LEGENDA LINNUNPESÄSTÄ.
Hatto-erakko seisoi erämaassa ja rukoili Jumalaa. Oli myrsky ja hänen pitkä partansa ja takkuinen tukkansa liehuivat ympäri häntä kuin tuulenriuhtomat turvemättäät vanhan raunion harjalla.
Kumminkaan ei hän pyyhkäissyt hiuksia silmistään eikä pistänyt partaansa vyön alle, sillä hänen kätensä olivat kohotetut rukoukseen. Niinkuin puu, joka ojentelee oksiansa korkeuteen, oli hän seissut väsymätönnä aina auringon noususta asti kädet taivasta kohti ja näin aikoi hän seista iltaan asti. Hänellä oli suuri asia rukoiltavana.
Hän oli mies, joka oli kokenut paljon maailman pahuutta. Hän oli itse kiusannut ja vainonnut, ja tuskaa ja vainoa oli hän muilta osakseen saanut enemmän kuin hänen sydämensä oli jaksanut kestää. Sitten oli hän vetäytynyt pois, kauas aavalle nummelle, kaivanut itsellensä luolan joen äyrääseen, ja hänestä oli tullut pyhä mies, jonka rukoukset tulivat kuulluiksi Jumalan valta-istuimella.
Hatto-erakko seisoi joenrannalla, luolansa edessä ja rukoili elämänsä suurta rukousta. Hän rukoili Jumalaa, että hän sallisi tämän pahan maailman tuomiopäivän tulla. Hän kutsui pasuunaapuhaltavia enkelejä julistamaan synnin vallan loppuneeksi. Hän huusi verimeren hyökyjä jumalattomia hukuttamaan ja ruttoa täyttämään ruumisläjillä hautausmaita.
Kaikkialla hänen ympärillään oli autio nummi. Mutta ainoastaan vähän matkan päässä, ylempänä joen äyräällä kasvoi vanha, lyhyt salava, jonka rungon ylin osa oli paisunut päänmuotoiseksi kyhmyksi, josta rehoittavan vihantia oksakimppuja kasvoi. Joka syksy ryöstivät tämän polttoaineista köyhän tasangon asukkaat sen tuoreet vuosikasvaimet, mutta joka kevät versoi puu uusia, notkeita virpiä, joiden myrskysäällä nähtiin liehuvan ja kieppuvan puun ympäri samoin kuin parta ja hiukset hulmuten Hatto-erakkoa kiertivät.
Västäräkkipari, jonka tapana oli laatia pesänsä salavan latvaan, sen kukoistavien oksien väliin, oli aikonut alkaa rakennuspuuhansa juuri sinä päivänä. Mutta oksien näin rajusti riehuessa eivät he löytäneet rauhaisaa paikkaa. Ne lensivät kuljettaen kaislan kappaleita, juuren huiskaleita ja kuloheinää, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin saamatta aiettansa toimeen. Samassa huomasivat he vanhan Hatto erakon, joka huusi Jumalalta seitsemän kertaa kovempaa myrskyä, joka pyyhkäisisi pois pikkulintusten pesät ja karkottaisi kotkanpoikueet.
Tietysti nykyajan ihmisen on vaikea käsittää miten musta, sammaltunut, kuivettunut, kamaroitunut ja outo ihmiseksi tuollainen vanha aron asukas voipi olla. Otsalla ja poskilla oli iho niin tiukalla, että hän oli melkein pääkallon näköinen, ainoastaan heikko tuike silmäkuoppien pohjasta ilmaisi, että hän eli. Ruumiin lihakset olivat niin kuihtuneet ja laihat, että paljas kohotettu käsivarsi näytti muutamilta luupuikoilta, joita peitti ryppyinen, kova, kaarnoittunut nahka. Pukuna oli hänellä vanha tiukasti ruumiinmukainen, musta viitta. Aurinko oli paahtanut hänet ruskeaksi ja hän oli musta liasta. Ainoastaan parta ja hiukset olivat vaaleat ja nekin päivän ja sateen vaikutuksesta vähitellen muuttuneet harmaan vihertäviksi kuin salavan lehtien alapuoli.
Linnut, jotka liitelivät etsien pesäpaikkaa, luulivat Hatto-erakkoa toiseksi taivasta tavoittelevaksi vanhaksi salavaksi, jonka kirves ja saha oli lyhennellyt samoin kuin sen vierustoverinkin. Ne kaartelivat monet kerrat hänen ympärillään, lensivät pois ja tulivat taas, panivat muistiin tien hänen luokseen, punnitsivat hänen asemaansa myrskyjenkin ja petolintujen suhteen, huomasivat hänet sangen epäedulliseksi, mutta päättivät kumminkin tyytyä häneen, koska hän oli likellä jokea ja saraheinämättäitä, likellä varastohuonetta ja ruoka-aittaa. Toinen linnuista puikahti nuolennopeudella hänen kohotettuun käteensä ja asetti siihen juuren suikaleensa.
Myrsky oli hetkiseksi tauonnut, niin ettei juurenkorsi kohta lennähtänyt pois kädestä, mutta erakon rukouksissa ei ollut lomaa. "Herra, tule pian tuhoamaan tämä turhuuden maailma, etteivät ihmiset ehdi yhä lisätä syntitaakkaansa! Pelastaos syntymättömät elämästä! Eläville ei ole armahdusta!"
Myrsky alkoi taas riehuntansa ja juuren hapsi lennähti pois erakon suuresta, ryppyisestä kädestä. Mutta linnut palasivat pian ja koettivat pujottaa sormien lomaan uuden kodin peruspylväitä. Samassa painui likainen, paksu peukalo korsien päälle ja neljä sormea koukistui kämmenen yli, niin että siihen tuli tyyni komero niiden rakentaa. Mutta erakko jatkoi yhä rukouksiaan.
"Herra, missä ovat tulipilvesi, jotka hävittivät Sodoman? Milloin avaat sinä taivaan lähteet, jotka kohottivat arkin Araratin huipulle? Eivätkö kärsivällisyytesi maljat ole loppuun ammennetut ja armosi astiat tyhjät? Herra, milloin astut sinä ulos halkeavasta taivaasta?"
Ja Hatto-erakko näki näkyjä tuomiopäivästä. Maa järisi, taivas hehkui. Punaisen pilven alla kiiti sankkoja mustia parvia pakenevia lintuja ja maassa vyöryili ulisevia kiljuvia eläinlaumoja.
Mutta hänen sielunsa kiintyessä näihin tulinäkyihin alkoivat hänen silmänsä seurata pikkulintusten lentelyä, jotka salamannopeudella kiitelivät edestakaisin ja tyytyväisyydestä hiukan piipittäin kuljettivat aina uuden korren pesäänsä.
Vanhus ei aikonut liikahtaakaan, sillä hän oli tehnyt lupauksen rukoilla paikoillaan koko päivän kädet ylhäällä, siten pakoittaakseen Herraa kuulemaan hänen rukouksensa. Mutta mitä enemmän hänen ruumiinsa uupui, sitä vilkkaammin tulvi näkyjä hänen aivoihinsa. Hän kuuli kaupunkien muurien murtuvan ja näki asuntojen hajoavan. Kauhusta parkuvia ihmisjoukkoja syöksyi hänen sivuitsensa ja niitä ajoivat korkeavartaloiset, ankara- ja kauniskasvoiset koston ja hävityksen enkelit, jotka hopeavarustuksissa ratsastivat mustilla hevosilla ja heiluttelivat salamoista solmituita ruoskia.
Pikku västäräkit rakentelivat ahkerasti päiväkauden ja työ edistyi ripeästi. Tällä jäykistä saraheinämättäistä rikkaalla nummella, tämän ruohoisen, kaislaisen joen rannalla ei puuttunut rakennustarpeita. Heillä ei ollut aikaa päivällis- eikä illallislepoihin. Innosta ja mielihyvästä hehkuen liitelivät he edestakaisin ja ennen iltaa olivat he ehtineet melkein katon harjaan.
Mutta ennen iltaa olivat erakonkin silmät sattuneet viivähtämään yhä useammin heissä. Hän seurasi heidän matkojaan, torui heitä, kun he menettelivät tyhmästi, pahoitteli, kun tuuli teki heille kiusaa eikä kärsinyt ensinkään, että ne joskus vähän lepäilivät.
Sitten laski aurinko ja linnut läksivät kaislikkoon levolle tutuille nukkumapaikoilleen.
Ken iltaisin kulkee nummen poikki, hän kumartakoon kasvonsa mättäiden tasalle, niin saa hän nähdä omituisen näyn vasten valoisaa länsitaivasta. On kuin joka mätäs olisi alkanut elää. Pöllöjä, seisaalla olijalle näkymättömiä, liitelee suurine pyöreine siipineen nummen yli. Notkeita, sukkelia kyykäärmeitä kiemurtelee siellä kurotellen joutsenen tavoin kaarrutettuja kaulojaan ja puikeita päitään. Suuria sammakoita hypähtelee kömpelösti, jäniksiä ja päästäisiä pakenee petoeläinten edestä, ja kettu tähtää joesta hyttysiä pyydystelevää lepakkoa. Mutta sillä välin uinuvat pikkulintuset keinuvilla ruohonkorsillaan, turvassa kaikelta pahalta, noilla lepopaikoillaan, joita ei mikään vihollinen voi lähetä vettä läiskyttämättä, ruohikkoa vavahuttamatta ja niin heitä herättämättä.
Aamun koittaessa västäräkit ensin luulivat eilisiä tapahtumia ihanaksi unelmaksi.
Tarkaten merkkejään lensivät he suoraan pesälleen, mutta se oli poissa. He lentelivät etsien pitkin nummea ja kohosivat suoraan ilmaan tähystelläkseen. Ei näkynyt jälkeäkään puusta eikä pesästä. Vihdoin laskeusivat he parille kivelle joen rannalle ja tuumivat. He heiluttelivat pyrstöjään ja kääntelivät päitään. Mihin olivat puu ja pesä joutuneet?
Mutta tuskin oli aurinko ehtinyt kohota kämmenen leveyttä joen toisella puolella olevan metsän reunasta, kun jo astuskeli heidän puunsa ja asettui eiliselle paikalleen. Yhtä musta ja ryppyinen se oli kuin silloinkin ja kannatti heidän pesäänsä jonkin latvassa, joka lienee ollut kuiva, suoraan ylöspäin törröttävä oksa.
Silloin alkoivat västäräkit jatkaa rakentamistaan sen enempää miettimättä luonnon monia ihmeitä.
Hatto-erakko, joka aina ajeli pois pienet lapset luolaltaan ja sanoi, että heille olisi parempi, jos eivät koskaan olisi nähneetkään päivänvaloa, hän joka hyökkäsi liejukkoon kirosanoilla sättimään nuoria ihmisiä, jotka liputelluilla veneillä soutelivat jokea pitkin; hän, jonka pahoilta silmiltä tasangon paimenet vartioivat laumojaan, hän ei palannutkaan nyt luolaansa joen rannalle, noiden pikkulintusten vuoksi, sillä hän tiesi, ettei ainoastaan pyhien kirjojen joka kirjaimella, vaan myöskin kaikella, minkä Jumala antaa luonnossa tapahtua, on oma salaperäinen merkityksensä. Nyt oli selvinnyt hänelle, mitä se, että västäräkit rakensivat pesänsä hänen käteensä, merkitsi. Jumalan tahto oli, että hän seisoisi paikoillaan rukoillen korotetuin käsivarsin siksi, kunnes linnut olisivat ehtineet kasvattaa poikasensa. Jos hän sen jaksaisi, tulisivat hänen rukouksensa kuulluiksi.
Mutta tänäpäivänä näki hän vähemmin tuomiopäivänäkyjä. Sen sijaan seurasi hän katseillaan yhä innokkaammin lintuja. Hän näki pesän pian valmistuvan. Pienet rakennusmestarit liitelivät sen ympärillä ja tarkastelivat sitä. He toivat joitakuita naavahiutaleita oikeasta salavasta ja kiinnittivät ne pesän ulkoseinille. Se oli heidän talonsa rappaus ja maalaaminen. He hakivat hienointa niittyvillaa ja västäräkkirouva nykki untuvia omasta rinnastaan ja puki niillä pesän sisältä, siinä oli sisustus ja huonekalusto.
Talonpojat, jotka epäilivät, mikä turmiota tuottava voima tämän aron asukkaan rukouksilla saattoi olla Jumalan valtaistuimella, olivat ottaneet tavakseen kuljettaa hänelle leipää ja maitoa lepyttääkseen hänen vihaansa. He tulivat nytkin ja tapasivat hänet liikkumatta seisomassa linnunpesä kädessään. "Kas vain, miten tuo hurskas mies rakastaa noita elukoita", sanoivat he, eivätkä enää pelänneet häntä, vaan kohottivat maitoastian hänen suunsa eteen ja pistivät leivän hänen huuliensa väliin. Kun hän oli syönyt ja juonut, ajoi hän sadatellen ihmiset luotaan, mutta he vain nauroivat hänen kirouksilleen.
Hänen ruumiinsa oli jo aikoja sitten taipunut hänen tahtonsa palvelijaksi. Nälällä ja lyönneillä, päiväkautisilla polvistumisilla ja viikkoja kestävillä valvomisilla oli hän opettanut sen tottelemaan. Nyt kannattivat rautakovat lihakset hänen käsivarsiansa kohotettuina päiviä ja viikkoja, ja kun västäräkki-äiti hautoi munia eikä enää lähtenyt pesästä, ei erakko yöksikään mennyt luolaansa. Hän oppi nukkumaan istuallaan kohotetuin käsivarsin. Erämaan ystävien joukossa on kyllä sellaisia, jotka ovat saaneet suurempiakin aikaan.
Hän tottui noihin kahteen pieneen levottomaan linnunsilmään, jotka katselivat häntä pesän reunalta. Hän piti silmällä rae- ja vesisateita ja suojeli pesää niin hyvin kuin voi.
Pääseepä sitten naaras eräänä päivänä vapaaksi haudonnastaan. Molemmat västäräkit istuvat pesän reunalla, keikuttelevat pyrstöjään, neuvottelevat ja näyttävät sydämellisen tyytyväisiltä, vaikka koko pesä tuntuu olevan täynnä hätäistä piipitystä. Hetkisen kuluttua pyrähtävät ne mitä kiihkeimpään hyttysen pyyntiin.
Niin vangitaan hyttynen toisensa perästä ja kuljetetaan noille hänen kädessään piipittäjöille. Ja kun ruokaa tulee, silloin juuri siellä yhä äänekkäämmin sirkutetaan. Hurskaan miehen rukoukset häiriytyvät vihdoin tästä.
Ja hiljaa, hiljaa laskeutuu hänen käsivartensa, jotka jo melkein olivat menettäneet liikuntakykynsä, ja hänen pienet tulisilmänsä tuijottavat pesään.
Ei koskaan ollut hän nähnyt mitään niin avuttoman kurjaa ja rumaa. Siinä oli paljaita ruumiita, joissa ainoastaan siellä täällä oli joku untuvahiven, silmittömiä lentoon kykenemättömiä, oikeastaan vain kuusi suurta, ammottavaa suuta.
Hänestä tuntui se kyllä omituiselta, mutta hän piti kumminkin niistä juuri sellaisina, kuin ne olivat. Heidän isäänsä ja äitiänsä ei hän koskaan ollut tahtonut pelastaa suuresta perikadosta, mutta kun hän tästälähin rukoili Jumalaa pyytäen häneltä maailmaa vapahtavaa hävitystä, tahtoi hänen sydämensä säästää nämä kuusi turvatonta olentoa.
Kun talonpoikaisnaiset toivat hänelle nyt ruokaa, ei hän kiitokseksi toivottanut heidän turmiotaan. Hän oli iloinen, että he eivät antaneet hänen kuolla nälkään, koska nuo pienet olennot tarvitsivat häntä.
Pian näkyi kuusi pyöreätä päätä kurottavan pesän reunalta. Vanhan erakon käsivarsi laskeusi yhä useammin hänen silmiensä tasalle. Hän näki höyhenten pilkistävän punaisesta ihosta, silmien aukeavan ja ruumiin muotojen pyöristyvän. Luonnon ilman liiteleville asujamille lahjoittaman kauneuden onnellisia perijöitä ollen, kehittyivät ne nopeasti kukoistuksessaan.
Mutta tällä välin kohosivat suuren perikadon pyynnöt yhä epäröivämmin vanhan erakon huulilta. Hän päätteli Jumalan antaneen hänelle lupauksen, että se tulisi tapahtumaan silloin, kun lintuset olivat kehittyneet lentokykyisiksi. Nyt seisoi hän ja tuumiskeli, millä itseään Jumalalle, Isälle puolustaisi, sillä näitä kuutta, hoitamaansa, vaalimaansa pienoista ei hän hennonut menettää.
Toisin oli ollut ennen, kun ei hänellä ollut mitään omaa. Mutta nyt hänessä heräsi rakkaus noihin pieniin avuttomiin olennoihin, rakkaus, jonka opettaminen suurille, itsekkäille ihmisille maailmassa on tullut jokaisen pienen lapsen osaksi, ja se saattoi hänet epävarmaksi.
Joskus halutti häntä paiskata koko pesä jokeen, sillä hänen mielestään olivat onnellisia ne, jotka saivat kuolla vapaina suruista ja synneistä. Eikö hän sitte pelastaisikaan noita pieniä petoeläinten kynsistä, pakkasesta, nälästä ja elämän moninaisista rasituksista? Hänen näitä juuri ajatellessa lentää suhahti varpushaukka suoraan pesälle tuhotakseen poikaset. Silloin kaappasi Hatto-erakko julkean vasemmalla kädellään, pyörähytti sitä päänsä ympäri ja paiskasi sen vihan vimmassa etäälle jokeen.
Joutuipa sitten päivä, jolloin linnut olivat lentoon valmiit. Toinen västäräkeistä puuhaili pesässä, työnnellen poikasia pesän reunalle, toinen lenteli lähistöllä, näyttäen, miten helppo lento olisi, jos he vain uskaltaisivat koettaa. Kun poikaset yhä vain pelkäsivät, pyrähtivät molemmat täysikasvuiset lentoon ja näyttivät heille kaikki kauneimmat temppunsa. Lehahuttaen siipiään lensivät ne kaikenmoisissa kaarroksissa, tahi kiitivät leivon lailla suoraan ylös tai pysyttelivät paikoillaan ilmassa kiivaasti värisyttäen siipiään.
Mutta kun poikaset yhä vain pelkäsivät, ei Hatto-erakko voinut olla puuttumatta asiaan. Hän lykkäsi niitä hellävaroen sormellaan ja niin oli pulasta päästy. Epäröiden ja vaappuen lentävät ne pesästä, lepakon lailla läpyttävät ilmaa, painuvat, kohoavat taas ja kun heille selvenee taidon salaisuudet, käyttävät he niitä mahdollisimman pian pesään päästäkseen. Ylpeinä ja riemuitsevina rientävät vanhemmat heitä vastaan ja vanha Hatto hymyilee.
Hän se kumminkin oli pannut asian alulle.
Nyt mietti hän totisena, millä keinoin meidän Herramme kumminkin voisi luopua lupauksestaan.
Kukaties olikin niin, että Isä Jumala kannatti tätä maailmaa oikealla kädellään niinkuin suurta linnunpesää, ja kenties hän oli oppinut rakastamaan kaikkia niitä, jotka täällä rakensivat ja asuivat, kaikkia maan turvattomia lapsia. Kenties hän armahti niitä, jotka hän oli aikonut hukuttaa samoin kuin aronasukas armahti linnunpoikasia.
Kaiketikin olivat erakon linnut paljon parempia kuin meidän Herramme ihmiset, mutta hän saattoi kyllä käsittää, että Isä Jumala sittenkin sääli heitä.
Huomispäivänä oli linnunpesä tyhjä ja yksinäisyyden katkeruus täytti erakon mielen. Hitaasti laskeusi käsivarsi hänen kupeelleen ja hänestä tuntui, kuin koko luonto henkeä pidättäen odottaisi kuulevansa tuomiopasuunan toitotusta. Mutta silloin palasivat kaikki nuo västäräkit ja laskeusivat hänen olkapäilleen ja päälaelleen, sillä ne eivät ensinkään pelänneet häntä. Nyt välähti valonsäde vanhan Haton harhaan joutuneissa aivoissa. Hänhän oli koukistanut käsivarttansa, oli koukistanut sitä joka päivä katsoaksensa lintuja.
Ja seisoessaan tuossa kuuden linnunpojan keskessä, jotka leikkien liehuivat hänen ympärillään, nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään jollekin, jota hän ei nähnyt. "Sinun ei tarvitse", sanoi hän, "sinun ei tarvitse. En ole pitänyt sanaani, ei sinunkaan tarvitse siinä pysyä."
Ja hänestä näytti kuin vuoret lakkaisivat vapisemasta ja virta vetäytyisi levollisena, tyynenä uomaansa.