PAKO EGYPTIIN.
Hyvin kaukana, yhdellä Itämaitten aavikoista kasvoi monta, monta vuotta sitten palmu, joka oli sekä hyvin vanha että hyvin korkea. Kaikkien, jotka vaelsivat läpi aavikon, täytyi pysähtyä sitä katsomaan, sillä se oli paljon suurempi muita palmuja, ja siitä oli tapana sanoa, että se vielä kasvaisi obeliskeja ja pyramiidejakin korkeammaksi.
Siinä palmun seistessä yksinään ja katsellessa yli aavikon, näki se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen mahtavan lehtikruunun hämmästyksestä huojumaan edestakaisin hoikassa rungossaan. Kaukana aavikon rannalla näki se kaksi yksinäistä ihmistä vaeltavan. Niin kaukana olivat he vielä, että kameli olisi näyttänyt muurahaisen kokoiselta, mutta aivan varmaan olivat ne ihmisiä. Olivat vieraita aavikolla, sillä palmu tunsi aavikon asujamet, olivat mies ja vaimo, joilla ei ollut ei opasta, ei kuormajuhtia, ei telttaa, ei vesisäkkiä.
"Totisesti", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet tänne kuolemaan."
Palmu katseli levotonna ympärilleen.
"Minua ihmetyttää, ett'eivät leijonat jo ole vainuamassa tätä saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeessä. En myöskään näe ainoatakaan aavikon ryöväreistä. Mutta ne tulevat vielä."
"Seitsemänkertainen kuolema heitä odottaa", ajatteli palmu. "Leijonat syövät heidät, käärmeet heitä pistävät, jano näännyttää heidät, hietamyrsky hautaa heidät, ryövärit tappavat heidät, auringon pisto polttaa heidät, he menehtyvät pelosta."
Ja palmu koetti ajatella muuta. Näitten ihmisten kohtalo saattoi hänet alakuloiseksi.
Mutta koko avaralla aavikolla, joka palmua laajalti ympäröi, ei ollut mitään, jota hän ei olisi tuntenut ja katsellut jo tuhansia vuosia. Ei mikään voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Hänen täytyi taas ajatella noita molempia vaeltajia.
"Kautta myrskyn ja kuivuuden", sanoi palmu, huudahtaen avukseen elämän vaarallisimpia vihollisia. "Mitä kantaakaan vaimo käsivarrellaan? Luulenpa, että nuo hullut kantavat vielä mukanaan pientä lastakin!"
Palmu, joka oli pitkänäköinen, kuten vanhat tavallisesti ovat, näki todella oikein. Nainen kantoi sylissään lasta, joka nojasi päätään hänen olkaansa vasten ja nukkui.
"Ei ole lapsella edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu, "minä näen, että äiti on kääntänyt ylös hameensa ja heittänyt sen lapsensa yli. Hän on kovassa kiireessä nostanut lapsen suoraan vuoteelta ja rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat pakolaisia."
"Mutta hulluja he ovat kuitenkin", jatkoi palmu. "Jos ei enkeli suojele heitä, olisi heidän ollut parempi antautua viholliselle kuin lähteä aavikolle."
"Voinpa melkein arvata, mitenkä kaikki tapahtui. Mies seisoi työnsä ääressä, lapsi nukkui kehdossa, vaimo oli lähtenyt ulos vettä hakemaan. Kun hän on ehtinyt pari askelta ovelta, on hän nähnyt vihollisen ryntäävän. Hän on rientänyt takaisin, on riistänyt lapsen syliinsä, huutanut miestään seuraamaan itseänsä ja niin ovat he lähteneet, Siten he ovat olleet pakosalla koko päivän, varmaankaan he eivät ole levänneet silmänräpäystäkään. Kyllä varmaankin on niin tapahtunut, mutta sanonpa kuitenkin, että ell'ei enkeli suojele heitä — —"
"Heidät on pelko niin vallannut, ett'eivät tunne väsymystä, eikä kärsimyksiä, mutta minä näen, mitenkä jano loistaa heidän silmistään. Enkö minä tuntisi janoavan ihmisen kasvoja."
Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kävi kuin tuskan värähdys koko sen pitkän rungon läpi, ja pitkien lehtien lukemattomat latvukset käpertyivät kokoon kuin olisi tuli niitä kuumentanut.
"Jos olisin ihminen", sanoi se, "en milloinkaan uskaltaisi aavikolle. Hyvin se on rohkea, joka uskaltaa tänne ilman juuria, jotka ulottuvat alas ijäti loppumattomiin vesisuoniin. Täällä voi olla vaarallista palmuillekin. Semmoisellekin palmulle kuin minä."
"Jos minä saisin neuvoa heitä, pyytäisin heitä kääntymään takaisin. Eivät heidän vihollisensa milloinkaan voi olla heille niin julmia kuin aavikko. Taitavat uskoa, että on helppo elää aavikolla. Mutta minä tiedän, että minunkin on välistä ollut vaikea pysyä elossa. Muistanpa, mitenkä kerran nuoruudessani myrskynpyörre heitti ylitseni kokonaisen vuoren hiekkaa. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut kuolla, olisi se ollut viimeinen hetkeni."
Palmu yhä edelleen ajatteli ääneen, niinkuin yksinäisten vanhusten on tapana.
"Kuulen ihmeellisen sointuvan huminan kiitävän läpi latvaini", sanoi se. "Luulenpa, että kaikki lehtieni latvukset ovat alkaneet värähdellä. En tiedä, mikä minua värähyttelee katsellessani näitä onnettomia muukalaisia. Tuo huolestunut vaimo on niin kaunis. Hän johtaa mieleeni elämäni ihanimmat muistot."
Ja lehtien yhä liikkuessa ja humistessa, muistelee palmu, mitenkä kerran, hyvin kauvan aikaa sitten, kaksi loistavaa ihmistä vieraili kosteikossa. Se oli Saban kuningatar, joka oli tullut sinne viisaan Salomonin seuraamana. Ihana kuningatar palasi taas omaan maahansa, kuningas oli saattamassa häntä, ja nyt heidän tuli erota. "Tämän hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "pistän minä nyt taatelisiemenen maahan, ja minä tahdon, että siitä itää palmu, joka kasvaa ja elää siksi, kunnes Juutaanmaalle ilmestyy kuningas, joka on Salomoa suurempi." Ja sen sanottuaan pisti hän siemenen maahan ja hänen kyynelensä olivat sen kostuttaneet.
"Mistähän tulen tätä ajatelleeksi juuri tänäpäivänä?" sanoi palmu. "Olisiko tämä nainen niin ihana, että hän muistuttaa minulle ihanimpaa kaikista kuningattarista, häntä, jonka sanasta minä olen kasvanut ja elänyt tähän päivään asti?"
"Kuulen lehtieni humisevan yhä voimakkaammin", sanoi palmu, "ja se kuuluu surumieliseltä kuin kuoleman laulu. Tuntuu kuin ne ennustaisivat, että joku on pian elämästä eroava. On hyvä tietää, ett'ei se ainakaan minua koske, sillä minähän en voi kuolla."
Palmu arveli, että kuolemanhumina lehdissä soi noille kahdelle yksinäiselle vaeltajalle. Ihan varmaan uskoivat he itsekin, että heidän viimeinen hetkensä oli käsissä. Sen näki heidän kasvojensa ilmeistä, kun he kulkivat kamelien luurankojen ohitse, joita oli tiepuolessa. Sen näki niistä katseista, joita he heittivät ohi lentäviin korppeihin. Eihän voinut olla toisin. Heidän täytyi kuolla.
Nyt näkivät he palmun ja kosteikon ja kiirehtivät sinnepäin löytääkseen vettä. Mutta kun he viimeinkin saapuivat perille, vaipuivat he maahan epätoivosta, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo laski väsyneenä lapsen luotaan ja istui itkien lähteen reunalle. Mies heittäysi hänen viereensä, makasi ja takoi kuivaa maata molemmilla nyrkeillään. Palmu kuuli heidän puhuvan keskenään, että heidän täytyi kuolla.
Hän kuuli myöskin heidän puheestaan, että kuningas Herodes oli antanut tappaa kaikki kahden- ja kolmenvuotiset lapset pelosta, että suuri, odotettu Juutalaisten kuningas oli syntynyt.
"Humisee yhä voimakkaammin minun lehdissäni", sanoi palmu. "Nämä pakolaisparat näkevät pian viimeisen hetkensä."
Palmu kuuli myöskin, että he pelkäsivät aavikkoa. Mies sanoi, että olisi ollut parempi jäädä taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta tänne. Hän sanoi, että kuolema olisi silloin ollut helpompi.
"Jumala on kanssamme", sanoi nainen.
"Me olemme yksinämme petoeläinten ja käärmeiden keskellä", sanoi mies. "Ei meillä ole ruokaa eikä juomaa. Kuinka Jumala voi meitä auttaa?"
Hän repi vaatteensa epätoivossa ja painoi kasvonsa maata vasten.
Toivoton hän oli, kuin mies, jolla on kuoleman isku sydämmessä.
Nainen istui pystyssä, kädet ristissä polviensa päällä. Mutta ne katseet, joita hän heitti ulos aavikolle, puhuivat rajattomasta epätoivosta.
Palmu kuuli, mitenkä surumielinen humina sen lehdissä tuli yhä voimakkaammaksi. Vaimokin taisi sen kuulla, sillä hän käänsi katseensa puun latvaan, ja samassa kohotti hän käsivartensa ja kätensä.
"Oi, taatelia, taatelia!" huudahti hän.
Oli semmoinen ikävöiminen naisen äänessä, että vanha palmu olisi toivonut ei olevansa korkeampi aavikon yrttiä ja että taatelit olisivat olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuran marjat. Se tiesi kyllä, että latvassa riippui täytenään taatelirypäleitä, mutta mitenkä ulottuisivat ihmiset niin huimaavaan korkeuteen.
Mies oli jo huomannut, mitenkä mahdoton oli ulottua taateleita ottamaan. Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ett'ei vaimonsa ikävöisi mahdottomia.
Mutta lapsi, joka oli siinä teputellut itsekseen ja leikkinyt tikuilla ja korsilla, oli kuullut äidin huudahduksen.
Pienokainen ei osannut ajatella, ett'ei äitinsä saisi kaikkea mitä toivoi. Heti kun puhuttiin taateleista, alkoi se tirkistellä puuhun. Hän ihmetteli ja mietti, miten saisi alas taatelit. Vähällä oli, ett'ei otsaan, vaaleiden kiharoiden alle, muodostunut ryppyjä. Vihdoinkin levisi hymy hänen kasvoilleen. Hän oli keksinyt keinon. Hän meni palmun luokse ja hyväili sitä pienellä kädellään ja sanoi lapsellisen suloisella äänellään:
"Palmu, kumarru! Palmu, kumarru!"
Mutta mitä oli tämä, mitä oli tämä? Palmun lehdet suhisivat, kuin olisi rajumyrsky kulkenut sen lävitse, ja palmun pitkää runkoa myöten kulki väristys toisensa perästä. Ja palmu tunsi pienokaisen olevan häntä voimakkaamman. Hän ei voinut lasta vastustaa.
Ja se kumarti pitkän runkonsa lapsen eteen, niinkuin kumarretaan ruhtinaiden edessä. Mahtavassa kaaressa laskeutui se maata kohti ja tuli viimein niin alas, että sen suuri latva lepattavine lehtineen lakasi aavikkohiekkaa.
Lapsi ei näkynyt ihmettelevän eikä pelästyvän, vaan ilonhuudolla se tuli ja irroitti rypäleen toisensa perästä vanhan palmun latvasta.
Kun lapsi oli ottanut kylliksi ja puu yhä vaan makasi maassa, meni hän taas sen luokse, hyväili sitä ja sanoi lempeimmällä äänellä:
"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!"
Ja suuri puu ojensi hiljaa ja kunnioittavasti notkean runkonsa, sen lehtien yhä soidessa kuin harput.
"Nyt tiedän, kenelle ne soittavat kuoleman säveleitään", sanoi vanha palmu itsekseen, kun se taas oli pystyssä. "Eivät ne soi kellekään näistä ihmisistä."
Mutta mies ja vaimo kiittivät polvillaan Jumalaa.
"Sinä olet nähnyt tuskamme, ja olet auttanut meitä. Sinä olet se voimakas, joka taivutat palmun rungon kuin kaislan. Ketä vihollisistamme pelkäisimme, kun sinä voimallasi meitä suojelet?"
Kun ensimmäinen karavaani senjälkeen kulki läpi aavikon, näkivät matkustajat, että suuren palmun lehdet olivat kuihtuneet.
"Mitenkä se on mahdollista?" sanoi eräs matkustaja. "Eihän tämä palmu ollut kuoleva, ennenkun se näkisi kuninkaan, joka olisi suurempi kuin Salomo."
"Ehkäpä se jo on nähnyt hänet", vastasi eräs toinen aavikon kulkijoista.