V.
Anna Stiina muori oli vanha vaimo, joka asui kaukana metsässä. Hänen oli tapana tulla auttamaan pappilaan, hän tuli alas mäkeä kutsumatta aina silloin, kun oli leipomusta ja vaatteiden pesua. Hän olikin hyvä ja viisas vanhus ja hän ja Ingrid olivat hyviä ystäviä. Heti kun tyttö vähänkään pääsi tajuunsa, päätti hän etsiä apua häneltä.
— Kuule — sanoi hän taalalaiselle, — kun tulet ylös maantielle, pitää sinun kääntyä metsään. Kule sitten eteenpäin, kunnes tulet tienhaaraan, siinä käännyt vasemmalle. Sitten kulet taas eteenpäin, kunnes tulet suurelle hiekkakuopalle. Siellä näet mökin ja sinne sinun pitää kantaa minut ja siellä minä soitan sinulle.
Hänen korviansa vihloi lyhyt ja terävä ääni, jolla hän puhui miehelle. Hänen täytyi puhua siten, että saisi hullun tottelemaan, ei auttanut muukaan. Ja hänkö tässä nyt oli käskemässä toisia ihmistä, hän, jolla ei edes ollut oikeutta elää!
Ei milloinkaan tuntisi hän olevansa oikeutettu elämään tämän jälkeen. Tämä juuri oli hirveintä, joka häntä oli kohdannut. Siellä oli hän elänyt pappilassa kuusi vuotta, eikä ollut saanut itseään edes niin rakastetuksi, että he olisivat toivoneet hänen jäävän eloon. Ja se, jota ei kukaan rakasta, sillä ei ole oikeutta elää.
Hän ei osannut sanoa, mitenkä hän tiesi niin olevan, mutta se oli kai itsestään selvää. Hän tiesi sen, sillä siitä asti, kun hän kuuli, että he eivät välittäneet hänestä, tuntui kuin olisi rautainen käsi tarttunut hänen sydämmeensä ja puristanut sitä kokoon, pakottaakseen sen pysähtymään. Tuntui kuin olisi koko elämä häneltä sulettu. Ja samassa silmänräpäyksessä, jona hän heräsi kuolemasta ja tunsi elämän halun palavan voimakkaasti itsessään, oli juuri se, joka antaa meille luvan olemassaoloon, ryöstetty häneltä pois.
Tämä oli pahempaa kuin kuoleman tuomio. Tämä oli julmempaa kuin tavallinen kuoleman tuomio. Hän tiesi, mitä se muistutti. Se oli samaa kuin että kaadettiin puita, ei tavallisella lavalla, jolloin vaan runko hakattiin poikki, vaan kun hakattiin niiltä juuret poikki ja annettiin niiden jäädä paikoilleen, kitumaan kuoliaaksi. Siinä puu seisoo, eikä ymmärrä, miksi se ei enää saa ravintoa ja nestettä. Se taistelee ja pyrkii elämään, mutta lehdet yhä pienenevät, siitä ei enää kohoa vesoja, kaarna karisee pois. Ja sen täytyy kuolla senvuoksi, että se on erotettu elämänlähteestä. Niin on, sen täytyy kuolla.
Vihdoinkin laski taalalainen alas säkkinsä kivikynnykselle, pienen tuvan edustalle, joka oli keskellä synkkää metsää.
Tuvan ovi oli lukittu, mutta niinpiankun Ingrid vaan oli päässyt säkistä, etsi hän avaimen ovenpihtipuun alta, aukasi ja astui sisälle.
Ingrid tunsi kyllä tuvan ja kaiken, mitä siellä oli. Ei hän sinne tullut ensikertaa lohdutusta hakemaan. Ei hän sinne tullut ensikertaa vanhan Anna Stiinan luo kertomaan, mitenkä oli mahdotonta tulla toimeen kotona, että kasvattiäiti oli niin kova hänelle, että hän ei tahtonut enään palata pappilaan.
Mutta joka kerta kuin hän sinne tuli, puhui muori hänelle järkevästi ja tyynnytti häntä. Muori oli keittänyt hänelle hirmuista kahvia, jossa ei ollut ainoatakaan papua, vaan ainoastaan herneitä ja sikuria, mutta joka kuitenkin oli rohkaissut häntä. Ja viimein oli hän saanut Ingridin nauramaan kaikelle ja elähyttänyt hänet niin, että hän oli tanssinut valssia pitkin metsänrinteitä kotia asti.
Jos Anna-Stiina muori olisikin ollut kotona ja keittänyt hirveätä kahviansa, ei se varmaankaan olisi Ingridiä auttanut tällä kertaa. Mutta mummo oli pappilassa tytön hautajaisissa, sillä papin rouva ei ollut unhottanut kutsumasta ketään niistä, joista tyttö oli pitänyt. Taisi se muuten johtua hänen omantunnon vaivoistaankin.
Mutta sisällä vanhan Annan tuvassa oli kaikki entisellään. Ja kun Ingrid näki sohvan, jossa oli puukansi, ja kiiltäväksi hangatun pöydän ja kissan ja kahvikeittiön, ei hän tuntenut itseään juuri rohkaistuksi tahi lohdutetuksi, mutta hän tunsi olevansa paikassa, jossa voi vapaasti antautua suruunsa.
Täällä ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin itkeä vaan ja valitella.
Hän meni heti sohvan luo, heittäytyi puukannelle ja makasi siinä itkien, hän ei tiennyt, miten kauvan.
Taalalainen istui ulkopuolella kivikynnyksellä, hän ei mielellään tahtonut mennä tupaan kissan vuoksi. Hän odotti, että Ingrid tulisi ulos ja soittaisi hänelle. Hän oli ottanut viulunsa esille jo aikoja sitten. Kun Ingridiä ei tullut, alkoi hän itse soittaa.
Hän soitti lempeästi ja hiljaa, niinkuin oli tapansa. Viulunsoittoa tuskin paljon kuului sisälle.
Ingrid tunsi toisen puistatuksen toisensa jälkeen ruumiissaan. Samoin tunsi hän silloin sairastuessaankin. Hän ajatteli tulevansa uudelleen sairaaksi. Se olisikin kai parasta, jos kuume nyt ottaisi hänet ja kuolettaisi oikein.
Kun viulunsoitto kuului sisään, nousi hän istumaan ja katseli ympärilleen sekavin katsein. Kuka soitti? Oliko se hänen ylioppilaansa? Oliko hän nyt vihdoinkin tullut?
Hän ymmärsi kuitenkin heti, että se oli taalalainen, ja hän heittäysi taas huoaten maata.
Hän ei voinut ollenkaan saada selville, mitä soitettiin. Mutta niinpiankun hän sulki silmänsä, muuttui viulu ylioppilaan ääneksi. Ingrid kuuli myöskin, mitä hän sanoi; hän puhui hänen kasvatusäidilleen ja puolusti Ingridiä. Hän puhui yhtä kauniisti kuin hän oli puhunut herra ja rouva Blomgrénille. Ingrid tarvitsi niin paljon rakkautta, sanoi hän. Juuri se häneltä oli puuttunut. Senvuoksi hän ei ollut aina hoitanut askareitansa, vaan antanut unelmien huvittaa itseään. Mutta ei kukaan käsitä, mitenkä hän voisi tehdä työtä ja kärsiä sen vuoksi, joka rakastaisi häntä. Sen puolesta kantaisi hän surut ja taudit, ylenkatseet ja köyhyydet. Sille tulisi hän vahvaksi kuin jättiläinen ja kärsivälliseksi kuin orja.
Ingrid kuuli selvään, miten hän puhui, ja rauha valtasi hänet. Jos vaan kasvattiäiti olisi häntä rakastanut, olisi hän nähnyt, mihin Ingrid kelpaisi. Mutta kun äiti ei ollut hänestä pitänyt, niin Ingrid oli kuin voipunut. Aivan varmaan oli se totta.
Kuumeen väristyksiä hän ei enää tuntenut. Hän vaan makasi ja kuunteli, miten ylioppilas puhui.
Varmaankin hän nukkui välillä, sillä aina vähän päästä luuli hän makaavansa haudassa, ja silloin aina tuli ylioppilas nostamaan häntä kirstusta. Ingrid makasi väitellen hänen kanssaan tästä. — Silloin kun minä uneksin, silloin vaan tulet luokseni — sanoi hän.
— Minä aina tulen sinua auttamaan, Ingrid — sanoi hän. — Sen sinä hyvin tiedät. Minä nostan sinut haudasta, minä kannan sinut hartioillani, minä sinulle rauhan soitan. Aina olen luonasi. —
Se, mikä Ingridiä yhä häiritsi ja hänet herätti, oli tuo lupauksensa soittaa taalalaiselle. Monta kertaa hän nousi sitä tekemään, mutta ei jaksanut.
Niinpiankun hän vaipui sohvalle, näki hän unia. Hän istui kyyristyneenä säkissä ja ylioppilas kantoi hänet metsän läpi. Aina vaan hän.
— Mutta olitkos sinä se? — sanoi Ingrid hänelle.
— Olin varmaan, — sanoi hän ja hymyili Ingridin vastaväitteille. — Olethan sinä ajatellut minua joka päivä kaikkina näinä vuosina, silloinhan voit ymmärtää, ett'en voinut olla sinua auttamatta niin suuressa vaarassa.
Sen Ingrid piti aivan itsestään selvänä ja niin alkoi hän huomata, että ylioppilas oli oikeassa ja että se olikin hän.
Mutta siinä oli niin ääretön onni tuossa, että hän heräsi uudelleen. Silloin rakkaus värisi koko hänen olennossaan. Se ei olisi voinut olla sen todellisempaa, jos hän olisi nähnyt ja puhunut rakkahimpansa kanssa.
— Miks'ei hän tule koskaan valveilla ollessani? — sanoi hän puoleksi ääneen. — Miksi tulee hän vaan unissa?
Hän ei tohtinut liikahtaa. Siiloin rakkaudentunne pakenisi tiehensä. Oli kuin arka lintu olisi asettunut hänen olkapäälleen ja hän pelkäsi peloittaa sitä.
Jos hän liikahtaisi, niin pakenisi lintu ja suru saisi hänet valtoihinsa.
Kun hän viimeinkin oikein heräsi, oli tuvassa jo hämärää. Hän oli varmaankin nukkunut koko iltapäivän ja illan. Tähän aikaan ei hämärtänyt ennen kuin kello kymmenen jälkeen.
Jo oli lakannut viulunsoittokin, taalalainen oli varmaankin mennyt matkaansa.
Mutta Anna Stiina ei ollut vielä tullut. Hän aikoi varmaankin viipyä koko yönkin.
Se oli samantekevä tytölle, hän ei halunnut muuta kuin paneutua maata ja nukkua taas. Hän pelkäsi kaikkea sitä surua ja epätoivoa, joka hänet aina herätessä valtasi.
Mutta sitten sai hän uutta ajateltavaa. Kuka oli sulkenut oven, kuka oli levittänyt hänen ylleen Anna Stiinan suuren huivin ja kuka oli asettanut palasen kovaa leipää hänen viereensä sohvalle?
Oliko tuo Kilipukki tehnyt tämän kaiken hänen tähtensä?
Silmänräpäyksen oli hän näkevinään unelman ja todellisuuden seisovan vieressään ja kilvan koettavan häntä lohduttaa. Ja unelma seisoi auringonpaisteisena ja hymyilevänä ja valoi hänen ylitsensä rakkauden onnellisuutta, rohkaistakseen häntä. Mutta tuo köyhä, tyly ja kova elämäkin tuli tuoden pienen rovon ystävyyttä näyttääkseen, ett'ei se tarkoittanut hänelle niinkään pahaa kuin miltä äsken oli näyttänyt.