VALDEMAR ATTERDAG VEROTTAA VISBYTÄ.
Sinä keväänä, jona Hellqvistin suuri taulu Valdemar Atterdag verottaa Visbytä oli näytteillä taidenäyttelyssä, menin minä eräänä rauhallisena aamupäivänä sinne, tietämättä taideteoksesta. Tuo suuri, väririkas maalaus teki kohta ensi näkemässä valtavan vaikutuksen. En voinut silmätäkään muita tauluja, vaan suoraapäätä menin sen luo, otin istuimen ja vaivuin katselemiseen. Puolen tunnin ajan elin keskiajan elämää.
Pian olinkin keskellä näytelmää, jota näyteltiin Visbyn torilla. Minä näin olutammeen, joka oli täyttymäisillään kultaisella juomalla, — sillä kuningas Valdemar oli sitä vaatinut, ja joukot, jotka olivat keräytyneet sen ympärille. Näin rikkaan kauppiaan ja hovipojan, joka on uupua kulta- ja hopeavatien painosta, nuoren porvarin, joka pui nyrkkiä kuninkaalle, munkin, joka kasvot terävinä tarkkaa valtiasta, ryysyisen kerjäläisen, joka uhraa kolikkonsa, ja toisen ammeen viereen vaipuneen naisen, kuninkaan valtaistuimellaan, sotajoukon, jota tulla myllertää ahtaasta veräjästä, korkeat kartanoiden päädyt sekä siellä täällä ryhmissä pöyhkeileviä sotilaita ja niskoittelevia porvareita.
Mutta yhtäkkiä selvenee minulle, että taulun päähenkilö ei ole kuningas, eikä kukaan porvareista, vaan eräs kuninkaan rautapukuisista kilvenkantajoista, joilla on kypärin silmikko alas vedettynä.
Tähän henkilöön taiteilija on valanut tavatonta voimaa. Itse ihmisestä ei näy hitustakaan, terästä ja rautaa on koko mies, ja kuitenkin hän vaikuttaa kuin olisi koko kohtauksen herra.
"Minä olen väkivalta, minä olen ryöstönhalu", virkkaa hän. "Minä se verotan Visbytä. En olekaan ihminen, olen rautaa ja terästä vain. Tuska ja ilkeys on iloni. Menkööt ja kiduttakoot toisiaan. Tänäpäivänä olen minä valtias Visbyn torilla."
"Katso", hän sanoo katsojalle, "etkö näe, että minä se olen herra? Niin kauaksi kuin silmäsi kantavat, et keksi täällä mitään muuta kuin ihmisiä, jotka vainoovat toisiaan. Huoaten tulevat voitetut ja luovuttavat kultansa. He ovat vihoissaan ja uhkaavat, mutta tottelevat kumminkin. Mutta voittajan saaliinhimo hurjistuu yhä, kuta enemmän kultaa hän saa kiristetyksi. Minun palvelijoitani vain ovat Tanskan kuningas ja hänen sotilaansa tänäpäivänä. Huomenna he astuvat kirkkoon tai huvittelevat rauhallisesti oluttuvissa taikka ovat hyviä perheen-isiä omissa kodeissaan, mutta tänäpäivänä he palvelevat minua, tänäpäivänä he ovat rikoksien ja väkivallan tekijöitä."
Ja kuta kauvemmin häntä kuuntelee, sitä selvemmin ymmärtää taulun merkityksen. Tämä ei ole mitään muuta kuin tuo vanha tarina siitä miten ihmiset voivat kiusata toisiaan, kuvattuna. Siinä ei ole pienintäkään sovittavaa piirrettä, ainoastaan julmaa väkivaltaa, uhkaavaa vihaa ja toivotonta kärsimystä.
Mutta olihan sovittu, että kun nuo kolme olutammetta olisi täytetty, ei Visbytä sitten ryöstettäisi eikä poltettaisi. Mutta miksi eivät nyt tule hansakauppiaat innostusta leimuten? Miksi eivät naiset riennä koristeineen, juopottelijat pikareineen, papit pyhäinjäännös-arkkuineen, miksi eivät he kaikki hehkuvin mielin riennä uhriansa kantamaan? "Sinun edestäsi, sinun edestäsi, rakkahin kaupunkimme! Tarpeetonta on sotamiehillä meitä haettaa, kun sinä olet kysymyksessä! Oi Visby äitimme, kunniamme! Ota takaisin se, mitä olet meille antanut."
Mutta sellaisina ei taiteilija ole tahtonut heitä nähdä, eikä asia niin ollutkaan. Ei innostuksen kipinääkään, ainoastaan pakkoa, lannistettua uhkaa, tuskaa ja valitusta vain. Kulta on heille kaikki kaikessa, miehet ja naiset kantavat huokaillen kultiansa, joista heidän on luopuminen.
"Katso heitä!" virkkoi väkivalta seisoen valtaistuimen rappusella. "Heistä on sydäntäsärkevää, kun heidän on pakko luovuttaa aarteensa. Sääliköön heitä, ketä haluttaa. He ovat saitoja, voitonhimoisia ja uhkamielisiä. He eivät ole ahnasta ryöväriään parempia, jonka olen heidän joukkoonsa lähettänyt."
Eräs nainen on taintunut maahan ammeen viereen. Kullan jättäminenkö hänelle noin kauheita tuskia tuottaa? Vai olisiko hän juuri syyllinen? Onko hän tämän kurjuuden aikaansaattaja? Hänkö se petti kaupungin? Niin, hän on se sama, joka oli kuningas Waldemarin lemmitty. Siinä makaa Juhana nuoremman tytär.
Hän tietää kyllä, ettei hänen tarvitse luopua kalleuksistaan. Hänen isänsä huonetta ei kumminkaan ryöstetä, mutta hän on kerännyt kaiken, mitä hänellä on, ja tuonut sen tänne. Torille tultuaan hän kauhistuu kaikkea kurjuutta katsellessaan ja rajattoman epätoivon vallassa vaipuu maahan.
Reipas ja iloinen! oli ollut se kultasepän sälli, joka mennä vuonna palveli hänen isänsä luona. Suloista oli ollut astella hänen rinnallaan tämän saman torin poikki kuun noustessa kartanoiden takaa ja valaistessa Visbytä loistollaan. Ylpeä hän oli ollut, ylpeä nuorukaisesta, ylpeä isästään ja kaupungistaan. Ja nyt hän makaa siinä tuskan murtamana. Mutta kumminkin viattomana, kumminkin viattomana! Mies, joka istuu valtaistuimella, istuu kylmänä ja julmana. Hän, joka tuhon on tuonut kaupungille, onko hän se sama, joka kuiskaili helliä sanoja tytölle? Häntä tavatakseenko tyttö oli hiipinyt viime yönä ja varastanut isänsä avaimen ja aukaissut kaupungin portin? Ja kun hän sitten tapasi kultasepänsällinsä sijasta aseilla varustetun herran, teräkseen puettu sotajoukko perässään, mitä hän silloin ajatteli? Eikö hän menettänyt järkeään nähdessään teräsvirran vyöryvän siitä portista sisälle, jonka hän oli aukaissut? Valituksesi on liian myöhäistä, neito! Miksi lemmit kaupunkisi vihollista? Visby on kukistettu, sen loisto on loppunut. Miks' et heittäytynyt keskelle porttia ja antanut vihollistesi polkea itseäsi kuoliaaksi? Tahdoitko elää saadaksesi nähdä salaman ruhjovan rikoksellisen?
Oi neito, kuninkaan rinnalla seisoo nyt väkivalta ja suojelee häntä. Ei säästä edes Jumalalle pyhitettyjä temppeleitäkään. Loistokivet kirkon seinästä hän kiskoo irti viimeisen juoma-ammeen täytteeksi.
Kaikki taulun henkilöt muuttavat paikkaa. Kaikki elävät olennot valtaa kauhu, sokea kauhu. Rajuinkin sotaurho väljenee, porvarit kääntävät kasvonsa taivasta kohti, kaikki odottavat Jumalan rangaistusta, kaikki vapisevat, paitsi väkivalta valta-istuimen rappusella ja kuningas, joka on hänen palvelijansa.
Olisin toivonut, että taiteilija olisi saanut elää niin kauan, että hän olisi voinut viedä minut Visbyn satamaan ja näyttää meille nämä samat porvarit, kun he katseillaan seuraavat pois purjehtivaa laivastoa. He huutavat kirouksia yli aaltojen. "Hävitä heidät! Oi meri, sinä olet ystävämme. Riistä takaisin aarteemme! Aukaise syvyytesi nielevä kuilu jumalattomien, uskottomien petturien alle!"
Ja meri murahtaa kumean myöntymyksensä ja väkivalta, joka upeilee kuninkaan laivassa, nyökkää hyväksyvästi. "Se on oikein", hän sanoo. "Vainotkaamme ja meitä vainottakoon, se on minun lakini. Tuhotkoon meri ja myrsky ryövärin laivaston ja riistäköön kuninkaallisen palvelijani aarteet! Sitä pikemmin pääsemme kiiruhtamaan uusille hävitysretkille."
Ja porvarit, jotka seisovat rannalla, kääntyvät kaupunkiansa katsomaan. Se on ryöstetty, tulipalo on riehunut siellä, ja särkyneiden ikkunoiden takaa ammoittavat runnellut asunnot. Näkyy nokisia kartanojen päätyjä, näkyy ryöstettyjä kirkkoja, verissään viruvia ruumiita kapeilla kaduilla, ja kauhusta mielipuolia naisia juoksentelee kaupungissa. Täytyykö heidän tyyninä katsella kaikkea tätä kauheutta? Eikö ole ketään, johon heidän kostonsa voisi kohdistua, eikö ketään, jota he vuorostaan voivat vainota ja kiusata?
Oi, taivaan herra, katsokaa! Kultasepän taloa ei ole ryöstetty eikä
poltettu. Mitä se merkitsee? Oliko hän liitossa vihollisen kanssa?
Eikö hän tallentanut yhtä kaupungin porttien avainta? Voi sinua,
Juhana nuoremman tytär, vastaa, mitä tämä merkitsee!
Kuninkaan laivan perässä seisoo väkivalta ja kypärinsä aukosta katselee hymyillen kuninkaallista palvelijaansa. Kuules myrskyä, minun herrani, kuule myrskyä, herrani! Ryöstämäsi kullat makaavat kohta meren pohjassa, sinulle saavuttamattomina. Käänny katsomaan Visbytä, minun korkea kuninkaani! Naista, jonka petit, kuljettavat papit ja sotamiehet kaupungin muurien luo. Etkö kuule häntä seuraavan kansajoukon kirouksia ja parkunaa? Katso, muurarit tulevat kaikkineen ja muurauslapioineen. Katso, naiset kantavat kiviä! Kaikki, kaikki kantavat kiviä!
Oi kuningas, vaikka et voi nähdäkkään, mitä Visbyssä tapahtuu, niin kuule ja tietäös kumminkin, mitä siellä tehdään. Ethän kumminkaan ole raudasta ja teräksestä, niinkuin väkivalta vieressäsi. Kun vanhuuden synkät päivät joutuvat, on Juhana nuoremman tytär muistuva mieleesi.
Olet näkevä hänen kalpeana vaipuvan maahan kansansa pilkkaamana ja häpäisemänä. Olet näkevä pappien ja sotamiesten kuljettaa retuuttavan häntä kellojen soidessa ja ylistyslaulujen kaikuessa. Hän onkin jo kuollut kansan silmissä. Kuolleeksi hän tuntee itsensä, kuolleeksi kaikelle, mitä oli rakastanut. Olet näkevä hänen astuvan torniin, näet miten kivi kiveen liitetään, kuulet muurauslapion raaputuksen ja kansan melun, kun he kiirehtien kantavat kiviänsä. Ota minulta, ota minulta, muurari! Käytä minun kiveni kostotyöhön! Käytä niitä sulkemaan Juhana nuoremman tytär ilmasta ja päivän valosta! Kukistunut on Visby, ihana Visby! Jumala kostotyötänne siunatkoon, muurarit! Ja ylistysvirret kohoavat ja kellot soivat kuin kuolleelle.
Oi Valdemar, Tanskan kuningas, sinunkin aikasi joutuu, sinutkin kuolema kohtaa. Silloin vuoteellasi maatessasi olet näkevä paljon ja tunteva paljon tuskaa. Olet kuuleva nämä muurauslapion raaputukset, nämä koston huudot. Missä soivat silloin ne pyhät kellot, jotka kaiullaan voittaisivat sielusi tuskat? Missä ovat silloin nuo ammoittavat metallikidat, joidenka kielet anovat Jumalalta armoa sinulle? Missä on silloin sulosointua heläjävä ilma, joka sielun ylentää Jumalan avaruuksiin?
Oi, auta Esrom, auta Sorö ja sä suuri kello Lundissa!
* * * * *
Minkä synkän tarinan tämä taulu kertoikaan! Tuntui vieraalta ja kummalliselta astua jälleen kuninkaalliseen puutarhaan, säteilevään auringonpaisteeseen ja elävien ihmisten pariin.