HAUTAKIRJOITUS.
Nykyään ei varmaankaan kukaan ihminen huomaa sitä pientä ristiä, joka seisoo yhdessä kulmassa Svartsjön hautausmaalla. Nykyään kulkee kirkkoväki sen ohitse, heittämättä silmäystäkään siihen. Ja eihän se ole ihmekään, ett'ei sitä kukaan huomaa. Se on niin matala, että apilat ja kissankellot ulottuvat sen puoliväliin ja heinä kasvaa sen ylitse. Eikä välitä kukaan lukea kirjoitusta, joka siinä on. Valkoiset kirjaimet onkin sade jo melkein kuluttanut pois, eikä näy johtuvan kenenkään mieleen koettaa tavailla niitä sanoiksi.
Mutta aina se ei ole ollut niin unhotettu. Pieni risti on aikoinaan herättänyt paljonkin ihmettelyä ja hämmästystä. Oli aika, jolloin ei kukaan astunut jalkaansa Svartsjön hautausmaalle, käymättä tuon ristin luona. Ja jos vielä tänä päivänä joku vanhemman ajan ihminen näkisi sen, niin näkisi hän samalla edessään kokonaisen elämäntarinan.
Hän näkisi edessään koko Svartsjön pitäjän, vaipuneena talvihorroksiin ja peittämänä tasaisen, valkean lumen, jota on puolentoista kyynärän syvältä. Lunta on niin paljon, että on melkein mahdotonta tuntea entisiä paikkoja siellä! Täytyy kulkea kompassin mukaan kuin merellä. Ei eroita rantoja järvestä, kantoinen kaskikin on yhtä tasaisena kuin maa, joka on sadat ruissadot kantanut. Mökkiläinen, joka asuu suurten kankaiden ja paljaiden vuorilouhikkojen vierellä, voi kuvailla hallitsevansa yhtä suuria raivattuja ja viljeltyjä maita kuin rikkain talollinen.
Tietkin ovat heittäneet turvalliset väylänsä harmaitten aitojen välillä, ja seikkailevat nyt poikki niittyjen ja yli jäätyneiden järvien. Jo pihamaillakin voi joutua pää pyörälle. Miten onkaan, niin sattuu huomaamaan, että tie kaivolle on poleksittu aivan ruusutarhan aidan ylitse.
Mutta missään ei ole niin vaikeata osata oikeaan kuin hautausmaalla. Ensiksikin on harmaakivinen aita, joka sen eroittaa pappilan maista, aivan lumen peitossa, niin että nyt on hautausmaa yhtenä niiden kanssa. Toiseksi on hautausmaa yhtä ainoaa suurta valkoista kenttää, ei pieninkään epätasaisuus lumivaipassa ilmaise kalmiston monia kumpuja ja mättäitä.
Useimmalla haudalla on pieni rautaristinsä, jossa riippuu pieni ohut sydän, joita tuulen asia on panna liikkeeseen. Nyt nekin ovat kaikki lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät enää voi helistellä haikeita säveliään surusta ja kaipauksesta.
Ihmiset, jotka ovat käyneet kaupungissa töissä, ovat tuoneet kotiin vainajillensa suruseppeleitä, joiden kukat ovat helmistä ja lehdet läkkipellistä, ja niitä kunnioitetaan niin, että ne säilytetään haudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt ovat nekin piilossa ja haudattuina lumen alle. Nyt ei se hauta, jolla on tuommoinen koriste, ole parempi kuin muutkaan.
Jokunen lumimarjapensas ja syreenipuu pilkistää lumen alta, mutta enimmät ovat piilossa. Nekin harvat oksat, jotka lumen alta näkyvät, ovat niin peloittavan yhdennäköisiä. Niistä ei ole paljoa oppaaksi sille, joka jotain hautausmaalta etsii. Vanhat vaimot, joiden on tapana sunnuntaisin tulla katselemaan rakkaittensa hautoja, eivät nyt pääse edemmäksi lumen tähden kuin palasen pääkäytävää. Siihen he jäävät seisomaan ja koettavat arvata, missä "hauta" voisi olla. Onkohan se tuon tahi tuon pensaan luona? Ja he alkavat ikävöidä lumensulamista. Tuntuu kuin olisivat kuolleet jääneet niin äärettömän kauvas heistä, kun he eivät enää voi nähdä paikkaa, mihin vainajat ovat mullatut.
Joku suuri kivi häämöittää lumesta. Vaan harvassa on niitäkin. Ja lumi nekin peittää, niin ett'ei voi eroittaa niitä toisistaan.
Yksi ainoa tie on avattu hautausmaalle. Se kulkee pääkäytävää pitkin paarihuoneelle. Kun joku on haudattava, kannetaan kirstu paarihuoneeseen, ja siellä pitää pappi ruumissaarnan ja toimittaa siunauksen. Ei tule kysymykseenkään, että ruumis laskettaisiin alas maahan, niin kauvan kun tätä talvea kestää. Ruumishuoneeseen sen täytyy jäädä siksi, kunnes Jumala lähettää suojailmat ja maahan taas päästään käsiksi kuokalla ja lapiolla.
Nyt tapahtuu talven juuri ollessa ankarimmillaan ja hautausmaahan pääsön ollessa aivan mahdottoman, että tehtaan isännän Sanderin lapsi kuolee Lerumin tehtaalla.
Lerum on suuri tehdas ja tehtaan isäntä on mahtava mies. Vasta äskettäin on hän saanut valmiiksi itselleen perhehaudan kirkkomaalla. Kyllä sen kaikki muistavat, vaikka se nyt on piilossa lumen alla. Sitä ympäröi reuna hakatusta kivestä ja paksu rautainen ketju; keskellä hautaa on harmaakivinen patsas, joka nimen kantaa. Ainoana sanana siinä on Sander, uurrettuna suurilla kirjaimilla, jotka loistavat yli koko hautausmaan.
Mutta nyt, kun lapsi on kuollut ja hautajaisista tulee puhe, sanoo tehtaan isäntä vaimolleen:
"Minä en tahdo, että se lapsi pannaan minun perhehautaani."
Aivan näkee heidät edessään. He ovat Lerumin ruokasalissa, ja herra istuu aamiaispöydässä, syö yksin niinkuin hänen on tapansa. Hänen vaimonsa, Ebba Sander, istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, josta hänellä on näköala yli järven ja sen koivikkosaarien.
Hän on istunut ja itkenyt, mutta miehensä puhuessa käyvät hänen silmänsä äkkiä aivan kuiviksi. Koko tuo pieni vartalo kyyristyy kokoon pelosta, hän alkaa väristä kuin kovassa pakkasessa.
"Mitä sanot, mitä sanot?" kysyy hän. Ja hän puhuu niinkuin puhuu se, jota vilu puistattaa.
"Se on minulle vastenmielistä", sanoo herra. "Isä ja äiti lepäävät siellä ja kivessä on Sanderin nimi. Minä en tahdo, että tuo lapsi makaa siellä."
"Vai senkö sinä olet miettinyt", sanoo vaimo yhä väristen. "Kyllähän minä tiesin, että sinä vielä kerran kostaisit."
Mies heittää liinan luotaan, nousee pöydästä ja seisoo hartiakkaana ja kookkaana hänen edessään. Ei ole hänen tarkoituksensa saada tahtoansa hyväksytyksi monella sanalla. Mutta näkeehän hänestä jo tuossa seisoessaan, ett'ei hän ole päätöstään muuttava. Hän on yhtä ainoata raskasta, järkähtämätöntä itsepäisyyttä koko mies.
"En tahdo kostaa", sanoo hän, korottamatta ääntään. "Minä vaan en voi kärsiä sitä."
"Sinä puhut niinkuin olisi vaan kysymyksessä siirtää hänet sängystä toiseen", sanoi vaimo. "Onhan hän kuollut, hänelle lienee samantekevää, missä makaa. Mutta minä olen kadotettu ihminen."
"Minä olen ajatellut sitäkin", sanoo hän. "Mutta minä en voi."
Ne, jotka ovat olleet naimisissa monta vuotta, eivät tarvitse paljon sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Vaimo tietää jo, että on aivan turhaa koettaa taivuttaa häntä. "Miksi annoit minulle anteeksi?" sanoo hän ja vääntelee käsiään. "Miksi annoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi olemaan ja lupasit antaa anteeksi?"
Mies tietää itsessään, ett'ei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan. Hän ei voi sille mitään, ett'ei hän enää voi mitään enempää myönnytyksiä tehdä. "Sano naapureille, mitä haluat", sanoo hän, "minä kyllä vaikenen. Sano, että on vettä haudassa, tahi ett'ei ole tilaa useammalle kirstulle kuin isän ja äidin ja minun ja sinun."
"Ja senkö he uskoisivat!"
"Saat sitten suoriutua parhaasi mukaan!" sanoo hän.
Ei hän ole vihainenkaan, vaimo sen näkee, ett'ei hän ole. Niin on kuin hän itse sanoo. Hän ei voi antaa myöten tässä.
Rouva siirtyy istumaan syvemmälle tuoliinsa, asettaa käsivartensa päänsä taakse, ja istuu tuijottaen ulos ikkunasta, sanomatta sanaakaan. Julmaa on, että elämässä on niin paljon semmoista, joka on meitä voimakkaampaa. Julminta on se, että kohoaa voimia meissä itsessämmekin, joita emme ensinkään voi hallita. Pari vuotta sitten, kun hän jo oli kypsynyt, nainut nainen, valtasi rakkaus hänet! Ja mikä rakkaus! Ei ollut hänellä ajatustakaan, että voisi hallita sitä.
Tuo, joka nyt sai vallan hänen miehessään, oliko se kostonhalua?
Ei hänen miehensä ollut milloinkaan ollut vihainen hänelle. Oli heti antanut anteeksi, kun hän tuli ja tunnusti. "Sinä olet ollut järjeltäsi", oli mies sanonut ja oli antanut hänen elää vaimonaan.
Mutta vaikka onkin helppo asia sanoa antavansa anteeksi, voi olla kylläkin raskasta sitä tehdä. Hyvin on se vaikeata sille, joka on pitkämielinen ja synkkämielinen, joka ei milloinkaan unohda, eikä milloinkaan mieltänsä pura. Sanokoon hän mitä tahansa, hänen sydämmeensä jää jotakin, joka janoo ja huutaa, saadakseen nauttia toisen kärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut omituinen tunne, että olisi ollut parempi, jos miehensä olisi tullut niin vihaiseksi, että olisi lyönyt häntä. Ehkä hän sitten olisi tullut hyväksi jälleen. Tuossa hän nyt on juonikkaana ja ärtyisänä, ja vaimoa on alkanut peloittaa. Hän kulkee kuin hevonen aisojen välissä. Hän tietää, että takanansa istuu joku, jolla on piiska kädessä, vaikka ei sitä käytäkkään. Ja nyt hän on sitä käyttänyt. Ja nyt olen minä hukassa.
* * * * *
Ihmiset sanovat, ett'eivät he milloinkaan ole nähneet surua niin suurta kuin hänen. Kivikuvalta hän näyttää. Näinä päivinä, ennen hautajaisia, ei tiedä, elääkö hän todella. Mahdotonta on nähdä, kuuleeko hän mitä sanotaan, tahi tietääkö hän, kuka häntä puhuttelee. Hän ei näy tuntevan nälkää, hän näyttää voivan kulkea palelematta ulkona kovassa pakkasessa. Mutta ihmiset erehtyvät, ei suru ole häntä jäätänyt, vaan pelko.
Hän ei ajattele jäädä kotiin hautauspäivänä. Hänen täytyy seurata mukana hautausmaalle, surusaaton mukana hänen täytyy kulkea, kulkea siinä ja tietää, että kaikki, jotka seuraavat kirstua, luulevat että ruumis viedään Sanderien suureen perhehautaan. Hän ajattelee, että hän vaipuu maahan, kun kaikki ihmetellen ja hämmästyneinä kääntyvät häneen, silloinkun se, joka kulkee papinsauva kädessä saattojoukon etunenässä, johtaa heidät syrjäiselle hautauspaikalle. Ihmettelyn humina käy rivistä riviin, vaikka ollaankin hautajaissaatossa. Miksi ei lapsi saa levätä Sanderien haudassa? Silloin muistellaan niitä epämääräisiä, hämäriä huhuja, jotka kerran olivat liikkeellä hänestä. Taisikin olla perää noissa huhuissa, sanotaan sitten. Ennenkun surusaatto palaa hautausmaalta, on hän tuomittu ja hukassa.
Ainoa mikä häntä voi auttaa on se, että pysyy itse mukana. Hän on oleva siellä kasvot tyyninä, näyttäen siltä, kuin olisi kaikki oikein. Ehkä he sitten uskovat mitä hän sanoo sekoittaakseen asiaa.
Mies tulee myöskin kirkolle. Hän on pitänyt huolta kaikesta, kutsunut hautajaisvieraat, tilannut kirstun ja määrännyt kantajat. Hän on tyytyväinen ja hyvä, kun on saanut tahtonsa täytetyksi.
On pyhäpäivä, ja jumalanpalveluksen loputtua asettuu surusaatto järjestykseen pitäjäntuvan ulkopuolelle. Kantajat asettavat valkoiset kantoliinat olkainsa yli, kaikki säätyhenkilöt Lerum'ista ovat saattamassa ja suuri osa muutakin kirkkoväkeä.
Surusaaton järjestyessä ajattelee hän, että nyt ne asettautuvat saattamaan rikoksentekijää teloituspaikalle.
Voi, miten häntä katsellaan, kun he tulevat takaisin! Tänne hän on tullut, että saisi heitä valmistaa edeltäpäin, mutta ei hän ole sanaakaan saanut huulilleen. Hän ei voi puhua tyynesti ja rauhallisesti. Valittaa hän voisi, valittaa niin, että kuuluisi yli koko kirkkomaan. Hän ei tohdi huuliaan liikuttaa, ett'ei äänekäs kauhun huudahdus niiltä pääsisi.
Kellot alkavat soida ylhäältä kirkontornista ja ihmiset lähtevät liikkeelle. Ja nyt ne saavat sen tietää ilman mitään valmistusta! Miks'ei hän ole puhunut! Väkipakolla saa hän hillityksi itsensä huutamasta heille, ett'eivät menisi hautausmaalle kuolleen kanssa. Eihän kuollut ole mikään! Täytyisikö hänen joutua turmioon kuolleen tähden? Saisivat laskea kuolleen minne tahtovat, kunhan eivät kirkkomaahan. Hän tunsi epämääräisesti tahtovansa pelotella heidät pois hautausmaalta. Se on vaarallinen paikka. Täynnä rutontarttumaa. Sudenjälkiäkin on siellä nähty. Hän tahtoi pelotella heitä, niinkuin pelotellaan lapsia.
Ei hän tiedä, minne lapsen hauta on kaivettu. Kyllä hän vielä saa tietää, ajattelee hän. Kun nyt surusaatto astuu hautausmaalle, etsii hänen katseensa yli lumikentän vasta luotua hautaa. Mutta hän ei näe, ei hautaa, eikä tietä. Tuolla ulkona ei ole muuta kuin koskematonta lumikenttää.
Ja saatto kulkee paarihuoneelle. Kaikki, jotka voivat, tunkeutuvat sinne sisälle ja siellä toimitetaan ruumiinsiunaus. Ei tule kysymykseenkään, että mentäisiin Sanderien haudalle. Ei kukaan voinut aavistaa, ett'ei tuota pienokaista, joka nyt vihittiin viimeiseen lepoonsa, milloinkaan laskettaisi yhteiseen perhehautaan.
Jos Ebba Sander olisi muistanut tämän, jos ei hänen pelkonsa olisi saanut häntä unhottamaan kaikkea muuta, niin ei hänen olisi tarvinnut silmänräpäystäkään pelätä.
"Keväällä" ajatteli hän, "kun kirstu lasketaan maahan, on tuskin muita läsnä kuin haudankaivaja. Kaikki luulevat vaan, että lapsi lepää Sanderien haudassa." Ja hän käsittää olevansa pelastettu.
Hän purskahtaa kiihkeään itkuun. Ihmiset katsovat häneen säälien. "On hirveätä, miten hän suree", sanovat he. Mutta itse hän paraiten tietää itkevänsä huojennuksen kyyneleitä, niinkuin se, joka on hädästä ja kuolemanvaarasta pelastettu.
Pari päivää on kulunut ja hän istuu hämärässä, tavallisella paikallaan ruokasalissa. Pimeän saapuessa huomaa hän istuvansa odottaen ja ikävöiden. Hän istuu ja kuuntelee lapsen askeleita. Tähän aikaanhan sen on tapana tulla sisään leikkimään. Eikö se tulekkaan tänään? Silloin hypähtää hän ylös ja ajattelee: "sehän on kuollut, sehän on kuollut."
Seuraavana päivänä istuu hän taas ikävöiden hämärissä. Ja ilta illalta saapuu tuo ikävöiminen uudelleen, tullen yhä voimakkaammaksi. Se leviää kuin valo keväällä, siksi kunnes se viimein saa valtaansa kaikki päivän ja yön hetket.
Selväähän on, että semmoinen lapsi kuin hänen saa enemmän rakkautta kuolleena kuin elossa ollessa. Äiti ei ole koko sen elämän aikana ajatellut muuta kuin mitenkä voittaisi takaisin miehen, ja miehelle ei lapsi voinut olla mieleinen. Lasta pidettiin syrjässä. Usein sai se tuntea, että oli vaivaksi.
Vaimo, joka oli rikkonut velvollisuutensa, oli tahtonut näyttää miehelle olevansa kuitenkin jotain. Aina oli hänellä työ käynnissä kyökissä ja kutomahuoneessa. Mistä olisi pienelle pojalle jäänyt tilaa kaikessa tässä touhussa?
Ja nyt jälestäpäin muistelee hän, mitenkä lapsen silmät usein pyytävästi rukoilivat. Iltasin tahtoi hän äitiä istumaan sänkynsä viereen. Lapsi oli sanonut pelkäävänsä pimeässä, mutta nyt hän ajatteli, että ehkä se ei ollutkaan totta. Lapsi sanoi sen vaan senvuoksi, että äiti jäisi hänen luoksensa. Hän muistelee, miten lapsi makasi taistellen unta vastaan. Nyt hän ymmärsi, että se pysyttäytyi valveella saadakseen kauvan maata ja pitää hänen kättään omassaan.
Hän oli aika veitikka, niin pieni kuin olikin. Lapsi oli käyttänyt kaiken ymmärryksensä, saadakseen vähänkin hänen rakkaudestaan.
On ihmeellistä, että lapset voivat niin rakastaa. Sitä hän ei ymmärtänyt milloinkaan, silloin lapsen eläessä.
Oikeastaan nyt vasta hän alkaa rakastaa lasta. Nyt vasta tuntee hän ihailevansa sen kauneutta. Hän voi istua ja uneksia noista suurista, salaperäisistä silmistä. Tuo lapsi ei ollut milloinkaan punaposkinen ja terveen näköinen, se oli kalpea ja hentoinen. Mutta ihmeellisen kaunis se oli.
Lapsi on hänen mielessään niin ihmeellisen ihanana, ihanampana päivä päivältä. Lapset taitavat olla parasta mitä maa päällään kantaa. Ajatella, että on pieniä ihmisiä, jotka ojentavat jokaiselle kätensä ja uskovat kaikista hyvää! Pieniä ihmisiä, jotka eivät katso siihen, ovatko kasvot rumat vaiko kauniit, vaan suutelevat yhtä mielellään molempia, jotka voivat rakastaa vanhoja ja nuoria, rikkaita ja köyhiä! Ja kuitenkin ne ovat oikeita pieniä ihmisiä.
Päivä päivältä tulee hän lasta yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän toivoo kyllä, että lapsi eläisi, mutta hän epäilee, olisiko silloin tullut lasta niin lähelle kuin nyt.
Väliin on hän epätoivossa siitä, ett'ei tehnyt poikaa onnellisemmaksi, silloin hänen eläessään. Lapsi otettiin minulta pois senvuoksi, ajatteli hän. Mutta harvoin hän sillä tavalla suree.
Hän on pelännyt ennen surua, mutta hän huomaa nyt, ett'ei suru olekaan semmoista, miksi hän sen ajatteli. Suruhan on elämistä uudelleen jossakin menneisyydessä. Siinä oli hänen surunsa, että hän nyt kokonaan eli poikansa olennossa ja nyt vihdoinkin ymmärsi hänet. Ja se suru teki hänet hyvin rikkaaksi.
Nyt on hänen pahin pelkonsa, että aika riistää pojan häneltä. Hänellä ei ole minkäänlaista muotokuvaa lapsestaan, ehkä sen piirteet häipyvät hänen muistostaan. Joka päivä istuu hän koetellen ja tutkien itseään: "Näenkö hänet oikein, näenkö hänet oikein!" sanoo hän.
Talven jatkuessa viikko viikolta, huomaa hän ikävöivänsä kevättä, jolloin hän saisi lapsensa paarihuoneesta ja mullatuksi maahan, niin että pääsisi haudalle puhelemaan sen kanssa.
Länsipuolelle hän sen haudan tahtoisi, siellä on kaunista. Ja kummun hän koristaisi ruusuilla. Hän tahtoisi sinne myöskin pensasaidan ja penkin. Hän tahtoo siellä istua kauvan, kauvan.
Sitä ihmiset varmaankin ihmettelevät! Eiväthän ihmiset tiedä muuta kuin että lapsi makaa perhehaudassa! Kyllä he ihmettelevät, kun näkevät hänen vierasta hautaa koristelevan, ja tuntikausia sen ääressä istuvan! Mitä keksisi hän sanoa heille?
Joskus hän ajatteli, että näin hänen täytyy tehdä. Ensiksi kulkea suurelle haudalle ja laskea sinne suuri kukkaisvihko ja istua siellä hetkinen. Sitten hän voisi hyvästi hiipiä pois pienelle haudalle. Lapsi kyllä tyytyisi siihenkin ainoaan pieneen kukkaseen, jonka äiti hänelle säästäisi.
Niin, kyllä se tyytyy, jos hän vaan voi. Mutta tuntuu, ett'ei hän tällä tavalla pääse yhteyteen lapsensa kanssa.
Ja lapsi saisi silloin tietää, että hän sitä häpesi. Lapsi ymmärtäisi silloin, mikä polttava häpeä se oli äidille, että hän syntyi. Suojella hän tahtoi lasta siltä tiedolta. Uskokoon lapsi, että onni omistaa hänet oli kaikkea ylinnä.
* * * * *
Vihdoinkin on talvi ohi. Jo näkee, että kevät lähenee. Lumivaippa sulaa pois, ja maa aikaa jo paikoin pälveytyä. Vielä kestää ehkä pari viikkoa, ennenkun routa lähtee maasta, mutta on jo kuitenkin toivoa, että vainajat pääsevät pois paarihuoneesta. Ja sitä hän ikävöi, ikävöi.
Voiko hän vielä nähdä hänet. Hän joka päivä koettelee, mutta paremmin hän näki talvella, nyt keväällä ei lapsi tahdo näyttäytyä hänelle. Silloin joutuu hän epätoivoon. Hänen täytyy päästä haudan ääreen, ollakseen lastaan lähempänä, voidakseen nähdä ja rakastaa häntä. Eikö häntä milloinkaan lasketa maan poveen?
Ei ole hänellä mitään muuta rakastettavaa, hänen täytyy nähdä lapsensa, nähdä hänet läpi koko elämän.
Tuo suuri ikävä poistaa viimein hänestä kaiken pikkumaisuuden ja kaiken epäilyksen. Hän rakastaa, hän rakastaa, hän ei voi elää ilman kuollutta. Hän tuntee, ett'ei hän voi välittää kenestäkään muusta. Ja kun kevääntulo on jo täydessä touhussaan, kun mättäät ja kummut taas alkavat paljastua hautausmaalla, kun rautaristien sydämmet taas alkavat helisten soida, ja helmikukkaset loistavat lasilaatikoissaan ja kun maa vihdoinkin voi avautua pienelle kirstulle, silloin hän on jo antanut valmistaa mustan ristin, jonka hän asettaa kummulle.
Poikki ristin käsivarresta käsivarteen on kirjoitettu selvin, valkoisin kirjaimin:
TÄSSÄ LEPÄÄ MINUN LAPSENI.
Ja sitten alapuolella ristin varressa on hänen oma nimensä.
Hän ei välitä siitä, vaikka koko mailma saa tietää, mitä hän on tehnyt. Kaikki muu on turhuutta, ainoa tärkeä on, että hän ilman teeskentelyä saa rukoilla lapsensa haudalla.