HERRA JA PYHÄ PIETARI.
Se oli siihen aikaan, jolloin Herra ja Pyhä Pietari juuri olivat saapuneet Paratiisiin, vaellettuaan maan päällä puutetta kärsien monta murheen vuotta.
Sen arvaa, että se oli ilo Pyhälle Pietarille. Sen arvaa, että toista oli istua paratiisin vuorella ja katsella alas maailmaan kuin kerjäläisenä vaeltaa ovelta ovelle. Toista oli kävellä maan päällä, jossa ei ollut tietoa, saisiko kattoa päänsä päälle myrskyisenä yönä vai olisiko pakotettu kuleksimaan ulkona tiellä pakkasessa ja pimeässä.
Voipi ajatella, miten iloista mahtoi ollakaan vihdoin saapua oikeaan paikkaan semmoisen matkan jälkeen. Pyhä Pietari ei näet suinkaan aina voinut olla varma siitä, että kaikki loppuisi hyvin. Ei hän voinut sille mitään, että väliin oli tullut epäilleeksi ja olleeksi levoton, sillä olihan Pietariparan oikeastaan vaikeata ymmärtää, mitä se hyödytti, että he näin puutetta näkivät, jos Herra kerran oli koko maailman herra.
Ja nyt ei enää milloinkaan ikävä häntä kaiveleisi. Sen uskoo, että hän oli siitä iloinen.
Nyt häntä oikein nauratti koko tuo kurjuus, jota hän ja Herra olivat saaneet kärsiä ja mitenkä vähään he olivat saaneet tyytyä.
Kerran kun hänestä elämä jo oli alkanut tuntua niin mahdottomalta, ett'ei hän sitä enää voisi kestää kauvempaa, oli Herra ottanut hänet kanssaan ja alkanut vaeltaa ylös korkealle vuorelle, sanomatta hänelle, mitä heillä oli siellä ylhäällä tekemistä.
He olivat kulkeneet ohi kaupunkien, jotka olivat vuoren juurella, ja linnojen, joita oli ylempänä. He olivat sivuuttaneet talonpoikaistalot ja tunturimajat, ja he olivat jättäneet taaksensa viimeisen halonhakkaajan kiviluolan.
He olivat viimeinkin tulleet sinne, jossa vuori seisoi paljaana ilman kasveja ja puita, ja jonne eräs erakko oli rakentanut majansa voidakseen auttaa hätääntyneitä matkustajia.
Sitten olivat he kulkeneet lumikenttien yli, jossa murmelieläimet nukkuvat, ja saapuneet villien läjiintyneiden jääröykkiöiden luo, joita oli syrjällään ja kallellaan, ja joiden ylitse tuskin kalliovuohi pääsi kulkemaan.
Sieltä ylhäältä oli Herra löytänyt pienen, punarintaisen linnun, joka oli maannut kuoliaaksi paleltuneena jäällä, ja hän oli ottanut pienen punatulkun käteensä ja pistänyt poveensa. Ja Pyhä Pietari muisteli tuumineensa, olisikohan tuo lintu tuleva heidän päivällisruuakseen.
He olivat kulkeneet pitkän aikaa liukkailla jääkappaleilla, ja Pyhästä Pietarista oli tuntunut, ett'ei hän milloinkaan ole ollut näin lähellä kuolemanvaltakuntaa, sillä kalmankylmä tuuli ja kuoleman pimeä sumu ympäröi heitä, ja mikäli hän muisti, ei siellä ollut enään mitään elävää. Ja kuitenkaan eivät he olleet päässeet pitemmälle kuin vuoren keskikohdalle.
Silloin oli hän pyytänyt Herralta että hän saisi kääntyä takaisin.
"Ei vielä", sanoi Herra, "sillä minä tahdon näyttää sinulle jotakin, joka antaa sinulle rohkeutta kantamaan kaikki surut."
Senvuoksi olivat he kulkeneet eteenpäin halki sumun ja pakkasen, kunnes saapuivat äärettömän korkean muurin luo, joka esti heitä kulkemasta etemmäksi.
"Tämä muuri kiertää koko vuoren", sanoi Herra "ja sinä et voi mistään astua sen ylitse. Ei myöskään kukaan ihminen pääse näkemään mitään siitä, mitä sen takana on, sillä tästä paratiisi alkaa, ja tuolla pitkin vuoren rinnettä ylöspäin asuvat autuaat vainajat."
Mutta Pyhä Pietari näytti kuitenkin epäilevän. "Tuolla sisällä ei ole pimeyttä, eikä pakkasta niinkuin täällä", sanoi Herra, "vaan on siellä viheriä kesä ja kirkas aurinkojen ja tähtien paiste."
Mutta Pyhä Pietari ei voinut saada itseään uskomaan häntä.
Silloin otti Herra pienen linnun, jonka hän vähää ennen oli löytänyt jääkentältä ja hän notkistui taaksepäin ja heitti sen muurin yli, niin että se putosi alas paratiisiin.
Ja heti senjälkeen kuuli Pyhä Pietari riemuitsevan iloisen viserryksen ja tunsi punatulkun laulun ja hämmästyi suuresti.
Hän kääntyi Herran puoleen ja sanoi: "Menkäämme takaisin maailmaan ja kärsikäämme kaikki, mikä on kärsittävää, sillä nyt näen minä, että sinä puhut totta, ja että on paikka, jossa elämä voittaa kuoleman."
Ja he olivat astuneet alas vuorelta ja alkaneet vaelluksensa uudelleen.
Sitten ei Pyhä Pietari ollut nähnyt paratiisista pitkiin vuosiin muuta kuin tämän, oli vaan kulkenut ja ikävöinyt muurin takaiseen maahan. Ja nyt hän oli vihdoinkin siellä, eikä tarvinnut hänen enää ikävöidä. Nyt sai hän päivät pitkät ammentaa täysin käsin iloa ijäti pulppuavista lähteistä.
Mutta Pyhä Pietari oli ollut tuskin neljätoista päivää paratiisissa, kun tapahtui, että enkeli tuli Herran luokse, hänen siellä istuessaan tuolillaan, kumarsi hänelle seitsemän kertaa ja sanoi hänelle, että suuri onnettomuus oli tainnut kohdata Pyhää Pietaria. Hän ei tahtonut syödä eikä juoda, ja hänen silmänsä olivat punareunaiset niinkuin hän olisi ollut nukkumatta yökausia.
Heti tämän kuullessaan, Herra nousi ja lähti etsimään Pyhää Pietaria.
Hän löysi hänet paratiisin syrjäisimmästä paikasta. Pyhä Pietari makasi maassa, niinkuin olisi hän ollut liian heikko pystyssä pysymään, ja hän oli repinyt vaatteensa ja heittänyt tuhkaa hiuksiinsa.
Kun Herra näki hänet niin murheellisena, istuutui hän maahan hänen viereensä ja puhui hänelle aivan niin kuin hän olisi tehnyt, jos he vielä olisivat vaeltaneet tämän maailman kurjuudessa.
"Mikä sinut noin surulliseksi on saattanut, Pyhä Pietari?" sanoi
Herra.
Mutta niin voimakas oli Pyhän Pietarin suru, ett'ei hän voinut mitään vastata.
"Mikä sinut noin surulliseksi on saattanut Pyhä Pietari?" kysyi Herra uudelleen.
Kun Herra uudisti kysymyksen, otti Pyhä Pietari kultakruunun päästään ja viskasi sen Herran jalkoihin, ikäänkuin sanoakseen, ett'ei hän tahtonut olla vähääkään osallisena hänen kunniastansa ja ihanuuksistaan.
Mutta Herra ymmärsi kyllä, että Pyhä Pietari oli niin epätoivoinen, ett'ei hän tiennyt mitä teki, eikä vihastunut hänelle.
"Voisit viimeinkin sanoa minulle, mikä sinua vaivaa", sanoi hän yhtä lempeästi kuin ennenkin ja vieläkin suurempi oli rakkaus hänen äänessään.
Mutta nyt hypähti Pyhä Pietari ylös, ja silloin näki Herra, että hän ei ollut ainoastaan surullinen, vaan myöskin vihastunut. Hän tuli Herraa vastaan nyrkkiä puiden ja silmät säihkyvinä.
"Nyt tahdon päästä vapaaksi sinun palveluksestasi", sanoi Pyhä
Pietari. "Minä en voi viipyä enään päivääkään paratiisissa."
Ja Herra koetti rauhoittaa häntä, niinkuin hän oli saanut tehdä monta kertaa ennenkin, kun Pyhä Pietari oli kiivastunut.
"Sinä kyllä saat lähteä", sanoi hän, "mutta ensiksi täytyy sinun sanoa minulle, mikä sinua suututtaa."
"Minä voin sen sanoa sinulle, että odotin itselleni parempaa palkintoa, kun molemmat kärsimme kaikenlaista kurjuutta alhaalla maan päällä", sanoi Pyhä Pietari.
Herra näki, että katkeruus oli täyttänyt Pyhän Pietarin mielen, eikä hän tuntenut yhtään vihaa häntä kohtaan.
"Minä sanon sinulle, että sinä olet vapaa menemään minne tahdot", sanoi hän, "kunhan vaan annat minun tietää, mikä sinua surettaa."
Silloin viimeinkin kertoi Pyhä Pietari, miksi hän oli onneton.
"Minulla on vanha äiti", sanoi hän, "ja hän kuoli pari päivää sitten."
"Nyt tiedän, mikä sinua vaivaa", sanoi Herra. "Sinä kärsit senvuoksi, ett'ei äitisi ole tullut tänne paratiisiin."
"Niin on", sanoi Pyhä Pietari ja samalla valtasi hänet suru, niin että hän alkoi nyyhkiä ja voivotella.
"Minun mielestäni olisin kuitenkin ansainnut sen, että hän olisi saanut tulla tänne", sanoi hän.
Mutta kun nyt Herra sai tietää syyn Pyhän Pietarin suruun, tuli hän vuoroonsa murheelliseksi. Sillä Pyhän Pietarin äiti ei ollut semmoinen, että hän olisi voinut taivaan valtakuntaan sisälle tulla. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut muuta kuin rahojen kokoomista ja köyhille, jotka pysähtyivät hänen ovensa eteen, ei hän ollut antanut penniäkään eikä edes leivänpalaista. Ja nyt oli Herrasta sääli sanoa Pyhälle Pietarille, että hänen äitinsä oli ollut niin saita, ett'ei hän voinut tulla osalliseksi autuudesta.
"Pyhä Pietari", sanoi hän, "mistä niin varmaan tiedät, että äitisi viihtyisi meidän luonamme?"
"Kas, sen sanot sinä vaan sen vuoksi, ett'ei sinun tarvitseisi kuulla rukoustani", sanoi Pyhä Pietari. "Kuka ei paratiisissa viihtyisi?"
"Se, joka ei tunne iloa toisten ilosta, ei voi viihtyä täällä", sanoi
Herra.
Silloin on muitakin kuin minun äitini, jotka eivät sovellu tänne, sanoi Pyhä Pietari ja Herra huomasi, että Pietari ajatteli häntä.
Ja hän tuli syvästi murheelliseksi siitä, että Pyhää Pietaria oli kohdannut niin syvä suru, ett'ei hän enään tiennyt mitä hän sanoi. Hän seisoi hetken ja odotti, että Pyhä Pietari katuisi ja ymmärtäisi, ett'ei hänen äitinsä voinut päästä paratiisiin, mutta Pyhä Pietari vaan ei antanut myöten.
Silloin kutsui Herra luokseen enkelin ja käski hänen mennä alas helvettiin ja tuoda Pyhän Pietarin äidin ylös paratiisiin.
"Anna minun sitten myöskin nähdä, mitenkä hän tuo ylös hänet", sanoi
Pyhä Pietari.
Herra otti Pyhää Pietaria kädestä ja vei hänet eräälle kalliolle, joka yhdeltä puolelta aivan äkkijyrkästi kohosi syvyydestä. Ja hän näytti Pyhälle Pietarille, ett'ei hänen tarvinnut kuin vähäsen kumartua yli kallion reunan nähdäkseen suoraan alas helvettiin.
Kun Pyhä Pietari katseli alas, ei hän aluksi voinut eroittaa sen enempää kuin jos olisi katsonut alas kaivoon. Näytti siltä kuin olisi ääretön kuilu avautunut hänen allansa.
Ensimmäinen, jonka hän voi erottaa, oli enkeli, joka jo oli suunnannut kulkunsa syvyyksiä kohti. Pyhä Pietari näki, miten enkeli kiiti alas suureen pimeyteen vähääkään pelkäämättä ja levitteli vaan vähäsen siipiään, ett'ei putoaisi liian kovasti.
Mutta kun Pyhän Pietarin silmät saivat tottuneeksi vähän paremmin, alkoi hän nähdä yhä enemmän ja enemmän. Hän näki ensiksi, että paratiisi sijaitsi vuorella, jota ympäröi avara kuilu, ja sen pohjalla oli kadotettujen olinpaikka. Hän näki, mitenkä enkeli vajoamistaan vajosi, saapumatta alas syvyyteen. Häntä kauhistutti tuo pitkä matka sinne alas.
"Kunhan hän vaan pääsisi takaisin ylös äitini kanssa", sanoi hän.
Herra vaan katseli Pyhää Pietaria pitkään ja surullisesti. "Ei ole sitä painoa, jota ei minun enkelini voisi nostaa", sanoi hän.
Niin syvä oli kuilu, ett'ei ainoakaan auringon säde voinut sinne tunkea, vaan oli siellä musta pimeys. Mutta näytti siltä kuin olisi enkeli muassaan sinne tuonut hiukan kirkkautta ja valoa, niin että Pyhän Pietarin oli mahdollista eroittaa, miltä siellä alhaalla näytti.
Se oli ääretön, musta kivierämaa, teräväkärkiset kalliot peittivät koko pohjan ja niiden välistä kuultivat mustat vetiset lätäköt. Ei näkynyt ainoatakaan viheriätä kortta, ei puuta, ei ainoata elon merkkiä.
Mutta kaikkialle noille teräville kallioille olivat kadotetut vainajat kiivenneet. Ne riippuivat kallionkielekkeillä, jonne olivat kiivenneet siinä toivossa, että pääsisivät kuilusta, ja kun he näkivät, ett'eivät mihinkään päässeet, jäivät ne sinne ylös, kivettyneinä epätoivosta.
Pyhä Pietari näki muutamien niistä istuvan ja äärettömässä ikävöimisessään ojentelevan käsivarsiaan, katse aina suunnattuna ylöspäin. Toiset olivat peittäneet silmänsä käsillään, ikäänkuin poistaakseen tuon toivottoman kauhun ympäriltään. Kaikki olivat he liikkumattomia. Jotkut makasivat vesilätäköissä aivan hiljaa, koettamattakaan niistä päästä.
Kauheinta oli, että kadotettujen luku oli niin suuri. Näytti siltä kuin kuilun pohjassa ei olisikaan muuta kuin vaan ruumiita ja päitä.
Ja Pyhän Pietarin valtasi taas uusi levottomuus. "Saatpa nähdä, niin enkelisi ei löydä häntä", sanoi hän Herralle.
Yhtä surullinen kuin äsken oli katse, jolla Herra häntä katseli. Hän kyllä tiesi, ett'ei Pyhän Pietarin tarvinnut olla levoton enkelistä.
Mutta Pyhästä Pietarista yhä näytti siltä, ett'ei enkeli voinut löytää hänen äitiänsä tuosta suuresta kadotettujen joukosta. Etsiessään äitiä, levitti enkeli siipensä ja liiteli edestakaisin syvyyden yli.
Yht'äkkiä joku noista kurjista kadotetuista alhaalta kuilusta huomasi enkelin. Ja hän hypähti ylös ja ojensi kätensä enkeliä kohti ja huudahti: "Ota minut mukaan, ota minut mukaan!"
Silloin samassa syntyi elämää koko joukossa. Kaikki nuo miljoonien miljoonat, jotka kituivat alhaalla helvetissä, ryntäsivät ylös samassa silmänräpäyksessä ja kohottivat käsivartensa ja huusivat enkeliä, että hän veisi heidät mukanansa autuaitten paratiisiin.
Ylös asti kuulivat Herra ja Pyhä Pietari heidän huutonsa, ja heidän sydämmensä värähtivät surusta niitä kuullessa.
Enkeli pysyi korkealla liidellen kadotettujen yläpuolella, mutta sitä myöten kuin hän kulki edestakaisin hakien etsittäväänsä, ryntäsivät kaikki jälestä, niin että näytti kuin olisi myrskyvihuri heitä kuletellut.
Vihdoinkin oli enkeli huomannut sen, jota oli hakemassa. Hän laski siipensä suppuun ja kiiti nuolena alas. Ja Pyhä Pietari huudahti iloisena hämmästyksestä, kun näki enkelin kietovan käsivartensa hänen äitinsä ympäri ja nostavan hänet ylös.
"Autuas sinä, joka tuot minun äitini minulle!" sanoi hän.
Herra laski hiljaa kätensä Pyhän Pietarin olkapäälle ikäänkuin tahtoisi hän varoittaa häntä iloitsemasta liian varhain.
Mutta Pyhä Pietari oli valmis itkemään ilosta, että äitinsä oli pelastettu, eikä hän voinut käsittää, että mikään voisi heitä enää eroittaa. Ja hänen ilonsa kasvoi, kun hän näki, että niin sukkela kuin enkeli oli ollutkin nostaessaan hänen äitiänsä, oli kuitenkin muutamain kadotetuista onnistunut tarttua häneen joka pelastettiin, päästäkseen samalla kertaa hänen kanssaan paratiisiin.
Niitä oli ainakin kaksitoista, jotka riippuivat kiinni vanhassa vaimossa ja Pyhä Pietari ajatteli, että oli suuri kunnia hänen äidilleen auttaa niin monta onnetonta kadotuksesta.
Eikä enkelikään tehnyt mitään heitä estääkseen. Kuorma ei häntä ensinkään näyttänyt rasittavan, hän vaan nousi nousemistaan ja siipiänsä liikutti hän yhtä keveästi kuin olisi hän kantanut kuollutta linnunpoikasta taivaaseen.
Mutta silloin näki Pyhä Pietari, että hänen äitinsä koetti vapautua noista kadotetuista, jotka riippuivat kiinni hänessä. Hän tarttui kiinni heidän käsiinsä ja irtautui heistä, niin että toinen toisensa jälestä putosi alas helvettiin.
Pyhä Pietari kuuli, mitenkä he pyysivät ja rukoilivat häntä, mutta vanha vaimo ei näkynyt sallivan, että kukaan muu kuin hän itse tulisi autuaaksi. Hän irrottautui yhä useammasta ja useammasta ja antoi niiden vajota alas kurjuuteen. Ja kun he putosivat, täyttivät heidän tuskan huutonsa ja kirouksensa koko avaruuden.
Silloin huusi Pyhä Pietari ja vannotti äitiään olemaan armelias, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään, vaan jatkoi niinkuin oli alkanut.
Ja Pyhä Pietari näki enkelin lentävän yhä hitaammin, sitä myöten kuin kuorma keveni. Pyhän Pietarin valtasi niin suuri kauhu, että hänen täytyi langeta polvilleen.
Viimein ei ollut jälellä kuin yksi ainoa kadotettu, joka piti kiinni Pyhän Pietarin äidistä. Se riippui hänen kaulassaan ja huusi ja rukoili aivan hänen korvansa juuressa, että hän antaisi hänen seurata itseään tuonne siunattuun paratiisiin.
Silloin oli enkeli jo taakkoineen päässyt niin pitkälle, että Pyhä Pietari jo ojensi käsivartensa ottaakseen vastaan äitinsä. Hänestä tuntui, ett'ei enkelin tarvinnut kuin pari kertaa siipiään liikuttaa, niin olisi se ylhäällä vuorella.
Mutta silloin enkeli yht'äkkiä seisautti siipensä aivan liikkumattomiksi ja hänen kasvonsa kävivät synkiksi kuin yö.
Sillä nyt oli vanha vaimo ojentanut kätensä taapäin ja tarttunut käsivarsiin sitä, joka riippui hänen kaulassaan, ja riisti ja repi siksi, kunnes hänen onnistui irroittaa yhteen liittyneet kädet, niin että hän pääsi vapaaksi tästäkin viimeisestä.
Kun kadotettu putosi, laskeutui enkeli monta syltä alaspäin, ja näytti siltä, ett'ei hän enää jaksaisi nostaa siipiään.
Hän katseli syvän surun valtaamana vanhaa vaimoa, hänen käsivartensa irtautuivat vaimon vyötäiseltä ja enkeli antoi hänen pudota, niinkuin olisi hän ollut liika raskas taakka hänelle senjälkeen kuin oli jäänyt yksin.
Sitten lensi hän yhdellä ainoalla siiven lyönnillä ylös paratiisiin.
Mutta Pyhä Pietari makasi pitkän aikaa samalla paikalla ja nyyhkytti ja Herra seisoi hiljaa hänen vieressään.
"Pyhä Pietari", sanoi Herra viimein, "en olisi uskonut, että sinä noin itkisit paratiisiin tultuasi."
Silloin kohotti Herran vanha palvelija päänsä ja vastasi: "Mikä paratiisi tämä on, jonne minä kuulen rakkaimpieni voivotukset ja näen kanssaihmisteni kärsimykset!"
Mutta Herran kasvot pimitti syvin suru. "En tahtoisi mitään sen mieluummin kuin varustaa teille kaikille paratiisin, jossa olisi vaan valoisaa onnea." sanoi hän. "Etkö ymmärrä, että sen vuoksi minä astuin alas ihmisten luo ja opetin heitä rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään? Sillä niin kauvan kun he eivät sitä tee, ei ole missään rauhan paikkaa taivaassa eikä maan päälle, jossa ei tuska tai suru heitä saavuttaisi."
End of Project Gutenberg's Herraskartano ja legendoja, by Selma Lagerlöf