauhassa ja kuvastaa taivaita.

Mutta vielä etemmäksi maailmaan tahtoo järvi matkata, vaikka vuoret tulevat yhä korkeammiksi ja tila käy yhä ahtaammaksi, mitä loitommaksi etelään se etenee, jopa niin, että sen vielä kerran täytyy ryömiä kaitana salmena hiekkarantojen välitse. Sitten se levenee kolmannen kerran, mutta ei enää niin kauniina ja valtavana kuin äsken.

Rannat painuvat ja tulevat yksitoikkoisiksi, lempeämmät tuulet puhaltavat, järvi menee aikaisin talvilepoon. Yhä vielä se on kaunis, mutta se on menettänyt nuoruuden huimuutensa ja miehen voiman — se on vain järvi niinkuin muutkin. Kaksin käsivarsin se hapuaa tietään Venerniin, ja kun on sen löytänyt, se suistuu vanhuuden heikkona pystyjä jyrkänteitä alas ja laskeutuu viimeisen, pauhaavan sankarityönsä suorittaen lepoon.

Yhtä pitkä kuin järvi on tasankokin; mutta voipa uskoa, että sen on varsin tukala päästä kulkemaan järvien ja vuorten välitse, aina tuolta järven pohjoispään umpilaaksosta, jossa se ensin uskaltaa levennellä, Venernin rannalle, jossa se voittaen asettuu mukavaan lepoon. Eihän voi ajatellakaan muuta kuin että tasanko mielellään haluaisi seurata järven rantaa pitkin matkaa, mutta vuoret eivät anna sille rauhaa. Vuoret ovat valtavia, harmaakivisiä, metsää kasvavia muureja, rotkoisia, vaikeakulkuisia, runsaan sammalen ja jäkälän peittämiä; noina entisinä aikoina siellä suorastaan vilisi metsänriistaa. Vesiperäisen rämeen tai mustavetisen lammen voi siellä tavata keskeltä laajoja harjuja. Siellä täällä näkee myös hiilihaudanpohjan tai avonaisen ahon, josta hirsiä ja halkoja on otettu, taikka kaskimaan, ja se todistaa, että nämä vuoret voivat sietää myös työtä; mutta tavallisesti ne loikovat suruttomassa rauhassa ja tyytyvät antamaan valojen ja varjojen leikkiä ikuista kisaansa rinteillänsä.

Ja näiden vuorien kanssa käy tasanko, joka on hurskas ja vauras ja rakastaa työtä, alinomaista sotaa, kaikessa ystävyydessä tietysti.

"Sehän jo riittää", sanoo tasanko vuorille, "että asetatte muurinne minun ympärillenne, se turvaa kyllä minua."

Mutta vuoret eivät ota sitä kuuleviin korviinsakaan. Ne lähettävät pitkiä kukkulajonoja ja kaljuja ylätasankoja aina järveen asti. Ne pystyttävät ihania näkötorneja joka niemeen ja lähtevät oikeastaan järvenrannalta niin harvoin, että tasanko vain muutamin paikoin pääsee pistäytymään rantaäyrään pehmoisessa hiekassa pyöriskelemässä. Mutta ei sen auta valittaa.

"Ole sinä hyvilläsi, kun me seisomme täällä", sanovat vuoret. "Ajattelepas joulunalusaikaa, jolloin kalmankylmät sumut vyöryvät päivin, viikoin Lövenin ulapalta. Me teemme sinulle hyvän palveluksen seisoessamme tässä."

Tasanko valittelee, että sillä on niin ahdas tila ja huono näköala.

"Tuhmahan sinä olet", vastaavat vuoret, "tietäisitpä vain miten täällä tuulee, täällä rannalla. Tarvitaan, lievimmin sanoen, harmaakivinen selkä ja kuusikkoturkki, jos mieli sellaista kestää. Ja muuten voit iloksesi katsella meitä."

Niin, vuoria tasanko kylläkin katselee. Se tuntee hyvin kaikki ne merkilliset valon ja varjojen vivahteet, jotka vuorilla väikkyvät. Se tietää, kuinka vuoret puolipäivävalaistuksessa vaipuvat alas taivaanrantaa kohti, mataloina ja heikosti vaaleansinisinä, ja aamu- tai iltavalossa kohoavat kunnioitettavaan korkeuteen, kirkkaansinisinä kuin keskitaivas. Joskus lankeaa valo niille niin terävästi, että ne tulevat vihertäviksi tai mustansinisiksi, ja jokainen yksityinen honka, jokainen tie ja rotko näkyy peninkulmien päähän.

Tapahtuu kyllä paikka paikoin, että vuoret väistyvät hieman sivulle ja päästävät tasangon vilkaisemaan järveä. Mutta kun se saa nähdä järven vihoissaan, kun tämä sähisee ja sylkee kuin villikissa, tai näkee sen kylmän savun peitossa, mikä aiheutuu siitä, että syöjätär panee olutta ja pesee poukkuja, silloin se kohta antaa vuorille oikeuden takaisin ja vetäytyy jälleen suojaan ahtaaseen vankilaansa.

Ihmiset ovat ikimuistoisista ajoista viljelleet tätä ihanaa tasankoa, ja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin koskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja myllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy järveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen liepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei viihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni herraskartano.

Huomattakoon kumminkin, ettei 1820-luvulla seutu ollut läheskään niin viljelty kuin nykyisin. Paljon oli vielä metsänä, järvenä ja suona. Väkeä ei myöskään ollut niin runsaasti kuin nyt, ja se ansaitsi elatuksensa osittain rahdilla ja työskentelemällä päivisin tehtaissa, osittain vierailla paikkakunnilla; maanviljelys ei jaksanut sitä elättää. Siihen aikaan kulkivat tasangon asukkaat kotikutoisissa vaatteissa, söivät kauraleipää ja tyytyivät kahdentoista killingin päiväpalkkaan. Puute oli suuri monellakin, mutta sitä lievensi useinkin iloinen ja hilpeä mielenlaatu ja synnynnäinen kätevyys ja pystyvyys.

Mutta kaikki nuo kolme, pitkä järvi, rikas tasanko ja siniset vuoret, muodostivat ylen kauniin maiseman ja muodostavat vielä nytkin, ja yhä on sama kansa voimakasta, reipasta ja lahjakasta. Nyt se on suuresti edistynytkin sekä varallisuudessa että sivistyksessä.

Olkoon aina onni myötä heillä, jotka asuvat tuolla pitkän järven ja sinisten vuorten liepeillä. Muutamia heidän muistojaan aion nyt kertoa.

Toinen luku

JOULUYÖ

Sintram on Forsin ilkeä tehtaanpatruuna nimiään, hän, jolla on kömpelö apinanruumis ja pitkät kädet, kalju pää ja ruma, irvistävä naama; hän, jonka ilona on pahat elkeet.

Sintram on nimeltään hän, joka ottaa vain vintiöitä ja tappelupukareita rengeiksensä ja jolla on vain riiteleviä, valehtelevia piikoja palveluksessaan, hän, joka ärsyttää koiria raivoon pistämällä niitä neuloilla turpaan ja joka on onnellinen eläessään kiukkuisten ihmisten ja äkäisten eläinten parissa.

Sintram on nimeltään hän, jonka suurin ilo on pukeutua sielunvihollisen hahmoon, sarvineen ja häntineen ja hevosenkavioineen ja karvoineen, ja yht'äkkiä ilmestyä pimeistä nurkista, leivinuuneista tai halkovajoista ja säikyttää arkoja lapsia ja taikauskoisia naisia.

Sintram on nimeltään hän, jota ilahduttaa vaihtaa vanha ystävyys uudeksi vihaksi ja myrkyttää sydän valheella.

Sintram on nimeltään hän — ja kerran hän tuli Ekebyhyn.

* * * * *

Vetäkää suuri halkokelkka pajaan, pankaa se keskelle lattiaa ja asettakaa nuo kärrynlavat kaplaiden päälle! Siinä on nyt pöytä. Eläköön, pöytä on valmis!

Tänne nyt tuolit, kaikki, millä voi istua! Tänne kolmijalkaiset suutarintuolit ja tyhjät laarit! Tänne risaiset, vanhat nojatuolit, joissa ei ole selkämystä, tänne jalaksettomat kappireet ja vanhat karossit. Ha, ha, ha, tänne vanhat vaunukarossit, niistä tulee puhujalava!

Katsokaa mokomaa, toinen pyörä olemattomiin ajettu ja koko vaunukori reuhkana! Ainoastaan kuskipukki on jäljellä, tyyny on rikkoutunut, karhunsammal pursuu esiin, nahka punertaa vanhuuttaan. Korkea kuin talo on tuo vanha ramu. Tukekaa, tukekaa sitä, muuten se menee nurin!

Eläköön! Eläköön! Nyt on jouluyö Ekebyn tehtaalla.

Laivasängyn silkkiverhojen takana nukkuvat majuri ja majurinrouva, nukkuvat ja uskovat, että kavaljeerien rakennuksessa nukutaan. Rengit ja piiat nukkukoot, pulleina joulupuurosta ja karvaasta oluesta, mutta kavaljeerirakennuksen herrat eivät! Kuinka voi kuvitellakaan, että kavaljeerien rakennuksessa nukutaan!

Paljasjalkaiset sepät eivät nyt kääntele sulatuskappaleita, nokiset pojat eivät lyki hiilikärryjä, suuri väkivasara riippuu kuin käsivarsi nyrkkeineen ylhäällä katonrajassa, ahjo on tyhjä, uunit eivät avaa punaisia kitojansa nielläkseen hiiliä, palje ei vingu. On joulu. Paja nukkuu.

Nukkuu, nukkuu! Oi, ihmislapsi, se nukkuu, kun kavaljeerit ovat valveilla. Pitkät pihdit ovat pystyssä lattialla, talikynttilät kynsissä. Kirkkaasta kymmenen kannun kuparikattilasta leimuavat brylån[1] siniset liekit korkealle katon pimeyteen. Beerencreutzin sarvilyhty on ripustettu kankirautamoukarin kupeeseen, keltainen punssi loistaa boolissa kuin kirkas aurinko. Siellä on pöydät, siellä on penkit. Kavaljeerit viettävät jouluyötä pajassa.

Siellä on hulinaa ja hoilotusta, musiikkia ja laulua. Mutta puoliyön juhlamelu ei herätä ketään. Kaikki pajan remu kuolee kosken valtavaan kohinaan, joka soi seinän takana.

Siellä lystäillään ja hoilotetaan. Ajatella, jos majurinrouva näkisi heidät!

Entäpä sitten? Hän istuisi varmaan heidän joukkoonsa ja tyhjentäisi pikarin. Roima nainen hän on, ei pakene jyryävää ryyppylaulua eikä kukkukorttipeliäkään. Vermlannin rikkain nainen, tuima kuin mies, ylpeä kuin kuningatar. Laulua hän rakastaa ja vinkuvia viuluja ja walt-torvia. Viinistä ja korttipelistä hän pitää, ja pöydät, iloisten vieraiden seppelöimät, ovat hänen ilonsa. Hän tahtoo nähdä menekkiä ruoka-aitoissa, tanssia ja riemun remua kamareissa ja saleissa ja sivurakennuksen täynnä kavaljeereja.

Katso heitä boolinsa ympärillä, kavaljeeria toisensa kupeessa.
Kaksitoista heitä on, kaksitoista, kaikki miehiä! Ei mitään
päiväperhosia, ei muotisankareja, vaan miehiä, joiden maine
Vermlannissa myöhään kuolee, rohkeita miehiä, miehiä väkeviä!

Ei kuivanahkaisia pergamenttejä, kurottuja rahakukkarolta: köyhiä miehiä, suruttomia miehiä, kavaljeereja kiireestä kantaan.

Ei mammanpoikia, unisia oman manttaalin herroja. Maanmatkaajia miehiä, iloisia miehiä, ritareja sadan seikkailun!

Tyhjänä on nyt kavaljeerirakennus ollut useita vuosia. Ekeby ei ole enää kodittomain kavaljeerien luvattu maa. Eläkettä nauttivat upseerit ja köyhät aatelismiehet eivät enää ajele ympäri Vermlantia keikkuvilla yksivaljakoilla. Mutta antakaamme kuolleiden elää, antakaamme heidän nousta haudoistaan, noiden iloisten, noiden suruttomain, noiden ikuisesti nuorten!

Kaikki nämä kuulut miehet osaavat soittaa yhtä tai useampaa soitinta. Kaikki he ovat niin täynnä erikoisuuksia ja sananparsia ja sutkauksia ja rekilauluja kuin muurahaispesä muurahaisia, mutta itsekullakin on vielä oma erikoisominaisuutensa, korkeasti kiitetty kavaljeeri-hyveensä, joka erottaa hänet muista.

Ennen muita kaikkia, jotka istuvat boolin ympärillä, tahdon mainita Beerencreutzin, pitkäviiksisen, valkoviiksisen everstin, kukunpelaajan, Bellman-laulajan; ja hänen ystävänsä ja sotatoverinsa, vähäsanaisen majurin, tuon suuren karhunkaatajan Anders Fuchsin; ja kolmantena joukosta pienen Rusterin, rummunlyöjän, joka on kauan ollut everstin palvelijana, mutta ansainnut kavaljeerinarvonsa taitavana punssinpanijana ja kenraalibassona. Sitten mainittakoon tuo vanha vänrikki Rutger von Örneclou, naisten hurmaaja silkkikaulaliinoineen ja peruukkeineen, röyhelösomisteineen ja naisellisesti maalattuine poskineen. Hän oli kaikkein mainioimpia kavaljeereja, ja samoin Kristian Bergh, vahva kapteeni, joka oli mahdoton sankari, mutta yhtä helppo puijata kuin sadun jättiläiset. Näiden kahden seurassa nähtiin usein pieni, pallonpyöreä Julius-patruuna, sukkela, hupaisa ja sangen lahjakas: puhuja, maalari, viisujen laulaja ja juttujen kertoja. Mielellään hän kujeili luuvalon jäytämän vänrikin ja tyhmän jättiläisen kustannuksella.

Siellä oli myös suuri saksalainen Kevenhüller, itsestään kulkevain vaunujen ja lentokoneen keksijä, hän, jonka nimi vielä kaikuu humisevissa metsissä. Ritari oli hän syntyjään ja myös ulkomuodoltaan: suuret kiverät viikset, suippo leukaparta, kotkannenä ja kapeat, vinot silmät, jotka tirkistelivät ryppyjen verkosta. Siellä istui tuo suuri sotilas, Kristoffer-serkku, joka ei koskaan tullut kavaljeerirakennuksesta ulos muulloin kuin oli odotettavissa karhunajo tai jokin uhkarohkea seikkailu, ja hänen vieressään Eberhard-setä, viisaustieteilijä, joka ei ollut Ekebyhyn vetäytynyt huvin eikä leikin vuoksi, vaan saadakseen elatushuolilta rauhassa valmistaa suuren tieteitten-tieteellisen teoksensa.

Viimeksi kaikista mainitsen joukon parhaimmat, lauhkean Lövenborgin, tuon hurskaan miehen, joka oli liian hyvä tähän maailmaan ja ymmärsi vähän sen teitä, ja Lilliecronan, suuren muusikon, jolla oli hyvä koti ja joka aina ikävöi sinne, mutta jonka täytyi kumminkin olla Ekebyssä, sillä hänen henkensä kaipasi rikkautta ja vaihtelua voidakseen sietää elämää.

Nämä yksitoista olivat kaikki jättäneet nuoruuden taaksensa, ja monet heistä olivat jo hyvinkin iäkkäitä, mutta heidän joukossaan oli yksi, joka ei ollut muuta kuin kolmekymmenvuotias ja jolla oli vielä kaikki sielun ja ruumiin voimat tallella. Hän oli Gösta Berling, kavaljeerien kavaljeeri, joka oli suurempi puhuja, laulaja, soittaja, metsämies, juomaveikko ja kortinlyöjä kuin nämä kaikki muut. Hänellä oli kavaljeerin kaikki hyveet. Millaisen miehen olikaan majurinrouva hänestä tehnyt!

Katsokaa häntä nyt, nousseena puhujalavalle! Pimeä laskeikse mustasta katosta raskaina juhlaköynnöksinä hänen yllensä. Hänen vaalea päänsä loistaa kuin nuorten jumalten, nuorten valonkantajain, jotka järjestivät kaaoksen. Norjana, kauniina, seikkailunhaluisena hän seisoo siinä.

Mutta hän puhuu syvän vakavasti.

"Kavaljeerit ja veljet, aika vierii puolipäivää kohti, juhla on pitkälle kulunut, aika on juoda malja pöydän kolmannelletoista!"

"Pikku veli Gösta", huudahtaa Julius-patruuna, "ei täällä ole kolmattatoista, meitä on vain kaksitoista."

"Ekebyssä kuolee joka vuosi mies", jatkaa Gösta yhä synkemmällä äänellä. "Yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, yksi noista iloisista kuolee, noista suruttomista, iäti nuorista. Mutta mitäpä siitä! Kavaljeerit eivät saa vanheta. Jos meidän vapisevat kätemme eivät voi nostaa lasia, jos meidän sammuvat silmämme eivät erota kortteja, mitä on silloin meille elämä ja mitä elämälle me? Yhden täytyy kuolla meistä kolmestatoista, jotka vietämme jouluyötä Ekebyn pajassa, mutta joka vuosi tulee uusi täyttämään lukuamme, mies kokenut riemun käsityössä, mies, joka voi pidellä viulua ja kortteja, sen täytyy tulla joka vuosi tekemään joukkomme täysilukuiseksi. Vanhat perhoset ymmärtävät kuolla silloin kun kesäaurinko paistaa. Kolmannentoista malja!"

"Mutta, Gösta, meitä on vain kaksitoista", inttävät kavaljeerit eivätkä koske laseihinsa.

Gösta Berling, jota he sanoivat runoilijaksi, vaikkei hän ole koskaan kirjoittanut runoja, jatkaa järkkymättömän rauhallisesti:

"Kavaljeerit ja veljet! Oletteko unohtaneet, ketä te olette? Te juuri ylläpidätte iloa Vermlannissa. Te panette käyrät vauhtiin, pidätte tanssin käynnissä, annatte laulun ja soiton kaikua maassa. Te ymmärrätte loitontaa sydämenne kullasta, kätenne työstä. Jos teitä ei olisi, silloin kuolisi tanssi, kuolisi kesä, kuolisivat ruusut, korttipeli kuolisi, kuolisi laulu, ja koko tässä siunatussa maassa ei olisi niin mitään kuin rautaa ja tehtaanpatruunoita. Ilo on elävä niin kauan kuin te.

"Kuusi joulua olen nyt viettänyt Ekebyn pajassa, eikä kukaan ole ennen kieltäytynyt juomasta kolmannentoista maljaa."

"Mutta, Gösta", huutavat he silloin, "kun meitä nyt on vain kaksitoista, kuinka me voimme juoda kolmannentoista maljan?"

Syvä huoli synkentää Göstan kasvoja.

"Onko meitä vain kaksitoista?" hän sanoo. "Miksi niin, onko meidän kuoltava sukupuuttoon maailmasta? — — — Onko meitä ensi vuonna ainoastaan yksitoista, sitä seuraavana vuonna vain kymmenen. Joutuuko meidän nimemme vain saduksi, meidän piirimme hävitetyksi? Minä kutsun häntä, kolmattatoista, sillä minä olen noussut esittämään hänen maljansa. Meren syvyydestä, maan sisuksista, taivaasta, helvetistä minä kutsun häntä, joka on täydentävä kavaljeerien luvun."

Silloin ratisee savupiipussa, silloin ponnahtaa sulatusuunin luukku selälleen, silloin tulee se kolmastoista.

Karvainen hän on, tulija, hänellä on häntä ja hevosenkaviot, hänellä on sarvet ja suippo leukaparta, ja hänet nähdessään karkaavat kavaljeerit huutaen pystyyn.

Mutta riemusta hillitönnä huutaa Gösta Berling:

"Kolmastoista tuli — kolmannentoista malja!"

Niinpä hän on tullut, ihmisten vanha vainooja, tullut noiden huimain luo, jotka häiritsevät pyhän yön rauhaa. Kyöpelin-kulkijain akkain ystävä, joka merkitsee kauppapäätöksensä verellä nokimustalle paperille, hän, joka tanssi Ivarsnäsin kreivinnan kanssa seitsemän päivää ja jota seitsemän pappia ei voinut karkottaa pois, hän oli tullut.

Myrskyten lentävät ajatukset iäkkäiden seikkailijain aivoissa kun he hänet näkevät. He miettivät mielessään, kenen vuoksi hän on liikkeellä tänä yönä.

Moni heistä oli rientämäisillään kauhuissaan ulos, mutta heti he ymmärsivät, ettei sarviherra ollut tullut viemään heitä pimeään valtakuntaansa, vaan että pikarien kilinä ja viisut olivat hänet tänne houkutelleet. Hän tahtoi nauttia ihmisten ilosta pyhänä jouluyönä ja heittää hallitushuolet hartioiltaan tänä ilon aikana.

Oi, kavaljeerit, kavaljeerit, kuka teistä enää muistaa, että on jouluyö! Nyt juuri enkelit laulavat kedon paimenille. Nythän juuri lapset vuoteillaan pelkäävät nukkuvansa liian sikeästi, etteivät herää ajoissa kauniiseen joulukirkkoon. Pian on aika sytyttää joulukynttilät Bron kirkossa, ja kaukana metsäkylillä on nuorukainen illalla valmistanut pihkaisen soihdun, jolla hän valaisee tyttönsä tietä kirkkomatkalla. Kaikissa kodeissa on emäntä asettanut haarakynttilät ikkunoihin, varustanut sytytettäviksi, kun kirkkoväki ajaa ohi. Lukkari virittää jo unissaan jouluvirret, ja vanha rovasti koettaa loikoessaan, onko hänellä vielä kyllin ääntä laulaaksensa: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Oi, kavaljeerit, parempi olisi teidän ollut tänä rauhan yönä maata hiljaa vuoteissanne kuin harjoittaa kanssakäymistä pahuuden pääruhtinaan kanssa!

Mutta he ottavat hänet vastaan tervetuloa-huudoin, niinkuin Gösta jo teki. Pikarin, täynnänsä liekehtivää brylåta, he panevat hänen käteensä. Hänelle he antavat kunniapaikan pöydässä, ja he katsovat häntä iloiten, ikäänkuin hänen ruma satyyrinnaamansa olisi saman näköinen kuin ne suloiset piirteet, jotka oli ollut heidän nuoruutensa lemmityillä.

Beerencreutz pyytää häntä kukkupeliin, Julius-patruuna laulaa hänelle parhaimmat laulunsa, ja Örneclou puhuu hänen kanssaan kauniista naisista, noista hurmaavista olennoista, jotka sulostuttavat elämän.

Hän viihtyy hyvin, tuo sarvipää, ja nojaa ruhtinaallisen juhlallisesti selkäänsä vanhain karossien kuskipukkiin ja nostaa kynnekkäällä kädellään pikarin hymyilevälle suulleen.

Mutta Gösta Berling luonnollisesti hänelle puheen pitää.

"Teidän armonne", hän sanoo, "me olemme kauan odottaneet teitä tänne Ekebyhyn, sillä teidän on varmaankin vaikeanlaista päästä mihinkään muuhun paratiisiin. Täällä eletään kylvämättä ja kehräämättä, kuten teidän armonne kenties jo tietää. Täällä lentävät paistetut varpuset suoraan suuhun, täällä juoksee karvas olut ja makea viina mäillä puroina ja virtoina. Tämä on hyvä paikka, huomatkaa se, teidän armonne!

"Me kavaljeerit olemme, totta tosiaan, odottaneet teitä, sillä sitä ennen me tuskin olimme olleet täysilukuiset. Katsokaa, niin on asianlaita, että me olemme jotakin enempää, kuin olemme olevinamme, me olemme runon vanha kaksitoistamiehinen joukko, joka esiintyy läpi aikojen. Kaksitoista meitä oli, kun ohjasimme maailmaa tuolla Olympon pilvisellä huipulla, ja kaksitoista, kun lintuina asuimme Yggdrasilin[2] viheriässä kruunussa. Missä tahansa runo liikkui, seurasimme sitä. Emmekö istuneet kaksitoistikkona Arthur-kuninkaan pyöreän pöydän ympärillä, ja eikö astellut kaksitoista paladinia[3] Kaarle Suuren armeijassa? Yksi meistä on ollut Tor, toinen Jupiter, sen meistä nähnee vielä nytkin. Kyllä huomaa jumalaisen loiston ryysyjen alla ja leijonanharjan aasinnahkasta. Aika on pidellyt meitä pahoin, mutta kun me täällä olemme, tulee paja Olympoksi ja kavaljeerirakennus Valhallaksi.

"Mutta teidän armonne, me emme olleet täysilukuiset. Sen tietää jokainen, että runon kaksitoistikossa aina pitää olla yksi Loke,[4] yksi Prometeus.[5] Häntä me olemme kaivanneet.

"Teidän armonne, minä toivotan teidät tervetulleeksi?"

"Kas, kas, kas!" sanoo paholainen, "Miten koreita sanoja, koreita sanoja. Ja minulla kun ei ole aikaa vastata! Afäärit, pojat, afäärit, täytyy lähteä paikalla, niin kernaasti kuin olisinkin tarjonnut teille palvelustani missä esitettävässä osassa tahansa. Kiitos illasta, vanhat lörpöttelijät! Tapaamme kyllä."

Silloin kysyvät kavaljeerit, mihin hän aikoo, ja hän vastaa, että jalo majurinrouva, Ekebyn valtiatar, odottaa häntä saadakseen sopimuksensa uudistetuksi.

Suuri kummastus valtaa silloin kavaljeerit.

Ankara ja roima rouva on tuo, Ekebyn majurinrouva. Hän nostaa ruistynnyrin leveille hartioillensa. Hän seuraa malmikuormaa, Bergslagenin kaivoskentältä lastattua, koko pitkän matkan Ekebyhyn. Hän makaa kuin rahtimies ladon lattialla, säkki päänalusena. Talvella hän osaa vartioida hiilihautaa, kesällä ohjata tukkilauttaa Lövenin halki. Muhkea rouva hän on. Hän kiroilee kuin katupoika ja hallitsee kuin kuningas seitsemää tehdastaan ja naapuriensa taloja, hallitsee omaa pitäjäänsä ja naapuripitäjiä, niin, koko kaunista Vermlantia. Mutta kodittomille kavaljeereille hän on ollut kuin oma äiti, ja sen vuoksi he ovat pitäneet korvansa lukossa, kun pahat kielet ovat kuiskineet heille, että hän on liitossa paholaisen kanssa.

Niinpä he kysyvät paholaiselta suuresti ihmetellen, millaisen sopimuksen majurinrouva on tehnyt hänen kanssaan.

Ja hän vastaa heille, tuo musta, että hän on lahjoittanut majurinrouvalle kaikki hänen seitsemän tehdastaan, lupauksella, että jalo rouva joka vuosi lähettää hänelle yhden sielun.

Voi, mikä kauhu silloin puristaa kavaljeerien sydäntä!

Hehän tiesivät sen kyllä, vaikka eivät ymmärtäneet sitä ennen.

Ekebyssä kuolee joka vuosi mies, yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, noista iloisista, suruttomista, noista iäti nuorista. Mitäpä siitä, kavaljeerit eivät saa vanheta! Jos heidän vapisevat sormensa eivät voi kohottaa lasia, jos heidän sammuvat silmänsä eivät voi erottaa kortteja, mitä silloin on elämä heille ja mitä he elämälle? Perhoset ymmärtävät kuolla, kun aurinko vielä paistaa.

Mutta nyt, nyt he vasta käsittävät asiain oikean menon.

Voi sitä naista! Sen vuoksi hän on antanut heille monta hyvää ateriaa, sen vuoksi hän antaa heidän juoda karvasta oluttansa ja makeata viinaansa, sen vuoksi, että he hoippuisivat Ekebyn juomasaleista ja korttipöydistä suoraan kadotuksen kuningaskuntaan, mies vuodessa, mies joka kiitävä vuosi.

Voi sitä naista, sitä noita-akkaa! Väkeviä, mainioita miehiä oli tullut tänne Ekebyhyn, tullut sinne kadotakseen. Sillä hän turmeli heidät täällä. Sientä olivat olleet heidän aivonsa, kuivaa poroa heidän keuhkonsa ja heidän henkensä pimeyttä, kun he laskeutuivat kuolinvuoteelle ja olivat valmiit pitkälle matkalle, toivotta, sielutta, hyveittä.

Voi sitä naista! Sellaisina he ovat kuolleet, he, jotka olivat vielä parempia miehiä kuin nämä tässä, ja sellaisina on heidänkin kuoltava.

Mutta kavaljeerit eivät hidastele enää kauhun taakan alla.

"Sinä kadotuksen kuningas", huutavat he, "sen noita-akan kanssa sinä et koskaan enää solmi verellä kirjoitettua liittoa; hän on kuoleva!" Kristian Bergh, vahva kapteeni, on siepannut pajan suurimman moukarin olallensa: hän menee ja upottaa sen vartta myöten noita-akan kalloon. "Ainoaakaan sielua hän ei enää uhraa sinulle."

"Ja sinut itsesi, sinä sarviniekka, sinut pannaan alasimelle, ja päästetään kankirautavasara paukkumaan. Pihdeillä pidämme sinua paikoillasi vasaran iskiessä ja opetamme sinua pyydystämään kavaljeerien sieluja."

Pelkuri on tämä musta herra, se tiedetään vanhastaan, ja puhe kankirautavasarasta ei häntä miellytä. Hän huutaa Kristian Berghin takaisin ja alkaa neuvotella kavaljeerien kanssa.

"Ottakaa nämä seitsemän tehdasta täksi vuodeksi, ottakaa ne itsellenne ja antakaa minulle majurinrouva."

"Luuletko sinä, että me olemme yhtä halpamaisia kuin hän?" huutaa Julius-patruuna, "Ekebyn ja kaikki tehtaat me kyllä tahdomme, mutta majurinrouvasta saat itse pitää huolen."

"Mitä sanoo Gösta, mitä sanoo Gösta?" kysyy lempeä Lövenborg. "Gösta Berlingin pitää puhua. Hänen mielipidettään täytyy näin tärkeässä kysymyksessä tiedustella."

"Tämä kaikki on hulluutta", sanoo Gösta Berling. "Kavaljeerit, älkää antako hänen puijata itseänne! Mitä me olemme majurinrouvan rinnalla? Käyköön meidän sieluillemme miten käy, mutta minun luvallani me emme ole kiittämättömiä kurjimuksia emmekä käyttäydy kuin petturit ja roistot. Olen syönyt liian monta vuotta majurinrouvan ruokaa nyt hänet pettääkseni."

"Niin, laputa sinä helvettiin, Gösta, jos mielesi tekee! Me tahdomme mieluummin itsellemme Ekebyn."

"Mutta oletteko te aivan raivohulluja, vai oletteko juoneet itsenne tolkuttomiksi? Uskotteko, että tämä on totta? Uskotteko, että tuo tuossa on pahahenki? Ettekö te huomaa, että kaikki on vain saakelin valhetta?"

"Kas, kas, kas", sanoo musta herra, "hän tuossa ei huomaa, miten pitkälle hän on joutunut."

"Oh, huutia, herra! Minä itsehän olin työntämässä sinua tuohon uuniin."

"Ikäänkuin se mitä kuuluisi tähän, ikäänkuin minä en olisi yhtä hyvä piru kuin kuka tahansa. Niinpä niin vain, Gösta Berling, sinä olet kiikissä, sinä. Sinusta on jo tullut korea majurinrouvan käsissä."

"Hän pelasti minut", sanoo Gösta. "Mitä olisinkaan ilman häntä?"

"Kas, kas, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut omaa tarkoitustaan pitäessään sinua Ekebyssä. Sinä voit vietellä monen loukkuun; sinulla on suuret lahjat. Kerran sinä koetit päästä hänestä, otit häneltä lahjana torpan, rupesit työmieheksi, tahdoit syödä omaa leipääsi. Joka päivä hän kulki torpan ohi, ja kerran hänellä oli kauniita tyttöjä matkassaan. Kerran oli Marianne Sinclaire siellä, silloin sinä viskasit lapiosi ja nahkaisen esiliinasi ja tulit taaskin kavaljeeriksi."

"Tie kulki sitä kautta, senkin nauta!"

"Niinpä kulki, tie kulki sitä kautta. Sitten menit Borgiin, tulit Henrik Dohnan kotiopettajaksi ja olit vähällä päästä Märtta-kreivittären vävyksi. Kenen syy oli, että nuori Ebba Dohna sai kuulla, että sinä olit vain virkaheitto pappi, joten tyttö antoi sinulle rukkaset? Se oli majurinrouvan, Gösta Berling. Hän tahtoi sinut takaisin."

"Asiapa se", sanoi Gösta. "Ebba Dohna kuoli kohta sen jälkeen. Häntä en olisi kumminkaan saanut."

Nyt tuli musta herra aivan hänen eteensä ja sähisi vasten silmiä: "Kuoli, niin kyllä, kuoli. Tappoi itsensä sinun tähtesi, tappoi kuin tappoikin, mutta sitä he eivät ole ennen sanoneet sinulle."

"Sinä et ole huono piru", sanoo Gösta.

"Majurinrouva puuhasi siinä taas, sanon minä. Hän tahtoi sinut takaisin kavaljeerien pariin."

Gösta nauraa kajahuttaa.

"Sinä et ole huono piru!" hän huutaa hurjasti. "Miksi me emme voisi tehdä sopimusta kanssasi? Sinä voit kyllä hankkia meille ne seitsemän tehdasta, jos suvaitset."

"Hyvä, ettet enää onneasi vastusta."

Kavaljeerit päästivät helpotuksen huokauksen. Sellaisiksi he olivat tulleet, etteivät voineet enää tehdä mitään ilman Göstaa. Jos hän ei olisi suostunut kauppaan, niin siitä ei olisi tullut mitään, Ja oli kumminkin rutiköyhille kavaljeereille koko keikaus, kun saisivat seitsemän tehdasta haltuunsa.

"Huomaa nyt", sanoo Gösta, "että me otamme nuo seitsemän tehdasta ainoastaan pelastaaksemme sielumme, mutta emme ollaksemme vain tehtaanpatruunoja, jotka lukevat rahoja ja punnitsevat rautaa. Kuivanahkaisia pergamentteja ei meistä tule, ei kiinnikurottuja kukkaroita, vaan kavaljeereja olemme ja kavaljeereiksi jäämme."

"Itsensä viisauden sanat", mutisee musta herra.

"Jos sinä siis tahdot antaa meille ne seitsemän tehdasta vuoden ajaksi, niin otamme ne vastaan, mutta, huomaa se, jos me sillä aikaa teemme jotakin, joka ei ole kavaljeerisäädyn mukaista, jos teemme jotakin, joka on viisasta tai hyödyllistä tai akkamaista, niin saat ottaa meidät kaikki kaksitoista, kun vuosi loppuu, ja antaa tehtaat kenelle haluat."

Paholainen hieroi käsiänsä ihastuksissaan.

"Mutta jos me elämme kuin kelpo kavaljeerit", jatkoi Gösta, "niin et sinä koskaan saa tehdä mitään sopimusta Ekebystä ja mitään palkkaa et saa siltä vuodelta, et enempi meiltä kuin majurinrouvaltakaan."

"Se on kovaa", sanoo paholainen. "Voi, rakas Gösta, kyllä minun pitäisi saada edes yksi sielu, yksi ainoa vaivainen sielu! Kyllä minun pitäisi saada tuo majurinrouva, miksi sinä säästät majurinrouvaa!"

"Minä en käy kauppaa sellaisella tavaralla, minä", ärjäisee Gösta, "mutta jos mitä haluat, niin ota Forsin vanha Sintram, hän on ihan valmis, siitä olen varma."

"Kas, kas, kas, sepä jo jotakin", sanoo musta herra silmiänsä räpäyttämättä. "Kavaljeerit tai Sintram, ne voivat vastata toisiansa. Nyt tulee hyvä vuosi."

Ja sitten kirjoitetaan sopimus, Gösta Berlingin pikkusormen verellä paholaisen mustalle paperille hänen hanhensulallaan.

Mutta kun se on tehty, riemuitsevat kavaljeerit. Nyt on kaiken maailman kunnia vuoden ajan heidän ja keksineepähän sitten aina jotakin neuvoa.

He siirtävät tuolit pois tieltä, käyvät piiriin brylåkattilan ympärille, joka seisoo keskellä mustaa lattiaa, ja heiskuvat hurjassa piirihypyssä. Keskimmäisenä piirissä tanssii paholainen korkealle loikkien, ja viimein hän kaatuu lattialle pitkin pituuttaan kattilan viereen, kallistaa sitä ja juo.

Silloin heittäytyy Beerencreutz hänen viereensä, ja samoin Gösta Berling, ja sitä tehden laskeutuvat kaikki muutkin piiriin kattilan ympärille, jota kallistellaan suusta suulle. Viimein kaatuu se sysäyksestä kumoon, ja kuuma, tahmainen juoma heilahtaa loikojain niskaan.

Kun he kiroillen nousevat jaloilleen, on paholainen kadonnut, mutta hänen kultaiset lupauksensa väikkyvät kuin loistavat kruunut kavaljeerien päitten päällä.

Kolmas luku

JOULUPÄIVÄLLISET

Joulupäivänä pitää majurinrouva Samzelius suuret päivälliskemut
Ekebyssä.

Hän istuu silloin itse emäntänä pöydässä, joka on katettu viidellekymmenelle vieraalle. Hän istuu siinä kaikessa loistossaan ja mahdissaan, eikä hänellä nyt olekaan lyhyttä nahkaturkkia, raidallista villahametta eikä savipiippua. Hän kahisee silkissä, kulta painaa hänen paljaita käsivarsiaan, helmet viilentävät hänen valkoista kaulaansa.

Missä ovat sitten kavaljeerit, missä ovat nyt ne, jotka pajan mustalla lattialla joivat kirkkaaksi kiilloitetusta kuparikattilasta Ekebyn uusien isäntien maljan?

Kaakeliuunin nurkassa istuvat kavaljeerit omassa pöydässä; tänä päivänä ei ole heille sijaa suuressa pöydässä. Sinne nurkkaan tulee ruoka myöhään, viini säästeliäästi, sinne ei lähetetä kauniiden naisten silmäyksiä, siellä ei kuuntele kukaan Göstan leikkipuheita.

Mutta kavaljeerit ovat kuin taltutettuja varsoja, kuin kylläisiä petoja. Vain tunnin unen antoi heille yö, sitten he lähtivät joulukirkkoon, pikisoihtujen ja tähtien valossa. He näkivät joulukynttilät, he kuulivat jouluvirret, heidän kasvonsa loistivat taas kuin hymyilevien lasten. He unohtivat jouluyön pajassa, niinkuin unohdetaan ilkeä uni.

Suuri ja mahtava on Ekebyn rouva. Ken tohtii kohottaa kätensä lyödäkseen häntä, ken päästää kielensä lausumaan syytöksiä häntä vastaan? Totisesti eivät köyhät kavaljeerit, jotka ovat monta vuotta syöneet hänen leipäänsä ja nukkuneet hänen kattonsa alla. Hän pistää heidät minne tahtoo, hän voi sulkea ovensa heiltä milloin tahtoo, ja he eivät kykene edes pakenemaan hänen pakkovallastaan. Jumala armahtakoon heidän sielujaan! Ekebystä loitolla he eivät voi elää.

Suuressa pöydässä riemuitaan: siellä säteilevät Marianne Sinclairen kauniit silmät, siellä soi iloisen kreivitär Dohnan vieno nauru.

Mutta kavaljeerien pöydässä vallitsee synkeys. Eikö olisi kohtuullista, että nämä, jotka majurinrouvan vuoksi syöstään kadotuksen kuiluun, saisivat edes istua samassa pöydässä kuin hänen muut vieraansa? Miten häpeällistä on istua tässä pöydässä, kaakeliuunin nurkassa? Ikäänkuin kavaljeerit eivät olisi kyllin hienoja seurustelemaan parempien ihmisten karissa!

Majurinrouva istua rehentelee Borgin kreivin ja Bron rovastin välissä. Kavaljeerit kyyröttävät allapäin kuin hyljätyt lapset. Ja siinä heräävät heidän mielessään viimeöiset ajatukset.

Kuin arat vieraat tulevat nuo hupaiset päähänpistot, hullut valheet siihen uuninnurkkapöytään. Siellä nurkassa samoavat yön viha ja yön lupaukset heidän aivoihinsa. Kyllä uskottelee Julius-patruuna vahvalle kapteenille, Kristian Berghille, etteivät ne paistetut pyyt, joita parhaillaan kannetaan suuren pöydän vieraille, voi riittää kaikille heille, mutta se ei ollenkaan ilahduta heitä.

"Ne eivät voi riittää", hän sanoo. "Minä tiedän, kuinka monta niitä on. Mutta he eivät ole silti olleet neuvottomia, kapteeni Kristian, he ovat paistaneet variksia meille, tänne pikkupöytään."

Mutta eversti Beerencreutzin huulet tuimain viiksien alla vääntyvät vain heikkoon hymyyn, ja Gösta näyttää koko ajan siltä kuin aikoisi lyödä jonkun kuoliaaksi.

"Eiköpä sitten mikä ruoka tahansa olisi liiankin hyvää kavaljeereille?" kysyy hän.

Ja sitten tulee vihdoinkin kukkurainen vati pulskia pyitä pikkupöytään.

Mutta Kristian-kapteeni on vihainen. Eikö hän siis olekaan vihannut koko ikäänsä variksia, noita joutavia, raakkuvia lentoräähkiä?

Niin katkerasti hän niitä vihasi, että hän syksyisin puki yllensä akkain laahaavat hameet ja sitaisi päähänsä huivin ja alentui kaiken maailman pilkan uhriksi päästäkseen vain ampumamatkan päähän niitä, kun ne söivät jyviä pelloilla.

Hän vaani variksia niiden lemmentansseissa kevään paljailla kedoilla ja tappoi ne. Hän etsi niiden pesät kesällä ja pudotti niiden huutavat, höyhenettömät poikaset puusta tai musersi munat kesken hautomisen.

Nyt tempaisee hän pyyvadin käsiinsä.

"Luuletko sinä, etten minä näitä tunne", karjaisee hän palvelijalle. "Pitäisikö minun kuulla niiden raakkuvan, ne tunteakseni? Hyi perhana, tarjota Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!"

Ja hän ottaa pyyn toisensa jälkeen ja paiskaa ne seinään.

"Hyi perhana", hän huutaa mätkiessään niin että sali tärisee, "tarjota
Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!"

Ja niinkuin hän muulloin sinkosi avuttomia variksenpoikia kallioihin, niin sinkauttaa hän nytkin pyyn toisensa perästä seinään.

Kastike ja rasva räiskyvät hänen korvilleen, murskatut linnut pomppivat pitkin permantoa.

Ja kavaljeerijoukko riemuitsee.

Silloin kajahtaa majurinrouvan vihainen ääni kavaljeerien korviin.

"Ajakaa hänet ulos!" huutaa hän pikenteille.

Mutta he eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, hän on kuin onkin
Kristian Bergh, vahva kapteeni.

"Ajakaa hänet ulos!"

Hän kuulee huudon, ja hirmuisena vihassaan hän kääntyy nyt majurinrouvaan päin kuten karhu kaadetusta vihollisesta kääntyy uuden ahdistajan puoleen. Hän astuu hevosenkengän muotoisen pöydän luo. Raskaina kumisevat lattialla tuon valtavan askeleet. Hän pysähtyy aivan vastapäätä majurinrouvaa, vain pöytä on heidän välillään.

"Ajakaa hänet ulos!" kiljahtaa majurinrouva vielä kerran.

Mutta Kristian on raivoissaan, kauhua nostaa hänen rypistetty otsansa, hänen nyrkkinsä, karkea kätensä. Hän on suuri kuin jättiläinen, vahva kuin jättiläinen. Vieraat ja palvelijat vapisevat eivätkä uskalla koskea häneen. Kuka tohtii koskea häneen nyt, kun viha on vienyt häneltä järjen?

Hän seisoo aivan majurinrouvan edessä ja pui nyrkkiä hänelle:

"Minä otin variksen ja paiskasin seinään. Enkö tehnyt niinkuin piti, mitä?"

"Mene ulos, kapteeni!"

"Huuti akka! Tarjota Kristian Berghille variksia! Jos oikein tekisin, niin ottaisin sinutkin niine seitsemän helvetin…"

"Tuhannen pirulaista, Kristian Bergh, älä kiroa! Täällä ei kiroa kukaan muu kuin minä."

"Luuletko, että minä pelkään sinua, noita-akka? Luuletko, etten minä tiedä, miten sinä sait ne seitsemän ruukkiasi?"

"Vaiti, kapteeni!"

"Kun Altringer kuoli, hän antoi ne sinun miehellesi siitä hyvästä, että olit ollut hänen hentukkansa."

"Tukitko suusi!"

"Siksi, että sinä olit ollut niin uskollinen vaimo, Margareta Samzelius. Ja majuri otti ne seitsemän ruukkia ja antoi sinun hallita niitä, eikä ollut tietääkseen. Ja saatana on ollut koko pelin takana, mutta nyt tuleekin sinusta loppu."

Majurinrouva istuu paikalleen, hän on kalpea ja vapisee. Sitten hän vahvistaa matalalla, oudolla äänellä: "Niin, nyt tulee loppu minusta, ja se on sinun työtäsi, Kristian Bergh."

Sellaisen äänen kuullessaan vavahtaa Kristian-kapteeni, hänen kasvonsa vääristyvät, ja kauhun kyyneleet tulevat hänen silmiinsä.

"Minä olen humalassa", huutaa hän, "en tiedä, mitä sanon, minä en ole mitään sanonut. Hänen koiransa ja orjansa, minä olen ollut koira ja orja, enkä mitään muuta, jo neljäkymmentä vuotta. Hän on Margareta Celsing, jota olen palvellut koko ikäni. Minä en sano mitään pahaa hänestä. Sanoisinko mitä kauniista Margareta Celsingistä! Minä olen koira, joka vartioin hänen oveansa, orja, joka kannan hänen kuormaansa. Hän potkaiskoon minua, hän lyököön minua! Näettehän nyt, että minä vaikenen ja masennun. Minä olen rakastanut häntä neljäkymmentä vuotta. Miten voisin minä sanoa mitään pahaa hänestä?"

Ja merkillinen on näky, kun hän heittäytyy polvilleen ja pyytää anteeksi. Ja koska majurinrouva istuu pöydän toisella puolella, hän ryömii polvillaan pöydän ympäri, kunnes tulee hänen luokseen; silloin hän kumartuu maahan ja suutelee hänen hameensa lievettä, ja lattia kastuu hänen kyynelistään.

Mutta jotenkin lähellä majurinrouvaa istuu pieni, vahva mies. Hänellä on pörröinen tukka, pienet, viistot silmät ja ulkoneva leuka. Hän on kuin karhu. Harvasanainen mies hän on ja kulkee mieluimmin omia hiljaisia teitään antaen maailman mennä menoaan. Hän on majuri Samzelius.

Hän nousee kuullessaan Kristian-kapteenin syyttävät sanat, ja majurinrouva nousee ja kaikki viisikymmentä vierasta nousevat. Naiset itkevät pelosta, mitä nyt tuleman pitää, ja miehet seisovat hämillään, ja majurinrouvan jaloissa makaa Kristian-kapteeni suudellen hänen hameensa lievettä, kastellen lattiaa kyynelillään.

Majurin leveät, karvaiset kädet puristuvat hitaasti nyrkkiin, hänen kätensä kohoaa.

Mutta nainen puhuu ensin. Hänen äänessään on kumea sointi, jota siinä ei tavallisesti ollut.

"Sinä varastit minut", huudahti hän. "Sinä tulit kuin ryöväri ja otit minut. Ne pakottivat minut kotona lyönneillä ja iskuilla, nälällä ja pahoilla sanoilla sinun vaimoksesi. Minä olen ollut sinulle sellainen kuin olet ansainnutkin."

Majurin leveä nyrkki on puristunut. Majurinrouva peräytyy pari askelta.
Sitten hän puhuu taas:

"Elävä ankerias kiemurtelee veitsen alla, pakotettu vaimo ottaa rakastajan. Lyötkö sinä nyt minua siitä, mikä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten? Miksi et lyönyt silloin? Etkö sinä muista, miten hän asui Ekebyssä, me Sjössä? Etkö sinä muista, miten hän auttoi meitä köyhyydessämme? Me ajoimme hänen vaunuissaan, me joimme hänen viiniään. Salasimmeko mitään sinulta? Eivätkö hänen palvelijansa olleet sinun palvelijoitasi? Eikö hänen kultansa painanut sinun taskussasi? Etkö sinä huolinut näitä seitsemää tehdasta? Silloin sinä vaikenit ja otit vastaan, olisit silloin, sinä Berndt Samzelius, olisit silloin lyönyt."

Mies kääntyy hänestä ja katsoo läsnäoleviin. Hän lukee heidän kasvoistaan, että he myöntävät majurinrouvan olevan oikeassa, että he kaikki ovat uskoneet hänen ottaneen tilukset ja lahjat vaiteliaisuutensa palkaksi.

"Minä en tiennyt sitä", sanoo hän ja polkee jalkaansa lattiaan.

"Hyvä, että sen nyt tiedät", sekaantuu rouva kimakalla äänellä puheeseen. "Pelkäsinkin sinun kuolevan, saamatta sitä tietää. Hyvä, kun sen tiedät nyt, että voin puhua vapaasti kanssasi, sinun, joka olet ollut minun herrani ja vanginvartijani; tiedä siis nyt, että minä kuitenkin tulin hänen omakseen, jolta sinä minut varastit. Tietäkööt sen nyt kaikki, jotka ovat panetelleet minua!"

Vanha rakkaus se riemuitsee hänen äänessään ja loistaa hänen silmistään, Hänen miehensä on hänen edessään nyrkki koholla. Kauhun ja halveksinnan hän näkee viidenkymmenen kasvoilla edessään. Hän tuntee valtansa viimeisen hetken lyöneen. Mutta hän ei voi olla riemuitsematta, kun saa nyt vapaasti puhua elämänsä suloisimmasta muistosta.

"Hän oli mies, mainio mies. Mikä olit sinä asettuaksesi meidän väliimme? Koskaan en ole minä nähnyt hänen vertaistaan. Onnen hän antoi minulle, kultaa hän antoi minulle. Siunattu olkoon hänen muistonsa!"

Silloin laskeutuu majurin kohotettu käsi lyömättä — nyt hän tietää, kuinka hän häntä rankaisee.

"Ulos", karjaisee hän, "ulos minun talostani."

Majurinrouva seisoo paikallaan.

Mutta kavaljeerit tuijottavat kalpein kasvoin toisiinsa. Nythän oli se kaikki menemäisillään täytäntöön, jota musta herra oli ennustanut. Nyt he näkivät mitä seurasi kun majurinrouvan sopimusta ei ollut uudistettu. Jos nyt tämä on totta, niin on myös totta se, että tuo nainen on kolmattakymmentä vuotta passittanut kavaljeereja helvettiin ja että heidätkin oli määrätty samaan reissuun. Oh, sitä noita-akkaa!

"Mene ulos!" jatkoi majuri. "Kerjää leipäsi maantieltä! Sinulla ei pidä oleman iloa hänen rahoistaan, sinä et asu hänen tiloillaan. Nyt tuli Ekebyn majurinrouvan loppu. Sinä päivänä, jona sinä astut jalkasi minun kynnykseni yli, minä tapan sinut."

"Ajatko sinä minut pois minun omasta kodistani?"

"Sinulla ei ole kotia. Ekeby on minun."

Majurinrouvan valtaa voimattomuuden henki. Hän väistyy aina ovelle, ja majuri seuraa hänen kintereillään.

"Sinä, joka olet ollut minun elämäni onnettomuus", valittaa rouva, "onko sinulla nyt valta tehdä minulle tämäkin?"

"Ulos, ulos!"

Rouva nojaa ovenpieleen, panee kätensä ristiin ja painaa ne kasvoilleen. Hän ajattelee äitiänsä ja mutisee itsekseen:

"Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, olkoon maantie kotisi, olkikupo vuoteesi! Niin se vain käy. Niin käy."

Mutta Bron hyvä vanha rovasti ja Munkerudin laamanni, ne tulivat nyt majuri Samzeliuksen luo ja koettivat rauhoittaa häntä. He sanoivat hänelle, että hänen on parasta unohtaa kaikki nuo vanhat jutut, antaa kaiken olla sillänsä, unohtaa ja antaa anteeksi.

Majuri pudistaa lempeät kädet pois olkapäältänsä. Häntä on hirmuista lähestyä, niinkuin Kristian Berghiä äsken.

"Se ei ole suinkaan vanha juttu", huutaa hän. "Minä en ole tiennyt siitä mitään ennen kuin tänään. Minä en ole ennen voinut rangaista avionrikkojaa."

Sen kuullessaan kohottaa majurinrouva päänsä ja saa entisen rohkeutensa.

"Ennen marssit sinä itse ulos kuin minä. Luuletko sinä, että minä väistyn sinua", sanoo hän. Ja hän astuu ovelta peremmälle.

Majuri ei vastaa, mutta hän vartioi vaimonsa jokaista liikettä, ollakseen valmis iskemään, jos ei muuten pääsisi hänestä erilleen.

"Auttakaa minua, hyvät herrat", huutaa rouva, "että saan tuon miehen köysiin ja ulos, kunnes hänen järkensä jälleen selviää! Muistakaa, kuka minä olen ja kuka hän on! Ajatelkaa sitä, ennen kuin minun täytyy väistyä häntä. Minä hoidan kaikki Ekebyn asiat, ja hän istuu päivät päästään syöttämässä karhuja luolassa. Auttakaa minua, hyvät ystävät ja naapurit! Täällä joudutaan loputtomaan kurjuuteen, jos minua ei täällä ole. Talonpoika elää minun metsieni hakkuulla ja minun takkirautani vedolla. Hiilenpolttaja saa toimeentulonsa hankkimalla hiiliä minulle, lauttamies uittamalla hirsiäni. Minä se jakelen kaiken rikkautta tuottavan työn. Sepät, käsityöläiset ja tukkimiehet elävät minua palvelemalla. Uskotteko te, että tuo voi jatkaa minun työtäni? Minä sanon teille: jos te ajatte minut ulos, niin laskette nälänhädän sisään."

Taas nostetaan joukko käsiä auttamaan majurinrouvaa, taas lasketaan lempeitä käsiä sovittelevasti majurin olkapäille.

"Ei", sanoo hän, "pois te siitä! Kuka tahtoo puolustaa avioliitonrikkojaa? Minä sanon teille, minä, että jollei hän lähde mielihyvällä, otan minä hänet ja kannan karhujeni ruoaksi."

Niin laskeutuvat taas kohotetut kädet.

Silloin, suurimmassa hädässä, kääntyy majurinrouva kavaljeerien puoleen.

"Sallitteko tekin, kavaljeerit, että minut ajetaan pois omasta kodistani? Olenko minä antanut teidän paleltua ulkona lumessa talvella, olenko minä kieltänyt teiltä muikeaa olutta ja makeata viinaa? Pyysinkö minä palkintoa, kun annoin teille ruokaa ja vaatteita? Ettekö te ole leikkineet minun jaloissani, turvallisina kuin lapset äidin helmoissa? Eikö tanssi ole teiskunut saleissani? Eikö hupi ja nauru ole olleet teidän jokapäiväinen leipänne? Älkää antako tämän miehen, joka on ollut minun elämäni onnettomuus, ajaa minua pois omasta kodistani, kavaljeerit! Älkää antako minun joutua mieron kiertäjäksi!"

Ne sanat kuullessaan oli Gösta Berling hiipinyt erään kauniin, tummatukkaisen tytön luo, joka oli istunut suuressa pöydässä.

"Sinä olit viisi vuotta sitten paljon Borgin kartanossa, Anna", hän sanoo. "Tiedätkö sinä, majurinrouvako se sanoi Ebba Dohnalle, että minä olin virkaheitto pappi?"

"Auta majurinrouvaa, Gösta!" on tytön ainoa vastaus.

"Sinä ymmärrät, että minä tahdon ensin tietää, onko hän tehnyt minusta murhaajan."

"Oh, Gösta, mitä ajatuksia nuo ovat? Auta häntä, Gösta!"

"Sinä et tahdo vastata, huomaan minä. Siis on Sintram puhunut totta." Ja Gösta menee takaisin kavaljeerien joukkoon. Hän ei nosta sormeansakaan auttaakseen majurinrouvaa.

Oi, miksi pisti majurinrouva kavaljeerit eri pöytään, kaakeliuunin nurkkaan! Nyt ovat yön ajatukset heränneet heidän aivoissaan, nyt leimuaa heidän kasvoillaan viha, joka ei ole pienempi kuin majurinkaan.

Armottoman kovina he vaikenevat hänen rukoillessaan.

Eikö kaikki, mitä he näkevät, vahvista vain yön näkyjä?

"Kyllä huomaa, ettei hän ole saanut sopimustaan uudistetuksi", mutisee yksi.

"Mene helvettiin, noita-akka!" huutaa toinen. "Oikeuden mukaan pitäisi juuri meidän ajaa sinut ovesta."

"Naudat", huutaa kavaljeereille vanha, heikko Eberhard-setä, "ettekö te ymmärrä, että sehän oli Sintram?"

"Tietysti ymmärrämme, tietysti tiedämme", vastaa Julius, "mutta entäpä sitten? Eikö se voi olla totta kuitenkin kaikitenkin? Eikö Sintram käy paholaisen asioilla? Eikö heillä ole läheiset välit?"

"Mene sinä, Eberhard, mene ja auta häntä", he pilkkaavat. "Sinä et usko helvettiin, sinä. Mene sinä."

Ja Gösta Berling seisoo hiljaa, sanatonna, liikkumatta.

Ei, tältä uhkaavalta, mutisevalta, riitelevältä kavaljeerijoukolta ei majurinrouva saa apua.

Silloin hän peräytyy taas ovelle ja nostaa kasvoilleen kätensä, jotka ovat ristissä.

"Kiellettäköön sinut niinkuin minut kielsit", hän huutaa itsekseen katkerassa surussaan. "Olkoon maantie kotisi, olkikupo vuoteesi!"

Sitten hän laskee toisen kätensä ovenripaan, mutta toisen kohottaa korkeutta kohti.

"Huomatkaa se, te, jotka nyt annatte minun suistua! Huomatkaa se, että teidän hetkenne pian tulee! Te hajoatte, ja teidän paikkanne on jäävä autioksi. Kuinka te voitte seistä, kun minä en tue teitä? Sinä, Melchior Sinclaire, jolla on raskas käsi ja joka annat vaimosi tuntea sitä, varo itseäsi! Sinä, Brobyn pappi, nyt tulee rangaistus! Kapteeninrouva Uggla, varo kotiasi, köyhyys tulee! Te nuoret kauniit naiset, Elisabet Dohna, Marianne Sinclaire, Anna Stjärnhök, älkää luulko, että minä olen ainoa, jonka täytyy paeta kodistaan. Ja kavahtakaa itseänne, kavaljeerit, nyt tulee myrsky maahan. Teidät lakaistaan pois maasta, nyt on teidän päivänne laskenut, nyt se on totisesti laskenut! Minä en valita itseäni, vaan teitä, sillä myrsky lentää ympäri korvienne, ja kuka voi seistä, kun minä olen kaatunut? Ja minun sydämeni vaikeroi köyhän kansan tähden. Kuka antaa sille työtä, kun minä olen poissa?"

Nyt avaa majurinrouva oven, mutta silloin kohottaa kapteeni Kristian päänsä ja kysyy:

"Kuinka kauan täytyy minun maata tässä sinun jaloissasi, Margareta Celsing? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi, jotta minä saan nousta ja sotia sinun puolestasi?"

Silloin käy majurinrouva ankaran sisäisen taistelun; mutta hän tietää, että jos hän antaa Kristian Berghille anteeksi, silloin tämä nousee ja sotii hänen miehensä kanssa, ja silloin tulee miehestä, joka on rakastanut häntä uskollisesti neljäkymmentä vuotta, murhaaja.

"Pitääkö minun vielä antaa anteeksi?" sanoo hän. "Etkö sinä ole syypää kaikkeen onnettomuuteeni, Kristian Bergh? Mene kavaljeerien joukkoon ja iloitse työstäsi!"

Niin meni majurinrouva. Hän meni tyynenä, jättäen jälkeensä kauhun. Hän suistui, mutta suuruutta oli hänen alennuksessaankin. Hän ei vaipunut hentomieliseen suruun, vaan vielä vanhuudessaan hän riemuitsi nuoruutensa rakkaudesta. Hän ei vaipunut valituksiin ja surkeaan itkuun jättäessään kaiken, hän ei pelännyt lähteä kerjuupussi ja ryhmysauva kädessä kiertämään maailmanrantaa. Hän sääli ainoastaan köyhiä talonpoikia ja iloisia, huolettomia Lövenin rantain asukkaita, köyhiä kavaljeereja, kaikkia, joita hän oli suojellut ja pitänyt pystyssä.

Hän oli kaikkien hylkäämä, ja silti oli hänellä voimaa karkottaa luotaan viimeinen ystävänsä, ettei tekisi hänestä murhaajaa.

Hän oli merkillinen nainen, suuri voimassa ja toiminnanhalussa. Me emme niinkään heti näe hänen vertaistansa.

Seuraavana päivänä lähti majuri Samzelius pois Ekebystä ja muutti omaan kartanoonsa Sjöhön, joka on aivan lähellä suurta tehdasta.

Altringerin testamentissa, jolla majuri sai tehtaat, oli selvästi määrätty, ettei yhtään niistä saanut myydä tai lahjoittaa, vaan että majurin kuoltua kaiken piti joutua perinnöksi hänen vaimolleen tahi tämän perillisille. Kun majuri siis ei voinut hajoittaa tuota vihattua perintöä, hän asetti kavaljeerit sitä hallitsemaan, uskoen sillä tavoin tuottavansa Ekebylle ja kuudelle muulle tehtaalle suurimman vahingon.

Kun nyt ei kukaan maassa epäillyt, että ilkeä Sintram kävi paholaisen asioilla, ja kun kaikki, mitä hän oli luvannut heille, nyt loistavasti toteutui, niin olivat kavaljeerit ihka varmoja siitä, että sopimus menee tuiki täsmällensä täytäntöön. Ja vahvasti he olivat päättäneet, etteivät sen vuoden kuluessa tee mitään järkevää tai hyödyllistä ja akkamaista; aivan vakuuttuneita he olivat myös, että majurinrouva oli paha noita, joka oli tahtonut heidän turmiotansa.

Vanha Eberhard-setä, filosofi, ivasi heidän luulojaan, mutta kuka välitti hänenlaisestaan, joka oli epäuskossaan niin itsepäinen, että jos hän olisi maannut vaikka keskellä kadotuksen liekkejä ja nähnyt kaikkien pirujen ympärillään irvistelevän, hän olisi väittänyt, ettei piruja ole olemassa, koska niitä ei voi olla, sillä Eberhard-setä oli suuri filosofi.

Gösta Berling ei sanonut kenellekään, mitä hän uskoi. Varmasti hän tunsi olevansa majurinrouvalle varsin vähässä kiitollisuuden velassa siitä, että rouva oli tehnyt hänestä Ekebyn kavaljeerin; parempi olisi hänestä nyt ollut maata maan povessa kuin kantaa tunnollansa tietoa, että oli syypää Ebba Dohnan itsemurhaan. Hän ei kohottanut kättänsä kostaakseen majurinrouvalle, mutta ei myös auttaakseen häntä. Hän ei voinut sitä tehdä. Mutta kavaljeerit olivat nyt päässeet suureen valtaan ja kunniaan. Joulu oli parhaillaan juhlineen ja huveineen, kavaljeerien sydämet olivat riemua täynnä, ja jos suru lie painanut Gösta Berlingin mieltä, ei hän kantanut sitä kasvoillaan eikä huulillaan.

Neljäs luku

GÖSTA BERLING, RUNOILIJA

Joulu oli, ja tanssiaiset piti pantaman toimeen Borgin kartanossa.

Siihen aikaan, ja siitä on nyt kai lähes kuusikymmentä vuotta, asui Borgissa eräs nuori kreivi Dohna; vastanainut hän oli, ja nuori, kaunis kreivitär hänellä oli. Olipa varmasti oleva hauskaa vanhassa kreivinkartanossa.

Kutsu oli tullut myöskin Ekebyhyn, mutta siellä huomattiin, että kaikista, jotka sinä vuonna viettivät joulua siellä, oli Gösta Berling, runoilijaksi kutsuttu, ainoa, joka halusi mennä.

Borg ja Ekeby ovat molemmat pitkän Lövenin rannalla, mutta toinen toisella puolen, toinen toisella. Borg oli Svartsjön pitäjässä, Ekeby Bron. Kun järveä ei voi kulkea, on Ekebystä Borgiin parin peninkulman matka.

Köyhä Gösta Berling — siihen juhlaan varustivat vanhat herrat hänet aivan kuin hän olisi ollut kuninkaanpoika ja kuin hänen olisi tullut kantaa kuningaskunnan kunniaa.

Hännystakki välkkyvine nappeineen oli uusi, röyhelys kankea, ja kiiltonahkaiset kengät hohtivat. Hänellä oli hienonhieno majavannahkaturkki ja sopulinnahkainen lakki vaaleilla, kiharaisilla hiuksillaan. He käskivät levittää hopeakyntisen karhunnahan hänen kilpa-ajorekeensä ja antoivat hänen ajettavakseen mustan Don Juanin, tallin ylpeyden.

Hän vihelsi valkoista Tankrediansa ja tarttui punottuihin ohjaksiin. Riemuiten hän lähti rikkauden ja komeuden loistoissa Borgiin, hän joka jo loisti kyllin ruumiinsa kauneutta ja henkensä leikkivää neroa.

Hän lähti aikaisin aamupäivällä. Oli sunnuntai, ja hän kuuli virrenveisuuta Bron kirkosta ajaessaan sen ohi. Sitten hän ajoi kolkkoa metsätietä Bergaan, jossa kapteeni Uggla siihen aikaan asui. Siellä hän aikoi viipyä päivällisillä.

Berga ei ollut suinkaan rikkaan miehen koti. Nälkä tunsi tien kapteenin turvekattoiseen virkataloon, mutta se otettiin vastaan pilalla, sitä huvitettiin laululla ja leikillä kuten muitakin vieraita, ja se meni pois yhtä vastahakoisesti kuin nämäkin.

Vanha mamseli Ulrika Dillner, hän joka hoiti kotitoimia ja kutoi kankaita Bergan talossa, seisoi rappusilla ja toivotti Gösta Berlingin tervetulleeksi. Neiti lyykisti hänelle, ja irtokiharat, jotka riippuivat hänen ruskeiden, tuhatryppyisten kasvojensa ohimoilla, tanssivat ilosta. Saliin hän vei Gösta Berlingin, ja sitten hän alkoi kertoa talonväestä ja heidän moninaisista vaiheistansa.

Huoli odotti oven takana, sanoi hän, tuimat ajat oli Bergan kartanossa.
Heillä ei ollut edes piparjuurta suolaiseen päivällislihaan, vaan
Ferdinand ja tytöt olivat valjastaneet Disan reen eteen ja lähteneet
sitä lainaamaan Munkerudista.

Kapteeni oli metsällä taasen ja tuo kai sieltä sitkeän jäniksen, johon saa valmistaessa tuhrata enemmän voita kuin koko otus maksaa. Moista sanoi kapteeni ruoan hankkimiseksi taloon. Ja menisihän sekin mukiinsa, kun hän vain ei toisi kettua, kelvotonta, kurjinta elukkaa, minkä Herramme on luonut, hyödytön sekä kuolleena että elävänä.

Ja kapteeninrouva, niin, hän ei ollut vielä noussut vuoteesta. Hän loikoi yhä lukien romaania, kuten hän päivät päästään teki. Ei häntä ollut luotu työhön, sitä Herran enkeliä.

Ei, työtä sai tehdä se, joka oli näin vanha ja harmaa kuin Ulrika Dillner. Yöt ja päivät hän sai puurtaa pitääkseen talorähjää pystyssä. Eikä se ollut aina liioin helppoa, sillä, toden tunnustaen, kerran ei heillä ollut talossa koko talvena muuta liharuokaa kuin karhunkinkkua. Eikä hän suurta palkkaa odottanut, pennin pyöreääkään hän ei ollut vielä nähnyt, mutta eiväthän ne nakanne häntä maantiellekään sitten kun hän ei enää jaksa ruokansa edestä ahertaa. Ne, talonväki, pitivät seuramamseliakin ihmisenä, ja kyllä ne saattavat kerran vanhan Ulrikan kunnialla hautaan, jos heillä on millä arkun ostaa.

"Sillä kuka tietää, kuinka tässä käy!" puhkeaa hän sanomaan ja pyyhkii silmiänsä, jotka aina olivat niin kerkeät kyyneltymään. "Me olemme velkaa ilkeälle ruukinpatruuna Sintramille, ja hän ottaa ehkä meiltä kaikki. Tosin on Ferdinand nyt kihloissa rikkaan Anna Stjärnhökin kanssa, mutta se Anna, se väsyy, se väsyy häneen. Ja mihin me sitten joudumme, me, joilla on kolme lehmää ja yhdeksän hevosta, ja nuo meidän iloiset nuoret neidit, jotka tahtovat lentää tanssiaisista tanssiaisiin; me, kuivine peltoinemme, jotka eivät mitään kasva, ja meidän kiltti Ferdinandimme, josta ei koskaan tule oikeata miestä! Mikä perii koko tämän siunatun talon, jossa viihtyy kaikki muu mutta ei työ?"

Mutta päivällisen aika läheni ja talonväki kokoontui. Kiltti Ferdinand, talon lauhkea poika, ja iloiset tyttäret tulivat kotiin ja toivat lainaamansa piparjuuret. Kapteeni tuli järveltä päin, avantokylvyn ja metsänjuoksun vahvistamana. Hän paiskasi ikkunan auki saadakseen raitista ilmaa ja pudisti Göstan kättä miehen voimalla. Ja kapteeninrouva tuli, kahisten silkissä, ja leveät pitsit ulottuivat aina hänen valkoisten kättensä sormille, joita Gösta sai suudella.

Kaikki tervehtivät iloiten Göstaa, leikkipuhe lensi seuraan, iloisesti he kyselivät häneltä:

"Kuinka te voitte siellä Ekebyssä, kuinka voitte siellä luvatussa maassa?"

"Maito ja hunaja siellä vuotavat", hän vastasi silloin. "Me tyhjennämme vuoret raudasta ja täytämme kellarit viinillä. Pelto kantaa kultaa, jolla me silaamme elämän kurjuudet, ja metsä hakataan kumoon ja rakennetaan siitä keiliratoja ja huvihuoneita."

Mutta kapteeninrouva huokasi ja hymyili vastauksen kuullessaan ja hänen huuliltansa tunkihe yksi ainoa sana:

"Runoilija!"

"Monta syntiä on minun tunnollani", vastasi Gösta, "mutta koskaan en ole kirjoittanut runon pätkää."

"Sinä olet sittenkin runoilija, Gösta, sen lisänimen saat pitää. Sinä olet elänyt useampia runoja kuin meidän runoilijamme ovat kirjoittaneet."

Sitten puhui kapteeninrouva, lempeästi kuin äiti, Göstan turhaan kulutetusta elämästä. "Minä tahdon elää nähdäkseni sinusta tulevan miehen", sanoi hän. Ja Göstasta tuntui suloiselta, että häntä kiihoitti eloon tuo hellä nainen, joka oli niin uskollinen ystävä ja jonka voimakas, haaveileva sydän hehkui suurten tekojen rakkautta.

Mutta kun he olivat nousseet hauskalta aterialta ja nauttineet piparjuurilihaa ja kaalia ja tippaleipiä ja jouluolutta ja Gösta oli saanut heidät hymyilemään ja kyynelöimään kertomalla majurista ja majurinrouvasta ja Brobyn papista, kuului pihalta kulkusten kilinää, ja heti kohta astui heidän keskeensä ilkeä Sintram.

Hän loisti tyytyväisyyttä kaljusta kiireestä aina pitkiin, latuskaisiin jalkoihinsa asti. Hän keikutti pitkiä käsiään ja väänteli naamaansa. Huomasi helposti hänen tuovan huonoja uutisia.

"Oletteko kuulleet", kysyi tuo ilkeä, "oletteko kuulleet, että tänä
päivänä on ensi kertaa kuulutettu Anna Stjärnhök ja rikas Dahlberg
Svartsjön kirkossa? Anna Stjärnhök mahtoi unohtaa, että oli kihloissa
Ferdinandin kanssa."

He eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet. He hämmästyivät ja surivat.

Jo kuvittelivat he mielessään kotinsa hävitettynä tuon ilkiön velan suoritukseksi: rakkaat hevoset myydään ja samoin kuluneet huonekalut, jotka oli peritty kapteeninrouvan kotoa. He näkivät iloisen elämän loppuvan juhlinensa ja matkoinensa tanssiaisista tanssiaisiin. Karhunkinkku oli joutuva taas pöydälle, ja nuorten täytyisi hajota kotoa vieraita palvelemaan.

Kapteeninrouva hyväili poikaansa ja antoi hänen tuntea iäti pysyvän rakkauden lohdutusta.

Mutta — istuihan Gösta Berling heidän joukossaan, ja tuo voittamaton hautoi tuhatta suunnitelmaa päässään.

"Kuulkaa", huusi hän, "vielä ei ole aika vaikerrella. Svartsjön papinrouva se on tämän tempun tehnyt. Hän on saanut Annan valtaansa, kun Anna nyt meni asumaan pappilaan. Hän se on saanut Annan hylkäämään Ferdinandin ja ottamaan vanhan Dahlbergin, mutta vielä he eivät ole vihityt, eivätkä mene vihille. Minä puhun hänen kanssaan, minä riistän hänet papin väeltä ja sulhaselta. Minä tuon hänet tänne, tullessani ensi yönä. Sitten ei vanha Dahlberg hyödy hänestä enää mitään."

Niin päätettiin. Gösta lähti yksin Borgiin, saamatta kyyditä ainoatakaan noista iloisista neidoista, mutta lämpimin onnentoivotuksin ajattelivat kotiinjäävät hänen matkaansa. Ja Sintram, joka jo riemuitsi, että nyt tulee vanha Dahlberg peijatuksi, päätti jäädä Bergaan nähdäkseen, miten Gösta palaa ja tuo uskottoman tullessaan. Kääripä hän suopeuden puuskassa Göstan ympärille viheriäisen matkavyönsäkin, jonka itse mamseli Ulrika oli hänelle lahjoittanut.

Mutta kapteeninrouva tuli rappusille, kädessään kolme pientä, punasiteistä kirjaa.

"Ota nämä", sanoi hän Göstalle, joka jo istui reessä, "ota nämä, jollet onnistu! Se on 'Corinne', madame Staëlin 'Corinne'. En tahdo, että ne menevät huutokaupassa."

"Kyllä onnistun."

"Oi, Gösta, Gösta", sanoi kapteeninrouva ja silitti kädellään hänen päätänsä, "vahvoin ja heikoin ihmisistä. Pitkänkö aikaa muistat, että muutamien köyhäin raukkojen onni on sinun kädessäsi."

Taas kiiti Gösta pitkin maantietä, musta Don Juan edessä, valkea Tankred perässä, ja seikkailun riemu täytti hänen sydämensä. Nuori valloittaja hän tunsi olevansa: innon henki hehkui hänessä.

Tie vei hänet Svartsjön pappilan ohi. Hän kiepahutti sinne ja kysyi, eikö hän saisi viedä Anna Stjärnhökiä tanssiaisiin. Ja hän sai. Kauniin, itsepäisen tytön hän sai rekeensä. Kuka ei tahtoisi kiitää mustan Don Juanin reessä!

Nuoret olivat ensin ääneti, mutta sitten alkoi Anna Stjärnhök keskustelun, uhkapäisenä kuin itse ylimielisyys.

"Onko Gösta kuullut, mitä pappi kuulutti tänään kirkossa?"

"Kuuluttiko, että sinä olet kaunein tyttö Lövenin ja Klara-joen mailla?"

"Gösta on tuhma, mutta senhän ihmiset tietävät. — Hän kuulutti minua ja ukko Dahlbergia."

"Totta tosiaan, olisinko antanut sinun istua rekeen ja itse istunut tänne taakse, jos tuon olisin tiennyt! Totta tosiaan, olisinko sinua tanssiaisiin vienyt."

Ja ylpeä perijätär vastasi:

"Olisin minä päässyt perille ilman Gösta Berlingiäkin."

"Onpa kuitenkin sääli sinua, Anna", sanoi Gösta miettivästi, "etteivät isäsi ja äitisi ole elossa. Nyt olet sellainen kuin olet, eikä kukaan voi vakavasti sinuun luottaa."

"Vielä suurempi sääli, ettet sanonut tuota ennemmin, niin olisi joku toinen saanut viedä minut tanssiaisiin."

"Papinrouva ajattelee niinkuin minäkin, että sinä tarvitset isänsijaisen, muutoin ei hän olisi pannut sinua aisapariksi noin vanhalle kaakille."

"Ei se papinrouva sitä ole määrännyt."

"Oh, Herra varjele, itsekö sinä valitsit niin pulskan miehen."

"Hän ei ota minua rahojen tähden."

"Ei, ne vanhat juoksevat vain sinisten silmäin ja punaisten poskien tähden, ja ne ovat kauhean suloisia, kun niin tekevät."

"Oh, Gösta, ettet häpeä!"

"Mutta muista ja tiedä se, että tästä lähin et enää saa leikkiä nuorten miesten kanssa. Nyt loppui tanssi ja leikit. Sinun paikkasi on sohvan nurkassa — tai ehkäpä aiot lyödä viiraa[6] ukko Dahlbergin kanssa?"

He vaikenivat sitten, kunnes nousivat Borgin jyrkkiä mäkiä.

"Kiitos kyydistä! Taitaapa aikaa mennä, ennen kuin vasta ajan Gösta
Berlingin kanssa."

"Kiitos luvasta! Monta tunnen, jotka ovat katuneet päivää, jolloin ajoivat kemuihin sinun kanssasi."

Ei ollut kovin lauhkea seudun uhkamielinen kaunotar, kun hän nyt astui tanssisaliin ja silmäsi kokoutuneita vieraita.

Ennen muita hän näki pienen, kaljupäisen Dahlbergin ja hänen vieressään pitkän, solakan vaaleakiharaisen Gösta Berlingin. Hän olisi tahtonut ajaa heidät molemmat salista ulos.

Hänen sulhasensa tuli pyytämään häntä tanssiin, mutta Anna otti hänet vastaan musertavan hämmästyneenä.

"Tanssiiko hän? Eihän se ole hänen tapaistaan!"

Ja tytöt tulivat onnittelemaan häntä.

"Älkää teeskennelkö, tytöt! Ei teidän tarvitse luulla, että kukaan ukko Dahlbergiin rakastuu. Mutta hän on rikas, ja minä olen rikas, ja se lyö hyvin yksiin."

Vanhat rouvat tulivat hänen luoksensa, puristivat hänen valkoista kättänsä ja puhuivat elämän suurimmasta onnesta.

"Onnitelkaa pastorinrouvaa", sanoi hän silloin. "Hän iloitsee enemmän kuin minä."

Mutta tuossa seisoi Gösta Berling, tuo iloinen kavaljeeri, jota tervehdittiin riemulla hänen raikkaan hymynsä ja kauniiden sanojensa vuoksi, sanojen jotka seuloivat kultahietaa elämän harmaalle kankaalle. Ei koskaan ennen ollut Anna Stjärnhök nähnyt häntä sellaisena kuin tänä iltana. Ei ollut hän suinkaan ulos nakattu, hyljätty, koditon kujeveikko, ei: kuningas miesten joukossa hän oli, syntyisin kuningas.

Gösta ja muut nuoret miehet liittoutuivat Annaa vastaan. Hänen tuli saada huomata, kuinka pahoin hän teki, kun antoi itsensä ja kauniit kasvonsa ja suuret rikkautensa vanhalle ukolle. Ja he istuttivat häntä kymmenen tanssin ajan. Hän kiehui kiukusta.

Yhdenteentoista tanssiin tuli pyytämään eräs kaikkein halvimmista, raukka, jonka kanssa kukaan muu ei tahtonut tanssia.

"Leipä loppui, palttu pöydälle", sanoi Anna.

Leikittiin panttisilla. Vaaleakiharaiset tytöt panivat päänsä yhteen ja tuomitsivat hänet suutelemaan miestä, josta hän enin piti. Ja ilkkuvin huulin he odottivat näkevänsä, että tuo ylpeä kaunotar suutelisi ukko Dahlbergia.

Mutta hän suoristihe, uhkeana vihassaan, ja sanoi:

"Enkö saa yhtä hyvin antaa korvapuustia sille, josta pidän vähimmin?"

Silmänräpäyksessä tulistui Göstan poski hänen lujan kätensä iskusta. Gösta lensi hehkuvanpunaiseksi, mutta hillitsi itsensä, tarttui hänen käteensä, piti sitä sekunnin kiinni ja kuiskasi:

"Tule puolen tunnin päästä alakertaan punaiseen vieraskamariin!"

Hänen siniset silmänsä säteilivät Annalle ja kietoivat hänet kuin taikakahlein. Anna tunsi, että hänen täytyi totella.

Siellä punaisessa huoneessa hän kohteli Göstaa ylpeästi ja kovin sanoin.

"Mitä se Gösta Berlingiin kuuluu, kenen kanssa minä menen naimisiin?"

Göstalla ei vielä ollut lempeät sanat huulillaan, eikä hänestä ollut viisasta heti puhua Ferdinandista.

"Minusta ei se rangaistus ollut liian ankara, että sait istua kymmenen tanssia. Mutta sinun mielestäsi on luvallista rankaisematta rikkoa valoja ja lupauksia. Jos parempi mies kuin minä olisi ottanut rangaistuksen huolekseen, olisi hän ehkä toimittanut sen ankarammin."

"Mitä minä sitten olen tehnyt sinulle ja teille muille, kun ette anna minun olla rauhassa? Rahojeni tähden te minua vainoatte. Löveniin minä ne viskaan, haratkoon sitten kuka tahtoo ne sieltä."

Hän pani kädet kasvoillensa ja itki kiukusta.

Silloin heltyi runoilijan sydän. Hän häpesi ankaruuttaan. Hän puhui hyväilevällä äänellä.

"Ah, lapsi, anna minulle anteeksi! Anna anteeksi kurjalle Gösta Berlingille! Ei kukaan välitä siitä, mitä sellainen raukka sanoo tai tekee, sen sinä kyllä tiedät. Ei kukaan itke hänen vihaansa, yhtä hyvin voisi itkeä itikan puremaa. Se oli hulluutta, mutta minä tahdoin estää meidän kauneimman ja rikkaimman tyttömme menemästä tuolle vanhalle. Ja nyt olen minä tuottanut vain surua sinulle."

Hän istahti sohvalle Annan viereen. Hiljaa hän laski kätensä Annan vyötäreille tukeakseen häntä ja sovittaakseen hyväilevän hellästi.

Anna ei väistynyt. Hän painautui hänen puoleensa, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja itki nojaten kaunista päätänsä hänen olkaansa vasten.

Oi runoilija, sinä vahvin ja heikoin ihmisistä, eipä näiden käsien pitänyt levätä sinun kaulallasi.

"Jos minä olisin tämän tiennyt", kuiskasi Anna, "silloin en koskaan olisi ottanut tuota ukkoa. Minä olen katsellut sinua tänä iltana, kukaan ei ole sellainen kuin sinä."

Mutta kelmeiden huuliensa välistä sai Gösta puristetuksi:

"Ferdinand."

Anna vaiensi hänet suudelmalla.

"Hän ei ole mitään, ei kukaan ole enempi sinua. Sinulle olen uskollinen."

"Minä olen Gösta Berling", sanoi Gösta synkästi, "minun kanssasi et sinä voi mennä naimisiin."

"Sinua minä rakastan, ylhäisin miehistä olet sinä. Ei mitään tarvitse sinun tehdä, ei mitään tarvitse sinun olla. Sinä olet syntynyt kuninkaaksi."

Silloin kiehui runoilijan veri. Anna oli kaunis ja suloinen rakkaudessaan. Gösta sulki hänet syliinsä.

"Jos tahdot tulla omakseni, et voi jäädä enää pappilaan. Anna minun viedä sinut jo tänä yönä Ekebyhyn, siellä minä tiedän suojella sinua, kunnes voimme viettää häät."

* * * * *

Siitä tuli huimaava matka sinä yönä. Totellen rakkautensa käskyä he antoivat Don Juanin kiidättää itseänsä. Tuntui kuin jalaksien kitinä olisi ollut hyljättyjen valitusta. Mitä huolivat he siitä? Anna riippui Göstan kaulassa, ja Gösta seisoi kumarassa ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Voiko autuutta mitään verrata varkain saadun riemun suloon!"

Mitä merkitsi kuuluttaminen? He rakastivat. Ja ihmisten viha! Gösta Berling uskoi kohtaloon, kohtalo oli pakottanut heitä: kohtaloa vastaan ei kukaan voi taistella.

Vaikka tähdet olisivat olleet hääkynttilöitä, jotka oli sytytetty Annan häiksi, ja Don Juanin kulkuset kirkonkellot, jotka nyt kutsuivat kansaa katsomaan Annan ja ukko Dahlbergin vihkimistä, niin olisi hänen kumminkin täytynyt paeta Gösta Berlingin kanssa. Niin mahtava on kohtalo.

He olivat onnellisesti sivuuttaneet pappilan ja Munkerudin. Heillä oli nyt ensin kaksi neljännestä Bergaan ja sieltä sitten kaksi neljännestä Ekebyhyn. Tie kulki metsänreunaa; heidän oikealla puolellaan oli tummia vuoria, vasemmalla pitkä, valkea laakso.

Silloin ryntäsi Tankred reen luo. Se laukkasi niin että vatsa maata viisti. Kauhusta ulvoen se hyppäsi rekeen ja ryömi Annan jalkoihin.

Don Juan vavahti ja lähti laukkaan.

"Susia!" sanoi Gösta Berling.

He näkivät pitkän, harmaan jonon viilettävän aidan vartta. Siellä oli ainakin tusina niitä.

Anna ei pelännyt. Päivä oli ollut siunatun seikkailurikas, ja yöstä uhkasi tulla yhtäläinen. Se oli elämää — kiitää yli kiteilevän lumen, uhmaten petoja ja ihmisiä.

Gösta noitui, kumartui eteenpäin ja antoi Don Juanille piiskalla aimo läiskyn.

"Pelkäätkö?" kysyi hän.

"Ne aikovat oikaista tuonne eteemme, jossa tie tekee mutkan."

Don Juan juoksi, kiitäen kilpaa metsän villipetojen kanssa, ja Tankred ulvoi raivosta ja pelosta. He ehtivät tienmutkaan samassa kuin sudetkin, ja Gösta karkotti ensimmäisen piiskalla.

"Ah, Don Juan, poikani, kuinka helposti jättäisit kaksitoista sutta kintereillesi, jos sinulla ei olisi meitä ihmisiä vedettävänä."

He sitoivat viheriän matkavyön reen perään. Sudet pelkäsivät sitä ja pysyivät hetkisen kauempana. Mutta kun ne pääsivät pelostaan, hyökkäsi yksi niistä läähättäen, riippuvin kielin ja kita auki reen luo. Silloin otti Gösta madame Staëlin 'Corinnen' ja nakkasi sen suden kitaan.

Taas he saivat hetkiseksi hengenrauhan, pedot repivät saalista, ja sitten he tunsivat taaskin tempauksia, kun sudet kiskoivat viheriätä matkavyötä, ja kuulivat niiden läähätyksen. He tiesivät, ettei ole yhtään ihmisasuntoa ennen Bergaa, mutta kuolemaa pahemmalta tuntui Göstasta nähdä noita pettämiänsä. Hän aavisti myöskin, että hevonen pian väsyy, ja mikä silloin heidät perii?

Silloin he näkivät Bergan talon metsänreunassa. Kynttilät paloivat ikkunoissa. Gösta kyllä tiesi, kenen vuoksi.

Kuitenkin — nyt sudet pakenivat, peljäten ihmisten läheisyyttä, ja Gösta ajoi Bergan ohi. Hän ei päässyt kumminkaan kauemmaksi kuin paikalle, missä tie taaskin sukeltaa metsään, kun hän näki tumman rykelmän edessään — sudet odottivat häntä.

"Käännytään takaisin pappilaan ja sanotaan, että oltiin huviajelulla tähtivalossa. Tämä ei onnistu."

He käänsivät hevosen, mutta samassa silmänräpäyksessä kihisivät sudet reen ympärillä. Harmaat hahmot huhkivat heidän ohitsensa, valkoiset hampaat välkkyivät ammottavista kidoista ja hehkuvat silmät hohtivat. Ne ulvoivat nälästä ja verenhimosta. Välkkyvät hampaat olivat valmiit iskemään pehmeään ihmislihaan. Sudet hyppäsivät Don Juanin kimppuun ja riippuivat silavöistä. Anna ajatteli, söisivätköhän ne heidät kokonaan, vai jättäisivätkö mitään jäljelle, joten ihmiset huomisaamuna löytäisivät rikkirevittyjä jäseniä tallatulta, veriseltä hangelta.

"Nyt ollaan hengenvaarassa", sanoi Anna, kumartui ja tarttui Tankredia niskaan.

"Anna olla, se ei auta! Koiran tähden eivät hukat tänä yönä ole liikkeellä."

Niin sanoi Gösta ja käänsi Bergan pihaan, mutta sudet ajoivat häntä aina rappusille asti. Hänen täytyi puolustautua piiskalla.

"Anna", sanoi hän, kun he pysähtyivät rappujen eteen, "Jumala ei sitä tahtonut. Ole nyt reippaalla mielin; jos olet se nainen, jona sinua pidän, niin ole reippaalla mielin!"

Sisältä kuultiin kulkusten ääni ja tultiin ulos.

"Hän toi hänet", huusivat he, "hän toi Annan. Eläköön Gösta Berling!"
Ja tulleita riistettiin sylistä syliin.

Monta kysymystä ei tehty. Yö oli pitkälle kulunut, matkaajat olivat vielä tyrmistyneet vaarallisesta matkastaan ja tarvitsivat lepoa. Riitti jo, että Anna oli tullut.

Kaikki oli hyvin. Ainoastaan 'Corinne' ja viheriä matkavyö, mamselli
Ulrikan arvokas lahja, olivat hukassa.

* * * * *

Koko talo nukkui. Silloin nousi Gösta, pukeutui ja hiipi ulos. Hän otti aivan hiljaa Don Juanin tallista, vei sen reen eteen ja aikoi lähteä. Silloin tuli Anna Stjärnhök pihalle.

"Minä kuulin sinun menevän", sanoi hän. "Silloin nousin minäkin. Olen valmis lähtemään kanssasi."

Gösta meni hänen luoksensa ja otti häntä kädestä.

"Etkö sinä sitä vielä ymmärrä? Se ei saa tapahtua. Jumala ei sitä tahdo. Kuule nyt ja koeta ymmärtää. Minä olin täällä päivällisillä ja näin heidän tuskansa sinun uskottomuutesi tähden. Silloin minä lähdin Borgiin tuomaan sinua takaisin Ferdinandille. Mutta minä olen aina ollut raukka enkä koskaan muuksi muutu. Minä petin hänet ja otin sinut itselleni. Täällä elää vanha nainen, joka uskoo, että minusta tulee mies. Minä petin hänet. Ja toinen vanha raukka tahtoo täällä paleltua ja nähdä nälkää saadakseen vain kuolla ystäviensä parissa; mutta minä olin valmis antamaan ilkeän Sintramin anastaa hänen kotinsa. Sinä olit kaunis, ja synti suloinen. Gösta Berlingiä on niin helppo vietellä. Voi, mikä raukka minä olen! — Minä tiedän, miten he rakastavat kotiansa, nuo tuolla, mutta kumminkin olin valmis jättämään sen ryöstettäväksi. Unohdin kaiken sinun tähtesi, sinä olit niin suloinen rakkaudessasi. Mutta nyt, Anna, nyt kun minä näin heidän ilonsa, minä en tahdo ottaa sinua, en, sitä en voi. Sinä olet ainoa, joka olisit tehnyt minusta ihmisen, mutta minä en saa pitää sinua. Oi sinua, minun rakkaani! Hän tuolla taivaassa leikkii meidän tahdollamme. Nyt on aika meidän taipua hänen kurittavan kätensä alle. Sano, että sinä tästä päivästä tahdot ottaa kuormasi kantaaksesi! Kaikki tuolla luottavat sinuun. Sano, että jäät heidän luoksensa ja tulet heidän turvaksensa ja avuksensa! Jos sinä rakastat minua, jos sinä tahdot keventää minun syvää suruani, lupaa se minulle! Rakkaani, onko sydämesi niin suuri, että saatat voittaa itsesi ja samalla hymyillä?"

Anna suostui haltioituneena kieltäytymisen pyyntöön.

"Minä teen niinkuin tahdot — minä uhraudun ja hymyilen."

"Etkä vihaa köyhiä ystäviäni?"

Gösta hymyili surumielisesti.

"Niin kauan kuin rakastan sinua, rakastan minä heitä."

"Nyt vasta tunnen, millainen nainen sinä olet. On niin raskasta lähteä luotasi."

"Hyvästi, Gösta! Mene nyt, Jumalan haltuun! Minun rakkauteni ei saa houkutella sinua syntiin."

Hän kääntyi mennäkseen sisään. Gösta seurasi häntä.

"Unohdatko sinä minut pian?"

"Lähde nyt, Gösta! Me olemme vain ihmisiä!" Gösta viskautui rekeen, mutta silloin tuli Anna takaisin.

"Etkö ajattele susia?"

"Niitä juuri ajattelenkin, mutta ne ovat tehneet tehtävänsä. Minusta niillä ei ole enää huolta tänä yönä."

Vielä kerran hän kurotti kätensä Annan puoleen, mutta Don Juan tuli kärsimättömäksi ja lähti menemään. Gösta ei tarttunut ohjaksiin. Hän istui selin ja katsoi taakseen. Sitten hän kallistui reenlaitaa vasten ja itki epätoivoisesti.

"Minulla oli onnettareni ja minä ajoin hänet luotani. Itse ajoin hänet luotani. Miksi en häntä pitänyt?"

Oi Gösta Berling, vahvin ja heikoin ihmisistä!

Viides luku

LA CACHUCHA

Sotaratsu, sotaratsu! Sinä vanha, joka nyt seisot lieassa pellolla, muistatko nuoruuttasi?

Muistatko taistelun päiviä, sinä urhokas? Sinä porhalsit kuin siipien kantamana, sinun harjasi hulmusi ylläsi kuin liehuvat liekit, sinun mustilla ryntäilläsi loisti verivihma sakean vaahdon seassa. Kultasiloissa komeillen nelistit sinä, ja maa jyrisi sinun allasi. Sinä vapisit riemusta, sinä urhokas. Ah, miten sinä olit kaunis!

On harmaa hämäränhetki kavaljeerirakennuksessa. Suuressa huoneessa ovat kavaljeerien punaisiksi maalatut kirstut pitkin seiniä, ja heidän pyhävaatteensa riippuvat koukuissa nurkassa. Avonaisen takan tulihohde leikkii valkoisiksi rapatuilla seinillä ja keltaruutuisilla uutimilla, jotka verhoavat seinien sänkykaappeja. Kavaljeerien puoli ei ole mikään kuninkaallinen kammio, ei mikään seralji pehmeine divaaneineen ja hyllyvine tyynyineen.

Mutta siellä kaikuu Lilliecronan viulu. La cachuchaa hän soittaa hämärissä. Yhä uudestaan ja uudestaan hän soittaa sitä.

Leikatkaa kielet poikki, murtakaa käyrä! Miksi hän soittaa tätä kirottua tanssia? Miksi hän soittaa sitä, kun Örneclou, vänrikki, juuri makaa sairaana, niin ankarissa luuvalon tuskissa, ettei voi sängyssä liikahtaa? Ei, temmatkaa viulu häneltä ja lyökää seinään, jos hän ei tahdo lopettaa!

La cachucha, onko se meitä varten, mestari? Onko sitä tanssittava kavaljeerien rakennuksen heiluvilla lattiapalkeilla, ahtaiden seinien, savusta nokeutuneiden ja liasta lihavien sisällä, tämän matalan katon alla? Voi sinua, mitä soitat!

La cachucha, onko se meitä varten, meitä kavaljeereja? Ulkona viuhuu lumituisku. Aiotko sinä opettaa lumihiutaleet tanssimaan tahdissa, soitatko sinä pyryn kevytjalkaisille lapsille?

Onko sinulla naisten povia, jotka vapisevat kuuman veren lyönneistä, pieniä nokisia käsiä, jotka ovat heittäneet padan tarttuakseen kastanjetteihin, paljaita jalkoja kohotettujen helmain alla, piha peitetty marmorilaatoilla, kyyryisiä mustalaisia säkkipilleineen tai tamburiinia lyöden, maurilaisia arkaadeja, kuutamoa ja mustia silmiä, onko sinulla näitä, mestari? Ellei, anna viulusi levätä.

Kavaljeerit kuivaavat märkiä vaatteitaan takan edessä. Pyörisivätkö he varsisaappain, raudoitetuin kannoin ja tuumanpaksuisin anturoin. Kyynäränkorkeaa kinosta he ovat kahlanneet koko päivän päästäkseen karhunpesälle. Luuletko, että he tanssivat märissä, höyryävissä sarkavaatteissa, karvainen mesikämmen "moitiéna".

Iltataivas kimmeltävin tähdin, punaisia ruusuja tummissa naisten kiharoissa, ahdistavaa viehkeyttä illan ilmassa, synnynnäistä plastiikkaa liikkeissä, rakkautta maasta nousevaa, taivaasta satavaa, ilmassa liehuvaa, onko sinulla tätä, mestari; ellei, miksi pakotit meitä ikävöimään sellaista?

Ihmisistä julmin, toitotatko torvella taisteluun lieassa olevaa sotaratsua? Rutger von Örneclou makaa sängyssään, luuvalon kipujen vangitsemana. Säästä häneltä suloisten muistojen tuskat, mestari! Myös hänellä on ollut päässä sombrero[7] ja kirjava hiusverkko, myöskin hänellä on ollut samettitakki ja tikari vyöllä. Säästä vanhaa Örneclouta, mestari!

Mutta Lilliecrona soittaa la cachuchaa, alituisesti la cachuchaa, ja Örneclou kituu kuten rakastaja, joka näkee pääskyn lähtevän lemmittynsä kaukaiselle asunnolle, kuin peura, jonka kiitävä ajojoukko pakottaa juoksemaan virvoittavan lähteen ohi.

Lilliecrona laskee hetkiseksi viulun leukansa alta.

"Vänrikki, muistaako vänrikki Rosalie von Bergeriä?"

Örneclou kiroo sydämensä pohjasta.

"Hän oli kevyt kuin kynttilän liekki. Hän kimmelsi ja tanssi kuin jalokivi viulunkäyrän päässä. Vänrikki muistaa hänet kyllä Karlstadin teatterista. Me näimme hänet, kun olimme nuoria, muistaako vänrikki?"

Ja vänrikki muisti! Rosalie oli pieni ja huima. Räiskyvän tulinen hän oli. Hän tanssi la cachuchaa. Hän opetti kaikki Karlstadin nuoret herrat tanssimaan la cachuchaa ja näppäämään kastanjettia. Maaherran tanssiaisissa tanssivat vänrikki ja neiti von Berger pas de deux'n espanjalaisissa puvuissa.

Ja Örneclou oli tanssinut niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja plataanien alla, niinkuin espanjalainen, oikea espanjalainen.

Kukaan koko Vermlannissa ei osannut la cachuchaa niinkuin hän. Kukaan ei osannut tanssia sitä niin, että siitä olisi kannattanut puhua, paitsi hän.

Minkä kavaljeerin kadotti Vermlanti, kun luuvalo kangisti nämä koivet, ja suuret muhkut pullistuivat hänen niveliinsä! Millainen kavaljeeri hän oli ollut, niin solakka, niin kaunis, niin ritarillinen. Kauniiksi Örneclouksi sanoivat häntä kaikki nuoret tytöt, jotka olisivat voineet joutua keskenään kuolon kamppailuun tanssista hänen kanssaan.

Sitten alkaa Lilliecrona taaskin la cachuchaa, aina vain la cachuchaa, ja Örneclou väikkyy menneihin aikoihin.

Siinä seisoo hän, ja tuossa seisoo hän, Rosalie von Berger. Äsken he olivat pukuhuoneessa kahden, Rosalie oli espanjatar, hän oli espanjalainen. Hän sai suudella Rosalieta, mutta varovasti, sillä Rosalie pelkäsi hänen mustattuja viiksiään. Nyt he tanssivat. Ah, niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja plataanien alla. Rosalie väistyy, hän seuraa, hän tulee rohkeaksi, Rosalie kopeaksi, hän loukkautuu, Rosalie sovittaa. Kun hän vihdoin lankeaa polvilleen ja ottaa Rosalien vastaan avattuun syliinsä, käy tanssisalissa huokaus, hurmautunut huokaus.

Hän oli ollut kuin espanjalainen, oikea espanjalainen.

Juuri sillä käyränvedolla hän oli taipunut niin, ojentanut kädet noin ja pistänyt jalkansa eteen, näin, väikkyen varpaillaan, eteenpäin, noin. Mikä sirous! Hänet olisi voinut veistää marmoriin.

Hän ei tiedä miten se kävi, mutta hän on saanut jalkansa sängyn laidan yli, hän seisoo pystyssä, hän taivuttaikse, hän kohottaa kätensä, napsuttaa sormillaan ja tahtoo väikkyä ympäri lattiaa samoin kuin ennen, jolloin hän käytti niin ahtaita kiiltonahkakenkiä, että sukanterät täytyi leikata pois.

"Hyvä, Örneclou! Hyvä, Lilliecrona, soita häneen henkeä!"

Hänen jalkansa pettää; hän ei pääse varpailleen. Hän potkaisee toisella jalalla pari kertaa, muuta ei voi, hän sortuu takaisin sänkyyn.

Kaunis señor, te olette tullut vanhaksi.

Ehkäpä señorita myös?

Ainoastaan Granadan plataanien alla tanssivat la cachuchaa ikuisesti nuoret gitanat. Ikuisesti nuoret, niinkuin ovat ruusut siksi, että joka kevät tuo uusia.

Niinpä on siis hetki tullut leikata viulunkielet poikki.

Ei, soita Lilliecrona, soita la cachuchaa, aina vain la cachuchaa.

Opeta meille, että vaikka me kavaljeerien rakennuksessa olemme tulleet hidasliikkeisiksi ja jäykkäjalkaisiksi, me tunteiltamme olemme aina vain samoja, aina espanjalaisia.

Sotaratsu, sotaratsu!

Sano, että rakastat torven toitotusta, joka puijaa sinut laukkaamaan, vaikka vedätkin jalkasi verille liekasi rautarenkaisiin!

Kuudes luku

EKEBYN TANSSIAISET

Oi, menneiden aikain naiset!

Puhua Teistä on kuin puhua taivaan valtakunnasta: pelkkää kauneutta Te olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita olitte Te, ja helliä kuin äidin silmät, kun hän katselee alas lapsensa puoleen. Pehmoisina kuin oravanpojat Te riipuitte miehen kaulassa. Koskaan ei vavissut äänenne vihasta, koskaan ei tullut otsallenne ryppyjä, koskaan ei pehmoinen kätenne käynyt karheaksi eikä kovaksi. Te suloiset pyhimykset, kuin koristetut kuvat Te seisoitte kodin temppelissä. Pyhää savua ja rukouksia uhrattiin Teille, Teidän kauttanne teki rakkaus ihmetöitään, ja Teidän päänne ympärille kietoi runous kullanhohtoisen glooriansa.

Oi, menneiden aikain naiset, tämä on kertomus siitä, kuinka vielä yksi teistä antoi Gösta Berlingille rakkautensa.

Kaksi viikkoa Borgin tanssiaisten jälkeen oli juhlat Ekebyssä.

Mitkä juhlat ne olivatkaan! Vanhat miehet ja naiset nuortuvat uudestaan, hymyilevät ja riemuitsevat, kun vain puhuvatkin niistä.

Mutta niinpä olivatkin kavaljeerit yksin Ekebyn täysvaltaisina herroina siihen aikaan. Majurinrouva kulki ympäri maailmaa kerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä, ja majuri asui Sjössä. Hän ei voinut tulla edes juhliin, sillä Sjöhön oli ilmestynyt isoarokkoa, ja hän pelkäsi kuljettavansa tartuntaa muualle.

Miten paljon nautintoa mahtuikaan noihin suloisiin kahteentoista tuntiin, aina siitä lähtien kun ensimmäisen viinipullon korkki päivällispöydässä paukahti, viimeiseen viulunkäyrän vetäisyyn, jolloin puoliyö jo kauan sitten oli mennyt. Alas vaipuivat ne aikojen kuiluun, nuo seppelöidyt hetket, joina hurmasi tulinen viini, herkkuisin ruoka, ihanin soitto, sukkelat näytelmät, kauniit kuvaelmat. Alas vaipuivat ne, pyörtyneinä pyörryttävimmästä tanssista. Missä oli niin sileitä lattioita, niin kohteliaita herroja, niin kauniita naisia!

Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla juhlien valona. Tulen, neron ja nuoruuden voiman virrat kiitivät jokaisessa, joka Teitä lähestyi. Maksoi vaivan tuhlata kultaansa niihin vahakynttilöihin, joiden oli valaistava Teidän kauneuttanne, viiniin, joka synnytti hilpeyden Teidän sydämissänne, vaivan maksoi tanssia tähtenne kengänanturat tomuksi ja saattaa halvatuksi käsi, joka veteli viulunkäyrää.

Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla porttien avaimet.

Ekebyn saleissa vilisee suloisimmat teidän suloisesta joukostanne. Siellä on tuo nuori kreivitär Dohna, räiskyvän iloinen ja leikin- ja tanssinhaluinen, kuten kaksikymmenvuotias ainakin, siellä ovat Munkerudin laamannin kauniit tyttäret ja Bergan iloiset neidot, siellä on Anna Stjärnhök tuhat kertaa entistä kauniimpana tuossa lempeässä raskasmielisyydessään, joka on hänen mielessään vallinnut siitä yöstä lähtien, jolloin sudet häntä ajoivat; siellä on vielä monta muuta, jotka eivät ole unhoon joutuneet, mutta joutuvat kerran, ja siellä on myös kaunis Marianne Sinclaire.

Hän, tuo maineikas, joka oli loistanut kuninkaan hovissa, paistanut kreivin linnassa, hän, kauneuden kuningatar, joka oli matkannut ympäri maata ja saanut kaikkialla ihailua, hän, joka sytytti lemmenliekin, missä vain näyttäytyi, hän oli suvainnut tulla kavaljeerien juhlaan.

Korkealla säteili siihen aikaan Vermlannin kunnia, monen ylpeän nimen kantamana. Paljosta voivat tuon kauniin maan iloiset lapset kerskua, mutta kun he mainitsivat mainioitaan, silloin he eivät koskaan unohtaneet mainita Marianne Sinclairea.

Hänen voittojensa tarut täyttivät maan.

Puhuttiin kreivinkruunuista, jotka olivat väikkyneet hänen päänsä päällä, miljoonista, joita oli laskettu hänen jalkoihinsa, sotilasmiekoista ja runoilijain seppeleistä, joiden loisto oli kutsunut häntä.

Eikä hän ollut ainoastaan kaunis. Hän oli nerokas ja oppinut. Ajan parhaat miehet iloitsivat, jos heillä oli kunnia keskustella hänen kanssaan. Hän ei itse runoillut, mutta monta hänen aihettaan, jotka hän oli sulkenut runoilevien ystäviensä sieluun, eli ja ilmeni laulujen sanoissa.

Vermlannissa, karhujen maassa, hän oleskeli harvoin. Hänen elämänsä kului alinomaisilla matkoilla. Hänen isänsä, rikas Melchior Sinclaire, pysyi vaimonsa kanssa talossaan Björnessä ja antoi Mariannen matkustella ja olla ylhäisten ystäväin luona suurissa kaupungeissa tai komeissa herraskartanoissa. Isän ilona oli kertoella rahasummista, joita tytär tuhlasi, ja vanhukset elivät onnellisina Mariannen elämän loisteessa.

Hänen elämänsä oli huvien ja ihailun nautintaa. Ilma hänen ympärillään oli rakkautta, rakkaus oli hänen lamppunsa ja lyhtynsä, rakkaus hänen jokapäiväinen leipänsä.

Usein hän oli itse rakastanut, usein, usein, mutta koskaan ei ollut ilotuli liekehtinyt niin kauan, että siinä olisi voitu takoa ne kahleet, jotka sitovat koko iäksi.

"Minä odotan häntä, sitä vahvaa ryntääjää", oli hänen tapanaan sanoa rakkaudesta. "Tähän asti ei hän ole kiivennyt vallien yli eikä uinut juoksuhautojen poikki. Kesynä hän on tullut, ilman villiä silmäystä ja sydämen hulluutta. Minä odotan sitä valtavaa, joka vie minut pois itsestäni. Niin vahvana tahtoisin tietää rakkauden itsessäni, että minun täytyy vavista sen edessä; nyt tunnen vain rakkauden, jolle minun viisauteni hymyilee."

Hänen läsnäolonsa sytytti tulen puheeseen, elämän viiniin. Hänen hehkuva sielunsa sai viulunkäyrät vauhtiin, ja tanssi leijui suloisimmasti pyörryttäen palkeilla, joita hänen kaita jalkansa kosketteli. Hän loisti kuvaelmissa, hän painoi neronsa leiman huvinäytelmiin, hänen armaat huulensa…

Ah hiljaa, ei se ollut hänen vikansa, ihan totta, se ei ollut hänen tarkoituksensa! Parveke vain, kuunvalo se oli; oli syy pitsihunnun, ritaripuvun, laulun! Nuoret ihmisraukat olivat syyttömät.

Kaikki tuo, joka saattoi niin suuriin onnettomuuksiin, oli kumminkin valmistettu aivan hyvässä tarkoituksessa. Julius-patruuna, joka osasi kaikkea, oli järjestänyt kuvaelman, yksinomaan sitä varten, että Marianne saisi säteillä täydessä loistossaan.

Teatterissa, joka oli varustettu Ekebyn suureen saliin, istui sata vierasta ja he näkivät näyttämöllä keltaisen kuun ilkkuvan Espanjan tummalla yötaivaalla. Muudan Don Juan tuli hiipiellen Sevillan katua ja pysähtyi muratin verhoaman balkongin alle. Hän oli munkin valepuvussa, kumminkin voi huomata kirjatun kalvosimen pistävän esiin hihasta ja kirkkaan miekankärjen kaavun alta.

Valepukuinen korotti äänensä laulaen:

"Suut' immelle en anna, en! Ja rypälmaljain kiihtäväin en laitaan huulta vie. Ja poski hieno, tulehen min sytytin ma silmilläin, ja katseet hellät: sydäntäin ei koskeneet ne lie.

"Äl' astu, kauneus kulmilla, señora, luo tään kalterin! Sua kammon, kartan vain! Kas, kuljen munkin kaavussa. Madonna ainut armahin on mulle, lohdun huolissain saan vesiruukustain."

Kun hän vaikeni, astui Marianne parvekkeelle mustaan samettiin ja pitsihuntuun puettuna. Hän kumartui kalterin yli ja lauloi hitaasti ja ivaten:

"Miks' viivyt sitten, hurskas mies,
kesk'yöllä alla kalterin?
Kai eestäin rukoilet?"

Ja yht'äkkiä lämpöisesti ja vilkkaasti:

"Mutt' pois, ah, tulevat kenties! On miekkas' pitkä, näkyvä, ja pyhää virttäs helskeellä säestää kannukset."

Nämä sanat kuultuaan heitti munkki valepukunsa, ja Gösta Berling seisoi parvekkeen alla silkkisessä, kultakirjaillussa ritaripuvussa. Hän ei totellut kaunoisen varoitusta, päinvastoin kiipesi ylös parvekkeen pilaria myöten, keikahti kalterin yli ja, niinkuin Julius-patruuna oli sommitellut, lankesi polvilleen kauniin Mariannen jalkoihin.

Suosiollisesti hymyili Marianne hänelle, ojentaen kätensä hänen suudeltavakseen, ja kun nyt nuo kaksi katsoivat toisiansa, rakkauden huumaukseen vaipuneina, laskeutui esirippu.

Ja kreivittären edessä polvillaan oli Gösta Berling, jonka kasvot olivat herkän tuntehikkaat kuin runoilijan ja rohkeat kuin sotasankarin, syvät silmät kimaltaen veitikkamaisuutta ja neroa, kerjäten ja vaatien. Notkea ja voimakas hän oli, tulinen ja valloittava.

Kun esirippu liikkui ylös ja alas, olivat nuo kaksi nuorta yhä samassa asennossa, Göstan silmät pidättivät paikallaan kaunista Mariannea, ne kerjäsivät, anelivat.

Sitten lakkasivat käsien paukutukset, esirippu pysyi alhaalla, kukaan ei nähnyt heitä.

Silloin kumartui kaunis Marianne ja suuteli Gösta Berlingiä. Hän ei tiennyt, minkä tähden hänen täytyi. Gösta ojensi kätensä hänen päänsä ympäri ja piti häntä kiinni. Marianne suuteli Göstaa suutelemistaan.

Mutta syynä oli kokonaan parveke, kuutamo, pitsihuntu, syynä oli ritaripuku, laulu, käsien taputukset; nuo nuoret ihmisraukat olivat viattomat. Eiväthän he olleet sitä tahtoneet. Ei ollut Marianne lykännyt luotaan kreivinkruunuja, jotka väikkyivät hänen yllänsä, eikä mennyt ohi miljoonien, jotka olivat hänen jaloissaan, sen vuoksi, että olisi kaivannut Gösta Berlingiä; eikä Gösta vielä ollut Anna Stjärnhökiä unohtanut. Ei, he olivat viattomia, kumpikaan heistä ei ollut tätä tahtonut.

Lempeä Lövenborg, hän, kyynel silmässä ja hymy huulilla, oli sinä päivänä ollut esiripunhoitajana. Hajamielinen kun oli monista surujen muistoista hän ei paljoa huomannut tämän maailman touhuja eikä ollut oppinut sen askareita hyvin hoitamaan. Kun hän nyt näki, että Gösta ja Marianne olivat ottaneet uuden asennon, hän luuli, että sekin kuului kuvaelmaan, ja niinpä hän alkoi riipoa esirippua ylös.

Parvekkeen nuoret eivät huomanneet mitään, ennen kuin käsien ukkonen uudelleen jyrisi heille.

Marianne säpsähti ja aikoi paeta, mutta Gösta Berling piti häntä kiinni kuiskaten:

"Seisokaa hiljaa, ne luulevat, että tämä on kuvaelmaa."

Hän tunsi, miten Mariannen ruumista värisytti ja miten suuteloiden hehku sammui hänen huulilleen.

"Älkää peljätkö", kuiskasi hän, "kauniiden huulten on oikeus suudella."

Heidän täytyi seistä paikallaan, kun esirippu yhä nousi ja laski, ja joka kerta, kun nuo sata silmäparia näki heidät, jyrisivät yhtä monet kädet myrskyistä mielihyvää.

Sillä kaunista on nähdä kahden kauniin, nuoren ihmisen esittävän rakkauden onnea. Kukaan ei voinut aavistaa, että nämä suudelmat olivat muuta kuin teatterihuikaisua, kukaan ei tiennyt, että señora vapisi ujoudesta ja ritari levottomuudesta. Kukaan ei voinut ajatella, ettei kaikki ollut kuvaelmaa.

Vihdoin pääsivät Marianne ja Gösta näyttämön taakse.

Marianne painoi kädellä otsaansa hiusrajasta.

"Minä en ymmärrä itseäni", sanoi hän.

"Hyi, Marianne-neiti", sanoi Gösta nyrpistellen ja heilautti kättään.
"Suudella Gösta Berlingiä, hyi häpeä!"

Marianne purskahti nauruun.

"Jokainenhan tietää, että Gösta Berlingiä ei voi vastustaa. Minun syyni ei ole suurempi kuin muidenkaan."

Ja he päättivät sovussa, etteivät olisi tästä tietääkseenkään, jottei kukaan aavistaisi totuutta.

"Voinko luottaa, ettei totuus koskaan tule julkisuuteen, herra Gösta?" kysyi Marianne, kun he olivat menossa katsojain joukkoon.

"Voitte, neiti Marianne. Kavaljeerit tietävät vaieta, sen takaan minä."

Marianne loi katseensa maahan. Omituinen hymy kaarsi hänen huuliansa.

"Jos totuus kuitenkin tulisi ilmi, mitä ajattelisivat ihmiset minusta, herra Gösta?"

"He eivät ajattele mitään, he tietävät, ettei se merkinnyt mitään. He ajattelevat, että me olimme hartaasti osissamme ja että jatkoimme näyttelemistä."

Vielä yksi kysymys hiipi esille Mariannen väkinäisesti hymyillessä, hänen silmäillessään lattiaa.

"Mutta entä herra Gösta itse? Mitä arvelee Gösta-herra asiasta?"

"Minä arvelen, että Marianne-neiti on rakastunut minuun", kujeili
Gösta.

"Älkää arvelko sellaista", hän sanoi hymyten, "muuten minun täytyy lävistää teidät espanjalaisella tikarillani näyttääkseni, että herra Gösta on väärässä."

"Kalliit ovat naisten suukkoset", sanoi Gösta. "Maksaako se hengen, että neiti Marianne suutelee?"

Silloin leimahti Mariannen silmistä salama häntä kohden niin tuikeana, että se tuntui kuin lyönniltä.

"Minä tahtoisin nähdä teidät kuolleena, Gösta Berling, ruumiina!"

Nämä sanat sytyttivät runoilijan veren vanhan kaipuun.

"Ah", sanoi hän, "jospa nuo sanat olisivat muuta kuin sanoja, jospa ne olisivat nuolia, jotka viuhuen lentävät pimeästä viidasta, jospa olisivat tikareja taikka myrkkyä ja voisivat hävittää tämän kurjan ruumiin ja antaa minun sielulleni vapauden!"

Marianne oli taas tyyni ja hymyili. "Lapsellisuuksia", sanoi hän ja tarttui Göstan käsivarteen lähteäkseen vieraiden joukkoon.

He eivät muuttaneet pukuaan, ja heidän riemuretkensä uudistui, kun he ilmestyivät näyttämön ulkopuolelle. Kaikki kehuivat heidän esitystään. Kukaan ei epäillyt mitään.

Tanssi alkoi uudestaan, mutta Gösta pakeni tanssisalista.

Hänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi haavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen tarkoituksen.

Häpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä kuolemaakin pahempi.

Hän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita kauniita naisia.

Hän tiesi sen kyllä. Nuo kauniit silmät, nuo punaiset posket, eivät hehkuneet hänelle. Hänelle eivät väikkyneet nuo kapeat jalat, ei soinut tuo matala nauru.

Niin, tanssia Göstan kanssa, haaveksia hänen kanssaan he osasivat, mutta kukaan ei heistä todella tahtonut tulla hänen omakseen.

Runoilija läksi tupakkahuoneisiin vanhojen herrojen luo ja istuutui pelipöytään. Hän sattui istahtamaan samaan pöytään, jossa valtava Björnen herra pelasi nakkia, pitäen vaihteeksi Puolan pankkia ja kooten suuren röykkiön kuusimarkkaisia ja kaksitoistakillinkisiä eteensä.

Peli sujui jo kiivaasti. Nyt lisäsi Gösta vielä vauhtia siihen. Vihreät pankkisetelit vedettiin esiin, ja yhä kasvoi rahakeko valtavan Melchior Sinclairen eteen.

Mutta myös Göstan eteen keräytyi sekä lantteja että seteleitä, ja pian hän oli ainoa, joka piti puolensa Björnen suurta tehtaanpatruunaa vastaan. Pian vaelsi tuo suuri raharöykkiökin Melchior Sinclairelta Gösta Berlingille.

"Gösta, poikaseni", huusi tehtaanpatruuna nauraen, pelattuaan pois kaikki rahat lompakostaan ja kukkarostaan. "Mitenkäs tässä nyt pullistellaan? Minä olen pankki, enkä minä pelaa koskaan lainarahoilla, sen olen muorille luvannut."

Hän keksi kumminkin keinon. Hän pelasi kellonsa ja majavaturkkinsa ja aikoi juuri panna hevosensa ja rekensä menemään, kun Sintram hillitsi häntä.

"Pane jotakin jolla voittaa", neuvoi häntä Forsin ilkeä tehtaanpatruuna. "Pane jotakin, joka kääntää huonon onnen!"

"Hitto tietäköön, mitä minä keksisin!"

"Pelaa punaisimmasta sydänverestäsi, veli Melchior, pelaa tyttärestäsi!"

"Sitä voi patruuna huoletta yrittää", sanoi Gösta nauraen. "Sitä voittoa en minä koskaan saa kattoni alle."

Mahtava Melchiorkaan ei voinut olla nauramatta. Hän ei juuri suvainnut Mariannen nimeä mainittavan pelipöydässä, mutta tämä oli niin hiiden hullua, ettei hän voinut suuttua. Pelata Marianne Göstalle, hm, sen hän nyt huoletta uskaltaa.

"Sanalla sanoen siis", selitti hän, "että jos sinä saat hänen suostumuksensa, Gösta, niin minä asetan avioliittosiunaukseni tälle kortille."

Gösta pani koko voittonsa, ja peli alkoi. Hän voitti, ja tehtaanpatruuna Sinclaire lakkasi pelaamasta. Hän ei voinut mitään huonolle onnelleen, sen hän huomasi.

Yö kului, puoliyö oli mennyt. Kauniiden naisten posket alkoivat kalveta, kiharat oikenivat, volangit olivat rutistuneet. Vanhat rouvat nousivat sohvien nurkista ja sanoivat, että koska nyt oli juhlittu jo kaksitoista tuntia, niin oli kai aika jo hankkiutua kotiin.

Ja kauniit juhlat olivat loppumaisillaan, mutta silloin tempasi itse Lilliecrona viulun ja soitti viimeisen polkan. Hevoset seisoivat portaiden edessä, vanhat rouvat pukeutuivat turkkeihin ja bahytteihin, vanhat herrat kietoivat matkavyöt ympärilleen ja panivat päällyskengät kiinni.

Mutta nuoret eivät voineet riistäytyä tanssista. Siellä tanssittiin päällysvaatteissa, siellä tanssittiin neljän miehen polkkaa, pyöröpolkkaa ja piiripolkkaa, hurjaa tanssinmenoa se oli. Heti kun kavaljeeri jätti naisen, tuli toinen ja kiidätti hänet mukaansa.

Ja myös surun painama Gösta Berling joutui samaan pyörteeseen. Hän tahtoi haihduttaa tanssilla surunsa ja nöyryytyksensä, hän tahtoi taaskin saada vereensä huimaavaa elonintoa, hän tahtoi iloita, hän kuten muutkin. Ja hän tanssi niin että huoneen seinät kieppuivat ja hänen ajatuksensa vilisivät.

Kas, minkä naisen hän oli kiepannut keskeltä joukkoa? Hän oli kevyt ja norja, ja Gösta tunsi, että tulivirrat tuiskivat hänen ja neitosen välillä. Ah, Marianne!

Göstan tanssittaessa Mariannea istui Sintram jo reessä pihalla, ja hänen vieressään seisoi Melchior Sinclaire.

Suuri tehtaanpatruuna oli kärsimätön, kun hänen täytyi odottaa Mariannea. Hän poljeskeli lumessa suurilla päällyskengillään ja huiski käsiään, sillä oli pureva pakkanen.

"Sinun ei kai olisi pitänyt pelata Mariannea Göstalle, kuules
Sinclaire", sanoi Sintram.

"Mltäh?"

Sintram selvitteli ohjakset ja kohotti piiskansa, ennen kuin vastasi:

"Tuo suuteleminen ei ollut kuvaelmaa."

Mahtava tehtaanpatruuna kohotti kätensä murhantekoon, mutta Sintram oli jo kadonnut. Hän ajoi pois, pieksi hevostaan hurjaan kiitoon, uskaltamatta katsoa taaksensa, sillä Melchior Sinclairella oli raskas käsi ja lyhyt kärsivällisyys.

Björnen tehtaanpatruuna meni nyt tanssisaliin hakemaan tytärtään ja näki, miten Gösta ja Marianne tanssivat.

Hurjalta ja huimalta näytti viimeinen polkka. Toiset parit olivat kalpeita, toiset tulipunaisia, tomu pöllysi salissa kuin savu, vahakynttilät hehkuivat jalkoihin saakka palaneina, ja keskellä koko hirmunkauheaa hävitystä he kiitivät, Gösta ja Marianne, kuninkaallisina väsymättömässä voimassaan ja virheettömässä kauneudessaan, onnellisina saadessaan antautua noihin ihaniin liikkeisiin.

Melchior Sinclaire katseli hetkisen heitä; mutta sitten hän meni pois ja antoi Mariannen tanssia. Hän paukautti oven kovasti kiinni, tömisti kamalasti portailla ja istuutui muitta mutkitta rekeensä, jossa hänen vaimonsa jo odotti, ja ajoi kotiin.

Kun Marianne lakkasi tanssimasta ja tiedusteli vanhempiaan, he olivat jo menneet.

Kun hän sai varman tiedon siitä, ei hän kuitenkaan ilmaissut hämmästystään. Hän pukeutui hiljaa ja meni pihalle. Pukuhuoneessa olevat naiset luulivat, että hän lähti omalla hevosella.

Mutta hän kiiruhti ohuissa silkkikengissä tietä pitkin, puhumatta kellekään hädästään. Pimeässä ei kukaan tuntenut häntä, kun hän kulki tien laitaa, kukaan ei voinut aavistaa, että tämä myöhäinen vaeltaja, jonka täytyi väistyä kinoksiin kiitävien rekien tieltä, oli kaunis Marianne.

Kun hän saattoi huoleti kulkea keskellä tietä, hän alkoi juosta. Hän juoksi niin kauan kuin jaksoi, sitten hän käveli, sitten hän taas juoksi. Ilkeä, vaivaava tuska ajoi häntä.

Ekebystä Björneen ei mitenkään ole pitempää matkaa kuin neljännespeninkulma. Marianne tuli pian kotipihoille, mutta hän luuli melkein harhautuneensa vieraaseen taloon. Kun hän saapui pihalle, oli kaikki ovet suljettu, kaikki tulet sammutettu — hän ihmetteli, eivätkö hänen vanhempansa olleet vielä tulleet.

Hän meni ja löi pari kertaa lujasti pääoveen. Hän tarttui ovenripaan ja jyskytti niin, että koko kartano kaikui. Kukaan ei tullut avaamaan, mutta kun hän aikoi hellittää raudasta, johon oli paljain käsin tarttunut, repeytyi rautaan jäätynyt nahka kädestä.

Suuri tehtaanpatruuna Melchior Sinclaire oli matkannut kotiinsa sulkeakseen Björnen ukset ainoalta lapseltaan.

Hän oli juovuksissa liiasta juonnista, hurjana vihasta. Hän vihasi tytärtään siksi, että Marianne piti Gösta Berlingistä. Nyt hän telkesi palvelijat keittiöön ja vaimon makuukamariin. Kalliisti hän vannoi heille, että hän lyö lusuksi sen, joka koettaa päästää Mariannea sisään. He tiesivät kyllä, että hän pitäisi sanansa.

Niin vimmoissaan ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt. Suurempi suru ei koskaan ollut häntä kohdannut. Olisipa tytär ollut hänen edessään, niin hän olisi kukaties surmannut tämän.

Kultaisia koruja, silkkisiä pukuja oli hän antanut hänelle, älyn hienoutta ja kirjaoppia oli hän antanut häneen istuttaa. Marianne oli ollut hänen ylpeytensä, hänen kunniansa. Hän oli kerskunut hänellä ikäänkuin olisi kruunua kantanut. Oi, hänen kuningattarensa, hänen jumalattarensa, hänen ihana, ihailtu, ylpeä Mariannensa! Oliko isä säästänyt mitään häneltä? Eikö hän ollut pitänyt itseään suorastaan liian yksinkertaisena ollakseen hänen isänsä? Voi Mariannea, Mariannea!

Eikö hänen siedä vihata häntä, kun hän on rakastunut Gösta Berlingiin ja suutelee häntä! Eikö hänen pidä hyljätä häntä, sulkea ovensa häneltä, kun hän voi häväistä ylhäisyyttänsä rakastamalla sellaista miestä! Jääköön hän Ekebyhyn, juoskoon naapureilta yösijaa anomassa, maatkoon kinoksissa, sama se, hän on jo loassa laahattu, hän, kaunis Marianne. Loiste hänestä on mennyt. Loiste Melchior Sinclairen elämästä on mennyt.

Suuri tehtaanpatruuna makaa sängyssään ja kuulee tyttärensä kolkuttavan eteisen ovea. Mitä se häntä liikuttaa? Hän makaa. Ulkona seisoo sellainen, joka tahtoo mennä virkaheitolle papille, hänen kotinsa ei ole sellaisen. Jos hän olisi rakastanut häntä vähemmän, jos hän olisi ylpeillyt vähemmän hänestä, niin hän olisi ehkä laskenut hänet sisään.

Niin, siunaustansa hän ei voinut heiltä kieltää. Sen hän oli pelannut heille. Mutta avata ovensa Mariannelle, sitä hän ei tee. Voi Mariannea!

Kaunis, nuori nainen seisoi yhä kotinsa ovella. Milloin hän ravisteli voimattoman vihaisena lukkoa, milloin lankesi polvilleen, pani revityt kätensä ristiin ja rukoili pääsyä.

Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut.

Oi, eikö tämä ollut kauheata! Kauhu valtaa minut, kun tästä kerron. Hän tuli tanssiaisista, joiden kuningatar hän oli ollut! Hän oli ollut ylpeä, rikas, onnellinen, ja tunkiossa oli hänet syösty sellaisen kurjuuden kuiluun. Suljettu kodin ulkopuolelle, pakkasen kouriin, pilkkaamatta, lyömättä, kiroamatta, ainoastaan kylmästi, järkkymättömän tunnottomasti jätetty ulos.

Ajattelen kylmää, tähtikirkasta yötä, joka kaartui hänen ympärillään, suurta, aavaa yötä tyhjine, autioine lumiketoineen, hiljaisine metsineen. Kaikki nukkui, kaikki oli vaipunut tuskattomaan uneen, ainoastaan yksi elävä piste oli tämän nukkuvan valkeuden keskellä. Kaikki suru ja tuska ja kauhu, joka muuten on jaettuna ympäri maailmaa, ryömi nyt tätä yksinäistä pistettä kohti. Oi Jumala, kärsiä yksinään nukkuvassa, jäätyneessä maailmassa!

Ensi kertaa elämässään kohtasi Mariannea armottomuus ja kovuus. Hänen äitinsä ei huolinut nousta vuoteestansa pelastamaan häntä. Vanhat, uskotut palvelijat, jotka olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan, kuulivat hänen pyrkimisensä mutta eivät kääntäneet kylkeään hänen tähtensä. Minkä rikoksen tähden häntä siis rangaistiin? Mistä hänen sopi toivoa sääliä, ellei tältä ovelta? Jos hän olisi tehnyt murhan, hän olisi sittenkin koputtanut sitä, uskoen, että ne siellä antavat anteeksi. Jos hän olisi langennut maailman viheliäisimmäksi, palannut hairahtuneena ja rääsyisenä, katso, hän olisi kumminkin turvallisesti käynyt tälle ovelle ja odottanut hellää vastaanottoa. Tämä ovi johti hänen kotiinsa, sen takana hän voi kohdata pelkkää rakkautta.

Eikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi?

"Isä, isä!" huusi hän, "päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä värisen. On kauheata täällä ulkona!"

"Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi minua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi sinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en koskaan enää tuota sinulle surua!"

Hän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen kuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei totellut häntä, kukaan ei vastannut.

Silloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole ainoatakaan kyyneltä.

Tuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine ikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä nyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva niin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen isänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä.

"Isä", huutaa hän vielä kerran, "mitä tulee minusta? Ihmiset uskovat kaikkea pahaa minusta."

Hän itki tuskissaan, hänen ruumiinsa oli kylmän kangistama.

Voi, että moinenkin surkeus saattaa langeta sen osaksi, joka äsken seisoi niin korkealla! Että niin helposti voi sortua kurjuuden kuiluun! Älkäämme huolehtiko elämästä! Kuka purjehtii varmalla aluksella? Ympärillämme kuohuu suru kaikkialla kuin aaltoava meri, katso, aallot nuolevat nälkäisinä laivojen sivuja, katso, ne hyökkäävät aina kannelle. Oi, ei ole varmaa paikkaa, ei varmaa pohjaa, turvallista alusta, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ainoastaan tuntematon taivas on surun valtameren yllä.

Mutta hiljaa! Vihdoin, vihdoinkin! Sieltä eteisestä kuuluu hiljaisia askeleita.

"Onko se äiti?" kysyi Marianne.

"On, lapsi."

"Saanko nyt tulla sisään?"

"Isä ei laske sinua sisään."

"Minä olen juossut kinoksissa ohuissa kengissä Ekebystä tänne asti. Minä olen seisonut tässä tunnin ja jyskyttänyt ja huutanut. Minä palellun kuoliaaksi täällä. Miksi te lähditte ottamatta minua mukaan?"

"Lapsi, lapseni, miksi sinä suutelit Gösta Berlingiä?"

"Mutta sano nyt isälle, etten minä silti hänestä pidä. Se oli leikkiä.
Luuleeko hän, että minä tahdon Göstan?"

"Mene rättärin luo, Marianne, ja pyydä sieltä yösijaa. Isä on juovuksissa. Isää ei saa järkiinsä. Hän on pitänyt minua teljettynä yläkerrassa. Minä hiivin ulos, kun luulin hänen nukkuneen. Hän tappaa sinut, jos tulet sisään."

"Äiti, äiti, täytyykö minun mennä vieraiden luo, kun minulla on koti? Onko äiti yhtä kova kuin isä? Miten voi äiti antaa sulkea minut taivasalle? Minä laskeudun hankeen pitkälleni, jollei äiti päästä minua sisään."

Silloin laski Mariannen äiti kätensä lukolle avatakseen, mutta samassa kuului raskaita askeleita yläkerran rappusissa, ja karkea ääni huusi häntä.

Marianne kuunteli: hänen äitinsä kiiruhti pois, karkea ääni sadatteli äitiä ja sitten…

Marianne kuuli jotakin kauheaa — hän erotti jokaisen äänen hiljaisesta rakennuksesta.

Hän kuuli lyönnin läiskäyksen, kepiniskun tai korvapuustin, sitten hän kuuli heikkoa jytinää ja sitten taas lyönnin.

Hän löi hänen äitiään; tuo kauhistava, valtavan suuri Melchior
Sinclaire löi vaimoaan.

Ja kalvavaa kauhua tuntien viskausi Marianne kynnykselle ja vääntelehti tuskissaan. Nyt hän itki, ja hänen kyyneleensä jäätyivät kodin kynnykselle.

Armoa, armahdusta! Avatkaa, avatkaa, niin että hän voi notkistaa oman selkänsä lyötäväksi! Oi, että hän saattaa lyödä äitiä, lyödä häntä siksi, ettei tämä voinut nähdä tytärtään kuolleena hangessa seuraavana päivänä, että hän tahtoi lohduttaa lastaan.

Suuri alennus ja häväistys kohtasi sinä yönä Mariannea. Hän oli uneksinut olevansa kuningatar, ja nyt hän mateli siinä, ei paljoa parempana piestyä orjanaista.

Mutta hän nousi kylmän vihan vallassa. Vielä kerran hän löi verisen kätensä oveen ja huusi:

"Kuule, mitä sinulle sanon, sinä, joka lyöt äitiä. Sinä saat vielä itkeä, Melchior Sinclaire, sinä saat itkeä!"

Sitten meni kaunis Marianne ja laskeusi levolle kinokseen. Hän heitti yltään turkin ja makasi vain mustassa samettipuvussaan, selvästi erottuen hohtavan valkeasta lumesta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka hänen isänsä huomenna tulee ulos ja aikaisella aamukävelyllään löytää hänet. Hän toivoi vain sitä, että isä itse löytäisi hänet.

* * * * *

Oi kuolema, kalvas ystävä, onko yhtä totta kuin lohdullista, etten mitenkään voi välttää sinua kohtaamasta? Myös minun luokseni, maan työntekijöistä hitaimman, saavut sinä, riisut kuluneen nahkakengän jalastani, tempaat vispilän ja maitokulhon kädestäni, otat työvaatteet ruumistani verhoamasta. Hellästi ja väkisin ojennat sinä minut pitsikoristeiselle vuoteelle, ruumiinmukaisin, siloisin liinavaattein koristat sinä minut. Jalkani eivät kaipaa enää kenkiä, mutta käsiini vedetään lumivalkeat hansikkaat, joita eivät mitkään työt tahraa. Sinun levon suloisuuteen pyhittämänäsi minä nukun tuhatvuotista unta. Oi vapauttaja! Hitain maan työntekijöistä olen minä, ja kauhuisella hekumalla uneksin siitä hetkestä, jolloin minut otetaan sinun valtakuntaasi.

Kalvas ystävä, minua kohtaan saat mielin määrin käyttää voimaasi, mutta sen sinulle sanon, kovempi oli sinulla taistelu menneiden aikain naisia vastaan. Elonvoimat olivat väkevät heidän norjissa ruumiissaan, kovin pakkanen ei voinut jäähdyttää heidän kuumaa vertansa.

Sinä olit laskenut kauniin Mariannen vuoteeseesi, oi kuolema, ja sinä istuit hänen vieressään, kuten vanha lapsen piika istuu kehdon ääressä hyssytellen lasta nukkumaan. Sinä uskollinen, vanha hoitajatar, joka tiedät, mikä on ihmislapsen parasta, kuinka mahtaakaan sinua harmittaa, kun leikkitovereita, jotka meluten ja temmeltäen herättävät uneen uuvuttamasi lapsen, tulee. Kuinka mahdoit vihastua, kun kavaljeerit nostivat kauniin Mariannen vuoteelta, kun mies painoi hänet rintaansa vasten ja lämpöiset kyyneleet tippuivat hänen silmistään Mariannen kasvoille!

Ekebyssä oli kaikki kynttilät sammutettu ja kaikki vieraat sieltä matkanneet. Kavaljeerit seisoivat yksin rakennuksessaan, viimeisen, vajanaisen boolin ympärillä.

Silloin kilisti Gösta maljan laitaan ja puhui Teille, menneiden aikain naiset. Puhua Teistä, sanoi hän, on samaa kuin puhua taivaanvaltakunnasta, pelkkää kukoistusta Te olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita Te olitte, ja lempeitä kuin äidin silmät, kun hän katsoo lapsensa puoleen. Pehmeinä kuin oravanpoikaset Te riipuitte miehen kaulassa. Ei koskaan saatu kuulla Teidän äänenne vapisevan vihasta, koskaan ei Teidän otsanne rypistynyt. Pehmeä kätenne ei koskaan tullut karheaksi ja kovaksi. Suloisia pyhimyksiä, koristettuja kuvia kodin temppelissä Te olitte. Miehet makasivat Teidän jaloissanne, tarjoten pyhää savua ja rukouksia Teille. Teidän kauttanne teki rakkaus ihmetöitään, Teidän otsallenne kiinnitti runous kullanhohteisen säteikkönsä.

Ja kavaljeerit ryntäsivät pystyyn viinin huimaamina, hänen puheensa huimaamina, veri kuohui juhlan riemua. Vanha setä Eberhard ja laiska Kristoffer-serkku eivät vetäytyneet leikistä. Salamannopeasti valjastivat kavaljeerit hevosensa laita- ja kilpa-ajorekien eteen ja kiiruhtivat kylmään yöhön kunnioittamaan vielä kerran niitä, joita koskaan ei ole kylliksi ihailtu, laulamaan serenadia kullekin niistä, joilla oli nuo punaiset posket ja kirkkaat silmät, mitkä äsken loistivat Ekebyn avarissa saleissa.

Oi, menneiden aikain naiset, hyvin mahtoi Teitä, matkatessanne suloisten unelmien taivaihin, miellyttää herääminen juuri uskollisimpain ritarienne serenadiin. Hyvin mahtoi se miellyttää Teitä, niinkuin miellyttää ikiuneen vaipunutta sielua herääminen taivaiden sulosoittoon.

Mutta kavaljeerit eivät ehtineet pitkälle tällä hurskaalla retkellään, sillä jo silloin, kun he saapuivat Björneen, he tapasivat kauniin Mariannen makaamassa hangella, juuri kotinsa ovella.

He kauhistuivat ja vihastuivat nähdessään hänet siinä. Oli kuin jumaloitu pyhimys olisi löydetty silvottuna ja ryöstettynä kirkon oven edestä.

Gösta heristi nyrkkiään pimeätä taloa kohti. "Te vihan lapset", huusi hän, "te raekuurot, te pohjoismyrskyt, te Jumalan yrttitarhan hävittäjät!"

Beerencreutz sytytti sarvilyhtynsä ja valaisi noita sinisen-kelmeitä kasvoja. Silloin näkivät kavaljeerit Mariannen haavoittuneet kädet ja kyyneleet, jotka olivat jäätyneet hänen silmäripsiinsä, ja he vaikeroivat kuin naiset, sillä hän ei ollut ainoastaan pyhimyksen kuva, vaan myös kaunis nainen, joka oli ilahduttanut vanhoja sydämiä.

Gösta Berling heittäysi polvilleen hänen viereensä.

"Tässä makaa hän nyt, morsiameni", sanoi hän. "Hän antoi minulle morsiussuutelon muutama tunti sitten, ja hänen isänsä on luvannut minulle siunauksensa. Hän makaa ja odottaa minua jakamaan kanssaan valkean vuoteensa."

Ja Gösta nosti elottoman vahvoille käsivarsilleen. "Kotiin Ekebyhyn hänet nyt!" hän huusi. "Nyt hän on minun. Kinoksesta olen minä hänet löytänyt, nyt ei kukaan ota häntä minulta. Emme herätä noita tuolla. Mitä hän tekee siellä, noiden uksien sisäpuolla, joihin hän on lyönyt kätensä verille!"

Gösta sai täyttää mielihalunsa. Hän laski Mariannen etumaiseen rekeen ja istui hänen viereensä. Beerencreutz asettui taakse ja tarttui ohjaksiin.

"Ota lunta ja hiero häntä, Gösta!" käski hän. Pakkanen oli kangistanut Mariannen jäsenet, ei pahempaa. Hurjasti kiihtynyt sydän sykki vielä. Hän ei edes ollut menettänyt tajuntaansa, hän tiesi kaiken, tiesi, kuinka kavaljeerit olivat löytäneet hänet, mutta ei voinut liikuttaa itseään. Hän makasi jäykkänä ja kankeana reessä, kun Gösta hieroi häntä lumella ja vuoroin itki ja suuteli häntä; häntä halutti sanomattomasti kohottaa edes toista kättään sen verran, että voisi vastata hyväilyyn.

Hän muisti kaiken. Hän makasi siinä kankeana ja liikkumatta ja ajatteli niin selvästi, ettei koskaan selvemmin. Oliko hän rakastunut Gösta Berlingiin? Oli, se oli varmaa. Oliko se vain yhdeniltaista päähänpistoa? Ei, sitä oli kestänyt kauan, monta vuotta.

Hän vertaili itseään häneen ja muihin Vermlannin ihmisiin, jotka olivat kaikki välittömiä kuin lapset. Jokaista haluaan he tottelivat. He elivät vain ulkonaista elämäänsä, eivät koskaan tarkastaneet sielunsa syvyyksiä. Mutta Mariannesta oli tullut sellainen millaiseksi tullaan matkustamalla maailmassa ihmisten joukossa; hän ei koskaan voinut antautua täysin mihinkään. Rakastipa hän, niin, teki mitä tahansa, niin seisoi ikäänkuin toinen puoli hänen minuuttansa ja katsoi häntä kylmästi ja ivallisesti hymyten. Hän oli ikävöinyt intohimoa, joka tulisi, tempaisisi hänet mukaansa hurjan mielettömästi. Ja nyt hän oli tullut, tuo mahtava. Silloin, kun hän suuteli Gösta Berlingiä parvekkeella, silloin oli hän ensi kerran unohtanut itsensä.

Ja nyt tuli sama intohimo häneen taas, hänen sydämensä jyskytti niin, että hän kuuli sen lyönnit. Eikö hän pian voisi käyttää jäseniään? Hän tunsi hurjaa riemua siitä, että hänet oli hyljätty kotona. Nyt hän oli epäröimättä Göstan. Miten tuhma hän oli ollut, niin monta vuotta kahlinnut ja pakottanut rakkauttaan. Oi, ihanaa, ihanaa on heittäytyä rakkauden valtaan. Mutta eikö hän nyt, eikö hän nyt jo pääsisi vapaaksi näistä jääkahleista! Hän on ollut jäätä sydämestä ja tulta pinnalta, nyt on päinvastoin, tulisielu jääruumiissa.

Sitten tuntee Gösta, miten kaksi kättä hiljaa kohoaa hänen kaulaansa heikkoon voimattomaan puristukseen.

Tuskin ollenkaan Gösta sitä tunsi, mutta Marianne luuli päästäneensä ahtaalle kiedotun intohimonsa purkautumaan ilmi tukahduttavassa syleilyssä.

Mutta kun Beerencreutz tämän näki, hän antoi hevosen juosta tutulla tiellä mielensä mukaan. Hän kohotti katseensa ja tähysteli yksinomaan ja lakkaamatta Otavaa.

Seitsemäs luku

VANHAT AJONEUVOT

Ystävät, ihmistenlapset! Jos sattuisi niin, että istuen tai loikoen luette tätä yöllä, kuten minä sitä nyt hiljaisuuden hetkinä kirjoitan, niin älkääpä huokaisko tässä helpotuksesta ajatellen, että nyt saavat hyvät herrat ja Ekebyn kavaljeerit vetää rauhassa unta tuotuaan Mariannen sinne ja hankittuaan hänelle hyvän vuoteen, joka oli parhaassa vierashuoneessa suuren salin takana.

Maata he menivät ja nukahtivat myös, mutta ei ollut heidän osansa nukkua kaikessa rauhassa aina puoleenpäivään, kuten ehkä minun ja teidän olisi, rakkaat lukijat, jos olisimme valvoneet kello neljään aamulla ja jäseniämme väsymys pakottaisi.

Älkäämme unohtako, että siihen aikaan vanha majurinrouva kiersi kerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä maita mantereita ja ettei hän suinkaan, kun alkoi tehdä jotakin tärkeää, kursaillut ja ottanut huomioon väsyneen syntisen mukavuutta. Ja kahta vähemmin nyt, kun hän oli päättänyt tänä yönä ajaa kavaljeerit Ekebystä tiehensä.

Mennyt oli se aika, jolloin hän vallitsi loistossaan ja komeudessaan Ekebytä ja kylvi iloa maille niinkuin Jumala tähtiä taivaalle. Ja sillä aikaa kun hän vaelsi koditonna pitkin maita, oli suuren kartanon mahti ja kunnia jätetty kavaljeerien käsiin, heidän hoidettavakseen niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin kevätaurinko vaalii kinosta.

Joskus lähtivät kavaljeerit huviajoon, kuusin, kahdeksin miehin, samalla pitkällä reellä ja kaksivaljakolla, kirkkokulkusin ja punotuin ohjin. Jos he silloin tapasivat majurinrouvan, joka kulki kerjuulla, he eivät luoneet edes silmiään maahan.

Nyrkkejään heristi tuo meluava joukko hänelle. Ja rajulla reenkiepauksella pakotettiin hänet tiepuoleen kinokseen, ja majuri Fuchs, karhuntappaja, muisti aina kolmasti sylkäistä, tehdäkseen tehottomaksi pahan, jota akan vastaantulo ennusti.

He eivät säälineet häntä. Ilkeä hän oli heistä kuin noita, tuo tientaivaltaja. Jos onnettomuus olisi häntä kohdannut, he eivät olisi surreet enemmän kuin ampuja, joka pääsiäisaattona laukaistuaan susihauleilla panostetun pyssynsä olisi murehtinut panoksen osuttua lentävään noita-akkaan.

Autuutensa vuoksi he vainosivat, nuo kavaljeeripoloiset, majurinrouvaa. Usein ovat ihmiset olleet julmia ja kiduttaneet toisiaan kovasti, kun ovat itse vavisseet sielujensa kohtalon tähden.

Kun kavaljeerit yömyöhällä hoippuivat juomapöydistä ikkunoiden luo katsomaan, oliko yö tyyni ja tähtikirkas, he huomasivat usein tumman varjon, joka hiipi pihan yli, ja he arvasivat, että majurinrouva se oli tullut katsomaan rakasta kotiaan; mutta silloin täristi kavaljeerien rakennusta noiden vanhojen syntipukkien pilkkanauru, ja rouvalle tähdättyjä kokkapuheita sinkosi satamalla avatuista ikkunoista.

Todellakin — tunnottomuus ja uhkamieli alkoi vallata noiden köyhäin seikkailijain sydämet. Vihan oli heihin istuttanut Sintram. Ei olisi heidän sielunsa ollut suuremmassa vaarassa silloin, kun majurinrouva olisi hallinnut Ekebytä, kuin nyt. Lukuisammat kuolevat paossa kuin tappelussa.

Majurinrouva ei ollut juuri vihainen näille kavaljeereille.

Jos valta olisi ollut hänen käsissään, hän olisi kurittanut heitä vitsalla kuin vallattomia poikia ja suonut sitten taas heille armonsa ja hellyytensä.

Mutta nyt hän oli huolissaan rakkaasta kartanostaan, joka oli heitetty kavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin sudet vaalivat lampaita, niinkuin kurjet hoitavat kevätkylvöä.

On monta, joita on vaivannut sama suru. Ei ollut hän ainoa, joka on nähnyt hävityksen riehuvan rakkaassa kodissaan ja tietää miltä tuntuu, kun hyvinhoidettu talo rappeutuu. He ovat nähneet lapsuudenkotinsa silmäilevän heihin haavoittuneen eläimen lailla. Monet tuntevat itsensä pahantekijöiksi nähdessään kotipuiden naavaisina kuivettuvan ja hiekkakäytävien peittyvän ruohoturpeihin. He tahtoisivat heittäytyä polvilleen noille pelloille, jotka muinoin upeilivat runsain sadoin, ja rukoilla, etteivät ne syyttäisi heitä häpeästä, joka niitä peittää. Ja he kääntävät kasvonsa pois vanhoista hevosraukoista; katselkoon rohkeampi niitä silmiin! Eivätkä he tohdi seistä veräjällä ja katsella karjan paluuta laitumelta. Ei ole paikkaa maan päällä niin inhaa käydä kuin rappeutunut koti.

Oi, minä pyydän kaikkia teitä, jotka hoitelette peltoja ja niittyjä ja puistoja ja suloisia, riemua tuottavia kukkatarhoja, hoidelkaa niitä hyvin! Hoidelkaa niitä rakkaudella, työllä! Ei ole hyvä, että luonto suree ihmisen vuoksi.

Kun ajattelen, mitä ylvään Ekebyn täytyi kärsiä kavaljeerien isännöidessä, silloin toivon, että majurinrouvan tuumat olisivat jo onnistuneet ja Ekeby olisi jo viety kavaljeereilta.

Ei hän ajatellut ryhtyä jälleen hallitusohjiin.

Vain yksi päämäärä hänellä oli: vapauttaa kotinsa näistä hulluttelijoista, näistä heinäsirkoista, näistä rosvoista, ryöväreistä, joiden jalanjäljissä ei ruohonpiippaa kasvanut.

Kulkiessaan maita mantereita kerjuulla ja eläessään almuilla hänen täytyi alinomaa ajatella äitiään, ja hänen sydämeensä pureutui ajatus, että hänen olonsa ei voi kuunaan kirkastua ennen kuin äiti ottaa hänen hartioiltaan kirouksen taakan.

Kukaan ei ollut vielä kertaakaan maininnut vanhuksen kuolleen, hän mahtoi siis vielä elää tehtaallaan Älfdalin metsissä. Yhdeksänkymmenen vanhana hän eleli ja puursi sitkeästi työssä, hoidellen kesällä maitohulikoita, talvella hiilimiiluja, ja teki kuollakseen työtä, ikävöiden päivää, jolloin hänen elämäntehtävänsä olisi täytetty.

Ja majurinrouva ajatteli, että vanhus oli varmaan elänyt näin kauan voidakseen peruuttaa tyttärensä elämän kirouksen. Ei tosiaan saane se äiti kuolla, joka oli manannut sellaisen kurjuuden lapselleen.

Niinpä halusi majurinrouva taivaltaa vanhuksen luo, jotta he kumpikin saisivat rauhan. Hän halusi samota pitkän jokilaakson ja synkeiden metsien kautta lapsuudenkotiinsa. Ennen hän ei saanut lepoa. Monet tarjosivat näinä päivinä hänelle lämpöistä kotia ja uskollisen ystävyyden lahjoja, mutta hän ei pysähtynyt minnekään. Tuimana ja vihaisena hän kulki talosta taloon, sillä kirous painoi häntä.

Hän oli päättänyt taivaltaa äitinsä luo, mutta ensin hän tahtoi saada rakkaan talonsa turvaan. Hän ei tahtonut lähteä ja jättää sitä kevytmielisten tuhlarien käsiin, kelvottomien ryyppysankarien, jotka huolimattomasti hävittävät Jumalan lahjoja.

Menisikö hän huolettomasti, hyvin tietäen, että tullessaan näkisi perintönsä hävitettynä, vasaransa vaienneina, hevosensa luuna ja nahkana, palvelijansa pitäjällä?

Eipä ei, vielä kerran hän ylenee voimassaan ja antaa kavaljeereille lähtöpassin!

Kyllähän majurinrouva tiesi, että hänen miehensä iloitsisi nähdessään hänen perintönsä häviävän. Mutta hän tunsi miehensä hyvin ja oli varma, että jos hän vain saisi heinäsirkkansa kaikkoamaan, niin majuri olisi liian untelo uusia hankkimaan. Kun kavaljeereja ei enää olisi, ohjaisi majurinrouvan vanha vouti ja pehtori Ekebyn töitä totuttua latua.

Ja niinpä hänen tumma varjonsa oli monena yönä liikkunut tehtaan mustilla teillä. Hän oli pujahtanut torpparien pirtteihin ja tullut ulos, hän oli kuiskutellut myllärin ja myllyrenkien kanssa suuren myllyn permantokerroksessa, hän oli neuvotellut seppien kanssa pimeässä hiilihuoneessa.

Ja he olivat kaikki vannoneet auttavansa häntä. Suuren tehtaan kunnia ja mahti ei ollut enää jääpä huolettomien kavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin susi vaalii lammaskatrasta. Ja tänä yönä, jolloin huimat herrat ovat tanssineet, leikkineet ja juoneet, kunnes ovat vaipuneet kuolemanväsyneinä vuoteelleen, tänä yönä on heidän laputettava tiehensä. Hän on antanut heidän pöyhistellä, suruttomain. Hän on istunut tuimasti odottaen pajassa ja odottanut tanssiaisten loppua. Hän on odottanut kauemminkin, kunnes kavaljeerit ovat tulleet takaisin yölliseltä retkeltään, hän on istunut hiljaa ja odottanut, kunnes hänelle on ilmoitettu, että nyt on viimeinen kynttilänliekki sammutettu kavaljeerirakennuksen ikkunoista ja että koko suuri kartano nukkuu. Silloin hän nousee ja menee ulos.

Majurinrouva käski kaikki tehtaalaiset kokoontumaan kavaljeerien rakennuksen luo; itse hän lähti jo ennen muita kartanon pihaan. Hän meni suuren rakennuksen ovelle, koputti ja hänet laskettiin sisään. Brobyn papin nuori tytär, josta hän oli kasvattanut kelpo palvelijattaren, oli häntä vastassa.

"Rouva on kaikesta sydämestä tervetullut", sanoi palvelijatar ja suuteli hänen kättään.

"Sammuta kynttilä!" sanoi majurinrouva. "Etkö luule minun osaavan täällä tulettakin?"

Ja sitten hän alkoi kierroksen äänettömässä kartanossa. Hän kulki kellarista ylisille sanoakseen jäähyväiset. Hiipivin askelin he siirtyivät huoneesta huoneeseen.

Majurinrouva puheli muistoillensa. Palvelijatar ei huokaillut, ei nyyhkyttänyt, mutta kyyneleet tipahtelivat tipahtelemistaan hänen silmistään, kun hän seurasi emäntäänsä. Majurinrouva avautti liinakaapin ja hopeakaapin ja hiveli kädellään hienoja damastiliinoja, komeita hopeakannuja. Hän hamuili hyväillen mahtavaa höyhenpatjakekoa kalustohuoneessa. Kaikkia talouskaluja, kangaspuita, rukkeja ja kerinpuita piti hänen kosketella. Hän pisti tunnustellen kätensä maustelaatikkoon ja koetti talikynttilöitä, jotka riippuivat rivissä vartailla laipiossa.

"Kynttilät ovat nyt jo kuivia", sanoi hän. "Ne voi ottaa alas ja latoa laatikkoon."

Alhaalla kellarissa hän kävi, kohotteli varovasti kaljatynnyreitä ja hamuili viinipullorivejä.

Hän kävi ruokasäiliössä ja keittiössä, hän kosketteli kaikkea, tarkasti kaiken. Hän ojensi kätensä ja sanoi jäähyväiset koko kodilleen.

Viimeksi hän meni asuinhuoneisiin. Ruokasalissa hän hamuili suuren kääntöpöydän levyjä.

"Moni on tässä pöydässä tullut ravituksi", sanoi hän. Ja hän kulki huoneesta huoneeseen. Hän näki pitkät, leveät sohvat paikoillaan, hän laski kätensä marmoripöytien viileille levyille, jotka, jalkoinaan kullatut, leijonaruumiiset kotkat, kannattivat peilejä, joiden otsikossa oli tanssivia jumalattaria.

"Tämä on rikas talo", sanoi hän. "Mainio mies se, joka antoi minulle tämän kaiken."

Salissa, jossa äsken oli tanssissa humuttu, seisovat jo nojatuolit kankein selin, jäykässä järjestyksessä pitkin seiniä.

Ja hän meni klaveerin luo ja näppäsi aivan hiljaa äänen.

"Ei minunkaan aikanani täältä iloa ja huvia puuttunut", hän sanoi.

Majurinrouva meni vierashuoneeseenkin salin taakse.

Siellä oli pilkkosen pimeä. Majurinrouva tapaili kädellään ja kosketti palvelijatarta kasvoihin.

"Itketkö sinä", sanoi hän, sillä hän tunsi kätensä kastuvan kyynelistä.

Silloin puhkesi nuori tyttö nyyhkimään.

"Rakas rouva", huusi hän, "rakas rouva, ne hävittävät kaiken. Miksi minun rouvani menee meidän luotamme ja antaa kavaljeerien hävittää kotinsa?"

Silloin vetäisi majurinrouva uutimen nauhaa ja osoitti pihalle.

"Minäkö sinua olen opettanut itkemään ja uikuttamaan?" huudahti hän. "Katso ulos, piha on täynnä väkeä, huomenna ei Ekebyssä ole yhtään kavaljeeria."

"Tuleeko minun rouvani nyt takaisin?" kysyi palvelijatar.

"Minun aikani ei ole vielä tullut", sanoi majurinrouva. "Maantie on minun kotini ja olkikupo vuoteeni. Mutta hoida Ekebytä minun hyväkseni, tyttö, sillaikaa kun olen poissa."

Ja he menivät peremmäksi. Ei kumpikaan heistä tiennyt eikä ajatellut, että Marianne nukkui juuri tässä huoneessa.

Eikä hän nukkunutkaan. Hän oli aivan valveilla, kuuli kaiken ja ymmärsi aikeet.

Hän oli valvonut vuoteessaan ja runoillut hymnin rakkaudelle.

"Sinä hurmaava, joka kohotit minut itseäni korkeammalle", sanoi hän. "Kurjuuden kuilussa makasin minä, ja sinä muutit sen paratiisiksi. Lukitun oven rautaiseen ripaan tarttuivat minun käteni ja repeytyivät haavoille, kotini kynnyspuulla kiiluivat minun kyyneleeni kohmettuneina jäähelminä. Vihan viima hyyti sydämeni, kun minä kuulin lyönnit äitini selkään. Kylmässä kinoksessa tahdoin nukuttaa vihani, mutta silloin sinä tulit. Oi, rakkaus, sinä tulen lapsi, suuren kylmyyden palelluttaman luo sinä olet tullut. Jos vertaan kurjuuttani siihen ihanuuteen, jonka voitin, niin tyhjää se minusta on. Vapaa olen nyt kaikista siteistä, ei ole minulla isää, ei äitiä, ei kotia. Ihmiset uskovat vain pahaa minusta ja kääntyvät luotani pois. Hyvä, se oli sinun jalo tahtosi, oi rakkaus, sillä miksi seisoisin korkeammalla kuin rakastettuni. Käsi kädessä me vaellamme yhdessä maailmaan. Köyhä on Gösta Berlingin morsio. Kinoksesta hän löysi hänet. Siispä tehkäämme yhdessä pesä, ei ylhäisiin saleihin, vaan torpparin tupaan metsänrintaan. Minä autan häntä ja vartioin hiilihautaa, autan häntä ja asettelen metsojen ja jänisten pauloja, keitän hänen ruokansa ja harjaan hänen vaatteensa. Oi, rakkaani, kaipaan ja suren istuessani yksin metsänrinnassa odotellen sinua, uskotko sen? Kaipaan, kaipaan, mutta en tahdo rikkauden päiviä, ainoastaan sinua, sinua minä tähyän ja kaipaan, kun sinä kirves olalla palajat. Oi, rakkahani, rakkaani! Niin kauan kuin eloni kestää voisin vuottaa ja vartoa sinua."

Siten hän oli valvonut ja sepittänyt hymnejä sydämensä kaikkivaltiaalle jumalalle eikä ollut sulkenut silmiään uneen, kun majurinrouva tuli sisään.

Kun hän oli poistunut, nousi Marianne vuoteelta ja pukeutui. Vielä kerran hänen täytyi pukeutua mustaan samettipukuun ja ohuihin tanssikenkiin. Hän kietoi peitteen ympärilleen saaliksi ja kiiruhti vielä kerran ulos tähän hirvittävään yöhön.

Tyynenä, tähtikirkkaana ja viiltävän kylmänä lepäsi yhä helmikuun yö maan yllä; tuntui kuin se ei koskaan olisi aikonut loppua. Ja tuota pimeyttä ja sitä pakkasta, jota tämä pitkä yö levitti, sitä kesti maassa vielä kauan, kauan senkin jälkeen, kun aurinko jo oli noussut, kauan vielä, kun ne kinokset, joita kaunis Marianne kahlasi, olivat vesivirtoina vierineet.

Marianne kiiruhti pois Ekebystä hankkimaan apua. Hän ei voinut sallia moista: ajettavan pois niitä miehiä, jotka olivat nostaneet hänet hangesta ja avanneet hänelle sydämensä ja kotinsa. Hän päätti mennä Sjöhön majuri Samzeliuksen luo. Kiire hänellä olikin. Vasta tunnin päästä hän saattaisi joutua takaisin.

Kun majurinrouva oli heittänyt jäähyväiset kodilleen, hän meni pihalle, jossa väki odotti häntä, ja taistelu kavaljeerirakennuksesta alkoi.

Majurinrouva järjestää väen korkean, kaidan rakennuksen ympärille, jonka yläkerrassa kavaljeereilla on kuuluisa kotinsa. Suuressa ylähuoneessa, jonka seinät on rapattu ja kalkittu, jossa ovat nuo punaiset kirstut ja suuri kääntöpöytä, ja pöydällä kukku-kortit uivat läikkyneessä viinassa, huoneessa, jossa leveitä sänkyjä siimestää keltaruutuiset huput, siellä nukkuvat kavaljeerit. Ah, noita suruttomia!

Ja tallissa täysien soimien edessä nukkuvat kavaljeerien hevoset ja uneksivat nuoruutensa retkistä. Suloista on levon päivinä uneksia nuoruuden hurjista urotöistä, markkinamatkoista, jolloin oli seisottava yöt päivät taivasalla, kilpa-ajoista joulukirkosta palatessa, koejuoksuista ennen hevosenvaihtoa, jolloin humalaiset herrat, ohjanperät korkealla, lyöntiin valmiina, kurkottuivat ajopeleistään ajokkiensa selkien yli ja karjuivat kirouksia niiden korviin. Suloista on uneksia, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse jättää Ekebyn täysiä soimia, lämpimiä pilttuita. Ah, noita suruttomia!

Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa nähty karrioli,[8] jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon mahtuu kaksitoista kavaljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen, nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah, mahdottomasti kilpa-ajorekiä!

Monet kavaljeerit ovat Ekebyssä eläneet ja kuolleet. Heidän nimensä on unohdettu maan päällä, eikä heillä ole enää sijaa ihmisten sydämissä, mutta majurinrouva on pannut säilöön ne ajoneuvot, joilla he tulivat taloon. Hän on koonnut ne kaikki vanhaan vaunuliiteriin.

Ja siellä ne seisovat ja makaavat ja käyvät yhä pölyisemmiksi.

Naulat ja piikit heltiävät lahonneesta puusta, maali irtautuu pitkinä liuskoina, tyynyjen ja patjojen täyte tunkeutuu esille rei'istä, joita koit ovat tehneet.

"Levätkäämme vain, hajotkaamme vain", sanovat vanhat ajoneuvot. "Me olemme tutisseet kyllin kauan teillä, olemme imeneet kyllin kosteutta sadekuurojen alla. Levätkäämme! Kauan on siitä, jolloin kiidätimme nuoria herroja heidän ensimmäisiin tanssiaisiinsa, kauan siitä, jolloin läksimme pestyinä ja hohtavina rekiretken suloseikkailuihin, kauan siitä, jolloin kuljetimme reilut sankarit mutaisia kevätteitä Trossnäsin perille. He nukkuvat nyt, useimmat heistä, viimeiset ja parhaat eivät aio enää koskaan jättää Ekebytä, eivät koskaan."

Ja siten halkeaa jalkapussin nahka, sitten irtautuu pyörän raudat, sitten lahoavat puolat ja rummut. Vanhat ajoneuvot eivät huoli elää, ne tahtovat kuolla.

Tomu lepää jo niillä kuin käärinliina, ja sen turvin ne antautuvat yhäti vanhuuden valtaan. Voittamattomassa laiskuudessaan ne makaavat siellä ja rapistuvat. Ei kukaan niihin koske, ja kumminkin ne hajoavat palasiksi. Kerran vuodessa avataan vaunuvaja, jos tulee uusi toveri, joka aikoo vakavasti asettua Ekebyhyn, ja heti kun ovet suljetaan, valtaa tämänkin väsymys, uni, rappeutumus ja vanhuuden heikkous. Rotat ja lesiäiset ja koit ja seinämato, ja mitä kaikkia ovat nimeltään nuo saaliinhimoiset, ne karkaavat sen kimppuun, ja se ruostuu ja lahoaa unettomaan, suloiseen levottomuuteen.

Mutta nyt, helmikuun yönä, antaa majurinrouva avata vaunuvajan ovet.

Ja lyhdyin ja soihduin hän antaa etsiä Ekebyn nykyisten kavaljeerien ajoneuvot: Beerencreutzin vanhan karriolin ja Örnecloun vaakunoidun reen ja sen kapean kuomun, joka on suojannut Kristoffer-serkkua.

Hän ei välitä, onko ajopeli kesällä vai talvella ajettava, hän pitää vain huolen siitä, että kukin saa omansa.

Ja tallissa, siellä herätetään nyt kaikki ne vanhat kavaljeerien hevoset, jotka äsken uneksivat täysien soimien edessä.

Unelmaa seuraa tosi, te suruttomat.

Jyrkkiä mäkiä te taas saatte maistaa ja ummehtunutta heinää majatalojen vajassa ja humalaisten hevoshuijarien okaruoskaa ja hurjia kilpakiitoja iljangolla niin liukkaalla, että teitä vapisuttaa sille astua.

Nyt ne joutuvat oikeaan virkaansa, nuo vanhat ajoneuvot, kun pienet, harmaat maatiaisruunat pistetään korkeiden kiesikummitusten eteen, tahi kun pitkäkoipiset, luisevat ratsuhevoset valjastetaan matalain kilpa-ajorekien eteen. Vanhat elukat irvistävät ja pärskyvät, kun suitsia pannaan niiden hampaattomiin suihin, vanhat ajoneuvot kitisevät ja narisevat. Viheliäinen raihnaus, jonka olisi pitänyt saada maata rauhassa maailman viimeiseen päivään, vedetään nyt esille; jäykät, ontuvat, vuohen jalkoja muistuttavat etujalat, patit ja köhät tulevat päivänvaloon.

Tallirengit saavat vaivoin kopukat ajoneuvojen eteen, sitten he menevät kysymään majurinrouvalta, millä vehkeillä Gösta Berling lähtee, sillä, kuten jokainen hyvin tietää, hän tuli Ekebyhyn majurinrouvan hiilihäkissä.

"Valjasta Don Juan parhaimman kilpa-ajorekemme eteen", sanoo majurinrouva, "ja levitä hopeakynsinen karhunnahka siihen!" Ja kun tallirenki nurisee, hän jatkaa: "Minun tallissani ei ole hevosta, jota en antaisi päästäkseni siitä miehestä, muista se!"

Kas niin, nyt on ajokalut herätetty ja hevoset myös, mutta kavaljeerit yhä nukkuvat.

Nyt on heidän vuoronsa joutua talutettaviksi talviyöhön, mutta uhkarohkeampaa on karata heidän kimppuunsa heidän nukkuessaan kuin kiskoa ulos kankeakoipisia hevosia ja retkuvia, vanhoja ajoneuvoja. He ovat rohkeita, vahvoja, hirmuisia miehiä, satojen seikkailujen karkaisemia. He ovat valmiita puolustautumaan kuolemaan asti, eikä ole leikin asia siepata heitä vastoin heidän omaa tahtoaan vuoteista ja nakata ajopeleihin, kuljetettaviksi pois.

Niin antaa majurinrouva pistää tuleen olkiauman, joka on niin lähellä taloa, että loimo varmaan valaisee kavaljeerien huonetta, jossa he makaavat.

"Olkiauma on minun, koko Ekeby on minun", hän sanoo.

Ja kun auma hulmuaa täydessä tulessa, huutaa hän:

"Herättäkää heidät nyt!"

Mutta kavaljeerit nukkuvat hyvin suljettujen ovien takana. Väkijoukko pihalla alkaa huutaa tuota hirvittävää, kauhistavaa: "Tuli on irti, tuli on irti!" mutta kavaljeerit makaavat.

Seppämestarin raskas moukari jyskää pääoveen, mutta kavaljeerit makaavat.

Kovaksi puristettu lumipallo särkee ruudun ja lentää huoneeseen, pompaten sänkyjen uutimiin, mutta kavaljeerit makaavat.

He näkevät unta, että kaunis tyttö nakkaa nenäliinan heitä vasten, he uneksivat, että applodit paukkuvat lasketun esiripun toisella puolen, he uneksivat raikkaasta naurusta ja keskiyön juhlain huimaavasta hälinästä.

Tykinlaukaus heidän korvansa juuressa, merellinen jääkylmää vettä olisi tarvittu heitä herättämään.

He olivat kumarrelleet, tanssineet, soittaneet, telmineet ja laulaneet. He ovat viinin raskauttamia, heidän voimansa ovat tyhjentyneet, he nukkuvat sikeästi kuin kuolon unta.

Tämä siunattu uni se heidät pelastaa.

Väki alkaa pelätä, että tuossa levollisuudessa piilee vaara. Mitä, jos se merkitsee sitä, että kavaljeerit ovat jo kylällä noutamassa apua! Mitä, jos se merkitsee, että he seisovat valveilla sormi liipaisimella, väijyvät ikkunain tai ovien takana, valmiina kaatamaan heti jokaisen, ken sisään astuu!

Nämä miehet ovat ovelia, sotakuntoisia; jotakin tuo heidän hiljaisuutensa varmaan merkitsee. Kuinka voi luulotellakaan, että he antaisivat yllättää itsensä pesästään kuin karhu?

Väki karjuu tuon "tuli on irti" kerta toisensa jälkeen, mutta ei mikään auta.

Silloin, kun kaikki vapisevat, ottaa itse majurinrouva kirveen ja murtaa ulko-oven.

Sitten hän hyökkää yksin ylös portaita, tempaa kavaljeerirakennuksen oven auki ja ärjäisee huoneeseen: "Tuli on irti!"

Siinä ääni, joka herättää kavaljeerien korvissa kaikua paremmin kuin rahvaan rähinä. Tottuneina kuulostelemaan tätä ääntä ryntää kaksitoista miestä yht'aikaa ylös vuoteistansa, näkee tulenloimon, tempaa vaatteensa ja syöksyy portaita alas pihalle.

Mutta ovella seisoo pitkä seppämestari ja kaksi kovakouraista myllyrenkiä, ja suuri häpeä kohtaa kavaljeereja! Sitä mukaa kuin he tulevat alas heidät suistetaan maahan ja jalat sidotaan, sitten heidät kannetaan kursailematta ajoneuvoihin, jotka itsekullekin on määrätty.

Ei pelastunut ainoakaan, kaikki vangittiin, Beerencreutz, tuima eversti, sidottiin ja vietiin pois, samoin Kristian Bergh, väkevä kapteeni, ja Eberhard-setä, viisaustieteilijä.

Myöskin voittamaton, pelottava Gösta Berling oli nyt vanki. Majurinrouvaa oli onnistanut. Hän on kuin onkin suurempi kuin kaikki kavaljeerit!

Viheliäisiä ovat he nähdä, istuessaan kynkät köysissä, vaivaisissa, vanhoissa ajoneuvoissa. On siinä päätä riipuksissa ja vihan silmäyksiä, ja talo vavahtelee kirouksista ja voimattoman vihan hurjista purkauksista.

Mutta majurinrouva kulkee miehestä mieheen:

"Vanno", sanoo hän, "ettet koskaan enää tule Ekebyhyn."

"Oh, huuti, noita-akka!"

"Sinä vannot", sanoo hän, "tai minä nakkaan sinut takaisin kavaljeerirakennukseen tuollaisena, sidottuna, ja sitten saat palaa sinne, sillä tänä yönä poltan minä kavaljeerirakennuksen, tiedä se."

"Sitä ei rouva uskalla!"

"Ei uskalla! Eikö Ekeby ole minun? Oi sinua, lurjus! Luuletko sinä, etten muista, miten sinä olet sylkenyt nähdessäsi minut maantiellä? Luuletko, ettei mieleni äsken tehnyt pistää tulta nurkkaan ja polttaa teidät kaikki? Kohotitko kättäsi puolustaaksesi minua, kun minut ajettiin kotoani? Ei, vanno vain!"

Ja majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy vihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta miestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä tuhoa ja turmaa.

Sitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja kirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään ohjakset heidän käteensä.

Mutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön.

Majuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne tuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä aamiaista karhuilleen.

Hän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa luo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn.

Marianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta sitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla pelästyksestä.

Millainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua kuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä, aikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä kimppuun?

Hän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia
Ekebyhyn.

Hän ennätti paljon edelle. Pihalle päästyään hän raivasi tien väkijoukon läpi. Kun hän seisoi keskellä piiriä kasvot vastatusten majurinrouvan kanssa, hän huusi niin kovasti kuin jaksoi:

"Majuri, majuri tulee karhuineen!"

Väkijoukko tyrmistyi, kaikki silmät tähyilivät majurinrouvaan.

"Sinä hait hänet", hän sanoi Mariannelle.

"Paetkaa!" huusi tämä yhä kiihkeämmin. "Pois Jumalan nimessä! En tiedä, mitä majuri aikoo, mutta hän tuo karhut."

Kaikki seisoivat hiljaa, tuijottaen majurinrouvaan.

"Minä kiitän teitä avusta, lapset", sanoi tämä tyynesti joukolle. "Kaikki, mitä tänä yönä on tapahtunut, järjestettiin täten siksi, ettei ketään teistä voitaisi vetää oikeuteen ja ettei kukaan teistä joutuisi onnettomuuteen sen vuoksi. Menkää nyt kotiinne. Minä en tahdo nähdä ketään väestäni murhaajana tai tulevan murhatuksi. Menkää nyt!"

Väki seisoi kumminkin paikoillaan. Majurinrouva kääntyi Mariannen puoleen.

"Minä tiedän, että sinä rakastat", sanoi hän. "Rakkauden mielipuolisuuden töitä sinä teet. Älköön koskaan koittako päivä, jolloin sinun voimatonna täytyy sietää kotisi hävitystä! Ole aina kielesi ja kätesi valtias, kun viha täyttää sielusi."

"Rakkaat lapset, tulkaa nyt, joutukaa!" jatkoi hän kääntyen alustalaisiinsa. "Suojelkoon nyt Jumala Ekebytä, minun täytyy mennä äitini luo. Oi, Marianne, kun sinä jälleen tulet täysijärkiseksi, kun Ekeby on raiskattu ja maa huokaa hätäänsä, niin ajattele silloin, mitä teit tänä yönä, ja pidä huolta väestä!"

Senjälkeen hän meni, väen seuraamana.

Kun majuri tuli pihaan, ei hän nähnyt siellä niin elävää sielua, paitsi Mariannen ja pitkän jonon hevosia, rekiä ja matkalaisia, pitkän, surkean jonon, jossa hevoset eivät olleet huonompia kuin ajoneuvot, eivätkä ajoneuvot huonompia kuin omistajat. Kovin kourin oli elämäntaisto kaikkia rutistellut.

Marianne meni heidän luokseen ja päästi vangit siteistä.

Hän näki, miten he purivat huulensa yhteen ja katsoivat syrjään. Ikinä he eivät olleet hävenneet näin. Suurempaa häpeää he eivät olleet koskaan kokeneet.

"Minulla ei ollut helpompi pari tuntia sitten rukoillessani polvillani
Björnen portailla", sanoi Marianne.

Ja sitten, rakas lukija, mitä sitten vielä sinä yönä tapahtui, miten vanhat ajoneuvot joutuivat takaisin liiteriinsä, hevoset talliin ja kavaljeerit kavaljeerirakennukseen, sitä en yritä kertoa. Aamunsarastus alkoi kuultaa itäisillä vuorilla, ja päivä valkeni selkeänä ja tyynenä. Miten paljon tyynemmät ovat valoisat, auringonpaisteiset päivät kuin nuo synkät yöt, joiden suojelevan siiven alla villipedot saalista ajavat ja huuhkat huikauttelevat.

Sen vain sanon, että kun kavaljeerit jälleen pääsivät huoneeseensa ja löysivät viimeisestä boolimaljasta vähäisen tilkan lasiensa täytteeksi, niin valtasi heidät äkillinen hurmaus.

"Majurinrouvan malja!" huusivat he.

Ah, hän on mainio nainen! Mitä haluaisivat he muuta kuin palvella häntä, jumaloida häntä?

Miten katkeraa, että piru on saanut hänet valtaansa, että hän häärää vain passittaakseen kavaljeerien sieluja helvettiin!

Kahdeksas luku

GURLITA-KUKKULAN SUURI KARHU

Metsien pimeydessä asuu inhoja eläimiä, joiden leuat on aseistettu kamalasti kiiluvilla hampailla tai terävillä nokilla ja joiden jaloissa on terävät kynnet, mitkä himoitsevat iskeytyä vertauhkuvaan kaulaan, ja joiden silmät kimmeltävät murhanhimoa.

Siellä asuu susia, jotka sieltä tulevat öisin ajamaan talonpoikien rekeä, kunnes vaimon täytyy ottaa pienokaisensa, joka istuu hänen polvillaan, ja nakata se pedoille, pelastaakseen oman ja miehensä hengen.

Siellä asuu ilves, jota kansa kutsuu kyntehiseksi, sillä ainakin metsässä on vaarallista sanoa sen oikeaa nimeä. Ken on puhunut siitä päivällä, katsastakoon illansuussa hyvin lammaskarsinansa ovia ja luukkuja, sillä muutoin se tulee. Se kiipeää lampoläävän seinää pitkin, sillä sen kynnet ovat vahvat kuin teräsnaulat, ujuttautuu sisään ahtaimmastakin luukusta ja iskeytyy lampaiden niskaan. Ja kyntehinen riippuu niiden kurkussa ja imee verta kaulavaltimosta ja murhaa ja repii, kunnes jok'ikinen lammas on kuollut. Se ei lopeta hurjaa kuolontanssiaan kauhistuneiden peikkojen seassa, niin kauan kuin yksikään niistä näyttää elonmerkkiä.

Ja aamulla näkee isäntä kaikki lampaansa kuolleina, revityin kurkuin, sillä kyntehinen ei jätä henkiin mitään, missä se mellastaa.

Siellä asuu huuhkaja, joka hämärässä huutaa. Jos matkii sitä silloin, se humahtaa levitetyin siivin kimppuun ja repii silmät päästä, sillä oikea lintu se ei ole, menninkäinen se on.

Ja siellä asuu kauhein kaikista, karhu, jolla on kahdentoista miehen voimat ja jonka, kun se on tullut eräkarhuksi, voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla. Voiko mikään luoda eläimen ympärille suurempaa kauhistuksen kunnianhohdetta kuin se, että sen voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla? Millaisia kauheita salattuja voimia siinä piileekään, voimia, jotka tekevät sen kovaksi tavalliselle lyijylle? Eikö lapsi usein makaa monta tuntia unta saamatta vuoteellaan pelätessään tätä kauheaa eläintä, jota pahuuden voimat suojelevat?

Ja jos se tulisi vastaan metsässä, isona ja korkeana kuin kulkeva kallio, niin ei saa kapasta karkuun eikä ruveta vastaan rimpuilemaan, vaan pitää kellahtaa selälleen maahan ja heittäytyä kuolleeksi. Monet pienet lapset ovat ajatuksissaan kellettäneet maassa, kun karhu muka on heitä nuuskinut. Se on pyöritellyt kämmenellään heitä, ja he ovat tunteneet kasvoillaan sen kuuman, läähättävän hengityksen, mutta he ovat maanneet hiljaa, kunnes karhu on mennyt pois kaivamaan kuoppaa, kätkeäkseen heidät siihen. Mutta silloin he ovat nousseet hiljaa ja hipsutelleet pois, ensin verkalleen, mutta sitten hurjaa vauhtia.

Mutta ajatteles, ajattelepas, jos se karhu ei olisikaan pitänyt heitä oikein kuolleina, vaan olisi heitä puraista tokaissut, tai jos sillä olisi ollut oikein nälkä ja se olisi halunnut syödä heidät heti, taikka jos se olisi huomannut heidän liikkuvan ja olisi juossut heidän peräänsä. Auta armias!

Velho on kamala. Se kyyköttää metsien hämärässä, tekee loitsurunoja ihmisten kuultaviksi ja täyttää heidän sydämensä kamalilla ajatuksilla. Siitä syntyy se jäytävä pelko, joka painostaa elämää ja himmentää hymyilevien seutujen kauneutta. Pahanelkeinen on luonto, salakavala kuin nukkuva käärme, mihinkään ei voi luottaa. Tuossa on Lövenin hurmaavan kaunis järvi, mutta älä usko sitä, se vaanii saalista: joka vuosi täytyy sen saada veronsa hukkuneina. Tuolla on metsä, houkuttelevan rauhallinen, mutta älä usko sitä! Metsä on täynnä inhoja eläimiä, joissa asuu pahain noita-akkain ja murhanhimoisten mustalaisten sieluja.

Älä usko puroa ja sen lauhkeaa vettä! Siitä saat kovan taudin ja kuoleman, jos siinä auringon laskettua kahlaat. Älä usko käkeä, joka keväällä niin kauniisti kukkuu! Syksyllä se muuttuu haukaksi, tuikeasilmäiseksi, kauheakyntiseksi! Älä usko sammalta, älä kanervaa, älä kalliota: paha on luonto, täynnä näkymättömiä voimia, jotka ihmistä vihaavat. Ei ole paikkaa, johon voit turvallisesti jalkasi laskea, ihmeellistä on, että heikko sukusi voi välttää niinkin paljon väijyviä vaaroja.

Velho on perin kamala. Vieläkö se elää Vermlannin metsien pimennossa laulaen loitsujaan? Himmentääkö se vielä hymyilevien seutujen kauneutta, lamaako se vielä elämisen iloa? Suuri on ollut sen valta, sen tiedän minä, jonka kehdossa on pidetty terästä ja kylpyvedessä hiiliä, minä tiedän sen, minä, joka olen tuntenut sen rautakouran sydämeni ympärillä.

Mutta älköön kukaan luulko, että minä nyt tässä kerron jotain kauheaa ja hirmuista. Kerron vain vanhan tarinan Gurlita-kukkulan suuresta karhusta, ja jokainen uskokoon tai olkoon uskomatta — miten vain haluaa — niinkuin kaikkia muitakin metsästysjuttuja.

* * * * *

Suurella karhulla on kotonsa sillä komealla vuorenhuipulla, jota sanotaan Gurlita-kukkulaksi ja joka kohoaa jyrkkänä ja vaikeapääsyisenä ylisen Lövenin rannalla.

Kumoon suistuneen hongan juuret, joiden välissä sammalturve vielä riippuu, muodostavat seinät ja katon sen asunnon ympärille, haarat ja risut suojelevat sitä, lumi sitä riveää. Se voi köllötellä siellä suloisessa rauhassa, nukkuen kesästä kesään.

Onko se siis runoseppo, ventomielinen uneksija, tämä karvainen metsänkuningas, tämä vinosilmäinen ryöväri? Tahtooko se unohtaa makaamalla kylmän talven koleat yöt ja värittömät päivät, herätäkseen purojen lirinään ja lintujen lauluun? Tahtooko se siellä maata uneksien punertavista puolamaista ja muurahaispesistä, jotka ovat täynnä ruskeita, herkullisia olentoja, ja valkeista karitsoista, jotka käyvät laitumella viheriöivillä rinteillä? Tahtooko tuo miekkonen välttää elämän talvea!

Ulkona viuhuu lumipyry honkien välissä, ulkona reiluttelevat revot ja hukat hulluina nälästä. Miksi saa karhu yksin nukkua? Nouskoon toki ja tuntekoon, miten pakkanen puree, miten raskasta on kahlata syvässä hangessa. Nouskoon ylös!

Se on painautunut hyvin vuoteeseensa. Se on kuin sadun nukkuva prinsessa: niinkuin rakkaus herätti sen, niin tahtoo sekin antaa kevään herättää itsensä. Auringonsäteen, joka pilkistää risujen välistä ja lämmittää sen kuonoa, sulavain kinosten parin pisaran, jotka kostuttavat sen turkkia, se tahtoo antaa herättää itsensä. Voi sitä, joka häiritsee sitä ennen aikojaan.

Jospa vain kysyttäisiin, millaiseksi metsänkuningas tahtoo muovaella maailmansa! Jospa ei vain yht'äkkiä kuulaparvi viuhuisi sisään risujen läpi ja iskeytyisi pintaan kuin ilkeät itikat.

Se kuulee yht'äkkiä huutoa, melua ja laukauksia. Se pudistaa unen jäsenistään ja vääntää risuja tieltä nähdäkseen, mitä siellä mylhytään. Onpa nyt työtä vanhalle tappelupukarille. Eipä näet kevät metelöi ja jyski pesän ovella, ei tuulikaan, joka viskoo kumoon kuusia ja pyörittelee tuiskulunta, ei; mutta kavaljeerit siellä ovat, Ekebyn kavaljeerit.

Metsänkuninkaan vanhoja tuttuja. Se muistaa kyllä yön, jolloin Fuchs ja Beerencreutz istuivat väijyksissä erään Nygårdin isännän navetassa, jonne sitä odotettiin vieraisille. He olivat juuri torkahtaneet viinapullonsa viereen, kun kontio komusi sisään turvekaton kautta; mutta he heräsivät, kun se nosteli surmattua lehmää pahnoista, ja karkasivat kimppuun pyssyin ja puukoin. Lehmän ne siltä ottivat ja toisen silmän, mutta henki herja säilyi.

Niin, totisesti ovat kavaljeerit jo sen vanhoja tuttuja. Metsänkuningas muistaa kyllä, miten ne yllättivät sen toisen kerran, kun se ja sen korkea kuningatar juuri olivat laskeutuneet talvivuoteelle, tänne Gurlita-kukkulan vanhaan kuningaslinnaan, ja poikaset olivat pesässä. Se muistaa kyllä, miten odottamatta he karkasivat kimppuun. Se itse pääsi kyllä matkoihinsa, lyöden tieltä kaikki, mikä esteeksi sattui, mutta ontua sen täytyy kaiken ikänsä laukauksen tähden, joka osui sen reiteen, ja kun se yöllä palasi kuninkaalliseen linnaan, oli lumi punainen sen korkean puolison verestä, ja kuninkaalliset lapset oli viety tasangolle kasvatettaviksi ihmisten palvelijoiksi ja ystäviksi.

Niin, nyt tärisee maa, nyt tutisee kinos, joka kattaa pesää, ja nyt törmää ulos tuo suuri karhu, tuo vanha kavaljeerien vihamies. Pidä varasi, Fuchs, vanha karhuntappaja, pidä varasi, Beerencreutz, eversti ja kukunpelaaja, pidä varasi, Gösta Berling, sadan seikkailun sankari!

Voi runoilijoita, voi haaveilijoita, voi lemmenritareita! Siinä seisoo nyt Gösta Berling sormi liipaisimella, ja karhu tulee suoraan häntä kohti. Miksi hän ei ammu, mitä hän ajattelee?

Miksi hän ei pamauta luotia heti leveään lapaan; hän seisoo parhaalla paikalla pamauttaakseen. Toiset eivät voi ampua juuri sopivalla silmänräpäyksellä. Luuleeko hän, että hänen on seisottava paraatia metsän majesteetin edessä!

Gösta Berling on tietysti seisoallaan uneksinut kauniista Mariannesta, joka näinä päivinä on maannut Ekebyssä kovasti sairaana: hän kylmettyi tuona yönä, jolloin nukkui hangella.

Hän ajattelee Mariannea, joka hänkin on maanpiirin yllä lepäävän kirouksen uhri, ja Göstaa pöyristyttää ajatus, että hänkin on lähtenyt tänne vainoamaan ja tappamaan.

Ja tuossa tulee suuri karhu suoraan häntä kohti, toinen silmä sokeana kavaljeerin puukon iskusta, yksi jalka ontuvana kavaljeerin pyssynkuulasta, äreänä ja pörröisenä, yksinäisenä siitä lähtien, kun he tappoivat sen puolison ja ryöstivät sen lapset. Ja Gösta näkee sen sellaisena kuin se on: surkeana, vainottuna eläinraukkana, jolta hän ei tahdo riistää henkeä, ainoata, mitä sillä vielä on ihmisten vietyä siltä kaiken muun.

"Tappakoon minut", miettii Gösta, "mutta minä en ammu."

Ja kun karhu töytää häntä kohti, hän seisoo hiljaa kuin paraatissa, ja kun metsänkuningas hojottaa aivan hänen edessään, hän tekee kunniaa kiväärillä ja ottaa askelen sivulle.

Silloin jatkaa karhu matkaansa, tietäen hyvin, ettei nyt ole aikaa hukattavana, syöksyy metsään, raivaa tiensä miehenkorkuisten kinosten läpi, kierii alas jyrkkiä rinteitä ja pakenee auttamattomasti samalla kun kavaljeerit, jotka kaikki seisoivat hana vireillä odottaen Göstan laukausta, laukovat nyt pyssyjään sen mennessä.

Mutia turhaan, kierros on murrettu ja karhu paennut. Fuchs haukkuu, ja
Beerencreutz noituu, mutta Gösta vain nauraa.

Kuinka he voivat vaatiakaan, että niin onnellinen ihminen kuin hän tekisi pahaa millekään Jumalan luomalle?

Gurlita-kukkulan suuri karhu kaikkosi siis hengissä leikistä; ja talviunestaan se on nyt herätetty, sen saavat talonpojat kokea. Ei yksikään karhu ole tottuneempi kuin se repimään heidän matalain, kellarimaisten navettainsa kattoja, ei ainutkaan pujahda niin viekkaasti pakosalle väijytyksestä.

Ylisen Lövenin seutulaiset olivat pian ihmeissään ja kummissaan kontion takia. Sana sanan jälkeen lähetettiin kavaljeereille ja pyydettiin heitä tulemaan tappamaan karhua.

Päivät pääksytysten, yöt perätysten samoavat nyt kavaljeerit koko helmikuun ajan ylisen Lövenin rannoilla etsimässä karhua, mutta se pääsee heidän kynsistään. Onko se oppinut ketulta viekkauden ja sudelta nopeuden? Jos he väijyvät jossakin talossa, se riehuu naapuritalossa, jos he etsivät sitä metsästä, se silloin ahdistaa talonpoikaa, joka ajaa jäällä. Siitä on tullut rosvojen rohkein: se kömpii luhtiin ja tyhjentää äidin hunaja-astian, se lyö kuoliaaksi isän hevosen reen edestä.

Mutta vähitellen aletaan arvata, minkämoinen karhu tämä on ja minkä tähden Gösta ei voinut sitä ampua. Kamalaa sanoa, hirmuista uskoa, mutta tämä ei ole oikea karhu. Ei ole ajatteleminenkaan sen kaatoa, jollei ole hopeakuulaa pyssyssä. Kuula, hopeasta ja kirkonkellon malmista tehty, valettu torstai-iltana, uudenkuun aikana kirkontornissa, niin ettei pappi ja lukkari eikä kukaan muukaan ihminen tiedä, se sen varmaan tappaa, mutta sellaista kuulaa ei taidakaan olla hevin helppo saada.

* * * * *

Ekebyssä on mies, jota mahtaa tämä kaivella enemmän kuin ketään muuta. Hän on, kuten hyvin voi arvata, Anders Fuchs, karhuntappaja. Hän menettää sekä ruokahalunsa että unensa ajatellessaan ettei voi kaataa Gurlita-kukkulan suurta karhua. Viimein käsittää hänkin, että karhun voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla.

Tuikea majuri, Anders Fuchs, ei ollut mikään ihana mies. Hänellä oli raskas, kömpelö ruumis ja leveä, punainen naama, poskien alla riippuvat lihapussit ja moninkertainen leuka. Jäykkinä kuin harjakset tököttivät hänen pienet, mustat viiksensä paksussa ylähuulessa, ja musta tukka törrötti karkeana ja sakeana ihan pystyssä. Sen lisäksi hän oli harvasanainen mies ja suursyömäri. Hän ei ollut sellainen, jonka naiset ottavat vastaan hymyilevin huulin ja avoimin sylin, eikä hänkään puolestaan heittänyt heille lauhkeita katseita. Ei uskottu hänen koskaan saavan nähdä naista, jonka kanssa hän voisi sopia yksiin, ja kaikki rakkauden ja kuhertelun touhut olivat hänestä kaukana.

Tuli sitten torstai-ilta, jolloin kuu on juuri kahden sormen levyinen ja pysyy näköpiirin yllä pari tuntia auringon laskettua; silloin laittautuu Fuchs-majuri matkalle Ekebystä sanomatta kenellekään, mihin aikoo mennä. Hänellä on tulukset ja luotimuotti metsästyslaukussa ja pyssy selässä, ja hän menee Bron kirkolle nähdäkseen, mahtaakohan onnetar hymyillä rehelliselle miehelle.

Kirkko on Ylä- ja Ala-Lövenin välisen kaidan salmen itärannalla, ja majuri Fuchsin täytyy mennä salmensiltaa päästäkseen sinne. Hän kulkee siis raskaissa mietteissään siltaa kohti, katsomatta ylös Brobun mäille, joilla talot selvästi kuumottavat kirkasta iltataivasta vasten, tai Gurlita-kukkulalle, joka kohottaa pyöreätä päälakeaan illan hohteessa; hän katsoo vain maahan ja aprikoi, mitenkä saisi käsiinsä kirkon avaimen kenenkään tietämättä.

Kun hän joutuu alas sillalle, hän kuulee sellaista epätoivoista kirkunaa, että kohottaa yht'äkkiä silmänsä.

Siihen aikaan oli pieni saksalainen Faber Bron urkurina. Hän oli hintelä mies, vähäinen sekä painoltaan että arvoltaan. Ja lukkarina oli Jon Larsson, vankka talonpoika, mutta köyhä, sillä Brobyn pappi oli petkuttanut häneltä koko hänen isänperintönsä, viisisataa riikintaaleria.

Lukkari tahtoi naida urkurin sisaren, pienen, sievän neiti Faberin, mutta urkuri ei siihen suostunut, ja sen vuoksi eivät nuo kaksi kirkonmiestä olleet ystäviä. Tänä iltana on lukkari tavannut urkurin salmensillalla ja karannut suoraan hänen kimppuunsa. Hän tarttuu urkuria rintapieliin ja nostaa hänet suorin käsin kaiteen ulkopuolelle ja vannoo pyhästi ja kalliisti nakkaavansa hänet salmeen, jollei hän anna hänelle sisartaan, sitä pientä, hienoa neitiä. Pieni saksalainen ei myönny vain noin tuostaan, hän rimpuilee ja kirkuu sanoen "en", vaikka näkeekin syvällä allansa mustan avoveden kohisevan valkoisten äyräiden välissä.

"En, en", huutaa hän. "En, en!"

Eikä ole takuuta, vaikka lukkari olisi vihoissaan tanssittanut häntä alas kylmään, mustaan veteen, jollei majuri Fuchs olisi juuri saapunut sillalle. Nyt pelästyy lukkari, asettaa Faberin vakaalle maalle ja juoksee tiehensä minkä jaloista pääsee.

Pikku Faber kapsahtaa majurin kaulaan kiittääkseen häntä henkensä pelastuksesta, mutta majuri työntää hänet pois ja sanoo, ettei mokoman vuoksi kannata kiittää. Majuri ei ole rakastanut saksalaisia ollenkaan siitä lähtien, jolloin hänet Pommerin sodan aikana oli majoitettu Rügenin Putbusiin.

Hän ei ole ikinä ollut niin lähellä nälkäkuolemaa kuin silloin.

Nyt aikoo pikku Faber juosta nimismies Scharlingin luo manuuttamaan lukkaria murhayrityksestä, mutta majuri ilmoittaa hänelle, ettei se maksa vaivaa näillä main, sillä täällä ei merkitse mitään jos tappaa saksalaisen.

Silloin rauhoittuu pikku Faber ja pyytää majuria luokseen syömään sianlihamakkaraa ja juomaan mummaa.[9]

Majuri lähtee hänen luokseen, sillä hän arvelee, että urkurilla varmaankin on kirkonavain kotonaan, ja niin he astelevat ylös mäkeä, jolla Bron kirkko sijaitsee, rovastin, lukkarin ja urkurin virkatalot ympärillään.

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", sanoo pikku Faber, kun hän majurin seurassa astuu kotiinsa. "Täällä ei ole tänään oikein hienoa. Meillä on ollut touhua tänään, minulla ja siskollani. Meillä on teurastettu kukko."

"Voi peeveli!" huudahtaa majuri.

Pieni, hieno neiti Faber tulee sitten kohta sisään ja tuo mummaa suurissa savimukeissa. Nyt tiesi jokainen, ettei majuri katsellut naisia lempein silmäyksin, mutta pikku neiti Faberia hän kuitenkin mielihyvin katseli, tämän saapuessa niin sievänä, pitsit ja tykkimyssy päässä. Vaalea tukka kaarsi otsaa niin sileästi kammattuna, kotikutoinen puku oli niin sievä ja hohtavan puhdas, pienet kädet olivat niin toimeliaat ja innokkaat, ja hänen pienet kasvonsa niin punakat ja pyöreät, ettei majuri voinut olla ajattelematta, että jos hän viisikolmatta vuotta sitten olisi nähnyt sellaisen piikasen, hän olisi mennyt ja kosaissut.

Niin sievä ja ruusunhelakka ja näppärä kuin neito onkin, ovat kumminkin hänen silmänsä aivan itkettyneet. Juuri tämä seikka se herättääkin majurissa lempeitä ajatuksia.

Miesten syödessä ja juodessa neito kiitää sisään ja ulos huoneesta.
Kerran hän tulee veljensä luo, niiaa ja sanoo:

"Miten käskee minun veljeni: millä tavoin lehmät pannaan suojaan?"

"Pane viis' vasemmalle ja kuus' oikealle, niin eivät puske", sanoo pikku Faber.

"Sepä peeveliä, onko Faberilla niin monta lehmää?" huudahtaa majuri.

Mutta asianlaita oli sellainen, että urkurilla oli ainoastaan kaksi lehmää, mutta hän oli ristinyt toisen Viideksi ja toisen Kuudeksi, jotta kuuluisi komeammalta kun niistä puhutaan.

Ja sitten saa majuri kuulla, että Faberin karjakartanoa paraikaa nostetaan, joten karja on päivällä ulkona ja yötä halkoliiterissä.

Pikku neiti Faber tulee ja menee huoneesta; taas hän tulee veljensä luo, niiaa hänelle ja sanoo, että timperi kysyy, kuinka korkea navetasta tehdään.

"Lehmien mukaan", sanoo urkuri. "Lehmien mukaan!"

Se on majuri Fuchsin mielestä hyvä vastaus.

Siinä istuttaessa alkaa majuri sitten kysellä urkurilta, miksi hänen sisarensa silmät ovat niin punaiset, ja silloin hän saa kuulla, että neito itkee, kun Faber ei tahdo antaa häntä tuolle köyhälle lukkarille, velkaiselle ja pennittömälle miehelle.

Moisesta johtuu majuri Fuchs vaipumaan yhä syvempiin ajatuksiin. Hän tyhjentää kannun toisensa jälkeen ja syö huomaamattaan makkaran makkaran perästä. Pikku Faber kauhistuu moista janoa ja ruokahalua, mutta mitä enemmän majuri syö ja juo, sitä kirkkaammiksi tulevat hänen aivonsa ja päättävämmäksi mielensä.

Sitä lujemmin hän päättää nyt tehdä jotakin pienen neiti Faberin hyväksi.

Hän on sillä välin tähystellyt suurta, kiemuralehtistä avainta, joka riippuu naulassa oven pielessä, ja tuskin painaltaa pikku Faber, jonka on täytynyt pitää majurille seuraa juomakannun ääressä, päänsä pöytää vasten ja alkaa kuorsata, niin Fuchs-majuri sieppaa avaimen, pistää lakin päähänsä ja puikkii matkoihinsa.

Minuuttia myöhemmin hän komuaa tapulin portaita ylös pienen sarvilyhtynsä valossa ja tulee vihdoin kellotapuliin, jossa kellot aukovat avaria kitojaan hänen yllänsä. Siellä hän raapii ensin vähän malmia kellosta ja aikoo juuri ottaa metsästyslaukusta luotimuotin ja hiilikupin, kun huomaa, että hänellä ei ole kaikkein tärkeintä: hän ei ole muistanut ottaa matkaansa hopeaa. Jos mieli saada luotiin voimaa, se täytyy valaa juuri siellä tornissa. Muu kaikki on järjestyksessä: on torstai-ilta ja uusikuu, eikä kukaan aavista hänen tornissa oloaan, ja nyt hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Kiukussaan hän lähettää yön hiljaisuuteen sellaisen kirouksen, että kellot kumisevat.

Heti sen jälkeen hän kuulee hiljaista kolinaa alhaalta kirkosta ja on erottavinaan askeleita portaissa. Totta tosiaankin, raskaat askeleet tulla kopisevat portaissa. Majuri Fuchs, joka kiroilee siellä ylhäällä niin, että kellot vapisevat, tulee silloin jo hiukan arvelevaiseksi. Hän jo kummastelee, että mikähän se nyt tulee häntä avustamaan luodinvalannassa. Askelet lähenevät lähenemistään. Tulija aikoo varmastikin aina kellotapuliin.

Majuri hiipii peränurkkaan hirsien ja parrujen sekaan ja sammuttaa sarvilyhdyn. Ei hän juuri hätäpoikia ole, mutta kaikki kauniit aikomuksethan menisivät myttyyn, jos joku hänet sieltä huomaisi. Tuskin hän on kätkeytynyt, kun tulokas pistää päänsä ylös lattian luukusta.

Majuri tuntee hänet hyvin, hän on ahne Brobyn pappi. Hän, joka on melkein mielipuoli saituudesta, kätkeskelee aarteitaan milloin minnekin kummallisiin paikkoihin. Nyt hän tuo setelipinkan ja aikoo kätkeä sen kellotapuliin aavistamattakaan, että joku voisi nähdä hänet. Hän nostaa siltalankkua ja pistää rahat sen alle, ja sitten hän jo poistuukin.

Mutta majuri ei vitkastele, hän nostaa heti samaa lankkua. Ohoh, miten paljon rahaa! Setelipinkka pinkan vieressä ja niiden välissä ruskeita nahkapusseja täynnä kiiltäviä hopeakolikoita. Majuri ottaa parhaiksi sen verran hopeaa kuin tarvitsee luotiinsa; muun hän antaa jäädä paikoilleen.

Kun hän on tullut tornista maahan, on hänellä hopeakuula luodikossaan. Hän kävelee ja miettii, mitähän onni vielä varannee hänelle tänä yönä. Kummia ovat torstaiyöt, kuten jokainen tietää. Hän tekee ensin mutkan urkurin talolle. Sillä annapas, jos karhun kanalja tietäisi, että Faberin karja on kurjassa halkoliiterissä, melkein taivasalla! No, eikös vain hän näe jonkin mustan ja suuren liikkuvan pihan yli halkovajaa kohti, varmaan se on karhu.

Hän nostaa pyssyn poskelleen ja on juuri ampumaisillaan, mutta sitten hän luopuu aikeestaan.

Pimeässäkin hän yhä näkee neiti Faberin itkettyneet kasvot; hän tuumii, että kyllä kai hänen täytyy hieman auttaa tyttöä ja lukkaria, mutta kyllä vain tuntuu kovalta, kun ei saa sen vuoksi tappaa tuota Gurlita-kukkulan suurta karhua. Hän kertoi itse myöhemmin, ettei mikään koko maailmassa ollut tuntunut hänestä niin kovalta, mutta kun se pikku neito oli niin sievä ja suloinen impynen, niin täytyihän karhu uhrata.

Hän menee lukkarin taloon, herättää miekkosen ja vie hänet ulos puolipukimissa ja sanoo, että lukkarin on nyt ammuttava karhu, joka kiertelee Faberin liiterin nurkalla.

"Jos sinä ammut sen karhun, niin hän antaa sinulle sisarensa", sanoo hän, "sillä sinusta tulee silloin kerrassaan kunnioitettu mies. Se ei ole mikään tavallinen karhu, ja maan parhaista olisi kunnia, jos saisivat sen kaadetuksi."

Ja hän panee lukkarin käteen oman pyssynsä, joka on ladattu hopeisella ja kellonmalmisella, torstai-iltana uudenkuun aikana kirkontornissa valetulla kuulalla, eikä hän voi olla vapisematta kateudesta, kun tuo toinen eikä hän saa ampua sen suuren metsänkuninkaan, sen Gurlita-kukkulan vanhan karhun.

Lukkari tähtää — Jumala siunatkoon meitä! — tähtää niinkuin aikoisi kaataa sen suuren karhun, jota myös Otavaksi kutsutaan ja joka kiertää taivaalla Pohjantähden ympärillä, eikä lainkaan sitä täällä maassa kulkevaa karhua, ja laukaus pamahtaa niin että kaikuu aina Gurlita-kukkulalle.

Mutta tähtäsi minne tähtäsi, karhu kaatuu! Niin käy, kun ampuu hopeakuulalla! Osuu karhua sydämeen, vaikka olisi tähdännyt Otavaa.

Ihmisiä tulla viuhtoo heti kaikista lähitaloista, ja ihmetellään mikä siellä on, sillä ikinä ei ole laukaus jyrissyt kovemmin ja herättänyt enemmän uinuvia kaikuja kuin tämä, ja lukkaria ylistetään suuresti, sillä karhu oli oikea maanvaiva.

Pikku Faber tulee myöskin ulos, mutta nyt pettyy majuri Fuchs julmasti.
Lukkari seisoo siinä kunniansa kukkuloilla ja on sitä paitsi pelastanut
Faberin lehmät, mutta pieni urkuri ei ole liikuttunut eikä kiitollinen.
Hän ei avaa syliänsäkään eikä tervehdä häntä lankonaan ja sankarina.

Majuri seisoo ja rypistelee kulmakarvojaan ja polkee vihoissaan jalkaa moisen viheliäisyyden tähden. Hän aikoo puhua ja julistaa tuolle ahnaalle, ahdassieluiselle pikku kehvelille, mikä suuri urotyö tämä on, mutta silloin hän alkaa änkyttää niin, ettei saa sanaa suustaan. Ja yhä vihaisemmaksi hän tulee ajatellessaan, että nyt hän on turhanpäiten uhrannut kunnian, mikä suuren karhun kaadannasta koituu.

Oh, hänen on aivan mahdotonta käsittää, ettei mies, joka on tehnyt moisen urotyön, kelpaa uljaimmankaan morsiamen sulhoksi.

Lukkari ja jotkut nuoret miehet rupeavat nylkemään karhua, he menevät tahkoamaan puukkojaan, muut menevät kotiinsa nukkumaan, majuri Fuchs vain seisoo yksin kuolleen karhun luona.

Sitten hän menee kirkkoon vielä kerran, pistää vielä kerran avaimen reikään, kiipeää kapeita portaita ja vinoja tikapuita, herättää nukkuvat kyyhkyset ja tulee vielä kerran kellotapuliin.

Ja sitten, kun karhua nyljetään majurin valvoessa toimitusta, löydetään sen leukojen välistä setelipinkka, jossa on viisisataa riikintaaleria. Mahdotonta arvata, miten se on sinne joutunut, mutta tämähän onkin kumma karhu, ja kun lukkari kerran on karhun kaatanut, niin rahatkin ovat hänen, sehän on selvä.

Kun tästä tulee tieto, ymmärtää pikku Faberkin, minkä kunnialaukauksen lukkari on pamauttanut, ja hän selittää nyt olevansa ylpeä, jos pääsee toisen langoksi.

Perjantai-iltana lähtee majuri Anders Fuchs takaisin Ekebyhyn oltuaan karhunpeijaisissa lukkarin talossa ja kihlajaisissa urkurin luona. Hän astelee tietä raskain sydämin: riemua hän ei lainkaan tunne, vaikka hänen vihamiehensä on kaatunut, eikä häntä liioin ilahduta komea karhuntaljakaan, jonka lukkari on hänelle lahjoittanut.

Nyt luulevat monet hänen sureksivan sitä, että tuo sievä, hieno pikku neiti joutui toisen omaksi. Oho, siitä hän ei ole millänsäkään. Mutta se tässä käy hänen sydämelleen, että vanhan yksisilmäisen metsän kuninkaan piti kaatua hänen saamatta laukaista siihen hopeakuulaa.

Niin hän tulee kavaljeerirakennukseen, missä kavaljeerit istuvat piirissä roihuavan takan edessä, ja paiskaa sanaakaan sanomatta karhuntaljan heidän keskelleen. Älköön kukaan uskoko, että hän nyt kertoi matkastaan; meni totisesti aikoja, ennenkuin kukaan sai houkutelluksi häneltä asian oikean laidan. Ei hän kavaltanut Brobyn papin piiloakaan, ja pappi tuskin koskaan huomasi varkautta.

Kavaljeerit tutkivat nahkaa.

"Se on kaunis nahka", sanoo Beerencreutz. "Ihmettelenpä, millä tavoin tuo ukko on noussut talviteloiltaan, vai ammuitko sinä sen pesäänsä?"

"Se ammuttiin Brossa."

"No, niin suuri kuin Gurlitan karhu se ei ole ollut", sanoo Gösta, "mutta pulska eläin kuitenkin."

"Jos se olisi silmäpuoli", sanoo Kevenhüller, "niin uskoisinpa, että olet ampunut ukon itsensä, siksi suuri se on. Mutta kun tällä ei ole haavaa eikä vammaa silmissä, niin ei se voi olla sama."

Fuchs kiroaa tuhmuuttaan, mutta sitten alkavat hänen kasvonsa loistaa niin, että mies oikein kaunistuu. Gurlitan suuri karhu ei siis olekaan kaatunut toisen miehen laukauksesta.

"Hyvä Jumala, kuinka hyvä sinä olet!" hän sanoo ja panee kätensä ristiin.

Yhdeksäs luku

BJÖRNEN HUUTOKAUPPA

Usein meitä nuoria ihmetytti suuresti vanhain kertomukset. "Oliko teillä sitten kemut joka päivä niin kauan kuin säteilevää nuoruuttanne kesti?" kysyimme heiltä. "Oliko elämä siihen aikaan yhtä ainoaa, pitkää seikkailua?"

"Olivatko kaikki nuoret naiset siihen aikaan kauniita ja suloisia, ja päättyivätkö kaikki tanssiaiset niin, että Gösta Berling kaappasi yhden heistä itselleen?"

Silloin pudistivat vanhukset arvokasta päätään ja siirtyivät kertomaan rukkien hyrinästä ja kangaspuiden ratinasta, keittiöhommista, riuttain jyskeestä ja kirveen paukkeesta metsässä; mutta kauan ei kestänyt, kun he jo taas joutuivat vanhalle ladulle. Jo kiitivät reet pääkuistin eteen, jo lennättivät hevoset pimeillä metsäteillä nuorta, iloista väkeä, jo leiskui tanssi, ja viulunkäyrät viuhuivat. Jyristen ja jylisten pauhasi seikkailun hurja ajojahti ympäri Lövenin pitkän järven. Kauas kaikui sen kumina. Metsä huojui ja kaatui, kaikki hävityksen voimat pääsivät valloilleen: tulipalo loimusi, koski tuhosi, metsänpedot samosivat nälkäisinä talojen ympärillä. Kahdeksanjalkaiset hevoset tallasivat kavioillaan kaiken hiljaisen onnen muruiksi. Missä ikinä hurja ajojahti pauhasi, siellä leimahtivat miesten sydämet villeiksi ja naisten täytyi paeta kauhusta kalvaina kotoaan.

Ja me nuoret kuuntelimme ihmetellen, hiljaa, kauhistuneina ja kumminkin ikionnellisina. "Sellaisia ihmisiä!" ajattelimme. "Me emme koskaan näe heidän vertaisiaan."

"Eivätkö sen ajan ihmiset koskaan ajatelleet mitä tekivät?" kysyimme.

"Tietysti he ajattelivat, lapset", vastasivat vanhat.

"Mutta eivät niinkuin me ajattelemme", me inttelimme.

Eivätkä vanhukset ymmärtäneet, mitä tarkoitimme.

Mutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun merkillistä henkeä, joka jo oli saapunut sieluumme. Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät, pitkät koukkusormet, tuota, joka kyyröttää sielumme pimeimmässä loukossa ja nyppii rikki olentomme, niinkuin vanhat mummot nyppivät silkki- ja villariepuja.

Pala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset sormet nyppivät, kunnes koko meidän minuutemme oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän parhaat tunteemme, alkuperäisimmät ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja sanoneet, tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset silmät katselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili pilkallisesti ja kuiskasi: "Ne ovat rääsyjä, pelkkiä rääsyjä."

Olihan kyllä senkin ajan ihmisissä yksi, joka oli antanut sielunsa alttiiksi tuolle jääsilmäiselle hengelle. Erään sikäläisenkin vieressä se istui, tekojen lähteellä vartioiden, pahalle ja hyvälle ilkastellen, ymmärtäen kaikki, tuomitsematta mitään, tutkistellen, kaivellen, rikki nyppien, lamauttaen sydämen liikahduksia ja ajatuksen voimaa lakkaamattomalla pilkkahymyllä.

Kaunis Marianne kuljetti itsetarkastelun henkeä sielussaan. Hän tunsi hänen jääsilmäinsä ja ivahymynsä seuraavan häntä joka askelella, joka sanalla. Hänen elämänsä oli tullut näytelmäksi, jossa tuo henki oli ainoana katselijana. Marianne ei ollut enää ihminen, hän ei kärsinyt, hän ei iloinnut, ei rakastanut, hän esitti vain kauniin Marianne Sinclairen osaa, ja itsetarkastelu istui tuijottavin jääsilmin ja ahkerin, rikkinyppivin sormin ja katsoi näyttelemistä.

Hänet oli lyöty kahteen osaan. Kalpeana, epämiellyttävänä ja pilkallisena istui toinen puoli hänen minuuttaan katsellen, mitä toinen puoli toimi, eikä koskaan tuo outo henki, joka repi rikki hänen olentoaan, virkkanut hänelle tunteen tai mieltymyksen sanaa.

Mutta missä hän oli silloin ollut, tuo tekojen lähteen kelmeä vartija, sinä yönä, jolloin Marianne oppi tuntemaan elämän täyteläisyyden? Missä hän oli, kun hän, viisas Marianne, suuteli Gösta Berlingiä sadan silmäparin nähden, ja kun hän vihansa vimmassa heittihe kinokseen kuolemaan? Silloin sokenivat jäiset silmät, silloin ilkastelu lamautui, sillä intohimo riensi myrskyten hänen sieluunsa. Seikkailun hurjan ajojahdin pauhu oli kohissut hänen korvissaan. Hän oli ollut täysi ihminen sinä ainoana hirvittävänä yönä.

Voi sinua, itsetarkastelun jumala. Kun Marianne äärettömästi ponnistellen sai nostetuksi kivettyneet kätensä ja kiedotuksi ne Göstan kaulaan, silloin kohotit, niinkuin ukko Beerencreutz, silmäsi pois täältä maasta ja katselit tähtiä.

Sinä yönä olit tuiki voimaton. Kuollut olit neidon sepittäessä rakkaushymnejään, kuollut hänen kiiruhtaessaan Sjöhön majuria hakemaan, kuollut, kun hän näki liekkien punaavan taivasta puiden latvojen yläpuolella.

Kas, ne olivat tulleet, nuo väkevät myrskylinnut, nuo demonisten intohimojen aarnikotkat. Tulisiivin ja teräksisin kynsin ne olivat hyökänneet suhisten kimppuusi, sinä jääsilmäinen henki, ne olivat iskeneet kyntensä niskaasi ja nakanneet sinut tuntemattomiin. Olit kuollut ja muserrettu.

Mutta nyt ne olivat lentää kohisseet edelleen, nuo ylväät, nuo valtavat, nuo, joiden teitä ei ennakolta voi arvioida eikä kukaan tarkkaaja ole seurannut; ja tuntemattomuuden kuilusta oli itsetarkastelun kumma henki noussut taas ja vielä kerran asettunut kauniin Mariannen sieluun.

Koko helmikuun makasi Marianne sairaana Ekebyssä. Sjön majuria noutaessaan oli häneen tarttunut rokko. Tuo kauhea tauti oli silloin koko rajuudellaan karannut hänen kimppuunsa, hänen, joka oli hirveän kylmettynyt ja uupumuksesta menehtymäisillään. Kuolema oli ollut häntä lähellä, mutta kuun lopulla hän kumminkin toipui. Heikko hän oli yhäkin ja pilalle rumentunut. Häntä ei ikinä enää sanottaisi kauniiksi Marianneksi.

Tätä ei kuitenkaan vielä tiennyt kukaan muu kuin Marianne ja hänen hoitajattarensa. Eivät edes kavaljeerit sitä tienneet. Sairashuone, jossa tarttuva rokko ruhtinoi, ei ollut joka miehelle auki.

Mutta milloin on itsetarkastelun voima suurempi kuin paranemisen pitkinä hetkinä? Silloin se istuu ja tuijottaa jääsilmin ja nyppii nyppimistään nikamaisilla, luisilla sormillaan. Ja jos tarkoin katsoo, niin on sen takana vielä kellankelmeämpi olento, joka tuijottaa ja kalvaa ja ivaa, ja sen takana taas toinen, ja vielä kolmas, kaikki hymyillen pilkallisesti toisilleen ja koko maailmalle.

Ja kun Marianne katsoi vuoteessa lojuen itseään kaikilla noilla tuijottavilla jääsilmillä, kuolivat kaikki alkuperäiset tunteet hänessä.

Hän makasi siinä ja näytteli sairasta, hän loikoi siinä ja esitti onnetonta, esitti rakastunutta, esitti kostonhimoista.

Hän oli kaikkia näitä, ja kumminkin se oli vain näyttelemistä. Kaikki muuttui näyttelemiseksi ja epätodeksi noiden jäisten silmien edessä, jotka häntä vartioivat, samalla kun niiden takana vartioi niitä toinen silmäpari, joita taas vartioi toinen pari, aivan loppumattomassa perspektiivissä.

Kaikki elon vahvat voimat olivat uneen uinahtaneet. Hän oli pystynyt hehkuvaan vihaan ja alttiiseen rakkauteen yhtenä ainoana yönä, ei kauempaa.

Hän ei edes tiennyt, rakastiko hän Gösta Berlingiä. Hän ikävöi nähdä häntä, koettaakseen, saattoiko Gösta siirtää hänet hänen oman minänsä ulkopuolelle.

Taudin kourissa ollessaan oli hänellä vain yksi selvä ajatus: hän ei sallinut tiedoittaa taudistaan kenellekään. Hän ei tahtonut nähdä vanhempiaan, hän ei tahtonut sovintoa isänsä kanssa, ja hän tiesi, että isä katuisi, jos saisi kuulla, kuinka sairas hän oli. Sentähden hän käski, että hänen vanhemmilleen ja kaikille muillekin oli ilmoitettava, että se tukala silmätauti, joka aina kiusasi häntä kotiseudulle tultua, pakotti hänet nytkin piilemään suljettujen uudinten takana. Hän kielsi hoitajattaren puhumasta, miten sairas oli, hän kielsi kavaljeereja haettamasta lääkäriä Karlstadista. Hänessä oli tosin isorokko, mutta aivan lievä; Ekebyn kotiapteekissa oli kyllin lääkkeitä hänen henkensä pelastukseksi.

Hän ei ajatellut hetkeäkään kuolevansa, hän makasi vain ja odotti terveyden päiviä, lähteäkseen Göstan kanssa pappilaan kuulutuksille.

Mutta nyt oli sairaus ja kuume ohi. Hän oli taasen kylmä ja viisas. Hänestä tuntui kuin hän olisi viisas tässä hullujen maailmassa. Hän ei vihannut, ei rakastanut. Hän ymmärsi isäänsä, hän ymmärsi heitä kaikkia. Joka ymmärtää, ei vihaa.

Hän oli saanut kuulla, että Melchior Sinclaire oli päättänyt pitää huutokaupan Björnessä ja hävittää kaiken mitä omisti, niin ettei Mariannelle jäisi perintöä. Sanottiin, että isä aikoo hävittää kaikki niin perinpohjaisesti kuin suinkin voi: ensin kuuluu myyvän huonekalut ja viimeksi itse kartanon, ja kaikki rahat hän pistää säkkiin ja upottaa Lövenin syvyyteen. Hajoitus, mullistus ja hävitys piti oleman Mariannen perintö. Marianne hymyili hyväksyvästi tämän kuullessaan: isä oli luonteeltaan sellainen, juuri niin hänen tulikin menetellä.

Hänestä tuntui nyt merkilliseltä, että hän oli voinut runoilla sen suuren rakkaudenhymnin. Hän oli uneksinut hiilenpolttajan majasta, hän kuten muutkin. Nyt hänestä tuntui kummalliselta, että hän oli koskaan uneksinut.

Hän huokaili kaivaten luontoa. Hän oli väsynyt tähän alinomaiseen näyttelemiseen. Koskaan hänellä ei ollut voimakasta tunnetta. Hän tuskin suri kauneutensa katoamista; mutta häntä kauhistutti outojen sääli.

Oi, yksi itsensä unohtamisen tuokio! Liike, sana, teko, joka ei olisi laskelmoitu.

Sitten kerran, kun huone jo oli puhdistettu tartunnasta ja hän loikoi pukeutuneena sohvalla, hän kutsutti Gösta Berlingin luokseen. Hänelle ilmoitettiin, että Gösta oli lähtenyt Björneen huutokauppaan.

* * * * *

Björnessä oli todellakin suuri huutokauppa. Se oli vanha, rikas koti.
Väkeä oli tullut pitkien matkojen takaa huutamaan ja katsomaan.

Jykevä Melchior Sinclaire oli koonnut kaikki talon tavarat suureen saliin. Siellä oli tuhansittain kapineita kasattuina röykkiöihin, jotka ulottuivat lattiasta laipioon.

Hän oli itse kulkenut huoneissa kuin hävityksen enkeli tuomiopäivänä ja hilannut yhteen kaiken, minkä aikoi myydä. Keittiön kalusto: mustat padat, puutuolit, tinatuopit, kuparivadit, kaikki ne saivat olla häneltä rauhassa, sillä niissä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Mariannesta; mutta tämä olikin ainoa, mikä säästyi hänen vihaltaan.

Mariannen huoneeseen hän murtautui hävittäen kaikki. Siellä oli
Mariannen nukkekaappi, siellä hänen kirjahyllynsä ja pikku tuoli, jonka
Melchior Sinclaire oli teettänyt hänelle, sekä hänen korunsa ja
vaatteensa, sohvansa ja sänkynsä, kaikki se pois!

Ja niin hän syöksyi huoneesta toiseen. Hän riisti kasaan kaiken, mikä hänestä oli epämieluista, ja kantoi suuria kuormia huutokauppasaliin. Hän puhki raskaiden sohvien ja marmorilevyjen alla; mutta hän kesti. Ja hän rytösi kaikki hirveään, sekamelskaiseen kasaan. Hän oli avannut kaapit ja ottanut käsille perheen komeat hopeaesineet. Pois ne! Marianne oli koskettanut niitä. Hän täytti sylinsä lumivalkealla damastilla ja sileillä liinaisilla, joissa oli kädenlevyiset reikäompelukset, kunniakasta kotityötä, monivuotisten vaivain hedelmä, ja mättäsi kaikki röykkiöihin. Pois kaikki ne! Marianne ei ollut kelvollinen niitä omistamaan. Hän ryntäili läpi huoneiden suuret posliinipinot sylissä, vähät välittäen, särkikö tusinoittain lautasia, ja kaappaisi jalotekoiset kupit, joihin perhevaakuna oli poltettu. Pois ne! Käyttäköön kuka haluaa niitä. Hän vyörytti kokonaiset vuoret sänkyvaatteita ylisiltä: patjoja ja päänalusia niin pehmeitä, että niihin upposi kuin aaltoon. Pois ne! Marianne oli nukkunut niillä.

Hän loi hirmustuneita katseita vanhoihin, tuttuihin huonekaluihin. Olikohan tuolia, jolla Marianne ei ollut istunut, tai sohvaa, jolla hän ei ollut levännyt, tai taulua, jota hän ei ollut katsellut, kynttiläkruunua, joka ei ollut häntä valaissut, peiliä, joka ei ollut heijastanut hänen muotoaan? Synkkänä hän pui nyrkkiä tälle muistojen maailmalle. Mielellään hän olisi hyökännyt sen kimppuun nuija koholla ja musertanut kaikki pirstaleiksi, pieniksi muruiksi.

Kumminkin hänestä tuntui vielä murhaavammalta myydä kaikki huutokaupalla. Pois vieraille kaikki! Pois tahraantumaan torpparien tuvissa, turmeltumaan välinpitämättömien vieraiden hallussa. Eikö hän tuntenut talonpoikaisten tuvissa pilalle mukiloituja huutokauppaesineitä, häpeään sortuneita kuin hänen kaunis tyttärensä? Pois ne! Seisokoot siellä, täytteet revittyinä ja kultaus kuluneena, murtunein jaloin ja tahrautunein levyin, ja ikävöikööt entistä kotiaan! Pois ne, kaikille ilman kulmille, niin ettei ainoakaan silmä näe, ainoakaan käsi kokoa niitä.

Huutokaupan alkaessa hän oli täyttänyt puolet salia uskomattomaan mylläkkään röykkiöidyillä taloustavaroilla.

Poikki huoneen hän oli asettanut pitkän kauppatiskin. Sen takana seisoi huutokaupanpitäjä, tarjoten tavaraa, siellä istuivat kirjurit, merkiten ostot kirjaan, ja siellä seisoi Melchior Sinclairen viinalekkeri. Huoneen toisessa puoliskossa, eteisessä ja pihalla olivat ostajat. Oli siinä väkeä, paljon melua ja riemua. Huutoja tehtiin tiheään, ja huutokauppa sujui vireästi. Mutta viinalekkerin vieressä, takanaan kaikki omaisuus mahdottomassa sekamelskassa, istui Melchior Sinclaire puolihumalassa ja puolihulluna. Tukka pörrötti karkeina tukkoina hänen punaisen naamansa yllä, silmät pyörivät tuikeina ja verestävinä. Hän huusi ja nauroi kuin parhaalla tuulellaan, ja jokaisen, joka oli tehnyt hyvän tarjouksen, hän kutsui luokseen ja antoi ryypyn.

Niiden joukossa, jotka näkivät hänet siellä, oli myöskin Gösta Berling, joka oli pujahtanut ostajien parveen, mutta vältti joutumasta Melchior Sinclairen näkyviin. Hän tuli miettiväiseksi tätä katsellessaan, ja hänen sydäntään ahdisti kuin jonkin onnettomuuden edellä.

Hän ihmetteli, missä Mariannen äiti mahtoi tämän menon aikana olla. Ja niin hän meni, vasten tahtoaan ja kohtalon ajamana, etsimään rouva Gustava Sinclairea.

Hän sai availla monet ovet ennen kuin löysi rouvan. Suuri tehtaanpatruuna ei sietänyt kuunnella voivotusta ja naisten ruikutusta. Hän oli kyllästynyt vaimonsa kyyneleihin, joita tämä vuodatti kotoisten aarteittensa tuhoutumisen tähden. Suuri tehtaanpatruuna raivostui nähdessään, että Gustava saattoi itkeä liina- ja sänkyvaatteiden vuoksi silloin, kun sellainen kalleus kuin hänen tyttärensä oli kadotettu, ja niin hän oli ajanut nyrkki pystyssä rouvan edellään koko kerroksen läpi keittiöön ja aina ruokakomeroon.

Edemmäksi ei rouva voinut paeta, ja tehtaanpatruuna tyytyi, kun näki hänen kyyristyneen portaiden taakse ja odottavan kovia lyöntejä, kenties kuolemaakin. Hän antoi hänen jäädä sinne, mutta lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa. Siellä jouti rouva istua sen aikaa kuin huutokauppaa kesti. Nälkää hänen ei tarvinnut nähdä, ja Melchiorin korvat saivat rauhan rouvan ruikutuksilta.

Rouva oli vieläkin vankina omassa ruokakomerossaan, kun Gösta
lähestyi käytävää pitkin, joka oli keittiön ja salin välillä. Hän näki
Gustava-rouvan kasvot pienessä ikkunassa, joka oli korkealla seinässä.
Hän oli kiivennyt portaille ja tuijotti ulos vankilastaan.

"Mitä Gustava-täti siellä ylhäällä tekee?" kysyi Gösta.

"Se pani minut tänne", kuiskasi rouva.

"Patruunako?"

"Niin, minä luulin, että hän ihan tappaisi minut. Mutta kuules nyt, Gösta, ota sinä se salinoven avain ja mene keittiöön ja avaa sillä ruokasäiliön ovi, niin minä tulen ulos. Se avain sopii tähän oveen."

Gösta totteli, ja parin minuutin perästä seisoi tuo pieni rouva keittiössä, jossa ei ollut ketään vieraita.

"Täti olisi avauttanut jollakin piialla salin avaimella", sanoi Gösta.

"Luuletko, että halusin opettaa heille sen tempun? Silloin en enää saisi pitää ruokasäiliössäni mitään rauhassa. Ja muutenkin, otin ja siistin ylimmäiset hyllyt. Sen ne sietivätkin. En ymmärrä, miten olen antanut keräytyä sinne niin paljon rojua."

"Tädillä on aina niin paljon puuhaa", sanoi Gösta, puolustellen.

"Niin, usko vain! Jos minä en itse juokse kaikkialle, niin eivät enemmän kangaspuut kuin rukitkaan lähde liikkeeseen. Ja jos…"

Nyt hän pysähtyi ja pyyhki kyynelen silmäkulmastaan.

"Jumala paratkoon, mitä puhun", hän sanoi, "eipä taida minulla olla enää mitä puuhata, eipä. Sehän myy nyt kaikki, mitä meillä on."

"Niin, kyllä se on surkeaa", sanoi Gösta.

"Tiedäthän, Gösta, sen suuren peilin vieraskamarissa. Se oli niin merkillinen, sillä sen lasi oli kokonainen, ilman liitettä, eikä kultauksessa ollut yhtään vikaa. Sain sen äidiltäni, ja nyt se aikoo sen myydä."

"Hän on hullu."

"Sanos muuta. Eipä hän paljon muutakaan ole. Hän ei usko, ennen kuin joudumme mieron selkään kuten majurinrouva."

"Niin pitkälle ei toki jouduttane", vastasi Gösta.

"Kyllä, Gösta. Kun majurinrouva lähti pois Ekebystä, niin hän ennusti meille onnettomuutta, ja nyt se tulee. Hän ei olisi antanut mitenkään Sinclairen myydä Björneä. Ja ajattelepas, hänen omat posliininsa, hänen omasta kodistaan tuodut hienot kuppinsa, myydään. Majurinrouva ei olisi antanut."

"Mutta mikä hänellä sitten on?" kysyi Gösta.

"Voi, se on vain, katsos, se, ettei Marianne ole tullut takaisin kotiin. Hän on kähninyt täällä kotosalla ja odottanut odottamistaan. Häh on kävellyt edestakaisin lehtokujassa päivät päästään ja odottanut häntä. Hän on kai tullut ikävästä hulluksi; mutta minä en uskalla sanoa mitään, en."

"Marianne luulee, että isä on hänelle vihainen."

"Ei luule, ei! Hän tuntee kyllä isänsä; mutta hän on ylpeä eikä tahdo ottaa ensimmäistä askelta. He ovat jäykkiä ja kovia kumpikin, eikä tämä heitä paljoa liikuta. Minä se olen tässä välikädessä."

"Täti kai tietää, että Marianne menee minun kanssani naimisiin?"

"Voi, Gösta, sitä hän ei tee koskaan. Hän sanoo niin vain isäänsä ärsyttääkseen. Hän on liian hemmoteltu mennäkseen köyhälle miehelle, ja liian ylpeäkin. Aja sinä vain kotiin ja sano hänelle, että jollei hän pian tule tänne, menee koko hänen perintönsä hukkaan. Ooh, hän kai työntää kaikki ihan pilkkahintaan."

Gösta suorastaan suuttui Gustava-rouvaan. Siinä toinen vain istui keittiön suurella pöydällä sydämellään vain peilit ja posliinit.

"Tädin pitäisi hävetä!" kivahti hän. "Ensin viskaatte tyttärenne ulos lumihankeen ja sitten luulette, että hän ilkeyksissään ei tule takaisin. Ja te uskotte, että hän on niin huono, että hylkää sen, josta pitää, vain perinnöttömäksi joutumisen pelosta."

"Hyvä Gösta, älä sinä nyt suutu, sinäkin. Enhän minä tiedä mitä pakisen. Tein kaikkeni ja koetin avata ovea Mariannelle, mutta Melchior tuli ja kiskoi minut pois. Sanovat kaikki aina, etten minä mitään ymmärrä. Suon sinulle mielelläni Mariannen, Gösta, jos voit tehdä hänet onnelliseksi. Ei ole kovinkaan helppoa tehdä naista onnelliseksi, Gösta."

Gösta katsoi häneen. Kuinka hän oli voinutkin vihastua sellaiselle ihmiselle kuin Gustava-rouvalle! Kauhun ja ahdistuksen valtaama oli tuo nainen, mutta niin hyväsydäminen.

"Täti ei tiedustele, miten Marianne voi", hän sanoi hiljaa.

Rouva puhkesi itkuun.

"Etkö sitten pahastu, jos sinulta tiedustelen?" sanoi hän. "Olen halunnut koko ajan sitä sinulta kysyä. Ajattele, en tiedä hänestä muuta kuin että hän elää. En tervehdystä ole saanut häneltä koko aikana, en edes silloin kun lähetin hänelle vaatteita, ja sentähden ajattelin, että sinä ja hän ette tahdo antaa minulle mitään tietoja hänestä."

Gösta ei kestänyt kauempaa. Hän oli kyllä raju, hän oli raisu — joskus täytyi Jumalan lähettää sutensa hänen kintereilleen pakottaakseen hänet kuuliaisuuteen — mutta vanhuksen kyyneleet, vanhuksen valitus olivat hänestä kauheampaa kuulla kuin sutten ulvonta. Hän ilmaisi rouvalle koko totuuden.

"Marianne on ollut sairaana koko ajan", sanoi hän. "Hänessä oli isorokko. Sanoivat hänen pääsevän tänään sohvalle loikomaan. En ole nähnyt häntä sen yön jälkeen."

Gustava-rouva hyppäsi tuossa tuokiossa lattialle. Hän jätti Göstan seisomaan sinne ja juoksi sanaakaan virkkamatta miehensä luo.

Huutokauppaväki näki hänen tulevan miehensä luo ja kuiskaavan kiireesti jotakin hänen korvaansa. He näkivät, miten patruunan kasvot tulivat entistäänkin punaisemmiksi, ja hänen kätensä, joka oli lekkerin hanalla, väänsi hanaa, niin että viina virtasi lattialle.

Gustava-rouva näytti tuoneen niin tärkeitä uutisia, että huutokauppa oli kai heti lopetettava. Myyjän vasara ei paukahtanut, kirjurien kynät pysähtyivät, tarjouksia ei tehty.

Melchior Sinclaire kavahti ajatuksistaan.

"No", huusi hän, "sujuuko vai ei?"

Ja huutokauppa jatkui taas täyttä päätä.

Gösta istui keittiössä, ja Gustava-rouva palasi itkien hänen luokseen.

"Ei se auttanut", sanoi hän. "Uskoin, että hän lopettaa, kun saa kuulla, että Marianne on ollut sairaana; mutta hän vain jatkaa. Hän kyllä tahtoisi lopettaa, mutta häpeää liiaksi."

Gösta kohautti olkapäitään, hyvästeli hänet enempiin puheisiin puuttumatta.

Eteisessä hän kohtasi Sintramin.

"Peijakkaan hauska tilaisuus", huudahti Sintram ja hieroi käsiään.
"Olet mestari, Gösta. Turkanen, mitä saitkaan aikaan!"

"Hauskempaa vielä hetken perästä", kuiskasi Gösta. "Brobyn pappi tuli tänne reki täynnä rahaa. Sanovat hänen aikovan ostaa koko Björnen ja maksavan käteisellä. Silloin on hauska nähdä suurta tehtaanpatruunaa, Sintram-setä."

Sintram veti päänsä hartioiden väliin ja nauraa hihitti itsekseen pitkän aikaa. Mutta sitten hän meni minkä kerkisi huutokauppasaliin ja siellä suoraan Melchior Sinclairen eteen.

"Jos tahdot ryypyn, Sintram, niin sinun pitää ensin, piru vie, huutaa."

Sintram tuli aivan hänen luokseen.

"Veljellä on nyt onni kelkassa kuten ainakin", sanoi hän. "Tänne on tullut oikein pomo mies, reellinen rahaa mukanaan. Hän ostaa Björnen ja kaiken ulko- ja sisäirtaimiston. Hän on palkannut suuren ihmisparven huutajikseen. Ei tahdo varmaankaan näyttäytyä sitä ennen itse."

"Veli voi kai sanoa, kuka se on, niin tarjonnen ryypyn vaivasta."

Sintram otti ryypyn ja peräytyi pari askelta ennen kuin vastasi:

"Mahtaa olla Brobyn pappi, veli Melchior."

Melchior Sinclairella oli monta parempaa ystävää kuin Brobyn pappi! Heidän välillään oli jatkunut vuosikautista kiistaa. Kerrottiin, että suuri tehtaanomistaja oli väijyskellyt pimeinä öinä teillä, mistä papin piti kulkeman, ja että hän oli antanut papille, tuolle liehakoitsijalle ja talonpoikain kiduttajalle, monta kunnon selkäsaunaa.

Tosin oli Sintram vetäytynyt pari askelta patruuna Sinclairen edestä, mutta silti ei hän aivan välttänyt suuren miehen vihaa. Viinalasi lensi vasten hänen silmiään ja koko nassakka hänen kintuilleen! Mutta siitäpä seurasikin kohtaus, joka pitkät ajat ilahdutti hänen sydäntään.

"Tahtooko Brobyn pappi minun taloni?" karjaisi patruuna Sinclaire. "Oletteko te täällä huutamassa minun tavaroitani Brobyn papille? Oo, häpeäisitte! Huutia tietäisitte!"

Hän tempaisi kynttilänjalan ja mustepullon ja sinkautti ne väkijoukkoon.

Hänen sydänraukkansa koko katkeruus sai viimeinkin purkautua valloilleen. Karjuen kuin villipeto hän heristi nyrkkiään ympärillä seisoville ja sinkosi mitä heittoaseita sai heitä kohti. Viinalaseja ja pulloja lensi seinään. Hän oli järjiltään vihasta.

"Huutokauppa on lopussa", ärjyi hän. "Ulos kaikki! Ei minun eläessäni Brobyn pappi vie Björneä! Ulos, pellolle! Kyllä minä opetan teitä huutamaan Brobyn papille!"

Hän ryntäsi huutokaupan pitäjän ja kirjurin kimppuun. Nämä pötkivät pakoon. Jytäkässä he kaasivat kumoon pöydän, ja tehtaanpatruuna hyökkäsi hirveässä raivossaan rauhallisten ihmisten sekaan.

Seurasi pako ja hurja sekasorto. Pari sataa henkeä tungeksi ovelle, paeten yhtä ainoaa miestä. Ja hän seisoi paikoillaan, karjuen huutoaan: "Ulos kaikki!" Hän evästi heitä sadatteluilla, ja tuon tuostakin hän huitaisi joukkoon tuolilla, jota heilutti nuijanaan.

Hän vainosi heitä eteiseen, mutta ei kauemmaksi. Kun viimeinen vieras oli portailta kadonnut, hän meni takaisin saliin ja lukitsi oven jälkeensä. Sitten hän veti keosta patjan ja pari päänalusta, laskeutui niille, nukahti keskelle hävityksen kauhistusta, eikä herännyt ennen kuin seuraavana päivänä.

Kotiin tultuaan sai Gösta kuulla, että Marianne halusi puhella hänen kanssaan. Se sopi hyvin. Hän oli juuri tuumiskellut, miten pääsisi Mariannen puheille.

Kun hän tuli hämärään huoneeseen, jossa Marianne lepäsi, hänen täytyi hetkiseksi pysähtyä ovelle. Hän ei nähnyt, missä Marianne oli.

"Jää sinne, Gösta", sanoi Marianne hänelle silloin. "Saattaisi olla vaarallista tulla lähelleni."

Mutta Gösta oli jo tullut, harpannut portaat kahdella askelella, vavisten innosta ja kaipuusta. Mitä hän välitti tartunnasta. Hän tahtoi nauttia Mariannen näkemisen autuutta.

Sillä hän oli kaunis, hänen rakastettunsa. Kellään ei ollut niin pehmoisia kutreja, niin kirkasta, säteilevää otsaa. Kaikki hänen kasvojensa viivat kaareilivat kuin leikkien.

Gösta ajatteli kulmakarvoja, terävästi ja kirkkaasti piirtyviä kuin mesipilkku liljan terissä, ja nenän rohkeata kaarilinjaa, ja huulia, kevyesti pyörtäviä kuin vierivät laineet, ja poskien pitkulaista soikeutta ja leuan hienon hienoa muotoa.

Ja hän ajatteli ihon arkaa väriä, sysimustain kulmakarvojen lumoavaa tenhoa vaalean tukan alla, ja silmien sinisiä teriä, kirkkaassa valkohohteessa uiskentelevia, ja valonvälkettä silmänurkissa.

Ihana hän oli, hänen rakastettunsa. Hän ajatteli, kuinka lämmin sydän hänen ylpeän kuorensa kätkössä sykki. Mariannella oli voimaa alttiuteen ja uhrautumiseen, vaikka hän salasikin sen hienoon hipiään ja ylpeihin sanoihin. Oli autuus nähdä hänet.

Kahdella harppauksella oli Gösta rynnännyt portaita ylös, ja Marianne luuli, että hän pysähtyisi ovensuuhun, mutta Gösta juoksi huoneen läpi ja lankesi polvilleen Mariannen pääpuoleen.

Gösta halusi nähdä hänet, suudella häntä, sanoa jäähyväiset.

Gösta rakasti häntä. Koskaan hän ei lakkaisi rakastamasta häntä; mutta hänen sydämensä oli tottunut tulemaan poljetuksi.

Oi, mistä hän tapaisi sen, sellaisen tuettoman ja juurettoman ruusun, jonka voisi poimia ja jota voisi sanoa omakseen? Ei edes sitä, jonka hän oli löytänyt hyljättynä ja puolikuolleena tiepuolesta, hän saisi pitää!

Milloin virittäisi hänen rakkautensa virren, niin korkean ja puhtaan, ettei ainoakaan soraääni särähtäisi? Milloin nousisi hänen onnensa linna perustalle, jota ei yksikään muu sydän levotonna ja kaipuulla halajaisi?

Gösta ajatteli, miten sanoisi Mariannelle jäähyväiset.

"Suuri kurjuus on kotonasi", aikoi hän sanoa. "Sydäntäni raastaa ajatellessani sitä. Sinun täytyy lähteä kotiisi ja antaa isällesi jälleen hänen järkensä. Äitisi on alinomaisessa hengenvaarassa. Sinun täytyy mennä kotiisi, rakastettuni."

Katso, sellaiset kieltäymyksen sanat olivat hänen huulillaan, mutta ne eivät tulleet lausutuiksi.

Gösta lankesi polvilleen Mariannen päänalusen kohdalle ja sulki käsiinsä hänen päänsä ja suuteli häntä; mutta sitten hän ei sanoja löytänyt. Sydän alkoi tykyttää niin kiivaasti kuin rinnan halkaistakseen.

Rokko oli runnellut kauniit kasvot. Iho oli tullut karkeaksi ja arpiseksi. Ikinä ei helakka veri enää loistaisi noissa poskissa, eivätkä hienot suonet kuultaisi ohimoilla. Silmät olivat himmeät ja syvällä turvonneiden luomien alla. Kulmakarvat olivat karisseet ja silmämunan emaljiloisto haalistunut keltaiseksi.

Kaikki oli tuhoutunut. Ylväät piirteet olivat muuttuneet karkeiksi ja raskaiksi.

Monetpa sitten surivat Marianne Sinclairen mennyttä kauneutta. Kautta Vermlannin valitettiin hänen vaalean ihonsa, hänen salamoivain silmäinsä ja heleän tukkansa tuhoa. Siellä pidetään kauneutta suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Hilpeä kansa suri kuin olisi maa kadottanut jalokiven kunniansa kruunusta, kuin olemassaolo olisi saanut tahran auringonloistoonsa.

Mutta ensimmäinen mies, joka näki hänet, kun hän oli kadottanut kauneutensa, ei heittäytynyt suruun.

Kuvaamattomat tunteet täyttivät hänen sielunsa. Kuta kauemmin hän Mariannea katsoi, sitä lämpöisemmäksi tuli hänen sydämensä. Rakkaus paisui, paisui kuin kevättulva. Tuliaaltoina se kumpusi ja uhkui hänen sydämestään, se täytti koko hänen olentonsa, se nousi hänen silmiinsä kyynelöimään, huokasi hänen huulillaan, vapisi hänen käsissään, koko hänen ruumiissaan.

Oi, rakastaa häntä, suojella häntä, vaalia, hoidella häntä!

Olla hänen orjansa, hänen suojelushenkensä!

Väkevä on rakkaus, kun se on käynyt tuskan tulikasteen. Gösta ei voinut puhella Mariannelle erosta ja kieltäymisestä. Hän ei voinut jättää häntä. Hän oli Mariannelle velkapää elämänsä. Hän olisi saattanut tehdä kuolemansynnin Mariannen vuoksi.

Gösta ei sanonut järkevää sanaa, itki vain ja suuteli häntä, kunnes vanhan hoitajattaren mielestä oli aika saattaa hänet ulos.

Kun hän oli mennyt, ajatteli Marianne häntä ja hänen liikutustaan.
"Hyvä on olla niin rakastettu", hän ajatteli.

Niin, hyvä oli olla rakastettu, mutta miten oli hänen itsensä laita?
Mitä tunsi hän? Oi, ei mitään, vähemmän kuin ei mitään!

Oliko se kuollut, se hänen rakkautensa, vai minne se oli kaikonnut?
Missä se piileskeli, se hänen sydämensä lapsi?

Elikö se vielä, oliko se puikahtanut sydämen syvimpään soppeen ja kyyrötti siellä, väristen vilusta jääsilmien edessä, pelästyneenä kelmeästä pilkkanaurusta, puolitukahtuneena luisten sormien kuristukseen?

"Ah, minun rakkauteni", huokasi hän, "sinä sydämeni lapsi! Elätkö sinä vai oletko kuollut, kuollut niin kuin kauneuteni?"

* * * * *

Seuraavana päivänä tuli suuri tehtaanpatruuna hyvissä ajoin vaimonsa luo.

"Pidä huolta, että talo pannaan järjestykseen, Gustava", sanoi hän.
"Lähden noutamaan Mariannen kotiin."

"Kyllä, rakas Melchior, kyllä täällä järjestetään", vastasi hän.

Siten oli asia selvä.

Tunnin päästä ajeli suuri tehtaanpatruuna Ekebyhyn.

Ei ollut maassa jalompaa ja suopeampaa vanhaa herraa kuin oli se tehtaanpatruuna, joka istui reessä, lasketun kuomun alla, paras turkki yllään, paras vyö ympärillään. Tukka oli suittu sileästi päälaelle, mutta kasvot olivat kalpeat ja silmät kuoppiinsa painuneet.

Eikä ollut määrää loisteellakaan, joka virtaili kirkkaalta helmikuun päivän taivaalta. Lumi kimalteli kuin nuorten tyttöjen silmät, kun ensimmäinen valssi helähtää. Koivut ojentelivat ohuitten, ruskeanpunaisten ritvainsa pitsiverhoja korkeutta kohti, ja muutamilla oksilla riippui pienistä, kiiltävistä jääpiikeistä tehdyt rimsut.

Siinä päivässä oli loistoa ja juhlakimallusta. Hevoset kohottelivat kuin tanssien etujalkojaan, ja kuskin täytyi läiskäyttää piiskaansa pelkästä ilosta.

Suuren tehtaanpatruunan reki pysähtyi lyhyen ajan perästä Ekebyn isojen portaiden eteen.

Palvelija tuli ulos.

"Missä ovat isännät?" kysyi tehtaanpatruuna.

"Ovat ajamassa Gurlita-kukkulan suurta karhua."

"Kaikkiko?"

"Kaikki, patruuna. Kuka ei mene karhun vuoksi, menee eväiden vuoksi."

Tehtaanpatruuna nauroi nyt niin, että hiljainen kartano kaikui. Hän antoi palvelijalle taalarin vastauksesta.

"Sano tyttärelleni, että tulin tänne häntä noutamaan. Hänen ei tarvitse pelätä vilustuvansa. Minulla on kuomureki ja sudennahkaturkki hänen varaltaan."

"Eikö patruuna suvaitse käydä sisään?"

"Kiitos! Minun on kyllä hyvä täällä."

Mies katosi, ja tehtaanomistaja alkoi odottaa.

Sinä päivänä hän oli niin loistavalla tuulella, ettei mikään voinut häntä suututtaa. Hän oli kyllä ajatellut, että saisi hiukan odotella Mariannea, ehkei Marianne vielä ollut noussut edes vuoteesta. Hän voisi sen aikaa huvitella tähystellen ympärilleen.

Katonräystäästä riippui pitkä jääpuikko, josta auringonpaisteella oli hirmuinen työ. Se kävi kimppuun puikon yläpäästä, sulatti vesipisaran ja tahtoi sitten sitä putoamaan maahan pitkin puikkoa. Mutta ennen kuin pisara ehti puoliväliin, se hyytyi uudestaan. Ja päivänpaiste yritteli yrittelemistään ja onnistui aina yhtä huonosti. Mutta vihdoin tuli eräs auringonsäde, oikea sissi, joka iskeytyi riippumaan puikon kärkeen, pieni pahainen, joka paistoi, säkenöi innosta, ja annas olla, se sai mitä ahersi: pieni pisara tipahti helähtäen maahan.

Tehtaanpatruuna katsoi ja nauroi. "Sinäpä et ollut tuhmimpia, sinä", sanoi hän auringonsäteelle.

Piha oli hiljainen ja autio. Ei ääntäkään kuulunut suuresta kartanosta. Mutta tehtaanomistaja ei työlästynyt. Hän tiesi, että naiset tarvitsevat runsaasti aikaa joutuakseen valmiiksi.

Hän istui ja katsoi kyyhkyslakkaa. Linnuilla oli suojusverkko aukon edessä. Ne olivat vankeina talvella, ettei haukka niitä veisi. Tuon tuostakin tuli kyyhkynen ja pisti valkoisen päänsä verkonsilmukan läpi.

"Se odottaa kevättä", sanoi Melchior Sinclaire. "Mutta saapa olla vielä kotvan kärsivällinen."

Kyyhkynen tuli niin säännöllisesti, että hän otti kellon taskustaan ja seurasi sen liikkeitä kello kädessä. Juuri joka kolmas minuutti se pisti päänsä ulos.

"Ei, hyvä ystävä", sanoi hän, "luuletko sinä, että kevät joutuu kolmessa minuutissa? Saatpa oppia odottamaan."

Ja odottaa hän sai itsekin; mutta hänellä oli kyllä aikaa.

Hevoset kaapivat ensin kärsimättömästi lunta, mutta sitten alkoi niitä seisoessa ja päivänpaisteeseen tiirottaessa raukaista. Ne nojasivat päänsä toisiinsa ja nukkuivat.

Kuski istui jäykkänä pukilla, piiska ja ohjat kädessä, naama suoraan päin aurinkoa, ja nukkui, nukkui niin että kuorsasi.

Mutta tehtaanpatruuna ei nukkunut. Hän ei ollut kuunaan ajatellut vähemmän nukkumista kuin nyt. Harvoin oli hänen ollut rattoisampaa kuin tämän iloisen odotuksen aikana. Marianne oli ollut sairas. Hän ei ollut voinut tulla ennemmin, mutta nyt hän tulee. Kyllä, tietysti hän tulee. Ja kaikki kääntyy jälleen hyvälle tolalle.

Nythän Marianne ymmärtää, ettei hän ole vihainen hänelle. Hänhän oli tullut itse kuomureellä ja parihevosilla hakemaan.

Tuolla mehiläispesän suulla laudalla istui talitiainen, mielessä oikeat pirun juonet. Sen piti tiettävästikin saada murkinansa, ja annas olla, se meni ja nokitti pesänsuuta pienellä terävällä nokallaan. Mutta pesän sisällä riippuivat mehiläiset isona, tummana pussina. Kaikki on siellä ylen ankarassa järjestyksessä, hankkijat jakavat ruokaosuuksia, juomanlaskija juoksee suulta suulle tuoden nektaria ja ambrosiaa. Sisimpänä olevat muuttavat ryömien alinomaa paikkoja ulommaisten kanssa, jotta lämmin ja mukavuus jaottuisi tasaisesti.

Silloin he kuulevat talitiaisen nakutuksen, ja koko pesä surisee uteliaisuudesta. Ystäväkö se on vai vihamies? Yhteiskunnallinen vaarako? Kuningattaren omatunto on huono. Hän ei voi odottaa rauhassa. Ovatkohan ne murhattujen kuhnurien haamuja, jotka siellä noin kummittelevat? "Mene ja katso, mikä se on!" hän käskee sisar portinvartijaa. Ja sisar menee. "Eläköön kuningatar!" huutaa hän ja töytää ulos, ja heh, jo on talitiainen hänen niskassaan. Kaula pitkällä ja siivet innosta vavisten se nappaa vartijan, ruhjoo sen, syö sen, eikä kukaan vie sanomaa sen kohtalosta hallitsijattarelle. Mutta talitiainen alkaa koputtaa uudestaan, ja mehiläiskuningatar lähettää ulos uusia portinvartijoita, ja kaikki ne katoavat. Yksikään ei palaa ilmoittamaan, kuka siellä nakutteli. Huu, kamala olo tulee pimeässä pesässä. Kostonhimoiset henget vehkeilevät ulkosalla! Onnellinen, jolla ei olisi korvia! Jospa vain voisi olla utelematta! Jospa voisi vain tyynesti odottaa!

Suuri Melchior Sinclaire nauroi niin, että vedet tulivat silmiin, tuolle pesän tuhmalle akkaväelle ja sukkelalle, kellanvihreälle vintiölle pesän suulla.

Ei ole temppu odottaa, kun on varma asiastaan ja kun ajatukset ovat niin rattoisat.

Tuossa tulee suuri talonvahti. Se hiipii aivan varpaittensa kärjillä, se tuijottaa silmillään maata ja heiluttaa hieman häntäänsä, ikäänkuin kulkisi tuiki turhanpäiväisillä asioilla. Mutta yht'äkkiä se alkaa kiireesti kaivaa lunta. Varmaankin on se, vanha liuvari, kätkenyt sinne jotakin väärin anastettua. Mutta juuri kun se kohottaa päätään silmätäkseen, voiko rauhassa nauttia sitä, se ihan nolostuu, kun näkee kaksi harakkaa ihan kuononsa edessä.

"Kotivaras!" sanovat harakat ja näyttävät niin hurskailta kuin itse omatunto. "Me olemme poliiseja. Tänne varastettu tavara!"

"Oh, suu kiinni, rakkarit! Minä olen hovin vouti."

"Ihan paikallasi", pilkkaavat harakat.

Koira hypähtää niiden kimppuun, harakat pakenevat laiskasti räpytellen. Koira laukkaa perästä, loikkii ja haukkuu. Mutta kun se hätistää toista, on toinen jo pyörähtänyt takaisin. Se lentää koiran kuoppaan, repostelee lihakimpaletta, mutta ei jaksa sitä nostaa. Koira tempaa lihapalansa, pitää sitä käpäliensä välissä ja puraisee sitä. Harakat istahtavat aivan sen eteen ja latelevat ilkeyksiään. Koira vilkuu niihin katkerasti aterioidessaan, ja kun ne tulevat liian hävyttömiksi, se karkaa ylös ja ajaa ne pois.

Aurinko alkoi vajota lännen vuoria kohti. Suuri tehtaanpatruuna katsoi kelloaan. Se oli kolme. Ja muori, hän oli valmistanut päivällisen kello kahdeksitoista.

Samassa tuli palvelija ulos ja ilmoitti, että Marianne-neiti haluaa puhella hänen kanssaan.

Tehtaanpatruuna otti sudennahkaturkin käsivarrelleen ja nousi loistavalla tuulella portaita.

Kun Marianne kuuli hänen raskaat askeleensa portaissa, hän ei tiennyt vielä, lähtisikö hänen kanssaan kotiin vai ei. Hän tiesi vain, että tämän pitkän odotuksen piti loppua.

Hän oli toivonut kavaljeerien tulevan kotiin, mutta nämä eivät tulleet. Niinpä hänen piti nyt itsensä tehdä loppu tästä. Hän ei sietänyt kauempaa.

Hän oli ajatellut, että isä ajaa vihoissaan takaisin jo viisi minuuttia odotettuaan tai että hän lyö ovet rikki tahi koettaa sytyttää talon tuleen.

Mutta hän istui vain tyynesti reessä ja hymyili ja odotti. Marianne ei nyt häntä vihannut eikä rakastanutkaan. Mutta jokin sisäinen ääni ikäänkuin varoitti häntä antautumasta uudestaan isän valtaan. Ja sitä paitsi hän tahtoi pitää sanansa Göstalle.

Olisipa isä nukkunut, olisipa hän puhunut, olisipa ollut levoton, näyttänyt epäröivän, olisipa hän antanut ajaa kuomut pimentoon! Mutta hän oli vain kärsivällinen ja varma.

Varma, niin tartuttavan varma siitä, että Marianne kyllä tulee, kun hän vain odottaa!

Mariannen päätä pakotti. Jokaista hermoa nyiskeli. Hän ei saanut rauhaa, kun tiesi isän yhä olevan siellä. Tuntui kuin isän tahto olisi kahleissa kiskonut häntä portaista alas.

Niinpä hänen piti edes puhella isän kanssa.

Ennen kuin isä tuli antoi Marianne vetää uutimet ikkunoiden edestä ja asettui sohvalle niin, että hänen kasvonsa tulivat täysin päivänvaloon.

Siten hän kai halusi asettaa isänsä jonkinlaiselle koetukselle; mutta
Melchior Sinclaire oli sinä päivänä merkillinen mies.

Kun hän näki Mariannen, ei hän tehnyt liikettäkään, ei päästänyt huudahdusta. Aivan kuin ei olisi huomannut mitään muutosta hänessä. Marianne tiesi, kuinka isä oli jumaloinut hänen kaunista ulkomuotoaan. Mutta isä ei ilmaissut ollenkaan suruaan. Hän hallitsi täysin itsensä, ettei tekisi tytärtä murheelliseksi. Tämä tehosi Marianneen. Hän rupesi tajuamaan, miksi äiti yhä isää rakasti.

Isä ei epäröinyt lainkaan. Hän ei ladellut nuhteita eikä puolustuksia.

"Minä käärin sinut sudennahkaturkkiin, Marianne. Se ei ole kylmä. Se on ollut polvillani koko ajan."

Kuitenkin hän meni takan luo ja lämmitti sitä.

Sitten hän auttoi Mariannen nousemaan sohvalta, kietoi turkin hänen ympärilleen, sovitti saalin hänen päähänsä ja hartioilleen, veti kulmat kainaloiden alle ja solmi selkäpuolelta kiinni.

Marianne antoi varustaa itseään. Hän oli aivan omaa tahtoa vailla. Tuntui hyvältä, kun noin vaalittiin, oli suloista, ettei tarvinnut itse tahtoa. Ennen kaikkea hyvä hänestä, joka oli nypitty niin rikki kuin hän, sellaisesta, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta, omaa tunnetta.

Suuri tehtaanpatruuna nosti hänet syliinsä, kantoi hänet rekeen, kohotti kuomun, sitoi rekinahkaiset hänen ympärilleen ja ajoi pois Ekebystä. Marianne sulki silmänsä ja huokasi, osaksi mielihyvästä, osaksi kaipauksesta. Hän jätti elämän, todellisen elämän; mutta samapa se hänelle, sellaiselle, joka ei voinut elää, ainoastaan näytellä.

* * * * *

Parin päivän päästä hän sai äidin avulla tavata Göstaa. Gustava-rouva lähetti noutamaan Göstaa sillä aikaa kun tehtaanpatruuna lähti pitkälle kävelylle tukinvetäjien luokse, ja vei hänet Mariannen puheille.

Gösta tuli kamariin, mutta ei tervehtinyt Mariannea eikä puhunut mitään. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi maahan kuin uppiniskainen poika.

"Mutta Gösta", huudahti Marianne. Marianne istui nojatuolissa ja katsoi häneen melkein huvittuneena.

"Niin, Gösta on nimeni."

Hän meni hiljaa Mariannen luo, mutta ei kohottanut silmiään.

"Tule lähemmäksi! Käy polvillesi tähän!"

"Herra Jumala, mitä sellainenkin toimittaa?" huudahti Gösta, mutta totteli.

"Gösta, halusin sanoa sinulle, että oli luullakseni parasta kun tulin takaisin kotiin."

"Sopii toivoa, etteivät he heitä enää neiti Mariannea lumikinokseen."

"Oh, Gösta, etkö pidä enää minusta? Olenko mielestäsi liian ruma?"

Gösta veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä, mutta näytti yhtä kylmältä.

Mariannea tämä oikeastaan huvitti. Jos Gösta suvaitsi olla mustasukkainen hänen vanhemmilleen, niin mitäpä siitä. Kaipa se haihtuu. Nyt hän tahtoi voittaa hänet takaisin. Hän tuskin tiesi, miksi hän tahtoi pitää Göstan, mutta hän vain tahtoi. Hän ajatteli, että Göstahan oli kerran saanut hänet vapautetuksi hänestä itsestänsä. Gösta oli kai ainoa, joka vieläkin voisi sen tehdä.

Ja nyt hän alkoi puhua, haluten kiihkeästi voittaa hänet takaisin. Hän halusi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut jättää häntä iäksi, mutta vähäksi aikaa heidän piti näön vuoksi katkaista suhteensa. Olihan Gösta itse nähnyt, että isä oli mielipuolisuuden partaalla, että äiti oli alinomaisessa hengenvaarassa. Pitihän Göstan ymmärtää, että hänen oli pakko tulla kotiin.

Silloin purkausi Göstan viha sanoiksi. Mariannen ei tarvinnut teeskennellä. Hän ei aikonut kauemmin olla hänen lelunaan. Marianne oli hyljännyt hänet heti kun sai palata kotiin, eikä Gösta voinut rakastaa häntä enää. Kun hän toissapäivänä tuli karhunajosta kotiin ja näki, että Marianne oli mennyt pois jättämättä edes tervehdystä, yhtään sanaa, silloin hyytyi veri hänen suonissaan; hän oli kuolla surusta. Hän ei voinut rakastaa ihmistä, joka oli tuottanut hänelle sellaista tuskaa. Marianne ei ollut muuten koskaan rakastanutkaan häntä. Hän oli kiemailija, joka tahtoi, että joku häntä suuteli ja hyväili, näin täällä kotiseudullakin, siinä totuus.

Luuliko Gösta siis, että Mariannen oli tapana antaa nuorten herrain hyväillä itseään?

Kuinkas muuten, niin Gösta luuli. Naiset eivät ole niin pyhiä kuin näyttävät. Itsekkyyttä ja kiemailua kiireestä kantapäähän. Ah, jos Marianne olisi tiennyt, miltä Göstasta tuntui, kun hän tuli kotiin metsältä! Aivan kuin hän olisi kahlannut jäisessä vedessä. Sitä tuskaa hän ei voi koskaan unohtaa. Se vainoaa häntä koko hänen ikänsä. Hänestä ei tule enää koskaan ihmistä.

Marianne koetti selittää hänelle, miten niin oli käynyt. Hän koetti muistuttaa Göstalle, että oli yhäti hänelle uskollinen.

No, se oli yhdentekevää, sillä nyt ei Gösta enää rakastanut Mariannea. Nyt oli Gösta nähnyt, mikä Marianne oli. Hän oli itsekäs. Marianne ei rakastanut häntä. Hän oli lähtenyt pois jättämättä hänelle tervehdystäkään.

Lakkaamatta toisti Gösta tätä. Marianne melkein nautti kohtauksesta. Suuttua hän ei voinut. Hän ymmärsi Göstan vihan niin hyvin. Toista rikkomustakaan hän ei pelännyt. Viimein hän kumminkin tuli levottomaksi. Oliko todellakin sellainen muutos Göstassa tapahtunut, ettei hän enää voinut rakastaa?

"Gösta", sanoi hän. "Olinko minä itsekäs, kun menin Sjöhön majuria hakemaan? Muistin kyllä silloin, että siellä oli isoarokkoa. Eikä ole sitä paitsi mukava kulkea ohuissa kengissä pakkasessa ja hangessa."

"Rakkaus elää rakkaudesta, ei ansioista ja hyvistä töistä", sanoi
Gösta.

"Sinä tahdot siis, että tästä lähtien olemme vieraat toisillemme,
Gösta?"

"Niin tahdon."

"Gösta Berling on hyvin häilyvä."

"Siitähän ne syyttävät minua."

Gösta oli kylmä, oli mahdoton saada häntä lämpenemään, ja oikeastaan oli Marianne vielä kylmempi. Itsetarkastelu vaani ja hymyili pilkallisesti hänen yritellessään näytellä rakastuneen osaa.

"Gösta", sanoi hän ja päätti vielä kerran koettaa. "En ole koskaan ehdoin tahdoin tehnyt sinulle vääryyttä, vaikka siltä näyttäköönkin. Minä pyydän: anna minulle anteeksi."

"En voi antaa sinulle anteeksi."

Marianne tiesi, että jos hänen tunteensa olisi ollut todellinen, hän olisi voittanut Göstan takaisin. Ja hän koetti näytellä intohimoista. Jäiset silmät ivasivat häntä; mutta hän koetti kuitenkin.

Hän ei tahtonut menettää Göstaa.

"Älä mene, Gösta. Älä mene vihaten! Ajattele, kuinka rumaksi minä olen tullut! Kukaan ei voi rakastaa minua enää!"

"En minäkään rakasta", sanoi Gösta. "Saat tyytyä näkemään sydäntäsi poljettavan, sinä niinkuin muutkin."

"Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään muuta kuin sinua! Anna anteeksi! Älä hylkää minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut vapauttaa omasta itsestäni."

Gösta työnsi hänet luotaan.

"Et puhu totta", sanoi hän jäätävän tyynesti. "En tiedä mitä minusta tahdot; mutta näen että valehtelet. Miksi oikeastaan tahdot minua pidättää? Olet niin rikas, ettei sinulta kosijoita koskaan puutu."

Niin sanoen hän meni.

Eikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun kaipaus ja tuska kaikessa majesteetillisuudessaan astui Mariannen sydämeen.

Rakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, tuli nyt esiin nurkasta, jonne jääsilmät olivat hänet karkottaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian myöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja tuska kantoivat hänen kuningasviittansa lievettä.

Kun Marianne nyt tosiaankin ymmärsi, että Gösta Berling oli hylännyt hänet, hän tunsi aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata, että oli kuin huumeessa. Hän painoi molemmat kätensä sydämelleen ja istui tuntimäärin samalla paikalla, taistellen kyynelettömässä surussaan.

Ja hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä. Hän itse juuri.

Miksi hänen isänsä oli tullut ja erottanut heidät toisistaan? Hänen rakkautensahan ei ollut kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa sairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa.

Oi Jumala, Jumala, että hän kadotti hänet. Oi Jumala, että hän oli herännyt niin myöhään!

Ah, hän oli ainoa, hän oli hänen sydämensä valtias! Göstan puolelta hän voi kärsiä kaikkea. Hänen kovuutensa ja pahat sanansa taivuttivat Mariannea vain nöyrään rakkauteen. Jos Gösta olisi lyönyt häntä, hän olisi kuin koira ryöminyt hänen luokseen ja suudellut hänen kättään.

Hän ei tiennyt mitä tehdä saadakseen viihdytystä tässä kalvavassa kivussa.

Hän tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti äärettömällä kiireellä.
Ensin hän kirjoitti rakkaudestaan ja kaipuustaan. Sitten hän pyysi, ei
Göstan rakkautta, vaan armoa. Jonkinlaista runoa siitä tuli.

Kun hän lopetti, hän ajatteli, että jos Gösta saisi tämän nähdä, niin varmaan hän toki uskoisi, että Marianne rakasti häntä. No, miksipä hän ei lähettäisi kirjoitustaan hänelle? Seuraavana päivänä hän sen lähettäisi, ja hän uskoi kyllä, että se toisi Göstan hänelle takaisin.

Seuraavana päivänä hän koki sieluntuskaa ja ristiriitain taistelua. Kirjoitettu tuntui hänestä surkealta ja typerältä. Siinä ei ollut loppusointuja eikä mittaa. Se oli paljasta proosaa. Gösta vain nauraisi sellaisille säkeille.

Hänen ylpeytensä heräsi. Jos Gösta ei rakastanut häntä enää, hirvittävää oli silloin alentua hänen rakkauttaan kerjäämään.

Joskus puikahti viisaus sanomaan hänelle, että hänen pitää olla iloinen, kun on päässyt irti Göstasta ja suhteestaan ja kaikista surkeista seurauksista, joita se olisi tuottanut.

Hänen sydämensä kivut olivat kuitenkin niin kauheat, että tunteet lopultakin saivat voiton. Kolme päivää siitä, jolloin hän tietoisesti näki rakkautensa, hän sai pistetyksi säkeensä kuoreen ja kirjoitetuksi Gösta Berlingin nimen siihen. Niitä ei lähetetty kumminkaan. Ennenkuin löysi sopivan kirjeenviejän hän sai kuulla Gösta Berlingistä semmoista uutta, että tajusi, että oli myöhäistä enää voittaa häntä takaisin.

Mutta hänen elämänsä suruksi jäi, ettei hän ollut lähettänyt runoa ajoissa, jolloin vielä olisi ehkä voinut hänet saada.

Kaikki hänen tuskansa kiertyi ja solmiutui tähän: "Kunpa en silloin olisi vitkastellut niin kauan, jos en olisi viivytellyt niin monta päivää!"

Elämän onnen tahi ainakin elämän todellisuuden olisivat ne hankkineet hänelle, nuo kirjoitetut sanat. Hän oli varma, että ne olisivat tuoneet Göstan takaisin hänelle.

Suru teki kuitenkin hänelle saman palveluksen kuin rakkaus. Se teki hänet kokonaiseksi ihmiseksi, kykeneväksi antautumaan niin hyvään kuin pahaan. Kuohuvat tunteet virtasivat vapaasti hänen sielussaan, itsetarkastelun jään ja hyyn niitä estämättä. Niinpä hän tuli, huolimatta rumuudestaan, hyvin rakastetuksi.

Sanotaan kuitenkin, ettei hän koskaan Gösta Berlingiä unohtanut. Hän suri häntä niinkuin surraan hukattua elämää.

Ja hänen runoraukkansa, joita siihen aikaan hyvin paljon luettiin, ovat kauan sitten joutuneet unhoon. Katsellessani niitä nyt ne kumminkin tuntuvat oudon liikuttavilta: ne on piirretty tiheällä, sirolla käsialalla, mutta paperi on jo kellastunut ja muste haalistunut. Koko elämän kaipuu on solmittu noihin poloisiin sanoihin, ja minä kopioin niitä mystillisestä tunteesta vavisten, ikäänkuin niissä piilisi salaisia voimia.

Pyydän teitä lukemaan ne ja ajattelemaan niitä. Ken tietää mikä mahti niillä olisi ollut, jos ne olisi lähetetty? Ovathan ne kyllin kiihkeitä ollakseen todellisen tunteen todistuskappaleita. Ehkä ne olisivat voineet tuoda Göstan takaisin hänelle.

Ne ovat liikuttavia ja helliä avuttoman muodottominakin. Kenpä toivoisi niitä toisenlaisiksi. Kenpä tahtoisi ne riimin ja mitan kahleihin kurotuiksi, ja kumminkin on niin haikeaa ajatella, että kerran ehkä juuri tuo epätäydellisyys esti häntä lähettämästä niitä ajoissa.

Pyydän lukemaan ne ja rakastamaan niitä. Suuren vaivan ahdistama ihminen on ne kirjoittanut.

Laps, olet lempinyt; koskaan et
nyt rakkauden riemua maistaa saa.
Myrsky on sielusi myllertänyt.
Sa iloitse, rauhan sait!
Ei riemus tornikorkeat kuohut käy.
Sa iloitse, rauhan sait!
Ei syöstä sua tuskien syvyyksiin,
ei koskaan, ei!

Laps, olet lempinyt; koskaan ei sun sielusi loimua nyt. Sinä olithan kuin kulo kuivunut ja hetkeksi liekkihin leimahdit. Tieltä tuhkan ja sauhun tupruavan lens' taivahan linnut kirkuen pois. Ne palatkoot! Enää sa et palaa, et —

Laps, olet lempinyt; koskaan et nyt rakkauden ääntä kuulla saa! Sun sydämesi voima kuin uupunut laps, joka koulunpenkillään ikävöi ulos vapauteen sekä leikkiin, mut kukaan ei kutsu nyt. Niin on se kuin vartio unhoon jäänyt: ei kutsuta, ei!

Laps, ainoas mennyt on, mennyt kera rakkaus kaikki ja riemu sen. Hän, jota lemmit, kuin neuvonut ois sinut siivin hän ilmoja liitelemään! Jota lemmit, kuin ainoan turvatun paikan kyläss' antanut sulle hän hukkuvass' ois, hän on mennyt, hän joka yksin sydän-uksesi avata ties.

Yhtä ainoista anelen sulta, mun rakkaani: älä koskaan vihallas minua kuormaa; Juur heikoin heikoista maan eikö ole se ihmissydän? Miten voisi se elää viiltävän mietteen alla, että vaivaksi toisen se oisi?

Minun rakkaani, jos sinä surmata mielit,
ei tikari tarpeen, äl' osta myrkkyä, köyttäkään!
Mun suo vain tietää, että mun poies sa tahdot
maan vihreän piiristä, valtakunnista elon.
Ja kohta ma hautaani vaivun!

Elon elämän annoit mulle. Rakkauden soit.
Nyt pois otat lahjasi! Oi, hyvin tiedän sen.
Mut vihaksi sit' elä muuta!
Rakas sentään on elo mulle. Se muista, oi!
Mut tiedän: ma kuolen vihan kuorman alle!

Kymmenes luku

NUORI KREIVITÄR

Nuori kreivitär makaa kello kymmeneen aamulla ja haluaa, että joka päivä on tuoretta leipää aamiaispöydässä. Nuori kreivitär harrastaa kehäompelua ja runoutta. Hän ei piittaa kutomisesta eikä ruoanlaitosta. Nuori kreivitär on hemmoteltu.

Mutta nuori kreivitär on iloinen ja antaa ilonsa paistaa kaikkeen ja kaikkialle. Annetaan niin mielellään anteeksi hänen pitkä aamu-unensa ja hänen tuore leipänsä, sillä hän on tavattoman aulis köyhille ja ystävällinen kaikille.

Nuoren kreivittären isä on ruotsalainen aatelismies, joka on asunut koko ikänsä Italiassa, missä häntä on pidättänyt kaunis maa ja kauniin maan kaunis tytär. Kun kreivi Henrik Dohna matkusti Italiaan, hän joutui tämän ylimyksen kotiin, tutustui hänen tyttäriinsä, nai yhden heistä ja toi hänet mukanaan Ruotsiin.

Kreivitär, joka oli aina osannut ruotsia ja oli kasvatettu rakastamaan kaikkea ruotsalaista, viihtyy hyvin karhujen maan perukassa. Hän pyörähtelee niin iloisesti siinä pitkässä huvien katrillissa, joka viuhuu ympäri Lövenin pitkän järven rantoja, että luulisi hänen aina eläneen täällä. Vähän hän tosiaan ymmärtää, mitä on kreivittären arvo. Ei komeuden tavoittelua, ei jäykkyyttä, ei alentuvaa arvokkuutta ole tässä nuoressa, iloisessa olennossa.

Vanhat herrat pitivät enimmän nuoresta kreivittärestä. Oli merkillistä, millainen menestys hänellä oli näiden piirissä. Kun he näkivät hänet tanssiaisissa, voi olla varma, että he kaikki, niin hyvin Munkerudin laamanni ja Bron rovasti kuin Melchior Sinclairekin ja Bergan kapteeni, selittivät rouvilleen mitä luottamuksellisimmin, että jos he olisivat tavanneet nuoren kreivittären neljäkymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten…

"Niin, silloin hän tosin ei ollut vielä syntynyt", sanoivat vanhat rouvat.

Ja seuraavalla kerralla nuoren kreivittären tavatessaan kiusottelevat rouvat häntä, että hän ryöstää heiltä vanhain herrain sydämet.

Vanhat rouvat katselevat häntä ikäänkuin huolissaan. He muistavat niin hyvin kreivitär Märtan. Yhtä iloinen ja hyvä ja rakastettu oli hänkin ollut tullessaan ensi kerran Bergaan, Ja hänestä oli tullut vain turhamainen ja huvinhaluinen koketti, joka ei nyt voi ajatella mitään muuta kuin huvejansa. "Olisipa hänellä mies, joka panisi hänet työhön!" sanovat vanhat rouvat. "Jospa hän osaisi kutoa kangasta!" Sillä kankaankutominen lohduttaa kaikissa suruissa, se nielee kaikki harrastukset, se on ollut monen naisen pelastus.

Nuori kreivitär tahtoo mielellään tulla hyväksi perheenäidiksi. Hän ei tiedä mitään parempaa kuin onnellisen vaimon elämä hyvässä kodissa, ja hän tulee usein suurissa pidoissa istumaan vanhusten joukkoon.

"Henrik tahtoisi niin kovin, että minusta tulisi yhtä hyvä emäntä", sanoo hän, "kuin hänen äitinsä oli. Opettakaa minua kutomaan kankaita."

Silloin huokaavat vanhat rouvat kaksinaisesti: ensiksi Henrik-kreivin tähden, joka voi uskoa, että hänen äitinsä oli kunnon emäntä, ja toiseksi suurien vaikeuksien vuoksi, joihin joutuisi, jos ryhtyisi opettamaan tälle nuorelle, tietämättömälle olennolle niin mutkallisia salaisuuksia. Tarvitsi virkkaa hänelle vain pasmasta ja tutkaimesta, niidestä ja haasta, yksiniitisestä ja kaksivartisesta, niin hänen päänsä jo meni pyörälle; mitä sitten ridantoimikkaasta ja hanhensilmästä ja kilpikankaasta!

Kukaan, joka vain nuoren kreivittären näkee, ei voi olla ihmettelemättä, miksi hän on mennyt tuhmalle Henrik-kreiville.

Voi sitä raukkaa, joka on niin tuhma! Sellaista on aina surku. Ja suurin surku on tyhmyriä, joka elää Vermlannissa.

Jo on monta juttua Henrik-kreivin tuhmuudesta, ja hän on vasta muutamia vuosia kolmannellakymmentä. Kerrotaan esimerkiksi, miten hän muutama vuosi sitten huvitti Anna Stjärnhökiä rekiretkellä.

"Sinä olet kaunis, Anna", hän sanoi.

"Oh, loruja, Henrik."

"Olet kaunein koko Vermlannissa."

"Enpäs olekaan."

"Kaunein tällä rekiretkellä sinä ainakin olet."

"Ah, Henrik, en minä ole sitäkään."

"Niin, mutta kyllä sinä ainakin tässä reessä olet kaunein. Sitä et ainakaan voi kieltää."

Ei, sitä ei Anna voinut.

Sillä Henrik-kreivi ei ole kaunis, ei. Hän on yhtä ruma kuin tuhmakin. Sanotaan, että se pää, joka on hänen ohuen kaulansa päässä, on kulkenut perintönä suvussa jo pari sataa vuotta. Sentähden ovat viimeisen perillisen aivot niin lopen kuluneet. "Näkeehän sen, ettei hänellä ole omaa päätä", sanotaan. "Hän on lainannut pään isältään. Hänhän ei uskalla sitä taivuttaa. Pelkää että se putoaa." — "Hänellähän on jo keltainen iho ja ryppyinen otsa. Päätä on varmaankin käyttänyt sekä isä että isoisä. Miksi tukka olisi muutoin niin ohut ja huulet niin verettömät ja leuka niin kiverä?"

Aina hänen ympärillään oli koiranleukoja, jotka puijasivat hänet lausumaan tuhmuuksia ja sitten pistivät ne mieleensä, levittivät ja parantelivat niitä.

Onnekseen hän ei huomaa mitään. Hänen käytöksensä on juhlallista ja arvokasta. Voiko hän aavistaa, etteivät toisetkin olisi sellaisia? Arvokkuus on pinttynyt hänen nahkaansa: hän liikkuu aina samalla tavoin, tikkusuorana, eikä koskaan käännä päätään koko ruumiin samalla kääntymättä.

Hän oli tullut kyläilylle Munkerudin laamannin luo joku vuosi sitten. Ratsain hän oli tullut, hänellä oli ollut korkea hattu, keltaiset housut ja välkkyvät saappaat ja niin oli istunut jäykkänä ja uljaana satulassa. Tulo onnistui kyllä. Mutta kun hänen piti lähteä talosta, sattui, että koivukäytävässä oksa pyyhkäisi häneltä hatun päästä. Hän laskeutui maahan, otti hattunsa ja ratsasti taas saman oksan alitse. Taas pyyhkäisi oksa hatun pois. Temppu uudistui neljä kertaa.

Laamanni tuli viimein hänen luokseen ja sanoi: "Eikö veli ensi kerralla voisi ratsastaa oksan ohitse?"

Viidennellä kerralla hän pääsikin onnellisesti oksan ohi.

Mutta asia oli kuitenkin niin, että nuori kreivitär hänen ukon-päästään huolimatta piti hänestä. Eihän neito tiennyt nähdessään hänet Roomassa, että häntä kotimaassa ympäröi moinen tuhmuuden marttyyrikunnia. Siellä oli kreivissä ollut ikäänkuin nuoruudenloistetta, ja he olivat yhtyneet toisiinsa kovin romanttisissa oloissa. Tarvitsipa vain kuulla kreivittären kertovan, miten Henrik-kreivin oli täytynyt hänet ryöstää. Munkit ja kardinaalit olivat vihastuneet kauheasti siitä, että kreivitär aikoi luopua äitinsä uskosta, johon oli ennen kuulunut, ja kääntyä protestantiksi. Koko roskaväki oli kuohuksissaan. Tytön isän palatsia piiritettiin. Roistot ajelivat Henrikiä. Äiti ja sisar rukoilivat häntä luopumaan avioaikeistaan. Mutta hänen isänsä raivostui siitä, että italialainen roskajoukko muka aikoi estää häntä antamasta tytärtään kenelle hän tahtoi. Isä käski Henrik-kreivin ryöstämään tyttären. Ja niinpä he, kun oli mahdoton vihkiä heitä kotona väen huomaamatta, niinpä hän ja Henrik hiipivät takakatuja ja kaikkia mahdollisia pimeitä teitä Ruotsin konsulinvirastoon. Ja kun kreivitär siellä oli luopunut katolilaisuudestaan ja tullut protestantiksi, vihittiin heidät tuossa tuokiossa ja lähetettiin kiitävissä matkavaunuissa pohjoiseen. "Siinä ei jouduttu kuuluttamaan eikä muuta, näettekös. Se oli aivan mahdotonta", on nuoren kreivittären tapana sanoa. "Ja olihan tietenkin synkkää, että meidät vihittiin konsulinvirastossa eikä siellä kauniissa kirkossa, mutta muuten olisi Henrik jäänyt ilman minua. Siellä ovat kaikki niin kiivaita, sekä isä että äiti, ja kardinaalit ja munkit, kaikki ovat kiivaita. Siksi sen täytyi käydä niin kovin salaisesti, ja jos väki olisi nähnyt meidän hiipivän kadulle kotoamme, se olisi varmaan tappanut meidät kummatkin — pelastaakseen minun sieluni. Henrik oli tietysti jo kadotettu."

Mutta nuori kreivitär pitää miehestään yhä vielä, heidän tultuaan Borgiin ja rauhallisempaan elämään. Hän rakastaa hänessä vanhan nimen loistoa ja mainehikkaita esi-isiä. Hänestä on suloista nähdä oman läsnäolonsa pehmittävän kreivin synnynnäistä jäykkyyttä ja kuulla, miten kreivin ääni lämpenee heidän puhellessaan keskenään. Ja sitä paitsi kreivi pitää hänestä ja hemmottelee häntä, ja onhan hän nyt kerran naimisissa hänen kanssaan. Nuori kreivitär ei juuri voi ajatellakaan, ettei nainen rakastaisi miestään.

Jollakin tavalla kreivi vastaa myöskin hänen miehuuden ihannettaan. Hän on rehellinen ja totuutta rakastava. Hän ei ole koskaan syönyt sanaansa. Kreivittärestä hän on todellinen ylimys.

* * * * *

Maaliskuun kahdeksantena viettää nimismies Scharling syntymäpäiviään, ja silloin nousee väkeä Brobyn ylämäkeä. Ihmisiä idästä ja lännestä, tuttuja ja tuntemattomia, kutsuttuja ja kuokkavieraita tulee tavallisesti silloin nimismiehen taloon. Kaikki ovat tervetulleita. Kaikille on kylliksi ruokaa ja juomaa, ja tanssisalissa on tilaa seitsemän pitäjän tanssihaluisille.

Nuori kreivitär tulee myös, niinkuin hän tulee kaikkialle, missä tanssia ja huvia voi odottaa.

Mutta nuori kreivitär ei tullessaan ole iloinen. Hän ikäänkuin aavistaa, että nyt on hänen vuoronsa tempautua seikkailujen hurjaan ajojahtiin.

Matkalla hän on katsellut laskeutuvaa aurinkoa. Se vaipui alas pilvettömältä taivaalta eikä jättänyt mennessään kultareunoja hattaroihin. Harmaankelmeä hämärä, kylmien myrskypuuskien halkoma, himmensi maan.

Nuori kreivitär katseli, miten päivä ja yö keskenään taistelivat ja miten pelko valtasi kaiken elollisen tuota mahtavain taisteloa katsellessaan. Hevoset leiskoivat nopeammin viimeistä kuormaansa joutuakseen pian suojaan. Hirrenhakkaajat kiiruhtivat kotiin metsästä, piiat karjakartanoista. Pedot ulvoivat metsänrinnassa. Päivä, ihmisten lemmikki, joutui tappiolle.

Valo sammui, värit vaalenivat. Kylmää ja rumaa oli kaikki mitä hän näki. Mitä hän oli toivonut, mitä rakastanut, mitä tehnyt, kaikki näytti hänestä verhoutuvan harmaaseen hämärän huntuun. Se oli väsymyksen, tappion, voimattomuuden hetki hänelle niinkuin koko luonnolle.

Hän ajatteli, että hänen oma sydämensä, joka nyt räiskyvässä riemussaan verhosi elämän purppuralla ja kullalla, ehkä kerran kadottaa voimansa eikä jaksa enää valaista hänen maailmaansa.

"Oi, avuttomuus, oman sydämeni voimattomuus!" sanoi hän itsekseen. "Tukahduttavan harmaan hämärän jumalatar, kerran olet sinä sieluni valtiatar. Silloin näen elämän rumana ja harmaana, jollaista se kenties onkin, silloin tukkani valkenee, selkäni koukistuu, aivoni lamautuvat."

Samassa kiepahti reki nimismiehen pihaan, ja kun nuori kreivitär juuri nosti silmänsä, sattui hänen katseensa sivurakennuksen rautaristikkoiseen ikkunaan, ja hän näki sen takana tuimat ihmiskasvot.

Ne olivat Ekebyn majurinrouvan kasvot, ja nuori kreivitär tunsi, että nyt oli hänen iltainen ilonsa turmeltu.

Käyhän hyvin laatuun olla iloinen, kun ei surua näe, vaan kuulee vain siitä puhuttavan kuin muukalaisesta vieraalla maalla. Pahempi on säilyttää sydämensä iloa seistessään silmätysten yömustan, tuimasti tuijottavan tuskan kanssa.

Kreivitär tietää kyllä, että nimismies Scharling on pannut majurinrouvan putkaan ja että tämä joutuu tutkittavaksi niiden väkivaltaisuuksien tähden, jotka hän sai aikaan Ekebyssä sinä yönä, jolloin ne suuret tanssiaiset olivat. Mutta hän ei juuri ajatellut, että majurinrouvaa pidettäisiin nimismiehen talossa ja niin lähellä tanssisalia, että sieltä saattoi silmäillä hänen huoneeseensa; niin lähellä, että hän varmaan kuuli tanssimusiikin ja iloisen hälinän. Ja nyt ryöstää majurinrouvan ajatteleminen kreivittäreltä kaiken ilon.

Nuori kreivitär tanssii kyllä sekä valssit että katrillit. Hän liehuu kyllä sekä menuetissa että angleesissa, mutta jokaisen tanssin loputtua hänen täytyy hiipiä ikkunaan katselemaan pihan toiseen laitaan, sivurakennukseen. Kynttilä palaa majurinrouvan ikkunassa, ja kreivitär näkee tämän käyskentelevän edestakaisin huoneessa. Hän ei näytä lepäävän hetkeäkään, vaan kävelee lakkaamatta.

Kreivitär ei nyt iloitse tanssista. Hän ajattelee vain, että majurinrouva kävelee edestakaisin vankilassaan kuin häkkiin pantu villipeto. Hän ihmettelee, miten kaikki muut voivat tanssia. Varmaan siellä on monta, joiden mieltä ahdistaa yhtä paljon kuin hänenkin, kun tietävät majurinrouvan olevan niin lähellä, ja kumminkaan ei kukaan ilmaise ajatustaan. Vermlannissa asuu suvaitsevaista kansaa.

Mutta aina kun hän katsoo ulos, liikkuvat hänen jalkansa tanssissa raskaammin, ja nauru on jähmettyä hänen kurkkuunsa.

Nimismiehen rouva tarkkaa häntä, kun hän ulos nähdäkseen pyyhkii huurua ikkunanruudusta, ja tulee hänen luokseen.

"Sellaista kurjuutta! Voi miten kurjaa tämä on!" kuiskaa hän kreivittärelle.

"Minusta on melkein mahdotonta tanssia tänä iltana", kuiskaa kreivitär puolestaan.

"Tanssiaiset eivät nyt olekaan minun tahdostani, kun hän on tuolla vankina", vastaa rouva Scharling. "Hän on ollut Karlstadissa koko ajan vangitsemisesta lähtien. Nyt tulee pian tutkinto, ja senvuoksi hänet tuotiin tänään tänne. Emme voineet panna häntä käräjätalon viheliäiseen putkaan, vaan sijoitimme hänet sivurakennuksen kutomahuoneeseen. Hän olisi saanut olla vierashuoneessani, kreivitär, jollei tämä vierasjoukko olisi tullut juuri tänään. Kreivitär tuskin tuntee häntä, mutta hän on ollut kuin meidän kaikkien äiti ja kuningatar. Mitä hän ajatteleekaan meistä, kun me täällä tanssimme hänen itsensä ollessa niin suuressa hädässä. Hyvä on, että useimmat eivät tiedä hänen olevan siellä."

"Häntä ei olisi pitänyt vangitakaan", sanoo nuori kreivitär ankarasti.

"Niin, se on ihan totta, kreivitär, mutta ei ollut muuta keinoa, jos mieli välttää pahempia onnettomuuksia. Ei ollut ketään, joka paheksui sitä, että hän pani omat olkiaumansa tuleen ja tahtoi karkottaa kavaljeerit, mutta majurihan samoili ajelemassa häntä. Jumala tietää, mitä majuri olisi hänelle tehnyt, jos häntä ei olisi pantu kiinni. Scharling on saanut paljon ikävyyksiä siitä, että vangitsi majurinrouvan. Yksinpä Karlstadissakin oltiin häneen tyytymättömiä, kun hän ei painanut Ekebyn tapahtumia villaisella; mutta hän teki minkä parhaaksi näki."

"Mutta nyt hänet tuomitaan rangaistukseen", sanoi kreivitär.

"Oh ei, kreivitär, ei häntä tuomita. Ekebyn majurinrouva pääsee kyllä vapaaksi, mutta jo tämäkin, mitä hän on saanut näinä päivinä kestää, on hänelle liikaa. Hän tulee varmaan hassuksi. Arvaattehan, kuinka niin ylpeä rouva voisi alistua kohdeltavaksi kuin rikollinen! Minusta olisi ollut parasta, että hän olisi saanut olla vapaana. Hän olisi ehkä itse välttänyt vaaran."

"Päästäkää hänet vapaaksi", sanoo kreivitär.

"Sen kyllä voi tehdä kuka muu tahansa paitsi nimismies ja hänen vaimonsa", kuiskaa rouva Scharling. "Täytyyhän meidän vartioida häntä, meidän. Ja erityisesti tänä yönä, jolloin täällä on niin monta hänen ystäväänsä, istuu kaksi miestä vartioimassa hänen oveaan, joka on lukittu ja salvattu niin, ettei kukaan voi päästä hänen luokseen. Mutta jos joku päästäisi hänet sieltä, kreivitär, niin kyllä sekä Scharling että minä olisimme iloisia.

"Enkö minä saa mennä hänen luokseen?" kysyy nuori kreivitär.

Rouva Scharling ottaa innokkaasti häntä ranteesta ja vie hänet salista. Eteisessä he pistävät hartioilleen saalit, ja niin he kiiruhtavat pihan poikki.

"Ei ole varmaa, puhuuko hän edes meille", sanoo nimismiehen rouva.
"Mutta saahan hän kumminkin nähdä, ettemme ole unohtaneet häntä."

He tulevat rakennuksen ensimmäiseen huoneeseen, jossa nuo kaksi miestä istuvat vartioimassa salvattua ovea, ja pääsevät esteittä majurinrouvan luo. Tämä on suuressa huoneessa, joka on täynnä kangaspuita ja muita työkaluja. Huone on oikeastaan kutomakamari, mutta sen ikkunassa on rautaristikko ja ovessa vankat lukot, niin että sitä hätätilassa voi käyttää putkana.

Majurinrouva jatkoi kävelyään tuskin osoittamatta heille huomiota.

Hän on pitkällä matkalla, ollut jo monta päivää. Hän ei muista muuta kuin että hän astuu vain niitä kahtakymmentä peninkulmaa äitinsä luo, joka elelee kaukana Älfdalin metsissä häntä odottaen. Hänellä ei ole aikaa levätä. Tavaton kiire hänellä on. Hänen äitinsä on yli yhdeksänkymmenen vanha. Hän kuolee varmaan pian.

Hän on mitannut lattian pituuden kyynäräkepillä, ja nyt hän laskee kerrat yhteen, kyynärät syliksi ja sylet puolipeninkulmiksi ja kokopeninkulmiksi.

Raskaalta ja pitkältä hänestä tuntuu tämä kulku eikä hän kumminkaan uskalla levätä. Hän kahlaa syvissä kinoksissa. Hän kuulee kulkiessaan metsien ikuisen huminan yllään. Hän huoahtaa suomalaisen pirtissä ja hiilenpolttajan risumajassa. Joskus, kun ei ole yhtään ihmistä peninkulmain taipaleella, hänen täytyy katkoa oksia alleen ja levähtää kaatuneen kuusen juurikon suojassa.

Ja vihdoinkin hän on päässyt perille, taivaltanut kaksikymmentä peninkulmaa, metsä aukenee, ja punaiset asuinrakennukset kyyhöttävät lumisen pihan ympärillä. Klara-joki virtaa ohi vaahtona pärskyen, useina pieninä koskina, ja tästä tutusta pauhusta hän kuulee, että on kotona. Ja hänen äitinsä, nähdessään hänen tulevan kerjäläisenä, kuten oli tahtonutkin, tulee häntä vastaan.

Kun majurinrouva on päässyt niin pitkälle, hän nostaa aina päätään, katsoo ympärilleen, näkee suljetun oven ja muistaa missä on.

Silloin hän ajattelee, että hulluksiko hän on tulemaisillaan, ja istuutuu miettimään muuta ja lepäämään. Mutta hetken perästä hän on taas matkalla, hän laskee kyynäristä puoli- ja kokopeninkulmia, lepää hetkisen suomalaisten tuvissa eikä makaa yöllä eikä päivällä ennen kuin on kulkenut nuo kaksikymmentä peninkulmaa.

Koko vankeutensa aikana hän ei ole juuri ollenkaan nukkunut.

Ja naiset, jotka tulivat hänen luokseen, katsovat häntä tuskaisina.

Nuori kreivitär muistaa sittemmin hänet aina sellaisena kuin hän oli siellä kävellessään. Hän näkee hänet usein unissaan ja herää näystään kyyneleisin silmin ja valitus huulillaan.

Vanhus on surkeasti mennyt alaspäin, tukka näyttää ohuelta, ja irtonaisia hiustupsuja siirottaa hänen vähäisestä palmikostaan. Kasvot ovat raukeat ja painuneet, rääsyiset vaatteet riippuvat rumasti hänen yllään. Mutta kaikesta huolimatta hänessä on niin paljon ylevää, käskyillään kaikki alistavaa valtiatarta, ettei hän herätä ainoastaan sääliä, vaan myöskin kunnioitusta.

Mutta kaikkein selvimmin muisti kreivitär hänen silmänsä, jotka olivat kuoppiinsa painuneet ja omiin mietteihinsä kääntyneet ja joista ei vielä ollut kaikki järjen valo sammunut, vaikka oli melkein sammumaisillaan, ja joissa vaani syvällä sellainen hurjuuden kipinä että kauhistutti ja pelotti, että vanhus tuossa tuokiossa hyökkää kimppuun, puree hampaillaan, kynsii sormillaan.

He ovat nyt seisoneet siellä kotvan aikaa, kun majurinrouva yht'äkkiä pysähtyy nuoren kreivittären eteen ja katsoo häntä hyvin ankarasti. Kreivitär peräytyy askelen ja tarttuu rouva Scharlingia käsivarteen.

Majurinrouvan kasvot elostuvat yht'äkkiä ja selkenevät, hänen silmänsä katsovat maailmaan täysin tajuisesti.

"Oh, ei, ei", hän sanoo hymyillen, "niin hullusti ei toki ole laita, rakas nuori rouva."

Hän pyytää nyt heitä istumaan ja istuu itsekin. Hänen kasvoilleen tulee entinen komea ilme, samanlainen kuin Ekebyn suurissa kemuissa ja kuninkaan tanssiaisissa Karlstadin maaherrankartanossa. Toiset unohtavat rääsyt ja vankilan ja näkevät ainoastaan Vermlannin ylpeimmän ja rikkaimman naisen.

"Rakas kreivittäreni", hän sanoo. "Mikä saattaa teidät keskeyttämään tanssinne ja tulemaan minunlaiseni yksinäisen mummon luo? Taidatte olla varsin hyvä."

Elisabet-kreivitär ei voi vastata. Liikutus tukkii hänen äänensä. Rouva Scharling vastaa hänen puolestaan, ettei kreivitär ole voinut tanssia ajatellessaan majurinrouvaa.

"Rakas rouva Scharling", vastaa majurinrouva, "olenkin minä jo niin surkealla tolalla, että häiritsen nuorten ilonpitoa? Ette saa itkeä minun vuokseni, nuori kreivitär", hän jatkoi. "Olen vanha, ilkeä nainen, joka ansaitsen kohtaloni. Teidän mielestänne ei kai tee oikein se, joka lyö äitiään?"

"Ei, mutta…"

Majurinrouva keskeyttää hänet ja pyyhkäisee hänen otsaltaan kiharaisen, vaalean tukan.

"Lapsi, lapsi", hän sanoo, "miten te saatoitte ottaa tuhman Henrik
Dohnan?"

"Mutta minä rakastan häntä."

"Näen miten on, näen miten on", sanoo majurinrouva. "Kiltti lapsi, eikä muuta: itkee surullisten ja nauraa iloisten kanssa. Ja pakostakin sanoo 'jaa' ensimmäiselle, joka sanoo: 'Minä rakastan sinua'! Niin, niinpä niin. Menkää nyt takaisin ja tanssikaa, rakas nuori kreivitär. Tanssikaa te vain ja olkaa iloinen. Teissä ei ole pahuutta."

"Mutta minä tahtoisin tehdä jotain teidän hyväksenne, majurinrouva."

"Lapseni", sanoo majurinrouva juhlallisesti, "Ekebyssä asui vanha nainen, jolla oli taivaan tuuletkin vankinaan. Nyt hän on itse vankina, ja tuulet irrallaan. Onko ihme, että myrsky maassa mylvii?

"Minä, joka olen vanha, näin sen jo ennen. Tunsin sen. Tiedän, että Jumalan jyrisevä myrsky tulee päällemme. Milloin se suhisee suurissa valtakunnissa, milloin viuhuu pienten syrjäisten yhteiskuntain kimpussa. Jumalan myrsky ei unohda ketään. Se kohtaa niin suuria kuin pieniä. On komeaa, tuo Jumalan myrskyn tulo.

"Jumalan myrsky, sinä siunattu Herran ilma, puhalla maassa! Äänet ilmassa, äänet maassa, kaikukaa ja kauhistakaa! Tehkää Jumalan myrsky jyriseväksi! Tehkää Jumalan myrsky hirvittäväksi! Kiitäkööt myrskynpuuskat maassa, syöksykööt horjuviin seiniin, murtakoot lukot, jotka ovat ruostuneet, ja huoneet, jotka kallistuvat kaatuakseen.

"Kauhu on täyttävä maan. Pienet linnunpesät putoavat oksainsa varasta puista maahan. Haukanpesä honganlatvasta putoaa suurella pauhulla alas, ja huuhkajankin pesään, vuorenrotkoon, sähisee tuuli lohikäärmeenkielin.

"Me luulimme, että meillä on kaikki hyvin täällä; mutta niin ei ollut. Jumalan myrskyä tarvitaan. Minä ymmärrän sen enkä valita. Tahtoisin vain mennä äitini luo."

Hän painuu yht'äkkiä kyyryyn.

"Mene nyt, nuori nainen", hän sanoo. "Minulla ei ole enää aikaa. Minun täytyy lähteä. Menkää nyt ja varokaa niitä, jotka ratsastavat myrskypilvillä!"

Ja sitten hän alkaa taas vaelluksensa. Piirteet höltyvät, katse kääntyy sisäänpäin. Kreivittären ja rouva Scharlingin täytyy jättää hänet.

Heti kun he ehtivät takaisin tanssijain joukkoon, menee nuori kreivitär
Gösta Berlingin luo.

"Tuon teille, herra Berling, terveisiä majurinrouvalta", hän sanoo.
"Hän odottaa, että herra Berling laskee hänet vankeudesta."

"Saapa sitten odottaa, kreivitär."

"Oi, auttakaa häntä, herra Berling!"

Gösta silmäilee eteensä synkästi. "Ei", sanoo hän, "miksi minä auttaisin häntä? Mistä minä olen hänelle kiitollisuuden velassa? Kaikki, mitä hän on tehnyt hyväkseni, on ollut turmiokseni."

"Mutta, herra Berling…"

"Jos häntä ei olisi ollut", sanoo Gösta kiivaasti, "makaisin nyt tuolla ikuisten metsien helmassa. Olenko minä velvollinen uskaltamaan henkeni hänen tähtensä siksi, että hän teki minusta Ekebyn kavaljeerin? Luuleeko kreivitär, että siitä virasta suurta kunniaa koituu?"

Nuori kreivitär kääntyy hänestä vastaamatta. Hän on vihainen.

Hän palaa paikalleen, katkeroituneena kavaljeereihin. Tänne he ovat tulleet walt-torvineen ja viuluineen ja aikovat antaa käyrien hangata kieliä, kunnes jouhet kuluvat poikki, ajattelematta, että ilon soitto kuuluu pihan yli vangin viheliäiseen huoneeseen. Tänne he tulevat tanssimaan anturansa tomuksi eivätkä ajattele, että heidän vanha hyväntekijänsä voi nähdä heidän varjojensa leijailevan ohi huuruisten ruutujen! Ah, miten maailma tuli harmaaksi ja rumaksi! Ah, minkä varjon hätä ja kovuus heitti nuoren kreivittären sieluun!

Hetken päästä tulee Gösta pyytämään häntä tanssiin. Kreivitär kieltäytyy jyrkästi.

"Ettekö tahdo tanssia minun kanssani, kreivitär?" kysyy Gösta ja tulee hyvin punaiseksi.

"En teidän enkä muidenkaan Ekebyn kavaljeerien", hän sanoo.

"Emme siis ole sen kunnian arvoisia?"

"Se ei ole mikään kunnia, herra Berling. Mutta minua ei huvita tanssia sellaisten kanssa, jotka unohtavat kaikki kiitollisuuden käskyt."

Gösta on jo pyörähtänyt kantapäillään. Tämän kohtauksen moni kuulee ja näkee. Kaikki myöntävät kreivittären olevan oikeassa. Kavaljeerien kiittämättömyys ja sydämettömyys majurinrouvaa kohtaan on herättänyt yleistä suuttumusta.

Mutta niinä päivinä on Gösta Berling vaarallisempi kuin metsän peto. Aina siitä lähtien kun hän tuli kotiin karhunajosta ja näki Mariannen menneen, on hänen sydämensä ollut kuin arka haava. Häntä haluttaisi tehdä jollekin veristä vääryyttä ja levittää laajalti surua ja tuskaa.

Jos kreivitär niin tahtoo, hän sanoo itsekseen, tapahtukoon niin kuin hän tahtoo. Mutta älköön kreivitär yrittäkökään säästää omaa nahkaansa. Nuorta kreivitärtä miellyttävät naisenryöstöt. Hän saa nyt toteuttaa mielitekonsa. Gösta Berling on perin halukas pieneen seikkailuun. Kahdeksan päivää hän on kantanut surua naisen vuoksi. Se jo riittää. Hän kutsuu puheilleen Beerencreutzin, everstin, ja Kristian Berghin, vahvan kapteenin, ja hitaan Kristoffer-serkun, joka ei ikinä siekaile heittäytyä hurjapäiseen seikkailuun, ja neuvottelee heidän kanssaan, miten kavaljeerirakennuksen loukattu kunnia on kostettava.

Sitten loppuvat pidot. Pitkä jono rekiä ajetaan pihalle. Herrat vetävät turkit yllensä. Naiset etsivät vaatteitaan pukuhuoneen toivottomasta sekamelskasta.

Nuori kreivitär pitää kiirettä päästäkseen jo näistä inhottavista tanssiaisista. Hän joutuu naisista ensimmäisenä valmiiksi. Hän seisoo hymyillen keskellä naistenhuoneen lattiaa ja katsoo muiden lähtötouhua, kun yht'äkkiä ovi aukeaa ja Gösta Berling seisoo kynnyksellä.

Miehillä ei tietenkään ole oikeutta tunkeutua tähän huoneeseen. Vanhat rouvat seisovat siellä vähine hiuksineen, pantuaan koristavat myssynsä pois. Ja nuoret ovat kääntäneet hameensa helmat turkin alle, etteivät jäykät volangit rutistuisi matkalla.

Mutta hillitsevistä huudoista välittämättä hyökkää Gösta Berling kreivittären luo ja tempaa hänet.

Ja hän nostaa hänet käsivarsilleen ja ryntää kamarista eteiseen ja sieltä portaille.

Eivät voi ällistyneiden naisten huudot pysähdyttää häntä. Kun he juoksevat perästä, he näkevät vain, miten hän viskautuu rekeensä kreivitär sylissä.

He kuulevat kuskin piiskanläiskeen ja näkevät hevosen porhaltavan laukkaan. He tuntevat kuskin — se on Beerencreutz. He tuntevat hevosen — se on Don Juan.

Ja kreivittären kohtalosta kovin huolissaan he huutavat herroja.

Ja nämä eivät hukkaa aikaa moniin kysymyksiin, vaan syöksyvät rekiinsä.
Ja kreivi etunenässä he ajavat takaa naisenryöstäjiä.

Mutta Gösta Berling kellettää reessä pitäen kiinni nuorta kreivitärtä. Surut kaikki hän on unohtanut, ja seikkailun juovuttavasta riemusta huimana hän laulaa täyttä kurkkua laulua rakkaudesta ja ruusuista.

Aivan rintaansa vasten hän puristaa kreivitärtä; mutta kreivitär ei yritäkään paeta. Hänen kasvonsa lepäävät valkeina ja jäykistyneinä Göstan rintaa vasten.

Ah, mitä tulee miehen tehdä, kun häntä liki on naisen kalpeat, avuttomat kasvot, kun mies näkee vaalean tukan, joka tavallisesti varjostaa valkeata, loistavaa otsaa, mutta on nyt syrjään häilähtänyt, ja kun silmäluomet ovat raskaasti sulkeutuneet peittäen harmaiden silmien veitikkakimelteen.

Mitä tulee miehen tehdä, kun punaiset huulet vaalenevat hänen silmiensä edessä?

Suudella, tietysti suudella noita vaalenevia huulia, noita suljettuja silmiä, tuota valkoista otsaa.

Mutta silloin herää nuori nainen. Hän tahtoo kimmahtaa pois. Hän on kuin viritetty jousi. Ja Göstan on kamppailtava kaikin voimin, ettei toinen pääsisi heittäytymään reestä, kunnes hän on saanut kreivittären kukistettuna ja vapisevana vaipumaan reen toiseen nurkkaan.

"Katso", sanoo Gösta silloin aivan tyynesti Beerencreutzille. "Kreivitär on kolmas, jota Don Juan ja minä viemme tänä talvena. Mutta ne toiset riippuivat suudellen kaulassani, kun tämä taas ei tahdo antaa minun suudella eikä tanssiakaan kanssaan. Tuletkos hullua hurskaammaksi noista naisista, Beerencreutz?"

Mutta Göstan ajaessa pihasta ja naisten kirkuessa ja huudellessa hädissään ja touhuissaan joutuivat majurinrouvaa vartioivat miehet ihmeisiinsä.

"Mikäs nyt on?" he ajattelivat. "Mistä moinen kirkuminen?"

Samassa lyödään ovi auki, ja ääni huutaa heille:

"Hän on poissa! Nyt se vie häntä."

He ulos, juosten kuin hullut, ajattelematta, majurinrouvako vai kuka se oli poissa. Onnikin suosi heitä, niin että he pääsivät erääseen ohikiitävään rekeen. Ja he ajoivat pitkän aikaa, ennen kuin saivat tietää, ketä ajettiin.

Mutta Bergh ja Kristoffer-serkku menivät aivan rauhassa vankilan ovelle, mursivat lukon ja avasivat oven.

"Majurinrouva on vapaa", he sanoivat.

Hän tuli ulos. He seisoivat suorina kuin puikot oven kahden puolen, katsomatta häneen.

"Majurinrouvaa odottaa hevonen ja reki pihalla."

Hän meni silloin ulos, istuutui rekeen ja ajoi tiehensä. Kukaan ei ajanut häntä takaa. Kukaan ei edes tiennyt minne hän meni.

Brobyn mäeltä rientää Don Juan Lövenin jääpeittoiselle pinnalle. Uljas juoksija kiitää kuin lentämällä.

Raikas jääkylmä ilma viuhuu ajajien poskilla. Kulkuset helkkyvät. Tähdet ja kuu välkkyvät. Lumi lepää sinivalkoisena ja loistaa omaa valoaan.

Gösta tuntee runollisten ajatusten heräävän mielessään. "Beerencreutz", hän sanoo, "katso, tämä on elämää. Niinkuin Don Juan kiitää pois tätä nuorta naista vieden, niin kiitää myös aika vieden ihmistä. Sinä olet välttämättömyys, joka ohjaat matkaa. Minä olen himo, joka vangitsen tahdon. Ja niin temmataan hän, tuo voimaton, yhä syvemmälle alas."

"Älä lörpöttele!" karjaisee Beerencreutz. "Nyt ne tulevat perästä."

Ja viuhuvilla piiskanlyönneillä hän kiihoittaa Don Juania yhä hurjempaan vauhtiin.

"Siellä sudet, täällä saalis!" huudahtaa Gösta. "Don Juan, poikani, kuvittele olevasi nuori hirvi. Syöksy viidakon läpi, kahlaa rämeen poikki, hyppää tunturin selkään ja sieltä alas kirkkaaseen järveen, ui yli, pää uljaasti koholla, ja katoa, katoa tiheän kuusikon pelastavaan pimeään! Juokse, Don Juan, vanha naisrosvo! Juokse kuin nuori hirvi!"

Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä vauhdin tuoksinassa. Riemulaulua ovat hänestä vainoojien huudot. Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä, kun hän tuntee kreivittären ruumiin tutisevan pelosta, kun hän kuulee hänen hampaittensa kalinan.

Yht'äkkiä irtautuu rautainen kierre, jossa hän on pitänyt kreivitärtä.
Hän nousee pystyyn reessä ja heiluttaa lakkiaan.

"Minä olen Gösta Berling", huutaa hän, "kymmenen tuhannen suutelon, kolmentoista tuhannen lemmenkirjeen herra. Eläköön, Gösta Berling! Ottakoon kiinni ken saa!"

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuiskaa kreivittären korvaan:

"Eikö vauhti ole hyvä? Eikö tämä ole kuninkaallinen matka? Lövenin takana Venern. Venernin takana meri, loppumattomiin aavaa lakeutta, kirkasta, sinimustaa jäätä, ja sen tuolla puolen säteilevä maa. Jylisevä ukkonen jäätyvän jään alla, vimman huudot takanamme, tähdet yllämme lentävät ja kulkuset edessämme kilisevät! Eteenpäin! Yhä eteenpäin! Haluttaako teitä, nuori, kaunis naiseni, kokea matkan hurmaa?"

Hän oli päästänyt kreivittären irti. Kreivitär sysää hänet kiivaasti luotaan.

Seuraava hetki näkee Göstan polvillaan hänen edessään.

"Olen raukka, raukka. Teidän ei olisi pitänyt, kreivitär, ärsyttää minua. Seisoitte siellä niin ylpeänä ja hienona ettekä luullut, että kavaljeerin koura koskaan yltää teihin. Taivas ja maa rakastaa teitä. Teidän ei pitäisi lisätä niiden kuormaa, joita taivas ja maa halveksivat."

Hän tempaa kreivittären kädet ja painaa ne kasvoilleen.

"Jospa edes tietäisitte", sanoo hän, "miltä tuntuu olla hylätty. Ei silloin kysy mitä tekee. Ei, silloin ei kysy."

Samassa hän huomaa, ettei kreivittärellä ole käsineitä. Hän sieppaa silloin isot rukkaset taskustaan ja pistää ne hänen käteensä.

Niin hän rauhoittuu täydellisesti. Hän laittautuu oikeaan asentoon ja istuu nuoresta kreivittärestä niin kaukana kuin mahdollista.

"Teidän ei tarvitse pelätä, kreivitär", hän sanoo. "Ettekö näe mihin tulemme? Tottahan ymmärrätte, ettemme me toki tohdi tehdä teille mitään pahaa."

Kreivitär, joka oli ollut kerrassaan suunniltaan kauhusta, näkee nyt, että he ovat jo järven toisella puolella ja että Don Juan vetää rekeä Borgin jyrkkää ylämäkeä.

He pysähtyvät kreivinkartanon portaiden eteen ja antavat nuoren kreivittären nousta reestä oman kotinsa ovella.

Mutta kun palvelijat, jotka pihalle kiiruhtavat, ympäröivät kreivittären, hän tointuu ja tulee rohkean maltikkaaksi.

"Pidä huolta hevosesta, Andersson!" hän sanoo kuskille. "Nämä herrat, jotka ovat kyydinneet minua kotiin, ovat varmaankin hyviä ja astuvat hetkiseksi sisään. Kreivi tulee pian."

"Kuten kreivitär tahtoo", sanoo Gösta ja nousee heti reestä.
Beerencreutz heittää ohjakset kädestään empimättä silmänräpäystäkään.
Mutta nuori kreivitär käy edeltä ja pyytää heitä saliin, voimatta
tuskin salata kostoniloaan.

Kreivitär oli tosiaan luullut, että kavaljeerit epäröisivät odottaa hänen miestään.

He eivät kai tienneet, kuinka ankara ja oikeudenmukainen mies hän oli. He eivät pelänneet tilintekoa, mihin joutuisivat väkivaltaisesti ryöstettyään kreivittären ja pakotettuaan hänet ajamaan reessään. Hän halusi kuulla, miten kreivi kieltää heitä koskaan enää astumasta loukatun naisen kodin kynnyksen yli.

Hän halusi nähdä, kuinka kreivi käskee palvelijat ajamaan kavaljeerit ulos miehinä, joille he eivät enää koskaan saa avata Borgin portteja. Hän halusi kuulla kreivin lausuvan halveksimisensa, ei ainoastaan siitä, mitä he olivat tehneet hänelle, vaan myös vanhan majurinrouvan, heidän hyväntekijänsä, kohtelusta.

Kreivi, joka oli hänelle pelkkää hellyyttä ja kunnioitusta, hän on hänen vainoojilleen niin ankara kuin he ansaitsevatkin. Rakkaus sytyttää tuleksi kreivin sanat. Hän, joka suojeli ja kunnioitti häntä hienompana kaikkia muita olentoja, hän ei salli, että raa'at miehet iskevät häneen kuin petolinnut varpuseen. Kreivitär hehkui kostonhimoa.

Beerencreutz, tuuhea- ja valkoviiksinen eversti, astui pelotta ruokasaliin ja meni takkavalkean eteen, jonka aina piti olla sytytettynä, kun kreivitär tuli vieraisilta kotiin.

Gösta jäi pimeään ovenpieleen ja katseli vaieten kreivitärtä, kun palvelija auttoi hänen yltään päällysvaatteita. Siinä istuessaan ja katsellessaan tätä nuorta naista hän tuli niin iloiseksi, ettei vuosikausiin ollut tuntenut sellaista. Hänestä tuntui selvältä, hänestä oli niin varmaa kuin ilmestys, vaikka hän ei ymmärtänyt, miten oli sen keksinyt, että kreivittärellä oli ylen ihana sielu.

Yhä, yhä se oli sidottu ja uinui, mutta se oli kyllä pääsevä esille. Hän tuli sangen iloiseksi huomattuaan sen suuren puhtauden ja hurskauden ja viattomuuden, joka oli kreivittären sisimpänä. Häntä melkein nauratti kreivitär, joka oli niin vihaisen näköinen ja seisoi siinä hehkuvin poskin ja kulmat rypyssä.

"Sinä et tiedä, miten lempeä ja hyvät olet", hän ajatteli.

Se hänen olentonsa puoli, joka ilmenee aistimaailmalle, ei tee koskaan hänen sisäiselle minuudelleen oikeutta, ajatteli Gösta. Mutta Gösta Berlingin täytyi tästä hetkestä olla hänen palvelijansa, niinkuin täytyy palvella kaikkea kaunista ja jumalaista. Niin, ei ollut syytä katua, että hän äsken oli kohdellut kreivitärtä niin väkivaltaisesti. Jollei kreivitär olisi pelännyt niin kovin, jollei hän olisi sysännyt häntä luotaan niin kiivaasti, jollei Gösta olisi nähnyt, että hänen koko olentonsa kuohahti Göstan raakuuden tähden, niin ei Gösta koskaan olisi saanut tietää, kuinka hieno ja jalo henki kreivittäressä asui.

Hän ei olisi voinut sitä ennen uskoa. Kreivitärhän oli vain näyttänyt tanssinhaluaan ja iloisuuttaan. Ja olihan hän mennyt tuolle tuhmalle Henrik-kreiville.

Niin, nyt hän olisi kreivittären orja aina kuolemaansa: koira ja orja,
Kristian-kapteenin sanoin, juuri koira ja orja.

Hän, Gösta Berling, istui ovensuussa ja piti jonkinmoista jumalanpalvelusta kädet ristissä. Aina siitä päivin, jolloin hän ensi kerran oli tuntenut innoituksen tulenliekin leimuavan päänsä päällä, hän ei ollut tuntenut tällaista pyhyyttä sielussaan. Hän ei häiriytynyt lainkaan, vaikka kreivi Dohna tuli sisään, muassaan ihmisparvi, joka kiroili ja siunaili kavaljeerien tuhansia tepposia.

Hän antoi Beerencreutzin ottaa myrskyn vastaan. Verkkaisen levollisena seisoi tuo monien seikkailujen karaisema kapteeni takan edessä. Hän oli nostanut jalkansa takanristikolle, nojasi kyynäspäätä polveensa ja leukaa käteensä ja katsoi sisään ryntääviä.

"Mitä tämä tällainen merkitsee?" kiljaisi pikku kreivi hänelle.

"Se merkitsee", vastasi Beerencreutz, "että niin kauan kuin tässä maailmassa on hameväkeä, niin kauan on hassujakin, jotka tanssivat heidän pillinsä mukaan."

Nuori kreivi punastui ankarasti.

"Kysyn, mitä tämä merkitsee!" toisti hän.

"Sitähän minäkin kysyn", sanoi Beerencreutz. "Kysyn, mitä merkitsee, että Henrik Dohnan kreivitär ei tahdo tanssia Gösta Berlingin kanssa."

Kreivi katsoi kysyvästi vaimoonsa.

"Minä en voinut, Henrik", huudahti kreivitär. "En voinut tanssia hänen enkä kenenkään kavaljeerin kanssa. Muistelin majurinrouvaa, jonka he antavat nääntyä vankina."

Pikku kreivi ojensi jäykkää selkäänsä ja nosti pystympään ukonpäänsä.

"Me kavaljeerit", sanoi Beerencreutz, "emme anna kenenkään häväistä itseämme. Kuka ei tahdo tanssia kanssamme, sen täytyy kanssamme ajaa. Kreivittärelle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ja sillä on asia kuitti."

"Ei", sanoi kreivi. "Sillä se ei ole kuitti. Minä täällä vastaan vaimoni teoista. Nyt kysyn minä, miksi ei Gösta Berling kääntynyt minun puoleeni saadakseen hyvitystä, kun vaimoni oli häntä loukannut?"

Beerencreutz hymyili.

"Minä kysyn", toisti kreivi.

"Ei anota ketulta lupaa, kun sen nahka nyljetään", sanoi Beerencreutz.

Kreivi pani käden kaidalle rinnalleen.

"Minua on mainittu oikeudentuntoiseksi mieheksi", huudahti hän. "Osaan tuomita palvelijoitani. Miksi en saisi tuomita vaimoani? Kavaljeereilla ei ole oikeutta tuomita häntä. Sen rangaistuksen, jonka he ovat hänelle antaneet, teen minä tyhjäksi. Sitä ei ole koskaan ollut, ymmärrättekö, herrat? Sitä ei ole koskaan ollut."

Kreivi kirkui sanansa niin korkealla falsetilla kuin jaksoi.
Beerencreutz vilkaisi kuulijakuntaan. Ei ollut yhtäkään läsnäolijaa —
Sintram ja Daniel Bendix ja Dahlberg, ja ketä heitä lienee ollutkaan
paikalle saapuneita — joka ei olisi myhäillyt, kun hän peijasi tuhmaa
Henrik Dohnaa.

Nuori kreivitär ei heti käsittänyt. Mikä tässä piti tyhjäksi tehtämän? Hänen tuskansako, kavaljeerien kovat kouraukset hänen hennossa ruumiissaan, hurja laulu, hurjat sanat, hurjat suudelmatko, niitä ei ollut koskaan ollut? Eikö tässä illassa ollut mitään, jota ei harmaa hämärän jumalatar vallinnut?

"Mutta Henrik…"

"Vaiti!" sanoi kreivi. Ja hän oikaisi ryhtiään pitääkseen rangaistussaarnan kreivittärelle. "Voi sinua, että sinä, joka olet nainen, olet uskaltanut tuomaroida miesväkeä", hän sanoo. "Voi sinua, joka olet minun vaimoni ja uskallat loukata ihmistä, jonka kättä minä mielelläni puristan. Mitä tekemistä sinulla on siinä, että kavaljeerit ovat antaneet panna majurinrouvan putkaan? Eivätkö he olleet oikeassa? Sinä et tiedä, et aavista, miten sydämensä pohjasta miehen täytyy suuttua, kun kuulee puhuttavan naisen uskottomuudesta. Aiotko sinä itse vaeltaa huonoa tietä, koska ryhdyt sellaista naista puolustamaan?"

"Mutta Henrik…"

Kreivitär valitti kuin lapsi ja ojenteli käsiään ikäänkuin väistääkseen noita pahoja sanoja. Hän ei ollut ehkä koskaan kuullut itseensä singottavan niin kovia sanoja. Hän oli täysin avuton näiden kovien miesten joukossa, ja nyt kääntyi hänen ainoa puolustajansa häntä vastaan. Koskaan ei hänen sydämellään enää olisi voimaa valaista hänen maailmaansa.

"Mutta Henrik, sinunhan pitäisi minua puolustaa."

Gösta Berling huomasi, mihin nyt jouduttiin, nyt kun oli myöhäistä. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän toivoi kreivittärelle pelkkää hyvää. Mutta hän ei uskaltanut heittäytyä miehen ja vaimon väliin.

"Missä on Gösta Berling?" kysyi kreivi.

"Tässä", sanoi Gösta. Ja hän teki surkean yrityksen kääntääkseen asian leikiksi. "Kreivi varmaankin piti puhetta, mutta minä nukahdin. Mitä kreivi sanoo siitä, jos me nyt lähdemme kotiin ja laskemme teidät nukkumaan?"

"Gösta Berling, koska kreivittäreni on kieltäytynyt tanssimasta sinun kanssasi, käsken häntä suutelemaan sinun kättäsi ja pyytämään sinulta anteeksi."

"Rakas Henrik-kreivi", sanoo Gösta hymyillen, "se ei tosiaan ole käsi, jota nuoren naisen sopii suudella. Eilen se oli punainen ammutun hirven verestä, viime yönä musta tappelusta hiilenpolttajan kanssa. Kreivi on langettanut jalon ja ylevän tuomion. Siinä tarpeeksi hyvitystä. Tule, Beerencreutz!"

Kreivi asettui hänen eteensä.

"Älä mene", hän sanoi. "Minun vaimoni on toteltava minua. Tahdon, että kreivittäreni oppii tuntemaan, mihin omavaltainen menettely johtaa."

Gösta pysähtyi neuvottomana. Kreivitär seisoi kalpeana, mutta ei liikahtanut.

"Tule", sanoi kreivi.

"Henrik, minä en voi."

"Sinä voit", sanoi kreivi ankarasti. "Sinä voit. Mutta minä tiedän, mitä sinä tahdot. Tahdot pakottaa minut tappelemaan tuon miehen kanssa sen vuoksi, ettet oikkujesi tähden hänestä pidä. No hyvä, ellet sinä tahdo antaa hänelle hyvitystä, annan minä. Ainahan teistä naisista on mieleistä, kun miehiä pistetään kuoliaaksi teidän tähtenne. Sinä olet rikkonut etkä tahdo sitä sovittaa. Siis minun on tehtävä se. Minä kaksintaistelen, hyvä kreivitär. Muutaman tunnin päästä olen verisenä ruumiina."

Kreivitär katsoi häneen pitkään. Ja hän näki kreivin sellaisena kuin tämä todella oli: tuhmana, arkana, ylpeyden ja turhamaisuuden pöyhistämänä, miesten surkeimpana.

"Rauhoitu", hän sanoi. Ja hän oli tullut kylmäksi kuin jää. "Minä teen sen."

Mutta nyt joutui Gösta Berling aivan suunniltaan.

"Kreivitär ei saa! Ei, te ette saa! Tehän olette vain lapsi, heikko, viaton lapsi, ja te suutelisitte minun kättäni! Teidän sielunne on niin puhdas, kaunis! Koskaan en minä enää tule teidän lähellenne! Oi, en koskaan! Minä tuotan kuolemaa ja turmiota kaikelle hyvälle ja viattomalle. Te ette saa minuun koskea. Minä pakenen teitä kuin tuli vettä. Te ette saa!" Hän pani kädet selkänsä taakse.

"Se ei haittaa enää mitään, herra Berling. Nyt se ei haittaa enää mitään. Minä pyydän teiltä anteeksi. Pyydän, antakaa minun suudella kättänne!"

Gösta piti käsiään selkänsä takana. Hän silmäsi asemaa. Hän lähenteli ovea.

"Jos sinä et ota vastaan hyvitystä, jota vaimoni sinulle tarjoaa, täytyy minun tapella kanssasi, Gösta Berling, ja sitä paitsi panna hänelle toinen, ankarampi rangaistus."

Kreivitär kohautteli olkapäitään. "Hänhän on hulluna pelosta", hän kuiskasi. "Antakaa sen nyt tapahtua! Ei merkitse mitään, että minua vähän nöyryytetään. Niinhän te juuri tahdoitte."

"Niinkö minä tahdoin? Uskotteko te, että minä tahdoin niin? No, kun minulla ei ole enää käsiä joita suudella, niin teidän täytyy nähdä, että minä en tahtonut sitä", huudahti Gösta.

Ja hän juoksi takan luo ja pisti kätensä tuleen. Liekki kiertyi niiden ympärille, iho rypistyi, kynnet ratisivat. Mutta samassa silmänräpäyksessä iski Beerencreutz hänen niskaansa ja paiskasi hänet aika vauhtia takan luota. Gösta kompastui tuoliin ja jäi sille istumaan. Hän istui ja melkein häpesi typerää tekoaan. Nyt kreivitär kai luulee, että hän teki sen vain kerskuakseen? Semmoinen, suuren joukon läsnäollessa, näytti tietystikin vain typerältä kerskunnalta. Eihän siinä ollut hituistakaan vaaraa.

Ennen kuin hän ehti ajatellakaan ja nousta ylös, lankesi kreivitär polvilleen hänen viereensä. Hän tarttui punaisiin, nokisiin käsiin ja katseli niitä.

"Suutelen niitä, suutelen niitä", huudahti hän, "heti kun ne eivät enää ole niin kipeät ja pahat." Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään, kun hän näki palorakkojen kohoavan kärventyneen ihon alta.

Siten kohosi Gösta hänelle kuin ennen tuntemattoman ihanuuden ilmestys. Että sellaista vielä voi tapahtua maan päällä, että sellaista tehtiin hänen tähtensä! Ah, millainen mies, millainen mies olikaan tämä, kykenevä kaikkeen, valtava niin hyvässä kuin pahassa, suurtekojen mies, voimakkaitten sanojen, loistavien tekojen mies! Sankari, sankari, luotu toisenlaisista aineksista kuin muut! Oikkujen ja hetken halun orja, kauhea ja hurja, mutta mies, jolla on raivon voima, joka ei häikäile mitään.

Kreivitär oli ollut kovin alakuloinen koko illan eikä ollut nähnyt muuta kuin surua, julmuutta ja raukkamaisuutta. Nyt oli kaikki unohtunut. Nuori kreivitär riemuitsi taas siitä, että oli ihminen. Hämärän jumalatar oli lyöty. Nuori kreivitär näki valon ja värien valaisevan maailmaa.

* * * * *

Samana yönä kavaljeerien rakennuksessa.

Siellä huudettiin kuolemaa ja kirousta Gösta Berlingille. Vanhat herrat tahtoivat nukkua; mutta se oli mahdotonta. Gösta ei antanut heille rauhaa. Turhaa oli heidän vetää vuoteensa uutimet, sammuttaa kynttilät. Hän vain lorusi.

Nyt hän julisti heille, millainen enkeli nuori kreivitär oli ja kuinka hän ihaili häntä. Hän on palveleva kreivitärtä, jumaloiva häntä. Hän oli nyt niin tyytyväinen tietäessään, että kaikki eivät olleet häntä hyljänneet. Nyt hän voi omistaa elämänsä kreivittären palvelukseen. Kreivitär tietenkin halveksii häntä. Mutta hän on tyytyväinen saadessaan maata hänen jaloissaan kuin koira.

Olivatko he huomanneet Lagön saaren tuolla Lövenin selällä? Olivatko he nähneet sen eteläpuolta, joka rosoisena kalliona kohoaa pystysuorana vedestä? Olivatko he nähneet sen pohjoispuolta, joka kallistuu loivana rinteenä järveen ja jossa kapeat hietaniemekkeet, joilla kasvaa suuria, komeita kuusia, kiertelevät vedenrajaa ja muodostavat ihmeellisiä pikkujärviä? Sinne ylhäälle, jyrkälle kallion huipulle, jossa on vielä muinaisen merirosvolinnan pirstat, hän rakentaa nuorelle kreivittärelle linnan, marmorilinnan. Leveät portaat, joiden juureen liputetut venheet voi laskea maihin, hakataan kallioon aina järveen asti. Siellä on säteilevät salit ja korkeat tornit, kultahuiput. Siitä tulee nuoren kreivittären arvoinen asunto. Se vanha puuhökkeli Borgin niemellä ei ansaitse hänen jalkansa astuntaa.

Kun hän oli puhellut näin kotvan aikaa, alkoi jo kuorsauksia kaikua keltaruutuisten uudinten takaa. Mutta useimmat kiroilivat ja voivottelivat häntä ja hänen hullutuksiaan.

"Ihmiset", sanoo hän silloin juhlallisesti, "minä näen ihmistöiden tai ihmistekojen pirstaleiden peittävän viheriöivää maankamaraa. Pyramidit painavat maata, Baabelin torni on kerran puhkonut pilviä, kauniit temppelit ja harmaat linnat ovat ylenneet sorasta. Mutta kaikesta, minkä kädet ovat rakentaneet, mikä siitä ei ole rauennut tai ei raukea? Oi, ihmiset, heittäkää muurikauha ja saviruukki! Levittäkää muurarin esiliinat päänne peitoksi ja laskeutukaa rakentamaan unelmienne valoisaa linnaa! Mitä tekee henki kivi- ja savilinnoilla? Oppikaa rakentamaan katoamattomia linnoja unista ja näyistä!"

Niin sanoen hän meni nauraen levolle.

Kun kreivitär kohta sitten sai kuulla, että majurinrouva oli vapautettu, hän valmisti kavaljeereille päivällispidot.

Siten alkoi hänen ja Gösta Berlingin pitkäaikainen ystävyys.

Yhdestoista luku

KUMMITUSJUTTUJA

Oi, myöhäisen ajan lapset!

Minulla ei ole teille mitään uutta kerrottavaa, vain vanhaa ja melkein unohdettua. Satuja muistan lastenkamarista, jossa pienokaiset istuivat matalilla jakkaroilla valkopäisen kertojamummon ympärillä, tai väentuvan pystyvalkean äärestä, missä rengit ja torpparit pakinoivat höyryn löyhytessä heidän märistä vaatteistaan, — ja he vetivät puukkonsa povelta nahkatupesta levittääkseen voita paksulle, pehmeälle leivälle — tai saleista, joissa vanhat herrat soutivat keinutuoleissaan ja tarinoivat höyryävän totin vilkastamina menneistä ajoista.

Seisoipa silloin lapsi, joka oli kuunnellut sadunkertojamummoa, työmiehiä ja noita vanhoja herroja, seisoipa hän talvi-iltana ikkunan ääressä; eikä hän nähnyt suinkaan taivaanrannan pilviä, vaan pilvet olivat kavaljeereja, jotka ajoivat taivaankannen yli keikkuvilla, yhden hevosen vetämillä ajopeleillä, ja tähdet olivat vahakynttilöitä, jotka sytytettiin Borgin niemen vanhassa kreivinhovissa, ja rukkia, joka surisi viereisessä huoneessa, polki vanha Ulrika Dillner. Sillä lapsen pää oli täynnä muinaisaikain ihmisiä; vain niiden maailmassa hän eli ja niistä haaveksi.

Mutta lähetettiinpä sitten tämä lapsi, jonka koko sielu oli satuja täynnä, hakemaan pimeän ullakon kautta kalustohuoneesta pellavia tai korppuja, niin jopa kapisivat pienet jalat, ja lapsukainen kiiti täyttä karkua portaita alas ja eteisen läpi takaisin keittiöön. Sillä siellä ylhäällä pimeässä hän oli tullut ajatelleeksi kuulemiaan vanhoja juttuja Forsin ilkeästä tehtaanpatruunasta, joka oli ollut liitossa paholaisen kanssa.

Ilkeän Sintramin tomu on levännyt kauan Svartsjön kalmistossa, mutta kukaan ei usko, että hänen sielunsa on kutsuttu Jumalan luo, niinkuin hautakivessä lukee.

Eläessään hän oli niitä, joiden luo pitkien, sateisten sunnuntaiden iltapäivinä ajavat raskaat, mustien hevosten vetämät vaunut. Tummapukuinen, hieno herra astuu vaunuista ja auttaa isäntää kuluttamaan kortinlyönnillä ja arpanopan heitolla verkkaisia tunteja, jotka yksitoikkoisuudellaan ovat saattaa hovin herran epätoivoon. Peliä jatkuu ohi puolenyön, ja kun vieras aamuhämärissä lähtee, hän jättää aina taloon jonkin onnettomuutta tuottavan lähtiäislahjan.

Silloin kun Sintram täällä maan päällä eli, oli hän niitä, jollaisten tuloa haltijat ennustavat. Aave käy heidän edellään: heidän vaununsa tulla jyryyttävät pihaan, heidän piiskansa läiskää, heidän äänensä kaikuu portailla, eteisen ovi aukee ja sulkeutuu. Koirat ja väki heräävät ruminaan, niin kova se on; mutta ketään ei tule, aave vain rientää heidän edeltään.

Huu, noita kauhistuksen olentoja, joita pahat henget etsiskelevät! Mikähän suuri, musta koira se silloin tällöin ilmestyi Forsiin Sintramin aikana? Sillä oli hirveät, säkenöivät silmät ja pitkä verta tippuva kieli, joka roikkui pitkällä läähättävästä kidasta. Eräänä päivänä, juuri kun rengit olivat keittiössä murkinalla, se oli raapinut keittiön ovea, mutta pisin ja vahvin renki oli tempaissut palavan kekäleen liedestä, nykäissyt oven auki ja nakannut kekäleen koiran kitaan.

Silloin se oli karkonnut hirveästi ulisten, tuli ja savu oli tuprunnut kidasta, kipunoita tuiskunnut ympärillä, ja jäljet tiellä olivat paistaneet kuin tuli.

Ja eikös sekin ollut kauheata, että aina kun tehtaanpatruuna tuli matkoilta kotiin, vaihtuivat ajokit. Hän lähti hevosilla, mutta palattuaan yöllä hänen vaunujensa edessä oli mustat sonnit. Ne, jotka asuivat maantien laidassa, näkivät, miten hänen ohi ajaessaan suuret, mustat sarvet kuumottivat öistä taivasta vasten, ja kuulivat, miten sonnit mörisivät ja hirmustuivat, kun tie leiskui kipinöitä, joita sorkat ja vaununpyörät iskivät kuivasta sorasta.

Niin, kyllä sieti pikku jalkojen kapista joutuakseen pimeän ja suuren ullakon läpi. Mitä jos jokin kauhea, se, jonka nimeä ei saa mainita, olisi tullut pimeästä nurkasta! Kuka takaa? Ei se ilmestynyt yksinomaan pahoille ihmisille. Eikö Ulrika Dillnerkin ollut nähnyt sitä? Hän ja myös Anna Stjärnhök tiesivät sanoa, eivätkö olleet nähneet juuri sitä.

* * * * *

Ystävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte! Pyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa lempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen silkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea kovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun sielun epätoivoon.

Oli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian tylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian ylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä vastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui viimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen Forsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään vanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän huolista.

Se naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun tienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna Stjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan, ja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä.

Tunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne hän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä. Heti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli menehtyä koti-ikävään.

Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut ikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista, jotka vatvoivat hänen aivoissaan.

Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut palannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja istahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö, oli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa hätäänsä, se ymmärsi häntä.

Mutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä hän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen.

Hän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät vispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan. Se pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei surumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa kansanlaulua, ainoastaan tuon polkan.

Sitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa tuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja halutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin.

Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton.

Matkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän tehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin iloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel. Sen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja karkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää. Se mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat kavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen polkan tahtiin, niin hauskasti se helisee — mutta vanha Ulrika itkee.

Sintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä ympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota hänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan.

Ihmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki sanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että polkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi turhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan.

Vanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet pitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset, lopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain pilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä.

Näiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär Dohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen tahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin Altringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen, nuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi virtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän poskensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki ohi. Pauhatkoon polkka — niin monta muistoa, niin monta suloista muistoa on vaimennettava!

Hän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on haljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee palvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa kerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta.

Silloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee Sintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin hyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes katso taakseen.

Hänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää säveleitä, pelkästään keinumisen.

Poloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen, avuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi, ilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle polkalla!

Se on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa.

Kun keinutuoli yhä kiikkuu, hän kuulee äkkiä klaveerin nauravan hänen valitukselleen, ja hän jättää tahdin kesken. Hän nousee, kääntyy ja katsoo keinutuoliin.

Mutta samassa hän makaa pyörtyneenä lattialla. Se siellä keinutuolissa ei ollutkaan hänen miehensä, se oli — se, jota pienet lapset eivät uskalla mainita nimeltä, se, jota he säikähtäisivät niin että kuolisivat, jos sattuisivat tapaamaan sen tyhjällä ullakolla.

* * * * *

Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittelemassa, palava lamppu edessäni ja uudin ikkunassa, minä, joka olen jo vanha ja jonka pitäisi olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseen ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää peitto korvilleni.

Sitä minä lapsena pidin maailman suurimpana ihmeenä, että Ulrika
Dillner eli tuon illan jälkeen. Minä olisin kuollut.

Onnen sattuma oli, että Anna Stjärnhök aivan kohta tuli Forsiin, että hän löysi Ulrikan salin lattialta ja herätti hänet henkiin. Mutta minun ei olisi käynyt niin hyvin. Minä olisin jo henkeni heittänyt.

Minä toivon, rakkaat ystävät, että säästyisitte näkemästä vanhojen kyyneleitä.

Tahi toivon, ettette te olisi neuvottomia, kun harmaa pää painautuu tukea saadakseen teidän rintaanne vasten tai kun vanhat kädet tarttuvat sanattomasti anellen teidän käsiinne. Säästykää näkemästä, miten vanhukset vaipuvat suruun, jota ette voi lievittää.

Mitäpä nuorten vaivoista? Heillä on voimaa, heillä on toivoa. Mutta on surkeaa, kun vanhukset ratkeavat itkuun, on epätoivoista, kun he, jotka olivat nuoruutenne tukena, raukeavat voimattomaan valitukseen.

Siinä istuu Anna Stjärnhök kuunnellen vanhan Ulrikan sanoja, eikä hän tiennyt apua, ei neuvoa!

Vanha nainen itki ja vapisi. Hänen silmänsä olivat hurjistuneet. Hän puhui puhumistaan, joskus niin sekavasti kuin ei olisi enää tiennyt missä oli. Tuhannet rypyt, jotka hänen kasvojaan uursivat, olivat tulleet entistä syvemmiksi, irtokiharat, jotka riippuivat hänen silmillään, oikenivat kyynelistä, ja koko pitkä, laiha olento tutisi valtavien nyyhkytysten puistattamana.

Anna päätti lopettaa koko surkeuden. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän aikoi viedä Ulrikan takaisin Bergaan. Totta kyllä oli, että hän oli Sintramin vaimo, mutta Forsiin hän ei voinut jäädä. Tehtaanpatruuna tekisi hänet ennen pitkää hulluksi, jos hän jäisi tämän luokse. Anna Stjärnhök päätti viedä vanhan Ulrikan pois.

Oi, miten Ulrika ihastui ja kauhistui moista ehdotusta! Mutta hän väitti, ettei ikinä uskaltaisi jättää miestään eikä kotiaan. Sintram lähettäisi suuren koiransa hänen jäljilleen.

Mutta Anna Stjärnhök voitti hänen vastustuksensa, osaksi kujeilla, osaksi uhkauksilla, ja puolen tunnin päästä istui Ulrika reessä hänen vieressään. Anna oli itse ohjaksissa, ja vanha Disa reen edessä. Keli oli kehno, sillä maaliskuu oli hyvässä menossa, mutta vanhasta Ulrikasta oli mieluista ajaa jälleen tuossa tutussa reessä ja hevosella, joka oli ollut Bergan kantapalvelijana ainakin yhtä kauan kuin hän itse.

Kun hän nyt oli hyvällä tuulella ja pelottomalla mielellä, tuo vanha talousorja, hän lakkasi itkemästä heidän ajaessaan Arvidstorpin ohi; Högbergin kohdalla hän jo nauroi, ja kun he ajoivat Munkebyn sivuitse, hän alkoi kertoa, millaista elämä oli ollut hänen nuoruudessaan, ajoista, jolloin hän oli palvellut Svaneholmin kreivittärellä.

He tulivat nyt autioille, harvaanasutuille seuduille Munkebyn pohjoispuolelle, tulivat mäkisille ja kivisille teille. Tie ponnisteli kaikille kummuille, mitä ikinä keksi, se nousi niiden laelle pitkinä mutkina, suistui alas äkkijyrkästi, mutta riensi niin suoraan kuin saattoi tasaisen laaksonpohjan poikki päästäkseen heti kiipeämään uuden selänteen yli.

He olivat juuri Vestratorpin myötämäessä, kun vanha Ulrika äkkiä vaikeni ja kaapaisi lujasti Annan käteen. Hän tuijotti suurta koiraa, joka seisoi tienvieressä.

"Katso!" sanoi hän.

Koira mennä puhalsi metsään. Anna ei nähnyt sitä kuin vilaukselta.

"Aja", sanoi Ulrika, "aja minkä ehdit. Nyt saa Sintram tietää, että minä läksin."

Anna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa:

"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen kuin joudumme seuraavan mäen harjalle."

Ja kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo kulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta.

Nyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja voivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan Disaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman ihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin kävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli tuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä jo kolmattakymmentä vuotta!

Sillä välin läheni kulkusten kilinä.

"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen", voihkii vanha
Ulrika.

Kilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että Anna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään hänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien oikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin kulkusten kilinä yksin heitä seuraisi.

Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on nytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat. Metsä kaikuu niiden remakkata.

Anna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin pääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen punaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä.

"Nuo kulkuset kiusaavat minua", sanoo hän.

Ja heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. "Kiusaavat minua", soivat ne. "Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua", ne laulavat kummallisin sävelin.

Ei ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän oli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa, hän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta hän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja kaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun.

Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria! Hän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä.

Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä. Miksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa raukkaa?

Vihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja pään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse.

Hän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet pitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu kuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä eteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat.

Anna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan.

Sintram pidättää hevosta.

"Kas, kas", hän sanoo, "mikä onni huonokkaalla! Rakas neiti Stjärnhök, antakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka Bergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin."

"Missä patruunan matkatoveri on?"

Sintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka makaa reen pohjalla. "Hän on hieman hutikassa", sanoo hän, "mutta mitä se haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti Stjärnhök, hän on Gösta Berling."

Annaa värisyttää.

"Katsokaas, sanon minä", jatkaa Sintram, "joka hylkää rakastettunsa, myy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä. Luulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus — se on pahasta."

"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?" kysyy Anna aivan hämmennyksissään.

"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä luotanne, Anna-neiti."

"Se oli Jumalan tahto, patruuna."

"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä Jumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden kintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti? Enköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita Dovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa? Ajatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi yhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!"

"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna", sanoo Anna heikolla äänellä, "muuten olen hukassa."

"Katsokaas tänne", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin puoleen, "katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane koskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on minun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi hänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea herkkupala."

Anna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan. Tämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua kiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa häntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken kauhutunnelmasta.

"Luuletteko, neiti", jatkaa tehtaanpatruuna, "ettei hänessä muka ole enää paljoa turmeltavaa? Älkääpäs! Onko hän kiduttanut talonpoikia, onko hyljännyt köyhiä ystäviä, onko pettänyt pelissä? Onko hän, Anna-neiti, onko hän ollut naitujen naisten rakastaja?"

"Taitaa tehtaanpatruuna olla itse se paha."

"Vaihtokauppa, Anna-neiti! Ottakaa Gösta Berling, neiti, ottakaa hänet ja menkää naimisiin hänen kanssaan. Pitäkää hänet ja antakaa rahat Bergan herrasväelle. Minä luovutan hänet teille, ja te tiedätte, että hän on minun. Ajatelkaa, ettei niitä susia lähettänyt sinä yönä Jumala teidän kintereillenne, ja vaihtakaamme."

"Mitä patruuna tahtoo vastineeksi?"

Sintram irvisti.

"Niin mitä minä tahdon? Oh, minä tyydyn vähään. Minä tahdon vain tuon mummon tuolta neidin reestä, Anna-neiti."

"Saatana, kiusaaja", huutaa Anna, "pakene minusta! Pitääkö minun kavaltaa vanha ystäväni, joka luottaa minuun! Pitääkö minun jättää hänet sinulle, että saat kiusata hänet hulluksi!"

"Kas, kas, kas, rauhoittukaa, Anna-neiti! Harkitkaa asiaa! Tämä on nuori, pulska mies, ja tuo on vanha, raihnas akka. Toinen tai toinen minulle. Kummanko tahdotte minulle antaa?"

Anna nauroi epätoivoissaan.

"Ettäkö me, tehtaanpatruuna, seisomme tässä ja vaihdamme sieluja niinkuin hevosia Brobyn markkinoilla?"

"Aivan niin. — Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella tavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa."

Sitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu Annan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti kutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen.

"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo", sanoo Sintram. "Ei Anna-neiti sille
mitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan
Göstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti.
Ken haluaa, saa hänet siitä korjata."

Hän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan kasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin ärsytetty eläin:

"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin keinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran odottaa?"

Annalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat vaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja kiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja raivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla ja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella maaliskuun kelillä.

Anna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät puhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä Annalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi rakastettunsa.

Häntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta ja hiekkaa päähänsä.

Ennen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen katkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna, että piti uhrata rakastettunsa sielu!

Sama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he pääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja ainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin kanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he olivat olleet siellä ainakin tunnin ajan.

Anna Stjärnhök pyörtyi, mutta vanha Ulrika oli tyyni. Hän oli kyllä huomannut, ettei se ollut oikea, joka ahdisti heitä maantiellä.

Sitten sovittelivat kapteeni ja hänen rouvansa Ulrikan asiat tehtaanpatruunan kanssa sille tolalle, että vanha Ulrika sai jäädä Bergaan. Patruuna myöntyi siihen leppoisasti. "En minä suinkaan tahdo tehdä häntä hulluksi", sanoi hän.

Oi, myöhäisen ajan lapset!

En pyydä ketään uskomaan tosiksi näitä vanhoja tarinoita. Ne eivät liene muuta kuin valhetta ja runoa. Mutta katumus, joka tuutii keinahdellen ihmisen sydämessä, kunnes se uikuttaa niinkuin lattiapalkit vaikeroivat Sintramin salissa keinuvain jalasten alla ja epäilys, joka soi korvissa niinkuin kulkuset soivat Anna Stjärnhökille kolkossa metsässä, milloin ne ovat pelkkää valhetta ja runoa?

Oi, jospa ne voisivat siksi muuttua!

Kahdestoista luku

EBBA DOHNAN TARINA

Kaunis on Lövenin itärannalla niemi, jonka sivuilla lahdet murtuvat maihin vienoina laineina, ylväs on niemi, jolla on Borgin herraskartano, — mutta varo astumasta sille.

Mistään ei Löven näytä hurmaavammalta kuin sen harjalta.

Ei voi arvatakaan, kuinka ihana se on, tuo minun unelmieni järvi, ennen kuin on Borgin niemeltä nähnyt aamu-usvain väikkyvän pois pitkin sen sileätä pintaa, ennen kuin on katsellut sitä pienen, sinisen kabinetin ikkunoista, jossa elää niin monta muistoa, ja nähnyt sen kuvastavan kalvaanpunaista auringonlaskua.

Mutta kumminkin minä sanon sinulle: Älä mene sinne!

Sillä sinut ehkä valtaa halu jäädä ainiaaksi vanhan kartanon surunvoittoisiin saleihin, haluat ehkä päästä kauniin maan omistajaksi, ja jos olet nuori, rikas ja onnellinen, järjestät, kuten moni muu, sinne kotisi nuoren puolisosi kanssa.

Ei, parempi on olla näkemättä tuota kaunista nientä, sillä Borgissa ei voi onni asua. Tiedä, että miten rikas, miten onnellinen lienetkin, kun muutat sinne, niin pian nämä vanhat kyynelin huuhdellut lattiat juovat sinunkin kyyneleitäsi, ja seinät, jotka voisivat kertoa niin monta valitusta, kokoavat pian sinunkin huokauksiasi.

Tyly kohtalo painaa kaunista kartanoa. Tuntuu kuin sinne olisi haudattu itse onnettomuus, mutta se ei saisi lepoa haudassa, vaan nousisi alinomaa ylös tuskastuttamaan eläviä. Jos minä olisin Borgin herra, antaisin tutkia kaiken maan, sekä kuusipuiston louhipohjan että asuinrakennuksen kellarilattian ja peltojen viljavan mullan, kunnes löytäisin tuon velhon madonkalvaman ruumiin, ja sitten minä antaisin sille haudan Svartsjön kirkkotarhan siunatussa maassa. Ja hautajaisissa en suinkaan säästäisi soittajan palkkaa, vaan kellot soisivat vainajalle kauan ja kovasti, ja papille ja lukkarille antaisin runsaita lahjoja, että he vihkisivät ruumiin kaksinkertaisin voimin puheilla ja virsillä iankaikkiseen lepoon.

Tai jos se ei auttaisi, niin minä antaisin myrskyisenä yönä tulen lähestyä noita vanhoja, kyömistyneitä hirsiseiniä ja antaisin sen hävittää kaiken, niin etteivät ihmiset enää viehättyisi asumaan onnettomuuden kodissa. Sitten ei kukaan enää saisi astua tälle tuomitulle paikalle, ainoastaan kirkontornin mustat naakat saisivat perustaa uudistalonsa suureen savupiippuun, joka kohoaisi mustana ja kammottavana autioista raunioista.

Tosin tuntisin tuskaa nähdessäni liekkien liehuvan katonharjalla ja paksun savun tuimasti vyöryvän tulenkarvaisena ja kipunain samentamana vanhan kreivintalon ikkunoista. Rätinästä ja huminasta olisin erottavinani kodittomien muistojen valitusta, olisin näkevinäni häirittyjä haamuja väikkymässä liekkien sinervillä kielillä. Ajattelisin, kuinka suru kaunistaa, kuinka onnettomuus koristaa, ja itkisin kuin jos vanhain jumalten temppeli olisi kadotukseen tuomittu.

Mutta vaiti sinä, joka koikut onnettomuuden enteitä! Vielä on Borg paikoillaan ja välkkyy niemen kummulla, mahtavan kuusipuiston suojaavassa sylissä, ja lumikatteiset kedot sen alla kimmeltävät maaliskuun huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja vielä kuuluu sen sisältä iloisen Elisabet-kreivittären hilpeä nauru.

Sunnuntaisin hän käy Svartsjön kirkossa, joka on lähellä Borgia, ja kokoaa pienen päivällisseuran. Munkerudin laamannilaiset tulevat usein, ja Bergan kapteenin ja komministerin väki, ja se ilkeä Sintram. Jos Gösta Berling sattuisi Svartsjöhön, tultuaan Lövenin jäätä, niin kutsuisi kreivitär hänetkin. Miksi hän ei Gösta Berlingiä kutsuisi?

Hän ei kai tiedä, että panettelevat kielet jo kuiskuttelevat, että Gösta käy niin usein itärannalla vain saadakseen tavata häntä. Ehkäpä tämä tulee vain saadakseen juoda ja pelata korttia Sintramin kanssa, mutta sitä ei juuri oteta lukuun, sillä kaikkihan tietävät, että Göstan ruumis on raudasta, mutta toisin on hänen sydämensä laita. Ei ole monta, joka uskoisi, että hän voi nähdä kimaltavan silmäparin ja vaalean, valkeaa otsaa kaartavan tukan rakastumatta.

Nuori kreivitär on hyvä häntä kohtaan. Ja siinä ei ole mitään merkillistä; hän on hyvä kaikille. Ryysyisiä kerjäläislapsia hän nostaa polvelleen, ja kun hän ajaa maantiellä jonkun vanhan raukan ohitse, hän käskee kuskin pysähdyttämään ja ottaa köyhän jalkamiehen rekeensä.

Gösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein näköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään pahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse koditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka on hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa Saban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon lehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen.

Hän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen luistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa. Rakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri hänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta haaveilusta.

Nuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen. Hänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo. Kukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee luvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja huvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön, vuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla. Kehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa silkkikengissä.

Mutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille.

Kun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen tapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan, vanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat kunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja Anna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen loppumattomia salaisuuksia.

Sen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi
Ulrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä.

Maailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen iloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän jännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian lähelle.

Kaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen tietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei ole ainoatakaan selvää vaikutelmaa.

Niin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. "Entäpä Jumala ei tehnytkään sitä", hän kuiskaa usein itsekseen, "entäpä Jumala ei niitä susia lähettänytkään?"

Hän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan piiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan hänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen edellänsä.

Kun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä kabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka kreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen tietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut.

Hänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo huhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn rantatöyräällä.

Hän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin miekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin pikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota ne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee niitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin ukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. "Millä oikeudella", hän ajattelee, "kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on poimittu Ekebyn rantapohjilta?"

Kaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat vietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia vastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän suojelee.

Häh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä ja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin lähtee pienestä sinisestä kabinetista.

Hän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä tähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään tuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa rauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on rauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu sota.

Oi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne, jotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat Jumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina pahan hullummaksi.

Mutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen pilvissä.

"Anna", sanoo kreivitär, "kerro jotakin."

"Mitä sitten?"

"Oh", sanoo kreivitär ja hyväilee kimppua valkoisella kädellään. "Etkö tiedä mitään rakkaudesta, rakastamisesta?"

"En, en minä tiedä mitään rakkaudesta."

"Kyllä puhut! Eikö meillä siis ole Ekeby-nimistä paikkaa, paikkaa joka on täynnä kavaljeereja?"

"Kyllä", sanoo Anna, "täällä on paikka nimeltä Ekeby, ja siellä on miehiä, jotka imevät maan ytimen, miehiä, jotka tekevät meidät pystymättömiksi totiseen työhön, jotka tuhoavat kasvavan nuorisomme ja johdattavat neromme harhaan. Tahdotko kuulla heistä, tahdotko kuulla rakkaustarinoita heistä?"

"Tahdonpa tosiaan. Minä pidän kavaljeereista."

Silloin puhuu Anna Stjärnhök, puhuu lyhyin säkein niinkuin vanha hymnikirja, sillä myrskyiset tunteet ovat tukahduttaa hänet. Salattu intohimo vapisee joka sanassa, ja kreivittären täytyy sekä kammoen että halukkaasti häntä kuunnella.

"Mitä on kavaljeerin rakkaus, mitä on kavaljeerin usko? Yksi lemmitty tänään, toinen huomenna, yksi idässä, toinen lännessä. Ei mikään ole hänelle liian korkeata, mikään ei liian matalaa: yhtenä päivänä kreivin tytär, toisena kerjäläistyttö. Ei mikään ole maailmassa niin avara kuin hänen sydämensä. Mutta voi sitä raukkaa, raukkaa, joka kavaljeeria rakastaa. Hänen täytyy etsiä häntä, kun hän makaa juovuksissa tien ravissa. Hänen täytyy ääneti katsella, miten hän pelipöydässä hukkaa hänen lapsiensa kodin. Hän saa koreasti tyytyä siihen, että hän liehuu vieraiden naisten kintereillä. Oi, Elisabet, jos kavaljeeri pyytää kunniallista naista tanssiin, niin pitäisi heti kieltäytyä; jos hän lahjoittaa hänelle kukkakimpun, pitäisi hänen nakata kukat maahan ja tallata niitä; jos hän rakastaa kavaljeeria, niin pitäisi hänen ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Kavaljeereista oli eräs, joka oli virkaheitto pappi. Häneltä oli riistetty kauhtana juoppouden tähden. Hän oli ollut juovuksissa kirkossa. Hän joi ehtoollisviinit. Oletko kuullut hänestä puhuttavan?"

"En."

"Kun hänet erotettiin virasta, hän kierteli maita mantereita kerjäläisenä. Hän joi kuin hullu. Hän varasti saadakseen viinaa."

"Mikä hän on nimeltään?"

"Hän ei ole enää Ekebyssä. — — — Ekebyn rouva otti hänet hoiviinsa, antoi hänelle vaatteet ja sai sinun anoppisi, kreivitär Dohnan, ottamaan hänet sinun miehesi kotiopettajaksi, nuoren Henrik-kreivin opettajaksi."

"Virkaheiton papin!"

"Oh, hän oli nuori, voimakas mies, hänellä oli hyvät tiedot. Ei olisi ollut hänellä mitään hätää, kun hän vain ei olisi juonut. Kreivitär Märta ei ollut turhantarkka. Häntä huvitti kiusoitella rovastia ja komministeriä. Kuitenkin hän kielsi ketään puhumasta hänen lapsilleen papin menneisyydestä.

"Muuten olisi hänen pojaltaan kadonnut kaikki kunnioitus opettajaa kohtaan, ja hänen tyttärensä ei olisi voinut häntä sietää, sillä neito oli oikea pyhimys.

"Niin hän tuli tänne Borgiin. Hän jäi ensin seisomaan aivan oven suuhun, istui aivan tuolin syrjällä, oli vaiti pöydässä ja pakeni aina puistoon, kun tänne tuli vieraita.

"Mutta niin hän usein kohtasi yksinäisillä poluilla nuoren Ebba Dohnan. Neito ei ollut niitä, jotka rakastavat meluisia juhlia, mitkä pauhasivat Borgin saleissa kreivittären leskeksi jouduttua. Hän ei ollut niitä, jotka sinkoavat uhkakatseita maailmaan. Hän oli lempeä ja arka. Vielä seitsemäntoistavuotiaana hän oli vain vieno lapsi; mutta hän oli silti hyvin kaunis; silmät ruskeat, heikko, hieno puna poskipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman kumarassa. Hänen kaita kätensä piiloutui arasti puristaen käteesi. Hänen pikku suunsa oli suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen ääntään, hänen suloista, hienoa ääntään, joka lausui sanat hitaasti ja selkeästi, mutta ei koskaan soinut nuorekkaan raikkaasti eikä nuorekkaan lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen soittajan viimeinen akordi!

"Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen jalkansa astelivat maata niin kevyesti, niin hiljaa kuin hän olisi ollut elämän arka pakolainen. Hän piti silmänsä maahan luotuina, ettei häiriytyisi katsellessaan sisäisten näkyjensä kauneutta. Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta jo silloin, kun hän oli lapsi.

"Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa hänelle usein satuja, ja eräänä iltana he istuivat takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat loppuneet. Carsus ja Moderus ja Lunkentus ja Kaunis Melusina olivat olleet ja eläneet: he olivat kuin takkavalkean liekit liehuneet elämässä ja loistossa, mutta nyt olivat sankarit lyödyt ja kauniit prinsessat hiiltyneet, kunnes takkavalkea herättäisi ne uudestaan. Mutta yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella, ja hän silitteli hiljaa mummon hameen silkkiä, tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee kuin pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä, sillä hän oli niitä lapsia, jotka eivät koskaan pyydä sanoilla.

"Silloin alkoi vanhus aivan hiljaa kertoa hänelle pienestä Juudaan maan lapsesta, pienestä lapsesta, joka syntyi tullakseen suureksi kuninkaaksi. Enkelit olivat täyttäneet maan ylistyslauluillaan hänen syntyessään, Idän kuninkaat tulivat taivaan tähden johtamina ja lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua, ja vanhat miehet ja naiset ennustivat hänen mahtiaan. Tämä lapsi varttui paljon kauniimmaksi ja viisaammaksi kuin muut lapset. Jo kaksitoistavuotiaana oli hänen viisautensa suurempi kuin ylimmäisten pappien ja kirjanoppineitten.

"Sitten vanhus kertoi hänelle kauneimmasta, mitä maailma oli nähnyt, kertoi lapsen elämästä tämän vaeltaessa ihmisten joukossa, pahojen ihmisten, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä kuninkaakseen.

"Hän kertoi, kuinka lapsi kehittyi mieheksi, mutta ihmeet säteilivät yhä hänen ympärillään.

"Kaikki maan päällä palvelivat ja rakastivat häntä ihmistä lukuunottamatta. Kalat antautuivat hänen verkkoonsa, leipä täytti hänen korinsa, vesi muuttui viiniksi, kun hän niin toivoi.

"Mutta ihmiset eivät antaneet suurelle kuninkaalle suinkaan kultaista kruunua, loistavaa valtaistuinta. Hänellä ei ollut ympärillään kumartavia hovimiehiä. He antoivat hänen kulkea joukossaan kerjäläisenä.

"Kumminkin hän oli kovin hyvä heille, tuo suuri kuningas. Hän paransi heidän sairaitaan, antoi sokeille heidän näkönsä ja herätti kuolleet.

"Mutta, sanoi vanhus, ihmiset eivät tahtoneet sitä hyvää kuningasta herrakseen.

"He lähettivät sotamiehensä häntä vastaan ja vangitsivat hänet, he pukivat hänet pilkaten kruunuun ja valtikkaan ja pitkäliepeiseen kaapuun ja kuljettivat hänet mestauspaikalle pakottaen hänet kantamaan raskasta ristiä. Oi, lapseni, tämä hyvä kuningas rakasti korkeita vuoria. Öisin hän usein nousi vuorille puhumaan taivaan asukkaiden kanssa, ja hän istui usein päivisin vuorenrinteillä puhuen kuunteleville ihmisille. Mutta nyt he veivät hänet vuorelle ristiinnaulitakseen hänet. He löivät nauloja hänen käsiensä ja jalkojensa läpi ja ripustivat hyvän kuninkaan ristille, niinkuin hän olisi ollut ryöväri ja pahantekijä.

"Ja kansa pilkkasi häntä. Ainoastaan hänen äitinsä ja ystävänsä itkivät, koska hänen piti kuolla ennen kuin hän ennätti tulla kuninkaaksi.

"Oi, miten elottomat kappaleet surivat hänen kuolemaansa.

"Aurinko pimeni ja vuoret vapisivat, temppelin esirippu halkesi kahtia ja haudat avautuivat, jotta kuolleet voisivat nousta maasta näyttämään suruaan.

"Silloin painoi pienokainen päänsä isoäidin helmaan ja nyyhki niin, että hänen sydämensä oli pakahtua.

"'Älä itke, pienoiseni, hyvä kuningas nousi haudastaan ja matkasi ylös isänsä luokse taivaaseen.'

"'Mummo', nyyhki pikku raukka, 'eikö hän sitten saanutkaan valtakuntaa?'

"'Hän istuu Jumalan oikealla kädellä taivaassa.'

"Mutta se ei lohduttanut tyttöstä. Hän itki niin tuskissaan ja hillittömästi kuin lapsi voi itkeä.

"'Miksi he olivat niin ilkeitä hänelle? Miksi he saivat olla niin ilkeitä hänelle?'

"Vanhus melkein pelästyi tätä valtavaa surua.

"'Sano, mummo, ettet kertonut totta! Sano, ettei se loppunut sillä tavoin! Sano, etteivät he olleet niin ilkeitä sille hyvälle kuninkaalle! Sano, että hän sai valtakunnan maan päällä!'

"Hän kietoi kätensä vanhuksen ympärille ja rukoili häntä kyynelten yhä virratessa.

"'Lapseni, lapseni', sanoi silloin hänen isoäitinsä lohduttaen, 'on niitä, jotka uskovat, että hän tulee takaisin. Silloin hän alistaa maan valtaansa ja hallitsee sitä. Silloin tulee ihanasta maasta mainio kuningaskunta joka on kestävä tuhat vuotta. Silloin tulevat pahat eläimet hyviksi: pienet lapset leikkivät kyykäärmeen pesän luona, ja karhut käyvät lehmien kanssa laitumella. Mikään ei vahingoita eikä turmele enää toista; keihäät käyristetään viikatteiksi ja miekat taotaan auroiksi. Ja kaikki on pelkkää leikkiä ja iloa, sillä hyvät omistavat maan.'

"Silloin kirkastui pienokaisen kyyneleinen muoto.

"'Saako hyvä kuningas sitten valtaistuimen, mummo?'

"'Kultaisen istuimen.'

"'Ja palvelijoita ja hovimiehiä ja kultaisen kruunun?'

"'Saa kyllä.'

"'Tuleeko hän pian, mummo?'

"'Ei tiedä kukaan, milloin hän tulee.'

"'Saanko minä silloin istua jakkaralla hänen jalkainsa juuressa?'

"'Saat, lapseni!'

"'Mummo, minä olen niin iloinen', sanoo pienokainen.

"Ilta illan jälkeen istuvat nuo kaksi monena talvena takan ääressä ja puhuvat hyvästä kuninkaasta ja hänen valtakunnastaan. Pienokainen uneksi tuhatvuotisesta valtakunnasta yöt päivät. Hän ei väsynyt koskaan koristamasta sitä kaikella kauniilla, mitä saattoi keksiä.

"Niin on monien hiljaisten lasten, joita on seurassamme. He säilyttävät mielessään salaisen unelman, jota eivät tohdi ilmaista. Merkillisiä ajatuksia asuu monen pehmeän tukan alla, ruskeat, lempeät silmät näkevät suljettujen luomiensa alla kummia, monella kauniilla tytöllä on sulhanen taivaassa. Moni ruusuposkinen tahtoo hieroa hyvän kuninkaan jalkoja voiteella ja kuivata niitä päänsä hiuksilla.

"Ebba Dohna ei tohtinut mainita siitä kenellekään, mutta tuosta illasta alkaen eli hän ainoastaan odottaen Herran tuhatvuotista valtakuntaa ja hänen tuloaan.

"Kun iltarusko aukaisi lännen portit, silloin hän odotti, eikö sulhanen jo astu sieltä, säteillen lempeässä loistossaan, miljoonaisen enkeliarmeijan seuraamana, ja samoa hänen ohitseen ja salli hänen koskea kauhtanansa helmaa.

"Hän ajatteli myös mielellään niitä hurskaita naisia, jotka olivat ripustaneet hunnun päähänsä eivätkä koskaan kohottaneet silmiään maasta, vaan olivat sulkeutuneet harmaiden luostarien rauhaan, pienien kammioiden pimeään, voidakseen aina nähdä niitä säteileviä näkyjä, jotka astuvat esiin sielujen yöstä.

"Sellaisena hän oli kasvanut ja sellainen hän oli kohdatessaan ensimmäisen kerran uuden kotiopettajan puiston yksinäisillä käytävillä.

"En tahdo sanoa miehestä enemmän pahaa kuin minun täytyy. Luulen, että hän rakasti tätä lasta, joka pian valitsi hänet saattajakseen yksinäisillä vaelluksillaan. Luulen, että hänen sielunsa sai taaskin siipensä, kun hän käveli tämän hiljaisen tytön vieressä, joka ei koskaan ollut uskonut muille haaveitaan. Luulen, että hän tunsi olevansa lapsi, hyvä, hurskas, kunnon lapsi.

"Mutta jos hän rakasti Ebbaa, niin miksei hän ajatellut, että huonompaa lahjaa hän ei voinut antaa neidolle kuin juuri rakkautensa? Mitä tahtoikaan, mitä ajattelikaan hän, tuo hylkiö, astellessaan kreivintyttären rinnalla? Mitä ajatteli virkaheitto pappi, kun tyttö uskoi hänelle hurskaita unelmiaan? Mitä tahtoikaan tuo, joka oli ollut juoppo ja tappelupukari ja oli yhä sitä tilaisuuden tullen, mitä hän ajattelikaan sen vierellä, joka käveli uneksien taivaallisesta sulhasesta? Miksei hän paennut kauaksi, kauaksi hänen luotaan? Eikö hänen olisi ollut parempi harhailla kerjäten ja varastellen maita mantuja kuin käyskennellä hiljaisilla kuusikäytävillä ja tulla taas hyväksi, hurskaaksi ja avuliaaksi, kun hän ei kuitenkaan voinut elää uudestaan elämää, jota oli jo elänyt, ja kun ei voinut välttää, että Ebba Dohna rakastuisi häneen?

"Älä usko, että hän näytti juopporaukalta, että hänen poskensa olivat harmaan kelmeät ja silmät punaiset. Hän oli yhä komea mies, niin sielullisesti kuin ruumiillisestikin, kaunis ja murtumaton. Hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen ja hänen ruumiinsa rautainen, sellainen, jota ei hurjinkaan elämä raiskaa."

"Vieläkö hän elää?" kysyy kreivitär.

"Oi, ei, hän on kai jo kuollut. Siitä on jo kauan."

Jokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään. Hän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu, että hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut.

"Siihen aikaan hän oli vielä nuori", niin jatkaa hän kertomustaan. "Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden sanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän.

"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta. Ebba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen isoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle unelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän vannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi, yhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan joudutetaan.

"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään tie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä astumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei ollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti. Hän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi.

"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta oli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan suudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli arka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus maasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat kuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies suuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta.

"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa hänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että kerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus rakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko valita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba ei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa.

"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät, sairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva, järven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin rattailla.

"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin Karistadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan väkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan kuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia surusta tyttärensä tähden — Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin ilossakin.

"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta lääkäriä ei voitu saada.

"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä hengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli painuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava jäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä liejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet tulemaan.

"Kun hän palasi, oli kreivitär valmis heittäytymään polvilleen hänen jalkoihinsa. 'Ottakaa kaikki!' hän sanoi. 'Sanokaa, mitä toivotte, mitä pyydätte, tyttäreni, kartanoni, rahani!'

"'Tyttärenne', vastasi kotiopettaja."

Anna Stjärnhök vaikenee yht'äkkiä.

"No, entä sitten, sitten?" kysyy kreivitär.

"Voinee jo riittää", vastaa Anna; hän on niitä poloisia, jotka elävät epäilyksen tuskassa ja pelossa. Hän oli elänyt siten jo koko viikon. Hän ei tiedä mitä tahtoo. Mikä on hänestä yhtenä hetkenä oikeaa, on toisena jo väärää. Nyt hän toivoo, ettei olisi koskaan tätä juttua alkanutkaan.

"Näyttää kuin haluaisit ilveillä minun kustannuksellani, Anna, etkö ymmärrä, että minun täytyy saada kuulla tämä juttu loppuun."

"Ei olekaan enää paljoa kerrottavaa. — Nuoren Ebba Dohnan taistelun hetki oli tullut. Rakkaus nousi rakkautta, maa taivasta vastaan.

"Märta-kreivitär kertoi hänelle ihmeellisestä matkasta, jonka nuori mies oli hänen tähtensä tehnyt, ja sanoi lahjoittaneensa hänelle palkkioksi Ebban käden.

"Nuori Ebba-neiti oli silloin parantunut sen verran, että lepäsi jo puettuna sohvalla. Hän oli väsynyt ja kalpea ja vielä tavallistakin äänettömämpi.

"Kun hän kuuli nämä sanat, hän kohotti ruskeat silmänsä nuhtelevasti äitiä kohti ja sanoi:

"'Mutta äiti, annoitko sinä minut virkaheitolle papille, miehelle, joka on hukannut oikeutensa olla Herran palvelija, miehelle, joka on ollut varas, kerjäläinen?'

"'Mutta lapseni, kuka sinulle on siitä kertonut? Luulin ettet tiennyt siitä mitään.'

"'Sain sen tietää. Kuulin vieraittesi puhuvan siitä samana päivänä, jolloin sairastuin.'

"'Mutta lapsi, ajattele, että hän on pelastanut sinun henkesi!'

"'Ajattelen, että hän on pettänyt minut. Hänen olisi pitänyt sanoa, kuka oli.'

"'Hän sanoo, että sinä rakastat häntä.'

"'Olen rakastanut. En voi rakastaa sitä, joka on pettänyt minut.'

"'Millä tavalla hän on pettänyt sinut?'

"'Sitä ei äiti ymmärrä.'

"Hän ei tahtonut puhua äitinsä kanssa unelmainsa tuhatvuotisesta valtakunnasta, jota toteuttamaan hänen rakastettunsa olisi pitänyt häntä auttaa.

"'Ebba', sanoi kreivitär, 'jos sinä häntä rakastat, ei sinun ole kysyttävä, mikä hän on ollut, vaan mentävä hänelle. Kreivitär Dohnan miehestä tulee kyllin rikas, kyllin mahtava, joten hänen nuoruutensa synnit voi unohtaa.'

"'En huoli hänen nuoruutensa synneistä, äiti; mutta koska hänestä ei voi milloinkaan tulla sitä, mitä minä toivoin, en voi mennä hänen kanssaan naimisiin.'

"'Ebba, muista, että minä olen sen hänelle luvannut.'

"Tyttö tuli kalpeaksi kuin ruumis.

"'Äiti, sanon sinulle, että jos sinä naitat minut hänelle, erotat sinä minut Jumalasta.'

"'Olen päättänyt tehdä sinut onnelliseksi', sanoo kreivitär. 'Olen varma, että tulet onnelliseksi tämän miehen kanssa. Olethan jo tehnyt hänestä suorastaan pyhimyksen. Olen päättänyt syrjäyttää syntyperän vaatimukset ja unohtaa, että hän on köyhä ja halpa, antaakseni sinulle tilaisuuden johdattaa hänet oikealle tielle. Tunnen menetteleväni oikein. Tiedäthän että halveksin vanhoja ennakkoluuloja.'

"Mutta näin hän sanoi vain siksi, ettei sallinut kenenkään vastustella tahtoaan. Kenties senkin vuoksi, että hän tosiaan tarkoitti, mitä sanoi. Kreivitär Märtaa ei ole helppo ymmärtää.

"Nuori tyttö makasi kauan sohvallaan kreivittären lähdettyä hänen luotaan. Hän kävi taistelua. Maa nousi taivasta, rakkaus rakkautta vastaan, mutta hänen lapsuutensa rakastettu vei voiton. Maatessaan siinä, juuri tällä sohvalla, hän näki lännen taivaan hehkuvan ihanassa päivänlaskussa. Hän ajatteli, että se oli hyvän kuninkaan tervehdys, ja koska hän ei olisi voinut olla uskollinen, jos olisi elänyt, hän päätti kuolla. Hän ei voinut tehdä muuta, koska kerran hänen äitinsä tahtoi, että hänen piti olla sen oma, josta ei voinut tulla hyvän kuninkaan palvelijaa.

"Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja antoi kylmän ja kostean iltailman vilustuttaa heikon ruumis-raukkansa.

"Hänen oli helppo päästä kuoleman omaksi. Se oli varmaa, jos vain tauti uusiutuisi, ja se uusiutui.

"Kukaan muu kuin minä ei tiedä, että hän itse etsi kuolemaansa, tuo
Elisabet. Näin hänet ikkunassa ja kuulin hänen kuumeiset kuvittelunsa.
Hän piti mielellään minua lähellään viimeisinä päivinään.

"Näin hänen kuolevan, näin, kuinka hän eräänä iltahetkenä ojensi kätensä hehkuvaa länttä kohti ja kuoli, hymyillen ikäänkuin olisi nähnyt jonkun tulevan kohti auringonlaskun loisteesta. Sain viedäkseni hänen viimeisen tervehdyksensä sille, jota hän rakasti. Minun oli pyydettävä, että tuo mies antaisi hänelle anteeksi, ettei hän voinut tulla hänen vaimokseen. Hyvä kuningas ei sitä sallinut.

"Mutta minä en ole tohtinut sanoa miehelle, että hän oli Ebban murhaaja. En ole tohtinut laskea sellaista tuskien kuormaa hänen hartioilleen. Ja kumminkin hän, joka valehdellen hankki itselleen Ebban rakkauden, eikö hän ollut hänen murhaajansa? Eikö hän juuri ollut murhaaja, Elisabet?"

Kreivitär Dohna on aikaa sitten lakannut hyväilemästä noita sinisiä kukkia. Nyt hän nousee, ja kimppu putoaa lattialle.

"Anna, sinä kujeilet yhä kustannuksellani. Sanoithan, että juttu on vanha ja mies aikoja sitten kuollut. Mutta tiedänhän, että on tuskin viittä vuotta Ebba Dohnan kuolemasta, ja sinähän sanoit, että olit itse näkemässä kaiken. Et ole kovinkaan iäkäs. Sano nyt, kuka se mies on!"

Anna Stjärnhök alkaa nauraa.

"Sinähän pyysit rakkausjuttua. Nythän sen sait, vieläpä jutun, joka on maksanut sinulle sekä kyyneliä että levottomuutta."

"Tarkoitatko, että olet valehdellut?"

"Tyhjää valhetta kaikki!"

"Sinä olet ilkeä, Anna."

"Kai lienen. En ole muuten kovin onnellinenkaan, se minun on sanottava. — Mutta rouvat ovat jo heränneet ja herrat tulevat saliin. Mennään sinne!"

Kynnyksellä hänet pysäyttää Gösta Berling, joka tulee nuorten naisten seuraan.

"Teidän pitää nyt olla minulle kärsivällisiä", hän sanoo nauraen. "Kiusaan teitä vain kymmenen minuuttia, mutta nyt teidän täytyy kuunnella runoa."

Hän kertoo heille, että oli viime yönä nähnyt unta elävämmin kuin juuri koskaan, hän oli nähnyt sellaista unta, että oli muka kirjoittanut runon. Hän, jota ihmiset sanoivat "runoilijaksi", vaikka hän oli tähän asti saanut aivan aiheetta omistaa tuon lisänimen, hän oli silloin, keskellä yötä, noussut ja puolittain unessa, puolittain valveilla alkanut kirjoittaa. Ja runoelman hän oli sitten aamulla löytänyt kirjoituspöydältään. Hän ei ollut ikinä uskonut mokomaa itsestään. Ja nyt piti naisten se kuulla.

Ja hän lukee:

Nousi nyt kuu, ihanimman vuorokauden hetkistä toi. Sinikirkkaalta, kalvaalta holviltaan läpi köynnösten hohtoa parvekkeelle se seuloi, jonk' alla värisi uurnassaan punalilja, min terään päivätär kultapäärmehet neuloi. Kiviportaill' istuen unelmoi siin' ääneti nuoret ja vanhat, kuunnellen noita sydämen vanhoja lauluja, muistoon joita ihanimpana vuorokauden hetkistä tunne toi.

Reseedaryhmästä nous' sulotuoksu, meit' ympäröi, ja viidoista tummien pensastoin varjoja hiipii kasteisen, välkkyvän nurmikon laitaa. Sielukin ruumiin varjosta noin valon ilmoihin, seutuihin, joita se tuskin tajuta taitaa, sinihohto-holveihin ikävöi, kirkkauteen, johon verraten tähdet on kelmeet. Oi, kuka torjuu tunteiden leikit ja telmeet, yön varjot, reseedain suruisa tuoksu kun ympäröi.

Terät köynnösruusun tippui viimeiset, vaalenneet, vaikkei niit' uhriksi vaatinut tuulonen vallaton. Noin — mietittiin — elon jättää soisimme, haipuin ilmaan kuin sävel kantelon, kuin lehti syyskelmeä tyhjiin vaikertamatta vaipuin. Pitkät miks' iän taipaleet? Luontoa häiriten nauttimaan elon harhasta jäämme. Kuolema on elon palkka; siis hiljaa se jättäkäämme, kuin terät köynnösruusun viimeiset, vaalenneet.

Yösiippa häilähtäin ohi liipotti, minne lie,
häipyi pois, kuun kohdalla häämötti taas.
Vaan silloin nous poven ankeen alta
tuo kysymys raskas kuin haudan paas,
tuo yhä vastaamaton, tuo vanha kuin tuskan valta:
"Oi, mihin kuljemme, oi, mik' on eessämme tie,
konsa maan vihreät niityt ei enää allamme loista?"
Hengen tielle voipiko toinen neuvoa toista, —
yösiippaa helpommin neuvot, mi liipotti, minne lie.

Ja olkaani päänsä hän, pehmeät kutrinsa, kallistaa,
hän, joka minua lempi, ja kuiskivi hiljaa näin:
Elä usko, ei kaukaisiin avaruuksihin sielut lennä;
kun kuolen, el' usko, ett' etäällä oon.
Mihin koditon sieluni vois, jos ei lemmityn sieluun mennä?
Sun luonas se ainian asukoon!
Oi ahdistus! Suru sydämen murtaa tahtoi.
Hänet kuoloko veis, pian veis? Yö viimeinen olla jo mahtoi?
Viimeisen kerranko suutelin kutria aaltoavaa?

On vuosia vierinyt. Viel' yhä varjohon siell' usein istun, kun yö tutun paikan on tummentanut. Mut parvekkeell' läpi köynnösten kuultavan kuun näen kammoin. Se yksin tietää, kuink' usein armasta suudellut siell' oon, se värjyen kirkkaasti kyyneleet ammoin, joit' armaani kutreille vierinyt on. Voi, muistojen tuskaa! Se syntisen sieluni vaiva on tietää: hän asuvi siinä! Minkä rangaistuksen se sietää, ken sitoi itseensä sielun, mi niin oli puhdas ja tahraton.

"Gösta", sanoo Anna leikillisesti, vaikka tuska kuristaa hänen kurkkuaan, "sinusta sanotaan, että olet elänyt useampia runoja kuin toiset ovat kirjoittaneet, vaikk'eivät olisi elämässään muuta tehneetkään, mutta tiedätkös: sinun on parasta runoilla omalla tavallasi. Tuo oli yötyötä, tiedätkös."

"Et ole lempeä, Anna."

"Tulla lukemaan tuollaista, kuolemasta ja surkeudesta, — ettet häpeä!"

Gösta ei kuule enää häntä. Hänen silmänsä ovat suunnatut nuoreen kreivittäreen. Kreivitär istuu aivan jäykkänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Göstasta hän näyttää kuin pyörtyvän.

Mutta sanomattoman työläästi saa kreivitär sanan huuliltaan.

"Menkää!" hän sanoo.

"Kuka, menkää? Pitääkö minun mennä?"

"Papin pitää mennä", änkyttää kreivitär.

"Elisabet, ole toki vaiti!"

"Juoppo pappi saa mennä ulos huoneestani!"

"Anna, Anna", kysyy Gösta, "mitä hän tarkoittaa?"

"Parasta on sinun mennä, Gösta."

"Miksi minun pitää mennä? Mitä tämä merkitsee?"

"Anna", sanoo kreivitär Elisabet, "sano hänelle, sano hänelle…!"

"En, sano itse, kreivitär!"

Kreivitär puree hampaansa yhteen ja masentaa liikutuksensa.

"Herra Berling", hän sanoo ja astuu hänen eteensä, "teillä on merkillinen kyky saada ihmiset unohtamaan, kuka olette. Minä en ole tiennyt sitä ennen kuin tänään. Olen juuri kuullut kertomuksen Ebba Dohnan kuolemasta ja saanut samalla tietää, että tieto, että hän rakasti arvotonta, tappoi hänet. Teidän runonne on selittänyt minulle, että se mies olette te. En voi ymmärtää, miten kukaan sellaisen jälkeen, kuin te olette elänyt, voi olla kunniallisen naisen seurassa. Minä en voi sitä ymmärtää, herra Berling. Puhuinko nyt kyllin selvästi?"

"Kyllä, kreivitär. Tahdon vain sanoa yhden ainoan sanan puolustuksekseni. Olin vakuuttunut siitä, koko ajan olen ollut varma siitä, että te tiesitte kaiken minusta. En ole koskaan yrittänyt salata mitään, mutta eipä liene hauska huudella elämänsä katkerimpia onnettomuuksia turuilla ja teillä, kaikkein vähimmin itse huudella."

Hän menee.

Ja samassa painaa kreivitär Dohna kapean jalkansa pienen, sinitähtisen vuokkokimpun päälle.

"Sinä olet nyt tehnyt niinkuin minä toivoin", sanoo Anna Stjärnhök kreivittärelle kylmästi, "mutta nyt tuli myös loppu ystävyydestämme. Älä luulekaan, että minä voin antaa anteeksi sitä, että olet ollut hänelle julma. Olet ajanut hänet pois, ivannut ja haavoittanut häntä, ja minä, minä tahtoisin seurata häntä vankeuteen, häpeäpenkille, jos niin vaadittaisiin. Minä tahdon vartioida häntä, säilyttää hänet. Sinä olet tehnyt niinkuin minä tahdoin, mutta en anna sinulle koskaan anteeksi!"

"Mutta Anna, Anna!"

"Kun äsken kerroin sinulle, niin uskotko, että tein sen iloisin mielin!
Enkö ole tässä kappale kappaleelta raastanut omaa sydäntäni rinnasta?"

"Miksi sitten teit sen?"

"Miksi? Siksi, etten halunnut — etten halunnut, että hänestä tulee vihityn vaimon rakastaja…"

Kolmastoista luku

MAMSELLI MARIE

Hiljaa, ihan hiljaa!

Pääni ympärillä surisee. Kai se on kimalainen, joka tulla pörisee. Ei, hiljaa nyt! Ah, millaista tuoksua! Niin totta kuin olen tässä, eikö se ole koimarunan ja lavendelin ja tuomen ja sireenin ja valkonarsissien tuoksua. Ihanaa on tuntea sellaista harmaana syysiltana, keskellä kaupunkia. Kun vain etsinkin ajatuksiini tuon pienen, siunatun maakaistaleen, heti alkaa ympärilläni surista ja lennellä, ja siirryn aivan huomaamattani pieneen, nelisnurkkaiseen ruususarkaan, joka on täynnä kukkia, ligusterpensaisen aidan takana. Nurkissa on sireenimajat ja niissä kaidat lautapenkit, ja kukkalavain ympärillä, jotka on järjestetty sydämien ja tähtien muotoon, kiertelevät kapeat polut, valkealla merihiekalla ripotetut. Kolmelta puolen ympäröi ruususarkaa metsä. Pihlaja ja tuomi, nuo puolisivistyneet ja kauniskukkaiset, seisovat likinnä ja yhdistävät tuoksunsa sireenien lemuun. Niiden takana kohoaa muutamia koivusikermiä, ja sitten alkaa kuusimetsä, oikea metsä, hiljainen ja tumma ja partainen ja pistävä.

Ja neljännellä puolella on pieni, harmaa tupa.

Se ruususarka, jota minä nyt ajattelen, oli kuusikymmentä vuotta sitten Svartsjössä Moreuksen vanhalla rouvalla, hänellä, joka elätti itseään tikkaamalla peitteitä talonpojille ja valmistamalla ruokaa heidän pitoihinsa.

Rakkaat ystävät! Kaikesta hyvästä, jota teille toivon, mainitsen ensiksi tikkauspuut ja ruususaran. Suuret, huojuvat, vanhanaikaiset tikkauspuut, joissa on somat linkut ja kuluneet rissat, minä toivon teille, sellaiset, joiden ympärillä viisi, kuusi henkeä voi yhtaikaa työskennellä, joiden ääressä ommellaan kilpaa ja koetellaan, kuka saa kauniimmat pisteet nurealle puolelle; joiden ääressä syödään omenapaistikkaita ja rupatellaan ja "matkustetaan Grönlantiin" ja "kätketään sormusta", ja nauretaan niin, että oravat metsässä nakkelevat kuperkeikkaa pelästyksestä. Tikkauspuut talveksi, rakkaat ystävät, ja ruususarka kesäksi! Ei puutarhaa, johon uppoaa rahaa enemmän kuin huvi kannattaa, ei, vaan ruususarka, kuten ennen maailmassa sanottiin. Sellainen pitää teillä olla, sellainen jota voitte hoidella omin käsin. Pienoisten orjanruusupensaiden tulee siellä rehottaa pienten maakumpareiden huipulla, ja lemmikkirivin kierrellä niiden juurella; suuri, lehahtava unikko, joka kylvää itse itsensä, leviää siellä kaikkialle, sekä ruohoreunustalle että hiekkakäytävälle, ja siellä pitää olla ruskeaksi kulottunut turvesohva, jossa kasvaa akilleioja ja keisarinkruunuja, sekä istuimella että selkänojalla.

Vanhalla Moreuksen rouvalla oli ennen aikaan paljon hyvää. Hänellä oli kolme iloista ja ahkeraa tytärtä sekä pieni tupa tienposkessa. Hänellä oli kirstunpohjalla säästöjä, hänellä oli jäykkiä silkkisaaleja, suoraselkäisiä nojatuoleja ja tietoja monenlaisista asioista, mitkä ovat tarpeellisia tietää sellaisen, jonka itse täytyy hankkia leipänsä.

Mutta parhainta olivat hänen tikkauspuunsa, jotka tuottivat hänelle työtä läpi vuoden, ja ruususarka, joka antoi hänelle iloa koko kesän ajan.

Ja nyt on kerrottava, että Moreuksen rouvan pienessä tuvassa eleli vuokralainen, pieni kuiva mamselli, nelikymmenvuotias, joka asui ullakkokamarissa. Mamselli Mariella, joksi häntä aina sanottiin, oli omat käsityksensä monista asioista, kuten usein on sellaisella ihmisellä, joka oleksii paljon yksinään ja antaa ajatuksensa pyöriskellä havaitsemissaan asioissa.

Mamselli Marie uskoi, että rakkaus on kaiken pahan alku tässä matoisessa maailmassa.

Joka ilta hän ennen nukkumistaan pani kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Luettuaan "Isä meidän" ja "Herra siunatkoon meitä", hän päätti aina rukouksensa pyytämällä Jumalaa varjelemaan häntä rakkaudesta.

"Siitä vasta viheliäisyyttä koituisi", hän sanoi. "Minä olen vanha ja ruma ja köyhä. Ei, kunpa vain säästyisin rakastumasta!"

Hän istui päivät päästään Moreuksen rouvan pienessä yliskamarissa ja koukkusi ikkunaverhoja ja suomusvirkkauksia. Ne hän sitten myi emännille ja herrasväelle. Hän koukkusi sillä tavoin itselleen tupaa.

Sillä pieni tupa, töyrylle vastapäätä Svartsjön kirkkoa, hänen piti saada, tupa, joka olisi niin korkealla paikalla, että sieltä voi nähdä mukavasti kauas; se oli hänen unelmansa. Mutta rakkaudesta hän ei tahtonut kuulla puhuttavan.

Kun hän kesäiltoina kuuli viulun soivan tienhaarassa, missä peluri istui veräjälaudalla ja nuori väki hölkkäsi polkkaa niin että tanner pölisi, silloin hän kaarsi pitkät matkat metsän kautta päästäkseen kuulemasta ja näkemästä moista.

Toisena joulupäivänä, kun maalaismorsiamia tuli viisin ja kuusin Moreuksen rouvan ja hänen tyttäriensä luo puetuttamaan itseään; jolloin heidät koristettiin myrttiseppeleillä ja korkeilla silkkisillä ja lasihelmisillä kruunuilla ja koreilla silkkivöillä, pantiin rintaan kotitekoiset ruusunkimput ja hame reunustettiin taftikankaisilla kiehkuroilla, silloin hän pysyi itsepintaisesti huoneessaan päästäkseen näkemästä, miten toisia hepenöitiin rakkauden kunniaksi.

Kun Moreuksen tytöt istuivat talvi-iltoina tikkauspuiden ääressä ja suuri, porstuan vasemmalla puolella oleva huone säteili kodikkuutta, kun lasiomenat heiluivat ja hikoilivat uunin luona tulen loimuun ripustettuina, kun kaunis Gösta Berling tai kiltti Ferdinand, jotka olivat tulleet vieraisille, aina kepposiin valmiina nykäsivät tytöiltä rihman neulansilmästä tahi narrasivat heidät ompelemaan vääriä pistoksia; ja kun huone raikui iloa ja remua ja kuhertelua ja kädet puristelivat toisiaan tikkauspuiden alla, silloin kääri mamselli Marie ärtyneenä neuleensa kokoon ja meni tiehensä, sillä hän vihasi rakkautta ja rakkauden teitä.

Mutta rakkauden ilkiteot hän tunsi, ja niistä hän tiesi kertoella. Hän ihmetteli, että rakkaus vielä tohti näyttäytyä maan päällä, ettei sitä karkottanut täältä hyljättyjen valitus ja niiden kiroukset, jotka se oli tehnyt rikollisiksi, eikä niiden vaikerrukset, jotka se oli kytkenyt vihattaviin kahleihin. Hän ihmetteli, miten sen siivet saattoivat kantaa niin vapaasti ja keveästi, miten se ei tuskan ja häpeän painamana jo uponnut nimettömiin syvyyksiin.

Ei, nuori hän oli ollut kuten kaikki muutkin, mutta rakkautta hän ei ollut koskaan maistanut. Koskaan hän ei ollut antanut houkutella itseään tanssiin ja hyväilyihin. Hänen äitinsä kitara riippui pölyisenä ja kielettömänä ullakolla. Koskaan hän ei ollut näpännyt sitä vienoon lemmenvirteen.

Hänen äitinsä ruusupuut kasvoivat hänen ikkunallaan. Hän antoi niille nipin napin vettä. Hän ei rakastanut kukkia, noita lemmen lapsia. Niiden lehdet riippuivat tomuisina. Hämähäkit keikkuivat oksien välissä, ja nuput eivät koskaan puhjenneet.

Ja Moreuksen rouvan ruususaralle, jossa perhot liehuivat ja linnut lauloivat, jossa tuoksuvat kukkaset lähettivät lemmenviestejä lentäville mehiläisille, jossa kaikki puhui tuosta vihattavasta, sinne hän harvoin pisti jalkansa.

Tulipa sitten aika, jolloin Svartsjön kunta panetti urut kirkkoonsa. Se oli sen vuoden edellisenä kesänä, jolloin valta oli kavaljeerien käsissä. Paikkakunnalle tuli nuori urkujenrakentaja. Ja hänkin tuli rouva Moreukselle asumaan, ja hänet sijoitettiin toiseen pieneen ullakkokamariin.

Ja sitten hän asetti paikoilleen nuo urut, joilla on niin ihmeelliset äänet, joiden hirmuinen pasuuna tuon tuostakin vongahtaa keskellä rauhallista virttä — kuka ties miksi ja miten — ja pelästyttää lapset joulukirkossa itkemään.

Oliko nuori urkujenrakentaja alallaan mestari, sitä epäiltäköön kernaasti. Mutta iloinen velikulta hän oli ainainen päivänpaiste silmissään. Hän puheli aina ystävällisesti kaikille, rikkaalle ja köyhälle, vanhalle ja nuorelle. Hänestä tuli pian talonväkensä hyvä ystävä, ah, enemmän kuin ystävä.

Kun hän iltaisin tuli kotiin työstä, hän piteli Moreuksen rouvan lankavyyhteä ja aherteli nuorten tyttöjen apuna ruususaralla. Hän lausuili "Axelia" ja lauloi "Frithiofia". Hän poimi maasta mamselli Marien lankakerän, pudottipa tämä sen miten usein tahansa, ja korjasi vielä hänen pöytäkellonsakin käymään.

Hän ei hellittänyt yksissäkään tanssiaisissa ennen kuin oli tanssittanut kaikki naiset, vanhimmasta rouvasta nuorimpaan tyttöseen, ja jos vastoinkäyminen häntä kohtasi, hän istahti heti ensiksi näkemänsä naisen viereen, olipa tämä kuka tahansa, ja teki hänestä uskottunsa. Niin, hän oli sellainen mies, joita naiset luovat unelmissaan! Älköön hänestä sanottako, että hän puhui kenenkään kanssa rakkaudesta. Mutta kun hän oli vain pari viikkoa asunut Moreuksen rouvan ullakkokamarissa, olivat kaikki tytöt rakastuneet häneen, ja mamselli Marie parka tiesi, hänkin, rukoilleensa turhaan.

Ne olivat surun päiviä ja riemun päiviä. Kyynelet tippuivat tikattavalle kankaalle ja huuhtoivat liituviivat pois. Iltaisin istui tavallisesti joku kalpea uneksijatar sireenimajassa, ja mamselli Marien pienessä ullakkokamarissa näppäiltiin äskenviritettyä kitaraa vienoihin lemmen virsiin, joita hän oli oppinut äidiltään.

Nuori urkujenrakentaja heippaili talossa yhtä suruttomana ja iloisena kuin ennenkin ja siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuneille naisille, jotka kiistelivät hänestä kun hän oli poissa kotoa työssään. Ja viimein tuli päivä, jolloin hänen oli matkustettava pois.

Kyytihevonen seisoi kuistin edessä. Matkalaukku oli köytetty kärryjen takalautaan, ja nuori mies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva Moreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli heitä poskelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen oli pakko lähteä, sillä hänen kesänsä oli ollut päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa tuvassa. Viimein hän alkoi katsella, missä mamselli Marie oli.

Silloin mamselli tulikin alas vinnin kapeita portaita, parhaassa asussaan. Kitara riippui hänen kaulassaan leveässä, viheriässä silkkinauhassa, ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna olivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi nuoren miehen eteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi:

"Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
Ole, rakkahin, murheita vailla!
Äl' unhoita armasta tuttavaas,
joka huokaa Vermlannin mailla!"

Sitten hän pisti kukat hänen napinläpeensä ja suuteli häntä suoraan suulle. Ja niin: sitten hän katosi taas ullakolle, tuo vanha ilmestys.

Rakkaus oli kostanut hänelle ja tehnyt hänestä yleisen naurun kohteen. Mutta hän ei moittinut enää koskaan rakkautta. Hän ei heittänyt enää koskaan kitaraa joutilaaksi eikä unohtanut koskaan vaalia äitinsä ruusupuita.

* * * * *

Aika vieri. Ekebyn majurinrouva karkotettiin talostaan, kavaljeerit pääsivät valtaan, ja tapahtui sitten, niinkuin taannoin on tarinoitu, että Gösta Berling eräänä sunnuntai-iltana luki nuorelle Borgin kreivittärelle runon, jonka jälkeen kreivitär kielsi häntä näyttäytymästä kodissaan.

Kerrotaan, että kun Gösta sinä iltana talosta lähtiessään sulki eteisen oven, niin hän näki pari kolme rekeä tulevan Borgin pihaan. Hän katsahti pientä naista, joka istui etumaisessa reessä. Jos hän jo ennestäänkin oli synkkä, niin vielä synkemmäksi hän tämän nähdessään tuli. Hän kiiruhti pois, ettei häntä tunnettaisi, mutta onnettomuuden aavistus täytti hänen mielensä. Olivatko juuri nuo äskeiset puheet mananneet tänne tämän naisen? Ei onnettomuus mene ilman toista onnettomuutta.

Mutta palvelijat kiiruhtivat ulos, rekipeitot päästettiin, vällyt leväytettiin auki. Ken oli tuo tulija? Kuka oli tuo pieni nainen, joka nyt nousi seisomaan reessä? Ah, se on todellakin itse Märta Dohna, tuo kuuluisa kreivitär!

Hän oli naisista hupaisin ja huimamielisin. Maailman ilo oli nostanut hänet valtaistuimelleen ja kruunannut hänet kuningattarekseen. Leikit ja sulohymyt olivat hänen alamaisiaan. Soitto ja tanssi ja seikkailu olivat sattuneet hänen osakseen silloin, kun elämän arpaa heitettiin.

Hän oli nyt jo melkein viisissäkymmenissä, mutta hän oli niitä viisaita, jotka eivät laske vuosien lukua. "Se, jonka jalka ei nouse tanssiin tai suu sula hymyyn", hän sanoi, "on vanha. Se tuntee vuosien kamalan painon, mutta en minä."

Ilolla ei suinkaan ollut vakaata valtaistuinta hänen nuoruutensa päivinä, mutta vaihtelu ja epävarmuus lisäsivät vain elämän suloisuutta. Ilon perhossiipinen majesteetti piti yhtenä päivänä kahvikekkerit hovinaisten saleissa Tukholman linnassa ja tanssi huomispäivänä hännystakissa ja pahkasauva kourassa Pariisissa. Se käväisi Napoleonin kenttäleirissä, se matkasi Nelsonin laivastossa sinisellä Välimerellä, se käväisi Wienin kongressissa, se uskalsi Brysseliin tanssiaisiin erään kuuluisan taistelun edellisenä yönä.

Ja missä ikinä ilo oleksi, siellä oli Märta Dohna, hänen valiokuningattarensa. Soitellen, tanssien, ilveillen samosi kreivitär Märta ympäri maailmaa. Mitä ei hän olisi nähnyt, mitä elänyt? Hän oli tanssinut kumoon valtaistuimia, pelannut écartéta[10] ruhtinaskunnista, sytytellyt pilahuulin hävittäviä sotia! Hilpeyttä ja hullutusta oli hänen elämänsä ollut ja oli edelleen oleva. Ei ollut hänen ruumiinsa liian vanha tanssimaan, ei hänen sydämensä liian vanha lempimään. Milloin hän väsyisi naamiaisiin ja huvinäytelmiin, hupaisiin tarinoihin ja kaihoisiin lauluihin?

Kun ilo joskus jäi kodittomaksi maailmassa, joka oli muuttunut sotatantereeksi, se vetäytyi pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa vanhaan kreivinhoviin Lövenin pitkän järven rannalle. Samoin matkasi kreivitärkin sinne silloin, kun ruhtinaat ja hovit kävivät hänestä pyhän allianssin aikana liian synkiksi. Tällaisella käynnillä hän oli nähnyt hyväksi ottaa Gösta Berlingin kotiopettajaksi pojalleen. Kreivitär viihtyi kyllä täällä pohjoisessa. Missään ei ilolla ollut ihanampaa valtakuntaa. Siellä oli laulua ja soittoa, seikkailunhaluisia miehiä ja kauniita, iloisia naisia. Siellä siltä ei puuttunut pitoja ja tanssiaisia, ei venematkoja kuutamoisilla järvillä, ei rekiretkiä halki tummain metsäin, ei myöskään sydäntä järisyttäviä tapahtumia ja rakkauden tuskaa ja vaivaa.

Mutta tyttärensä kuoltua oli kreivitär lakannut käymästä Borgissa. Hän ei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Nyt hän tuli katsomaan, jaksoiko hänen miniänsä elää kuusikkojen, karhujen ja lumikinosten keskellä. Hänestä oli hänen velvollisuutensa mennä katsomaan, eikö tuhma Henrik ollut jo kiduttanut kuivuudellaan nuorta kreivitärtä kuoliaaksi. Nyt hän tahtoi tulla kotirauhan laupiaaksi enkeliksi. Päivänpaiste ja onni oli tuotu mukaan ladottuina hänen neljäänkymmeneen nahkaiseen matkalaukkuunsa, hupi oli hänen kamarineitsyensä, pila hänen kuskinsa, leikki hänen seuranaisensa.

Ja kun hän juoksi ylös portaita, otettiin hänet avosylin vastaan. Hänen entinen huoneensa alakerrassa odotti häntä. Hänen palvelijansa, seuranaisensa ja kamarineitsyensä, hänen neljäkymmentä nahkaista matkalaukkuaan, hänen kolmekymmentä hatturasiaansa, hänen toalettivehkeensä, monet saalinsa ja turkkinsa, kaikki ne saatiin vähitellen huoneeseen. Siitäkös riitti touhua ja hälinää! Ovet paukkuivat ja portaissa juostiin. Kyllä näki, että kreivitär Märta oli tullut.

* * * * *

Oli kerran keväinen ilta, oikein kaunis ilta, vaikkei vielä ollut kuin huhtikuu parhaillaan, eikä jää ollut vielä lähtenyt. Mamselli Marie oli avannut ikkunansa. Hän istui huoneessaan, näppäili kitaraansa ja lauloi.

Hän oli niin kiintynyt kitaraansa ja muistoihinsa, ettei huomannut, että vaunut vierivät tiellä ja pysähtyivät tuvan eteen. Vaunuissa istui kreivitär Märta, ja hänestä oli aika hauskaa nähdä, kuinka mamselli Marie istui ikkunassaan, kitaranauha kaulassa ja silmät käännettyinä taivasta kohti, ja lauloi vanhoja, kuluneita rakkauslauluja.

Viimein laskeusi kreivitär vaunuista ja meni tupaan, jossa nuo kiltit tytöt istuivat peitettä tikkaamassa. Hän ei ollut koskaan ollut kopea: vallankumouksen tuuli oli puhaltanut häneen ja täyttänyt hänen keuhkonsa raikkaalla ilmalla.

Hän ei voinut sille mitään, että oli kreivitär, oli hänen tapanaan sanoa; mutta joka tapauksessa hän aikoi elää sellaista elämää, joka häntä miellytti. Hänellä oli yhtä hauska talonpoikaishäissä kuin hovitanssiaisissa. Hän näytteli hovinäytelmiä piioilleen, kun ei muita katselijoita ollut saapuvilla, ja toi tullessaan riemua seuraan, mihin kulloinkin ilmestyi pienine somine kasvoineen ja kuohuvine elämäntunteineen.

Hän tilasi peitteitä Moreuksen rouvalta ja kehui tyttäriä. Hän katseli ruususarkaa ja kertoi matkaseikkailujaan. Hänellä oli aina seikkailuja, tällä kreivittärellä. Ja viimein hän tohti nousta ullakon portaille, jotka olivat pelottavan jyrkät ja kaidat, ja meni mamselli Marien luo hänen päätykamariinsa.

Siellä hän väläytteli mustia silmiään tuon yksinäisen pikku olennon edessä ja antoi sulosointuisen äänensä hyväillä tämän korvia.

Hän osti Marielta uutimia. Hän ei voinut elää Borgissa, jollei hänen kaikissa ikkunoissaan ollut suomussilmäisiä verhoja ja joka pöydällä mamselli Marien virkkaamaa liinaa.

Hän lainasi sitten hänen kitaraansa ja lauloi hänelle riemusta ja rakkaudesta. Ja hän kertoi hänelle juttuja, ja mamselli Marie huomasi ennen pitkää liitävänsä keskellä hauskaa, humuavaa maailmaa. Ja kreivittären nauru oli sellaista musiikkia, että kohmettuneet lintuset ruususaralla alkoivat sen kuullessaan laulaa, ja hänen kasvonsa, jotka tuskin enää olivat kauniit — sillä ihomaali oli turmellut hipiän, ja suupielissä oli aistillisuuden piirteitä — näyttivät mamselli Mariesta niin kauniilta, että hän ihmetteli, kuinka pikku peili hennoo ne jälleen kadottaa, saatuaan ne kerran kiiltävälle pinnalleen vangituiksi.

Lähtiessään hän suuteli mamselli Marieta ja pyysi tätä käymään
Borgissa.

Mamselli Marien sydän oli autio kuin pikku pääskysten pesä joulunaikaan. Hän oli vapaa, mutta hän halusi kahleita kuin vanhuuden päivillä vapaaksi päästetty orja.

Nyt koittivat taaskin riemun päivät ja surun päivät mamselli Marielle; mutta ei pitkät, ainoastaan kahdeksan lyhyttä päivää.

Kreivitär nouti hänet vähän väliä Borgiin. Hän näytteli hänelle huvinäytelmiään ja kertoi kosijoistaan, ja mamselli Marie nauroi niin, ettei siten ollut ikänään nauranut. Heistä tuli iki-hyvät ystävät. Kreivitär sai pian tietää kaikki nuoresta urkujenrakentajasta ja jäähyväisistä. Ja hämärissä hän antoi mamselli Marien istua sinisen pikku kabinetin ikkunakomerossa. Ja hän pujotti kitarannauhan hänen kaulaansa ja sai hänet laulamaan lemmenlauluja. Sitten istui kreivitär katsellen, miten ikäneidon kuiva, laiha vartalo ja pieni, ruma pää kuvastuivat punaista iltavalaistusta vasten, ja hän sanoi, että mamselliraukka muistuttaa riutuvaa linnanneitoa. Mutta jokainen laulu tarinoi hellistä paimenista ja julmista paimentytöistä, ja mamselli Marien ääni oli kovin ohut ja kovin kimeä, ja voi hyvin ymmärtää, että kreivitär iloitsi sellaisesta ilveilystä.

Ja sitten hommattiin Borgiin kemut, kuten luonnollista, koska kerran kreivin äiti oli tullut kotiin. Ja oli hauskaa kuten tavallisesti. Vierasjoukko ei ollut kuitenkaan suuri. Sinne oli kutsuttu ainoastaan oman pitäjän väkeä.

Ruokasali oli alakerrassa, ja illallisen jälkeen sattui, etteivät vieraat nousseet yläkertaan, vaan jäivät alas kreivitär Märtan huoneisiin, jotka olivat ruokasalin takana. Ja kreivitär sai käsiinsä mamselli Marien kitaran ja alkoi laulaa vieraille. Hän oli hupainen nainen, tuo kreivitär, ja osasi matkia ketä tahansa. Nyt hänen päähänsä pälkähti matkia mamselli Marieta. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja alkoi ohuella, kimakalla lapsenäänellä laulaa.

"Älkäähän, kreivitär!" rukoili Marie.

Mutta kreivittärellä oli hauskaa, ja vieraat eivät voineet olla nauramatta, niin surkeata kuin se olikin mamselli Marien kannalta.

Kreivitär otti käsityölippaasta kourallisen kuihtuneita ruusunlehtiä, astui traagillisin elein mamselli Marien luo ja lauloi syvästi liikuttuneella äänellä:

"Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
Ole, rakkahin, murheita vailla!
Äl' unhoita armasta tuttavaas,
joka huokaa Vermlannin mailla!"

Sitten hän ripotteli ruusunlehdet hänen päähänsä. Ihmiset nauroivat; mutta mamselli Marie raivostui. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä kreivittäreltä silmät päästä.

"Sinä olet huono nainen, Märta Dohna", hän sanoi. "Kenenkään kunniallisen naisen ei sopisi seurustella sinun kanssasi."

Kreivitär Märta suuttui nyt hänkin.

"Ulos, mamselli!" hän sanoi. "Olen kyllästynyt hupsutuksiisi."

"Kyllä minä menenkin", sanoi mamselli Marie, "mutta ensin minun pitää saada maksu liinoista ja uutimista, jotka olet tänne ripustellut."

"Vanhoista rääsyistä!" huusi kreivitär. "Tahtooko hän maksua sellaisista rääsyistä? Ota ja vie ne! En tahdo nähdä niitä enää silmissäni! Ota heti ja vie!"

Sitten nakkaa kreivitär hänelle liinat ja repii alas uutimet, sillä nyt hän on raivon vallassa.

Seuraavana päivänä pyysi nuori kreivitär anoppiaan sopimaan mamselli Marien kanssa; mutta kreivitär ei tahtonut. Hän oli kyllästynyt mamselliin.

Elisabet kreivitär lähti silloin itse ja osti mamselli Marielta koko uudinvaraston ja koristi niillä kaikki yläkerran ikkunat. Niin mamselli Marie tyytyi ja sai hyvityksen.

Kreivitär Märta laski sitten monta kertaa leikkiä miniänsä mieltymyksestä suomusneuleihin. Hän osasi myös kätkeä vihansa — säilyttää sitä tuoreena ja uutena vuosikausia. Hän oli varsin lahjakas nainen.