REORIN SATU.
Hänen nimensä oli Reor. Hän oli kotoisin Fuglekärristä Svarteborgin pitäjästä ja häntä pidettiin koko kihlakunnan parhaimpana ampujana. Hänet kastettiin silloin kun Olavi kuningas juurrutti uuden opin Vikenissä ja siitä pitäen hän oli harras kristitty. Hän oli vapaa-syntyinen, vaikka köyhä, kaunis, vaikka ei pitkä varreltaan, voimakas, mutta lempeä. Sanoillaan ja katseillaan hän kesytti nuoria hevosia ja voi yhdellä ainoalla vihellyksellä houkutella pikkulinnun luokseen. Enimmäkseen hän oleskeli metsissä. Luonnolla oli suuri vaikutusvalta häneen. Puiden puhkeaminen, nurmen nousu, jänisten kisat ahoilla, ahventen hyppelyt illan tyynissä järvissä, ilman vaihdokset ja vuoden aikojen taistelut, ne olivat hänen elämänsä pääseikkoja. Ne olivat hänen ilojansa ja surujansa, eikä se mitä ihmisten keskuudessa tapahtui.
Eräänä päivänä tämä kelpo metsästäjä sai oivan saaliin. Hän tapasi korven perukalla karhun ja kaatoi kontion yhdellä ainoalla laukauksella. Terävä nuolen kärki syöksi suoraan korven kuninkaan sydämeen, ja se kellahti kuolleena metsästäjän jalkoihin. Kesäturkki tosin ei ollut tiheä eikä tasainen, kumminkin nylki metsästäjä sen, kieritteli sen kovaksi kääröksi ja läksi taivaltamaan otson nahka olkapäällään.
Kauaksi hän ei kumminkaan ehtinyt kun tunsi erittäin voimakkaan hunajantuoksun. Se levisi pienistä kukista, jotka peittivät maan. Ne olivat hentoja, pieniä vanakasveja, joissa oli tiheät, valkeat kukkatertut ja joiden helakan vihreissä, kiiltävissä lehdissä suonet kauniisti kiertelivät. Kukkien terät olivat pieniä, mutta niistä pisti esiin hedekimppu, jonka siitepölyllä täytetyt ponnet lepattivat valkoisien palhojen päissä. Reor ajatteli, kulkiessaan ja kukkia katsellessaan, että nuo yksinäiset, unohdetut, salon siimeksessä kukoistavat kukkaset lähettävät kehotuksia kehotusten perästä, kutsuja kutsujen perästä. Voimakas hunajan tuoksu oli heidän huutonsa, se tunkeusi puiden pylväikköön, kohosi pilvien korkeuteen. Mutta tuossa raskaassa lemussa oli jotain kovin tuskallista. Kukkaset olivat kattaneet pöytänsä, täyttäneet pikarinsa siivekkäitä vieraitaan odottaen, mutta ei ketään kuulunut. He olivat kuolla ikävään haikeassa yksinäisyydessään pimeällä, tyynellä metsäkummullaan. Tuntui kuin ne olisivat tahtoneet huutaa ja valittaa, kun eivät kauniit perhoset halunneet tulla heille vierailemaan. Missä kukat olivat tiheimmin ryhmittyneet, siellä ne tuntuivat kuorossa laulavan yksiäänistä lauluaan: "Tulkaa kauniit vieraat, tulkaa tänä päivänä, huomenna me olemme jo kuihtuneet, huomenna makaamme kuolleina kuivilla lehdillämme".
Reor saikin nähdä kukkasseikkailun iloisen päättymisen. Hän kuuli takaansa kuin vienointa tuulen huminaa ja näki metsän hämyssä vankkojen runkojen välissä valkean perhosen harhailevan. Se liiteli edestakaisin ikäänkuin tietä etsien. Mutta se ei ollutkaan yksin, perhonen toisensa perästä pyrähti esiin pimennosta, kunnes lopuksi ilmestyi koko parvi valkosiipisiä hunajan hakijoita. Tuo ensimäinen oli heidän johtajansa; tuoksun opastamana oli se löytänyt kukkaset. Perässään koko perhosparvi se hyökkäsi kuten voittaja saaliin kimppuun odottavien kukkasten keskeen; valkeat siivet kuin lumisade peittivät ne.
Syntyi juhlat ja juomingit joka kukkatertun ympärillä. Hiljaista riemua henki koko metsä.
Reor taivalsi edelleen, mutta hunajan tuoksuinen ilma tuntui seuraavan häntä, mihin hän menikin. Ja hän huomasi, että metsässäkin piili kaipuu, voimakkaampi kuin kukkasien, ja että siellä oli jotain, joka veti häntä luokseen, niinkuin kukat perhosia houkuttelivat. Hän kulki edelleen riemumielin, kuin suurta tuntematonta onnea odotteleisi.
Tunnelmaa häiritsi ainoastaan pelko siitä, ettei hän löytäisi tietä sinne, missä häntä odotettiin.
Hänen edessään kapealla polulla luikerteli valkea tarhakäärme. Hän kumartui onnea ennustavaa elukkaa ottamaan, mutta käärme solahti hänen käsistään ja ryömi nopeasti tietä ylös. Sitten se kääriytyi sykkyrään ja makasi liikkumatta, mutta kun metsästäjä uudelleen tavoitti sitä, niin se liukkaana kuin jää solui hänen hyppysistään. Reor yhä innokkaammin halusi saada haltuunsa eläimistä viisaimman. Hän juoksi käärmeen jälessä, mutta ei jaksanut sitä saavuttaa, ja niin se hänet viekotteli tieltä pois, poluttomille salomaille.
Sellaisessa hongikossa kuin täällä tapaa harvoin ruohoa maassa. Mutta nyt loppuivat yht'äkkiä kuiva sammal, ruskeat havunneulaset, sananjalat ja puolukanvarret, ja Reor tunsi silkinhienoa ruohoa jalkainsa alla. Vihreällä nurmella nuokkui höyhenen kepeitä, hiukan kaartuvavartisia kukkasarjoja, pitkien, soukkien lehtien lomitse pilkisteli punaisia, puoleksi auenneita neilikankukkia. Tällaista oli ainoastaan pieni ala ja sen yllä levittelivät korkeat hongat rosoisia, paikkapaikoin tuuheilla neulakimpuilla peitettyjä punaisenruskeita oksiaan. Auringon säteet pujottelivat näiden lomitse maahan, joka hehkui kuumana.
Pikku niityn toisella puolen kohosi jyrkkä tunturiseinä. Auringon kirkkaasti siihen paistaessa näkyivät selvästi jäkäläpeitteiset kivien pinnat sekä tuoreet murroskohdat, mistä viime talven pakkanen oli mahtavia paasia lohkonut. Siellä näkyi myöskin suuria kallioimarrepehkoja, jotka olivat tunkeneet ruskeat juurensa mullan täyttämiin halkeamiin, ja tuuman leveitä pengermiä, joille putkijäkälät olivat asettaneet punareunaiset maljakkonsa ja missä muuan ruohonvihreä sammallaji neulanhienoilla varsilla kannatti harmaita itiöpesäkkeitään.
Vaikka tämä tunturiseinä näytti kaikin puolin muiden tunturiseinien kaltaiselta, älysi Reor kumminkin joutuneensa jättiläisen asunnolle, ja hän keksi sammalien ja jäkälien alta saranat, joilla vuoren harmaakiviovi aukeni.
Nyt hän luuli, että käärme oli luikertanut ruohikkoon piiloon, kunnes kenenkään huomaamatta voisi luikahtaa vuoren sisään, ja Reor herkesi sitä tavoittelemasta. Hän tunsi taas suloisen, odottavista kukkasista leviävän hunajantuoksun ja huomasi, että täällä vuoren juurella vallitsi tukahduttava kuumuus. Oli myös merkillisen hiljaista, ei lintukaan liikahtanut, ei havukaan heilahtanut, oli kuin kaikki täällä olisi henkeä pidättäen kuunnellen odottanut, sanomattomassa jännityksessä. Tuntui kuin hän olisi tullut huoneeseen, jossa hän ei ollut yksin, vaikkei nähnyt ketään. Hän tunsi, että joku häntä tarkasteli, ja tuntui, että häntä oli odotettu. Tämä ei tuntunut hänestä tuskalliselta, vaan hän tunsi suloisen väristyksen, ikäänkuin aavistaen kohta saavansa nähdä jotain sanomattoman kaunista.
Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi käärmeen. Se ei ollut piiloutunutkaan, vaan päinvastoin kiivennyt lohkareelle, jonka pakkanen oli uurtanut vuoren pinnasta. Valkean käärmeen kohdalla hän älysi nurmikolla nukkuvan tytön. Hänen valkean ruumiinsa verhona oli ainoastaan jotain hunnuntapaista, ohutta kuin hämähäkin verkko. Hän nukkui siinä sellaisena, kuin olisi heittäytynyt siihen koko yön liehuttuansa keijuen tanssissa. Heinän helpeet ja untuvan kevyet kukkakimput painuivat nukkuvan päälle, niin että Reor voi ainoastaan eroittaa ruumiin pehmeät piirteet. Hän ei kumminkaan astunut likemmä paremmin nähdäkseen. Hän vain vetäsi tupestaan puukon ja viskasi sen vuorenseinän ja tytön väliin, ettei terästä pelkäävä jättiläisen tytär herättyänsä uskaltaisi paeta vuoren onkaloon.
Reor seisottui ja oli mietteissään. Sen hän varmasti tiesi että tytön, joka tuolla nukkui, hän tahtoi omistaa, mutta hän ei ollut oikein selvillä, miten menetteleisi hänen kanssaan.
Mutta silloin hän päätti, koska ymmärsi paremmin luonnon ääniä kuin ihmisten puheita, kuunnella vakavan metsän ja ankaran vuoren neuvoa. Ne sanoivat: "sinulle, joka rakastat erämaata, annamme me ihanan impemme. Paremmin kuin laakson tyttäret sopii hän sinulle. Reor, oletko jaloimman lahjan arvoinen?"
Silloin, ylistäen suurta, anteliasta luontoa, hän päätti ottaa tytön vaimokseen eikä vain orjattarekseen. Mutta hän arveli, että tyttö käännyttyänsä kristinuskoon ja totuttuansa ihmistapoihin varmaan häpeisi, kun oli niin peittelemätönnä maannut. Reor irroitti silloin karhun nahkan harteiltaan, aukaisi sen kääröstään ja heitti takkuisen, vanhan, harmaan nahkan tytön peitoksi.
Samassa kun hän sen oli tehnyt, remahti vuorenseinän takaa nauru sellainen, että maa vapisi. Pilkalta se ei kumminkaan kuulunut, vaan ikäänkuin joku olisi istunut kauheassa pelossa eikä voinut olla nauramatta, kun hän yhtäkkiä oli siitä päässyt. Hirveä hiljaisuus ja painostava kuumuus loppuivat silloin myös. Nurmen yli liihoitteli vilpoisa tuuli ja havun oksat alkoivat suhisevan soittonsa. Onnellinen metsästäjä tunsi, että koko metsä oli henkeä pidättäen pelännyt, miten ihmislapsi kohtelisi erämaan tytärtä.
Tarhakäärme livahti korkeaan ruohikkoon, mutta tyttö nukkui loihdittuna liikahtamatta. Silloin Reor hänet kietoi karkeaan karhun taljaansa, niin että ainoastaan pää pilkoitti takkuisen nahkan sisästä. Vaikka hän olikin vanhan vuoren jättiläisen tytär, oli hän hento ja hienojäseninen, ja väkevä metsästäjä nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet pois metsän läpi.
Hetken kuluttua hän tunsi jonkun kohottavan hänen leveälieristä hattuaan. Hän katsoi ylös ja huomasi, että jättiläisen tytär oli valveilla ja istui tyynenä hänen käsivarrellaan. Tyttö tahtoi nähdä, miltä hänen kantajansa näytti. Reor ei häntä häirinnyt, otti vain pitempiä askeleita, mitään virkkamatta.
Mutta näyttipä siltä, kuin tyttö olisi huomannut, että aurinko paahtoi liian kuumasti Reorin päähän, koska hän alkoi kannattaa hattua kuin päivänvarjoa hänen yllään. Hän piti hattua aina niin korkealla, että voi alati nähdä hänen kasvonsa. Nyt Reor huomasi, ettei hänen tarvinnut kysyä eikä puhua mitään. Hän kantoi tytön äitinsä majaan ja koko hänen olentonsa värähteli onnesta. Ja kun hän seisoi kotinsa kynnyksellä, näki hän kotionnea ennustavan valkean käärmeen luikertavan kivijalan sisään.