SEITSEMÄN KUOLEMANSYNTIÄ.
Paholainen tahtoi kerran kiusata erästä viisasta munkkia. Hän puki senvuoksi ylleen leveän vaipan ja pani päähänsä leveälierisen lakin, niin ett'ei kukaan häntä tuntisi, ja lähti vanhuksen luo, tämän istuessa rippituolissa odottamassa rippilapsiansa.
"Arvoisa isä", sanoi tuo ilkeä vihollinen, "minä olen maanviljelijä ja maanviljelijän poika. Auringon noustessa minä nousen, enkä unohda milloinkaan aamurukoustani lukea, sitten työskentelen koko päivän ulkona pellolla. Ravintonani on leipä ja maito ja kun ystävieni kanssa iloita tahdon, virvoitan minä heitä hunajalla ja hedelmillä. Minä olen ijäkkäitten vanhempieni ainoa turva. Ei minulla ole vaimoa, enkä minä ikävöi naisia. Ahkerasti minä käyn kirkossa ja joka kymmenyksen annan minä pois. Arvoisa isä, sinä olet kuullut minun rippini. Tahdotko nyt antaa minulle synninpäästön?"
"Poikani", sanoi munkki, "sinä olet hurskain mies, jonka tunnen. Minä annan mielelläni sinulle synninpäästön. Anna minun vaan ensiksi kertoa sinulle, mitä vähän aikaa sitten tapahtui näillä seuduin. Se ilahduttaa mieltäsi, sillä kerron sinulle monesta hyvästä työstä, ja kuitenkin voit sanoa itsellesi, että ne, jotka ovat niitä tehneet, olivat vaivaisia syntisiä sinuun verraten."
"Isä, sinä viettelet minua ylpeyteen", sanoi kiusaaja.
"Jumala minua niin suuresta synnistä varjelkoon", sanoi munkki, "kun olet kuullut kertomukseni, ajattelet toisin."
Ja hän kertoi: Ylpeä ritari, joka omistaa tuon suuren vuorilinnan toisella puolen virran, päätti eräänä päivänä naittaa tyttärensä rikkaalle ja mahtavalle miehelle, joka tyttöä rakasti. Mutta siitä oli tyttö onneton, sillä hän oli jo luvannut sydämmensä toiselle.
Niin kirjoitti tyttö kirjeen sydämmensä rakastetulle ja kertoi hänelle, mitenkä isänsä pakotti hänet menemään toiselle. "Senvuoksi lähetän sinulle monet tuhannet tervehdykset", kirjoitti tyttö hänelle, "ja pyydän sinua, ett'et tee itsellesi vahinkoa minun tähteni, sillä minä olen sinulle uskollinen sydämmessäni."
Mutta ritari, tytön isä, otti kirjeen sananviejältä ja hävitti sen petollisesti.
Niin koitti neitsyen hääpäivä ja hän tervehti sitä monin kyynelin. Mutta kirkossa hän ei itkenyt, vaan jäi suru hänen kasvoihinsa ja kivetti ne. Ja kaikki ihmiset kirkossa itkivät hänen tähtensä.
Ritari, hänen isänsä, näki myöskin, että suru oli kivettänyt hänen tyttärensä kasvot. Silloin kauhistui hän tekoansa. Ja kun he palasivat kotiin kirkosta, kutsui hän tyttärensä salakammioonsa ja sanoi: "Rakkaani, minä olen tehnyt sinulle vääryyttä." Ja vaikka hän oli ylpeä mies, lankesi hän polvilleen tyttärensä eteen ja tunnusti, että hän oli alhaisen työn tehnyt ottaessaan hänen kirjeensä. Sillä hän oli pelännyt, että tytön rakastettu tulisi ratsastaen urhoinensa ja veisi morsiamen pois väkivallalla, jos hän saisi häistä tiedon.
Tytär vastasi hänelle: "Se olkoon sinulle lohdutukseksi, ett'et tiedä, minkä tuskan olet minulle tuottanut." Ja hän lähti morsiusluhdin parvekkeelle.
Siellä tuli ylkä häntä vastaan. "Rakkaani, miksi on suru kasvosi pimittänyt?" sanoi hän.
Silloin vastasi morsian: "Siksi, että olen sydämmeni antanut toiselle, jolle olen vannonut ijäistä uskollisuutta."
Mutta ylkä sanoi: "Elä ole murheissasi siitä, että olet tullut vaimokseni. Minun rakkauteni sinuun on niin suuri, ett'en usko kenenkään muun voivan tehdä sinua niin onnelliseksi kuin minä."
"Niin ajattelevat kaikki, jotka rakastavat", sanoi morsian.
"Sano vaan, mitä minun on tehtävä, että saisin surun poistetuksi kasvoiltasi", sanoi hän, "ja minä näytän sinulle, että puhun totta."
Silloin rohkaisi morsian mielensä ja ajatteli: — Minä tahdon sanoa sen hänelle, ehkäpä Jumala taivuttaa hänen sydämmensä. Ja hän kertoi, mitenkä he rakastettunsa kanssa olivat vannoneet toisillensa semmoisen valan, että se, joka tuli petetyksi, surmaisi itsensä toisen hääpäivänä. "Senvuoksi surmaa minun rakastettuni tänä päivänä itsensä", sanoi morsian. Ja hän vaipui maahan surusta ja makasi kerjäten ylkänsä jalkojen juuressa. "Anna minun lähteä hänen luokseen, ennenkun hän ehtii sen tehdä!"
Ja tuon naisen suru vaikutti niin valtavasti, että vaikka hänen miehensä ajatteli: "jos annan hänen mennä sen luokse, joka häntä rakastaa, niin en näe häntä enää milloinkaan", hän sitten voitti itsensä ja sanoi: "Tee niinkuin parhaaksi näet."
Silloin nousi morsian ja kiitti häntä kyynelsilmin. Sitten meni hän saliin häävieraiden luokse, jotka seisoivat kukin paikallaan, katettujen pöytien ääressä, ja kiihkeästi odottivat ateriaa, sillä he olivat nälissään pitkän ratsastusmatkan ja pitkän messun jälkeen.
"Hyvät herrat ja rouvat", sanoi morsian heille, "minun täytyy sanoa teille, että minä mieheni suostumuksella tänä iltana lähden käymään rakastettuni luona. Sillä tänäpäivänä hän aikoo surmata itsensä senvuoksi, että minä olen hänelle uskoton. Nyt tahdon mennä hänelle sanomaan, että minut pakotettiin. Elkää senvuoksi ihmetelkö, että minä menen itse, sillä semmoisessa asiassa eivät kirjeet eivätkä sananviejät ole kyllin varmoja. Mutta teiltä minä pyydän, syökää, juokaa ja olkaa iloiset minun poissa ollessani. Sillä minä tulen takaisin, kun olen pelastanut rakastettuni hengen."
Mutta kaikki häävieraat itkivät, kun hän kertoi surusta, joka häntä uhkasi ja vastasivat hänelle: "Emme suinkaan me syö emmekä juo, niin kauvan kun sinun surusi on niin suuri. Mene sinä vaan ja kun palaat takaisin, alamme me aterian." — Ja he lähtivät pois pöydästä.
Kun morsian kulki yli linnanpihan, kuului suurta melua keittiötuvasta. Sillä pieni juoksupoika oli kiirehtinyt kyökkimestarin luokse ja huutanut hänelle, ett'ei ateria alkaisi moneen tuntiin. Ja kyökkimestari suuttui ajatellessaan paistejaan ja ruokiaan, jotka nyt pilaantuisivat. Leiviskän voita heitti hän tuleen ja korillisen munia murskasi hän kivilattiata vasten, sitten keikautti hän juoksupojan kynnykselle ja uhkasi lyödä häntä suurella luudalla.
Mutta kun morsian astui linnanpihalle, pyysi hän kokin laskemaan irti pojan ja kokki herkesi heti lyömästä. Ja hän huusi: "Kiitetty olkoon Jumala, joka on sinut näin lempeäksi luonut. En tahdo sinua enää surettaa." Ja sitten hän säilytti ruuan monta tuntia, sanomatta kellenkään ainoatakaan äkäistä sanaa.
Sitten lähti morsian kulkemaan yksin halki suuren metsän, sillä hän tahtoi jalan ja ilman seuruetta tulla rakastettunsa luo, niinkuin tullaan Jumalan äidin kappeliin, kun hätä on suurin.
Mutta metsässä asui henkipatto mies, joka oli ryöväri. Kun hän siellä makasi pensaikossa, näki hän morsiamen tulevan tiellä. Hänellä oli sormuksia sormissa, kultakruunu päässä, raskas hopeainen vyö vyöllä ja helmiä kaulassa. Silloin tämä ryöväri sanoi itselleen: "tämä on vaan heikko nainen, hänen aarteensa tahdon minä ottaa. Silloin on minulla rikkautta kylliksi ja voin lähteä muille maille; sitten voisin heittää tämän kurjan elämän täällä metsässä ja tulla arvossa pidetyksi ja rehelliseksi ihmiseksi."
Mutta kun morsian tuli lähemmäksi, ja ryöväri näki hänen kasvonsa, unohti hän pahat aikeensa. Sillä Jumala oli luonut hänet hyvin ihanaksi. Mies ajatteli: "En voi vahingoittaa häntä. Hän on morsian, enkä voi sallia tämän ihanan neitsyen tulla ryöstettynä häätaloon." Ja hän kunnioitti Jumalaa, joka oli tehnyt naisen semmoiseksi ja antoi hänen mennä.
Mutta metsässä asui vanha erakko, joka kidutti ruumistaan valvomalla kuusi vuorokautta ja nukkuen ainoastaan seitsemännen vuorokauden. Hän oli pannut itselleen laiksi, että jos hän ei saanut nukkua seitsemäntenä vuorokautena, niin täytyi hänen valvoa kuusi seuraavaakin vuorokautta. Sillä hän uskoi sen Jumalan tahdoksi. Nyt oli hänen seitsemäs vuorokautensa jo melkein kulunut, eikä hän ollut saanut nukkua, sillä paljon sairaita ja murheellisia oli käynyt hänen luonaan. Mutta kun hän oli lähettänyt ne kaikki luotansa ja aikoi paneutua levolle, näki hän morsiamen tulevan käyden tiheässä metsässä. Ja hän ajatteli itsekseen: "Mitenkä pääsee tuo vaeltaja yli vuolaan virran, joka on paisunut yöllä ja vienyt mukanaan siltansa?" Ja hän jätti makuusijansa ja seurasi tyttöä virralle ja kantoi hänet sen yli hartioillaan. Mutta, kun hän taas palasi luolaansa, oli hänen aikansa jo ohitse ja hänen täytyi valvoa vielä kuusi vuorokautta tuon vieraan naisen tähden. Mutta hän ei sitä katunut, sillä tuossa naisessa oli semmoinen sulous, että kaikki, jotka hänet näkivät, olivat iloisia, jos saivat uhrata jotain hänen edestään.
Niin saapui morsian rakastettunsa kartanoon. Mutta silloin oli hänen kihlattunsa sulkeutunut erääsen saliin ja lukinnut ovet raskailla lukoilla. Ja kun hän koputti ovelle, ei hän tahtonut avata. Sillä hän oli jo vetänyt miekkansa ja aikoi surmata itsensä.
Tyttö ei voinut huutaa eikä rukoilla, sillä tuska tukahdutti hänen äänensä. Mutta hänen kyyneleensä valuivat vuolaina kivilattialle ja ritari kuuli läpi tammisten ovien hänen nyyhkytyksensä. Eikä hän voinut surmata itseään, kuunnellessaan sitä, vaan avasi hänelle.
Ja tyttö seisoi hänen edessään kädet ristissä ja sanoi hänelle, että hänet oli pakotettu. Ja kun ritari näki, että hän vielä omisti tytön rakkauden, lupasi hän, ett'ei surmaisi itseänsä. Silloin heittäytyi tyttö hänen syliinsä ja ritari suuteli häntä, ja sinä hetkenä he tunsivat kaiken sen ilon ja kaiken sen surun, joka ihmissydämmeen voi mahtua.
Ritari sanoi tytölle: "Sinun täytyy nyt lähteä, sillä sinä olet toisen oma." Ja tyttö vastasi: "Kuinka minä voin?"
Mutta ritari, joka häntä rakasti, irtausi hänen syleilystään ja sanoi: "Minä en tahdo tehdä vääryyttä hänelle, joka antoi sinun tulla minun luokseni." Ja ritari käski satuloimaan kaksi hevosta ja ratsasti hänen kanssaan kotiin, hänen isänsä linnaan. — —
Tämän kaiken kertoi munkki paholaiselle, eikä tiennyt vielä ollenkaan, kenen kanssa puhui. Ja sitten kysyi munkki, kuka hänen mielestään näistä, joista hän oli kertonut, oli tehnyt suurimman uhrauksen. Sillä munkki oli viisas mies ja tiesi hyvästi, ett'ei kukaan ihminen ole synnitön, niinkuin tämä vieras sanoi olevansa. Ja tällä kertomuksellansa luuli hän saavansa urkituksi, mikä noista seitsemästä kuolemansynnistä oli tämän helmasynti. Sillä aina sen mukaan, kenen hän sanoi uhranneen enimmän, isän tahi ylkämiehen, tahi häävierasten tahi kyökkimestarin, tahi ryövärin tahi erakon tahi rakastajan, tietäisi munkki päättää, oliko ylpeys tahi kateus tahi mässäys tahi viha tahi ahneus tahi laiskuus tahi hekkumallisuus se synti, joka vallitsi hänen sielussaan. Sillä tuo hurskas mies tiesi, että sitä avua, jota hän eniten ihaili toisissa, olisi hänen itsensä vaikein omistaa.
Mutta paholainen oli niin innostunut omaan leikkiinsä, ett'ei hän huomannut munkin ansaa: "Totta tosiaan", sanoi hän, "ei ole helppoa vastata sinun kysymykseesi. Minusta näyttää siltä, ett'ei ylkä uhrannut vähempää kuin rakastaja, ja ett'eivät pöytävieraat tehneet suurempaa uhrausta kuin ryöväri. He ansaitsevat kaikki suurimman kiitoksen." Ja hän luuli sanoneensa niinkuin munkki toivoi.
"Jumalan armon kautta", huudahti siiloin hurskas munkki, joka kauhistui kovasti, "sano toki, että pidät jotain tekoa toisia parempana, tahi sano, ett'et pidä niitä minkään arvoisina!"
"En suinkaan, arvoisa isä", vastasi kiusaaja. "En pidä mitään niistä töistä, joita nämät miehet ovat tehneet, liian helppona. En myöskään voi asettaa yhtä toisen edelle."
Mutta munkki asetti huulensa hänen korvansa juureen ja sanoi hengästyneenä: "Minä vannotan sinua, ettäs sanot, että joku on paras."
Mutta kiusaaja kielsi ja anoi synnin päästöä.
"Silloin olet syypää jokaiseen seitsemään kuolemansyntiin", huudahti munkki, "ja taidatkin olla paholainen itse, etkä mikään ihminen."
Sen sanottuaan ryntäsi hän ulos rippituolista ja pakeni alttarille.
Ja siellä alkoi hän lukea manausta: "Vade retro Satanas — —"
Mutta kun tuo ilkeä kiusaaja näki, että hän oli ilmaissut itsensä, levitti hän vaippansa kuin siiviksi ja kohosi ylös kirkon hämärään kupukattoon kuin suuri musta yölepakko.
Ei ollut siinä kylliksi, että hänen paha aikomuksensa ei toteutunut, vaan Jumalan armosta se muuttui siunaukseksi. Sillä munkin kertomusta on sittemmin kauvan jälestäkin päin käytetty tutkimaan, mitä ihmisen sisässä piilee. Jos sitä oikein käyttää, on se kuin verkko kalastajan kädessä. Niinkuin sekin heitetään mereen ja nostaa sieltä kalat, niin on tämäkin laadittu heitettäväksi ihmissydämmeen vetämään synnit valoon, että ne voitettaisiin ja lannistettaisiin.