Näkymättömiä siteitä: Kertomuksia

by Selma Lagerlöf

ROUVA PAASTO JA PEKKA POHJOLA.

I.

Ystävällisenä kuin koti kuvastuu pikkukaupunki mieleeni. Se on niin pieni, että helposti opin tuntemaan kaikki sen sopukat ja nurkat, tulin jokaisen lapsen ystäväksi ja yksin koiratkin tunsin nimeltään. Kadulla kulkija tiesi hyvin, minkä akkunan kohdalla hänen piti katsahtaa ylös, nähdäksensä ruudun takaa kauniit kasvot, ja ken käveli kaupungin puistossa, tiesi tarkoin, milloin hänen oli siellä oltava, tavataksensa ketä halusi.

Jokainen ylpeili naapurin puutarhan kauniista ruusuista, ikäänkuin ne olisivat kasvaneet hänen omassaan. Jos tapahtui jotakin pikkumaista tai alhaista, hävettiin sitä aivan kuin se olisi tapahtunut omassa perheessä, mutta pienimmästäkin seikkailusta, tulipalosta tahi katukahakasta kerskailtiin ja sanottiin: "Katsokaapa vain, millainen yhteiskunta! Voiko sellaista tapahtua muualla? Mikä ihmekaupunki!"

Ja tässä minun rakkaassa kaupungissani ei mikään muutu. Kun joskus taas sinne palaan, tapaan siellä jälleen samat talot ja puodit, jotka tunnen jo vanhastaan, samoihin kuoppiin kadulla olen kompastua ja samat jäykät lehmusaidat sekä pyöreiksileikatut syreenipensaat vetävät ihailevan katseeni puoleensa. Jälleen näen vanhan raatimiehen, joka hallitsee koko kaupunkia, astua jyskyttelevän raskain askelin katua pitkin. Patriarkka ja kaitselmus, miten turvalliselta tuntuukaan nähdä sinun vaeltavan tuolla! Ja kuuro Halfvorson puuhaa alati puutarhassaan ja hänen vetiset silmänsä tuijottavat ja etsivät, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: "Kaikki, kaikki tyyni olemme tutkineet, nyt, maa, me tunkeudumme sinun sisimpääsi".

Mutta pientä, pyylevää Pekka Pohjolaa en kumminkaan enää tapaa sieltä, tuota pientä vermlantilaista, te muistatte hänet, joka oli Halfvorsonin rihkamakaupassa ja joka huvitteli ostajia pienillä, keksimillään koneilla ja valkeilla hiirillään. Hänestä voikin kertoa koko pitkän jutun. Joka ihmisestä ja joka asiasta tässä kaupungissa onkin oma omituinen tarinansa. Ei missään muualla tapahdu niin ihmeellisiä asioita.

Pieni Pekka Pohjola oli talonpojan poika. Hän oli lyhytkasvuinen ja tukeva, ruskeasilmäinen ja hymyilevä. Hänen hiuksensa olivat vaaleammat syksyisen koivun lehtiä, poskensa olivat punakat ja haiveniset. Kotoisin hän oli Vermlannista. Kohta ensi näkemällä arvasi hänen kotipuolensa. Hänen oiva kotiseutunsa olikin varustanut hänet mainioilla ominaisuuksilla. Reipas hän oli toimissaan, näppärä sormiltaan, sukkela kieleltään ja selvä ajatuksiltaan. Sen lisäksi hän oli aika hulluttelija, oikea velikulta, hyvänsuopa ja pöyhkeilevä, siivo ja riidanhaluinen, utelias ja lörpöttelijä. Tuon hupakon oli vallan mahdotonta osoittaa pormestarille suurempaa kunnioitusta kuin kerjäläiselle! Mutta sydäntä hänellä oli, joka toinen päivä hän rakastui ja koko kaupunki oli hänen uskottujansa.

Puotitehtävänsä tämä lahjakas lapsi hoiti mitä eriskummallisimmalla tavalla. Hän palveli ostajia ja ruokki samalla pieniä, valkoisia hiiriään. Hän vaihtoi ja laski rahat asettaessaan pyöriä pieniin itsestään pyöriviin vaunuihin. Ja jutellessansa ostajille viimeisimpiä rakastumisiaan, hän piti silmällä tuoppia, johon ruskea siirappi hiljalleen kiemurrellen valui. Ihmetteleviä kuulijoita huvitti nähdä pojan tuotapikaa puikahtavan myymäpöydän ylitse ja hyökkäävän kadulle saadaksensa pienen ottelun ohikuljeskelevan katupojan kanssa, ja nähdä hänen sitte otsa tyynenä palaavan takaisin sitaisemaan rihmaa tavarakääryn ympärille, tahi mittaamaan kangaspalaa.

Olihan siis aivan luonnollista, että hänestä tuli koko kaupungin suosikki. Pidimme kaikki velvollisuutenamme tehdä kauppaa Halfvorsonilla Pekka Pohjolan sinne tultua. Ja tulipa vaikka itse vanha raatimies, hänkin oli ylpeä, kun Pekka Pohjola vei hänet mukanaan erääseen pimeään nurkkaan ja näytti hänelle häkit valkoisine hiirineen. Rottien näytteleminen oli näet sekä pelonalaista että jännittävää, sillä Halfvorson oli kieltänyt häntä pitämästä niitä puodissa.

Sattuipa sitten yhä valkenevien helmikuun päivien joukossa pari sumuista, leutoa päivää. Pekka Pohjola kävi yhtäkkiä totiseksi ja vaiteliaaksi. Hän antoi valkoisien hiirien pureskella teräslankahäkkiään syöttämättä niitä. Tehtävänsä hän teki nuhteettomasti, mutta katupoikien kanssa ei painiskellut. Kenties ei Pekka Pohjola voinut kärsiä, että talven selkä oli taittunut?

Kaikkea vielä, asia oli niin, että hän oli löytänyt viisikymmenkruunusen muutamalta ylähyllyltä. Hän luuli sen tulleen viskatuksi sinne jonkun kangaspalan mukana ja oli aivan huomaamattaan pistänyt sen erään juovikkaan pumpulivaatepakan sisään, joka oli niin vanhanaikuista ettei sitä enää koskaan otettu alas hyllyltä.

Pojan mielessä kyti sammumaton viha Halfvorsonia vastaan. Tämä oli tappanut häneltä kokonaisen rottaperheen, ja nyt hän aikoi kostaa. Hän näki vielä silmäinsä edessä valkean äidin avuttomien poikiensa keskellä. Paeta ei se koettanutkaan, vaan järkähtämättömän sankarin tavoin jäi makaamaan paikoilleen, katsoa tuijottaen punaisin, palavin silmin sydämetöntä murhaajaansa. Tuollaiselle kelvottomalle oli kyllä parahiksi, että sai olla hiukan aikaa hädissään. Pekka Pohjola tahtoi nähdä hänen kalman kalpeana tulevan konttorista ja alkavan etsiä viisikymmenkruunuistaan. Hän tahtoi nähdä hänen vetisissä silmissään saman tuskan, minkä oli nähnyt valkean rotan granaatinpunaisissa. Kauppias saisi etsiä, hän saisi penkoa ylösalaisin koko puodin, ennenkuin Pekka Pohjola sallisi hänen löytää setelin.

Mutta viisikymmenkruununen sai olla piilossaan koko päivän kenenkään sitä kaipaamatta. Se oli uuden uutukainen, monivärinen ja loistava ja sen jokaisessa nurkassa oli suuret viidenkymmenen numerot. Kun Pekka Pohjola jäi yksin puotiin, asetti hän portaat hyllyjä vasten ja kiipesi pumpulivaatepakan luo. Hän otti esille viisikymmenkruunusen, silitteli siitä rypyt ja ihaili sen kauneutta.

Keskellä kiihkeintä kaupantekoa hän kävi levottomaksi, että jotakin oli tapahtunut viisikymmenkruunuselle. Hän oli etsivinään milloin mitäkin hyllyltä ja hapuili vaatepakan sisustaa, kunnes tunsi sileän setelin ratisevan sormissaan.

Tuo seteli oli yhtäkkiä merkillisesti tenhonnut hänet. Eiköhän siinä vain piillyt joku elävä olento? Leveiden renkaiden ympäröimät viidenkymmenen numerot olivat kuin houkuttelevat silmät. Poika suuteli niitä ja kuiskasi: "sinun kaltaisiasi haluaisin omistaa monta, äärettömän monta".

Hänen mieleensä lensi jos jonkinlaisia ajatuksia setelistä ja
siitä, miksei Halfvorson sitä kaivannut. Kenties se ei ollutkaan
Halfvorsonin? Kenties se oli kuljeksinut jo kauankin rihkamapuodissa?
Ehkä sillä ei ollutkaan enää omistajaa?

Ajatukset tarttuvat. — Halfvorson alkoi illallispöydässä puhua rahoista ja rahamiehistä. Hän kertoi Pekka Pohjolalle monesta köyhästä pojasta, jotka olivat keränneet itselleen rikkauksia. Hän alkoi Whittingtonista ja lopetti Astorilla ja Jay Gouldilla. Halfvorson tunsi kaikkien heidän elämäkertansa, hän tiesi, miten he olivat kilvoitelleet ja kieltäytyneet, miten heillä oli ollut sekä kekseliäisyyttä että uskallusta. Hän kävi kaunopuheliaaksi, kun puhe johtui tänne. Hän kärsi nuorten rikkaudentavoittelijain kärsimyksiä, seurasi heitä menestyksen päivinä ja riemuitsi heidän voitoistaan. Pekka Pohjola kuunteli aivan lumottuna.

Halfvorson oli ihan kuuro, mutta se ei haitannut vähintäkään keskustelua, sillä hän ymmärsi huulien liikkeestä kaikki, mitä hänelle sanottiin. Mutta omaa ääntään hän tietystikään ei kuullut ja siksipä se vyöryikin niin omituisen yksitoikkoisena kuin kaukaisen kosken kohina. Ja tuo kummallinen puhetapa vaikutti, että kaikki, mitä hän sanoi, takertui niin muistiin, ettei siitä voinut vapautua moneen päivään. Pekka Pohjola parka!

"Rikastumisen välttämätön ehto on", sanoi Halfvorson, "pohjaraha — vaan sitä ei kukaan voi ansaita. Pane huomioosi se, että he kaikki ovat löytäneet sen kadulta, tahi panttitavaran huutokaupasta ostamansa takin päällisen ja vuorin välistä, tahi ovat voittaneet sen pelissä, tahi on joku kaunis, armelias nainen heille sen almuna antanut. Mutta kun he kerran ovat tuon siunatun rahan löytäneet, on kaikki heille onnistunut. Kultavirta pulppuaa siitä kuin lähteestä. Ensimäinen mitä tarvitaan, Pekka Pohjola, on pohjaraha."

Halfvorsonin ääni kaikui yhä kumeammin ja kumeammin. Nuori Pekka Pohjola istui aivan huumautuneena, nähden vain pelkkiä rahoja edessään. Pöytäliinalle kasaantui tukaattikokoja, lattia lainehti valkoisena hopeaa, ja likaisten seinäpaperien hämärät kuviot muuttuivat nenäliinan kokoisiksi seteleiksi. Ja hänen silmiensä edessä leijaili leveiden renkaiden ympäröimiä viidenkymmenen numeroita, jotka houkuttelivat häntä kuin kauneimmat silmät. "Kukapa tiesi", ne silmät hymyilivät, "ehkäpä tuo viisikymmenkruununen juuri onkin sellainen pohjaraha?"

"Huomaa tarkoin", sanoi Halfvorson, "paitsi pohjarahaa on kaksi asiaa välttämätöntä niille, jotka tahtovat päästä mahtiasemiin. Työ, raudankova työ, Pekka Pohjola, on ensimäinen ja kieltäytyminen on toinen. On kieltäydyttävä leikeistä, rakkaudesta, lörpöttelystä ja naurusta, aamu-unista ja hämärähetken kävelyistä. Totta totisesti, niille, jotka tahtovat onnea saavuttaa, on kaksi ehtoa välttämätöntä. Työ on ensimäinen ja kieltäytyminen on toinen."

Pekka Pohjolaa näytti alkavan itkettää. Tietysti hän tahtoi tulla onnelliseksi, mutta eihän onni toki noin tuskien ja katkeruuksien takana lie. Onnenhan pitäisi tulla aivan odottamatta. Pekka Pohjolan paraillaan otellessa katupoikien kanssa pysäyttäisi se jalona naisena vaununsa puodin kohdalle ja tarjoaisi vermlantilaispojalle paikan rinnallansa.

Mutta nyt jymisi Halfvorsonin ääni lakkaamatta hänen korvissaan, täyttäen hänen aivonsa kokonaan. Hän ei tiennyt, ei uskonut enää mitään muuta. Työtä ja kieltäytymistä, työtä ja kieltäytymistä on elämä ja elämän päämäärä. Hän ei halunnutkaan mitään muuta, eikä rohjennut luulla koskaan muuta toivoneensakaan.

Seuraavana päivänä ei hän uskaltanut suudella viisikymmenkruunusta, ei uskaltanut edes katsoakaan sitä. Hän oli hiljainen ja apea, täsmällinen ja ahkera. Kaikki askareensa hän hoiti niin moitteettomasti, että kenen hyvänsä oli helppo huomata, etteivät hänen asiansa olleet aivan oikein. Poika alkoi vanhaa raatimiestä huolestuttaa ja hän teki mitä voi, häntä lohduttaakseen.

"Onko Pekka Pohjola aikonut tulla laskiaistanssiaisiin tänä iltana?" kysyi ukko. "Vai ei hän aio, no sittenpä minä häntä pyydän. Ja saattepa nähdä, että hän tulee, sillä muussa tapauksessa kielin Halfvorsonille, missä hän säilyttelee rottahäkkejänsä."

Pekka Pohjola huokasi ja lupasi tulla tanssiaisiin.

Laskiaistanssiaisiin, ajatteles, Pekka Pohjola lähtee laskiaistanssiaisiin! Pekka Pohjola saa nähdä kaikki kaupungin kauniit immet, hienoina, valkoisiin puettuina ja kukiteltuina. Luonnollisesti Pekka Pohjola ei saisi tanssittaa ainoatakaan heistä. No, se olikin yhdentekevää. Hän ei ollutkaan tanssituulella.

Tanssiaisissa hän seista värjötteli ovella, eikä askeltakaan pyörähtänyt. Jotkut olivat koettaneet saada hänet karkeloon, mutta hän oli järkähtämättä kieltäytynyt. Hän ei osannut näitä tansseja. Ja kukapa noista hienoista neitosista olisi halunnutkaan tanssia hänen kanssaan! Hän oli heille aivan liian halpa.

Mutta hänen siinä seisoessaan alkoivat hänen silmänsä loistaa ja sädehtiä ja hän tunsi ilon virtaavan jäseniinsä. Tanssisoitto, kukkatuoksu ja kaikki kauniit kasvot, jotka hän näki edessään, sen vaikuttivat. Ja hetkisen kuluttua hän oli niin säteilevän iloinen, että jos ilo olisi tulta, olisi se korkeina liekkeinä hänen ympärillään hulmunnut. Ja jos rakkaus olisi tulta, kuten monet sitä väittävät, olisi siinä käynyt yhtä hullusti. Hän oli aina rakastunut johonkin kauniiseen tyttöön, mutta tähän asti vain yhteen kerrallaan. Mutta kun hän nyt näki kaikki kaupungin kauniit neidot samalla kertaa, ei hänen kuusitoista vuotisessa sydämessään roihunnut enää vain yksi ainoa liekki, vaan se oli kokonaisena kulovalkeana.

Hän katseli väliin saappaitaan, jotka eivät suinkaan olleet mitkään tanssikengät. Mutta miten mainiota olisikaan ollut polkea tahtia noilla leveillä anturoilla ja pyörähdellä paksuilla pohjilla. Oli kuin jokin olisi repinyt ja nyhtänyt häntä ja tahtonut kimmahuttaa hänet lattialle kuin pallon. Hän oli hillinnyt itsensä kumminkin näin kauan, vaikka hänen sisäinen kiihkonsa kasvoi yhä valtavammaksi, kuta enemmän yö kului. Hän hurmaantui ja lämpeni. Hohoi, eipä hän ollutkaan enää köyhä Pekka Pohjola! Hän oli nuori tuuliaispää, joka kuohuttaa meret ja murskaa metsät.

Eipä aikaakaan, niin soitettiin hambopolkkaa. Talonpoikaispoka oli hurmauksissaan. Ja nyt siellä helähtikin polkka, Vermlannin polkka!

Samassa Pekka Pohjola kiepsahti tanssitanhualle. Kaikki herrastemput olivat poispyyhkäistyt. Hän ei ollutkaan enää raatihuoneen tanssiaisissa, vaan Juhannuskarkelolla kotona riihenvajassa. Hän astui esiin polvet koukussa, pää olkapäiden väliin kyyristettynä. Hän kietasi pyytämättä kätensä erään neitosen vyötärölle ja vetäsi hänet mukaansa. Ja sitten alkoi tanssia polkkaa.

Tyttö seurasi häntä vitkastellen, puoli väkisin. Hän ei pysynyt tahdissa, eikä tietänyt, mitä tanssia se oli, mutta yhtäkkiä se sujui aivan itsestään. Tanssin salaisuus selveni hänelle. Polkka kantoi häntä, hänen jalkansa saivat siivet, hän kävi kepeäksi kuin ilma. Hänestä tuntui, kuin olisi lentänyt.

Vermlanninpolkka onkin mitä ihmeellisin tanssi. Se uusiksi luopi maan raskasjalkaiset lapset. He liehuvat äänettömästi tuumanpaksuilla kengänpohjillaan höyläämättömällä vajan lattialla. He kieppuvat keveinä kuin lehdet syysmyrskyssä. Se on pehmeä, vilkas, äänetön ja sulava tanssi. Sen jalot, hallitut liikkeet vapauttavat ruumiit ja sallivat niiden tuntua keveiltä, joustavilta, liehuvilta.

Kun Pekka Pohjolan tanssi kotiseutunsa tanssia, niin koko seurue vaikeni. Aluksi naurettiin, mutta pian selveni kaikille, että tämä vasta olikin tanssia. Tuo leijaileminen tasaisissa nopeissa pyörteissä oli todella tanssia, jos mikään.

Silloin Pekka Pohjola keskellä hurmaustansa huomasi ympärillään vallitsevan ihmeellisen hiljaisuuden. Hän pysähtyi paikalla ja pyyhkäsi otsaansa. Ei ollutkaan mustaa lattiaa, ei lehvillä koristettuja seiniä, ei valoisaa kesäyötä eikä iloista talonpoikaistyttöä siinä todellisuudessa, johon hän nyt katsahti. Hän häpesi ja aikoi hiipiä pois.

Mutta hän oli jo saarrettu ja valloitettu. Nuoret neitoset tunkeusivat puotipojan ympärille ja huusivat: "Tanssittakaa meitä! Tanssittakaa meitä!"

He tahtoivat opetella polkkaa. Kaikki tahtoivat oppia tanssimaan polkkaa. Tanssiaiset häiriytyivät tavallisesta kulustaan ja muuttuivat melkein tanssikouluksi. Kaikki vakuuttivat, etteivät he olleet tietäneetkään, mitä tanssiminen on. Ja Pekka Pohjola oli illan sankari.

Hänen täytyi tanssittaa kaikkia noita hienoja neitoja ja he olivat ylen määrin ystävällisiä hänelle. Pekkahan oli vain poikapahanen, ja sitä paitsi niin hauska hupakko. Ei kukaan voinut olla häntä hemmoittelematta.

Silloin Pekka Pohjola tunsi, että tämä oli onnea. Olla naisten suosikkina, uskaltaa puhutella heitä, olla keskellä valoa ja liikettä kaikkien huomion ja hemmottelun esineenä, tietenkinpä oli se onnea.

Hän oli tanssiaisten päätyttyä hyvin onnellinen. Surusta ei ollut tietoakaan. Hän halusi päästä kotiin, saadaksensa hiljaisuudessa miettiä, mitä oli kokenut tänä iltana. —

Halfvorson oli naimaton, mutta hänen luonaan asui hänen veljentyttärensä. Tämä, vaikka oli köyhä ja Halfvorsonista riippuvainen, kohteli aika ylpeästi setäänsä sekä Pekka Pohjolaa. Hänellä oli monta ystävää kaupungin hienoimpien joukossa, ja häntä kutsuttiin perheisiin, joihin ei Halfvorsonia koskaan päästetty. Hän ja Pekka Pohjola palasivat yhdessä kotiin tanssiaisista.

"Tiedättekö Pohjola", kysyi Edit Halfvorson, "että Halfvorson piakkoin vedetään oikeuteen luvattomasta viinanmyynnistä? Ettekö sanoisi minulle, miten asia on?"

"Ei niiden siitä asiasta kannattaisi käydä rettelöimään", sanoi Pekka
Pohjola.

Edit huokasi. "Tietysti siinä on jotain perää. Ja siitä tulee oikeusjuttu, sakkoja ja häpeää loppumattomiin. Haluaisin tietää tarkoin, miten asianlaita on."

"Parasta sentään on olla mitään tietämättä", virkkoi Pekka Pohjola.

"Nähkääs, Pohjola, minä, minä tahdon yletä", jatkoi Edit, "ja tahdon samalla kohottaa Halfvorsoninkin, mutta hän pudota puksahtaa aina käsistäni, keskellä kaiken tehden jonkun kepposen, niin etten minäkään enää mitään voi. Huomaan hänestä nyt, että hänellä on jotain tekeillä. Ettekö te, Pekka Pohjola tiedä, mitä se on? Olisi hyvä saada tietää."

"En", vastasi Pekka Pohjola pitemmittä puheitta. Oliko inhimillistä puhella tällaista sille, joka palasi ensimäisistä tanssiaisistaan?

Puodin vieressä oli puotipojan pienoinen huonekomero. Siellä istui tämänpäiväinen Pekka Pohjola käyden oikeutta eilisen Pekka Pohjolan kanssa. Kuinka kalpealta ja raukkamaiselta tuo Pekkaparka nyt näytti. Nyt hän sai tietää, mikä hän oikeastaan oli. Rosvo ja saituri. Muistiko hän seitsemännen käskyn? Oikeastaan hänen sietäisi saada kaksikymmentä paria raippoja. Se hänen kyllä sietäisi.

Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, joka oli antanut hänen mennä tanssiaisiin saamaan uuden mielen! Hyi, miten rumaa hänen sisällänsä oli ollut, mutta nyt oli kaikki toisin. Rikkausko muka olisi sen arvoista, että sille kannattaisi uhrata omantuntonsa ja sielunrauhansa! Ikäänkuin se olisi valkoisen hiirenkään veroinen, ellei hän saisi samalla olla iloinen.

Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi riemuiten: "Olen vapaa, vapaa, vapaa!" Ei hitustakaan halua viisikymmenkruunusen omistamiseen ollut hänen sielussaan. Niin herttaista oli olla onnellinen!

Levolle laskeuduttuaan hän päätti aikaisin huomenaamuna näyttää viisikymmenkruunusen Halfvorsonille. Sitten hän kävi levottomaksi siitä, että kenties kauppias ehtisikin aamulla ennen häntä puotiin, etsisi setelin ja löytäisi sen. Silloin hän varmaan luulisi Pekka Pohjolan sen piiloittaneen pitääksensä sen. Se ajatus ei antanut hänelle rauhaa. Hän koetti karkottaa sitä, mutta se ei onnistunut. Hän ei voinut nukkua ja nousi ylös, hiipi puotiin ja kopeloi esille viisikymmenkruunusen. Sitten hän nukkui hyvin seteli tyynyn alla.

Tunnin perästä herätettiin hänet. Räikeä valo häikäsi häntä, käsi haparoi hänen päänalustaan ja kumajava ääni torui ja kiroili.

Ennenkuin poika ehti oikein herätä, oli seteli jo Halfvorsonin kädessä. Hän näytti sitä kahdelle naiselle, jotka seisoivat komeron ovella. "Nyt näette, että olin oikeassa", sanoi Halfvorson. "Näette, että maksoi kyllä vaivan ajaa teidät ylös yösijallanne, saadakseni teidät todistajiksi häntä vastaan. Katsokaa, hän on varas!"

"En ole, en, en", huusi Pekka Pohjola parka. "En aikonut varastaa.
Minä vain piilotin setelin."

Halfvorsonhan ei kuullut mitään. Molemmat naiset seisoivat selin huonepahaseen, aivan kuin olisivat päättäneet olla mitään näkemättä, kuulematta.

Pekka Pohjola istui sängyssä. Hän näytti yhtäkkiä niin surkuteltavan heikolta ja pieneltä. Kyyneleet tulvivat. Hän voivotteli kovasti.

"Setä", sanoi Edit, "hän itkee ja parkuu."

"Antaa hänen parkua", sanoi Halfvorson, "antaa hänen parkua!" Ja hän astui pojan luo ja katsoi häntä.

"Arvaan kyllä, että parut kauheasti", virkkoi hän, "mutta ei se minua liikuta".

"Voi, voi", huusi Pekka Pohjola, "minä en ole mikään rosvo. Kätkin setelin ilman aikojani — kiusatakseni teitä. Tahdoin rangaista teitä rottieni puolesta. En ole mikään varas. Eikö kukaan kuule minua? — En ole mikään varas."

"Setä", sanoi Edit, "oletko jo kylliksi kiusannut häntä, niin että kenties saamme lähteä levolle?"

"Arvaan kylläkin, että se kuuluu kauhealta", sanoi Halfvorson, "mutta sitä ei voi auttaa". Hän oli hilpeä, oikein hyvällä tuulella. "Olen pitänyt kauan sinua silmällä", sanoi hän pojalle. "Aina oli sinulla minun tullessani puotiin jotain piilotettavaa. Mutta nyt olet satimessa. Nyt on minulla todistajat sinua vastaan ja nyt lähden viskaalia hakemaan."

Poika päästi kamalan huudon. "Eikö kukaan voi minua auttaa, eikö kukaan voi minua auttaa?" hän huusi. Mutta silloin Halfvorson jo oli poissa ja matami, joka hoiti taloutta, tuli hänen luokseen.

"Ylös, pukimiin, Pekka Pohjola! Halfvorson on mennyt viskaalia hakemaan ja sillä aikaa ehdit livistää tiehesi. Neiti, menkää te keittiöön keräilemään jotain hänelle eväspussiin. Minä kokoilen hänen kapineitaan."

Kauhea parku lakkasi paikalla. Kotvasen kiirettä pidettyä oli poika valmisna. Hän suuteli molempia naisia kädelle nöyrästi kuin ruoskittu koira. Sitten hän läksi juoksemaan.

He seisoivat ovella ja katselivat hänen jälkeensä. Kun hän oli poissa, päästivät he helpotuksen huokauksen.

"Mitähän Halfvorson nyt sanonee?" virkkoi Edit.

"Hän arvatenkin on tyytyväinen", vastasi taloudenhoitajatar. "Rahat hän on varmaan tahallaan asettanut pojalle, arvelen minä. Hän vain tahtoi päästä hänestä."

"Kuinka niin? Tuo poikahan kumminkin oli paras, mikä meillä on ollut puodissa moneen vuoteen."

"Hän tietystikään ei tahtonut häntä todistajaksi paloviinajutussa."

Edit seisoi ääneti ja hengitti kiivaasti. "Se on inhottavaa. Se on inhottavaa", mutisi hän ja pui nyrkkiä konttoria ja tuota pientä lasiruutua kohti, josta Halfvorson voi katsella puotiin. Edit tunsi halua hänkin paeta ulos maailmaan, pois kaikesta tästä kurjuudesta.

Edit kuuli rapinaa kaukaa puodin perältä. Hän kuunteli, astui likemmä, hapuili ääntä kohti ja löysi vihdoin sillitynnyrin takaa häkin, jossa olivat Pekka Pohjolan valkeat hiiret.

Hän otti sen ylös, asetti sen myymäpöydälle ja aukaisi häkin. Hiiri toisensa perästä livisti tiehensä kadoten laatikoiden ja tynnyrien taa.

"Viihtykäätte ja lisääntykäätte!" lausui Edit, "ja muistakaa kostaa ja tehdä vahinkoa isännällenne!"

II.

Pieni kaupunkimme uinui ystävällisenä punaisen vuoren juurella. Se oli niin täynnä puistikkoja, että kirkontorni töin tuskin pääsi näkyville. Kapeilla penkerillä kohosi puutarha puutarhan vieressä kohti vuoren huippua, ja kun ei niillä enää ollut alaa levitä sinnepäin, niin ne valloittivat kadut ja levisivät sinne tänne siroteltujen talojen väliin, ja vieläpä leveän joen rannalla olevalle kapealle maakaistaleelle, kunnes vesi tuli esteeksi.

Kaupungissa oli aivan tyyntä ja hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, puita ja pensaita vain ja sieltä täältä joku talo. Ainoa ääni, jonka saattoi eroittaa, oli keilapallojen vyöryntä keilaradalla, ja sekin kuului kuin etäiseltä ukkosen jyminältä kesäisenä päivänä ja lisäsi vain hiljaisuutta.

Mutta nyt ratisi torin epätasainen kivitys rautahelaisten kengänkorkojen alla. Karkeat äänet kumahtelivat raatihuoneen ja kirkon seinistä, kimmahtivat takaisin vuoresta ja levisivät esteettömästi pitkin pitkää katua. Neljä matkamiestä häiritsi aamupäivän rauhaa.

Oi suloinen hiljaisuus, oi vuoden pituinen juhlapäivän rauha!
Melkeinpä saattoi havaita, kuinka ne livistivät pakoon vuoripoluille.

Yksi noista pikkukaupungin rauhan rikkojista oli Pekka Pohjola, vermlantilaispoika, joka varkaudesta syytettynä kuusi vuotta sitten karkasi kaupungista. Muut kolme hänen seuralaistansa olivat rantajätkiä täältä parin peninkulman päässä olevasta suuresta kauppakaupungista.

Kuinka oli käynyt pienen Pekka Pohjolan? Hyvin oli hänen käynyt. Hän oli saanut mitä ymmärtäväisimmän ystävän ja seuralaisen.

Kun hän sinä pimeänä, sumuisena helmikuun aamuna pakeni pikkukaupungista, soivat polkan sävelet pauhaten hänen korvissaan. Ja yksi niistä kaikui lakkaamatta. Se oli se piiritanssilaulu, jota he kaikki olivat laulaneet.

Nyt joulu ompi taas,
Nyt joulu ompi taas,
Ja jäljestä joulun on pääsiäinen.
Mut' totta ei tuo,
Mut' totta ei tuo,
Sill' jäljestä joulun paasto viel' on.

Pikku pakolainen kuuli laulun niin selvän selvästi, ja niin tunkeutui pienen nautinnonhaluisen vermlantilaispojan mieleen tuohon vanhaan piiritanssilauluun kätketty viisaus, iskeytyi joka lihas-syyhyn, sekoittui joka veripisaraan, imeytyi aivoihin ja ytimiin. Niin se on, sitä se tarkoittaa. Joulun ja pääsiäisen, syntymä- ja kuolemajuhlien välillä on elämänpaasto. Elämältä ei saa mitään pyytää, se on vain köyhää, kurjaa paastoamista. Siihen ei ole koskaan luottaminen, miltä se sitten näyttäneekin. Seuraavassa tuokiossa se taas on harmaata ja rumaa. Ei se sitä voi auttaa, raukka, ei ole sillä annettavaa.

Pekka Pohjola tunsi itsensä melkein ylpeäksi, koska oli saanut urkituksi elämältä sen syvimmän salaisuuden.

Hän oli näkevinään kalpean keltaisen Paasto-rouvan hiipivän yli maan kerjäläisen haamussa vitsakimppu kädessä. Ja hän kuuli sen kähisevän hänelle: "sinä olet aikonut viettää ilon ja hauskuuden juhlaa keskellä paastoaikaa, jota elämäksi nimitämme. Ja siitä syystä se nyt häpäisee ja masentaa sinua siksi, kunnes teet parannuksen."

Ja hän oli tehnyt parannuksen, ja Paasto-rouva oli häntä suojellut. Hänen ei koskaan tarvinnut paeta suurta kauppakaupunkia kauemmaksi, sillä häntä ei koskaan tiedusteltu. Siellä työväen korttelissa oli Paasto-rouvalla turvallinen tyyssija hänelle. Pekka Pohjola rupesi työmieheksi konetehtaaseen. Hän varttui vankaksi ja voimakkaaksi. Hän oli vakava ja säästäväinen. Hänellä oli hienot pyhävaatteet. Hän lisäili tietojaan, lainasi kirjoja ja kävi luennoilla. Oikeastaan ei entisestä pienestä Pekka Pohjolasta ollut muuta jäljellä kuin kellertävät hiukset ja ruskeat silmät.

Tuona pakoyönä oli jotain murtunut hänessä, ja raskas työ tehtaassa teki murron yhä täydellisemmäksi, niin että vermlantilaisveitikka oli aivan kokonaan livahtanut hänestä pois. Hän ei lörpötellyt enää hassutuksia, sillä puheleminen tehtaassa oli kielletty ja siellä tottui vaikenemaan. Hän ei tehnyt enää pikku keksintöjä, sillä siitä pitäin, kuin hänen piti todenteolla hoitaa vietereitä ja rattaita, eivät ne enää häntä huvittaneet. Hän ei rakastunutkaan enää, sillä sittenkuin hän oli päässyt tuntemaan pikkukaupungin kaunottaret, eivät työväenkorttelin naiset voineet häntä viehättää. Ei hänellä ollut hiiriä eikä oraviakaan enää, ei kerrassan mitään leikkikapineita. Hänellä ei ollut aikaakaan sellaisiin, hän ymmärsi, että semmoiset olivat vain jonkin joutavia, ja kauhulla hän ajatteli aikoja, jolloin vielä otteli katupoikien kanssa.

Pekka Pohjola ei uskonut elämässä olevan muuta kuin harmaata, harmaata, harmaata vain. Pekka Pohjolalla oli aina ikävä, vaikka hän oli siihen niin tottunut, ettei hän itse sitä huomannut. Pekka Pohjola oli ylpeä siitä, että oli muuttunut niin kunnolliseksi. Muutoksen itsessään katsoi hän alkaneen sinä yönä, jolloin ilo petti hänet ja hän oli valinnut Paasto-rouvan ystäväksensä.

Mutta kuinka tämä kelpo Pekka Pohjola kumminkin voi keskellä työpäivää tulla pikkukaupunkiin seuranaan kolme jätkää, jotka näyttivät niin siivottomilta ja renttumaisilta?

Pekka Pohjola poloinenhan oli aina ollut hyvä poika. Noita kolmea jätkää hän oli aina koettanut auttaa, minkä oli voinut, vaikkakin hän halveksi heitä. Hän oli tuonut talven tuimimpana ollessa halkoja heidän kurjaan hökkeliinsä, oli paikannut ja korjaillut heidän vaatteitaan. Kaikki kolme miestä olivat yksituumaiset kuin veljekset pääasiallisesti siitä syystä, että he kaikki olivat Pekkoja nimeltään. Se nimi yhdistikin heitä paljoa lujemmin kuin jos olisivat olleet veljekset. Näin kaimamiehinä he sallivat pojan tehdä heille ystävällisiä palveluksiaan. Ja kun he iltaisin olivat laittaneet "puolikuppisensa" ja asettuneet mukaviin asentoihin jakkaroilleen, huvittivat he vierastaan, joka istui parsien heidän sukkiensa ammottavia reikiä, hirtehisen huumorilla ja seikkailurikkailla valheillaan. Tämä miellytti Pekka Pohjolaa, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Nuo miehet nykyisin tuottivat hänelle melkein samaa huvia kuin rotat ennen muinoin.

Sattuipa sitten, että nämä miehet saivat kuulla kaikenlaisia juoruja pikkukaupungista. Kuuden vuoden perästä toivat he Pekka Pohjolalle sen tiedon että Halfvorson oli tahallaan pannut viisikymmenkruunusen hänelle, tehdäkseen hänet todistajaksi kelpaamattomaksi. Heidän tuumansa oli nyt, että Pekka Pohjolan pitäisi lähteä pikkukaupunkiin ja antaa Halfvorsonille selkään.

Mutta Pekka Pohjola oli maltillinen ja hänellä oli tervettä järkeä.
Hän ei lainkaan halunnut ryhtyä mihinkään sellaiseen.

Pekat levittelivät jutun koko työmieskorttelin tiedoksi. Kaikki ihmiset sanoivat Pekka Pohjolalle: "Mene toki ja läksytä Halfvorsonia. Kun sitten joudut vankeuteen, niin koko juttu tulee oikeuden tutkittavaksi, siitä kirjoitetaan sanomalehtiin ja sittenkös Halfvorsonia häväistään kautta koko maan." Mutta Pekka Pohjola ei tahtonut. Saattaisi se tosin olla hauskaakin, mutta kosto on kallista huvia ja Pekka Pohjola tiesi, että elämä on köyhää. Elämässä ei ole varaa sellaisiin huvituksiin.

Mutta nuo kolme jätkää tulivat kerran aikaisin aamulla hänen luokseen ja sanoivat menevänsä hänen puolestaan löylyttämään Halfvorsonia, "että oikeus voittaisi maan päällä", kuten sanoivat.

Pekka Pohjola uhkasi lyödä heidät kaikki kuoliaiksi, jos he astuisivat askeltakaan pikkukaupunkiin päin.

Silloin yksi heistä, joka oli pieni tallukka ja jonka pilanimi oli
"Pitkä Pekka", piti Pohjolan Pekalle puheen.

"Tämä maa", alkoi hän, on "omena, joka riippuu rihmassa tulen päällä paistumassa. Tulella tarkoitan pahuuden valtakuntaa, Pekka Pohjola, ja omenan täytyy riippua likellä tulta tullaksensa mureaksi ja makeaksi, mutta jos lanka katkeaa, niin omena putoaa liekkiin ja turmeltuu. Siksipä, Pekka Pohjola, onkin tärkeää millainen lanka on. Ymmärrätkös, mitä langalla tarkoitetaan?"

"Arvatenkin on teräslanka siihen parasta", virkkoi Pekka Pohjola.

"Langalla minä tarkoitan oikeutta", sanoi Pitkä Pekka, synkän totisesti. "Ellei oikeutta noudateta maan päällä, niin kaikki romahtaa tulen tuhottavaksi. Siksipä kostaja ei saa jättää rankaisematta, tahi, ellei hän sitä tahdo, täytyy toisten se tehdä."

"Varmasti on tämä viimeinen naukku, jonka tarjoan kenellekään teistä", sanoi Pekka Pohjola vähintäkään välittämättä puheesta.

"Niinpä niin, mutta ei se asiaa muuta", virkkoi Pitkä Pekka. "Oikeus on maan perivä."

"Emme tee sitä sulta kiitosta saadaksemme, vaan ettei tuo rehellinen
Pekka nimi joutuisi huonoon huutoon", lisäsi toinen, joka kävi
Pullukka-Pekan nimellä ja joka oli pitkä ja kiukkuinen.

"Vai niin se nimi on kunnianarvoinen", sanoi Pekka Pohjola halveksien.

"Niinpä niinkin, kiusallista se vain on, että kaikissa kapakoissa aletaan jutella sinun aikoneen varastaa viisikymmenkruunusen, koska et tahdo rangaistusta kauppiaalle."

Se sana koski syvästi Pekka Pohjolaan. Hän syöksähti seisaalleen ja sanoi nyt tahtovansa lähteä antamaan selkäsaunan kauppiaalle.

"Me tietenkin tulemme sinua auttamaan", sanoivat jätkät.

Sitten läksi neljä miestä kulkemaan kaupunkia kohti. Pekka Pohjola oli alkutaipalella äreä ja tyly ja vihaisempi ystävilleen kuin koskaan vihamiehilleen. Mutta kun hän joen sillalta näki kaupungin, niin hän kokonaan muuttui. Tuntui kuin olisi kohdannut täällä pienen, itkevän pakolaisen ja kuin olisi tämä hiipinyt hänen sieluunsa. Ja kuta enemmän hänessä ehti kotiintua tuo muinoinen Pekka Pohjola, sitä paremmin selveni hänelle, minkä verisen vääryyden kauppias oli hänelle tehnyt. Ei siinä kyllin, että hän oli viekotellut häntä ja tahtonut häntä turmella, vaan pahinta oli se, että hän oli karkoittanut hänet pois tästä kaupungista, jossa Pekka Pohjola olisi saanut olla koko elämänsä ajan Pekka Pohjolana. Oi, miten hauskoja ne ajat olivat olleet, miten iloinen ja lystikäs hän oli ollut, miten avoin hänen sydämensä ja miten ihana maailma! Herra Jumala, jospa hän vain olisi saanut jatkaa elämäänsä siellä! Hän katsoo itseään menneeksi mieheksi — sellaisena, mikä hän nyt oli: vaiteliaana ja ikävänä, totisena ja uuraana.

Silloin hänen vihansa Halfvorsonia vastaan kuohahti ja sen sijaan, että hän ennen oli pysytellyt toveriensa jäljessä, hän nyt pyyhkäisi heidän edelleen.

Mutta jätkät, jotka eivät olleet lähteneet tänne ainoastaan Halfvorsonille kostamaan, vaan saadaksensa päästää vihansa valloilleen, tiesivät tuskin, mihin ryhtyä. Täällä ei ollut vihastuneelle miehelle mitään tekemistä. Ei näkynyt ainoatakaan koiraa, jota takaa ajaisi, ei ainoatakaan kadunlakasijaa, jonka kanssa kinastelun alkaisi, ei yhtäkään hienoa herraa, jolle herjaussanan singahuttaisi.

Vuosi ei ollut vielä pitkälle kulunut, siksi vain, että kevät juuri oli muuttumaisillaan kesäksi. Oli kirsikankukkien ja tuomenkukkien valkoinen aika, aika, jolloin syreenitertut koristavat korkeita pyöreiksileikatuita pensaita ja jolloin omenakukat tuoksuvat. Tämä kaikki vaikutti omituisesti miehiin, jotka kaduilta ja laivarannasta olivat tulleet suoraan tähän kukkasten valtakuntaan. Kolme kouraparia, jotka olivat olleet päättäväisesti nyrkkiin puserrettuina, vaipui, ja kolme anturaparia kalahteli hiukan leppeämmin katukivitykseen.

Torilta näkivät he tien, joka kohosi kiemurrellen vuorenharjalle. Kahden puolen tietä kasvoi nuoria kirsikkapuita, joiden valkeat latvat kaaria ja holveja muodostivat. Holvit olivat keinuvan keveitä, oksat hennon hentoja, kaikki tyyni nuorta ja hienoa.

Tämä kirsikkatie veti ehdottomasti miesten huomion puoleensa. Mikä epäkäytännöllinen luola tämä olikaan, jossa istutetaan kirsikkapuut niin että kuka hyvänsä voi poimia marjat pois! Nämä kolme Pekkaa olivat ennen pitäneet tätä kaupunkia oikeana jumalattomuuden pesänä, julmuuden ja hirmuvallan tyyssijana. Nyt he alkoivat sitä nauraa ja hieman halveksiakin.

Mutta neljäs joukosta ei nauranut. Hänen kostonhalunsa kuohui yhä raivokkaammin, sillä hän tunsi, että tämä oli se kaupunki, jossa hänen olisi pitänyt asua ja vaikuttaa. Tämä oli hänen kadotettu paratiisinsa, tämä. Muista välittämättä hän rivakasti astui katua ylös.

He seurasivat perässä, ja kun he huomasivat, että kaupungissa oli vain yksi ainoa katu, jonka varrella he näkivät vain kukkia ja uudestaankin kukkia, kasvoi heidän halveksumisensa ja hyväntahtoisuutensa. Tämä kenties oli ensimäinen kerta heidän elämässään, jolloin heidän huomionsa oli kukkasiin kiintynyt, mutta täällä eivät he muuta voineet, sillä syreenitertut pyyhkäsivät hatut heidän päästään ja kirsikankukkien lehtiä sateli heidän päälleen.

"Mitä kansaa luulette tässä kaupungissa asuvan?" kysyi Pitkä Pekka miettiväisesti.

"Mehiläisiä", sukaisi siihen "Puukenkä Pekka", joka oli saanut nimensä siitä, että hän kerran oli asunut samassa talossa kuin puukenkien tekijä.

Vähitellen he sitten tapasivat joitakuita ihmisiäkin. Kirkkaiden akkunaruutujen ja valkeiden uudinten takaa älysivät siellä täällä kauniit, nuoret kasvot ja lapsia näkivät pengermillä leikkimässä. Mutta ei pieninkään melu häirinnyt hiljaisuutta. Heistä tuntui, ettei edes tuomiotorvikaan saisi kaupunkia hereille. Mitä peliä he nyt voisivat pitää moisessa kaupungissa? He pistäysivät erääseen myymälään oluen ostolle. Siellä he kauhealla äänellä kyselivät kauppiaalta kaikenlaista. He tiedustivat, pitikö palokunta ruiskunsa kunnossa, ja mahtoiko kirkonkellossa olla kieltä, jos sattuisi hätäkellojen soittoa tarvis?

Juotuansa oluen kadulla lennättivät he pullot nurkkaan. Yks kaks olivat ne yhtenä murskana. Rätisi ja räiskyi ja sirpaleet sinkoilivat heidän silmilleen. Silläkös väliä, pieni hälinä ei ollut pahitteeksi!

Samassa he kuulivat takaansa askeleita, todellisia askeleita ja ääniä, kovia, selviä ääniä ja naurua, oikeata nauruntyrskettä ja lisäksi kuin raudan kalsketta. He hätkähtivät ja vetäysivät piiloon erään portin taa. Oliko nyt jo koko komppania liikkeellä?

Niinpä olikin, mutta ne olivat nuoria neitoja vaan. Kaupungin palvelijattaret menivät joukolla laitumelle lypsämään.

Tämä teki kerrassaan repäisevän vaikutuksen näihin maailman Matteihin ja suuren kaupungin miehiin. Kaupungin neitoset astelevat maitokiuluineen! Eikö se jo ollut vallan liikuttavaa!

He ryntäsivät äkkiarvaamatta porttikäytävästä ja "ätäts!" peloittelevat tyttöjä.

Koko parvi hajoaa siinä silmänräpäyksessä. Tytöt juoksevat, huutavat.
Hameet hulmuavat, huivit laukeavat ja maitopunkat putoilevat kadulle.

Samassa kuului pauketta pitkin katua, kun ovet ja portit paiskattiin kiinni ja lukittiin säpeillä, linkuilla ja telkimillä.

Etäämpänä kadun päässä olevan lehmuksen juurella istui vanha mummo pöytänsä ääressä karamellejä ja lehikäisiä kaupitellen. Siinä hän istui liikkumattomana, päätänsäkään hievahuttamatta, vaikk'ei nukkunutkaan.

"Hän on puusta", sanoi Puukenkä Pekka.

"Ei, vaan savesta", väitti Pullukka Pekka.

He astuivat kaikki kolme rinnatusten. Juuri hänen edessään alkoivat veikistellä ja kulkivat suoraan häntä kohti. Se temppu tepsi. Muija alkoi torua.

"Ei hän ole puusta, eikä savesta", sanoivat he, "pelkkää kiukkua, pelkkää kiukkua vain."

Koko aikana ei Pekka Pohjola välittänyt heistä mitään, mutta nyt viimeinkin he olivat Halfvorsonin luona, ja siellä hän odotteli heitä.

"Melkeinpä saattaa sanoa, että tuo kauppaliike tuossa on minun omaisuuttani", virkkoi hän ylpeästi, osottaen puotia. "Nyt tahdon mennä yksin sisälle tekemään tilin asiasta Halfvorsonin kanssa. Ellei se minulle onnistu, niin koettakaa te!"

Miehet suostuivat ehdotukseen. "Mene vaan, Pekka Pohjola! Me täällä ulkona odottelemme."

Pekka Pohjola meni sisälle. Siellä ei ollut muita kuin nuori puotipalvelija. Häneltä hän sai tietää Halfvorsonin olevan matkoilla ja koko joukon muitakin isäntää koskevia tietoja. Halfvorsonia ei oltu koskaan syytetty viinanmyynnistä. Kaikki tiesivät hänen menettelynsä Pekka Pohjolaa kohtaan, mutta ei kukaan enää puhunut siitä. Halfvorson oli muuttunut edukseen, eikä hän enää ollut niin vaarallinen. Hän ei kohdellut enää sydämettömästi velallisiaan ja oli lakannut virittämästä pauloja puotipojilleen. Viime vuosina hän oli alkanut harrastaa puutarhanhoitoa. Hän oli perustanut puutarhan kaupunkitalonsa ympärille ja kyökkikasvipuutarhan tullin luokse. Nyt hän työskenteli niin innokkaasti puutarhassaan, että tuskin enää ajatteli rahojen kokoomista.

Pekka Pohjola tunsi piston sydämessään. Niinpä oli ukkokin muuttunut hyväksi. Hän oli saanut jäädä paratiisiin. Tietysti täytyi muuttua hyväksi, kun sai asua täällä.

Edit Halfvorson oli yhä setänsä luona, mutta hän oli nykyisin sairaana. Hänen rintansa oli vieläkin heikko talvellisen keuhkotulehduksen perästä.

Pekka Pohjolan tätä ja paljoa muuta kuunnellessa seisoivat nuo kolme miestä ulkona odotellen.

Halfvorsonin varjottomaan puutarhaan oli laitettu koivumaja, että
Edit saisi siellä oleskella kauniina, lämpiminä kevätpäivinä.
Voimien varttuminen kävi hitaasti, mutta nyt ei enää ollut mitään
hengenvaaraa.

On ihmisiä, joista voisi luulla, etteivät he viitsisi elää. Ensi taudin sattuessa he kohta ovat valmiit kuolemaan. Halfvorsonin veljentytär oli jo kauan sitten väsynyt kaikkeen, konttoriin, pieneen, pimeään puotiin ja rahankeinotteluun. Hänen ollessaan seitsentoistavuotias kiihoitti häntä hyvän ystävä- ja seurapiirin hankkiminen. Sittemmin hän pani päämääräkseen koettaa pysyttää Halfvorsonia hyveen tiellä; mutta nyt oli sekin saavutettu, eikä hän nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pikkukaupungin yksitoikkoisuudesta. Hän saattoikin jo kyllä toivoa kuolemaa.

Hän oli noita jänteviä teräsjousiluonteita, jotka ovat pelkkää hermostoa ja eloa silloin, kun jokin asia painaa ja vaivaa heitä. Miten väsymätön hän oli ollutkin käyttämään naisellista viekkauttaan, hyvyyttään ja uhkaansa, ennenkuin oli saanut setänsä niin pitkälle, että hän käsitti, ettei sellaisia Pekka Pohjola-juttuja tulisi enää kysymykseenkään. Mutta nyt hän oli masentunut ja uupunut eikä ollut mitään, mikä olisi pitänyt hänen mieltänsä vireillä. Eikö hän nytkään vielä saisi kuolla! Siinä hän nyt loikoi ja mietti, mihin parattuansa ryhtyisi.

Mutta yhtäkkiä hän säpsähti kuullessaan jonkun kovalla äänellä sanovan, että hän yksin tahtoi tehdä tilin Halfvorsonin kanssa, johon toinen vastasi: "Mene sinä vaan, Pekka Pohjola!"

Pekka Pohjola, se nimihän oli onnettomin, julmin nimi maailmassa. Sen kanssa heräsivät kaikki vanhat kauhistuttavat muistot. Edit nousi vavisten, ja juuri samassa vetäysivät ne kolme renttua piilostaan ja asettausivat häntä tirkistelemään. Oli vain matala rinta-aita ja ohut pensasrivi hänen ja kadun välissä.

Edit oli yksin. Palvelijattaret olivat menneet lypsylle ja Halfvorson työskenteli puutarhassaan tullin luona, vaikka hän oli käskenyt puotipojan sanoa hänen olevan matkoilla, sillä hän häpesi puutarhainnostustaan. Edit pelästyi kauheasti näitä miehiä, samoinkuin sitäkin, joka oli mennyt puotiin. Hän oli varma siitä, että he tahtoivat tehdä hänelle jotain pahaa, ja siksi hän alkoi juosta vuorelle liukkaita, jyrkkiä käytäviä ja pieniä, lahoja puurappuja myöten, jotka johtavat penkereeltä toiselle.

Näistä muukalaisista oli sanomattoman hullunkurista, että tyttö pakeni heitä. He eivät voineet olla peloittelematta, että he muka ottaisivat hänet kiinni. Eräs heistä kapusi aidalle ja kaikki kolme hoilasivat kauhealla äänellä.

Edit juoksi niinkuin unessa juostaan huohottaen, kaatuillen, kuoleman hädässä, tuntien kauhulla, ettei päässyt paikalta pälkähtämään. Jos jonkinlaisia tunteita tulvi hänen mieleensä, pelästyttäen häntä niin, että hän luuli kuolevansa. Kun hän oli päässyt korkeimmalle pengermälle ja uskalsi katsahtaa taakseen, huomasi hän miesten seisovan kadulla katsomattakaan enää häneen päin. Silloin hän aivan voimatonna heittäysi maahan. Ponnistus oli ollut suurempi kuin mitä hän silloin jaksoi kestää. Hän tunsi, että jotain katkesi hänessä. Kohta pulppusikin veri hänen huuliltaan.

Piiat löysivät hänet lypsyltä palatessaan, miltei puolikuolleena. Hänet saatiin kumminkin virkoamaan, vaikka tuskin uskallettiin toivoa hänen saavan kauan elää. Sinä päivänä ei hän voinut puhua edes sen vertaa, että olisi saattanut kertoa, miten hän oli pelästynyt. Jos hän olisi voinut sen selittää, niin olisi ollut tietymätöntä olisivatko nuo muukalaiset miehet päässeet elävinä kaupungista. Joka tapauksessa kävi heille kyllin huonosti. Pekka Pohjolan palattua heidän luokseen ja kerrottua, ettei kauppias ollut kotona, menivät he kaikki kolme hyvässä sovussa ulos tullista ja etsivät päiväpaisteisen mäen kulutellaksensa aikaansa siellä kunnes kauppias ehtisi palata.

Mutta, iltapäivällä, kun kaikki kaupungin miehet, jotka olivat olleet työssä pelloilla, palasivat koteihinsa, kertoivat naiset heille jätkien menettelystä, heidän uhkaavista kysymyksistään puodissa, josta olivat olutta ostaneet, ja koko heidän ärsyttävästä esiintymisestään. Naiset liioittelivat ja suurensivat asian, sillä he olivat istuneet kotonaan koko iltapäivän peloissaan. Miehet luulivat talonsa ja kotinsa uhatuiksi. He päättivät ottaa kiinni rauhanhäiritsijät, ja saatuaan uskaliaan miehen johtajakseen, ottivat he kunnon seipäät mukaansa ja läksivät.

Nytkös syntyi eloa kaupunkiin! Naiset tulivat rappusille ja peloittelivat toisiaan. Tämä oli samalla sekä kauheaa että jännittävää.

Eipä kaukaa kestänytkään, ennenkuin pyydystäjät palasivat saaliineen. Heillä oli hallussaan kaikki neljä. He olivat piirittäneet ne heidän maatessaan ja ottaneet heidät kiinni. Tähän urhotyöhön ei oltu tarvittu mitään sankarimaisuutta.

Nyt he kuljettivat heitä kaupunkiin, ajaen heitä ikäänkuin elukoita. Kostonhalun vimma oli vallannut voittajat. He löivät saadaksensa lyödä. Kun joku vangituista pui heille nyrkkiä, sai hän iskun päähänsä, niin että meni nurin niskoin, ja sitten sateli lyöntejä siksi, kunnes hän nousi ja alkoi astua eteenpäin. Nuo neljä miestä olivat kuolemankielissä.

On kaunista lukea vanhoista runoista kuinka vangitun sankarin joskus täytyy kulkea kahleissa voittajansa, vihollisen, riemusaatossa ja miten hän on ylväs ja ihana vielä vastoinkäymisessäänkin. Katseet etsivät häntä, yhtä hyvin kuin onnellista voittajaakin. Kauneuden seppeleet ja kyyneleet kuuluvat hänelle, vielä onnettomuudessaankin kadehdittavalle.

Mutta kukapa haluaisi haaveilla Pekka Pohjolan parasta? Hänen takkinsa oli rikki revitty ja hänen kellervät hiuksensa verellä tahratut. Hän oli saanut useimmat iskut, sillä hän oli tehnyt enimmän vastarintaa. Hän oli kauhean näköinen tuossa kulkiessaan. Hän ulisi tietämättään. Poikia riippui hänessä kiinni ja hän laahasi heitä jäljessään pitkät matkat. Kerran hän seisottui ja paiskasi poikanulikat katuun, mutta juuri kun oli pakoon pääsemäisillään, sai hän seipäästä läimähdyksen päähänsä ja vaipui maahan. Mutta samassa hän kapsahti pystyyn puolipyöryksissä ja hoiperteli eteenpäin, raipan iskujen viuhuessa ympärillään ja poikien iilimatojen lailla kiikkuessa hänen käsivarsissaan ja säärissään.

Sitten he tapasivat vanhan raatimiehen, joka tuli kestikievarin puutarhasta vistinpeluusta. "Vai niin", sanoi hän esijoukolle. "Niinpä niin, te viette heidät vankilaan."

Hän asettautui joukkueen johtajaksi, huusi ja komensi. Kotvasen kuluttua näytti kaikki siivolta. Vangit sekä vanginvartiat astelivat nyt rauhassa ja järjestyksessä. Mutta kaupunkilaisten posket leimusivat, muutamat paukuttivat kangellaan katua, toiset asettivat ne kiväärin tavoin olalleen. Ja vihdoin jätettiin vangit poliisin ja viskaalin huostaan ja heidät suljettiin torin likellä olevaan vankilaan.

Kaupungin pelastajat seisoivat kauan torilla jutellen rohkeudestaan ja mainerikkaasta urhotyöstään. Ja kestikievarin pienissä huoneissa, savun kiertyessä tiheäksi pilveksi ja mahtavien miesten sekoitellessa puoliyötotejansa, kerrotaan taas sankarityöstä suurennellen. Silloin kasvavat kertojat keinutuoleissaan, paisuvat sohviensa nurkissa, silloin jokainen heistäkin on sankari. Mitä tarmoa ja pontta piileekään tässä suurten muistojen pienessä kaupungissa! Oi, sinä peloittava perintö, sinä vanha viikinkiveri!

Mutta asia ei miellyttänyt vanhaa raatimiestä. Hän ei voinut suopeasti katsella sitä, että viikinkiveri taas oli kuohahtanut. Tätä ajatellessaan hän ei saanut unta, vaan läksi kävelemään ja astuskeli hiljaa rantatorille päin.

Pikkukaupunki uinui kevätyön lempeässä hämyssä. Tornikellon ainoa viisari osoitti yhtätoista. Pallot olivat lakanneet vyörymästä keilaradalla. Uutimet olivat lasketut. Näytti kuin talot olisivat nukkuneet silmät ummessa. Kohtisuorasti kohoavat vuoret olivat mustina kuin surussa. Mutta kaiken tämän unen keskellä valvoi joku, — kukkastuoksu ei nukkunut. Se lehahti lehmusaitojen ylitse, puikahti ulos puutarhoista, ajelehti ylös ja alas aaltoillen pitkin katua, kohoten jokaista raollaan olevaa akkunaa ja jokaista raitista ilmaa imevää ullakkoluukkua kohti.

Jok'ainoa, jota vastaan kukkastuoksu lemahti, näki kohta edessään tuon pienen kaupungin, vaikkakin hämärä oli sen huntuun kietonut. Hän näki kukkaskaupunkinsa, jossa talo ei liity taloon, vaan puutarha puutarhaan. Hän näki kirsikkapuut, jotka kaarruttelivat valkoisia holvejansa jyrkän metsäpolun yli, syreenitertut, nuppuset, joita upeat ruusut uhkuivat, ylpeät pionit ja karisseet kukkalehtikinokset maassa tuomien kohdalla.

Vanha raatimies asteli syvissä mietteissä. Hän oli niin viisas ja vanha. Seitsenkymmenvuotias hän nyt jo oli, ja viisikymmentä vuotta hän oli johtanut kaupungin kohtaloita. Tänä yönä hän nyt kysyi itseltään, oliko hän tehnyt oikein, kun oli aina hillinnyt ja tyynnyttänyt. "Kaupunki oli minun käsissäni", hän ajatteli, "mutta minä en ole kohottanut sitä suureksi". Hän muisteli sen muinaista suuruuden aikaa ja kävi yhä epävarmemmaksi menettelytapansa oikeudesta.

Hän seisoi torin laidassa, josta näköala avautui joelle. Siellä soudettiin veneellä. Muutamia kaupunkilaisia palasi huvimatkalta. Vaaleapukuiset tytöt liikuttelivat airoja. He käänsivät veneen silta-arkkujen väliin, mutta koski oli siinä voimakas ja työnsi heidät takaisin. Syttyi kiivas ottelu. Heidän hennot ruumiinsa taipuivat taaksepäin, melkein veneen laitojen tasalle. Pehmeät käsivarrenlihakset jännittyivät. Airot kaarina notkuivat. Melu, nauru ja huuto täytti ilman. Virta voitti kerta toisensa perästä heittäen hellävaroen veneen takaisin. Kun tyttöjen sitten vihdoin täytyi astua maihin satamatorille ja jättää vene miesten kotiin kuljetettavaksi, silloinkos he punoittivat ja olivat harmistuneita, ja silloinkos he nauroivat! Se heidän naurunsa helähteli sitten pitkin katua, ja heidän vaaleat leveäreunaiset hattunsa, heidän kevyet, liehuvat kesäpukunsa elähdyttivät hiljaista yötä.

Vanha raatimies näki silloin ajatuksissansa — sillä hämärässä ei hän voinut heitä tarkasti eroittaa — heidän suloiset, nuoret kasvonsa, heidän kauniit, kirkkaat silmänsä ja punahuulensa. Hän oikaisihe ylpeästi. Olipas tälläkin pienellä kaupungilla oma omituinen loistonsa. Muut yhteiskunnat saattavat ylvästellä muusta, mutta hän ei tietänyt paikkaa, joka olisi kukkien ja naisten silmiä hyväilevästä ihanuudesta rikkaampi.

Silloin vanhus virkistyneellä rohkeudella ajatteli työtänsä. Ei hänen tarvinnut pelätä tämän kaupungin tulevaisuutta. Ei tällaisen kaupungin tarvitse ankaroilla laeilla itseänsä suojata.

Ja nyt hän armahti noita vankiraukkoja. Hän meni herättämään viskaalia ja neuvotteli hänen kanssaan. Viskaali oli aivan samaa mieltä. He menivät yhdessä vankilaan ja aukaisivat sen ovet Pekka Pohjolalle ja hänen tovereilleen.

Nuo vallanpitäjät tekivätkin oikein, sillä tuo pikku kaupunki on kuin melolainen Afrodite. Se on houkuttelevan ihana, mutta siltä puuttuvat kiinnipitävät käsivarret.

III.

Tuntuupa siltä, kuin minun olisi pakko jättää todellisuus ja paeta satujen ja mahdottomuuksien maailmaan, voidakseni kertoa, mitä nyt tapahtui. Jos nuori Pekka Pohjola olisi ollut Pekka Sikopaimen, jolla oli kultakruunu hattunsa alla, niin tuntuisi kaikki luonnolliselta ja ymmärrettävältä. Mutta nyt tuskin kukaan minua uskonee, jos sanon, että myöskin Pekka Pohjola kantoi kellervillä hiuksillaan kuningasseppelettä. On uskomatonta, miten monta merkillistä asiaa tuossa pienessä kaupungissa tapahtuu. Kukapa voisi aavistaakaan, kuinka moni lumottu prinsessa siellä odottelee seikkailujen paimenpoikaa.

Aluksi näytti siltä, ettei sen kummallisempia seikkailuja sattuisikaan, sillä sittenkuin vanha raatimies oli vapauttanut Pekan ja hänen häpeällä täytyi paeta pikkukaupungista, tulivat samat ajatukset kuin viimeinkin paetessaan hänen mieleensä. Nytkin helähtivät yhtäkkiä polkansävelet hänen korvissaan ja ylinnä niistä kaikui vanha piiritanssilaulu:

Nyt joulu ompi taas,
Nyt joulu ompi taas,
ja jälestä joulun on pääsiäinen.
Mut' totta ei tuo,
Mut' totta ei tuo,
Sill' jälestä joulun paasto viel' on.

Ja hän näki selvästi taas kellan kalpean Paasto-rouvan hiipivän yli maan vitsakimppu käsivarrellaan ja kuuli hänen huutavan: "tuhlari, tuhlari! Sinä olet aikonut viettää koston ja tilinteon juhlaa paastoaikana jota elämäksi nimitetään. Luuletko olevan varaa sellaisiin huvituksiin, houkkio?"

Silloin hän oli taas vannonut häntä tottelevansa, ja hänestä oli tullut hiljainen ja säästäväinen työmies, joka seisoi rauhallisena ja tyytyväisenä työnsä ääressä. Oli vaikea uskoa, että tämä oli sama mies, joka oli purkanut vihaansa kaduilla ja oli paiskannut pienokaiset maahan niinkuin ahdistettu hirvi hätistää luotaan koirat.

Muutamien viikkojen kuluttua tuli Halfvorson hänen luokseen tehtaaseen. Hän tuli tapaamaan häntä veljentyttärensä tahdosta, joka halusi jos mahdollista vielä samana päivänä puhella hänen kanssaan.

Pekka Pohjolaa alkoi värisyttää ja vapisuttaa nähdessään Halfvorsonin. Hänestä oli, kuin olisi nähnyt liukkaan käärmeen. Hän ei ollut oikein selvillä, mitä tekisi löisikö häntä vai läksisikö pakoon; mutta silloin hän huomasi, että Halfvorson näytti hyvin murheelliselta.

Kauppias oli sen näköinen, kuin olisi kovasta tuulesta tullut. Kasvolihakset olivat jännitetyt, suu oli kokoonpuristettu, silmät olivat punaiset ja vesikiehteessä. Hän näytti niin kärsivältä. Ainoa, mikä oli entisellään, oli hänen äänensä. Se oli yhtä epäinhimillisen ilmeetön.

"Teidän ei tarvitse pelätä sitä vanhaa juttua, eikäpä uuttakaan", sanoi Halfvorson. "On kyllä tullut tunnetuksi, että olitte noiden miesten joukossa, jotka mellakoivat kaupungissamme tuonnoin. Otaksuimme teidän olevan täällä ja saimme pian tietää olinpaikkanne. Edit kuolee kohta", jatkoi hän ja hänen koko kasvonsa vavahtelivat, niin että olivat vähällä mennä pirstaleiksi. "Hän haluaa puhella kanssanne ennenkuin kuolee, me emme tahdo teille mitään pahaa."

"Tulen kyllä", sanoi Pekka Pohjola.

Kohta he kumpikin olivat laivalla menossa. Pekka Pohjola istui siinä siistittynä, hienoissa pyhävaatteissaan. Hänen hattunsa alla leikkivät hymyillen kaikki hänen poikaunelmansa, solmien kuningasseppelettä hänen vaaleille hiuksilleen. Editin kutsu vallan huumasi hänet. Sitähän hän aina oli uskonut, että hienot naiset rakastivat häntä! Tässä oli nyt yksi heistä, joka tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa. Tämä oli ihmettäkin ihmeellisempää! — Hän istui nyt muistellen Editiä sellaisena, kuin hän ennen oli ollut. Niin ylpeä, niin elämänhaluinen! Nytkö hän siis kuolisi! Editin kohtalo teki hänet murheelliseksi. Kaikki nämä vuodet oli tyttö kumminkin häntä muistellut! Hänen mielensä kävi lämpimäksi ja suloisen surulliseksi.

Jo pilkisti jälleen esille vanha Pekka Pohjola hupakko hänessä. Ja kun hän läheni pikkukaupunkia, niin Paasto-rouva inhoten, halveksuen erkanikin hänen luotaan.

Halfvorson ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Kova myrsky, jota hän yksin tunsi, ajoi häntä kulkemaan edestakaisin laivan kannella. Pekka Pohjolan ohi kulkiessaan hän aina mumisi jonkun sanan, niin että tämä älysi, mitä tietä hänen surulliset ajatuksensa kulkivat.

"He löysivät hänet maasta puolikuolleena — verilätäköt hänen ympärillään", sanoi hän kerran. Ja toisella kertaa taas: "Eikös hän ollut hyvä? Eikö hän ollut kaunis? Kuinka saattoi hänelle käydä niin huonosti?" Kerran taas: "Hän on minutkin tehnyt hyväksi. En hennonnut nähdä hänen istuvan päiväkausia surullisena ja tuhrivan kassakirjaa kyynelillään." — Sitten hän sanoi: "Aika veitikka sitä paitse. Laittautui hyviin väleihin kanssani. Teki kotini minulle hauskaksi. Hankki minulle hienoston seuraa. Ymmärsin kyllä hänen aikeensa, vaan en voinut häntä vastustaa." Hän kulki laivan keulaan saakka ja palattuaan voihki: "En jaksa kestää sitä, että hän nyt kuolee".

Kaiken tämän hän sanoi tuolla avuttomalla äänellään, jota hän ei voinut vähääkään muuttaa eikä taivuttaa. Pekka Pohjola tunsi ylpeydellä, että miehellä hänenlaisellaan, jolla oli kuningasseppele otsalla, ei ollut oikeutta olla vihoissaan Halfvorsonille. Halfvorson oli tuon vammansa takia erotettu ihmisistä eikä voinut voittaa heidän rakkauttaan, ja siksi oli ymmärrettävää, että hänen täytyi kohdella heitä vihollisinaan. Häntä ei saanut arvostella samalla mitalla kuin muita ihmisiä.

Mutta pian Pekka Pohjola jälleen vaipui unelmiinsa. Edit siis oli muistellut häntä noina pitkinä vuosina eikä nyt voinut kuolla, ennenkuin oli saanut häntä tavata. Kuinka merkillistä sentään, nuori tyttö on kaikkien näiden vuosien aikana muistellut, rakastanut ja kaivannut häntä!

Kohta maalle tultuaan ja kauppiaan talolle päästyään, vietiin hänet
Editin luo, joka odotteli häntä lehtimajassa.

Onnellisen Pekka Pohjolan ei tarvinnut herätä kuvitteluistaan nähdessään hänet. Hän oli ihana kuin unelma, tuo tyttönen, joka kuihtui kilvan ympärillään olevien juuretonten koivujen kanssa. Hänen suuret silmänsä olivat tummenneet ja kirkastuneet. Hänen kätensä olivat niin ohuet ja läpikuultavat, että tuskin uskalsi koskettaa tätä hengeksi muuttunutta ainetta.

Ja tuo neitonen tuossa rakasti häntä. Luonnollisesti syttyi hänessä heti vastarakkaus, hän lempi häntä ylevästi, jalosti ja palavasti! Oli autuasta tuntea jälleen näin monen vuoden perästä sydämensä lämpenevän nähdessään jonkun ihmisen.

Pekka Pohjola oli jäänyt seisomaan lehtimajan ovelle, silmiensä, aivojensa ja sydämensä mitä kiihkeimmin työskennellessä. Edit kun näki hänen seisovan ja tuijottavan häneen, alkoi hymyillä tuskallisinta hymyilyä maailmassa, tuota sairaan hymyä, joka sanoo: "Katsokaa, tällaiseksi olen mennyt, mutta älkää huoliko minusta! En voi olla kaunis enkä miellyttävä enää. Minä kohta kuolen."

Tämä palautti Pekka Pohjolan todellisuuteen, hän huomasi, ettei hän ollut tekemisissä minkään unikuvan kanssa, vaan hengen, joka oli jo muuttomatkallaan ja olikin siksi kuluttanut vankilansa seinät niin kuultaviksi ja helposti murtuviksi. Samassa voi selvästi huomata Pekka Pohjolan kasvoista ja tavasta, kun hän tarttui Editin käteen, että hän sillä kertaa kärsi hänen kärsimyksiään ja että kaikki muu oli unohtunut suruun siitä, että tytön täytyi kuolla. Tästä sairas rupesi tuntemaan samaa sääliä itseään kohtaan ja kyyneleet kierivät hänen silmiinsä.

Oi, miten Pekka Pohjola kohta ensi hetkestä oli säälinyt häntä. Hän käsitti heti, ettei Edit tietysti tahtonut näyttää mielenliikutustaan, vaikka luonnollisesti häneen syvästi vaikutti, kun sai nähdä sen, jota niin kauan oli kaivannut. Hänen heikkoutensa muka vain oli syynä siihen, ettei hän nyt voinut salata sitä, vaikka tietysti toivoi ettei Pekka Pohjola olisi sitä huomannut. Siksi Pekka alottikin aivan viattoman puheluaineen.

"Tiedättekö, mihin minun valkeat hiireni joutuivat?" virkkoi hän.

Edit katsahti häneen ihmetellen. Tuntuipa, kuin hän tahtoisi johtaa hänet suoraan asiaan. "Minä päästin ne irti puotiin", sanoi Edit. "Hyvin ne ovat huolehtineet itsestään."

"Vai niin! Onko niitä vieläkin?"

"Halfvorson sanoo, ettei hän koskaan pääse Pekka Pohjolan rotista. Ne ovat kostaneet teidän puolestanne, ymmärrätte kai", sanoi Edit tarkoittavaisesti.

"Ne olivatkin erinomaista rotua", liitti siihen Pekka Pohjola ylpeästi.

Keskustelu pysähtyi tuokioksi. Edit sulki silmänsä kuin levätäkseen ja hänen vieraansa vaikeni kunnioittavaisesti. Tämän viimeistä vastausta ei Edit ymmärtänyt. Pekka Pohjola ei ottanut jatkaaksensa kostosta. Kun Pekka oli alkanut puhella rotista, Edit luuli hänen ymmärtävän, mitä hänen mielessään oli hänelle sanottavaa.

Edit oli kyllä käsittänyt, että kostomielessä poika parka oli tullut heille pari viikkoa sitten. Monasti oli Edit muistellut häntä ja miettinyt, miten poloisen lienee käynyt. Useina öinä oli pelästyneen pojan parkuna kaikunut hänen korvissaan. Tavallaan hän olikin Pekka Pohjolan tähden, ja ettei hänen enää tarvitsisi elää toista samanlaista yötä, alkanut parantaa setäänsä. Tehden kodin hänelle kodiksi oli hän antanut tuon yksinäisen olennon tuntea, minkä arvoista oli omata osaaottavainen ystävä läheisyydessään. Taaskin olivat Pekka Pohjolan ja hänen kohtalonsa yhdistyneet. Tämän kostoretki oli pelästyttänyt hänet vähällä kuoliaaksi. Niin pian kuin hän oli vähänkin toipunut sairaudestaan, oli hän pyytänyt Halfvorsonia ottamaan selkoa Pekka Pohjolasta.

Siinä nyt Pekka Pohjola istui luullen Editin rakkauden takia hänet kutsuttaneen. Kuinkapa hän olisi voinut arvata, että Edit piti häntä kostonhaluisena, raakana juopporenttuna ja tappelupukarina. Eihän hän, jota työmieskorttelissa pidettiin toveriensa esikuvana, voinut aavistaakaan, että Edit oli hänet kutsunut tänne saarnatakseen hänelle hyveistä ja hyvistä tavoista ja, ellei muu auttaisi, sanoakseen hänelle: "Katsokaa minua, Pekka Pohjola, teidän ymmärtämättömyytenne ja kostonhalunne on ollut syynä minun kuolemaani! Ajatelkaa tätä ja aloittakaa uusi elämä!"

Nuorukainen oli tullut elämänhalunsa ja unelmiensa houkuttelemana viettämään rakkauden juhlaa, ja siinä loikoi hänen lemmittynsä, aikoen upottaa hänet katumuksen mustaan kuiluun.

Mutta varmaan lienee Edit nähnyt jonkunlaista heijastusta kuningasseppeleestä, sillä hän kävi miettiväiseksi ja päätti ensin kuulustella poikaa.

"Pekka Pohjola, olitteko te todellakin täällä noiden kolmen kauhean miehen kanssa?"

Pekka Pohjola punastui ja katsoi maahan. Sitten täytyi hänen kertoa Editille juurtajaksain koko kostoretki kaikessa halpamaisuudessaan. Ensiksikin, miten miehuuttomasti hän oli vitkastellut oikeutta hankkiessaan ja miten hän pakosta oli seurannut, ja sitten, kuinka häntä oli lyöty ja runneltu sen sijaan, että hän itse olisi saanut lyödä. Hän ei uskaltanut katsahtaa ylös puhuessaan, ei rohjennut toivoa edes noiden lempeiden silmien häntä säälien tuomitsevan. Hän tunsi siinä istuessaan, että hän nyt silpoi itseltään koko sen loiston, joka Editin unelmissa oli häntä ympäröinyt.

"Mutta, Pekka Pohjola, kuinkahan olisi käynyt, jos olisitte tavannut
Halfvorsonin?" kysyi Edit hänen lopetettuaan.

Hän painoi päänsä yhä syvemmä. "Minä näin hänet kyllä", vastasi hän. "Hän ei ollutkaan matkalla, vaan työskenteli puutarhassaan tullin luona. Puotipoika kertoi minulle kaikki."

"Miksi ette sitten kostanut?" liitti Edit.

Sekin vielä piti hänen tunnustaa. — Hän tunsi itsessään Editin tutkivat, tarkkaavat katseet ja hän jatkoi tottelevaisesti. "Kun miehet olivat jääneet mäelle makaamaan, menin yksin etsimään Halfvorsonia, sillä tahdoin tavata hänet kahdenkesken.

"Hän puuhaili siellä kepittäen hernemaataan. Lienee varmaan ollut rankkasade edellisenä päivänä, sillä herneet retkottivat pitkin maata, lehdet mullalla tuhrittuina ja repaleisina. Puutarha oli kuin sairashuone ja Halfvorson kuin lääkäri. Hän kohotteli varsia sievästi, karisteli niistä mullan ja auttoi hentoja raukkoja tarttumaan varpuihin kiinni. Minä seisoin ja katselin. Hänhän ei kuullut mitään, eikä hänellä ollut aikaa vilkua ympärilleen. Minä koettelin pitää vihaani vireillä, mutta mitä piti minun tehdä? Enhän voinut hyökätä hänen kimppuunsa hänen puuhaillessaan herneiden kanssa. 'Tulee vielä minunkin aikani', ajattelin.

"Mutta sitten hän kapsahti seisoalleen, löi otsaansa ja riensi taimilavalle. Siellä hän kohotteli laseja ja katseli lavaansa, ja minä pilkistin myös, sillä hänet näytti valtaavan katkera epätoivo. Voi kauheaa! Hän oli unohtanut suojata taimia auringonpaahteelta ja lasien alla oli varmaan ollut tavattoman kuuma. Kurkut retkottivat puolikuolleina huokuen viimeisiä henkäyksiään. Lehdet olivat aivan palaneet ja nuutuneet. Tämä koski minuunkin, niin etten muistanut olla varuillani, ja Halfvorson älysi varjoni. 'Kuuleppas, sieppaapa vesikannu parsapenkkien luota ja juokse joelle vettä hakemaan!' sanoi hän katsomatta ylös. Hän varmaan luuli minua puutarharengiksi. Ja minäkös juoksemaan."

"Niinkö todellakin, Pekka Pohjola?"

"Niin, nähkääs, eipä suinkaan kurkkujen tarvinnut kitua meidän vihollisuutemme tähden. Se kyllä oli mielestäni tarmottomuutta ja sen semmoista, mutta en voinut olla sitä tekemättä. Tahdoin nähdä, voivatko ne vielä virkistyä. Kun palasin, oli hän nostanut lasit pois ja seisoi katsoa tuijottaen yhtä epätoivoisena. Pistin kannun hänen käteensä ja hän alkoi holvata vettä taimille. Se virkisti silminnähtävästi niitä. Minusta ne melkein näyttivät kohoavan, ja niin varmaan hänenkin mielestään, sillä hän alkoi nauraa. Sitten juosta lippasin tieheni."

"Lähdittekö te pois, Pekka Pohjola, lähdittekö todellakin?" Edit kohottihen lepotuolissaan.

"En voinut häntä lyödä", virkkoi Pekka Pohjola.

Edit tunsi yhä selvemmin kuningasseppeleen loiston köyhän Pekka Pohjolan pään ympärillä. Vai niin, häntä ei tarvinnutkaan upottaa katumuksen kuiluun synnin raskas taakka kaulassa. Vai sellainen mies hän olikin, niin hellä ja hienotunteinen. Edit vaipui takaisin tuoliinsa, sulki silmänsä ja ajatteli, että hänen ei tarvinnutkaan sanoa hänelle, mitä oli aikonut. Hän ihmetteli itsekin, miten suurelta helpotukselta tuntui, kun hänen ei tarvinnut saattaa hänelle surua.

"Olen hyvin iloinen siitä, että olette jättänyt kostotuumat, Pekka Pohjola", alkoi hän ystävällisesti. "Sitäpä juuri tahdoin teiltä pyytää. Nyt voin tyynenä kuolla."

Pekka Pohjolalta pääsi syvä huokaus. Edit ei ollut epäystävällinen. Hän ei näyttänyt pettyneen hänen suhteensa. Kuinka rakas hän mahtoikaan olla Editille, koska hän voi antaa kaiken hänen raukkamaisuutensa hänelle anteeksi. — Kun Edit sanoi kutsuneensa hänet pyytääksensä häntä kostohankkeista luopumaan, niin sen hän sanoi vain ujoudesta ja päästäksensä tunnustamasta kutsumisensa oikeata syytä, ja oikeassahan tyttö olikin, sillä hänenhän, miehenä, tietysti oli sanottava ensi sana.

"Kuinkahan Halfvorson ja nuo muut voivat antaa teidän kuolla, kuinka he sen hennovat! Jos minä olisin täällä, niin kieltäisin teitä kuolemasta. Kaiken voimani minä antaisin teille ja ottaisin teiltä kaikki teidän kärsimyksenne."

"Tuskani eivät ole kovia", virkkoi sairas hymyillen rohkeille tarjouksille.

"Istun tässä ja tuumin, että tahtoisin kantaa teidät pois kuin vilussa värisevän linnun, lämmittäisin teitä povellani kuin oravanpoikasta. Oi onnea, miltä tuntuisikaan työskennellä, kun jotain niin lämmintä ja pehmeää olisi kotona minua odottamassa! Mutta jos te olisitte terve, niin niitä olisi varmaan monta…"

Edit katsahti häneen väsyneenä ja ihmeissään, valmiina osoittamaan hänelle, mikä oli hänen rauhaansa sopivaa, mutta hän lienee nähnyt taaskin jotain unelmien taikaseppeleen tapaista pojan pään ympärillä, sillä hän ei menettänyt malttiaan. Eihän poika sillä mitään tarkoittanut, hän vain niin sanoi, hänhän ei ollut muiden kaltainen.

"Kaikkea muuta", sanoi Edit välinpitämättömästi, "ei niitä niin monta olisi, Pekka Pohjola. Tuskinpa on ollut ainoatakaan todenperästä."

Mutta nyt tapahtui taaskin käänne Pekka Pohjolan eduksi. Editissä heräsi yhtäkkiä tuo sairaiden ahnas jano saada osakseen sääliä. Hän tahtoi saada kaiken sen hellyyden ja osanoton, jota tuo köyhä työmies voi hänelle lahjoittaa. Hän halusi saada istua kauan tuon syvän, epäitsekkään säälin suojassa. Siitä eivät sairaat koskaan saa kylliksensä. Hän tahtoi saada lukea sääliä hänen silmistään ja koko hänen olennostaan, sanat olivat hänelle vähemmänarvoiset.

"Minulle on mieleistä nähdä teitä täällä", sanoi hän. "Istukaa hetkinen vielä ja kertokaa, kuinka nuo kuusi vuotta ovat kuluneet."

Pekka Pohjolan puhuessa lepäsi Edit ja nautti siitä nimettömästä, jota virtasi heidän välillään. Hän kuuli eikä kuullut, mutta hän tunsi, miten jokin ihmeellinen myötätuntoisuus vahvisti ja virkisti häntä.

Se käsitys jäi hänelle kumminkin vieraan kertomuksista, että hänelle avautui vallan uusi maailma, elämä työväen korttelissa, uhkuvaa voimaa ja toiveita täynnä. Kuinka siellä oli uskallusta ja luottamusta! Kuinka siellä vihattiin ja kärsittiin!

"Oi te sorretut, kuinka te sittenkin olette onnellisia!" huudahti
Edit.

Ja yhtäkkiä elämänhalun elpyessä välähti hänen mieleensä, että siellä kelpaisi elää hänenkin, hänen, joka tarvitsi aina pakkoa ja sortoa voidaksensa pitää elämää elämisen arvoisena.

"Jos olisin terve", virkkoi hän, "kukaties lähtisin kanssanne sinne. Olisi hauska tehdä työtä, kilvoitella ja edistyä rinnan toverin kanssa, josta pitää."

Pekka Pohjola vavahti. Tässähän oli nyt se tunnustus, jota hän kaiken aikaa oli odottanut. "Oi, koettakaa elää!" pyysi hän, säteillen onnesta.

Edit kävi miettiväiseksi. "Tämähän on rakkautta", sanoi hän itsekseen. "Ja nyt hän luulee minunkin olevan rakastuneen. Sellainen hupakko se on se vermlantilaispoika!"

Hän tahtoi heti herättää Pekka Pohjolan hänen haaveistaan, mutta tänä voitonpäivänä oli tässä jotain, joka esti Editiä. Hän ei hennonnut häiritä hänen valoisaa tunnelmaansa. Hän armahti häntä ja antoi hänen yhä elää houreissaan. "Mitäpä se haitannee, minähän kumminkin kohta kuolen", sanoi hän itsekseen, mutta otti kumminkin pojalta pian hyvästit ja vieraansa kysyessä, saisiko hän tulla toiste, kielsi hän sen tykkönään. "Mutta muistakaa, Pekka Pohjola, hautausmaata tuolla vuoren harjalla", sanoi hän. "Sinne voitte te mennä muutaman viikon perästä kiittämään kuolemaa tästä päivästä."

Kun Pekka Pohjola tuli puutarhasta, tapasi hän Halfvorsonin, joka kulki edestakaisin epätoivoissaan. Ainoana lohdutuksena hänellä oli, että Edit nyt siellä katumuksen taakkaa syylliselle asettelee. Vain siitä syystä, että saisi nähdä hänen väänteleivän hirveissä omantunnon tuskissa, oli hän pojan tänne kuljettanut. Vaan nyt, kun hän tapasi tuon nuoren miehen, huomasi hän kohta, ettei Edit ollut hänelle kaikkea sanonut. Hän kyllä näytti totiselta, mutta samalla kumminkin huimaavan onnelliselta.

"Sanoiko Edit teille nyt syyn, miksi hän kuolee?" kysyi Halfvorson.

"Ei", vastasi Pekka Pohjola.

Halfvorson laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin estääkseen häntä pakenemasta.

"Teidän tähtenne hän kuolee, teidän kirotun retkenne tähden. Hän oli hiukan kipeä ennestään, mutta ei vaarallisesti. Ei kukaan luullut hänen kuolevan, mutta sitten tulitte te tänne noiden kolmen lurjuksen kanssa ja ne pelästyttivät häntä teidän puodissa ollessanne. He ajoivat häntä takaa ja hän pakeni heitä, juosten niin, että sai verensyöksyn. Sitäpä te juuri tahdoittekin, te halusitte kostaa minulle tappamalla hänet, te tahdoitte tehdä minut yksinäiseksi ja onnettomaksi, ilman ainoatakaan ihmistä läheisyydessäni, joka minusta pitää. Kaiken minun iloni, kaiken minun iloni, tahdoitte ryöstää minulta."

Hän tahtoi jatkaa kauan soimauksiensa syytämistä Pekka Pohjolalle, murhata hänet sadatuksillaan, mutta tämä kiskaisihe irti ja läksi juoksemaan, ikäänkuin maanjäristys olisi kaupunkia tärisyttänyt ja kaikki kartanot olleet kukistumaisillaan.

IV.

Vuorenseinät kohoavat pystysuorina kaupungin takana, mutta kun jyrkkiä kivirappuja ja havunneulasista liukkaita käytäviä olemme kiivenneet ylös, huomaamme vuoren siellä leviävän laajaksi, aallokkaaksi ylätasangoksi. Ja tuolla ylhäällä löydämme lumotun metsän.

Koko vuorialuetta kauttaaltaan peittää havumetsä, jossa ei ole neulasia, metsä, joka kuihtuu keväällä, mutta viheriöipi syksyllä, eloton metsä, joka puhkeaa elämän-iloon muiden puiden pudottaessa pois vihreän pukunsa, metsä, joka kasvaa kuin taiottuna, hohtaen vihreänä huurteen alla, vaan on kastepeitossa ruskea.

Metsä on vasta noussutta. Nuorien petäjien on täytynyt juurtua harmaan kallion rakoihin. Terävän kiilantavoin ovat ne työntäneet sitkeät juurensa rosoihin ja halkeamiin. Tämä onnistui hyvin jonkun aikaa, nuoret puut ylenivät kauniina kuin valtikat, ja juuret kaivautuivat reippaasti harmaaseen kiveen. Mutta kohta ne eivät päässeet sen syvemmälle. Silloin valtasi metsän närkästys, jota se ei voinut peitellä, sillä se ei tyytynyt vain pyrkimään korkealle, se tahtoi myöskin syvälle. Vaan nyt, kun tie oli siltä suljettu alaspäin, tuntui olemassaolo siitä vähäpätöiseltä, ja joka kevät oli se valmis tyytymättömänä viskaamaan pois koko elämäntaakan. Sinä kesänäkin, jolloin Editiä katsottiin kuolevaksi, oli nuori metsä aivan ruskea. Korkealla kukkakaupungin yläpuolella nähtiin synkkä rivi kuihtuvia puita.

Mutta tuolla vuorenhuipulla on muutakin kuin vain synkeyttä ja kuolontaistelua. Parhaillaan kulkiessasi ruskeiden puiden välitse ja kun mielesi on murheesta menehtymäisillään, pilkoittaa vihreitäkin puita. Kukkastuoksu lemahtaa, lintujen liverrys riemuiten houkuttelee. Muistuu mieleen linna, joka oli nukkuvassa metsässä, sadun paratiisi, jota pistävä viidakko ympäröi. Saavuttuasi sitten vihreälle paikalle kukkastuoksun ja linnunlaulun tienoille, huomaat joutuneesi pienen kaupungin kätkössä olevalle hautausmaalle.

Kuolleiden koti sijaitsee muhevamultaisessa vuoren alanteessa. Tuolla harmaan kiviaidan sisällä lakkaa kuihtuminen ja elämäänkyllästyminen. Syreenit kumartuvat raskaiden kukkaterttujen painosta molemmin puolin porttia. Lehmukset ja vaahterat kaarruttavat rehevinä, kasvunhaluisina pilvenkorkuisen holvin koko seudun yli. Jasminit ja ruusut kukoistavat ystävällisinä vihitystä maasta. Muratti- ja talvikkiköynnökset kiertelevät suuria, vanhoja hautapatsaita.

Metsän sisässä on paikka, jossa havupuut mastopuiden korkuisiksi kohoavat. Tokipa nuoren näreikön tuolla täytyisi hävetä heitä katsellessaan! Siellä kasvavat pensasaidatkin vapaina, hoitajiensa saksia ja veistä muistamattakaan.

Kaupungilla on nyt toinenkin, uudempi hautausmaa, johon kuolleiden ei ole niin hankala, päästä. Vaikea olikin heidän matkata tuonne ylös talvisin, kun iljanne peittää jyrkkiä metsäteitä ja raput ovat liukkaat ja umpeentuiskutut. Arkku natisi, kantajat läähättivät ja vanha rovasti nojasi raskaasti lukkaria ja haudankaivajaa vasten. Nyt ei ole tarvis ketään haudata sinne ylös, ellei hän itse sitä toivo.

Haudat eivät ole siellä kauniita, sillä harvat osaavat valmistaa kuolleille suloisia suojia. Mutta tuore nurmikko levittää rauhansa ja ihanuutensa kaikkien niiden ylitse. On juhlallista ja ylentävää tietää, että ne, jotka lepäävät siellä, lepäävät siellä mielellään. Kun joku elävistä, kovan päivätyönsä päätyttyä, pakenee sinne, kulkee hän siellä kuin ystävien parissa, sillä hän tietää, että nekin, jotka siellä lepäävät, ovat rakastaneet hiljaisuutta ja korkeita puita.

Jos joskus joku vieras osuu sinne ylös, ei hänelle kerrota kaipauksesta ja kuolemasta, vaan jykevillä paasilla ja leveillä pormestarien hautakivillä istuen jutellaan vermlantilaispojasta Pekka Pohjolasta ja hänen rakkaudestaan. Se satu soveltuukin kerrottavaksi siellä, missä kuolema on kadottanut kauhunsa. On kuin vihitty maaperä riemuitsisi siitä, että sekin on kerran saanut olla uudestaan elpyvän onnen ja heräävän elämän näyttämöpaikkana.

Sillä tapahtui niin, että kun Pekka Pohjola oli paennut Halfvorsonin käsistä, löysi hän hautausmaalla itselleen pakopaikan.

Ensin hän juoksi joelle päin ja läksi tehdaskaupunkiin kääntyvälle tielle. Mutta sillalla hän pysähtyi, pakolaisparka. Ei ollut merkkiäkään kuningasseppeleestä hänen otsallaan. Se oli kadonnut, kuin olisi se ollut auringonsäteistä kudottu. Suru oli hänet syvään kuuristanut, koko hänen ruumiinsa värisi, sydäntä kirveli ja aivoja poltti kuin tulessa.

Silloin hän oli näkevinään Paasto-rouvan kolmannen kerran tulevan luokseen. Hän oli paljon ystävällisempi ja armollisempi kuin ennen, mutta Pekka Pohjolan mielestä hän näytti vain yhä peloittavammalta.

"Voi poloista sinua", sanoi hän, "nyt kumminkin hassuttelusi lienevät lopussa! Olet halunnut viettää rakkauden juhlaa tänä paasto-aikana, jota elämäksi nimitämme; mutta näethän, miten sinulle käy. Seuraa nyt ja ole minulle uskollinen, jo olet koettanut kaikkea, eikä sinulla ole ketään kehen turvata, paitsi minua."

Mutta Pekka ojensi kätensä torjuen hänet luotaan. "Minä tiedän mitä minulta vaadit. Sinä tahdot viedä minut työhön ja kieltäytymiseen, mutta ikinä en voi. En voi, Paasto-rouva, en voi!"

Kellan kalpea Paasto-rouva hymyili yhä leppeämmin. "Sinähän olet syytön, Pekka Pohjola. Elä rupea huolehtimaan siitä, mihin et ole syypää! Olihan Edit sinulle hyvä! Näithän, että hän oli antanut sinulle anteeksi! Tule kanssani työhön ja elä, niinkuin tähänkin asti elit." Mutta poika huusi yhä raivokkaammin: "Onko mieleistä sinusta, että olen tappanut juuri sen, joka oli hyvä minulle, joka piti minusta? Parempi toki olisi ollut, että olisin surmannut jonkun, jota tahdoin surmata. Minun täytyy sovittaa kaikki. Minun täytyy pelastaa hänen henkensä. En voi ajatellakaan työtä nyt."

"Voi sinua hullua", sanoi Paasto-rouva. "Se sovintojuhla, jota nyt tahdot viettää, on hullutuksistasi suurin."

Silloin Pekka Pohjola nousi kapinaan monivuotista ystäväänsä vastaan. Hän nauroi pilkkanaurua hänelle. "Miten oletkaan petkuttanut minua", hän sanoi, "olet koettanut uskotella minulle, että olet ikävä, kärtyisä vanha rouva, syli täynnä pieniä, siivoja vitsoja. Sinä oletkin kummitus, aave, sinä elämä. Olet hirviö. Olet samalla sekä ihana että kauhistuttava. Itse sinä et tiedä määrästä etkä rajasta; pitäisikö minun niistä sitten välittää? Miten sinä voit saarnata paastoa, sinä, joka tahdot vyöryttää minulle sellaisen surujen paljouden? Mitä minun viettämäni juhlat ovat niiden rinnalla, joita sinä yhäti itsellesi valmistelet! Nyt minä tahdon olla hullu aivan niinkuin sinäkin."

Hän ei voinut astua askeltakaan suurta tehdaskaupunkia kohti eikä myöskään suoraan kääntyä takaisin ja mennä pitkää katua kaupunkiin, vaan hän poikkesi vuorelle vievälle tielle, nousi lumottuun havumetsään, harhaili jäykässä, pistävässä männikössä, kunnes ystävällinen polku johti hänet hautausmaalle. Siellä hän etsi itsellensä piilopaikan siitä kolkasta, jossa kuuset mastopuiden korkuisina kohoavat, ja heittäysi kuolonväsyneenä maahan.

Hän ei ollut oikein selvillä asioista. Hän ei tiennyt, kuluiko aika, vai oliko se pysähtynyt. Mutta hetkisen kuluttua kuului askeleita ja hänen tajuntansa hiukan heräsi. Tuntui kuin hän olisi ollut kauan, kauan jossain. Nyt hän näki ruumissaaton lähenevän, ja samassa heräsi hänessä sekavia ajatuksia. Kuinka kauan hän oli loikonut täällä? Oliko Edit kuollut? Ja etsikö hän häntä täältä? Oliko kuollut kirstussa lähtenyt murhaajaansa takaa ajamaan? Hän vapisi ja hikoili. Hän makasi hyvässä piilossa, tummassa näreikössä ja häntä kauhistutti ajatella, mitä voisi tapahtua, jos ruumis hänet löytäisi. Hän siirsi oksia ja pilkisti niiden raosta. Hätyytetty pakolainen ei voi villimmin vilkaista takaa-ajajiaan.

Se oli jonkun köyhän miehen ruumissaatto, se oli sekä koruton että harvalukuinen. Arkku laskettiin ilman seppeleitä hautaan. Kenenkään kasvoilla ei näkynyt kyyneleiden jälkiä. Pekka Pohjola oli vielä sen verran tajussaan, että hän käsitti, ettei tämä voinut olla Edit Halfvorsonin ruumissaatto.

Mutta vaikkapa se ei ollutkaan Edit itse, niin kukaties se kumminkin oli tervehdys häneltä. Pekka Pohjola tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta paeta. Edit oli kehoittanut häntä nousemaan hautausmaalle. Hän varmaan tarkoitti, että hänen tuli odottaa Editiä siellä, niin että hän tapaisi hänet ja saisi antaa hänelle hänen rangaistuksensa. Ruumissaatto merkitsi Editin tahtovan, että hänen tuli odottaa häntä hautausmaalla.

Hautausmaan matala muuri kohosi hänen sairaissa aivoissaan korkeaksi kuin linnanvalli. Hän katsoa tuijotti pelokkaasti heikkoa rautaporttia, se oli hänestä kuin tukevin tammiovi. Hän oli vankina täällä ylhäällä. Hän ei pääsisi mitenkään täältä pois, ennenkuin Edit itse tulisi häntä hakemaan ja määräisi hänelle rangaistuksen.

Hän ei tietänyt, miten Edit tulisi menettelemään hänen kanssaan. Se ainoastaan oli hänellä selvänä ja varmana, että hänen tuli odottaa siellä siksi kuin tyttö tuli hänet noutamaan. Kenties Edit veisi hänet kanssaan hautaan, kenties käskisi hänen viskautua vuoren rinteeltä alas. Sitä hän ei tietänyt — ja siksi täytyi hänen odottaa niin kauan.

Järki taisteli toivotonta taisteluaan. Olethan syytön, Pekka Pohjola. Elä huoli tehdä itsellesi surua siitä, mikä ei ole sinun syysi! Hän ei ole lähettänyt mitään sanomaa sinulle. Käy työhösi! Kohota jalkasi, niin olet muurin toisella puolen, sysää sormellasi, niin portti sinulle aukeaa!

Mutta hän ei voinut. Useimmiten oli kaikki utuista, sekavaa, hän oli kuin horroksissa. Ajatukset ajelehtivat epäselvänä kuin juuri nukkumaisillaan ollessa. Sen vain tiesi hän, että hänen piti pysyä siellä, missä oli.

Joutuipa sitten tieto tästä hänellekin, joka kuihtui kilvan juuretonten kasvujen kanssa. Pekka Pohjola, jonka kanssa sinä leikit kesäisen päivän, kuljeskelee hautausmaalla sinua odotellen. Pekka Pohjola, jonka setäsi säikytteli tajuttomaksi, ei voi jättää hautausmaata, ennenkuin sinun kukkasilla kaunistettu kirstusi tulee sinne häntä hakemaan.

Tyttö avasi silmänsä ikäänkuin vielä kerran katsoaksensa maailmaa. Hän lähetti hakemaan Pekka Pohjolaa, sillä häntä suututtivat hänen hassut kujeensa. Miks'ei hän saanut kuolla rauhassa? Hänen tahtonsa ei suinkaan koskaan ollut, että Pekka Pohjolan pitäisi kärsiä hänen tähtensä mitään omantunnon tuskia.

Hakija palasi ilman Pekka Pohjolaa. Hän ei voinut tulla. Muuri oli liian korkea ja portti liian luja. Oli olemassa yksi ainoa, joka voi hänet sieltä pois noutaa.

Niinä päivinä ei pikkukaupungissamme ajateltu mitään muuta "Hän oleskelee siellä, yhä vain", kerrottiin joka päivä. "Onko hän hullu?" kysyttiin useasti, ja ne, jotka olivat Pekka Pohjolaa puhutelleet, sanoivat hänen aivan varmaan siksi tulevan, kun tyttö tulee sinne. Mutta he ylpeilivät tästä rakkauden marttyyristä, joka lisäsi loistoa heidän kaupungilleen. Köyhät veivät ruokaa hänelle ja rikkaat hiiviskelivät vuorella saadaksensa vilahdukseltakaan nähdä hänet.

Mutta Edit, joka ei päässyt paikalta pälkähtämään, joka makasi siinä voimatonna, kuolemaisillaan, hän, jolla oli niin viljalti aikaa ajatella, mitä hän mietti? Mitkä ajatukset pyörivät hänen aivoissaan yöt päivät? Voi poloista Pekka Pohjolaa, voi poloista Pekka Pohjolaa! Luonnollisesti täytyi hänen nähdä ajatuksissaan aina mies, joka rakasti häntä ja oli menettämäisillään järkensä hänen tähtensä, joka todellakin piileskeli hautausmaalla hänen arkkuaan odotellen.

Kas tässä oli jotain hänen teräsjousiluonteelleen. Siinä oli alaa mielikuvitukselle ja kuihtuville tunteille. Oli aihetta ajatella, miten se Pekka Pohjolaan vaikuttaisi, jos hän tulisi tuonne ylös, jos hän tulisikin sinne elävänä.

Koko kaupungissa puhuttiin tästä, tästä eikä juuri muusta. Kuten muinaisaikojen kaupungit olivat hellineet pylväspyhiään, samoin tämäkin pikkukaupunki rakasti Pekka Pohjola parkaa. Mutta ei kukaan mennyt mielellään häntä hautausmaalle puhuttelemaan. Hän kävi yhä villimmän näköiseksi. Mielipuolisuuden pimeys peitti yhä synkemmin hänet. "Miksi ei Edit kiiruhtanut parantumistaan?" sanottiin. "Olisi suuri vääryys, jos hän kuolisi."

Edit oli miltei vihoissaan; hänenkö, joka oli niin valmis elämästä erkanemaan, olisi pakko jälleen ottaa sen raskas taakka harteilleen? Mutta kaikessa tapauksessa hän alkoi rehellisesti siihen pyrkiä. Tuolla hänen ruumiinsa sopukoissa korjailtiin ja paranneltiin näinä viikkoina kuumeisella kiireellä, eikä siellä aineita säästetty. Tavattomia määriä käytettiin kaikkea sellaista, mikä antaa elonvoimaa, olipa se sitten nimeltään: mallasekstraktia tai hylkeenrasvaa, raitista ilmaa tai auringonpaistetta, haaveita tai rakkautta.

Ja miten herttaisia ne päivät olivat, pitkiä, lämpimiä ja pilvettömiä!

Vihdoin antoi lääkäri luvan kantaa hänet ylös vuorelle. Koko kaupunki oli levotonna ja peloissaan, kun hän tuolle matkalle läksi. Oliko hän sieltä palaava tuoden mielipuolen tullessaan? Voitiinko näiden viikkojen kurjuutta enää poistaa poika paran aivoista? Oliko Edit turhaan ponnistellut saadaksensa hänen jäämään eloon, ja jos niin surullisesti kävi, miten tyttö siitä suoriutuisi?

Olikin syytä levottomuuteen, kun hän nyt mieli jännityksessä, kalpeana, mutta kumminkin toivehikkaana lähti matkalle. Ei kenellekään ollut salaisuus, että Pekka Pohjola oli aivan liian suuressa määrässä valloittanut tytön mielikuvituksen. Hän oli tuon ihmeellisen pyhimyksen innokkain ihailija. Kaikki esteet olivat kerrassaan hävinneet, kun hän kuuli, miten mies parka kärsi hänen tähtensä. Mutta miten oli käypä tyttösen haaveilujen, kun hän todellakin sai nähdä hänet? Mielipuolisuus ei voi herättää ihailua.

Kun Edit oli saatettu hautausmaalle, erosi hän kantajoistaan ja asteli yksin leveää keskikäytävää pitkin. Hänen katseensa harhailivat ympäri vihantaa kenttää, mutta hän ei keksinyt ketään. — Yhtäkkiä hän kuuli pientä ritinää näreiköstä ja näki villien, vääntyneitten kasvojen pilkistävän sieltä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kauhun noin selvästi kasvoista kuvastuvan. Hän säikähti niitä kauheasti ja oli pelästyksissään vähällä lähteä tiehensä.

Mutta silloin leimahti hänessä pyhä, valtava tunne. Rakkauden haaveet olivat haihtuneet, nyt valtasi hänet ainoastaan pelko siitä, että yksi kurjista kumppaneistansa täällä murheenlaaksossa joutuisi noin hukkaan.

Hän ei peräytynyt askeltakaan, vaan pysähtyi, jotta mielipuoli vähän kerrassaan voisi tottua katselemaan häntä. Hän keskitti koko voimansa katseeseensa ja pakotti tahtonsa tarmolla miehen tulemaan luokseen, samoin kuin hän sillä oli voittanut oman sisäisen tautinsakin.

Mies vetäysi piilostaan kalpeana, villinä ja siivoamattomana ja hivuttausi Editiä kohti, kauhun kumminkaan katoamatta hänen kasvoiltaan. Hän oli sen näköinen kuin olisi ollut lumottu ja hänen olisi ollut pakko tulla villipedon luo, joka oli tullut häntä repimään. Kun hän oli aivan likellä Editiä, laski tämä molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi hymyillen hänen kasvoihinsa.

"No niin, Pekka Pohjola, miten on laitanne? Teidän pitää lähteä täältä pois. Mitä te tarkoitatte sillä, että oleskelette niin kauan täällä hautausmaalla?"

Pekka Pohjola vapisi ja lyyhistyi kokoon. Edit tunsi hallitsevansa häntä katseillaan. Hänen sanansa sitä vastoin eivät tuntuneet tekevän vähintäkään vaikutusta.

Edit lievensi hiukan ääntään. "Kuulepa, mitä minä sanon, Pekka Pohjola! Minä en ole kuollut, enkä kuolekaan. Olen parantunut vain sitä varten, että pääsisin tänne ylös sinua pelastamaan."

Pekka seisoi yhä saman tylsän kauhun valtaamana. Taaskin tytön ääni muuttui. "Sinä et ole syössyt minua kuolemaan", sanoi hän yhä sydämellisemmin, "sinä olet lahjoittanut minulle elämän."

Tämän hän uudisti kerran toisensa perästä. Vihdoin hänen äänensä alkoi värähdellä liikutuksesta ja hänen puheensa kävi nyyhkytyksistä epäselväksi, mutta mies ei vieläkään ymmärtänyt mitään hänen sanoistaan.

"Pekka Pohjola, sinä olet minulle niin rakas, niin rakas", huudahti
Edit.

Pekka Pohjola oli vain yhtä välinpitämätön.

Nyt ei Edit enää tiennyt mitä koettaisi. Hän varmaan sai viedä miehen mukanaan kaupunkiin ja antaa ajan ja hoidon vaikuttaa.

Ei ole helppo sanoa, mitä unelmia Edit oli mukanaan tuonut tuonne ylös ja mitä hän oli odottanut tästä tapaamisestaan sen miehen kanssa, joka häntä rakasti. Nyt kun hänen täytyi luopua niistä kaikista ja kohdella häntä kuin mielipuolta, täytti hänet tuska, kuin olisi ollut kysymyksessä kalleimman kadottaminen, mitä elämä oli hänelle antanut. Tämän katkeran kaihon valtaamana hän veti miehen luokseen ja suuteli häntä otsalle.

Se oli tarkoitettu hyvästijätöksi sekä onnelle että elämälle. Hän tunsi nyt voimiensa pettävän, ja kuolon raukeus uuvutti häntä.

Mutta silloin hän oli huomaavinaan heikon elonmerkin miehessä. Tämä ei ollut aivan yhtä veltto ja tylsä. Hän alkoi vapista yhä kovemmin. Edit seurasi häntä yhä kasvavalla tuskalla. Hän herää, mutta kuinka käy? Vihdoin mies parka purskahti itkuun.

Edit vei hänet eräälle hautakivelle, istuutui itse sille, asetti hänet eteensä ja painoi hänen päänsä polvilleen. Nyt hän istui ja hyväili häntä hänen itkiessään.

Pekka Pohjola tunsi jotain samankaltaista kuin pahasta unesta herätessä. "Miksi minä itken?" kysyi hän itseltään. "Niin kyllä tiedän, uneksin jotain niin kauheaa. Mutta se ei ole totta. Hän elää. En ole murhannut häntä. On niin tyhmää itkeä unen tähden."

Ja vähän kerrassaan selveni hänelle kaikki; mutta hänen kyynelensä eivät lakanneet vuotamasta. Edit istui yhä hyväillen häntä, hänen kyyneleidensä vielä kauan virratessa.

"Minä kyllä tarvitsen itkeä", sanoi hän.

Sitten katsahti hän ylös ja hymyili. "Onko nyt pääsiäinen?" kysyi hän.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Eikös se ole kuolleistanousemisen juhla?" jatkoi hän, ja sitten hän alkoi kertoa Editille, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen monivuotinen uskottunsa, Paasto-rouvasta ja kapinastaan hänen valtaansa vastaan.

"Niin, nyt on pääsiäinen, ja hänen hallitusaikansa on nyt päättynyt", sanoi Edit.

Mutta kun Pekka Pohjola ajatteli, että Edit istui hyväillen häntä, purskahti hän jälleen itkemään. Hänen tarvitsikin kyllä saada itkeä.

Tarvittiin kyllä kyyneleitä sulattamaan pois kaikkea epäluottamusta elämään, jota onnettomuudet olivat tuohon pieneen vermlantilaispoikaan juurruttaneet, sillä kaiken täytyi poistua hänestä, kaiken epäilyksen itseänsä kohtaan, kaiken epäilyksen siitä voivatko rakkaus, ilo, kauneus ja voima kukoistaa maan päällä. Kaikki se kaikkosikin pois, sillä nyt oli pääsiäinen, eikä Paasto-rouva enää koskaan ollut pääsevä valtaansa.