VI.
Ingrid ja Anna-Stiina muori tulivat käyden läpi tumman metsän. He olivat kävelleet neljä päivää ja nukkuneet kolme yötä paimentuvissa. Ingrid oli väsynyt ja voimansa lopussa, kasvot olivat kuultavan kalpeat, silmät olivat painuneet kuoppiinsa ja loistivat kuumeesta. Muori Anna-Stiina heitti aina silloin tällöin salaa levottoman katseen häneen ja rukoili Jumalaa ylläpitämään tytön voimia, ett'ei hän vaipuisi alas ja kuolisi sammalmättäälle. Väliin ei mummo voinut olla katsomatta arasti taakseen. Hänellä oli pelonalainen tunto siitä, että vanha ukko Kuolema tuli hiipien heidän jälestään metsän läpi, ottaakseen takaisin Ingridin, joka sekä jumalansanalla että mullanheitolla oli yhdistetty häneen.
Anna-Stiina muori oli pieni ja leveä, kasvot suuret ja neliskulmaiset, jotka näyttivät niin viisailta, että ne siitä tulivat kauniiksi. Hän ei ollut taikauskoinen, hän asui yksin metsän keskellä, pelkäämättä peikkoja tahi aaveita, mutta tuossa käydessään Ingridin vieressä tuntui hänestä yhtä varmasti kuin olisi sen joku hänelle sanonut, että hän käveli ihmisen vieressä joka ei kuulunut tähän mailmaan. Niin oli hänestä tuntunut jo silloin kun oli tavannut Ingridin tuvassaan maanantai-aamuna.
Hän ei tullut kotiin sunnuntai-iltana, sillä pappilassa oli papin rouva sairastunut vaarallisesti ja Anna-Stiina, joka oli tottunut sairaita vaalimaan, oli jäänyt valvomaan rouvan luo. Koko yön oli hän kuullut papin rouvan hourailevan, että Ingrid oli näyttäytynyt hänelle, mutta sitä ei ollut muori uskonut.
Ja kun hän sitten tuli kotiin ja näki tytön, tahtoi muori heti palata takaisin pappilaan ja kertoa heille, ett'ei se ollutkaan kummitus, jonka he olivat nähneet. Mutta kun hän puhui siitä, tuli Ingrid semmoiseksi, ett'ei hän uskaltanut. Elämä oli melkein sammunut hänestä, niinkuin liekki kynttilästä, joka on sammumaisillaan kovassa vedossa. Hän olisi voinut kuolla yhtä helposti kuin häkkilintu. Kuolema etsi tyttöä kuin saalista, täytyi vaan suojella häntä ja käsitellä varovasti, jos hän voisi jäädä eloon.
Mummo, suoraan sanoen, jo epäili, eikö Ingrid ollutkin vaan aave, niin vähän elämää näkyi hänessä olevan. Hän ei koettanutkaan saada Ingridiä puhutelluksi, totteli vaan häntä siinä, ett'ei kukaan saisi tietää Ingridin elävän, ja niin mummo koetti asettaa niinkuin paraiten osasi. Hänellä oli sisar, joka palveli taloudenhoitajattarena suuressa paikassa Taalainmaalla, ja hän päätti Ingridin kanssa mennä sisarensa luo ja koettaa saada sisar Staava hankkimaan tytölle paikka herraskartanossa. Ingrid sai tyytyä rupeamaan halvaksi palvelustytöksi. Ei ollut muutakaan neuvoa.
He olivat nyt matkalla tuohon herraskartanoon. Anna-Stiina muori tunsi seudun niin hyvin, ett'ei heidän yhtään tarvinnut kulkea maantietä, vaan ainoastaan metsäpolkuja. Mutta sen näkikin heistä. Heidän kenkänsä olivat linttaan astutut ja kuluneet, heidän hameen helmansa repaleiset ja likaiset. Pieni pahanilkinen kuusen oksa oli reväissyt pitkän halkeaman Ingridin nutun hihaan.
Illalla neljäntenä päivänä tulivat he metsäkukkulalle, josta voi nähdä alas syvään laaksoon. Alhaalla laakson syvyydessä oli järvi ja lähellä järven rantaa oli korkea saari, jossa kohosi valkea herraskartano. Kun Anna-Stiina muori näki herraskartanon, sanoi hän, että sen nimi oli Munkhytta, ja että siellä hänen sisarensa oli palveluksessa.
Tuolla ylhäällä mäellä he koettivat laittautua hienoiksi. He sitoivat uudelleen huivinsa, pyyhkivät sammalilla kenkänsä ja peseytyivät metsäpurossa. Ja Anna-Stiina muori koetti laittaa laskoksen Ingridin nutunhihaan niin, ett'ei repeämää näkyisi.
Muori huokasi katsellessaan Ingridiä ja tuli melkein toivottomaksi. Ei se vaan ollut siitä syystä, että Ingrid näytti omituiselta vaatteissa, jotka oli saanut muorilta lainaksi ja jotka eivät tahtoneet yhtään sopia hänelle. Mutta sisar Staava ei kai huolisi häntä palvelukseen, kun hän näytti noin heikolta. Sehän olisi kuin tarttua tuulen henkäykseen. Tyttö ei voinut olla hyödyksi enemmän kuin sairas perhonen.
Niinpiankun olivat valmiit, kulkivat he eteenpäin alas vuorta, järveä kohti. Ei ollut kuin lyhyt matka. Niin tulivat he kartanon alueelle.
Kas, sepä vasta herraskartano!
Tuossa oli laajoja, huonosti hoidettuja peltoja, jotka olivat alkaneet kokonaan metsittyä, tuolla oli silta, joka johti saarelle, niin huono, että he pelkäsivät sen tuskin kestävän siksi, kunnes olivat kulkeneet sen yli. Tuossa oli lehtikuja, joka sillalta johti asuinrakennukseen, ruohoittuneena kuin valli, ja tuulen kaatama puu makasi aivan poikki tien.
Ylhäällä saarella oli kylläkin kaunista, niin kaunista, että siellä olisi voinut linnakin sijaita. Mutta puutarhassa ei ollut ainoatakaan istuteltua kukkaa, ja suuressa puistossa tukahduttivat puut toisensa, ja mustat tarhakäärmeet kiemurtelivat pitkin vihreitä, liejuisia käytäviä.
Anna-Stiina tuli levottomaksi, huomatessaan umpeutumisen ja kulki höpisten itsekseen. Mistä tämä tulee? Onko sisar Staava kuollut? Salliiko hän tämmöistä? Toisin oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun minä viimeksi olin täällä. Mikä Herran nimessä on tullut Staavalle? Hän ei voinut käsittää, että oli tuommoinen epäjärjestys paikassa, jossa Staava asui.
Ingrid tuli hiljaa ja vastenmielisesti hänen jälessään. Samana hetkenä, jolloin hän laski jalkansa sillalle, oli hän huomannut, ett'ei heitä ollut vaan kaksi, jotka siellä kävelivät, vaan kolmaskin.
Oli joku, joka oli tullut häntä vastaan siellä ja sitten kääntynyt ja seurannut häntä.
Ingrid ei kuullut askeleita, mutta tuo, joka seurasi heitä, oli aivan hänen sivullaan. Hän näki, että siellä oli joku.
Hän pelästyi kovasti ja aikoi pyytää Anna-Stiinaa kääntymään, aikoi sanoa, että täällä oli kaikki kuin lumottua, että hän ei uskaltanut kulkea edemmäksi. Mutta ennen kuin hän ehti mitään sanoa, tuli tuo vieras aivan hänen viereensä ja Ingrid tunsi hänet.
Hän oli häämöittänyt ennen aivan epäselvästi, nyt hän tuli niin näkyväksi, että Ingrid voi nähdä, että se oli ylioppilas.
Silloin ei enään tuntunut aavemaiselta, eikä kamalalta, että hän kulki siinä.
Se oli vaan ihanaa ja juhlallista, että hän tuli Ingridiä vastaan. Tuntui kuin olisi hän ollut se, joka oli johtanut Ingridin tänne ja nyt hän sen tahtoi todistaa Ingridille, tulemalla häntä tervehtimään.
Hän kulki Ingridin vieressä yli sillan, läpi kujan, aina asuinrakennukselle asti.
Ingridin täytyi aina vähän väliä kääntää päätään vasemmalle. Sieltä hän näki noitten kasvojen pilkistävän esiin, aivan hänen poskensa vierestä. Tuskin hän näkikään kasvoja, näki ainoastaan ihmeellisen kauniin hymyilyn, joka hyväillen tuli häntä lähelle. Mutta kun hän käänsi päänsä kokonaan sitä kohti, nähdäkseen selvemmin, niin ei sitä enää ollutkaan siellä. Kun hän katsoi tarkemmin, ei siellä ollutkaan mitään. Mutta niinpiankun hän katsoi suoraan eteensä, pilkisti se taas esiin, aivan hänen vieressään.
Tuo, joka häntä seurasi, ei puhunut. Hymyili vaan, mutta se olikin kylliksi Ingridille. Siitähän hän näki, että oli kuitenkin yksi mailmassa, joka häneen oli kiintynyt hellällä rakkaudella.
Ingrid tunsi hänen läsnäolonsa niin selvästi, että se sai hänet aivan vakuutetuksi siitä, että tuo suojeli ja varjeli häntä, ja se suloinen tieto poisti kaiken epäilyksen, jonka hänen kasvatusäitinsä kovat sanat olivat hänessä herättäneet.
Ingrid tunsi uudestaan alkavansa elää. Hänellä oli oikeus elää, koska joku häntä rakasti.
Ja siitä hänellä oli heikko puna poskillaan ja säteilevä kiilto silmissään, tullessaan sisään Munkhytan kyökkiin. Aivan hento ja vieno ja läpikuultava hän oli, mutta niin kaunis kuin äsken puhjennut ruusu.
Hän kulki yhä vaan unissa, eikä juuri tiennyt missä oli, mutta se, mikä häntä niin ihmetytti että oli herättää hänet, oli se, että etempänä uunin luona seisoi toinen Anna-Stiina muori. Seisoi siellä pienenä ja leveänä ja kasvot olivat silläkin suuret ja neliskulmaiset aivan kuin toisellakin. Mutta mitenkä oli hän niin hieno, valkosessa päähineessä, joka oli sidottuna nauhoilla leuvan alle, ja mustassa bomaseehameessa? Ingridin päätä pyörrytti ja hän oli niin sekasin, että kului kauvan aikaa, ennenkun hän ymmärsi, että tuon ei voinut olla muu kuin Staava neitsyt.
Hän tunsi Anna-Stiina muorin levottoman katseen ja koetti selviytyä tervehtimään. Mutta ei hänestä nyt ollut muu mitään kuin se että ylioppilas oli tullut hänen luokseen.
Kyökin takana oli pienen pieni huone, huonekaluissa siniruutuiset päällystät. Sinne heidät vietiin sisään ja Staava neitsyt antoi heille ruokaa ja kahvia.
Anna-Stiina alkoi heti puhua asiastaan. Hän puhui hyvin kauvan, sanoi, että hän tiesi, että hänen armonsa vuorineuvoksetar luotti niin hänen sisareensa, että oli uskonut hänelle palvelijoiden valitsemisen taloon. Staava neitsyt ei vastannut mitään, mutta Ingrid sai katseen, joka sanoi, ett'ei hän varmaankaan olisi saanut semmoista luottamusta, jos olisi valinnut semmoiset palvelijat kuin Ingrid.
Anna-Stiina muori kiitteli Ingridiä ja sanoi hänen olevan hyvän tytön. Hänellä oli tähän asti ollut paikka eräässä pappilassa, mutta nyt kun hän oli tullut aikuiseksi, halutti häntä oppia jotain oikein ja senvuoksi Anna-Stiina tahtoi tuoda hänet sen luoksi, jonka tiesi osaavan opettaa hänelle enemmän kun kukaan muu.
Staava neitsyt ei vastannut tähänkään mitään. Mutta hänen katseensa ei salannut, että hän nyt ihmetteli sitä mitenkä sillä, joka oli palvellut pappilassa, ei ollut omia vaatteita, vaan täytyi lainata Anna-Stiina muorilta.
Muori alkoi kertoa, miten hän siellä eleli, mitenkä hän istui yksin metsässä, kaikkien omaistensa hylkäämänä. Ja sitten oli tämä tyttönen tullut juosten ylös mäkiä monena iltana ja monena aamuna aikaisin häntä katsomaan. Senvuoksi oli hän nyt ajatellut ja toivonut, että hän voisi asettaa tytölle niin, että hänen olisi hyvä olla.
Staava neitsyt sanoi, että oli ikävä, kun olivat kulkeneet niin pitkälle paikan hakuun. Jos tyttö olisi kunnollinen, niin saisi kai hän paikan jossain herrastalossa heidän kotiseudullaan.
Nyt ymmärsi Anna-Stiina muori asioittensa käyvän huonosti ja ryhtyi senvuoksi puhumaan kiivaasti. — Täällä olet sinä istunut mukavuudessa ja hyvinvoinnissa, sinä Staava, koko ikäsi ja minä olen taistellut eteenpäin suuressa köyhyydessä. Mutta en milloinkaan ole pyytänyt sinulta mitään ennen kuin tänä päivänä. Ja nyt sinä antaisit minun lähteä luotasi kuin kerjäläiseukon, jolle annetaan ateria ruokaa, eikä mitään muuta.
Staava neitsyt hymyili hiukan, sitten hän sanoi: — Sisar Anna-Stiina, sinä et puhu totta. Minä olen myöskin Råglandasta, ja tahtoisinpa juuri tietää, missä talonpoikaistuvassa siinä pitäjässä kasvaa tuommoiset silmät ja tuommoiset kasvot.
Ja viitaten Ingridiin hän jatkoi: — Sen minä ymmärrän, Anna-Stiina, että sinä tahdot auttaa sitä, joka on tuon näköinen, mutta sitä en ymmärrä, että sinä uskot sisaresi Staavan tulleen niin heikkojärkiseksi, että sinä voit tulla valehtelemaan hänelle.
Anna-Stiina muori pelästyi niin tästä, ett'ei hän voinut sanoa mitään, mutta Ingrid päätti uskoa itsensä mummolle ja alkoi heti matalalla, kauniilla äänellään kertoa elämäänsä.
Ja tuskin oli Ingrid parilla sanalla kertonut, mitenkä hän oli maannut haudassa ja mitenkä taalalainen tuli ja pelasti hänet, ennenkun vanha Staava punastui ja nopeasti kumartui alas tätä peittääkseen. Sitä oli kestänyt vaan silmänräpäykseen, mutta se oli kai kuitenkin tarkoittanut jotain hyvää, sillä hän näytti ystävälliseltä aina siitä asti.
Pian alkoikin hän kysellä hyvin tarkasti kaikesta, etupäässä tahtoi hän tietoja mielenvikaisesta, ja oliko Ingrid pelännyt häntä. — Ei ollenkaan, hän ei ollut yhtään vaarallinen. Ei hän ollut hullu, sanoi Ingrid, hän osasi sekä ostaa että myydä. Hän oli vaan pelästynyt.
Ingridistä oli vaikeinta kertoa, mitä oli kuullut kasvatusäidin sanovan. Mutta hän puhui siitä aivan suoraan, vaikka itku oli kurkussa.
Neitsyt Staava meni silloin Ingridin luokse, työnsi pois huivin hänen otsaltansa ja katsoi häntä silmiin. Sitten taputti hän vähän Ingridiä poskelle. — Jättäkää se kertomatta, jos neiti tahtoo — sanoi hän. — Sitä minun ei tarvitse tietää.
— Niin, nyt saavat sisareni ja neiti suoda anteeksi — sanoi hän sitten — mutta minun täytyy kantaa kahvi sisään hänen armolleen. Minä tulen pian takaisin kuulemaan jatkoa.
Kun hän tuli takaisin, sanoi hän kertoneensa vuorineuvoksettarelle nuoresta tytöstä, joka oli maannut haudassa. Ja nyt tahtoi hänen armonsa nähdä Ingridiä.
Heidät vietiin rappuja myöten yläkertaan ja hänen armonsa vuorineuvoksettaren pieneen salonkiin.
Anna-Stiina pysähtyi hienon huoneen ovelle, mutta Ingrid ei tuntenut ujoutta. Hän meni heti vanhan rouvan luo ja tarttui häntä käteen. Hän olisi voinut ujostella muita, jotka eivät näyttäneet läheskään näin hienoilta, mutta hän ei ujostellut tässä talossa. Hän vaan tunsi niin ääretöntä onnea siitä, että oli tullut tänne.
— Ja tämä on se pieni ystävä, joka on ollut haudattuna — sanoi vuorineuvoksetar ja nyökäytti ystävällisesti päätään hänelle. Onko pieni ystäväni nyt ystävällinen ja kertoo minulle elämänsä? Minä istun täällä niin yksinäni, enkä saa kuulla mitään.
Ja Ingrid alkoi uudelleen kertoa. Mutta ei hän ehtinyt pitkälle, ennenkun hänet keskeytettiin. Hänen armonsa teki aivan samoin kuin neitsyt Staava. Hän nousi ylös, työnsi pois huivin ja katsoi Ingridiä silmiin. — Niin, niin — sanoi hänen armonsa, puhuen itsekseen. Minä ymmärrän sen. Minä ymmärrän, että hän totteli noita silmiä.
Ensikerran elämässä kiitettiin Ingridin rohkeutta. Vuorineuvoksettaresta hän oli hyvin rohkea, kun oli tohtinut luottaa hulluun.
Olihan hän kyllä ollut peloissaan, sanoi Ingrid, mutta vielä enemmän hän oli pelännyt, että ihmiset hänet näkisivät semmoisena kuin hän silloin oli. Eikä taalalainen ollut vaarallinen, hän oli melkein viisas, ja hän oli niin hyvä.
Hänen armonsa tahtoi tietää, mikä mielipuolen nimi oli, mutta sitä ei
Ingrid tiennyt. Hän ei ollut kuullut muuta nimeä kuin Kilipukki.
Monta kertaa kysyi vuorineuvoksetar, mitenkä hänen oli tapana käyttäytyä, tullessaan myymään. Eikö Ingrid ollut nauranut hänelle ja eikö hän ollut hirveän näköinen, tuo Kilipukki? Oli jotain ihmeellistä kuulla hänen armonsa sanovan sanaa Kilipukki. Hän sanoi sen äärettömällä katkeruudella, ja kuitenkin hän sen lausui yhä uudelleen.
Ei, sitä ei Ingrid tehnyt. Ja hän ei nauranut onnettomille.
Vuorineuvoksetar näytti lempeämmältä, kuin miltä sanat kuuluivat. — Pieni ystävä varmaankin ymmärtää mielipuolia — sanoi hän. — Se on suuri lahja. Useimmat pelkäävät semmoisia ihmisparkoja.
Hän oli kuunnellut Ingridiä loppuun ja istui miettien. — Kun nyt pikku ystävällä ei ole kotia, — sanoi hän — niin pyydän hänen jäämään minun luokseni. Minä istun täällä yksinäni, vanha mummo, ja hän on oleva minulle seurana, ja minä huolehdin että hän saa kaikki mitä tarvitsee. Onko pieni ystävä tyytyväinen tähän?
— Voi tulla aika — jatkoi hänen armonsa — jolloin meidän täytyy antaa tieto pienen ystävän vanhemmille, että hän elää, mutta aluksi saa kaikki olla, niinkuin on, niin että pieni ystäväni ehtii tyyntyä. Ja pieni ystävä kutsuu minua tädiksi, mutta miksi minä kutsun pientä ystävää?
— Ingrid, Ingrid Berg.
— Ingrid — sanoi hänen armonsa miettien. — Kutsuisin mieluummin sinua toisin. Kohta kun tulit sisälle tähtisilminesi, ajattelin, että sinun nimesi pitäisi olla Mignon.
Kun tyttö nyt ymmärsi, että hän täällä saisi todellisen kodin, oli se uusi todiste hänelle siitä, että hänet jollain yliluonnollisella tavalla oli tänne tuotu. Ja hän kuiskasi kiitoksen näkymättömälle suojelijalleen, ennenkun meni kiittämään vuorineuvoksetarta, Staava neitsyttä ja Anna-Stiina muoria.
* * * * *
Ingrid nukkui uutimien ympäröimässä sängyssä, keinui höyhenpatjoilla, jotka olivat puolentoista kyynärän korkuiset, tuuman leveä reikäommel oli lakanoissa, ja silkkitakkiin oli kirjailtu ruotsalaisia kruunuja ja ranskalaisia liljoja. Sänky oli niin leveä, että hän saattoi maata mielensä mukaan, sekä pitkinpäin että poikkipuolin, ja niin korkea, että hän astui sinne ylös kahta rappusta myöten. Korkealla katon rajassa istui pieni amoriini ja laski kirjavan katoksen hänen ylitsensä, ja alempana sängyn laiteilla istuivat toiset amoriinit kohottaen ne laskoksille.
Samassa huoneessa, jossa sänky oli, oli myöskin vanha kuperapintainen piironki, kirjailtu sitronapuulla, ja siitä sai Ingrid poimia esille niin paljon valkoisia, tuoksuavia liinavaatteita kuin vaan halutti. Kaappikin oli siellä, täynnä kauniita, väririkkaita silkki- ja musliinipukuja, jotka vaan riippuivat ja odottivat, minkä niistä hänen armosta pukisi ylleen.
Kun hän heräsi aamusilla, oli hänen viereensä asetettu kahvitarjotin, jolla kimalteli vanhaa hopeaa ja vanhaa itä-intialaista porsliinia. Ja joka aamu pureskelivat hänen pienet valkoiset hampaansa hienoa, valkoista vehnäleipää ja ihanaa mantelileivosta. Joka päivä puki hän ylleen ohuen musliinipuvun, kaulassa pitsinen huivi. Tukka sidottiin solmulle niskaan, mutta otsaa ympäröivät kuin seppeleenä ohuet kiertokähärät.
Seinällä ikkunoiden välissä oli hänellä kapealasinen ja leveäkehyksinen peili, jossa hän voi katsella itseään ja nyykäyttää kuvalleen ja kysyä: — Oletko sinä tuossa, sinäkö siinä todellakin olet? Mitenkä olet tullut tänne?
Päivillä, jätettyään soman makuuhuoneensa, oli Ingridin tapana istua hienossa salissa, ommellen korutöitä tahi maalaten silkille, ja väsyttyään siihen, soitteli hän kitaraa ja lauleli pieniä lauluja, sekä puheli vuorineuvoksettaren kanssa, joka opetti hänen puhumaan ranskaa ja jonka huvina oli kasvattaa Ingrid hienoksi naiseksi.
Mutta lumottu linna se oli tämä, jonne hän oli tullut. Siitä hänen oli vaikea päästä. Sen oli hän tuntenut ensi hetkestä ja se johtui hänelle aina uudelleen mieleen.
Ei ainoatakaan ihmistä sinne tullut, eikä ainoatakaan lähtenyt sieltä. Suuressa rakennuksessa asuttiin vain parissa huoneessa. Toisissa ei kukaan käynyt. Ei kukaan mennyt ulos puutarhaan, ei kukaan sitä hoitanut. Pihalla olivat ainoastaan renki ja eräs vanha ukko, joka hakkasi halot. Ja Staava neitsyellä oli ainoastaan kaksi palvelustyttöä, jotka auttoivat häntä kyökissä ja navetassa.
Mutta aina oli pöydällä ruoka hienoa ja aina palveltiin ja puettiin hänen armoaan ja Ingridiä kuin hienoja ja korkea-arvoisia naisia.
Jos ei mikään muu menestynytkään vanhassa kartanossa, niin oli se ainakin paikka, jossa oli hyvä maaperä unelmille. Ja jos ei muita kasvia siellä hoidettukaan, niin oli ainakin Ingrid se, joka hoiteli unelmaruusujansa. Niitä kasvoi hänen ympärilleen aina, kun hänellä oli hiljainen hetki. Silloin tuntui hänestä kuin olisivat nuo unelmien punaiset ruusut muodostaneet katoksen hänen ylitsensä.
Ympäri saarta, siellä missä puut kumartuivat vettä kohti ja ojentelivat pitkät oksansa kahilikkoon asti ja jossa pensaat ja korkeat puut menestyivät, siellä oli polku, jota Ingridin oli tapana kulkea. Oli ihmeellistä hänen katsella puita, joihin oli täyteen piirretty kirjaimia, katsella vanhoja penkkejä ja lepopaikkoja ja kaatumaisillaan olevia huvihuoneita, niin lahonneita, ett'ei hän uskaltanut astua niihin.
Ajatella, että täälläkin on ollut ihmisiä, että täälläkin on ollut eloa ja haaveilua ja rakkautta, ett'ei tämä aina ole ollut lumottu linna!
Täällä alhaalla oli lumous kaikkein voimakkain. Täällä taas nuo hymyilevät kasvot lähenivät häntä. Täällä Ingrid kulki ja kiitti häntä, ylioppilasta siitä, että hän oli antanut Ingridin tulla tänne, jossa hän niin onnellisena eli, jossa häntä rakastettiin ja jossa hän unohti, miten kovia muut olivat hänelle olleet.
Ell'ei hän olisi johtanut kaikkea näin, olisi ollut mahdotonta, että
Ingrid olisi saanut jäädä tänne, aivan mahdotonta.
Ingrid tiesi hyvin, että se oli hän. Näin hurjia eivät olleet ajatuksensa ennen olleet. Ingrid oli aina ajatellut häntä, mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut hänen olevan niin lähellä itseään, että hän olisi ottanut Ingridistä huolehtiakseen.
Ainoa, jota hän ihmetteli, oli, milloinka ylioppilas itse tulisi, sillä tuleva hän oli kerran. Ei ollut mahdollista, ett'ei hän tulisi tänne. Näihin lehtokujiin oli hän jättänyt osan sieluansa.
* * * * *
Kesä kului ja syksykin. Joulu läheni.
— Ingrid neiti — alkoi Staava neitsyt eräänä päivänä melkein salaperäisesti. — Minun mielestäni neidin pitäisi saada tietää, että nuori herra, joka omistaa tämän talon, tulee kotiin jouluksi. Ainakin on se hänellä tapana — lisäsi hän huoaten.
— Eikä hänen armonsa ole maininnut minulle sanaakaan siitä, että hänellä on poika sanoi Ingrid.
Muuten ei se häntä ihmetyttänyt. Hän olisi pikemmin tahtonut vastata, että hän oli tiennyt sen koko ajan.
— Ei ole kukaan hänestä puhunut Ingrid neidille — sanoi Staava neitsyt — sillä hänen armonsa on kieltänyt meitä puhumasta hänestä.
Ja sen enempää ei Staava neitsyt tahtonut puhua.
Ingrid ei myöskään tahtonut enempää kysyä. Nyt häntä pelotti kuulla jotain aivan varmaa. Hän oli jännittänyt toiveensa niin korkealle, että hän pelkäsi itsekin niiden katkeavan. Voisihan totuus olla hyväkin tietää, mutta se voisi olla katkerakin ja tehdä tyhjäksi kaikki hänen ihanat haaveensa.
Mutta tämän jälkeen oli ylioppilas hänen ympärillään öin ja päivin. Hänellä oli tuskin aikaa puhua muitten kanssa. Ingridin täytyi alinomaa olla hänen kanssaan.
Eräänä päivänä huomasi hän, että lumi oli luotu lehtikujasta.
Ingridiä melkein pelotti. Tulisikohan hän nyt?
Seuraavana päivänä istui hänen armonsa ikkunan ääressä aina aamusta asti, ja katseli alas tielle. Ingrid istahti peremmälle huoneeseen. Hän ei rohjennut istua ikkunassa levottomuutensa vuoksi.
— Tietääkö Ingrid, ketä minä odotan tänä päivänä? kysyi vuorineuvoksetar äkkiä.
Tyttö nyykäytti päätään, sillä hän pelkäsi äänensä pettävän, jos puhuisi.
— Onko Staava sanonut sinulle, että minun poikani on omituinen?
Ingrid puisti päätään.
Hän on hyvin omituinen — — hän — — Minä en voi puhua siitä, minä en voi — — Saat nähdä itse. —
Se kuului sydäntä särkevältä. — Se vaikutti Ingridiinkin kamalasti. Mikä teki tässä talossa kaiken niin ihmeelliseksi? Oliko se jotain hirveää, josta hän ei tiennyt? Olivatko poika ja vuorineuvoksetar vihoin? Mikä oli syynä, missä oli vika?
Yhden hetken riehuvan iloisena, toisen epäilysten väristyksissä! Ingridin täytyi vetää esille koko jono näkyjä tunteakseen taas, että se oli hän, joka tulisi.
Eihän hän yhtään voinut sanoa, miksi hän niin varmaan uskoi, että se juuri olisi tämän talon poika. Voihan hän olla kuka tahansa siitä päättäen, mitä Ingrid tiesi. Oi, miten vaikeata oli, ett'ei hän milloinkaan ollut kuullut hänen nimeänsä!
Siitä päivästä tuli pitkä. He istuivat pitkässä äänettömässä odotuksessa iltaan asti.
Silloin tuli renki ajaen jouluhalkoja, ja hevonen seisoi pihalla niin kauvan kuin halkoja purettiin kuormasta.
— Ingrid — sanoi hänen armonsa kiivaasti käskien — juokse alas ja sano Antille, että hän ajaa pois hevosen. Heti, heti!
Tyttö juoksi alas rappusia ja tuli verannalle. Mutta tullessaan sinne, unohti hän huutaa rengille. Aivan kuorman takana näki hän pitkän miehen valkoisessa turkissa, suuri säkki selässä. Hänen ei tarvinnut nähdä, miten mies seisahtui ja niiasi niiaamistaan, tunteakseen häntä.
— Mutta, mutta — Ingrid vei kätensä otsalleen ja hengitti syvään. Voisiko hän milloinkaan saada selville tätä? Oliko hänen armonsa lähettänyt hänet alas tuon miehen tähden? Ja renki, miksi vei hän hevosen pois semmoisella kiireellä? Ja miksi otti hän hatun päästään ja tervehti? Mitä oli heillä tässä talossa tekemistä tuon hullun kanssa?
Silloin selvisi totuus Ingridille, selvisi musertavana ja kamalana, niin että hän olisi tahtonut huutaa. Se ei ollutkaan rakastettu, joka oli vartioinut häntä. Tuo hullu se oli. Ingrid oli saanut jäädä tänne senvuoksi, että oli puhunut hyvää hänestä. Senvuoksi, että äiti tahtoi lopettaa hyvän työn, jonka poika oli aloittanut.
Tuo Kilipukki, se oli nyt nuori herra.
Mutta Ingridin luo ei kukaan tulisi, kukaan ei ollut häntä kulettanut, ei kukaan häntä odottanut! Unelmia ne olivat, haaveiluja, näköhäiriöitä kaikki.
Voi, mitenkä katkeraa tämä oli! Jospa ei hän olisi koskaan odottanut!
Mutta yöllä, Ingridin maatessa uudinsängyssään, kirjavan katoksen
alla, uneksi hän yhä uudelleen näkevänsä ylioppilaan tulevan kotiin.
— Ethän sinä tullutkaan, toinen tuli — sanoi Ingrid silloin. —
Minähän tulin — vastasi ylioppilas. Ja unissa uskoi Ingrid häntä.