VANHA AGNEETA.
Vanha vaimo kulki ylös vuoristopolkua pienin sipsuttavin askelin. Hän oli pieni ja hentoinen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet, mutta ei jäykät eikä ryppyiset. Hänellä oli yllään pitkä nuttu ja koristettu myssy. Rukouskirja oli hänellä kädessä ja lavendeli oksa nenäliinassa.
Hänellä oli mökki kaukana tunturin puolella, siellä, jossa puutkin lakkaavat kasvamasta. Se oli aivan leveän jäätikkövirran varrella, joka johtaa päävirtansa lumen kattamilta vuorenhuipuilta alas laakson syvyyteen. Siellä asui vanhus aivan yksinään. Kaikki hänen omaisensa olivat kuolleet.
Oli pyhäpäivä, ja hän oli käynyt kirkossa. Mutta mitenkä nyt lie ollutkaan, niin ei hän ollut tullut iloiseksi, vaan surulliseksi tuosta kävelystä. Pappi oli puhunut kuolemasta ja kadotetuista ja se oli tehnyt hänet alakuloiseksi. Äkkiä oli hän muistanut kuulleensa lapsuudessaan kerrottavan, että kadotettuja piinattiin ijäisessä pakkasessa vuoren kukkulalla hänen asuntonsa yläpuolella. Hän muisti sadun toisensa perästä näistä jäätikkövaeltajista, näistä väsymättömistä varjoista, joita jääkylmät vuorituulet ajelivat.
Äkkiä alkoi tuo vuori häntä kauhistuttaa ja tuntui kuin olisi mökkinsä niin hirvittävän korkealla. Jos nyt nuo, jotka näkymättöminä kuleksivat tuolla alppien kukkuloilla, lähtisivät alas jäävirtoja pitkin! Ja hän oli aivan yksinään!
Ainoastaan jo tuota ajatellessa saivat hänen ajatuksensa vieläkin surullisemmiksi. Taas hänet valtasi tuo suru, joka häntä kalvoi joka päivä. Hänestä tuntui kovalta olla niin kaukana ihmisistä.
"Vanha Agneeta", sanoi hän ääneen itselleen, niinkuin oli tullut hänen tavakseen siellä erämaassa, "sinä istut tuvassasi ja kehräät ja kehräät. Joka hetken päivästä saat raataa ja työskennellä, ett'et nälkään nääntyisi. Mutta onkohan kellään iloa siitä, että sinä elät? Onko kellään, vanha Agneeta?"
"Jos olisi joku omaisistasi elossa, niin ehkä silloin olisi. Jos asuisit alempana kylässä, olisit ehkä iloksi jollekin. Niin köyhä olet, ett'et voi edes kissaa tai koiraa luoksesi ottaa, mutta voisit ehkä joskus antaa yösuojaa kerjäläiselle. Jos et asuisi niin kaukana valtatiestä, vanha Agneeta. Jos saisit kerrankin janoavalle vaeltajalle antaa vettä juoda, niin tietäisit kuitenkin olevasi jollekin hyödyksi."
Hän huokasi ja sanoi itselleen, ett'eivät edes talonpoikaisvaimot, jotka hänelle antoivat kehruita, surisi hänen kuolemaansa. Kyllähän hän oli koettanut tehdä rehellistä työtä, mutta oli kai muita, jotka osaisivat tehdä sen paremmin. Häntä alkoi aivan itkettää, kun tuli miettineeksi, että ehkä kirkkoherrastakin, joka oli nähnyt hänet samassa paikassa kirkossa niin monena Herran vuotena, olisi aivan yhdentekevä, oliko hän siellä tai ei. "Minä olen kuin vainaja", sanoi hän, "ei kukaan kysy minua. Voisin yhtä hyvin maata kuolleena. Olen jo paleltunut kylmästä ja yksinäisyydestä. Sydämmeni on paleltunut, on varmaankin."
"Voi sentään, voi sentään", sanoi hän, sillä nyt hän oli oikein vauhdissa, "jos täällä olisi edes joku, joka tarvitseisi minua, niin kyllä olisi vielä lämpöä vanhassa Agneetassa. Mutta voinko minä kutoa sukkia tunturivuohille tahi laatia makuusijaa murmelieläimelle? Sen minä sanon sinulle", sanoi hän ja ojensi kätensä kohti taivasta, "saat hankkia minulle jonkun, joka minua tarvitsee, muutoin paneudun minä kuolemaan".
Samassa tuli pitkä, totinen munkki häntä vastaan polulla. Munkki yhtyi hänen seuraansa senvuoksi, että hän näki, että vaimo oli murheellinen, ja hän kertoi munkille surunsa. Hän sanoi, että sydämmensä oli paleltua, ja että hän pian olisi kuin yksi vaeltajista jäätikkövirralla, ell'ei Jumala antaisi hänelle jotain, jonka edestä elää.
"Sen kyllä Jumala voi antaa", sanoi munkki.
"Etkö näe, että Jumala on voimaton täällä ylhäällä?" sanoi vanha
Agneeta. "Täällä ei ole muuta kuin kylmä, tyhjä erämaa."
He tulivat yhä ylemmäs alpeille. Pehmeä sammal peitti paasikivet, pehmeälehtiset alppikasvit reunustivat tietä, tunturivuoret luolilleen, jääkenttineen ja lumikinoksineen olivat heidän edessään niin uhkaavina ja raskaina, että sydäntä ahdisti. Silloin näki munkki vanhan Agneetan mökin aivan jäätikköjen juurella.
"Vai täälläkö sinä asut?" sanoi hän. "Silloin et ole yksinäsi täällä on sinulla seuraa kylliksi. Katsoppas vaan!"
Munkki asetti yhteen peukalonsa ja etusormensa, piti niitä muorin vasemman silmän edessä ja pyysi hänen katsomaan vuorelle. Mutta vanhaa Agneetaa värisytti ja hän ummisti silmänsä.
"Jos siellä ylhäällä on jotain nähtävää, niin en minä tahdo sinne katsoa", sanoi vanha Agneeta. "Jumalan tähden, Jumalan tähden! On täällä kamalata muutenkin."
"Hyvästi sitten", sanoi munkki. "Eipä taida sinulle toista kertaa tarjoutua semmoista nähtävää."
Muori tuli uteliaaksi, hän avasi silmänsä ja katseli tuonne lumikentille. Ensiksi hän ei nähnyt mitään ihmeellisempää, mutta sitten alkoi hän huomata liikettä siellä ylhäällä. Hän näki valkoisen liikkuvan valkosta vasten. Se, minkä hän luuli ollen sumua ja usvaa ja sinisenvalkeita väreitä jäässä, olikin kadotettujen joukkioita, jotka kituivat ijäisessä pakkasessa.
Pieni Agneeta muori seisoi ja värisi kuin lehti. Kaikki olikin niin kuin vanhat olivat kertoneet saduissaan. Kuolleet vaeltivat tuolla ylhäällä äärettömässä tuskassa ja hädässä. Enimmät olivat puettuina johonkin pitkään ja valkoiseen, mutta kaikki olivat avojaloin ja päät paljaina.
Siellä oli ääretön joukko niitä. Mitä edemmäksi hän katsoi, sitä useampia hän näki. Toiset kulkivat ylpeinä pää pystyssä, toiset tulivat liitäen, ikäänkuin tanssisivat ne yli jääkenttien, mutta hän näki, että ne kaikki repivät jalkansa verisiksi jääpuikkoihin ja jääreunoihin.
Aivan oli kuin noissa saduissa. Hän näki, mitenkä ne yhä liittyivät toisiinsa, ikäänkuin lämpöä saadakseen, mutta silmänräpäyksessä erosivat taas pelästyneinä kuolemankylmyydestä, joka virtasi niiden ruumiista. Tuntui kuin olisi kylmyys vuorelta tullut heistä, niinkuin olisivat he estäneet lunta sulamasta ja sumun hälvenemästä.
Kaikki eivät liikkuneet, muutamat seisoivat hiljaa väristen, kylmästä kivettyneinä ja näyttivät seisoneen niin vuosikausia, sillä lunta ja jäätä oli kertynyt niiden ympäri niin, että ainoastaan yläruumista näkyi.
Mitä kauvemmin pieni mummo katsoi, sitä tyynemmäksi kävi hänen mielensä. Pelkonsa haihtui, mutta sen sijaan täytti hänet sydämmellinen suru katsellessaan noita kärsiviä. Ei ollut yhtään levonhetkeä tuskissa, ei leposijaa haavoittuneille jaloille, jotka kiitivät pitkin jäätä, joka leikkeli kuin teroitettu teräs. Voi, miten ne palelivat, aivan värisivät ja kalisivat pakkasesta! Ne jotka olivat kivettyneet ja ne, jotka osasivat liikkua, kaikkia palelti sama kirvelevä, terävä, kauhea pakkanen.
Siellä oli monta nuortakin, poikia ja tyttöjä, mutta ei ollut nuoruutta heidän siniseksi paleltuneissa kasvoissaan, näytti siltä kuin he leikkisivät, mutta kaikki ilo oli kuollutta. He tärisivät kylmästä, värisivät ja ryömivät kokoon kuin vanhukset, ja kuitenkin heidän paljaat jalkansa näyttivät etsivän terävimpiä jääpaloja, joille astuivat.
Eniten häntä liikutti katsella noita, jotka makasivat hautaantuneina kovaan jäätikköön, ja niitä, jotka riippuivat kuin suuret jääpuikot pitkin tunturin seinämiä.
Kun munkki otti pois kätensä, ei vanha Agneeta nähnyt muuta kuin tyhjät, autiot lumikentät. Siellä täällä oli muutamia raskaita jääröykkiöitä, mutta ne eivät ympäröineet kivettyneitä aaveita. Tuo sininen loiste jäätiköillä ei tullut jäätyneistä ruumiista. Tuuli ajeli muutamia kepeitä lumihiutaleita, eikä henkiä.
Mutta hän oli kuitenkin varma siitä, että oli nähnyt oikein, ja hän kysyi munkilta:
"Saisikohan tehdä jotain näiden kadotettujen hyväksi?"
Munkki vastasi: "Milloinka on Jumala kieltänyt rakkauden tekemästä hyvää ja armeliaisuuden lohduttamasta?"
Sen sanottuaan lähti munkki, ja vanha Agneeta kiirehti tupaansa ja istuutui ajattelemaan. Koko illan istui hän ja mietti mitenkä voisi auttaa kadotettuja, jotka vaelsivat jäätiköillä. Hänellä ei ollut aikaa muistella yksinäisyyttään.
Seuraavana aamuna lähti hän taas alas kylään. Hän hymyili ja oli reipas. Vanhuus ei enää niin raskaalta tuntunut. "Kuolleet", sanoi hän itsekseen, "eivät katso siihen, ovatko posket punaiset ja jalat kepeät. Vähän lämmintä pyytäisivät hekin osakseen. Mutta sitä eivät nuoret tule ajatelleeksi. Niin, niin, mutta missä saisivat vainajat suojan kuoleman ääretöntä kylmää vasten, ell'eivät vanhat avaisi heille sydäntänsä?"
Kun hän tuli kauppapuotiin, osti hän sieltä suuren kimpun kynttilöitä, ja eräältä talonpojalta tilasi hän kuormallisen halkoja, mutta voidakseen maksaa ne, täytyi hänen ottaa kaksi kertaa enemmän kehruita kuin tavallisesti.
Illempana, kun hän taas oli kotona, luki hän monta rukousta ja koetti pysyä rohkeana laulamalla hurskaita lauluja. Mutta yhä väheni hänen rohkeutensa. Kuitenkin teki hän, mitä oli mielessään aikonut.
Hän laittoi makuusijansa peräkammariin. Tupaan sytytti hän suuren roihuavan takkavalkean. Ikkunaan hän asetti kaksi kynttilää, tuvan oven hän jätti aivan auki. Sitten meni hän levolle.
Hän makasi pimeässä ja kuunteli.
Aivan varmasti kuului askeleita. Kuului kuin olisi joku tullut ajaen alas jäätikköä. Laahaten se tuli ja ähkyen. Ympäri tupaa se hiipi, ikäänkuin ei olisi uskaltanut mennä sisälle. Se seisoi aivan nurkassa ja värisi.
Vanha Agneeta muori ei voinut kestää tätä. Hän ryntäsi tilaltaan ja ulos tupaan, siellä vetäsi hän kiinni oven ja lukitsi sen. Tämä oli liikaa; liha ja veri ei voinut sitä kestää!
Tuvan ulkopuolelta kuuli hän raskaita huokauksia ja ikäänkuin arkojen, haavoittuneiden jalkojen ontuvia askeleita. Ne laahasivat itseään yhä kauvemmaksi ylöspäin jäätiköille. Kuului nyyhkytyksiäkin, mutta pian oli kaikki taas aivan hiljaista.
Silloin valtasi Agneetan kova tuska: "Sinä olet raukka, sinä vanha höperö", sanoi hän. "Tuli palaa loppuun ja kalliit kynttilätkin. Kaikkiko on oleva turhaa, ainoastaan sinun raukkamaisuutesi tähden?" Ja sen sanottuaan nousi hän ylös vielä kerran, itkien pelosta, hampaat täristen ja ruumis vavisten, mutta ulos tupaan hän tuli, ja oven hän sai auki.
Hän makasi taas odottaen. Nyt ei hän enää pelännyt niiden tuloa. Hän vaan makasi ja suri sitä, että oli pelottanut ne pois, ett'eivät ne enää koettaisi tulla takaisin.
Sitten alkoi hän huutaa pimeässä, niinkuin ennen nuorena ollessaan, kun seurasi karjaa: "Pienet, valkoiset lampaani, lampaani hoi, tulkaa, tulkaa! Tulkaa alas solista ja luolilta, pienet, valkoiset lampaani, tulkaa!"
Silloin oli kuin olisi kova tuuli tullut tuntureilta ja töytäissyt tupaan. Ei hän kuullut askeleita, eikä huokauksia, kuuli vaan tuulenpuuskauksia, jotka kohisivat nurkissa ja vinkuivat tuvassa. Ja tuntui siltä kuin olisi joku alati varoittanut: "Hiljaa! Hiljaa! Elä peloita! Elä peloita! Elä peloita!"
Hänellä oli tunne siitä, että tupa oli niin täyteen ahdettu, että siellä työntäyttiin seiniä vasten, niin että ne olivat murtua. Väliin tuntui siltä, kuin tahtoisivat nuo tuolla ulkona nostaa katon pois, saadakseen tilaa. Mutta aina oli joku, joka kuiskasi: "Hiljaa! Elä peloita! Elä peloita!"
Silloin tunsi vanha Agneeta itsensä onnelliseksi ja rauhoittuneeksi.
Hän pani kätensä ristiin ja nukkui.
Aamulla tuntui kaikki kuin unennäöltä. Kaikki oli entisellään tuvassa, takkavalkea loppuun palanut ja kynttilät myöskin. Ei ollut ainoatakaan tippaa talia kynttiläjaloissa. — —
* * * * *
Niin kauvan kun eli, huolehti vanha Agneeta tällä tavoin kuolleistaan. Hän kehräsi ja työskenteli niin, että voi antaa valkean palaa kaiket yöt. Ja hän oli onnellinen tietäessään, että joku häntä tarvitsi.
Eräänä sunnuntaina ei häntä nähty tavallisella paikallaan kirkossa. Jotkut talonpojat lähtivät ylös hänen mökilleen katsomaan, oliko hänelle mitään tapahtunut. Silloin oli hän jo kuollut, ja he kantoivat ruumiin mukanaan alas kylään, haudatakseen sen.
Vähäsen oli ihmisiä saattamassa vanhaa Agneetaa, kun hänet seuraavana pyhänä, juuri ennen messua laskettiin hautaan. Eikä näkynyt suruakaan kenenkään kasvoista.
Mutta yht'äkkiä, juuri kun kirstua oltiin laskemassa hautaan, tuli pitkä, totinen munkki sisään hautausmaalle, ja hän asettui viittaamaan ylöspäin lumen peittämille alpeille. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat haudan partaalla, että kaikki alpit olivat pukeutuneet heleän punaiseen ja ikäänkuin loistivat ilosta, ja kohta niiden yläpuolella kiemurteli jono pieniä, keltaisia kynttiläin tulia. Ja niitä oli yhtä monta kuin vainaja oli antanut kadotetuille kynttilöitä.
Silloin sanoi kansa: "Kiitetty olkoon jumala! Hän, jota ei kukaan täällä alhaalla sure, on kuitenkin löytänyt ystäviä tuolla ylhäällä suuressa yksinäisyydessä."