KIVIKUMPU.
Oli se vuodenaika, jolloin kanervikko punoittaa. Hiekkakankaalla kasvoi sitä tuuheina päivinä. Mataloista, puisevista rungoista levisi tiheään vihreitä varsia kaarnankovine, kestävine lehtineen ja myöhään kuihtuvine kukkineen. Ne kukat eivät tuntuneet olevan tavallista mehevää kukkaiskudosta, vaan kuivia, kovia suomuja. Varsin vähäpätöisiä ne olivat myös sekä kooltaan että muodoltaan, eikä hajustakaan paljon mihinkään ollut. Aavikon lapsina eivät ne olleet saaneet kehittyä tyynessä, missä liljat levittävät kukkalehtensä, eivätkä rehevässä maaperässä, mistä ruusut ottavat ravintoa upeille kukkalehdilleen. Väripä se oikeastaan ne kukkasiksi tekikin, sillä heloittavan punaisia ne olivat. Värejä muodostavaa auringonpaistetta oli niillä ollut yllin kyllin. Ne eivät olleet kalpeita kellarikasveja, eivät siimestä suosivia sisälläistujia. Terveyden siunattua iloisuutta ja voimaa ylisti koko laaja, kukoistava nummi.
Kanervikko kattoi punaisella vaipallaan karun kedon aina metsän reunaan asti. Siellä kohosi loivalla vuorenharjanteella muutamia ikivanhoja, melkein rappeutuneita kivisiä hautakumpuja. Korkealle kyllä oli kanervikko koettanut hiipiä, mutta oli kumminkin paljaaksi jäänyt halkeamia, joista laajoja, litteitä paasia, särmiä vuoren roukkoisesta pinnasta, tunki esiin. Suurimman kummun alla lepäsi vanha kuningas, nimeltä Atle. Toisien alla lepäilivät ne hänen sotilaansa, jotka olivat kaatuneet suuressa tappelussa tällä kankaalla. Nyt he olivat jo maanneet täällä niin kauan, että kuoleman pelko ja kunnioitus oli jo haihtunut heidän haudoiltaan. Tie kävi heidän lepopaikkojensa lomitse. Yöllä kulkijan päähän ei koskaan pälkähtänyt ruveta tarkastelemaan, istuisiko kummun harjalla puoliyön aikana usvavaippaisia haamuja, jotka äänettöminä odotellen tuijottaen katseleisivat taivaan tähtiä.
Oli säteilevä aamu, kasteraikas ja lämmin. Metsämies, joka päivänkoitosta asti oli kulkenut metsällä, oli heittäytynyt selällensä kanervikkoon Atle kuninkaan kummun taa. Hän nukkui. Hattunsa oli hän painanut silmilleen ja nahkalaukku, josta jäniksen pitkät korvat ja teeren käyrät pyrstöhöyhenet näkyivät, oli hänen päänaluksenaan. Jousi nuolineen oli hänen kupeellaan.
Salolta astelee tyttö eväsnyytti kädessä. Kun hän ehti kumpujen väliselle litteälle kalliolle, ajatteli hän: tässäpä olisi mainio tanssipaikka. Hänessä syttyi palava halu koettaa ja niin laski hän nyytin kädestään kanervikkoon ja alkoi tanssia ypö yksin. Hän ei tietänyt, että kuninkaan kummun takana makasi mies.
Helakan punaisena heloitti kanervikko kirkkaan sinistä taivasta vasten. Muurahaiskorento oli penkonut pesänsä aivan nukkujan kupeelle. Siitä päilyi kissankultakappale säteillen, ikäänkuin se olisi tahtonut sytyttää tuleen kaikki hiekkakankaan vanhat kannot. Metsästäjän päänpohjissa levisivät teerenhöyhenet töyhdön tavoin, niiden metallihohteen välähdellessä tummimmasti purppurasta terässiniseen. Hänen kasvojensa varjottomaan osaan hellitti polttava auringonpaiste, mutta hän ei aukaissut silmiään katsellaksensa aamupäivän loistoa.
Tällä välin jatkoi tyttö tanssimistaan ja pyörähteli niin innokkaasti, että kallion rosoihin keräytynyt musta sammal tuprusi hänen ympärillään. Kuiva, vanhanharmaa ja kiiltävä honganjuuri kellotti kanervikossa. Sen hän otti ja pyörähteli sen kanssa. Sälöt sinkoilivat lahoavasta puusta. Tuhatjalkaiset ja pihtihäntäiset, joilla oli pesänsä rakoloissa, viskautuivat pyörälläpäin päivänvaloon, ja kaivausivat kanervikon juuriin.
Kun hulmuilevat helmat heilahtelivat kanervikossa, lehahti sieltä lentoon parvittain pieniä harmaita perhosia. Nämä, joiden siipien sisäpuolet ovat valkeat ja hopeanhohtoiset, kieppuivat kuin kuivat lehdet pyörretuulessa. Silloin välähtelivät ne aitovalkeilta ja oli kuin punainen kanervikkomeri olisi räiskynyt valkoista vaahtoa. Perhoset pysyttelivät hetkisen ilmassa. Niiden hauraat siivet lepattivat niin kiivaasti, että värisuomut irtaantuivat ja kanervikkoon ohuena hopeavalkeana nukkana karisivat. Silloin näytti kuin ilman olisi täyttänyt auringon valaisema tihkusade.
Kaikkialla kanervikossa hyppi heinäsirkkoja, jotka hankasivat takajaloillaan siipiään, niin että ne harpunkielten lailla helähtelivät. Ne pysyttelivät hyvässä tahdissa ja olivat niin hyvin harjoitetut, että kankaan poikki kulkija luuli pitkin matkaa kuulevansa saman sirkan siritystä, vaikka se väliin oli oikealla, väliin vasemmalla puolella, väliin edessä, väliin takana.
Mutta tanssija ei tyytynyt heidän soittoonsa, vaan hetkisen kuluttua alkoi itse hyräillä jotain tanssitahtia. Hänen äänensä oli kimakka ja käheä. Metsästäjä heräsi lauluun ja käännähti kyljelleen, kohottausi kyynärvarsilleen ja katseli kummun yli tanssijaa.
Hän oli uneksinut, että jänis, jonka hän juuri oli ampunut, oli lähtenyt käpälämäkeen hänen laukustaan ja anastanut hänen nuolensa ampuakseen häntä. Puoli hereillä, unimielissään tähysteli hän tyttöä ja hänen päätään poltti, kun oli maannut auringonpaisteessa.
Tyttö oli roteva ja vahvajäseninen, hän ei ollut kaunis kasvoiltaan, ei kevyt tanssissaan eikä tarkkakorvainen laulussaan. Hänen poskensa olivat pulleat, huulensa paksut ja nenänsä litteä. Mutta hän oli poskiltaan hyvin punakka, hiuksiltaan tuiki tumma, ja hän oli upeavartaloinen sekä voimakasliikkeinen. Hänen vaatteensa, vaikka kehnot, olivat ylen loistavat. Juovikasta hametta koristi punainen päärme ja kirjavat villalankapunoukset seurasivat liivin ompeleita. Muut nuoret neitoset muistuttavat liljoja ja ruusuja, mutta tämä oli kuin kankaan kanerva, voimakas, hilpeä ja kukoistava.
Ilomielin katseli metsämies tuon kookkaan, korean naisen karkeloa punaisella nummella sirittävien sirkkojen ja liehuvien perhosten parissa. Katsellessaan tyttöä nauroi hän niin, että suu levisi korviin asti. Mutta yht'äkkiä tyttö älysi hänet ja jäi hievahtamatta seisomaan.
"Luuletpa kai minua hulluksi", sai hän sanoneeksi. Mutta samalla hän mietti, miten saisi miehen olemaan vaiti näkemästään. Häntä ei haluttanut kuulla kylällä jaariteltavan tanssistaan honganjuuren kanssa.
Metsästäjä oli vähäpuheinen mies. Ei sanaakaan hellinnyt hänen huuliltaan. Hän oli sitä paitsi niin ujo, ettei rohjennut muuta kuin paeta, vaikka hän mielellään olisi viipynyt. Kiireesti sieppasi hän hatun päähänsä ja nahkalaukun selkäänsä ja alkoi laukata pitkin kanervikkoa.
Tyttö tempasi eväsnyyttinsä ja juoksi perästä. Mies oli pieni, kömpelöliikkeinen ja nähtävästi vähäväkinen. Tyttö tavoitti hänet pian ja saadaksensa hänet pysähtymään sivalsi hatun hänen päästään. Oikeastaan miestä olisi haluttanut seisattua, mutta hän oli ujoudesta aivan ymmällä ja siksi hän pakeni kahta kiireemmin. Tyttö kiiti jälestä ja alkoi kiskoa hänen laukkuaan, jota puolustamaan miehen täytyi nyt pysähtyä. Mutta silloin hyökkäsi nainen koko voimallaan hänen kimppuunsa. He painivat ja lopuksi mies kaatui. "Nyt ei hän juorua asiasta", ajatteli tyttö iloissaan.
Mutta samalla hän säikähtyi aika lailla, sillä hänen voitettunsa kalpeni kalpenemistaan ja hänen silmänsä kääntyivät nurin. Hän ei ollut kumminkaan millään tavoin vahingoittunut. Hän vain ei ollut kestänyt mielenliikutusta. Ei ollut konsaan ennen niin ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita riehunut tämän yksinäisen metsäläisen rinnassa. Hän iloitsi tytöstä, oli vihainen ja häpeissään, mutta kumminkin ylpeä tytön väkevyydestä. Hän oli melkein kuin sekaisin.
Roteva, voimakas nainen laski käsivartensa hänen allensa ja nosti hänet ylös. Sitten hän taittoi jäykkiä varpuja kanervikosta ja vitsoi niillä pyörtyneen kasvoja, kunnes veri alkoi vilkkaammin kiertää. Kun miehen silmät kääntyivät päivän valoon, loistivat ne tyytyväisyydestä nähdessään tytön. Hän oli yhä vaiti, mutta käden, jonka tyttö oli kiertänyt hänen ympärilleen veti hän esiin ja hyväili sitä hiljaa.
Nuorukainen oli nälän ja aikaisten vaivojen lapsi. Kuiva, kellahko, laiha ja veretön oli hän. Tyttöä liikutti nähdä häntä niin arkana, miestä, joka kumminkin näytti olevan kolmenkymmenen vaiheilla. Hän ajatteli, että mies varmaankin mahtoi elellä ypö yksin metsässä, koska hän oli niin säälittävä ja kehnosti puettu. Hänellä varmaan ei ollut ketään, joka olisi hänestä huolehtinut, ei äitiä, ei siskoa, ei omaa armasta.
* * * * *
Laaja, armahtavainen metsä levisi kautta korven. Peittäen ja suojaten sulki se syliinsä kaikki, jotka sieltä apua etsivät. Uljaat puunsa pani se pitämään vahtia karhun pesällä ja tiheään pensaikon hämärään sijoitteli se pikkulintusten munilla täytetyt pesät.
Siihen aikaan, jolloin kansa vielä piti orjia, pakeni moni niistä metsään ja he löysivät turvan sen vihreiden muurien sisällä. Se muuttui heille suureksi vankilaksi, jota he eivät uskaltaneet jättää. Metsä piti nämä vankinsa kovassa kurissa. Se pakotti typerät ajattelemaan ja kasvatti orjuudessa tylsistyneet järjestykseen ja rehellisyyteen. Ahkera ainoastaan sai armon elää.
Ne molemmat, jotka toisensa tapasivat nummella, olivat sellaisten metsävankien jälkeläisiä. He kävivät joskus asutuissa, viljellyissä laaksoissa, sillä he eivät pelänneet enää joutuvansa orjuuteen, josta heidän isänsä olivat karanneet, mutta mieluimmin he vaeltelivat salon siimeksessä. Metsämiehen nimi oli Tönne. Vakituisena ammattinaan teki hän perkkaustöitä, mutta hän oli osava muussakin. Hän kokoili tervaksia, poltti tervaa, kuivasi tauloja ja metsästeli usein. Tanssija-tyttö oli nimeltä Jofrid. Hänen isänsä oli sydenpolttaja. Tyttö laittoi vastoja, poimi katajanmarjoja, teki olutta valkokukkaisesta suopursusta. Molemmat olivat hyvin köyhiä.
Ennen eivät he olleet koskaan tavanneet toisiaan laajassa metsässä. Nyt tuntuivat kaikki metsäpolut kietoutuneen verkoksi, jossa he risteilivät edes takaisin, voimatta mitenkään välttää toisiaan. Nyt eivät he koskaan osanneet valita tietä, mikä ei olisi vienyt heitä yhteen.
Tönnellä oli kerran ollut suuri suru. Hän oli äitinsä kanssa asunut kauan kurjassa risuhökkelissä, mutta heti mieheksi päästyään hän oli päättänyt rakentaa hänelle lämpimän pirtin. Vapaahetkinään kulki hän metsän hakkuussa, kaatoi puita ja hakkasi ne määrän pituisiksi hirsiksi. Sitten piiloitti hän hirsivarastonsa pimeihin louhikkoihin sammalien ja risujen alle. Hänen tarkoituksensa oli, ettei hänen äitinsä saisi ollenkaan tietää tästä työstä, ennenkuin hän olisi valmis pirtin pystyttämään. Mutta äiti kuoli ennenkuin hän ehti näyttää hänelle työnsä hedelmää, ennenkuin hän ehti näyttää hänelle, mitä oli aikonut tehdä. Hän, joka oli tehnyt työtä samanlaisella innolla kuin David, Israelin kuningas, kerätessään aarteita herran temppeliä varten, suri nyt ylenmäärin katkerasti. Hän menetti koko halunsa uutisrakennukseen. Risumaja oli hänelle kyllin hyvä, vaikka se oli tuskin eläimen luolaa parempi.
Kun nyt tässä miehessä, joka näihin asti oli oleskellut aina yksin, heräsi halu hakea Jofridin seuraa, merkitsi se ilmeisesti sitä, että hän mieli tyttöä armaakseen ja morsiamekseen. Jofridkin odotteli joka päivä, että hän puhuisi hänen isälleen tahi hänelle itselleen asiasta. Mutta siihen ei Tönnellä ollut kykyä. Sekin todisti hänen kuuluvan orjasukuun. Ajatukset kulkivat hitaasti hänen aivoissaan, niinkuin aurinko kiertää taivaan kantta. Ja hänen oli vaikeampi muodostaa ajatuksiansa sujuvaksi puheeksi kuin sepän takoa rannerengas vierivistä hiekkajyväsistä.
Eräänä päivänä kuljetti Tönne Jofridin muutamalle louhikolle, johon oli kätkenyt rakennusvaransa. Hän penkoi oksat ja sammalet pois ja nyytti hänelle hakatut hirret. "Nämä olivat äitiä varten", virkkoi hän.
Hän katsahti odottavaisesti Jofridiin. "Näistä piti tulla äidille tupa", hän uudisti. Merkillisen hidas oli tuo neitonen älyämään nuoren miehen ajatuksia. Kun hän näytti äidillensä varatut hirret, niin olisipa hänen jo pitänyt ymmärtää, mutta tyttö ei vain tajunnut.
Silloin hän päätti vielä selvemmin näyttää hänelle tarkoituksensa. Parin päivän perästä alkoi hän kuljettaa tukkeja hautakumpujen väliselle aukealle, jossa hän ensi kerran oli nähnyt Jofridin. Tyttö kulki, kuten hänen tapansa oli, tavallista tietään ja näki Tönnen työn touhussa, mutta jatkoi kumminkin matkaansa virkkamatta mitään. Heidän tultuaan ystäviksi oli Jofrid usein auttanut häntä, mutta tässä raskaassa työssä ei hän tuntunut tahtovan ruveta hänelle apulaiseksi. Tönne päätteli kumminkin, että tytön täytyi ymmärtää, että hänelle tässä tupaa nyt rakennettaisiin. Jofrid käsittikin sen kyllä, mutta häntä ei haluttanut lahjoittaa itseään Tönnen kaltaiselle miehelle. Hän tahtoi terveen ja voimakkaan miehen. Hänen mielestään ei olisi lyönyt leiville mennä naimisiin niin heikon ja vähälahjaisen miehen kanssa. Mutta sittenkin oli tuossa hiljaisessa miehessä paljo puoleensa vetävää. Sitä miespoloista, kuinka hän olikaan ahertanut ilahduttaakseen äitiänsä, saamatta edes nauttia sitä onnea, että olisi ajoissa saanut valmiiksi. Häntä melkein itketti Tönnen surkeus. Ja nyt tämä rakensi tupaa juuri sille kohdalle, jossa oli nähnyt hänen tanssivan. Miehellä oli hyvä sydän, se houkutteli häntä ja kiinnitti hänen ajatuksensa häneen, mutta mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän suinkaan tahtonut.
Jofrid kulki joka päivä kanervikkokankaan poikki ja näki pirtin kohoavan yksitoikkoisena ja ikkunattomana päiväpaisteen pilkistellessä väljistä saumoista sisälle.
Tönnen työ edistyi tavattoman joutuisasti, mutta se ei ollut huolellista. Hänen hirtensä eivät olleet veistettyjä, tuskinpa kolottujakaan. Permannon hän pani halkaistuista nuorista puista. Siitä tuli hyvin rosoinen ja notkuva. Sillan alla rehoittavat kanervat pistivät kiellettyjä, punaisia kukkaterttujaan lattian raoista sisään, sillä vuosi oli jo kulunut siitä, kun Tönne makasi Atle kuninkaan kummun takana, ja muurahaiset puursivat ulos ja sisälle tarkastellen tätä hataraa ihmistyötä.
Mutta Jofridin mielessä pyöri alati näinä päivinä, meni hän minne tahansa ajatus, että hänelle siellä pirttiä pystytettiin, hänelle tuonne kanervakankaalle omaa kotia laadittiin. Ja hän tiesi, että ellei hän sinne emännäksi lähtisi, niin hukat ja revot saisivat siellä asustella. Niin paljon hän kumminkin Tönneä tunsi, että kun tämä huomaisi turhaan työtä tehneensä, ei hän ikinä muuttaisi uuteen pirttiin. Hän, raukka, itkisi kuullessaan, ettei Jofrid tahtonut sinne tulla. Siitä sukeutuisi taas hänelle suru, yhtä suuri kuin hänen äitinsä kuolema. Mutta itseänsäpähän siitä saisi syyttää, kun ei ollut ajoissa häneltä kysynyt.
Hän mielestään kyllä oli antanut Tönnelle viittauksia sillä, ettei auttanut tätä tuvan rakentamisessa, vaikka hänen mielensä kumminkin siihen paloi. Aina kun hän näki pehmeää, valkeaa sammalta, halutti häntä keräillä sitä harvojen seinien tukkimiseksi. Mielellään olisi hän auttanut Tönneä takan muuraamisessa, sillä niin kuin tämä siinä menetteli, tulisi kaikki savu salpautumaan pirttiin. Mutta oli yhdentekevää, millaista jälkeä tuli, sillä eipähän siellä kumminkaan koskaan ruokapadat kiehuisi eikä juomapanos kuohuisi. Harmillista kumminkin oli, ettei se tupa milloinkaan tahtonut unehtua mielestä.
Tönne teki työtä hehkuvalla innolla, varmana siitä, että Jofrid ymmärtäisi tarkoituksen, kunhan pirtti vain valmistuisi. Hän ei ajatellut paljon tyttöä. Hänellä oli yllinkyllin tekemistä hakkaamisessa ja rakentamisessa. Aika kiiti hänestä joutuisasti.
Eräänä iltapäivänä, kun Jofrid kulki kankaan poikki, huomasi hän, että tupaan oli tehty ovi ja oli pantu paasi kynnyksen eteen. Silloin hän arvasi, että kaikki mahtoi olla nyt valmista, ja hän tuli hyvin liikutetuksi. Tönne oli kattanut tuvan kukkivilla kanervamättäillä, ja tytön valtasi voimakas halu astua tuon punaisen katon alle. Tönne itse ei ollut uutistalollaan ja Jofrid päätti pistäytyä sisälle. Tupahan oli rakennettu hänelle. Se oli hänen kotinsa. Oli mahdotonta vastustaa halua nähdä sitä.
Sisällä oli hauskempaa, kuin mitä oli odottanut. Lattialle oli kylvetty katajoita. Raikas pihkan ja havun tuoksu tuulahti siellä. Päivänpaiste, joka rosoista ja saumoista pujoittelihen sisälle, levisi valojuovina pirtin poikki. Seinänrakoihin oli pistelty vihantia lehtiä ja liedellä oli vasta hakattu kuusi, Tönne ei ollut muuttanut tupaan vanhoja taloustavaroitaan. Siellä oli vain yksi uusi pöytä ja penkki, jonka päälle oli heitetty hirvennahka.
Niin pian kuin Jofrid oli astunut kynnyksen yli, tunsi hän kodin iloisen hauskuuden ympäröivän itseään. Hän oli tyyni ja rauhallinen seisoessaan siellä, mutta sieltä lähteminen tuntui vaikealta kuin vieraissa palveleminen. Seikka oli se, että Jofrid oli ollut hyvin ahkera hankkiakseen itselleen jonkunverran myötäjäisiä. Taitavin käsin oli hän kutonut koristekankaita, jollaisia käytetään huoneen kaunistamiseksi, ja ne hän aikoi asettaa omaan kotiinsa, kun joskus sellaisen saisi. Nyt rupesi hän arvelemaan, miltähän ne täällä näyttäisivät. Mielellään olisi koettanut niitä tähän uuteen pirttiin.
Hän lähti reippaasti kotona käväsemään, nouti kangaskäärönsä ja alkoi kiinnittää sitä katon rajaan. Hän aukaisi oven, niin että ilta-aurinko paistoi juuri häneen ja hänen töihinsä. Hän liikkui innokkaasti tuvassa rallatellen jotain marssia. Hän oli sydämellisen tyytyväinen. Tupa tuli oikein sieväksi. Kudotut ruusut ja tähdet loistivat kirkkaammin kuin koskaan ennen.
Kaiken aikaa hääriessään tähysteli hän tarkkaavaisesti kanervakankaalle ja hautakummulle, sillä hänestä tuntui, että Tönne nytkin saattoi loikoa piilossa jonkun kummun suojassa ja nauraa hänelle. Kuninkaan kumpu oli juuri oven kohdalla ja sen taa näkyi aurinko parhaillaan laskevan. Kerran toisensa perästä silmäsi hän sinne. Tuntui kuin joku siellä istuisi ja katselisi häntä.
Auringon päästyä juuri niin alhaalle, että ainoastaan muutama veripunainen säde valahti vanhalle kiviröykkiölle, älysi Jofrid, kuka se häntä katseli. Koko hautakumpu ei ollut enää mikään kumpu, vaan suuri vanha sotaurho, joka istui siinä arpisena ja harmenneena ja tuijotti häneen. Sen pään ympärille kiertyivät auringonsäteet kruunuksi ja punainen vaippa oli niin avara, että se levisi yli koko kankaan. Pää oli suuri ja raskas, kasvot harmaat kuin kivi. Vaatteet ja aseet olivat myös kivenkarvaiset ja jäljittelivät kiven vivahduksia ja jäkäläpeitettä, niin että täytyi tarkasti katsoa huomatakseen, että siinä oli urho, eikä vain kiviröykkiö. Se oli samallaista kuin toukassa puunoksan näköisyys. Saattaa parikymmentä kertaa kulkea niiden ohi, huomaamatta, että se, mitä on luullut kovaksi puuksi, onkin pehmeä eläinruumis.
Mutta Jofrid kumminkaan ei enää voinut erehtyä siitä, että itse vanha Atle kuningas se siinä istui. Hän seisoi ovella, varjosti kädellään silmiään ja katsoi suoraan ukon kivikasvoja. Ja hän näki pienen pienet, vinot silmät korkean otsan alla, leveän nenän ja suorrukkeisen parran. Ja tuo kivimies eli. Se hymyili ja iski silmää hänelle. Jofrid pelästyi, mutta eniten kumminkin kauhistuttivat häntä miehen paksut, tukevalihaksiset käsivarret ja karvaiset kädet. Kuta kauemmin hän katseli miestä, sitä leveämmäksi tämän hymy kävi ja vihdoin se nosti toisen lyijynraskaan käsivartensa ja viittasi häntä luokseen. Silloin Jofrid pyyhkäsi pakoon kotia kohti.
Kun Tönne palasi pirtilleen, näki hän sen tähdikkäillä koristekankailla kaunistetuksi. Tämä rohkaisi häntä niin, että hän lähetti puhemiehen Jofridin isän luo, tiedustamaan tytön mieltä. Jofrid myöntyi ja oli mielissään, että asia oli näin kääntynyt, vaikkakin hän lahjoitti kätensä puoliväkisin. Eihän hän voinut hylätä miestä, jonka tupaan oli jo kantanut myötäjäisensä. Kumminkin otti hän ensin selon siitä, oliko vanha Atle kuningas muuttunut jälleen kivikummuksi.
* * * * *
Tönne ja Jofrid elelivät onnellisina monta vuotta. He olivat hyvässä maineessa. "He ovat hyviä ihmisiä", sanottiin. "Katsokaa, kuinka he auttavat toisiaan, katsokaa, kuinka he tekevät työtä yhdessä ja miten he eivät voi elää erillään toisistaan."
Tönne kävi päivä päivältä voimakkaammaksi, eikä ollut enää niin hidasajatuksinen. Jofrid näkyi tehneen hänestä kelpo miehen. Enimmäkseen antoi hän vaimonsa hallita, vaikka hän myöskin ymmärsi sitkeällä itsepäisyydellä ajaa oman tahtonsa perille.
Jofridin mukana seurasi aina iloa ja leikkiä, minne hän tulikin. Hänen pukunsa kävi yhä kirjavammaksi hänen vanhetessaan. Koko hänen naamansa oli punanen. Mutta Tönnestä hän oli kaunis.
He eivät olleet niin köyhiä kuin monet muut heidän säädystään. He söivät voita puuron kanssa, eivätkä sekoittaneet pettua eikä liiseitä leipäänsä. Pursuolut vaahtosi heidän haarikassaan. Heidän lammas- ja vuohilaumansa lisääntyivät niin sukkelaan, että he voivat suoda itselleen liharuokaakin.
Kerran toimitti Tönne jonkin perkkaustyön eräälle talonpojalle laaksossa. Tämä kun silloin näki, miten Tönne ja hänen vaimonsa hilpeinä ja iloisina työskentelivät yhdessä, ajatteli kuten moni muukin: "Nuo mahtavat olla hyviä ihmisiä."
Talonpojan vaimo oli äskettäin kuollut jättäen jälkeensä puolen vuoden vanhan lapsen. Mies pyysi Tönneä ja Jofridia ottamaan lapsen kasvatikseen. "Lapsi on minulle hyvin rakas", virkkoi hän, "ja koska te olette niin hyviä ihmisiä, uskon minä hänet teille."
Lapsettomia kun olivat, näytti hyvin sopivalta, että he lapsen ottaisivat, ja ilman epäilyjä suostuivatkin he siihen. He arvelivat olevan edullista kasvattaa talollisen lasta ja toivoivat kasvatuspojasta sitten itselleen vanhuuden iloa.
Mutta lapsi ei elänyt vanhaksi heidän luonaan. Ennenkuin vuosi vierähti, oli se jo kuollut. Moni syytti siitä kasvatusvanhempia, sillä lapsi ennen heille tuloaan oli ollut erittäin terve. Tällä ei kukaan kumminkaan tarkoittanut, että he tahallaan olisivat lapsen tappaneet, vaan että he olivat ottaneet sellaisen tehtävän, johon he eivät kyenneet. Heiltä oli puuttunut ymmärrystä ja rakkautta antaakseen sille sellaista hoitoa, jota se tarvitsi. He olivat tottuneet ajattelemaan ainoastaan itseään ja huolehtimaan vain omastaan. Lapsen vaalimiseen heillä ei ollut ensinkään aikaa. He tahtoivat päiväksi mennä yhdessä työhön ja nukkua yönsä rauhassa. Heidän mielestään pienokainen joi liian paljon hyvää maitoa eivätkä he suoneet hänelle samaa hyvää kuin itselleen. Mutta heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että hoitivat lasta huonosti, päinvastoin he luulivat olevansa sille juuri niin helliä kuin vanhemmat tavallisesti. Heidän mielestään lapsi oli ollut heille taakkana ja vastuksena, eivätkä he surreet sen kuolemaa.
Naiset tavallisesti hartaalla halulla ja ilolla hoitelevat lapsia, mutta Jofridilla oli mies, josta hänen monessa suhteessa tuli pitää äidillistä huolta, ja siksi hän ei kaivannut muuta hoidettavaa. Muille on rakasta seurata pienokaisten pikaista kehitystä; mutta Jofridilla oli kylliksi iloa nähdessään Tönnen varttuvan ymmärryksessä ja miehistyvän, sievistellessään ja siistiellessään tupaansa ja kun näki karjalaumansa lisääntyvän ja katseli uutisviljelyksiä, joita he olivat alkaneet kanervakankaalla.
Jofrid lähti talonpojan talolle ilmoittamaan lapsen kuolemaa. Isä lausui silloin: "Minun on käynyt kuten sen, joka panee niin pehmeitä tyynyjä sänkyynsä, että itse vajoo kovalle pohjalle. Liian hyvin tahdoin suojella poikaani, ja nähkääs, nyt on hän kuollut!" Ja hän oli hyvin murheellinen.
Hänen puhuessaan pullahti Jofrid katkerasti itkemään. "Jumalan tähden, ettet olisi poikaasi jättänytkään meille", virkkoi hän. "Olimme liian köyhiä. Ei ollut hänen kylliksi hyvä meidän luonamme."
"En minä sitä tarkoittanut", vastasi talonpoika. "Päinvastoin luulen teidän liiaksikin hemmoitelleen lasta, vaikka en kumminkaan tahdo syyttää ketään, sillä elämä ja kuolema on yksin Jumalan vallassa. On aikomukseni nyt pitää ainoalle pojalleni maahanpaniaiset, yhtä upeat kuin jos hän olisi ollut täysikasvuinen, ja pitoihin kutsun sekä Tönnen että sinut. Voitte huomata siitä, etten kanna vihaa teille."
Tönne sekä Jofrid olivat sitten hautajaisissa. Heitä kestittiin hyvin eikä kukaan virkkanut epäystävällistä sanaakaan. Tiedettiin kyllä, että naiset, jotka olivat verhonneet ruumiin, olivat sanoneet sen olleen surkean laihan ja että siinä oli huomannut kerrassaan kehnon hoidon merkkejä. Mutta nehän olivat kyllä voineet tulla sairaudestakin. Kukaan ei tahtonut uskoa mitään pahaa kasvatusvanhemmista, sillä tiedettiin heidän olevan hyviä ihmisiä.
Jofrid itki paljon niinä päivinä, varsinkin kun kuuli naisten juttelevan, miten heidän täytyi valvoa ja nähdä vaivaa pikkusistaan. Hän huomasi myös, että naisten joukossa siellä hautajaisissa yhäti puhuttiin lapsista. Toiset olivat niihin niin ihastuneet, etteivät voineet lakata puhumasta lapsiensa leikeistä ja kysymyksistä. Jofrid olisi tahtonut puhua Tönnestä, mutta useimmat eivät koskaan puhuneet miehistään.
Tönne ja Jofrid palasivat vasta myöhään illalla hautajaisista. He panivat paikalla levolle. Mutta tuskin ehtivät he nukkua, kun heitä häiritsi vieno vaikeroiminen. Se on lapsi ajattelivat he unimielissään ja vihastuivat, kun tulivat häirityiksi. Mutta äkkiä he molemmat kavahtivat ylös vuoteeltaan. Lapsihan oli kuollut. Mistä sitten tämä vaikerointi kuului? Kun he olivat ilmi hereillä, eivät he mitään kuulleet, mutta kyllä heti paikalla, kun olivat nukkumaisillaan. Pienten horjuvien jalkojen kopsetta kuului rappukiveltä, pieni käsi hapuili ovea, mutta kun se ei ollut auki, kulki lapsi vaikeroiden, pitkin seinäviertä ja seisahtui heidän sänkyjensä kohdalle. Kun he puhelivat tahi istuivat, eivät he mitään eroittaneet, mutta samassa kun he olivat uneen vaipua, kuulivat he selvästi taas samat epävarmat askeleet ja tukahdutetut nyyhkytykset.
Nyt selveni heille varmuudeksi se, mitä he eivät olisi tahtoneet uskoa, mutta joka viime päivinä oli tuntunut heistä mahdolliselta. He huomasivat tappaneensa lapsen. Miksipä se muutoin olisi kummitellut!
Siitä yöstä alkaen katosi onni heiltä. He elivät alituisessa kummittelijan pelossa. Päivillä saivat he olla jonkun verran rauhassa, mutta öisin häiritsi heitä lapsen itku ja tukahdutetut nyyhkytykset, niin että he eivät uskaltaneet yksin nukkua. Jofrid kulki usein pitkiä matkoja hakemassa jotakuta, joka voisi jäädä heidän pirttiinsä yöksi. Jos oli joku vieras, oli rauhallista, mutta niin pian kun he olivat yksin, kuulivat he lapsen äänen.
Eräänä yönä kun he eivät olleet saaneet ketään kumppanikseen ja heidän oli aivan mahdotonta nukkua lapsen vuoksi, nousi Jofrid vuoteeltaan.
"Nukutko, Tönne?" virkkoi hän. "Jos minä pysyttelen valveilla, ei kai mitään kuulune."
Hän läksi ulos, istuutui rappukivelle ja mietti, mitä heidän pitäisi tehdä päästäksensä rauhaan, sillä tällaista elämää he eivät voineet kestää. Hän arveli, mahtaisiko rippi, nöyrtymys, katumus ja parannus heitä auttaa tästä vaikeasta vitsauksesta.
Kun hän kohotti silmänsä, näki hän saman näyn kuin kerran ennen tältä samalta paikalta. Hautakumpu oli muuttunut sotaurhoksi. Oli jotenkin pimeä yö, mutta kumminkin saattoi hän selvästi eroittaa, että vanha Atle kuningas istui siinä ja katseli häntä. Jofrid näki hänet niin selvästi, että hän huomasi sammaltuneet renkaat hänen rannenivelissään ja hänen sääriensä ympäri ristiin käärityt siteet, joiden välistä pohjelihakset pullistelivat.
Tällä kertaa ei hän pelästynyt vanhusta, vaan tuntui se hänestä ystävältä, lohduttajalta tässä onnettomuudessa. Se katsoi häntä sääliväisesti, ikäänkuin olisi tahtonut rohkaista häntä. Ja Jofridin mieleen juohtui, että oli ollut kerran päivä, jolloin tuo mahtava sotaurho oli kasoittain kaatanut vihollisia tällä kanervakankaalla ja oli kahlannut verivirrassa, joka ryöppysi mättäiden välissä. Välittikö hän siitä, kuoliko yksi mies enempi tahi vähempi! Liikuttavatko hänen kivikovaa sydäntään paljonkin lasten huokaukset, joiden isät hän oli kaatanut! Höyhenen keveänä olisi yhden lapsen kuolema painanut hänen omaatuntoaan.
Ja hän kuuli tämän kuiskutuksen, saman äänen, jota vanha kivikova pakanuus oli kuiskaillut kautta aikojen:
"Miksipä katuisin! Jumalat ne säätävät. Kohtalottaret kehräävät elämän langan. Miksipä maan lapset surisivat, että ovat tehneet, mitä kuolemattomat ovat pakoittaneet heidät tekemään!"
Silloin Jofrid rohkaisihen ja virkkoi itsekseen: "Mitäpä minä sille voin, että lapsi kuoli? Jumala yksin säätää. Ei tapahdu mitään ilman hänen tahtoaan." Ja hän arveli, että hän parhaiten saisi kummittelijan vaikenemaan, jos luopuisi kerrassaan kaikista katumustuumista.
Mutta silloin aukeni pirtin ovi ja Tönne astui ulos hänen luokseen. "Jofrid", sanoi tämä, "nyt se on tuvassa. Se tuli luokseni ja koputti sängyn laitaan ja herätti minut. Mitä meidän pitää tehdä, Jofrid?"
"Lapsihan on kuollut", vastasi Jofrid. "Sinä tiedät, että se makaa syvällä maan povessa. Tämä kaikki on vain unta ja mielikuvitusta. Hän puhui tylysti ja tarkoittavasti, sillä hän pelkäsi Tönnen tässä asiassa olevan liian aran ja saattavan sillä heille onnettomuutta."
"Mutta tästä täytyy tulla loppu", sanoi Tönne.
Jofrid naurahti kamalasti. "Mitä tahtoisit tehdä? Jumala on meille tämän lähettänyt. Eikö hän olisi voinut jos olisi tahtonut, pitää lasta elossa? Hän ei sitä tahtonut ja nyt hän vainoo meitä sen kuoleman tähden. Vastaa, millä oikeudella hän meitä vainoo?"
Hän sai sanansa vanhalta kiviurholta, joka kovana ja synkkänä istui kummullaan. Tuntui, kuin tämä olisi neuvonut hänelle kaikki, mitä hän Tönnelle vastasi.
"Meidän täytyy tunnustaa, että olemme huonosti hoitaneet lasta, ja tehdä parannus", lausui Tönne.
"En koskaan rupea kärsimään sen tähden, mihin en ole syypää", väitti Jofrid. "Kenen tahto oli, että lapsen piti kuolla? Ei ainakaan minun. Ei ainakaan minun. No, minkäkaltaisen katumuksen aikoisit sitten tehdä? Rupeatko ruoskimaan itseäsi ja paastoomaan kuten munkit? Minun mielestäni tarvitset kyllä voimasi työhön."
"Olen koettanut ruoskimista", sanoi Tönne. "Ei ole siitä apua".
"Näetkös", huudahti vaimo ja nauraa hohotti.
"Meidän täytyy tunnustaa päästäksemme rauhaan", jatkoi Tönne sitkeän päättäväisesti.
"Mitä on sinulla sanomista Jumalalle, jota hän ei tiedä?" pilkkasi Jofrid. "Eikö hän ohjaa ajatuksiasi, Tönne? Mitä tahdot sanoa hänelle?" Hän huomasi nyt, että Tönne oli tyhmä ja itsepäinen. Sellaisena oli hän häntä pitänyt heidän tuttavuutensa alkuaikoina, mutta sittemmin ei hän ollut sitä ajatellut, vaan oli pitänyt miehestään hänen hyvän sydämensä tähden.
"Meidän täytyy tunnustaa lapsen isälle, Jofrid, ja tarjota hänelle sovintoja."
"Mitä antaisit hänelle?" kysyi vaimo.
"Vuohet ja pirtin."
"Varmasti hän vaatii täyden miehentapposakon ainoasta pojastaan.
Siihen ei riitä koko meidän omaisuutemme."
"Me antaudumme hänelle orjiksi, hänen vallittavikseen, ellei hän tyydy vähempään."
Tällä hetkellä valtasi Jofridin kylmä epätoivo ja hän vihasi Tönneä sielunsa syvyydestä. Hän näki edessään kaikki, mitä hän tulisi menettämään: vapauden, jonka edestä hänen esi-isänsä olivat panneet henkensä alttiiksi, tuvan, hyvän toimeentulon, onnen ja kunnian.
"Ota vaari sanoistani, Tönne!" kähisi hän melkein surun tukahduttamana, "se päivä, jona jotain teet, on minun kuolinpäiväni."
Sitten ei vaihdettu ainoatakaan sanaa heidän välillään, vaikka he istuivat paikoillaan kivirapuilla päivän koittoon asti. Kumpikaan ei löytänyt pienintäkään lauhduttavaa, sovittavaa sanaa. Molemmat ajattelivat peläten ja halveksien toisiaan. Toinen arvosteli toistaan vihansa mitalla ja he pitivät toisiaan ahdasmielisinä ja ilkeinä.
Sen yön perästä ei Jofrid voinut olla antamatta Tönnen tuntea, että hän oli vaimoaan huonompi. Hän antoi hänelle vierasten ihmisten läsnäollessa viittauksia, että hän oli tyhmä, ja työssä auttoi hän miestänsä niin, että tämän täytyi huomata hänen väkevyytensä. Hän nähtävästi tahtoi anastaa häneltä isännyysvallan. Väliin hän tekeytyi hyvin iloiseksi huvittaakseen miestään ja estääkseen tätä vaipumasta synkkiin ajatuksiin. Tönne ei ollut tehnyt mitään pannakseen tuumansa täytäntöön, mutta Jofrid ei uskonut hänen siitä luopuneen.
Tönne muuttui näinä aikoina yhä enemmän samallaiseksi kuin ennen naimistaan. Hän kalpeni ja laihtui, muuttui jöröksi ja hidastuumaiseksi. Jofridin epätoivo kasvoi päivä päivältä, sillä tuntui, että kaikki häneltä nyt riistettäisiin. Hänen rakkautensa Tönneen palasi kumminkin kun hän näki hänet onnettomana. Minkä arvoista on kaikki minulle, jos se on Tönnen turmioksi, ajatteli hän. On ehompi orjuudessa kulkea hänen kanssaan kuin nähdä hänen vapaana kuolevan.
* * * * *
Mutta Jofrid ei kumminkaan voinut yhtäkkiä pakottautua tottelemaan Tönneä. Hän taisteli pitkän ja vaikean taistelun. Vaan eräänä aamuna hän heräsi harvinaisen tyynenä ja lempeämielisenä. Silloin tuntui hänestä, että nyt hän voisi suostua miehensä vaatimukseen. Hän herätti Tönnen ja sanoi, että nyt tehtäisiin, niinkuin tämä oli toivonut, jos hän vain soisi hänelle tämän ainoan päivän sanoakseen hyvästit kaikelle, mikä oli ollut hänen omaansa.
Hän kierteli koko aamupäivän joka paikassa omituisen leppeänä. Kyynelet kiertyivät itsestään hänen silmiinsä niinkuin sen, joka jäähyväisiä jättelee. Hänestä tuntui kuin olisi kanerva tänään hänen kunniakseen niin kauniina helottanut. Pakkanen oli jo käynyt ja karistanut kukat ja koko kangas oli muuttunut ruskeaksi. Mutta kun syysaurinko valahutti vinot säteensä sen yli, näytti kuin se uudelleen olisi punaisena hehkunut. Hänen mieleensä muistui päivä, jolloin hän ensi kerran Tönnen tapasi.
Hän halusi vielä kerran saada nähdä vanhan kivikuninkaankin, joka oli ollut osallisena hänen onnensa syntyyn. Hän tosin oli pelännyt urhoa viime aikoina. Tuntui, kuin se olisi väjynyt häntä ottaakseen hänet kiinni. Mutta nyt ei ukko enää saisi häntä valtaansa. Hän koettaisi saada nähdä kivikuninkaan illan suussa kuun valossa.
Sattuipa sitten päivällisaikaan tulemaan pari kiertelevää soittoniekkaa. Silloin pälkähti Jofridin päähän pyytää heitä jäämään heille koko iltapäiväksi, sillä nyt hän tahtoi pitää pidot. Tönnen täytyi kiireimmän kautta lähteä Jofridin vanhempia kutsumaan ja sitten lähetettiin Jofridin pikkusisaret pitkin kylää vieraita keräämään. Pian oli paljo väkeä koolla.
Syntyivätkin kunnon kemut. Tönne pysyttelihen piilossa tuvan nurkassa, kuten hänen tapansa oli, kun oli vieraita, mutta Jofrid oli melkein raivona ilosta. Kimakalla äänellä johti hän tanssileikkejä ja oli innokas vaahtoavaa olutta vieraille tarjoamaan. Ahdasta tosin oli tuvassa, mutta soittajat olivat vikkeliä ja tanssi kävi ilolla ja riemulla. Kun oli tukahduttavan kuuma sisällä, lennätettiin ovi auki. Jofrid näki että oli tullut yö ja kuu noussut. Hän meni pirtin ovelle ja katseli kuunvalon valkeaa maailmaa.
Oli runsas kaste maassa. Koko kanervakangas hohti valkeana kuunvalon välkkyessä joka varteen kertyneissä tuhansissa pisaroissa. Kaikkialla kivillä ja kallioilla kasvava lyhyt sammal oli jäässä ja huurteen peitossa. Jofrid astui sille, herttaisen hyllyvää oli sitä tallata.
Hän kulki pari askelta kylälle vievää tietä ikäänkuin olisi tahtonut koetella miltä tuntui kulkea sitä. Tönnen ja hänen oli asteltava huomenna sitä tietä hirmuisinta häpeää vastaanottamaan. Sillä kuinka kohtaus talonpojan kanssa päättyisikään, vaikkapa hän heiltä jotain ottaisi ja jotain heille jättäisikin, olisi siitä häpeää kumminkin heille. Heitä, jotka tänä iltana omistivat hyvän tuvan ja joilla oli monta ystävää, heitä seuraavana päivänä kaikki hylkisivät, kukaties heiltä riistettäisiin kaikki mitä olivat hankkineet, kukaties he olisivat kunniattomia orjia. Hän sanoi itsekseen: "Tämä on kuoleman polku." Ja hän ei voinut käsittää nyt, kuinka jaksaisi kulkea sitä. Hän tunsi olevansa kuin kivestä, raskas kivikuva niinkuin vanha Atle kuningas. Vaikka hän eli, tuntui hänestä, ettei hän jaksaisi nostaa raskaita jäseniään kulkeakseen tätä tietä.
Hän kääntyi katsomaan kuninkaan kumpua ja näki selvään vanhan urhon istuvan siellä. Mutta tänä yönä hän oli kuin juhlaan koristettuna. Hänen yllään ei ollut enää sammaltunut, harmaa kiviverho, vaan välkkyvää valkeata hopeaa. Hänen päässään oli taas sädekruunu, niinkuin silloinkin, kun Jofrid hänet ensi kerran näki, mutta nyt se oli valkea. Valkeilta loistivat rannerenkaat ja haarniska, valkeilta säteilivät miekan kahva ja kilpi. Hän istui äänetönnä, välinpitämättömänä katsellen Jofridia. Häneen oli tullut nyt jotain outoa, selittämätöntä, sitä, mikä on omituista suurissa kivikasvoissa. Hän istui siinä synkkänä, mahtavana, ja Jofridilla oli himmeä käsitys, että jotain tämän kuvan kaltaista asui hänessä ja kaikissa ihmisissä. Mies oli ollut vuosisatoja haudattuna, kiviröykkiön alle peitettynä, mutta ei ollut kumminkaan kuollut. Jofrid näki tuon vanhan kivikuninkaan istumassa keskellä ihmissydäntä. Sen karulla kankaalla hän levitteli laajaa kuningasvaippaansa. Siellä tanssi nautinnon himo, riemasteli loiston halu. Hän, tuo upea urho, voi katsella hädän ja kurjuuden kulkua ohitsensa kivisydämensä heltymättä. "Se on jumalien tahto", hän vain sanoi. Hän, tuo kivikuningas, voi kantaa sovittamatonta syntiä, sillä hän sanoi aina: "Miksi surisit sitä, mitä olet kuolemattomien pakottamana tehnyt?"
Jofridin rinnasta kohosi huokaus, syvä kuin nyyhkytys. Hänellä oli jonkunlainen himmeä aavistus siitä, että hänen, jos mieli tulla onnelliseksi, olisi taisteltava kiviurhoa vastaan. Mutta samalla hän tunsi itsensä niin avuttoman heikoksi.
Hänen katumaton mielensä ja kiviurho kankaalla tuntuivat olevan yksi ja sama asia, ja hän tunsi, että ellei hän voisi voittaa mieltänsä, saisi tuo urho hänet tavalla taikka toisella valtaansa. Mutta kun hän kääntyi katselemaan tupaan päin, mistä kattohirsien alta koristekankaat loistivat, missä soittoniekat iloa levittivät ja missä oli kaikkea sitä, mitä hän rakasti, niin hän tunsi, ettei hänellä ollut voimaa lähteä orjuuteen. Ei hän edes Tönnenkään tähden sitä voinut. Sieltä häämöttivät hänen kalpeat kasvonsa tuvasta, ja Jofrid kysyi itseltään kouristuvin sydämin, oliko Tönne sen arvoinen, että hänen tuli uhrata kaikki hänen tähtensä?
Väki tuvassa valmistelihen tanssimaan juoksutanssia. He asettuivat pitkäksi riviksi, ottivat toisiaan kädestä ja rajun, vankan poikaviikarin johtamina alkoivat hyökätä huimaa vauhtia. Johtaja veti heidät avoimesta ovesta kuunvalossa kimaltelevalle kanervakankaalle. He ryntäsivät läähättäen, rajusti Jofridin ohi, kompastuen kivikkoon, kaatuillen kanervikkoon, lennättäytyen laajoissa piireissä pirtin ympärillä ja rajuissa käännöksissä kivikumpua kiertäen. Jonon viimeinen huusi Jofridia ja ojensi kätensä hänelle. Hän tarttui siihen ja juoksi mukana.
Tämä ei ollut mitään tanssia, vaan rajua riehumista, mutta siinä oli iloa, elämänhalua ja vallattomuutta. Kiepahdukset kävivät yhä rohkeammiksi, huudot raikuivat kovemmin ja nauru räjähteli yhä myrskyisemmin. Kummulta kummulle, joita oli siroitettuna sinne tänne kankaalle, kiemurteli tanssijoiden jono. Ken kiivaissa käännöksissä kaatuili, riuhtaistiin ylös, kuhnailijaa työnnettiin eteenpäin ja soittoniekka seisoi pirtin ovella ja lisäsi vauhtia. Ei ollut aikaa lepäillä, ei ajatella, eikä katsoa eteensä. Tanssi riehui yhä hurjemmin yli hyllyvän sammalen ja sileiden kallioiden.
Jofrid tunsi kaiken aikaa yhä selvemmin, että hänen täytyi saada pysyä vapaana, että hän mieluummin kuolisi kuin vapautensa kadottaisi. Hän huomasi, että oli hänelle mahdotonta seurata Tönneä, hän ennen vaikka pakenisi metsään eikä koskaan sieltä palajaisi.
He olivat risteilleet jo kaikkien muiden paitsi Atle kuninkaan kummun ympärillä. Nyt Jofrid näki, että mentiin sitä kohti, hän piti tarkasti silmällä urhoa. Hän älysi, miten tämän jättiläiskäsivarret ojentuivat ohikiitäviä kohti. Hän kirkui kauhusta, mutta naurun hohotus jäi hänelle vastaukseksi. Hän koetti pysähtyä, mutta väkevä nyrkki riuhtaisi häntä eteenpäin. Hän näki urhon tavoittelevan ohikiitäviä, mutta ne olivat niin nopsia, etteivät hänen raskaat käsivartensa ehtineet siepata ainoatakaan. Jofrid ei voinut käsittää, miks'ei kukaan muu keksinyt kuningasta. Hänet valtaa kuolon kauhu. Hän pelkää; että hänet urho ylettäisi ja riistäisi valtaansa. Häntä se oli väijynytkin monta vuotta. Muiden suhteen oli se vain leikkiä.
Tuli hänen vuoronsa kiitää Atle kuninkaan ohi. Hän näki, miten ukko nousi ja kyyristäytyi juoksuun tehdäksensä tuumastansa toden ja vangitaksensa hänet. Nyt viime hädässä tunsi hän, että jos hän voisi tehdä päätöksen lähteä huomiselle matkalle, ei urholla olisi voimaa vangita häntä, mutta hän ei voinut. —
Jofrid oli viimeinen jonossa ja kiepahdukset hänen kohdallaan olivat niin rajut, että hän itse tuskin ollenkaan juoksi, vaan häntä laahattiin ja riuhdottiin eteenpäin, niin että oli vaikea pystyssä pysyä. Mutta vaikka hän kiiti huiminta vauhtia, oli vanha urho häntä sukkelampi. Raskas käsivarsi laskeusi hänen päälleen, kivikädet kouristivat häntä ja pusersivat häntä hopeankirkkaalla haarniskalla peitettyä rintaa vasten. Kuoleman tuska kasvoi yhä, mutta vielä viime hetkellään hän tiesi, että sentähden kun hän ei ollut voinut kukistaa kivikuningasta omassa sydämessään, oli Atle hänet voittanut.
Loppuivat tanssit ja hypyt. Jofrid makasi kuolemaisillaan. Vinhimmassa vauhdissa oli hän singonnut kuninkaan kumpua vasten ja sen kiviin kuoliaaksi iskeytynyt.