TALE THOTT.
Olipa kerran mies, joka löysi myrkkypalan. Hän otti sen huostaansa ja kuletteli sitä uskollisesti muassaan, mihin menikin, vaikkei hänellä ollut vähintäkään aikomusta käyttää sitä. Mutta kun hän oli piiloitellut myrkkyharkkoa viisitoista vuotta, tapasi hän ihmisen, jonka kanssa yhdessä eläminen oli hänelle kerrassaan sietämätöntä, ja silloin hän käytti sen. Sittemmin hän ajatteli, että jollei hänellä juuri silloin olisi ollut myrkkysikaretta saatavilla, ei hänestä koskaan olisi tullut murhaajaa.
Jotenkin samankaltaista oli Arild Urupin koira-juttu. Hänkin hankki koiran ja opetti sen jo aikoja ennen kuin sen taito oikeastaan tuli käytäntöön.
Tämä Arild Urup oli kookas, voimakas mies, mutta hyvin hidas. Hänellä oli vahvat hammasrivit ja suuret välkkyvät silmänvalkuaiset. Hän oli hurjan näköinen, mutta hänestä ei tiedetty mitään pahaa. Mutta asianlaita on niin, että se joka hankkii itselleen myrkkyä ja sitä säilyttelee, hän varmaan tuntee itsessään, että hän voi joskus joutua kiusaukseen käyttää sitä, ja se, joka pitää sellaista koiraa kuin Arild Urup…
Oltiin kerran Kööpenhaminassa, vanhan Kristian kuninkaan hovissa.
Siellä kuuli Arild muutamana päivänä Ranskan lähetin kertovan, että
Ranskassa ja Burgundissa oli ritareilla tapana totuttaa koiriansa
ajamaan sala-ampujia.
Kuningas itse ja useat neuvonantajansa kyselivät lähetiltä tarkkaan näistä koirista ja niiden harjoittamisesta. He saivat tietää että niitä totutettiin heittämään sala-ampuja kumoon ja pitämään häntä vankina allaan, kunnes heidän herransa tuli. He eivät saaneet käyttää hampaitaan, ellei varas koettanut paeta.
Tanskalaiset herrat huomasivat tavan oivalliseksi, mutta eivät luulleet sitä voitavan saada käytäntöön Tanskassa. Kuningas oli vanha, hän ei pitänyt uusista ulkomaalaisista tavoista. Puuttui myös koirarotua, jota olisi katsottu sopivaksi.
Herra Arild oli ollut samaa mieltä kuin toisetkin, niin kauan kuin hän oli Kööpenhaminassa, mutta tuskin oli hän päässyt kotiin Ugerupiin, kun hän muutti mieltä. Tämä muuten olikin hänen tapansa mukaista. Hänen täytyi päästä kotikurkihirren kuuluville, saadaksensa oikein selville mitä hän itse tahtoi.
Hän kaipasi juuri moista koiraa paremmin kuin kukaan aavistikaan. Ensiksikin oli hänellä Ugerupin eläintarhassa kallisarvoinen ja oiva eläinrotu, toiseksi hän ei kyennyt sitä suojelemaan. Hän ei voinut herättää sellaista kunnioitusta ja pelkoa kuin toiset herrat. Hän oli liian hidas ollakseen pelätty, eikä häneltä tullut rangaistuksi. Toisia ihmisiä seuraa tottelevaisuus, toisia tottelemattomuus.
Hänellä oli juuri opetettavanaan suden ja karhunajoon muudan tavattoman suuri koira. Sen nimi oli Kark, ja se oli niin viisas, että Arild herra päätti totuttaa sitä varkaita kiinniottamaan. Yritys onnistui niin mainiosti, että näytti kuin se olisi koiralla ollut jo veressä.
Kun Kark oli oppinut temppunsa valmiiksi koiratarhassa, vei Arild Urup sen mukanaan eläintarhaan. Liioittelematta voi sanoa että Arild herra tunsi siellä joka puun ja pensaan, joka eläinkopin ja linnunpesän. Voipipa sanoa, että hän oli tuhlannut siihen kaiken rakkautensa. Mutta joskin hän huomasi, että joku elukka oli varastettu eläintarhasta, ei hän kumminkaan tullut ryhtyneeksi varasta vainoomaan. Siitä huolimatta se häntä hirveästi kiukutti.
Astuessansa puun siimeksessä keksi hän oitis paulan, joka ei ollut hänen eikä hänen metsästäjiensä virittämä. Hän antoi Karkin sitä haistella ja irroitti siltä kuonokopan.
Koira pyyhälsi suoraapäätä viidakkoon ja tuokion perästä Arild herra jo kuuli huutoa ja raskaan jymähdyksen. Salametsästäjä oli juuri ollut kokemassa pyydystänsä, eikä ollut vielä ehtinyt poistua eläintarhasta.
Kun Arild herra juoksi viidakkoon, näki hän miehen makaavan maahan paiskattuna ja koiran seisovan hänen päällään, käpälät rinnalla ja kita kurkulla vallan kuten ranskalainen oli sanonutkin.
Herra Arild sieppasi heti koiranruoskan ja alkoi pieksää miestä. Häntä itseäänkin vallan hämmästytti oma tekonsa, mutta hän tunsi, että tämän ainoan kerran täytyi hänen näyttää voimaansa. Mies oli sitäpaitse tuttu, eikä Arild herra tietänyt ketään lurjusta, jonka kimppuun hän mieluummin olisi halunnut käydä. Tuntuipa myöskin mieluiselta lyödä varasta, kun tämä makasi hiljaa kuin teloituspölkkyyn kytkettynä ja tarkkasi vain koiran säihkyviä silmiä ja hampaita, jotka kutittelivat hänen kurkkuaan joka kerran kun hän yritti nousta.
Kun Arild Urup oli pari kertaa iskeä läjäyttänyt, kävi hän niin merkilliseksi. Hänestä tuntui että käsi alkoi liikkua itsestään, ihan ajattelematta alkoi hän lyödä piiskan varrella, ja yks kaks hän nauraa hohotti ääneen, kun mies hänen edessään kipruili tuskissaan.
Häneen oli tullut jotain varsin uutta ja outoa, hän oli kuin vieras itselleen. Hän tunsi tavatonta iloa joka lyönnistä, sätkiessään värähtelevää, hytkävää ihmisruumista. Sen vertaista nautintoa ei hän muistanut koskaan ennen tunteneensa.
Hän pieksi sekä ihon että vaatteet riekaleiksi. Hän ikävöitsi ensimäistä veripisaraa, ja kun sitä alkoi kihoilla, niin hän tunsi haluavansa pieksää hänet hengettömäksi.
Mies oli aluksi älissyt, mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Olisi luullut hänen jo kuolleen, ellei ruumis olisi vavahdellut ja hätkähdellyt lyöntien sattuessa. Hänen vanhat vaateryysynsä olivat repaleiksi piestyt, ja ruumis pullotti verisillä mustelmilla.
Koira oli hänet jo jättänyt ja seisoi nyt Arild Urupin vieressä. Joka lyönnistä räjähti se iloisesti haukkumaan ja ikäänkuin ponnahteli heittäytyäkseen saaliinsa kimppuun. Kun Arild Urup sattui katsomaan kuinka se imeä ahmi veren tuoksua ja oli kaikkien villien halujensa vallassa, heräsi hänessä yht'äkkiä inho.
Ja kaiken lopuksi Kark sai läiskäyksen selkäänsä, niin että se suistui tuskissaan väännellen maahan. Ja Arild Urup lähti kotiin. Lintuvaras sai selviytyä kuinka häntä halutti.
Arild herrasta tuntui merkillisen ilkeältä ja vastenmieliseltä parina seuraavana päivänä. Hän olisi tahtonut elää sovussa ja levossa, hän ei sietänyt moisia kiihoituksia. Ja vaikkakin hän oli ollut sodassa ja turnausleikeissä, ja niissä suoriutunut verrattain hyvin, ei hän kumminkaan ennen ollut tuntenut itseänsä julmaksi ja hurjistuneeksi. Mieleensä hänen johtui, että tähän kenties voi koira olla syynä. Sillä julmuus oli tullut häneen, kun hän oli nähnyt Karkin silmien säihkyvän ja sen valkeiden hampaiden kutittavan miehen kurkkua. Kuolonsynnit tarttuvat pahemmin kuin rutto.
Ja totta totisesti sai hänen eläintarhansa olla kuinka tahansa, mutta rauhallisesta levostaan ei hän tahtonut tulla häirityksi. Siksi antoi hän sitoa Karkin kiinni. Se sai värjöttää koppinsa vieressä vuoden toisensa perästä, eikä sitä koskaan enää otettu mukaan metsälle.
Mutta hän ei tappanut sitä, hän ei lahjoittanut sitä kenellekään, vaan koira sai seista siinä kehitettyine taipumuksineen, valmiina sitä kaukaista päivää varten, jolloin Arild herra tarvitsi sitä.
* * * * *
Mutta sitä ennen mikä pitkä jono tapauksia, kuinka se kaartelee ja koukurtelee, kuinka se punoutuu kiertyen sinne ja tänne kautta aikojen kankaan! Se levittäytyy eteemme värikkäänä ja loistokkaana, se häipyy synkeyteen, eksyy ja katoaa.
Mikä tapausten sarja! Se vyöryy kuin aaltojen vuolas vuo, se pauhaa ja pärskyy, hajoaa kuohuksi ja vaahdoksi.
Mikä kylmä, ikävä tapausten jakso! Kuinka vähän siinä, sellaisena kuin vanhat sen ovat muistoon merkinneet, on jälkiä siitä että tämä kaikki on todella ihmisten kokemaa. Se on kuin vanha haalistunut pyhimyksen kuva. Kerran se kumminkin veistettiin terveiden jäsenten mukaan, kerran se maalattiin kukoistavien poskien väriseksi.
Anna sen liukua ohitsesi, ajattele siitä kuin varjonäytelmästä, että pinnoitetun kankaan takana on eloa ja liikettä, vaikk'ei ainoatakaan ihmistä ole näkyvissä. Salli tapausten varjokulun soljua sivuitsesi, pysähtymättäsi lehdoissa ja lähteillä, kiipeämättä kukkuloille aamua tervehtimään, viivähtämättä meren rannalla päivän laskua katselemassa!
Kuule nyt, kuule, tapauksia, pelkkiä tapauksia! Siinä on herra Lave, pappi. Hän kosii Ulfstandin Erikholmassa, herra Tage Thottin leskeltä, Elsa rouvalta, Arild Urupille puolisoa. Hän pyytää nuorta Tale Thott neitoa hänelle. Mutta Tale neito ei tahdo, vaan Elsa rouva tahtoo ja suku tahtoo, sillä Arild herra on rikas.
Ja siellä on nyt herra Lave taaskin Eriksholmassa ja Arild herra hänen kanssaan, ja siellä vietetään upeita kihlajaisia. Ja niin, rakkaani, ehditkö älytä elävän olennon varjojen takana? Voitko nähdä Tale neitiä, voitko nähdä surkeat, itkettyneet lapsen kasvot, jotka ovat jähmettyneet epätoivoon? Ehditkö nähdä kuinka tämä jähmeä epätoivo, joka on pitänyt häntä kahleessa ja hervotonna, silloin kun hänet ikipäiviksi luovutettiin Arild Urupille lupauksella, joka sitoo samoinkuin vihkimys, kuinka tuo jähmeä epätoivo, sanon ma, puhkeaa raivoon, kun Arild herra laskee hänen eteensä kihlakalunsa. Varro, varro, tässä on enempi kuin tapaus, tässä on voimakkaana esiintunkeva tahto, tässä on ylpeä, kiivas sydän. Häälahjat riuhtaistaan lattialle ja pikku jalka polkee kantapäillään kultakoristeita ja silkkiliinoja. Ja nyrkkiä puidaan omaisille ja vieraille, kun ne lapsen vihaa tervehtivät nauruntyrskeellä.
Anna sitten ajan kankaan kiiruhtaa uutta kudetta kiinnittämään! On häät Skabersjössä ja siellä tapaavat Tale Thott ja Anders Banner toisensa. Ja jos tämä olisi kertomus, niin mainittaisiin, kuinka he toisensa kohtasivat ja sanoinko vai katseinko he toisiinsa sitoutuivat. Mutta tämä ei ole kertomus ihmisistä. Tämä on vain varjonäytelmä, ruumiittomien, värittömien varjojen leikki.
Ja nyt seuraa se, että Arild herran täytyy lähteä sotaan, ennenkuin Elsa rouva on ehtinyt häitä valmistaa. Ja hän joutuu vangiksi sodassa. Ja tuossa Tale neito nyt kirjoittaa Anders Bannerille, että Arild herra on vankina vieraalla maalla, ja nyt hän tulkoon pyytämään häntä. Ja tuossa Anders Banner ratsastaa Eriksholmaan, ja molemmat nuoret ovat polvillaan neidon äidin edessä.
Ei maksa vaivaa etsiä ihmisiä tämän takaa. Tällaiseen ei tarvita muuta kuin varjoja. Tämän vertaista voivat varjotkin aikaan saada.
Ja tuossa varjoneitomme. Nyt hän lankee nuoren valtiaan eteen polvilleen alati ja lakkaamatta kerjäten vapauttaan. Viimeisillä elonsa rippeillä antaa hän aina väriä tapauksille, joissa on osallisena, heittäen aina voimakkaamman, varmemman varjon kuin muut.
Tuossa hän rientää kotiaan kuninkaan armahdus kerallaan, tuossa kiiruhtavat pikalähetit Eriksholmasta häihin kutsumaan, tuossa vieraat kokoontuvat. Silloin, keskellä riemua, kuningas lähettää epuun. Vielä vuosi täytyy neidon odottaa Arild Urupia, sillä kuningas ei tahdo suostua siihen, että jotain vääryyttä tapahtuisi hänen uskolliselle soturilleen, tämän ollessa hänen palvelustoimissaan.
Kuinka tapausten jono on pitkä? Nyt matkaavat skoonelaiset herrat Ruotsiin kuningas Eerikin luo, joka pitää Arild Urupia vankina, ja rukoilevat että hänet päästettäisiin vapaaksi. Mutta kuningas ei siihen suostu. Vielä varjokuninkaanakin on hänellä entinen oikukas tahtonsa. Kukaan muuten ei ymmärrä miksi hän niin haluaa pitää Arildia vankina.
Ja Arild herra istuu vankityrmässä ja odottaa vapauttaan, ja neito istuu Eriksholman yrttitarhassa. Tällä tavoin pysähtyy tapausten hurja vauhti. Onpa kuin vinhasti viiltävä juna olisi seisautettu. Me saamme pysähtyä ihailemaan näköalaa mäenrinteeltä, saamme poimia kukkasia tien viereltä.
* * * * *
Ajattele, on Tale Thottin ja Anders Bannerin häiden edellinen ilta, ajatteles, on Tale Thottin viimeinen neito-ilta!
Ja ajatteles, että onnikin voi olla jotain hirvittävää, että se melkeinpä voi ilmaantua suruna, että se ahdistaa rintaa ja vihloo jäseniä, että se lamaa ja sekaannuttaa ja järkyttää perin juurin sielua.
Että onnikin saattaa olla niin ylen täydellinen ja ihana, että voisi toivoa jotakuta naarmua sen ihanuuteen, ryppyä sen kasvoihin.
Oli kuutamoinen kesäilta. Oli oikea yö, eikä vain kalpea hämärä, jota nimitämme keskikesän yöksi, vaan oli elokuun yö, jolloin kuutamo levittää valkean hopeansa pimeyden keskelle, jolloin valo on erikseen ja pimeys erikseen, jolloin sekoittamattoman musta yö vallitsee puistikon siimeksessä ja sekoittamattoman kirkas valo heloittaa nurmikoilla.
Ja lauha hiljaisuus vallitsi seutua. Ei tuulen henkeä, joka olisi häirinnyt, ei säikyttävää ritinää, ei putoavaa lehteä. Kaikki oli täysinäistä tänä yönä, niinpä hiljaisuuskin.
Ja missä sitten vietettiin tämä yö, missä se niin iloa ja onnea uhkuen elettiin? Ei alhaalla tasangolla kiviaitojen ja seljamuurien keskellä, vaan tuolla ylhäällä nurmikkorinteellä, ylhäällä missä maa on täynnä uurteita, joiden reunamia tuuhea ruoho peittää vyöryvien laineiden lailla, ylhäällä, missä lehdot vielä rauhassa kasvavat peltojen keskellä, ylhäällä, missä pyökkimetsä kohoaa mäen huipulla kuin tuuhea harja koukistuneella kaulalla.
Kaiken antoi yö kokonaan ja runsaasti, se ei vienyt meitä savihökkeleihin, ei mataloihin veistämättömiin majoihin, vaan ylös upeaan Eriksholmaan, uuteen hohtavaan, lipuilla koristettuun linnaan, jossa kukkaköynnökset ovipieliä reunustelevat, jossa joka sali on verhottu kallisarvoisilla kankailla.
Lahjan toisensa perästä antoi yö, se antoi hopeaa lirisevälle suihkulähteelle, se valoi välkettä linnan katolla liehuville lukemattomille lipuille, se loihti usvaa vallihaudasta, kunnes linna sen keskellä näytti kuin pilvenharjanteelle rakennetulta, ja se heitti vienoa tuoksua ilmaan, ikäänkuin osottaakseen kaikki muistaneensa.
Mutta linnan pihalla siellä tanssittiin!
Impi seisoi immen, nuorukainen nuorukaisen rinnalla, kahtena pitkänä jonona, ja he tanssivat hiljalleen esilaulajan nuotin mukaan. Mutta kun hän pääsi loppukertaan, niin he kaikki yhtyivät laulamaan: "täällä iloitaan ja riemuitaan, täällä häitäkin juodaan!…"
Lemmen laulu seurasi lemmen laulua, kunnes ilma värähteli kiihkoa, ja sitten lauluja peikoista, näkeistä ja keijuista, kunnes metsä ja sumu, puisto ja niitty tuntuivat kuhajavan manalan asukkaista. Ja yks' kaks' sitten uusi tahti lauluun, uusi vauhti viulunsoittoon. Pitkät tanssivien ketjut hajosivat, pareja muodostui ja polkka alkoi lietsoa huimaa iloansa sieluihin ja mieliin.
Tulisoihtuja liehui ylt'ympäri tanssitanhuan ja niiden punerva valo sopi hyvin hauskuuteen ja kaikki oli niinkuin olla pitikin. Mutta ihanin kaikista oli Tale Thott. Kaunis, komeasti puettu ja koristettu ritarin tytär hän oli. Hän kulki edestakaisin soihtujen valossa karkelokentällä käsikkäin rouva Kirsti Kaasin kanssa.
He kulkivat käytäviä edes ja takaisin. Joka kerran kun he kääntyivät niin että soihtujen valo heijasti heidän silmiinsä, tahi kun laulun sävelet voimakkaammin helkkyivät, löi Tale neito käsiänsä yhteen. "Kuuleppa, kuuleppa", hän sanoi, "nyt vietetään Eriksholmassa häitä!"
"Etkö tahtoisi tanssia?" kysäsi Kirsti rouva.
"En, Kirsti rouva, en jaksa."
"Sinun pitäisi puhua tahi laulaa."
"Olen siihen liian iloinen, Kirsti rouva."
Hän vallan vavahteli ja oli kuin hurmautunut. Olipa kuin hän olisi hengittänyt tulen hehkua, joka oli pakahduttaa hänet, tai kuin hän olisi palanut sisällisesti. Hän piti Kirsti rouvaa lujasti kädestä ikäänkuin hakien hoivaa tuskilleen.
Kirsti rouva oli miltei levoton hänen vuokseen. Tale Thott oli tavallisesti kylmä, hänellä oli jäykkä asento ja sitkeän luja tahto. Hänen tapansa oli kävellä hiljaa, puhua matalalla äänellä. Hän oli kuten ne, joiden on täytynyt murtaa tiensä kovan vastarinnan kautta.
Kirsti rouva ei muutoin ollut Tale Thottin ystävä. Itse hän oli luikerteleva ankerias ja vetreä vitsas. Hän luikahti pois voimaihmisten parista. Tänä iltana hän liittäytyi rakkaudella tyttöön.
"Mikä sinun on, Tale Thott!" virkkoi Kirsti rouva, "kuinka olet noin uuten uupunut?"
"Se on vain onnesta, pelkästä onnesta, Kirsti rouva."
Neito nosti kädet silmilleen ja nyyhkytti. Vain pari lyhyttä kiivasta nyyhkettä, sitten hän puhkesi puhumaan.
Tiesikö Kirsti rouva missä Anders Banner nyt oli? Eikö totta, hän ratsasteli ympäri maakuntaa käskemässä häihin? Kirsti rouva kaiketi kyllä tiesi, että näin häiden edellisenä päivänä oli sulhasen ratsastettava vieraita kutsumassa. Hänen piti ratsastaa aateliskartanosta toiseen. Ei voinut toivoakaan hänen palaavan ennen puolta yötä.
Ei ollut värettäkään äänessä, joka ei olisi ollut tavallista korkeampi. Joka sanasta, joka pulpahti esille, kajahti veitikkamaisuutta ja onnea pohjasävelenä.
"Jumala antakoon hänen onnellisesti kotiin saapua", virkkoi Kirsti rouva.
Tale Thott naurahti matalasti, naurahdus oli kuin itkunsa äsken, vain kevyt tyrskähdys hänen sisäisestä suuresta onnentuntemuksestaan.
Ajatteliko Kirsti rouvakin, kuinka vaarallinen yö tämä oli? Nyt oli luonnon impien tapana koettaa tavata ritari ja viekoitella häntä lehdon läpi ratsastaessaan. Ajatteles kuinka oli käynyt Olavi herran ja monen muun! Kaikki riippui siitä, oliko sulho luja rakkaudessaan, silloin ei keijuilla ollut vähäistäkään valtaa häneen. Uskoiko Kirsti rouva, että Anders Banner oli luja rakkaudessaan?
"Ei ole viisasta ruveta laskemaan leikkiä luonnottarista", lausui
Kirsti rouva.
Tale Thott älysi, että toinen kierti kysymystä ja että ääni ei tuntunut luonnolliselta. Hän nauroi taaskin, kiersi kätensä Kirsti rouvan ympärille ja syleili häntä.
Ei maar, ei hän sitä ihmetellyt, että Kirsti rouva ei tahtonut sanoa uskovansa Anders Bannerin rakkauteen. Mikähän tosiaan olisi vähemmän luotettavaa. Kas, hän, Tale Thott oli pitänyt hänestä aina siitä päivin kun oli pikkutyttö, mutta silloin ei tämä, joka oli jo aikamies, ollut katsonutkaan häneen päin. Oliko hän edes siitä välittänyt, kun he olivat kihlanneet hänet herra Arildin kanssa? Niin, Arildin, Kirsti rouva, oi että hän nyt vihdoinkin sai olla herra Arildista vapaana!
"Mutta kuinka sinulla, Tale, on niin paljon minun sukulaistani vastaan?" sanoi Kirsti rouva.
Neito hymyili ja puristi Kirsti rouvan kättä. Se oli suuri ystävyyden osoitus että tämä, Kirsti rouva oli tullut häihin, vaikkakin Tale Thott oli niin syvästi loukannut herra Arildia. Siksi ei hän lainkaan tahtonut puhua pahaa Arildista. Eikä hänellä ollut lainkaan halua puhua hänestä. Unohtaa hänet hän tahtoi. Ja mistä he olivatkaan puhelleet? Hän tahtoi kysyä Kirsti rouvalta neuvoa Anders Bannerin suhteen. Olihan huudettu alussa että tämä ei ensinkään hänestä välittänyt.
Niin, sen Kirsti rouva kyllä oli kuullut. Niinhän se oli ollutkin, vakuutti Tale neito. Vaikein kaikista kärsimyksistä mitä hän oli kestänyt näinä vuosina, oli se, kun hän ei ollut tietänyt, tavoitteliko Anders Banner häntä muustakin syystä kuin vain vihastaan Arild Urupia kohtaan. Heistä oli tullut vihamiehet Skurupin markkinoilla härkäkaupan takia. Niin, noita härkiä, Kirsti rouva, pitikö hänen niitä rakastaa, vai vihata? Ne olivat hänen onnensa alkujuurena, ja kumminkin oli hän usein itkenyt itsensä uneen niiden tähden.
Kyllähän Kirsti rouva oli kuullut, että hän, Tale Thott muka olisi kopea ja ylpeä, mutta se ei ollut totta, kenelläkään ei ollut povessaan nöyrempää orjansydäntä. Kukaan ei ollut saanut alentua niin tomuun kuin hän. Ja juuri rakkauden tähden oli hänen täytynyt niin nöyrtyä.
Oli ollut joku aika hänen kihlauksensa jälkeen, ja he olivat Arild
Urupin kanssa olleet Skabersjössa häissä. Siellä oli myös ollut
Anders Banner.
Oi, oi. Tale Thott painoi molemmat kädet suullensa, suuteli sormiansa ja ojensi käsivartensa tuon kuutamoisen yön muistoa syleilläksensä. "Näin tein minä muinoin, kuin huokaillen ja toivotonna kuljin", hän sanoi. "Mutta ajatteles, Kirsti rouva, tänä yönä, huomenna! Nyt juomme häitä Eriksholmassa!"
Uudelleen vavahutti nyyhkytys häntä, uudelleen alkoi hän puhua. Arild Urup oli petoskaupalla vienyt Anders Bannerilta pari härkää ja Anders Banner oli vannonut ottavansa häneltä sen, joka on enemmän arvoista kuin monetkin härät. Siksi hän oli alkanut mielistellä häntä, Tale Thottia, kun he tapasivat toisensa Skabersjössa. Eipä siis ollut suurtakaan ilon aihetta, vai miltä Kirsti rouvasta näytti?
Ei ollut, se oli Kirsti rouvan vilpitöin ajatus.
Mutta se se oli sentään saanut Anders Bannerin katsoneeksi ja puhutelleeksi häntä. Muutoin ei tuo kuninkaan läänitysherra olisi vähintäkään huolinut hänen kaltaisestaan neidosta. Ja se tapaaminen se sentään oli antanut hänelle rohkeutta ruveta toivomaan pääsöä erilleen Arild herrasta ja tämän perästä hän oli ruvennut kerjäämään äidiltänsä vapautta hänestä.
Kirsti rouva varmaan arveli että hän oli menetellyt kuin hassu. Sanottiinhan että hän Anders Bannerin takia uhmaili Jumalaa vastaan, mutta sitä hän ei luullut tehneensä. Vaan koko sukuansa vastaan hän oli uhmaillut. Ja itse hän oli Arildin sotaan lähdettyä kirjoittanut ritarille että tämä tulisi pyytämään häntä puolisokseen. Ajatteles, hän oli ensiksi kirjoittanut! Uskoiko Kirsti rouva, että tällainen voi päättyä hyvin?
Kaikkialla hänen ympärillään oli hoettu hokemasta päästyä, että
Anders Banner ei häntä rakastanut, vaan ainoastaan tahtoi ryöstää
Arild Urupilta sen joka oli paria härkää arvokkaampi. Niin sanottiin
vielä tänäpäivänäkin. Kirsti rouva kai uskoi sen vielä tällä hetkellä.
Ja tyttö painoi teeskennellen Kirsti rouvan poskelle kasvonsa, jotka ilmaisivat olematonta surua ja teeskenneltyä levottomuutta. Sitten hän suoraan silmiin katsoen hymyili ja kiepsahutti Kirsti rouvaa tanssitanhuaa kohti. "Katsos, katsos, Kirsti rouva, nyt me juomme häitä Eriksholmassa."
Sitten hän taas alkoi. Hänkö ylpeä! Oi Kirsti rouva, hänkö ylpeä! Ajatteles, Kirsti rouva, että hänen, nuoren neidon itsensä täytyi lähteä hoviin! Ajatteles kaikkia polvistumisia, kaikkia rukouksia! Ja kaikki tämä miehen tähden, joka kenties ei hänestä välittänyt. Andershan jätti kaiken hänen huolehdittavakseen. Kukaties oli totta, että hän vaan kosti Arild Urupille härkäkaupan.
Mutta kovinta, vaikeinta mitä hänen oli täytynyt kärsiä, oli ollut odottaminen. Ajatteles, kun kuningas on määrännyt, ettei hän saisi viettää Anders Bannerin kanssa häitä, ennenkuin oli odottanut Arild Urupia vielä vuosikauden.
Se vuosi oli riistänyt hänen nuoruutensa. Se vuosi oli tuntunut vuosisadalta.
Joskin Arild Urupilla oli ollut vaikea siellä vankityrmässään, ei hänelläkään ollut sen parempi. Hän ei ollut uskaltanut tanssia eikä iloita. Hän ei ollut kyennyt istumaan hiljaa sukkulan ja kankaan ääressä.
Anders Bannerin tullessa Eriksholmaan ei hän ollut näyttäytynytkään. Hän ei ollut uskaltanut. Hänen äitinsä ei ollut saanut ommella hänen myötäjäisiään. Hän ei ollut uskaltanut ajatella ainoatakaan iloista ajatusta. Hän ei ollut uskaltanut laskea päiviä, jotka olivat kuluneet odotusvuodesta.
Hän kietoi kätensä Kirsti rouvan käsivarren ympärille. "Tule", hän sanoi ja tahtoi vetää Kirsti rouvaa mukaansa valoisalta tanssipaikalta etäämmä lehdon pimentoon.
"Elä", sanoi Kirsti rouva, ja häntä melkeinpä karmi.
"Vain tuonne kukkulalle, mistä näkyy etäälle maantielle. Siellä minä elin, Kirsti rouva, päivän toisensa perästä. Siellä minä istuin, siellä kuljin, siellä seisoin."
"Siellä minä seisoin, ja kuuntelin etäistä, etäistä kavion kopsetta. Ja joka kavion kilahdus kiveen lennätti minulle viestin, että Arild Urup oli päässyt vankeudestaan, ja samoin joka töyhtö joka pilkoitti esille maantieltä ja jokainen välkkyvä keihään kärki. Pahinta oli luulla häneksi jokaista ritaria, suurta tai pientä, nuorta tai vanhaa, joka samosi taloa kohti. Oi, luulenpa että epäilin häneksi jokaista sauvan nojassa kulkijaakin ja ajattelin väliin, että hän voi tulla naiseksi puettuna. Tule, Kirsti rouva, haluan mennä sinne vielä kerran!"
Mutta Kirsti rouva ei sitä tahtonut. Se oli niin kovin kaukana puistossa, hän sanoi.
Mutta Tale Thott pyysi Kirstiä oikein sydämen pohjasta tulemaan mukaan. Juuri tänä iltana, nyt kun onni oli niin ylen ihana ja suuri, että se oli tukahduttaa hänet ja hän oli tulla hulluksi ilosta, täytyi hänen mennä tuolle kukkulalle, saadaksensa muistutella menneiden aikojen katkeruutta.
Vihdoin Kirsti rouva myöntyi ja seurasi häntä. Se on Jumalan oma tahto, hän itsekseen sanoi.
Ja Kirsti rouva, lannistuneena ja vastakkaisten velvollisuuksien tempomana, ajatteli kummallisen epäselviä ajatuksia että Jumala ei anna pilkata itseään, että hän kumminkin valvoo valojen ja lupauksien täyttämistä. Mutta kumminkin tuntui hänestä raskaalta seurata Tale neitoa pois valosta ja ihmisten ilmoilta.
He tulivat kohta puistikon tuonpuoleiseen laitaan. Siellä se muistutti enemmän tavallista metsää ja siellä oli runsaasti tiheitä viidakkoja. Siellä oli kumpu, jonka rinnettä peitti pehmeä nurmikko ja kukkulalla kasvoi yksinäinen pyökki. Kirsti rouva kuulosteli herkin korvin ja värähti pienimmästäkin rapinasta. Tale neito nauroi useammin kuin kerran hänelle.
He tulivat kukkulalle ja seisoivat siinä kuutamossa, etäälle näkyvinä. "Tuolla on maantie", sanoi Tale Thott. Ja hän pani kätensä ristiin ja hengitti syvään. Entinen tuskansa valtasi tuokioksi hänet. Sitten hän sulki silmänsä ja muisti seisovansa tässä ja olevansa onnellinen tällä kauhun paikalla.
"Ajatteles, että kaiken tämän minä olen kärsinyt miehen tähden, jonka mielenlaatuun en voinut luottaa", hän sanoi.
"Lähtekäämme täältä!" pyysi Kirsti rouva hiljalleen.
Ei, hän ei tahtonut. Täällä juuri hän tahtoi sanoa Kirsti rouvalle sen kaiken tärkeimmän.
Tiesikö Kirsti, miten hänen oli käynyt, kun hänen hartain toivonsa oli toteutunut, kun odotusvuosi oli loppuun kulunut, Arild Urupin palaamatta? Hän oli kyllästynyt kaikkeen joksikin aikaa. Hän oli epäillyt ja aprikoinut kaiken aikaa häitä valmistettaessa. Mitä maksoi mennä naimisiin Anders Bannerin kanssa, ellei tämä rakastanut häntä. Ajatteles, hän olisi voinut jättää Anders Bannerinkin samoinkuin Arild herrankin, ellei olisi pelännyt häpeää. Hän oli toivonut että vielä olisi luostareja maassa. Mutta nyt tänään, niin, Kirsti rouvahan tiesi, että Anders Banner ratsasti maita mantereita häävieraita kutsumassa, kuten tapana oli. Eikähän häntä siis voitu odottaa kotiin ennen puolta yötä. Mutta hänpä oli ollutkin kotona, ajatteles, hän oli ollut kotona!
Mitä se mahtoi merkitä, Kirsti rouva? Ikäänkuin hiipien hämärissä hän oli tullut ja lähettänyt hänelle terveisiä, että tahtoi nähdä häntä. Hän oli sitten etsinyt sulhonsa puutarhasta.
"Tale Thott", virkkoi Kirsti rouva, "onko nyt sekin tullut osaksesi, että sulhosi rakastaa sinua? Lähtekäämme siis jo! Miksi istut täällä? Lähtekäämme!"
Sillä huolimatta kaikesta siitä mitä Kirsti rouva tiesi Jumalan hallinnasta ja ylimielisten masentamisesta ja lupauksenrikkojain alennuksesta, oli tämä hänen mielestään liian suuri onni hukattavaksi. Ja hän pyysi pyytämistään: "Lähtekäämme täältä."
Mutta Tale neito oli onnellinen tällä etäisellä paikalla, jossa hän voi puhua vapaasti onnestansa.
Siis Kirsti rouva nyt uskoi tämän merkitsevän sitä, että Anders Banner hieman lempi häntä, koskapa oli hiipinyt kotiin saadaksensa nähdä hänet. Hän ei ollut voinut olla poissa hänen luotaan kokonaista päivää saamatta nähdä häntä. Ja tästä Kirsti rouva voi päättää, että hänen sulhonsa oli suopea hänelle. Entäpä jos hän sitten olisi kuullut hänen sanansa!
Hän oli kysynyt sulholtaan joko hän nyt oli suorittanut matkansa! Eihän toki, mutta hänen oli täytynyt palata Eriksholmaan näkemään morsiantaan, näkemään ettei hän olisi vaarassa. Ja siitäkö hän sitten niin paljon välitti? Pitikö väliä? Pitikö väliä?
Anders Banner oli ottanut hänen kätensä ja puristanut sitä niin, että se oli mennä murskaksi. Miksi Tale oli niin ylpeä häntä kohtaan? Miksi hän kantoi kaikki surunsa yksin? Eikö hänellä ollut vähääkään rakkautta, koskapa ei tahtonut jakaa hänen kanssaan kuormaansa? Elköön odottakokaan, että hän, Anders Banner, antaisi itseänsä niin syrjäyttää, sittenkuin Tale oli tullut hänen omakseen. Mitä hän hänellä tekisi, ellei pitäisi häntä rakkaana? Ottiko hän hänet vain päästäksensä Arild Urupista?
Ja he olivat saaneet puhella muutamia hetkiä keskenään. Tale oli ehtinyt sanoa hänelle kuinka kauan hän oli lempinyt häntä. Ja hän oli kysynyt sulholtaan, kosiko tämä häntä vain härkien tähden. Mutta siihen toinen ei ollut tahtonut vastata. Hän oli suuttunut niin suunnattomasti.
Ja kas siksi hän nyt oli miltei pakahtua onnesta. Hän ei tiennyt kävelläkö vai seista. Hän ei voinut olla muiden parissa. Sillä ei kenenkään onni ollut kuin hänen, ei kenenkään. —
"Menkäämme kumminkin kotiin", pyysi Kirsti rouva.
Kirsti rouva oli kuullut puhuttavan keisareista ja paaveista, jotka olivat valmistaneet pitoja vihollisilleen ja myrkyttäneet heidät pöydässä keskellä iloa ja ystävyydenosoituksia. Kirsti rouva luuli tuntevansa miltä tuntui istua isäntänä moisessa pöydässä.
Tale neito pyysi häntä pysymään paikoillaan. Jospa hän tietäisi miten ihanaa hänestä oli saada seista täällä kaukana kaikesta ilosta ja melusta ja ajatella että hän oli sulholleen hyvin rakas.
Kirsti rouva vaipui nurmikolle. Hänen polvensa tutisivat niin, että hän tuskin pystyssä pysyi. Jumalan käsi! Tässä varmaan oli Jumalan käsi.
"Kun Anders Banner tänä yönä ratsastaa ohi", sanoi Tale neito, "niin hän luulee meitä keijukaisiksi, jotka tahdomme houkutella häntä." Ja hän selitti Kirsti rouvalle että hänen aikomuksensa oli seista siinä, kunnes sulhonsa tulee ratsastaen.
"Jospa tietäisitte miten vähän olemme puhelleet keskenämme ja miten paljon meillä on juteltavaa ja kyseltävää. Hän on sanova minulle, Kirsti rouva, millainen onneni on oleva, kuinka me elämme ja asumme. Tuskin tunnen häntä lainkaan. Hän on kuin vuorenvaltias, joka sulkee minut vuoreensa."
Kirsti rouva ei virkkanut enempää, äänensä olisi pettänyt hänet. He istuivat ruohikossa pyökin alla ja vartioivat, sumun kiemurrellen kosteikosta kummun alta, ja uskollisin silmin katselivat kuinka keijukaiset pyrähtelivät tanssissa, ohuvien, läpikuultavien huntujensa alla.
* * * * *
Tällä välin seisoi Arild Urup kätkeyneenä viidakossa kummun juurella. Hän itse seisoi siinä suurena ja kömpelönä, vapaana kahleista ja siteistä ja Kark koiransa vieressään.
Hänen kaksi ystäväänsä, Otto Brahe ja Maurits Podebusk, olivat
lunastaneet hänet vankilasta. Sitten hän oli ratsain kulkenut läpi
Ruotsin, niinkuin vielä lauluissa muistellaan, ja oli palannut
Ugerupiin kolme päivää ennen häitä.
Hän oli yllyttänyt rouva Kirsti Kaas'ia houkuttelemaan morsiamen etäälle puistikkoon häiden edellisenä yönä. Muita valmistuksia ei hän ollut tehnyt.
Mutta Eriksholmaan ratsastaessansa oli hän päästänyt irti Karkin, kelpo koiransa, joka nyt oli ollut kahlehdittuna kymmenen vuotta. Hän oli päässyt perille hyvissä ajoin iltasella ja kierrellyt vaanien puistossa.
Niin rauhallinen yö! Hänen vihansa ei siinä voinut pysyä vireillä. Kävi kuin hirmumyrskyn, joka tyvenen kohdatessaan vuodattaa voimansa sen rauhaan.
Hän kierteli ja kuuli karkelon riemua linnan pihalta; se houkutteli häntä. Hän olisi mieluummin seisonut tuolla soihtujen valossa ja täyttä kurkkua laulanut sotalaulua, kuin samoillut puistikon hämärässä. Hän näki viiniammeita kannettavan linnaan ja paistohuoneesta tulevan pitkiä nuorukais-jonoja ruokia kantaen. Hänen aikeensa muutti suuntaa. Vangin nälkä kaikkeen mikä on herkullista ja kaunista valtasi hänet. Tyhmä hän oli kun kierteli täällä ulkona. Miks'ei mieluummin mennä sisälle, solmia rauha Tale neidon ja Elsa rouvan kanssa ja juhlia yhdessä. Impiä oli kaiketikin useampia, mutta tällaista juhlaa ei hevillä uudistu.
Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän kenties joutuisi naurunalaiseksi. No, siitä hän vähät välitti, hän kyllä tiesi mikä hänelle parasta oli.
Silloinpa neito tuli Kirsti rouvan kanssa käyskennellen puiston perälle ja he kääntyivät juuri siihen kolkkaan, missä hän seisoi ja aprikoi. Hän tuli ihmeisiinsä. Hän sanoi kuten Kirsti rouva, että tämä oli Jumalan tahto.
Hän kuuli Tale Thottin sanat, ja hän oli nyt niin ystävällisellä mielellä että tuli liikutetuksi hänen onnestaan. Hänelle itselleen vain tulisi puuhaa ja harmia, jos rupeisi tyttöä pakottamaan. Hädin tuskin oli hän juuri päässyt irti vankeudesta, ja nyt hän heittäytyisi uuteen vaaraan, joka voisi viedä häneltä jäsenet sekä hengen.
Hän tarkkasi enemmän humua tanssipaikalta kuin neidon puhetta. Se nauru vasta kelpasi. Varmaan oli siellä kiertäviä kujeilijoita. Ja aivan varmasti siellä oli pukutanssijoita ja pillinpuhaltajia ja painijoita. Sinne häntä halutti. Täällä metsässä ei ollut parempi kuin Erik kuninkaan vankilassa.
Hän ei tahtonut liikahtaakaan, niin kauan kuin neito istui kummulla. Häntä hävetti että tyttö saisi nähdä hänen sala-ampujan lailla hiipivän viidakosta esille. Mutta heti tytön lähdettyä hän nousisi hevosen selkään, ratsastaisi tielle ja nelistäisi Eriksholmaan sellaista vauhtia, että nostosilta kumajaisi ja notkuisi. Ja hän huutaisi Elsa rouvalle ja koko joukolle, että hän luopui kaikista vaatimuksista, mutta häissä hän tahtoi olla mukana.
Hän mietiskeli mahtoiko olla tervetulleempaa vierasta.
Hänestä oli hauskaa ajatella kaikkea tätä ja siksi hän rauhassa odotteli. Kark istui levotonna ja katsoi häneen, värisi kylmyydestä ja metsästyskiihkosta. Arild Urup katseli ihmeissään koiraa. Olipa kuin hän nyt vasta olisi havainnut, että hänellä oli koira mukanaan. Mitä kummaa hän tuolla teki? Se hänen oli sidottava heti paikalla kun taloon pääsisi. Koira oli vaarallinen vielä, se ei ollut unohtanut vanhoja temppujaan.
No, eikö neito jo kohta lähdekin, vai antaako tuo hänen seisoa täällä janoissaan koko yön?
Yhtäkkiä Tale neito kavahti pystyyn ja huusi: "Hän tulee." Hän oli kuullut kavionkopsetta ja juoksi kummun rinnettä Anders Banneria vastaan.
Mutta Kirsti rouva kuuli samassa kovaa ryskettä viidakosta kummun alta. Silloin hän lähti juoksemaan linnaan päin. Hän ei tahtonut olla näkemässä sitä mitä nyt tuli tapahtumaan.
Kark oli kavahtanut pystyyn, kun neito lähti juoksemaan. Se muisti vanhan oppinsa, hyökkäsi Tale Thottin kimppuun ja keikisti hänet maahan. Sitten se jäi seisomaan hänen päällensä, etukäpälät rinnalla, suu ammollaan kurkun päällä, niin että hampaat kutittivat kaulanahkaa. Arild Urup ei ollut usuttanut sitä. Hänellä oli ollut aivan toiset tuumat.
Neito parahti kauheasti, sitten hän jäi hievahtamatta makaamaan. Hän oli kauhusta hervotonna, kukaan ihminen ei olisi voinut pelästyttää häntä niinkuin tuo hirveä peto, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa!
Kauhu seurasi kauhua! Tuon pedon jälestä, joka oli heittänyt hänet kumoon ja tahtoi purra hänet kuoliaaksi, tuli mies ja kumartui hänen ylitseen. Hän näki viilit, irvistävät kasvot, suuret kirkkaat hammasrivit ja pullottavat silmänvalkuaiset. Arild Urup!
Mitä hän nyt tunsi, se oli enemmän kuolemaa kuin tuskaa. Jos voi sanoa että joku elävä olento on tuntenut kuolemaa, niin hän sen nyt tunsi. Hän oli herpaantunut, ei ollut mitä toivoa, ei mitä surra, ja tuska oli noussut äyräittensä yli, tämä oli kuolemaa. Tuska teki työtänsä hänessä, mutta se ei tuntunut. Yksi ainoastaan vaivasi häntä, etäinen, tieltä kuuluva kavionkopse. Hänestä kuului kuin olisivat ne astuneet hänen ylitsensä. Siinä oli onni joka tuli ratsastaen liian myöhään. Hän kuuli sitten sen kavion kopseen kautta koko elämän-ajan.
Mutta Arild Urup näki Tale Thottin Karkin hampaissa, hän näki hänet turvatonna vallassaan ja pedon luonto hänessä heräsi. Siinä oli se joka oli pettänyt hänet, kun hän ei voinut valvoa oikeuttaan, siinä oli se joka ei tahtonut ottaa häntä aviomiehekseen, se joka oli maahan tallannut hänen lahjansa. Koston ajatus kuohahti hänessä. Ei, ei, ei, ei hän voinut anteeksiantaa.
Tämä oli juhlien juhla. Hän tahtoi tehdä hänelle kaikkea pahaa, kaikkea pahaa.
Hän kumartui tytön yli ja irvisti hänelle. Niin, hän tahtoi riistää hänet keskeltä onnen ja juhlariemun, ryöstää hänet häpeällisesti ja väkisin. Sellaiset olkoot Tale Thottin häät.
Hän näki miten Karkin hampaat kutittivat tytön kurkkua ja hän nauroi ääneen.
Hän irroitti vyönsä ja sitoi sillä tytön suun. Sitten hän laahasi hänet tiheikön kautta hevosensa luo. Hän hypähti satulaan ja ratsasti pois viidakon läpi, neito riipuksissa satulalla kuin haavoitettu eläin.