IV.
Ei mikään ole niin varmaa kuin että aurinko rakastaa noita aukeita paikkoja pienten maalaiskirkkojen edustalla. Eikö kukaan ole huomannut, ett'ei aurinko milloinkaan paahda kuumemmin kuin saarnan aikana valkoiseksi rapatun, pienen kirkon edustalla. Eivät säteet missään solmi niin tiheää valoverkkoa, ei missään tunnu ilmassa semmoista arvokasta hiljaisuutta. Aurinko on siellä aivan kuin vartioimassa, ett'eivät ihmiset saa jäädä ulos kirkkomäelle puhelemaan. Se tahtoo, että kaikki istuvat kauniisti kirkossa ja kuuntelevat saarnaa, senvuoksi antaa se tuon säteiden rikkauden valua kirkon seinustalle.
Ehkäpä ei aina olla vakuutettuja siitä, että aurinko on vartijana pienten kirkkojen ulkopuolella sunnuntaisin, mutta se ainakin on varmaa, että samana aamupäivänä, jona valekuollut oli laskettu hautaan Råglandan kirkkomaalla, levitti päivä aivan polttavaa lämpöä pienelle aukealle kirkon edustalla. Katinkultakivetkin, joita oli tuolla kärryjen uurteissa, säihkyivät kuin olisivat tulta ottaneet. Pahoin poleksittu, lyhytkasvuinen ruohokin käpertyi kokoon, ja näytti kuivalta sammalelta ja keltaset voikukat, jotka koristivat ruohokenttää, levittivät ja paisuttivat pitkiä varsiaan, niin että ne tulivat suuriksi kuin asterit.
Tuolta tietä pitkin tuli kävellen taalalaismies, tuommoinen, joka kiertelee saksien ja veisten kaupalla. Hän oli puettuna pitkään, valkoseen lammasnahkaturkkiin ja selässä oli hänellä suuri musta nahkasäkki. Noissa tamineissaan oli hän kävellyt monta tuntia, tuntematta yhtään lämmintä, mutta kun hän jätti maantien ja tuli ylös kirkon edustalle, ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkun hänen täytyi seisahtua ja ottaa lakki päästään voidakseen pyyhkiä hikeä otsaltaan.
Seistessään noin avopäin näytti hän sekä viisaalta että kauniilta. Hänellä oli korkea, valkoinen otsa, syvä viisaudenuurre silmäkulmain välissä, hyvin muodostunut suu ja ohuet huulet. Tukka oli jakauksella keskeltä päätä, se oli pyöreäksi leikattuna niskasta, valahtaen korville ja kihertyen hiukan latvoista. Hän oli pitkä ja roteva, ei karkea, kaikinpuolin hyvin muodostunut. Mutta se vika oli hänessä, että hänen katseensa oli epävarma, silmän mustuaiset eksyivät alati syvälle silmänkoloon, ikäänkuin piiloutuakseen. Suun ympärillä oli piirteitä, jotka näyttivät vääntyneiltä, siinä oli jotain tylsää ja velttoa, joka ei soveltunut, ei oikein kuulunut kasvoihin.
Ei hän voinut olla oikein viisaskaan, koska kulki ja laahasi raskasta säkkiä pyhäpäivänä. Jos hän olisi ollut täysijärkinen, olisi hän tiennyt, että se oli turhaa, kun ei hän kuitenkaan saanut mitään myydä. Ei ainoakaan niistä taalalaisista, jotka vaeltivat kylän kautta, kulkenut pyhäpäivinä säkki selässä, vaan menivät he silloin Herran huoneeseen vapaina ja suorina kuin muutkin ihmiset.
Tämä raukka ei varmaankaan tiennyt, että oli pyhä, ennenkun pysähtyi auringon paisteeseen kirkkopihalle ja kuuli virren veisuun kirkosta. Mutta hän oli siksi viisas, että silloin heti huomasi, ett'ei voinut kauppoja tehdä sinä päivänä. Silloin tuli hänen aivoilleen kova työ miettiä, missä viettäisi vapaapäivän.
Pitkän aikaa seisoi hän vaan tuijottaen eteensä. Silloinkun kaikki kävi tavallista kulkuaan, ei hänen ollut vaikea selviytyä. Silloin ei ollut hätää, kun sai koko viikon kulkea talosta taloon kaupanteolla. Mutta sunnuntaihin hän ei milloinkaan tottunut. Se oli hänelle aina suuri, ennakolta aavistamaton huoli.
Silmänsä tuijottivat ja otsanjänteet paisuivat.
Ensimmäinen, mitä aivoissa ehdotettiin, oli kyllä se, että hän menisi kirkkoon laulua kuulemaan. Mutta sitä ehdotusta ei hyväksytty. Hän olisi mielellään kuunnellut laulua, mutta ei uskaltanut mennä sisälle kirkkoon. Ei hän pelännyt ihmisiä, mutta muutamissa kirkoissa oli niin ihmeellisiä ja vaarallisia tauluja, joissa oli kuvattuna olentoja, joita hän mieluummin oli ajattelematta.
Vihdoinkin johtui hän siihen ajatukseen, että koska tämä oli kirkko, niin oli täällä varmaan hautausmaakin. Ja kun hänellä vaan oli hautausmaa, minne päästä, niin oli hän pelastettu. Mitään sen parempaa ei hänelle olisi voinut tarjota. Jos hän vaeltaessaan näki tieltä hautausmaan, meni hän sinne ja istui siellä hetken aikaa, vaikka olisikin ollut keskellä työviikkoa.
Kun hänen nyt piti kulkea hautausmaalle, oli äkkiä uusi vaikeus esteenä. Hautausmaa Råglandassa ei ole aivan kirkon vieressä, joka on kivikkomäellä, vaan pienellä niityllä vähän matkaa pitäjäntuvasta, ja hän ei voinut päästä hautausmaan portille kulkematta tietä, jonka varrella kirkkomiesten hevoset olivat sidottuina.
Kaikki hevoset seisoivat pää syvällä heinätukoissa ja kaurapusseissa ja pureskelivat, niin että rehu narisi hampaissa. Ei ollut puhettakaan, että ne voisivat tehdä minkäänlaista pahaa miehelle, mutta hänellä oli oma ajatuksensa vaarasta kulkea tuommoisen pitkän eläinkujan lävitse.
Kaksi, kolme kertaa aikoi hän ohi, vaan rohkeus petti, niin että hänen täytyi palata. Ei hän pelännyt hevosten purevan tahi potkivan. Oli jo kylliksi, kun ne rämistivät riimujansa ja kuoppivat maata kavioillaan.
Viimeinkin tuli hetki, jolloin kaikki hevoset katsoivat alas ja näyttivät oikein syövän kilpaa. Silloin alkoi hän kulkunsa niiden välitse. Hän veti turkin kiinnemmäksi, niin ettei se liehuisi ja ilmaiseisi häntä, ja hän kulki varpaillaan niin kauniisti kuin osasi, jos joku hevonen kohotti silmäluomensa ja katsoi häneen, seisattui hän heti ja niiasi. Hän tahtoi mielellään olla kohtelias tässä suuressa vaarassa, varmaankin eläimet ymmärsivät, ett'ei hän voinut kumartaa, kun hän kantoi rautasäkkiä selässään. Hän ei voinut muuta kuin niiata.
Hän huokasi hyvin syvään, sillä raskasta ja vaivaloista oli sen elää, joka aina pelkäsi nelijalkaisia eläimiä. Oikeastaan hän ei pelännyt muita eläimiä kuin vuohia; hevosia ja koiria ja kissoja hän ei olisi yhtään pelännyt, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että ne eivät olleet jonkunlaisia noiduttuja vuohia. Mutta siitä asiasta hän ei milloinkaan päässyt varmuuteen. Hänen asiansa olivat oikeastaan niin hullusti, että hän pelkäsi melkein kaikkia nelijalkaisia.
Ei auttanut hänen ajatella, miten vahva hän oli, ja että nämä pienet talonpoikaishevoset eivät milloinkaan olleet vaarallisia. Sitä ei se voi ajatella, jolla on pelko sielussaan. Se on vaikeata tuo pelko, ja raskasta sille, johon se on juurtunut.
Ihmeellistä oli, että hän kuitenkin pääsi koko hevosrivin ohitse. Viimeisen tien osan hän hyppäsi kahdella pitkällä harppauksella, ja kun hän tuli sisään hautuumaalle, veti hän kiinni rautaportin jälkeensä ja jäi siihen puistamaan nyrkkiä hevosille.
— Häjyt, kurjat, kirotut kilipukit! —
Kaikkia eläimiä kutsui hän samalla tapaa kilipukeiksi. Ja tämä oli hyvin tyhmää, sillä se oli hänelle itselleen tuottanut nimen, jota hän ei olisi tahtonut. Kaikki, jotka hänet tapasivat, kutsuivat häntä Kilipukiksi. Hän ei tahtonut kuulla itseään kutsuttavan sillä tavalla. Hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin oikealla nimellään, mutta sitä ei kukaan ihminen näkynyt tuntevan näillä seuduin.
Hän seisoi hetkisen portilla nauttien siitä, että oli päässyt onnellisesti hevosten ohitse, mutta pian käveli hän edemmä hautausmaan sisälle. Joka ristin ja kiven luona seisattui hän ja notkisti polviansa. Mutta sitä ei hän tehnyt pelosta, vaan ainoastaan ilosta, nähdessään nämä vanhat, rakkaat tutut. Hän muuttui äkkiä lempeän ja miellyttävän näköiseksi. Aivan samat ristit ja kivet, jotka hän oli tavannut niin usein ennen! Aivan olivat entisellään! Kuinka hyvin hän tunsi ne! Hänen täytyi tervehtiä niitä.
Miten kirkkotarha miellytti häntä! Siellä eivät saaneet eläimet kuleksia, eivätkä ihmiset siellä leikkiä laskeneet. Parasta oli siellä olla silloin, kun siellä oli aivan yksinäistä niinkuin nyt, mutta silloinkin, kun siellä oli ihmisiä, eivät ne häirinneet häntä. Hän tunsi kyllä monta kaunista niittyä ja hakaa, jotka olisivat miellyttäneet häntä vielä enemmän, mutta siellä ei hän milloinkaan saanut kulkea rauhassa. Niitä ei mitenkään voinut verrata hautausmaahan, ja hautausmaa oli metsääkin parempi, sillä metsässä oli yksinäisyys niin valtava, että se häntä pelotti. Täällä oli hiljaista kuin metsän syvyydessä, mutta seuraa ei häneltä puuttunut, täällä oli nukkuvia ihmisiä joka kiven ja joka mättään alla juuri niin paljon seuraa kuin hän tarvitsi, ett'ei tuntuisi yksinäisyys eikä ikävä.
Hän suuntasi heti kulkunsa tuolle vasta avatulle haudalle. Hän kulki sinne osaksi senvuoksi, että siellä oli muutamia varjostavia puita, osaksi myöskin sen vuoksi, että hän rakasti seuraa. Hän varmaankin uskoi mahdolliseksi, että tämä kuollut, joka niin hiljan oli maahan laskettu, olisi parempana tukeena yksinäisyydessä kuin muut aikoja sitten nukkuneet.
Hän melkein polvistui selin suureen hiekkakasaan haudanpartaalla. Hänen onnistui kohottaa säkkinsä niin, että se seisoi tanakasti hiekkaläjän päällä, ja irroitti karkeat nahkahihnat, jotka sitä pitivät kiinni. Nyt oli suuri päivä, vapaapäivä; hän heitti turkkinsakin yltään. Tyytyväisenä istuutui hän ruohikolle niin lähelle hautaa, että hänen pitkät säärensä polviin sidottuine sukkineen ja nyörikenkineen riippuivat alas haudan laidoille.
Hänen täytyi istua hiljaa oikein pitkän aikaa ja tarkata kirstua. Kun oli semmoinen pelko sisässä kuin hänellä oli, ei voinut olla milloinkaan kyllin varovainen. Mutta kirstu ei todellakaan liikahtanut vähääkään, oli mahdotonta epäillä, että se salaisi jotain pahaa.
Ei ollut hän varma asiastaan ennen kuin pisti kätensä säkin sivuosastoon, josta otti esille viulun ja jousen. Sitä tehdessään nyökytti hän päätään kuolleelle alhaalla haudassa. Koska hän oli noin hiljaa, saisi hän kuulla jotain kaunista.
Tämä oli jotain oikein harvinaista tämä, ei moni saanut kuulla hänen soittavan. Ei kukaan saanut kuulla häntä niissä taloissa, joissa koirat ärsytettiin hänen päälleen ja häntä haukuttiin Kilipukiksi. Mutta voi sattua, että hän soitti mökissä, jossa puhuttiin ja liikuttiin hiljaa, eikä kyselty häneltä, tahtoiko hän ostaa pukinnahkaa. Semmoisessa paikassa oli hänen tapana ottaa esille viulunsa ja antaa soittonsa kuulua. Se oli suurin kunnianosoitus, suurin, minkä hän voi osoittaa.
Hänen siinä istuessaan ja soittaessaan haudan partaalla ei se kuulunut hullummalta. Hän ei soittanut ainoatakaan epäpuhdasta säveltä, ja hän soitti niin hiljaa ja vienosti, että se tuskin kuului lähimmälle haudalle.
Ihmeellisintä asiassa oli se, ettei se ollut tuo kulkukauppias, joka osasi soittaa, viulu se oli, joka muisti jonkun pienen säveleen. Ne pulppusivat siitä esille heti, kun hän vaan laski jousensa sille. Muille se ehkä ei olisi mitään merkinnyt, mutta hänelle, joka ei itse muistanut ainoatakaan säveltä, oli kaikkein kallisarvoisin lahja omistaa tuommoinen viulu, joka soitti itsestään.
Soittaessaan istui hän koko ajan tyytyväisenä hymyillen, niinkuin se, joka kuulee lapsen lokertelevan ja puhuvan. Viulu se vaan puhui puhumistaan, hän vaan kuunteli. Olipa kuitenkin kovin ihmeellistä, että nuo kauniit sävelet kuuluivat heti, kun hän vaan laski jousensa kielille. Viulu tiesi mitä soitti ja kulkurikauppias istui vaan ja kuunteli.
Tuosta viulusta kasvoivat säveleet, niinkuin ruoho kasvaa maasta. Ei kukaan ymmärtänyt, mistä se johtui. Meidän isämme oli sen niin asettanut.
Taalalaismiehen oli aikomus istua hiljaa koko päivän ja antaa rakkaitten sävelten kuin pienten moniväristen kukkien kasvaa viulusta. Hän soittaisi kokonaisen niityn täyteen kukkia, soittaisi täyteen koko pitkän laakson, koko suuren tasangon.
Mutta hän, joka makasi valekuolleena alhaalla kirstussa, taisi kuulla viulunsoiton ja häneen se teki ihmeellisen vaikutuksen. Säveleet saivat hänet uneksimaan, ja siitä mitä hän oli nähnyt unissaan, tuli hän niin liikutetuksi, että hänen sydämmensä alkoi tykyttää, hänen verensä virrata ja hän heräsi.
Nyt on huomattava, että kaikki mitä hän oli kokenut maatessaan valekuolleena, ne ajatukset, jotka hänellä silloin olivat ja viimeinen unensakin, kaikki tämä oli poissa ja unohdettua samana hetkenä, jolloin hän heräsi tavalliseen tietoonsa. Hän ei tiennyt edes makaavansa kirstussaan, vaan hän luuli yhä makaavansa sairaana kotona sängyssään. Hänestä tuntui se vaan ihmeelliseltä, että vielä eli. Aivan äsken, ennenkuin nukkui, oli hän juuri keskellä kuolemankamppausta. Olisihan hänen pitänyt olla lopussa jo kauvan sitten. Hän oli heittänyt hyvästit kasvatusvanhemmilleen, siskoilleen ja palvelusväelle. Rovasti itse oli ollut heillä ja antanut hänelle ehtoollisen, sillä hänen kasvatusisästään se olisi ollut liian raskas tehtävä. Monta päivää sitten oli hän kääntänyt ajatuksensa kaikesta maallisesta. Oli ihmeellistä, että hän ei ollut kuollut.
Häntä ihmetytti, että oli niin pimeä huoneessa, jossa makasi. Kynttilähän oli palanut kaikkina öinä ennen, hänen sairaana ollessaan, ja sitten oli annettu peitteen valua hänen päältään. Hän makasi siellä ja tuli kylmäksi kuin jää.
Hän kohottautui hiukan vetääkseen peitettä ylleen. Silloin löi hän otsansa kirstunkanteen ja hän vaipui taas takaisin kirstuun, huudahtaen hiljaa tuskasta.
Hän oli loukkaantunut jotenkin kovasti ja meni heti tainnuksiin. Hän makasi taas yhtä liikkumatonna kuin äsken, oli kuin elämä olisi uudelleen hänestä paennut. Taalalaismies, joka oli kuullut sekä kolauksen että huudahduksen, oli silmänräpäyksessä pannut pois viulunsa ja alkanut kuunnella. Mutta ei kuulunut sen enempää, ei mitään.
Hän istuutui vartioimaan kirstua yhtä tarkkaavaisesti kuin ensin tullessaan. Hän istui ja nyykäytteli päätään, ikäänkuin sillä antaen myöntymyksen omille ajatuksillensa, nimittäin, ett'ei mihinkään täällä maan päällä ollut luottamista. Täällä oli hänellä ollut mitä hiljaisin ja paras toveri, mutta eikö hän nyt ollut pettynyt siitäkin?
Hän istui ja katseli kirstua, niinkuin tahtoisi katseillaan tunkea sen läpi. Viimein, kun se yhä vaan pysyi aivan hiljaisena, otti hän taas viulunsa ja alkoi soittaa.
Mutta nyt pani viulu vastaan. Vaikka hän hiveli sitä kuinka hyväillen ja lempeästi, niin ei siitä enää lähtenyt säveleitä. Se oli niin surullista, että hän oli valmis itkemään. Hän oli aikonut istua hiljaa ja kuunnella viuluaan koko päivän, ja nyt se ei tahtonut enää.
Hän ymmärsi kyllä syyn. Viulu oli levoton ja pelkäsi sitä, joka liikkui tuolla kirstussa. Se oli unohtanut kaikki sävelensä, ja ajatteli vaan, että mikähän lienee ollut se, joka tuolla oli kirstunkantta koputtanut. Niinhän se on, että peloissaan ollessa unohtaa kaiken.
Hän ymmärsi, että viulu oli tyynnytettävä, jos mieli kuulla enempää.
Hänen oli ollut niin hyvä olla, parempi kuin vuosikausiin, — jos todella kirstussa oli jotain, joka oli vaarallista, eikö ollut parasta päästää se ulos sieltä. Silloin tulisi viulu tyytyväiseksi, ja nuo kauniit kukkaiset kasvaisivat uudelleen siitä.
Hän avasi päättäväisesti suuren säkkinsä ja alkoi etsiä veitsien, sahojen ja vasaroiden seasta, kunnes viimein löysi ruuvimeisselin. Heti oli hän alhaalla haudassa ja nelinkontin ruuvaili hän auki kirstun kantta.
Hän irroitti ruuvin toisensa perästä, kunnes viimein voi kohottaa kannen haudan seinämää vasten. Samassa valui myöskin hikiliina valekuolleen kasvoilta.
Niinpiankuin raitis ilma sattui Ingridiin, avasi hän silmänsä. Olihan nyt valoisaa hänen ympärillään. Hänet oli varmaankin muutettu. Nyt hän makasi keltaisessa huoneessa, jossa oli viheriä katto ja suuri kynttiläkruunu katossa.
Huone oli ahdas, mutta sänky vieläkin pienempi. Miksi tuntui kuin olisivat hänen käsivartensa ja jalkansa vangitut? Senvuoksiko, että hän pysyisi hiljaa tässä pienen pienessä sängyssä?
Ihmeellistä oli, että he olivat panneet hänelle virsikirjan leuvan alle. Sitähän ei tehty kuin ruumiille.
Sormiensa välissä oli hänellä pieni kukkavihko. Hänen kasvatusäitinsä oli leikannut pari oksaa kukkamyrtistään ja pannut ne käsien väliin. Ingridiä ihmetytti. Mikä oli pistänyt kasvattiäidin mieleen?
Hän näki, että hänelle oli annettu päänalanen, jossa oli leveät pitsit, ja batistilakana, jossa oli hienot laskokset. Hän oli mielissään, sillä hän rakasti hienoutta. Mutta vielä mieluummin olisi hän tahtonut lämpöisen peitteen ylleen. Eihän ollut hyvä sairaan maata ilman peitettä.
Ingrid olisi tahtonut panna kädet silmilleen ja itkeä. Häntä paleli niin kauheasti.
Samassa tunsi hän jotain kovaa ja viileätä poskellaan. Hän alkoi hymyillä, se oli vanha, punainen puuhevonen, kolmijalkainen Camilla, joka makasi hänen vieressään päänalasella. Pikku veli, joka ei voinut nukkua yötäkään, jos ei puuhevonen ollut hänen vieressään sängyssä, oli nyt pannut sen tänne hänelle. Ingridiä alkoi vielä enemmän itkettää ajatellessaan, että Pikkuveli oli tahtonut lohduttaa häntä puuhevosella.
Mutta hän ei ehtinyt ruveta itkemään. Totuus yhtäkkiä selvisi hänelle. Pikkuveli oli antanut hänelle puuhevosen, ja äiti oli antanut hänelle valkoiset myrttikukkansa, ja virsikirja oli hänellä leuvan alla, senvuoksi, että he olivat uskoneet, että hän oli kuollut.
Ingrid tarttui molemmin käsin kirstunreunoihin ja nousi istumaan. Pieni, kapea sänky oli kirstu ja pieni keltainen huone oli hauta. Kaikkea tuota oli hyvin vaikea ymmärtää. Hän ei tahtonut voida käsittää, että tämä koski häntä, että juuri hänet oli kääritty ja laskettu hautaan. Eiköhän hän vaan nukkunut kotona omassa sängyssään ja nähnyt ja uneksinut tuota muuta? Pian hän näkisi, ett'ei tämä ollut täyttä todellisuutta, vaan että kaikki oli entisellään.
Yht'äkkiä löysi hän selvityksen kaikkeen. Minulla on niin usein ihmeellisiä unia, ajatteli hän. Tämä on vain joku näky. Ja hän oikein huokasi tyytyväisyydestä. Vieläpä paneutui hän maata takaisin kirstuun. Hän oli aivan varma, että se oli hänen oma vanha sänkynsä. Ei todellakaan sekään ollut niin erityisen leveä.
Koko sen ajan seisoi taalalaismies alhaalla haudassa, aivan Ingridin jalkapäässä. Hän seisoi vaan pari kyynärää Ingridistä, mutta tämä ei ollut huomannut häntä. Ei siihen ollut syynä sekään, että hän, niinpiankun kuollut kirstussa avasi silmänsä ja alkoi liikkua, koetti kyyristyä yhteen kulmaan ja tehdä itsensä näkymättömäksi. Ingrid olisi luultavasti voinut nähdä hänet, vaikka hänellä oli kirstunkansi varjostimena edessään, ell'ei tähän asti olisi ikäänkuin valkoinen sumu peittänyt hänen silmiään, niin että hän näki selvästi vaan kaikkein lähimpänä olevat. Eihän Ingrid edes voinut nähdä, että häntä ympäröivät hiekkaseinät. Aurinkoa hän luuli suureksi kynttiläkruunuksi ja puitten oksia katoksi.
Mies parka seisoi ja odotti, että tuo, joka tuolla kirstussa liikkui, ehtisi poistua. Hän ei osannut ajatella muuta kuin että se menisi itsestään. Olihan se koputtanut sen vuoksi, että tahtoi ulos. Hän seisoi kauvan aikaa pää kirstunkannen takana odottaen, että se menisi. Hän kurkisti sieltä, kun hänen mielestään sen jo olisi pitänyt poistua. Mutta se ei ollut liikkunut, se makasi vielä höylänlastuvuoteellaan.
Hän ei tyytynyt tähän, hän tahtoi pian asian loppumaan. Hänen viulunsa ei ollut pitkiin aikoihin puhunut niin kauniisti kuin tänään, hän oikein ikävöi taas päästäkseen istumaan rauhassa sen ääreen.
Ingrid, joka melkein oli nukahtanut, kuuli äkkiä itseään puhuteltavan sointuvalla taalainmurteella.
— On jo aika sinun nousta ylös, minun mielestäni.
Kohta sen sanottuaan veti hän pois päänsä. Hän vapisi niin, että oli vähällä pudottaa koko kannen.
Mutta valkoinen sumu, joka oli peittänyt Ingridin silmät, poistui kokonaan, kun hän kuuli ihmisen puhuvan. Hän näki miehen seisovan painautuneena yhteen nurkkaan haudan päässä ja pitävän kirstun kantta edessään. Silmänräpäyksessä tunsi hän, ett'ei hän voinut paneutua maata ja uskoa tätä unennäöksi. Tässä oli todellisuus, jonka hänen tuli itselleen selvittää. Näytti epäilemättä olevan siten, että kirstu oli kirstu ja hauta oli hauta, ja itse Ingrid pari minuuttia sitten ei ollut muuta kuin kirstuunpantu, haudattu ruumis.
Ensi kerran tunsi hän todella kauhua siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Voi sitä surkeutta, että hän olisi voinut olla oikein kuollut tänä hetkenä! Ruma, mädännyt ruumis! Hänet oli hautaan laskettu, että saataisiin heittää hiekkaa ja multaa hänen päälleen, hän ei ollut enemmän arvoinen kuin mikä mätäs tahansa; hänet oli aivan hylätty. Madot olisivat saaneet syödä hänet. Ei kukaan olisi siitä välittänyt.
Ingrid olisi niin äärettömän kernaasti halunnut jotain ihmistä luokseen tässä suuressa kauhussaan. Hän oli tuntenut Kilipukin äsken, kun tämä kurkisti kannen takaa. Se oli vanha tuttu pappilassa, eikä Ingrid häntä pelännyt. Nyt tahtoi hän hänet luokseen. Ingrid ei yhtään välittänyt siitä, että hän oli vaan mielipuoli. Olihan se kaikessa tapauksessa ihminen, joka eli. Ingrid tahtoi hänen tulemaan itseään niin lähelle, että hän tuntisi kuuluvansa elävien eikä kuolleitten joukkoon.
— Voi, tule Jumalan tähden luokseni tänne! sanoi hän itku kurkussa.
Hän nousi istumaan kirstussa ja ojensi käsivartensa häntä kohti.
Mutta taalainmiehellä oli yhä vaan oma ajatuksensa asiasta. Koska tuo niin mielellään viekotteli häntä esille, päätti hän panna ehtonsa.
— Minä tulen, jos lupaat mennä matkaasi — sanoi hän.
Ingrid koetti heti totella häntä ja nousta ylös kirstusta, mutta hän makasi niin käärittynä lakanoihin, että hänen oli vaikea kohota.
— Saat tulla auttamaan minua — sanoi hän. Se oli osaksi välttämätöntä ja osaksi pelkäsi hän, ett'ei ollut vielä oikein välttänyt kuolemaa. Hänen täytyi päästä jonkun lähelle, joka eli.
Mies tuli todellakin, tunkeutui kirstun ja haudanseinän väliin. Hän kumartui Ingridin ylitse, nosti hänet ylös haudasta ja asetti hänet viheriälle nurmikolle haudanaukon viereen.
Ingrid ei voinut mitään sille, että kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, nojasi päänsä hänen olkapäähänsä ja nyyhkytti. Ingrid ei koskaan jälkeenpäin voinut ymmärtää, mitenkä hän tuli tuon tehneeksi, ja että hän ei pelännyt miestä. Se tapahtui osaksi siitä ilosta, että hän oli ihminen, elävä ihminen ja sitten siitä kiitollisuudesta, että hän oli Ingridin pelastanut.
Voi, mikä hänestä olisi tullut, jos ei tätä olisi ollut! Hän se oli kohottanut kirstunkantta, hän se oli tuonut hänet jälleen elämään. Eihän Ingrid oikein tiennyt, miten kaikki oli tapahtunut, mutta hän se varmaan oli aukaissut kirstun. Mitä hän olisi, jos ei tuo olisi sitä tehnyt? Hän olisi herännyt, sulettuna mustaasi kirstuun. Hän olisi koputtanut, huutanut. Kuka olisi kuullut häntä, hänen maatessaan kuusi jalkaa maan alla? Ingrid ei uskaltanut ajatella tätä, hän oli vaan täynnä kiitollisuutta siitä, että oli pelastettu. Hänen täytyi saada jotain kiittää. Hänen täytyi saada nojata päätään jonkun ihmisen olkapäähän ja itkeä kiitollisuudesta.
Oli varmaan ihmeellisintä kaikesta, mitä tänä päivänä tapahtui, että taalalaismies ei sysännyt pois häntä. Mutta miehellä ei ollut selvää käsitystä siitä, että tyttö eli. Hän luuli tyttöä kuolleeksi ja hän tiesi, ett'ei hyödyttänyt tehdä pahaa kuolleelle. Mutta niinpiankun se oli mahdollista, irtautui hän tytöstä ja pujahti alas hautaan. Hän pani kirstun kannen paikoilleen, pisti ruuvit reikiinsä ja väänsi ne tarkasti kiinni, aivan niinkuin ne olivat ennen olleet. Tällä tavoin ehkä kirstu pysyisi hiljaa ja viulu taas saisi rauhansa ja säveleensä.
Sillä aikaa istui Ingrid ruohikossa ja koetti selvitellä ajatuksiansa. Hän katseli kirkolle päin ja näki hevosia ja ajokaluja kirkkomäellä. Silloin hän alkoi ymmärtää asiain juoksun. Oli sunnuntai, hänet oli haudattu aamulla ja nyt oltiin kirkossa.
Ingridin valtasi äkkiä kauhu. Jumalanpalvelus voi pian loppua ja kansa tulee tänne ja näkee hänet. Ja hänellä ei ollut päällään mitään muuta kuin lakana. Olihan hän melkein alasti. Varjelkoon, jos nuo kaikki ihmiset tulevat ja näkevät hänet tämmöisenä. Sitä he eivät milloinkaan unhottaisi. Sitä saisi hän hävetä koko elämänsä.
Hän mietti, mistä saisi vaatteita. Hetken hän jo ajatteli heittää ylleen taalalaismiehen turkin, mutta hänestä tuntui, ett'ei sekään tekisi häntä tavallisen ihmisen näköiseksi.
Hän kääntyi päättävästi mielipuoleen, joka vielä työskenteli arkunkannen kanssa.
— Kuuleppas — sanoi Ingrid hänelle sinun täytyy antaa minun kömpiä säkkiisi.
Samassa oli hän suuren nahkasäkin luona, johon mahtui koko kauppaliikkeen tavarat, ja alkoi purkaa pois niitä.
— Voi, rakkaani, tule ylös auttamaan minua! Hänen ei tarvinnut pyytää turhaan. Kun taalalainen näki, että Ingrid koski hänen säkkiinsä, hyppäsi hän heti haudasta.
— Koskeppas vaan säkkiini, sinä — sanoi hän uhaten.
Ingrid ei ajatellut, että mies puhui kovalla äänellä, hän piti häntä yhä vaan paraimpana ystävänään. — Kuule, rakas, rakas ystävä sanoi hän — auta minua, ett'eivät ihmiset saisi minua nähdä! Tyhjennä pois nämä tavarat jonnekin ja anna minun istua säkkiin ja kanna minut kotiin! Voi auta minua, auta minua! Minä olen pappilasta, sinne on täältä vaan vähän matkaa. Sinä kyllä tiedät, missä se on.
Mies seisoi ja katsoi häneen, katse aivan tylsänä. Ingrid ei tiennyt, oliko hän käsittänyt sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.
Ingrid uudisti saman, mutta mies ei totellut häntä.
Ingrid alkoi taas purkaa tavaroita säkistä. Silloin polki mies jalkaa hänelle ja riisti säkin itselleen.
Voi, miten saisi Ingrid hänet tottelemaan?
Hänen vieressään nurmikolla oli viulu ja jousi. Hän nosti sen sieltä, hän ei oikein tiennyt minkävuoksi. Hän oli kai ollut niin paljon viulunsoittajani kanssa, ett'ei hän voinut nähdä viulua maassa makaamassa.
Niinpiankun Ingrid tarttui viuluun, päästi mies säkin ja tuli ja riisti viulun häneltä.
Hän näytti tulevan aivan hulluksi siitä, että Ingrid koski viuluun.
Hän näytti oikein häjyltä.
Mitä ihmettä hän tekisi, että pääsisi pois, ennenkun kirkkoväki ehtisi ulos kirkosta?
Hän lupasi miehelle ihmeellisiä asioita, niinkuin luvataan lapsille, kun tahdotaan niitä tottelemaan.
— Minä sanon isälle, että hän ostaa tusinan viikatteita sinulta. Minä telkitsen sisään kaikki koirat kuin sinä tulet pappilaan. Minä pyydän äidin antamaan sinulle hyvän aterian.
Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että mies antautuisi.
Ingrid tuli ajatelleeksi viulua ja sanoi epätoivoissaan:
— Jos sinä kannat minut pappilaan, niin minä soitan sinulle.
Ja katso, hymyily levisi hän kasvoilleen. Sitä hän varmaankin haluaisi.
Minä soitan sinulle koko iltapäivän, minä soitan niin kauvan kuin tahdot.
— Opetatko viululle uusia säveleitä? — kysyi hän.
— Opetan kyllä.
Ingrid tuli sinä hetkenä alakuloiseksi ja samalla ihmeisiinsä. Mies tarttui voimakkaasti säkkiin ja veti sen luokseen. Hän laahasi sen pois yli hautojen, niin että heinät ja rikkaruohot litistyivät sen alle kuin olisi se ollut peltojyrä.
Hän vei sen erään risukon luo hautausmaan aidan viereen, jossa oli kuivia lehtiä ja oksia ja vanhoja kukkavihkoja. Siellä noukki hän pois kaikki, mitä säkissä oli ja piilotti ne hyvin tarkasti risukkoon.
Kun se oli tyhjä, palasi hän Ingridin luokse.
— Nyt voit mennä sinne — sanoi hän.
Ingrid kömpi säkkiin ja kyyristyi kokoon sen puupohjalle. Mies kiinnitti remminsä yhtä tarkasti kuin olisi hänellä ollut tavalliset tavaransa kuletettavana, hän kumartui taas melkein polvilleen, pisti käsivarret rensseleihin, kiinnitti remmit ristiin yli rinnan ja ojentautui suoraksi. Käveltyään pari askelta, alkoi häntä naurattaa. Hän kantoi selässään säkkiä, joka oli niin keveä, että hän olisi voinut tanssia sen kanssa.
* * * * *
Ei ollut kuin neljänneksen matkaa kirkolta pappilaan. Sen matkan taalalainen käveli kahdessakymmenessä minuutissa. Ingrid toivoi vaan, että mies kulkisi niin nopeaan, että hän ehtisi kotiin ennen kirkkoväkeä ja hautajaisvieraita. Hän ei mitenkään olisi antanut kaikkien noiden ihmisten nähdä itseänsä. Olisi parasta, jos hän joutuisi kotiin silloin kun vaan kasvattiäiti ja palvelijat olivat kotona.
Ingrid oli ottanut mukaansa kirstusta tuon pienen kukkavihon, joka oli otettu kasvattiäidin myrtistä. Siitä hän niin iloitsi, että hän kerta toisensa jälkeen suuteli sitä. Se saattoi hänet ajattelemaan kasvattiäitiään, hellemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta luonnollisesti olisi hän joka tapauksessa hellästi häntä muistellut. Sillä, joka tulee suoraan haudasta, on lempeät ja valoisat ajatukset kaikesta, mikä elää ja liikkuu maanpinnalla.
Nyt hän ymmärsi niin täydellisesti, että papinrouvan täytyi rakastaa noita toisia lapsia, jotka olivat hänen omiansa, paljon enemmän kuin häntä, kasvattitytärtä. Ja kun pappilassa oltiin niin köyhiä, ett'ei ollut varaa pitää lastenhoitajaa, niin tuntui hänestä nyt aivan luonnolliselta, että hänen piti hoitaa pikkusiskoja. Mutta jos siskot eivät olleet hyviä hänelle, riippui se vaan siitä, että ne olivat tottuneet siihen, että hän oli heidän palvelijansa. Ei heidän ollut helppo muistaa, että hänet oli otettu pappilaan ollakseen heille sisarena.
Kuitenkin johtui tuo kaikki köyhyydestä. Jos isä joskus saisi toisen paikan, niin että hänestä tulisi rovasti tahi kirkkoherra, niin kaikki kyllä muuttuisi. Silloin saisi hän taas takaisin tuon ajan, jolloin kaikki olivat häntä rakastaneet. Kyllä vielä kaikki muuttuisi entiselleen! Ingrid suuteli kukkasiaan. Ehkä ei äiti ollut tahtonut olla kova. Köyhyys se vaan oli hänet tehnyt niin ihmeellisen pahaksi.
Mutta nyt tuntui muuten siltä, ett'ei hän enään välittäisi siitä, minkälaisia olivatkin häntä kohtaan. Ei mikään voinut enään häntä surettaa, sillä nyt hän tahtoi olla aina iloinen siitä, että eli. Ja jos vielä joskus tulisi tukalaksi olo, niin ajatteleisi hän vaan äidin myrttiä ja Pikkuveikon Camillaa.
Siinä oli jo iloa kylliksi, kun tunsi, että hänet elävänä kannettiin tietä myöten. Aamulla ei kukaan uskonut, että hän vielä kerran kulkisi näitä mutkia ja mäkiä. Ja tuo tuoksuva apilas, ja pienet linnut, jotka lauloivat, ja kauniit, tuuheat puut, kaikki tuo olisi ollut vaan eläville iloittavaksi. Se ei olisi tullut enää hänen osalleen.
Mutta, niinkuin sanottu, hänellä ei ollut pitkää aikaa ajattelemiseen, sillä taalalainen oli kahdessakymmenessä minuutissa pappilassa.
Siellä olivat kotona ainoastaan papinrouva ja palvelijat, juuri niinkuin Ingrid oli toivonutkin. Papinrouva oli koko edeltäpuolisen valmistanut hautajaispäivällisiä. Nyt hän odotti vieraiden tuloa ja nyt olikin kaikki melkein valmista. Hän oli juuri ollut makuuhuoneessa pukeutumassa mustaan pukuunsa.
Hän katseli kirkkotielle päin, mutta sieltä ei vielä näkynyt ketään ajavan. Silloin pistäytyi hän vielä kerran kyökkiin maistamaan ruokia.
Hän oli hyvin tyytyväinen, sillä kaikki oli onnistunut hyvästi, ja se kai ei ole kiellettyä, vaikka olisikin suru. Kyökissä oli vaan yksi piika, ja se oli tullut papinrouvan omasta kodista, niin että rouvan mielestä hänen kanssaan voi puhua tuttavallisesti.
— Minun mielestäni, kuule Liisa — sanoi hän — voi kuka tahansa olla tyytyväinen tuommoiseen hautajaisolueen.
— Tahtoisinpa, että hän katsoisi tänne alas maan päälle ja näkisi, mitenkä te puuhaatte hänen tähtensä — sanoi Liisa. — Se olisi ilo hänelle. —
— Voi — sanoi papinrouva — minulle ei hän koskaan ollut iloinen.
— Hän on nyt kuollut — sanoi palvelija — en ainakaan minä sano mitään siitä, joka tuskin on saatu alas maahan.
— Olen usein saanut kuulla kovia sanoja mieheltäni hänen tähtensä — sanoi kasvatusäiti.
Papinrouvalla näkyi olevan tarve puhua jonkun kanssa kuolleesta. Hänellä oli ollut vähän omantunnon vaivoja Ingridin tähden, ja senvuoksi hän oli varustanut suuret hautajaiset. Hänen mielestänsä olisi kaiken tuon puuhan, joka hänellä oli hautajaisista, pitänyt poistaa omantunnonvaivat, mutta sitä ne eivät vähääkään tehneet. Ja hänen miehensä kulki myöskin omantunnonvaivoissa ja sanoi, että he eivät olleet pitäneet tyttöä niinkuin omaa lastaan, jonka he kuitenkin olivat luvanneet, kun ottivat hänet ottolapsekseen. Ja hän sanoi, että olisi ollut parempi, jos eivät olisi tyttöä ottaneet, kun hän kumminkin huomasi, että he pitivät enempi omista lapsista. — Ja nyt tarvitsi kasvatusäiti puhua jonkun kanssa tytöstä, saadakseen tietää, puhuivatko ihmiset siitä, että hän oli ollut paha Ingridille.
Hän näki, miten Liisa alkoi hyvin kiivaasti liikutella kauhaa padassa, niinkuin olisi hänen vaikea hillitä harmiansa. Hän oli viisas tyttö, joka tiesi hyvästi, mitenkä pääsisi emäntänsä suosioon.
— Luulisihan tuota — alkoi Liisa — että kun on äiti, joka hoitaa ja huolehtii siitä, että on puhdas ja eheä, niin koettaisi edes häntä totella ja olla hänelle mieliksi. Ja kun saa olla hyvässä pappilassa ja tulla kasvatetuksi paremmaksi ihmiseksi, niin koettaisi edes olla avuksi, eikä aina vaan kuleksisi ja uneksisi. Ihmettelenpä, mitenkä olisi käynyt, jos ette olisi ottaneet luoksenne tuota köyhää lasta. Hän olisi saanut kierrellä maailmaa noiden nuoralla-tanssijoiden mukana ja sitten kuolla kuin varpunen kadulle.
Taalalainen kulki yli pihan, tuo, joka kantoi säkkiä selässään, vaikka olikin pyhä. Hän tuli aivan hiljaa sisään avonaisesta kyökin ovesta ja niiasi sisääntulossaan, vaikka ei ollut ketään, joka olisi vastannut tervehdykseen. Sekä rouva että palvelustyttö näkivät hänet, mutta huomatessaan, kuka mies oli, eivät he välittäneet lopettaa keskusteluansa.
Papinrouva tahtoi välttämättä jatkaa. Hän huomasi saavansa kuulla juuri niin paljon kuin tarvitsi, lohduttaakseen omaatuntoaan.
— Taitaapa olla yhtä hyvä, että hän on poissa — sanoi hän.
— Sen minä vaan sanon rouvalle — sanoi piika kiivaasti — ja niin minä uskon pastorinkin ajattelevan, tahi ainakin hän pian niin ajattelee. Nyt tulee rauha taloon, sen saa rouva nähdä ja siitä on pastorikin iloinen.
— Niin, niin sanoi kasvatusäiti — olihan minun pakko pitää vastaan, minun. Hänelle sitä aina piti kustantaa vaatteita, niin että se oli aivan hullua. Pastori oli niin tarkka siitä, että hän saisi yhtä paljon kuin nuo muut, niin että väliin sai hän enemmänkin. Ja hänelle meni paljon enempi, kun oli täysikasvuinen.
— Nyt kai rouva antaa Kertulle hänen musliinipukunsa?
— Niin, joko sen saa Kerttu tai pidän minä sen itse.
— Ei hän jätä paljoa jälkeensä, raukka. —
— Ei kukaan vaadi, että hän jättäisi perittävää — sanoi kasvattiäiti. — Olisihan sitä tyytyväinen, jos jollain hyvällä sanalla voisi häntä muistaa!
Niin puhuu ainoastaan se, jolla on omantunnonvaivoja ja joka tahtoo puolustautua niitä vastaan. Ei kasvatusäiti toki täydellä todella sitä tarkoittanut.
Taalalainen käyttäytyi samoin kuin aina tullessaan myymään. Hetken hän seisoi, katseli ympärilleen kyökissä, työnsi sitten suurimmalla varovaisuudella säkin eräälle pöydälle ja irroitti kantohihnat ja remmit. Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan, ett'ei kissa tai koira hätyyttäisi häntä, ojensihe suoraksi ja alkoi aukaista noita kahta nahkakantta, jotka olivat kiinni monen monituisella solella ja solmulla.
— Ei tarvitse säkkiä aukaista tänä päivänä — sanoi Liisa. — Nyt on pyhä ja silloin tiedät kyllä, ett'ei kauppaa tehdä?
Mutta Liisa ei paljoa välittänyt siitä, että hullu jatkoi remmiensä auki päästämistä. Liisa kääntyi rouvaan. Tässä oli hänellä hyvä tilaisuus hieroutua suosioon.
— En tiedä, liekö tuo edes ollut hyvä lapsille? Minä usein kuulin itkua ja voivotusta lasten kammarista.
— Samanlainen kuin hän oli heidän äidilleen, samanlainen oli hän heillekin — sanoi papinrouva — mutta nyt he tietysti itkevät sitä, että hän on kuollut.
— Eivät he ymmärrä omaa parastaan sanoi piika — mutta rouva saa olla varma siitä, että kuukauden kuluttua ei enää kukaan itke hänen tähtensä.
Samassa kääntyivät molemmat uunin luota ja katsoivat pöydälle päin, jossa taalalainen seisoi avaten suurta säkkiään. He olivat kuulleet jotakin outoa, ikäänkuin huokauksia ja nyyhkytystä. Mies avasi juuri sisäkannen ja säkistä kohosi äsken haudattu kasvattitytär, juuri semmoisena kuin hän äsken oli kirstuun laskettaessa.
Mutta ei hän ollut aivan näköisensäkään. Hän oli nyt, niin sanoakseni, enemmän kuollut kuin silloin kirstuun pantaessa. Silloin oli hänellä vielä ollut meikein sama väri kuin eläessään, nyt olivat kasvonsa tuhkanharmaat, huulensa siniset ja silmät kamalasti sisäänpainuneet.
Hän ei sanonut mitään, mutta kasvoissa kuvastui ääretön epätoivo, ja myrttivihon, jonka hän oli saanut kasvattiäidiltään, ojensi hän tätä kohden moittivalla liikkeellä.
Se oli näky, jota ihminen ei voi kestää. Äitipuoli pyörtyi heti, piika seisoi silmänräpäyksen hiljaa, katseli tytärtä ja äitiä, sitten painoi hän kädet silmilleen ja juoksi kyökkikammariin, jonka oven hän tarkkaan lukitsi.
— Ei — sanoi hän — minulle hänellä ei ole asiaa, ei siellä minua tarvita.
Mutta Ingrid kääntyi taalalaiseen.
— Lukitse minut ja kanna minut täältä! Kuuletko sinä! Kuuletko!
Kanna minut sinne, josta minut otit!
Sattuipa taalalainen samassa katsomaan ulos. Lehtokujaa myöten ajoi pitkä jono kärryjä ja vaunuja pihalle. Vai niin, vai niin, nyt ei hän enää viivy täällä! Noista hän ei pidä vähääkään!
Ingrid kyyristyi säkin pohjaan, hän ei kysynyt enää mitään, nyyhkytti vaan. Lahvit ja kannet sulettiin hänen ympärilleen, ja hänet nostettiin taas selkään ja kannettiin pois. Ne, jotka tulivat hautajaispitoihin, nauroivat makeasti Kilipukille, joka kiirehti pois ja niiasi ja niiasi joka hevoselle, jonka kohtasi.