JUMALAN RAUHA.
Oli kerran vanha talonpoikaistalo, ja oli joulu-aatto. Pilvet riippuivat raskaina kuin suuren lumipyryn edellä ja oli kipakka pohjoistuuli. Oli paraillaan se aika iltapäivällä, kun väki kiireellä lopetteli töitään joutuakseen saunaan kylpemään. Sitä lämmittää poruutettiin niin, että lieska leimusi taivaalle savupiipusta ja kipunasuihkut ja nokihiutaleet tuulen kantamina putoilivat ulkohuonerakennusten lumipeitteisille katoille.
Samalla kuin liekit hulmusivat saunan piipusta, kohoten tulipatsaana kattojen tasalle, alkoivat kaikki ihmiset tuntea, että nyt oli joulu tullut. Palvelustyttö joka kuukotti etehisessä ja pesi lattiaa, alkoi hyräillä, vaikkakin vesi karahti jäähän punkassa hänen kupeellaan. Rengit, jotka seisoivat liiterissä jouluhalkoja hakkaamassa, alkoivat pilkkoa puita kaksi kerrallaan ja heilauttelivat kirveitään niin lystisti, kuin työ olisi vain ollut leikin tekoa.
Aitasta asteli vanha nainen vierreleipäkasa käsivarrellaan. Hän käveli hitaasti pihan poikki muhkeaan, punaiseksi maalattuun asuinrakennukseen, nousi varovaisesti etehiseen ja laski leivät seinäpenkille. Sitten hän levitti liinan pöydälle ja asetteli leivät kokoon, suuren ja pienen aina päällekkäin. Hän oli harvinaisen ruma vanha ihminen, hänellä oli punertava tukka, lupattavat silmäluomet ja omituisen kireä piirre suun ja leuan seutuvilla, ikäänkuin kaulajänteet olisivat olleet liian lyhyet. Mutta nyt joulunaattona oli hänen olennossaan sellainen rauha ja ilo, että tuskinpa huomasi hänen rumuuttaan.
Vaan yksi talonväestä ei ollut iloinen ja se oli tyttö, joka sitoi vastoja joulusaunaa varten. Hän istui lieden luona ja hänen edessään lattialla oli koko sylyys hienoja koivun virpiä, mutta häneltä puuttui kestäviä pantavitsoja. Isossa pirtissä oli suuri ja matala, pikkuruutuinen ikkuna, ja sen läpi loimotti valo saunasta sisälle, liehui lattialla ja kultasi koivunvarvut. Mutta tyttö kävi yhä onnettomammaksi, kuta korkeammalle tuli leiskui. Hän tiesi että vastat hajosivat niinpian kuin niihin tartutaan ja että hän saa siitä kärsiä häpeätä ainakin siksi, kunnes uudet joulutulet tuosta savutorvesta roihuavat.
Siinä kun hän istui ja tunsi itsensä onnettomaksi, tuli tupaan se, jota hän pelkäsi kaikista enimmän. Se oli itse isäntä, Ingmar Ingmarinpoika. Hän varmaan oli ollut saunassa katsomassa, että kiuas tulisi kyllin kuumaksi, ja nyt tahtoi tarkastaa millaisia vastat tulivat. Ingmar Ingmarinpoika oli vanha ja piti siitä mikä oli vanhanaikuista. Ja juuri sentähden, että kansa alkoi hyljätä saunassa kylpemisen ja koivuvastojen käyttämisen, siksi juuri hän piti tarkasti vaaria siitä, että hänen talossaan se kumminkin tehtäisiin ja tehtäisiin kunnollisesti.
Ingmar Ingmarinpoika käytti vanhaa lammasnahkaturkkia, hänellä oli nahkahousut ja lapikassaappaat. Hän oli likainen ja parroittunut ja tuli sisälle niin sävyisänä ja hiljaisena, että yhtä hyvin olisi voinut luulla häntä kerjäläiseksi. Hänellä oli jotenkin samat kasvonjuonteet, ja oli yhtä ruma kuin vaimonsakin, sillä he olivat sukua keskenään, ja tyttö oli jo ammoisista ajoista oppinut tuntemaan pyhää kunnioitusta jokaista sen näköistä kohtaan. Sillä olihan jotain erinomaista kuulua Ingmarinpoikien vanhaan sukuun; joka aina oli ollut seudun arvokkain, mutta korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa, oli olla itse Ingmar Ingmarinpoika, koko pitäjän rikkain, viisain ja mahtavin mies.
Ingmar Ingmarinpoika tuli tytön luo, kumartui ottamaan yhden valmiista vastoista ja huiskautti sitä ilmassa. Samassa jo varvut kirposivat hajalleen. Yksi osui joulupöydälle ja toinen uudinsänkyyn.
"Hohoi tyttöni", sanoi ukko ja nauroi, "luuletko tällaisten vastojen kelpaavan Ingmarilan saunassa? Vai oletko itse noin arka ihostasi, tyttö?"
Kosk'ei isäntä siitä sen pahempaa ääntä pitänyt, sai tyttö rohkeutta ja vastasi, että kyllä hän sitoisi vastoja jotka kestävät, jos hänelle vain annettaisiin kunnon vitsaksia.
"Kai niitä sitten on sinulle hankittava, tyttöseni", virkkoi vanha
Ingmar, sillä hän oli oikealla joulutuulella.
Hän läksi isosta pirtistä, harppasi lattian pesijän ylitse ja seisahti kynnykselle katsomaan, näkyisikö ketään jonka voisi lähettää koivuhaasta vitsaksia hakemaan. Rengit puuhailivat jouluhalkojen hakkuussa ja poika tuli ladosta jouluolkia ottamasta, molemmat vävyt korjailivat työkapineita vajaan, jotta kartanolla alkaisi olla pyhäsiivo. Kukaan ei joutanut lähtemään metsään.
Silloin ukko päätti kaikessa hiljaisuudessa mennä itse. Hän kulki pihan poikki, ikäänkuin olisi navettaan menossa, katsahti taaksensa ikäänkuin tarkatakseen, huomasiko kukaan häntä, ja pyörähti navetan nurkan taa, mistä kohtalaisen hyvä tie vei metsään päin. Ukko ei katsonut tarpeelliseksi virkkaa kenellekään siitä mihin hän meni, sillä silloin olisi poika tai vävy saattanut kiellellä häntä jäämään kotiin. Ja vanhukset tahtovat mieluummin pitää oman päänsä.
Hän pysyttelihen tiellä aitojen yli ja pienen kuusikon läpi kulkiessaan ja painausi koivuhakaan. Täällä hän poikkesi tieltä ja kahlasi lumessa, etsien parin vuoden vanhoja koivun oksia.
Mutta nyt oli tuuli päättänyt koko päivän kestäneet valmistuksensa. Se oli riistänyt lumen irti pilvestä, ja nyt se lentää kiidätti metsää kohti, jälessään pitkä lumihiudelaahos.
Ingmar Ingmarinpoika oli juuri kuuristunut vuolasemaan koivunvitsasta, kun tuuli lumikuormineen ennätti paikalle. Kun ukko ojensihen suoraksi, silloin uusi tuulenpuuska tuprautti koko hiutalekasan hänen kasvoillensa. Hän sai silmänsä lunta täyteen ja tuuli ryöppysi niin rajusti hänen ympärillään, että hänen oli pakko pyörähtää ympäri pari kertaa.
Koko onnettomuus itse asiassa lienee kumminkin aiheutunut siitä, että Ingmar Ingmarinpoika oli käynyt vanhaksi. Nuoruuden päivinä ei kaiketikaan hänen päänsä olisi mennyt pyörälle lumituiskusta. Mutta nyt viepotti häntä niin, kuin olisi hypähdellyt joulupolskassa. Ja kun hän tahtoi kääntyä kotiin, niin hän läksikin aivan väärälle suunnalle. Sen sijaan että hänen olisi tullut kääntyä aidoille päin, hän taivalsi etäämmä suureen kuusimetsään, joka alkoi koivuhaan takaa.
Ilma pimeni tuossa tuokiossa, ja nuorien puiden tienoilla metsän reunassa pyry yhä ryöppysi ja vonkui hänen ympärillään. Ukko älysi kyllä, että hän nyt kulki kuusikossa, mutta ei ymmärtänyt kulkevansa päinmäntyyn, sillä kasvoihan kuusia koivuhaan molemmin puolin. Mutta viimein hän urkeni niin etäälle metsän syvyyteen, että siellä oli aivan tyyntä ja rauhaisaa, tuuli ei sinne tuntunut ja puut kohosivat siellä korkeina ja paksurunkoisina. Silloin hän älysi joutuneensa eksyksiin ja tahtoi kääntyä takaisin.
Hän oli perin ymmällä ja ärtyneenä siitä että oli voinut joutua eksyksiin, ja tuossa seisoessaan jäljettömässä metsässä, ei hänen päänsä enää kyennyt arvaamaan mihin päin kääntyä. Hän yritti ensin yhdelle sitten toiselle suunnalle. Viimein hän älysi ruveta seuraamaan omia askeleitaan, mutta pimeä yllätti hänet, eikä hän voinut niitä eroittaa. Ja puut vain kasvamistaan kasvoivat hänen ympärillään. Kulkipa hän miten tahansa, sen hän kumminkin ymmärsi, että hän loittoni yhä etäämmä metsän reunasta.
Olipa kuin noiduttua, että hänen uhallakin piti kahlia kahakäteen metsässä ja myöhästyä saunasta.
Hän käänsi lakin päässään, tiukkasi sukkanauhaansa, mutta hänen päänsä oli sittenkin yhtä sekaisin. Tuli jo pilkkopimeä ja hän alkoi jo uskoa olevansa pakotettu jäämään koko yöksi metsään.
Hän nojausi kuusen runkoon ja seisoi hiljaa ikäänkuin selvitellen ajatuksiaan. Tämän metsän hän tunsi vallan mainiosti, hän oli kulkenut siellä niin paljon että tunsi jok'ikisen puun. Hän oli poikana kulkenut täällä lampaita paimentamassa. Hän oli viritellyt tänne pauloja metsälinnuille. Nuorena oli hän ollut täällä mukana tukin hakkuussa. Hän oli nähnyt koko metsän viruvan kannokkona ja oli nähnyt sen siitä uudelleen ylenevän.
Vihdoinkin hän luuli alkavansa käsittää missä oli ja päätteli että jos hän kulkisi sitä ja sitä suuntaa, niin osuisi oikeaan. Mutta kuinka hän kulkikin, häipyi hän yhä syvemmä ja syvemmä salolle.
Kerran hän tunsi kovan sileän maan jalkainsa alla ja silloin hän ymmärsi viimeinkin päässeensä tielle. Sitä hän sitten koki seurata, sillä tiehän aina kumminkin vie jonnekin. Mutta se osui pian jollekin metsäniitylle, missä pyryilma vapaasti peuhasi; siellä ei ollut enää pahaistakaan polkua, oli vain kinoksia ja syvää hankea. Silloin ukon mieli masentui ja hän tunsi itsensä kurjaksi vaivaiseksi, jonka täytyi jäädä korpeen kuolemaan.
Hän alkoi väsyä lumessa kahlimiseen ja istahti kerta toisensa perästä kivelle lepäämään. Mutta niinpiankuin hän istahti oli hän nukkua ja hän tiesi, että jos hän nukkuisi, niin hän paleltuisi kuoliaaksi. Hän koetti siis astua astumistaan, sillä ainoastaan sillä tavalla hän saattoi pelastua.
Mutta kesken kaikkea ei hän voinut vastustaa haluaan istua. Tuntui, että kunhan vain saisi levätä, ei hän siitä paljonkaan välittäisi, vaikka se maksaisi hänen henkensä.
Hänestä tuntui niin suloiselta istua hiljaa, ettei kuoleman ajatus häntä ensinkään kammottanut. Hän tunsi melkeinpä iloa ajatellessaan, että kun hän on kuollut, niin hänestä kirkossa luetaan pitkiä elämäkerrallisia tietoja. Hän muisti miten kauniisti rovastivanhus oli puhunut hänen isävainajastaan ja varmaan sanottaisiin nyt jotain kaunista hänestäkin, mainittaisiin että hän oli seudun vanhimman talon omistaja ja puhuttaisiin siitä, mikä kunnia on kuulua seudun arvokkaimpaan sukuun. Ja huomautettaisiin siitäkin mihin se velvoittaa.
Niin, niin, kyllä vastuunalaisuutta on elämässä, sen hän aina oli tiennyt. Joka kuului Ingmarinpoikien sukuun, sen tuli ponnistaa viime tinkaan.
Hätkähtäen tunsi hän, etteipä suinkaan olisi kunniakasta hänelle, jos hänet löydettäisiin metsästä kuoliaaksi paleltuneena. Hän ei tahtonut tätä kuolonsanomaansa liitettävän. Ja niin hän taas kohosi seisoalleen ja alkoi vaeltaa. Hän olikin jo viivähtänyt istumassa niin kauan, että lumi mähkäleinä vierähteli hänen turkkiansa pitkin, hänen liikkeelle lähtiessään.
Mutta kotvasen kuluttua hän uudelleen istahti uneksimaan.
Nyt hiipi kuolon ajatus yhä suloisempana hänen luoksensa. Hän kuvaili mielessään hautajaisia alusta loppuun ja kaikkea sitä kunniaa, jota hänen kuolleelle ruumiilleen osotettaisiin.
Hän näki suuren pitopöydän katettuna yläkerran juhlasalissa, rovastin ja ruustinnan kunniasijalla, kaitarintaisen laamannin istumassa valkea pitsiröyhelö kaulassaan, majurinrouvan mustassa silkissä kuhisten ja paksu kultaketju moneen kertaan kaulan ympäri kierrettynä.
Hän näki kaikki vierashuoneet valkealla verhottuina. Valkeat lakanat ikkunoissa, valkea kangas huonekalujen yllä. Tie havutettuna etehisestä kirkkoon asti!
Pesua, leipomista ja teurastusta, pari viikkokautta maahanpaniaisten edellä. Kaksikymmentä syltä halkoja poltettuna neljässätoista päivässä.
Ruumis paareilla pirtin karsinassa, häkää kylmiltään lämmitetyissä huoneissa. Laulua ruumiin ääressä kun arkun kansi kiinni väännetään, hopealaatat kirstun päädyssä. Koko talo vilisee vieraista.
Koko kyläkunta liikkeellä "saattajaisiin" lähtemässä, kaikki kirkkohatut harjattuina, koko syysviinavarastot hautajaisissa tyhjennettynä, kaikki tiet kuhisten kansaa kuin markkinoilla.
Taaskin ukko kavahti pystyyn. Hän oli kuullut heidän istuvan ja puhelevan hänestä peijaisissa. "Mutta miten hän nyt tuolla tavoin lähti kuoliaaksi paleltumaan?" virkkoi laamanni. "Mitähän tekemistä hänellä mahtoi korvessa olla?"
Ja kapteeni vastasi: "eikö lie ollut jouluoluvien ja viinojen ansiota".
Tämä herätti hänet uudelleen. Ingmarinpojat olivat raitista väkeä. Ei saisi sanoa hänestä, ettei hän ollut selvällä päällä viime hetkellään. Ja niin hän taaskin alkoi kävellä kävelemistään. Mutta hän oli niin uupunut, että tuskin jaksoi astua. Hän oli nyt jo joutunut korven perukalle, sen hän huomasi siitä kun maa oli siellä louhikkoista ja täynnä kallioita, jollaisia ei alkutaipaleella ollut. Hänen jalkansa tarttui parin kiven väliin, niin että hän töin tuskin pääsi pälkähästä ja kaiken aikaa hän seisoi ja vaikerteli. Hän oli kerrassaan lopussa.
Yhtäkkiä hän kaatui nurinniskoin suureen risukkoon. Hän kupsahti pehmeästi lumisten risujen päälle, eikä hänelle tullut pienintäkään vahinkoa, ja nyt hän ei viitsinyt enää nousta. Hän ei halunnut kerrassaan mitään muuta kuin saada nukkua. Hän kouhotteli hiukan risuja ja kömpi sinne sisälle kuin nahkasten alle. Mutta työntäytyessään oksien alle hän tunsi että risukossa oli jotakin lämmintä ja pehmeää. Täällä makaa varmaan karhu talviuntaan; hän ajatteli.
Hän tunsi karhun kääntelehtivän ja hengittävän. Hän makasi hiljaa siitä huolimatta. Hän ei ajatellutkaan muuta, kuin että karhu kernaasti saikin syödä hänet. Hän ei jaksanut ottaa askeltakaan poistuakseen.
Mutta karhun varmaan ei tehnyt mieli tehdä mitään pahaa sille, joka tällaisella rajuilmalla etsi suojaa hänen kattonsa alla. Se painausi vaan jonkun verran peremmäs pesäänsä, ikäänkuin antaaksensa tilaa vieraalleen, ja sitten taas pian veteli unta tasaisin sihnuttavin huokauksin.
* * * * *
Tällä välin ei ollut paljonkaan jouluiloa vanhassa Ingmarilassa.
Siellä oli etsitty Ingmar Ingmarinpoikaa koko aattoilta.
Ensin häntä oli haettu kaikkialta asuin- ja ulkohuoneista. Oli etsitty luhdit ja kellarit. Sitten oli kuljettu kaikki naapuritalot kyselemässä Ingmar Ingmarinpoikaa.
Kun ei väki ollut löytänyt häntä naapuritaloista, oli se lähtenyt etsimään pelloilta ja kujasilta. Soihdut, joiden piti valaista joulukirkkoon kulkijoita, sytytettiin ja niitä kuletettiin riehuvassa pyryssä pitkin teitä ja polkuja. Mutta tuuli oli tasoitellut kaikki jäljet ja sen viuhina voitti äänet, kun koettiin huutaa ja hoihkia. Väki valvoi ja oli ulkona paljonkin yli puolen yön, mutta silloin huomattiin selvästi, että oli parasta odottaa päivän nousua, voidaksensa kadonnutta löytää.
Aamunkoiton kalpeasti sarastaessa olivat kaikki Ingmarilassa jo jalahteella ja miehet seisoivat pihalla valmiina metsään lähtemään. Mutta ennenkuin he olivat ehtineet lähteä, tuli vanha emäntä ja kutsui heitä kaikkia isoon pirttiin. Hän pyysi heitä istumaan penkeille ja itse hän istuutui joulupöydän ääreen raamattu edessään ja alkoi lukea. Ja koeteltuaan kykynsä mukaan etsiä jotain paikkaa, mikä olisi sopivaa lukea tällaisena hetkenä, oli hän vihdoin löytänyt kertomuksen miehestä, joka matkusti Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin.
Hän luki hitaasti ja laulavasti hätääntyneestä, jota laupias samarialainen auttoi. Pojat ja vävyt, tyttäret ja lastenlapset istuivat hänen ympärillään penkeillä. He olivat kaikki äitinsä ja toistensa näköisiä, kookkaita ja kömpelöitä, ja kaikilla oli rumat, vanhanviisaat kasvot, sillä he olivat Ingmarien vanhaa sukujuurta. Kaikilla oli punertavat hiukset, kesakoinen iho, vaaleansiniset silmät ja valkeat silmäripset. Muuten heidät kuitenkin voi toisistaan erottaa, mutta kaikilla heillä oli ankara piirre suun seutuvilla, raukeat silmät ja kankeat liikkeet, niinkuin kaikki olisi heistä kovin vaikeata. Mutta kaikista heistä voi kumminkin havaita että he kuuluivat kylän arvokkaimpiin, ja että he olivat tietoisia siitä, että olivat muita parempia.
Kaikki Ingmarin jälkeläiset, pojat ja tytöt huokailivat syviä huokauksia emännän lukiessa. He kysyivät mielessään, oliko joku samarialainen löytänyt isännän ja hoitanut häntä. Sillä kaikista Ingmarinpojista tuntui kuin olisivat kadottaneet jotain omasta sielustaan, kun jotakuta sukuun kuuluvaa oli kohdannut onnettomuus.
Vanha nainen luki lukemistaan ja tuli kysymykseen: "Kuka oli hänen lähimmäisensä, sen, joka ryövärien käsiin oli joutunut?" Mutta ennenkuin hän ehti lukea vastauksen, kiskaistiin ovi auki ja vanha Ingmar astui sisään.
"Äiti, isä on täällä", sanoi yksi tyttäristä, eikä koskaan tullut luetuksi että miehen lähimmäinen oli se, joka teki hänelle laupeuden.
* * * * *
Sitten päivemmällä, emäntä jälleen istui taas samalla paikalla ja luki raamattuansa. Hän oli yksin, naiset olivat menneet kirkkoon ja miehet olivat karhunammunnassa salolla. Niin pian kuin Ingmar Ingmarinpoika oli syönyt ja juonut, oli hän ottanut poikansa mukaan ja he olivat lähteneet metsälle karhunajoon. Sillä niinhän se on, että jokaisen velvollisuus on kaataa karhu, missä ja milloin sen näkeekin. Ei sovi säästää karhun henkeä, sillä ennemmin tai myöhemmin se kumminkin pääsee lihan makuun eikä silloin anna armoa enemmän ihmisille kuin eläimillekään.
Mutta heidän mentyään metsään oli vanha emäntä joutunut suuren tuskan valtaan ja ottanut uudelleen kirjan eteensä. Nyt hän ryhtyi lukemaan samaa mitä jouluna saarnattiin kirkossa, mutta ei ehtinyt pitemmälle kuin näihin sanoihin: "Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" Hän jäi istumaan sammuvilla katseillaan tuijottaen näihin sanoihin ja aina väliin huokaisten syvään. Hän ei lukenut enempää, vaan toisti vähä väliä hitaasti ja väsyneesti "rauha maassa, ihmisille hyvä tahto".
Silloin astui vanhin pojista pirttiin, juuri äitinsä uudelleen lausuessa näitä sanoja.
"Äiti", hän virkkoi aivan hiljaa.
Emäntä kuuli sen, mutta ei kääntänyt katsettaan kirjasta kun kysyi: "Etkö ole mukana metsässä?" "Kyllä", sanoi hän vieläkin hiljemmin, "olen minäkin siellä ollut."
"Tule tänne pöydän luo", virkkoi äiti, "että saan nähdä sinut." Poika astui likemmä, mutta katsahtaessaan häneen äiti huomasi, että hän vapisi niin että hänen täytyi tarttua pöydän reunaan, voidaksensa pitää kättänsä yhdessä kohdin. "Oletteko kaataneet karhun?" kysyi äiti taas. Nyt ei poika enää voinut vastata, pudisti vain päätään.
Eukko nousi ja nyt hän teki sellaista, jota ei ollut tehnyt siitä päivin kuin poika oli lapsi. Hän meni pojan luo, laski hyväillen kätensä hänen käsivarrelleen, taputti häntä poskelle ja veti hänet penkille istumaan. Sitten hän istuutui poikansa viereen ja piti hänen kättänsä omassaan. "Sano minulle nyt, poikani, mitä on tapahtunut?"
Mies tunsi hyväilyn samaksi, joka oli lohduttanut häntä lapsena, kun hän oli ollut avuton ja onneton ja hän tuli niin liikutetuksi, että alkoi itkeä. "Arvaan jo, että isälle on jotain tapahtunut", virkkoi äiti. — "Niin on, mutta siinä on pahempaakin", nyyhki poika. — "Onko pahempaakin?" Mies itki yhä rajummin tuskin kyeten ääntänsä hallitsemaan. Vihdoin hän nosti karkean kätensä ja paksulla sormellaan osoitti äidin juuri lukemaa kohtaa "Rauha maassa!"
"Kuuluuko se jotenkin tähän?" kysyi äiti. — "Kuuluu", oli vastaus. — "Kuuluuko se jotenkin joulurauhaan?" "Kuuluu." — "Te tahdoitte tehdä pahan työn tänä aamuna." — "Niin." — "Ja onko Jumala rangaissut meitä?" — "Jumala on rangaissut meitä."
Hän sai nyt vihdoinkin kuulla, kuinka kaikki oli tapahtunut. He olivat viho viimein osuneet karhun pesälle ja saatuaan risukon näkyviinsä, olivat he pysähtyneet pyssyjänsä lataamaan. Mutta ennenkuin he olivat valmiit, porhalsi karhu ulos pesästään suoraan heidän päällensä. Silmäilemättä vasempaan tai oikeaan, hyökkäsi se oitis Ingmar Ingmarinpojan kimppuun ja iski häntä päälakeen, niin että hän lysähti maahan kuin salaman lyömänä. Ketään muita ahdistamatta karhu sitten ryntäsi hänen ylitsensä ja riensi tiehensä metsän kätköön.
* * * * *
Ingmar Ingmarinpojan vaimo ja poika ajoivat iltapäivällä pappilaan ilmoittamaan kuolontapausta. Poika esitti asian. Vanha emäntä istui ja kuunteli vain, kasvot värähtämättöminä kuin kivikuvalla.
Rovasti istui nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä. Kirjat olivat olleet auki ja hän oli merkinnyt kuolontapauksen. Hän teki sen hitaasti, saadakseen kotvasen miettiä mitä sanoisi leskelle ja pojalle, sillä tämähän oli harvinainen tapaus. Poika oli aivan avomielisesti jutellut miten kaikki oli käynyt, mutta rovastia halutti tietää mitä he itse arvelivat. Ingmarilaiset olivat aina niin omituista väkeä.
Kun nyt rovasti painoi kirjan kiinni, virkkoi poika.
"Tahtoisimme myöskin sanoa rovastille, ettemme halua mitään muistosanoja isästä."
Rovasti työnsi silmälasit otsalleen ja katsoi tiukasti vanhaa vaimoa. Tämä istui yhtä liikkumattomana, kuten äskenkin. Hän hiukan vain hypisteli kädessään olevaa nenäliinaa.
"Me hautaamme hänet arkipäivänä", poika jatkoi.
"Vai niin, vai niin", virkkoi rovasti. Hänen päätänsä kerrassaan huimasi.
"Vanha Ingmar Ingmarinpoika viedään hautaan kenenkään siitä tietämättä! Kirkkoväki ei siis kiviaidalla seisten katsele komeutta, kun hänet hautaan kannetaan."
"Hautajaisia ei tule ollenkaan. Olemme antaneet naapureille tiedoksi, ettei heidän tarvitse valmistautua saattueeseen."
"Vai niin, vai niin", uudisti rovasti taas. Ei osannut muutakaan sanoa. Hän tiesi kyllä mitä sellaisille ihmisille merkitsi hautajaisten pidosta luopuminen. Hän oli nähnyt kuinka se oli ollut lohdutukseksi leskille ja orvoille, että olivat saaneet pitää upeat maahanpanijaiset.
"Ruumissaattoon ei tule muita kuin minä ja veljeni."
Rovasti katsoi ikäänkuin vedoten emäntään. Voiko hän todellakin suostua tähän? Puhuikohan poika todellakin äitinsä tahdosta? Hänhän istui siinä ja antoi riistää itseltään kaiken sen, mikä oli hänelle kultaa ja hopeaakin kalliimpi.
"Emme aio soitattaa sielukelloja emmekä paneta hopealaattoja arkkuun. Me tahdomme sen niin, äiti ja minä, mutta me puhumme siitä vain teille, rovasti, saadaksemme kuulla, katsotteko sen olevan väärin isää kohtaan?"
Nyt puuttui nainenkin puhumaan. "Niin se on, että me tahdomme tietää, onko se väärin isää kohtaan?"
Rovasti vaikeni yhä, mutta nainen jatkoi innokkaammin. "Sanon sen rovastille, että jos mieheni olisi rikkonut kuningasta tai voutia vastaan, tai jospa olisi minun täytynyt katkaista hänet irti hirttonuorasta, olisi hän kumminkin saanut kunniallisen hautuun, kuten hänen isänsä ennen häntä, sillä Ingmarinpojat eivät pelkää ketään, eikä tarvitse väistyä ketään. Mutta jouluna on Jumala pannut rauhan ihmisten ja eläinten välille ja eläin parka piti Jumalan käskyn, mutta me rikoimme sen, ja siksi Jumala meitä nyt rankaisee. Eikä sovi meidän siis loistolla ja upeillen esiintyä."
Rovasti nousi ja astui eukon luo.
"On oikein mitä sanotte", hän virkkoi, "ja tehkää niinkuin itse tahdotte." Ja hän jatkoi, ehdottomasti ikäänkuin itsekseen: "Ne Ingmarilaiset ovat suurenmoisia."
Eukko oikasihen hiukan sanat kuultuaan. Rovastin mielestä hän tällä hetkellä oli kuin koko suvun vertauskuva. Hän ymmärsi mikä se vuossadat toisensa perästä oli antanut näille raskasliikkeisille ja harvasanaisille ihmisille mahdin olla koko pitäjän johtajina.
"Ingmarinsuvun on oltava hyvänä esikuvana kansalle", sanoi vaimo.
"Meidän on näytettävä että me nöyrrymme Jumalan edessä."