UNTUVAINEN.
I.
Onpa kuin näkisin heidät, siinä maantietä ajaissaan.
Ihan selvästi näen miehen jäykän, laajalierisen silkkihatun, jollaiset olivat käytännössä nelikymmenluvulla, hänen vaalean liivinsä ja solmitun kaulaliinansa. Näen myös hänen kauniit sileäksi ajetut kasvonsa, harvoine, vähäpätöisine poskipartoineen ja hänen korkean, jäykän kauluksensa ja miellyttävän arvokkaisuuden hänen pienimmässäkin liikkeessään. Hän istuu oikealla puolella rattailla ja kokoilee ohjaksia ja hänen rinnallaan istuu sitte se pienoinen naisolento. Jumala häntä siunatkoon! Hänet näen vieläkin selvempään. Ikäänkuin taulussa näen hänen kaidat pikku kasvonsa ja hatun niiden ympärillä leuan alle kiinni solmittuna ja tummanruskeat, sileäksikammatut hiukset ja suuren saalin ommelluine silkkikukkineen. Vaan kiessit, joilla he ajavat, ovat tietystikin sellaiset vihreäksi maalatut, joissa istuimen selustan kapulat ovat sorvatut, ja majatalon hevonen, jolla he ajavat ensimäisen peninkulman, on tietysti pieni pyylevä maalaisruuna.
Tyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kyllä kummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, mutta minä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotka seuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isän ja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isällä on aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juuri nyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauan kun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten on siellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisesti hyvästelevät häntä, ja akkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevät pienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä, ja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Ja kaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitä pian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomia katseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat pois silmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaa heidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näe häntä seuraavan, en koko kadun mittaan.
Kun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaan kyynelet silmistään.
"Elä ole huolissasi, äiti!" virkkaa hän. "Saat nähdä, että hän kyllä suoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin."
"Isä", virkkoi äiti painokkaasti, "puheesi on niin merkillistä.
Miksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin."
"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En totta totisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyt on menossa. En maar."
"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juuri olisi menoakaan", virkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestään ja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa, sillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhukset häviävät puotiin.
Sillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanen oikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosin pelkää, niin pelkää kylläkin hiukan sulhastaan; mutta oikeastaanhan Untuvainen pelkääkin kaikkia ihmisiä, ja se on hänelle vain eduksi, sillä siksi juuri kaikki ihmiset tahtovatkin vain näyttää hänelle, etteivät he ole niin vaarallisia.
Koskaan ennen hän ei ole tuntenut niin kunnioittavansa Mauritsia kuin tänä päivänä. Kun he ovat jättäneet syrjäkadun ja kaikki hänen ystävänsä jälelle, on kuin Maurits kohoaisi, kasvaisi ja suurenisi. Hattu ja kaulus ja korvaparta jäykistyvät ja kaulaliinan ruusuke pöyhistyy. On kuin äänikin paksuneisi hänen kurkussaan ja pääsisi vaivoin kuuluville. Tyttönen tuntee itsensä tästä hiukan alakuloiseksi, mutta on muhkeata nähdä Mauritsia noin suurenmoisena.
Maurits on niin viisas, hänellä riittää loppumatta kehoituksia — ei sitä todellakaan uskoisi, — mutta Maurits puhuu vain järkeä koko matkan. Vaan kas, sellainen se Maurits on. Hän kysyy Untuvaiselta, käsittääkö tämä oikein mitä tämä matka hänen sulhaselleen merkitsee. Luuleeko hän tätä vain huvimatkaksi pitkin maantietä? Kuuden peninkulman matka hyvillä kiesseillä, sulho rinnallansa, sehän voisi näyttääkin oikealta huviretkeltä se. Ja sitä paitse on vielä matkalla oiva määräpaikka rikkaan enon luona. Kai Untuvainen on pitänyt kaikkea tätä leikkinä vain, vai kuinka?
Jospa Maurits tietäisi, miten hän rukouksin ja kyynelin oli valmistautunut tälle matkalle ja eilen keskustellut kauan äidin kanssa maata pannessaan ja sitten nähnyt tuskallisia unia yöllä. Mutta Untuvainen tekeytyi vain tyhmäksi, sitä enemmän saadaksensa nauttia Mauritsin viisaudesta. Sitä tämä mielellään kyllä näyttelee ja sen Untuvainen niin kernaasti, niin kernaasti hänelle suo.
"Oikeastaan se se on harmillista, kun sinä olet niin herttainen", sanoo Maurits. Sillä sentähden Maurits oli kiintynyt häneen, ja se kumminkin oli häneltä aika tyhmästi. Hänen isänsä ei ollut ensinkään tästä mielissään. Entä äiti sitten. Maurits ei uskaltanut ajatellakaan, mitä kaikkia keinoja äiti oli koettanut keksiä, kun poika oli ilmaissut kihlanneensa köyhän tytön syrjäkadulta, tytön, joka ei ollut saanut kasvatusta, eikä omannut erityisiä lahjoja, eikä edes ollut kaunis, ainoastaan herttainen.
Mauritsin silmissä oli tietysti leipurimestarin tytär yhtä hyvä kuin pormestarin poikakin, mutta kaikki eivät olleet niin vapaamielisiä kuin hän. Ja ellei Mauritsilla olisi ollut rikasta enoa, niin ei tietenkään koko asia olisi voinut tulla kysymykseenkään, sillä eihän hänellä, joka oli vain ylioppilas, ollut mitään millä perustaa kotia. Mutta jos he nyt voisivat voittaa enon puolelleen, niin he olisivat autetut.
Näen heidät niin selvästi tuossa maantietä ajaessaan. Tytöllä on hiukan onneton ilme kuunnellessaan sulhonsa viisautta. Mutta miten tyytyväinen hän on mielessään! Kuinka viisas Maurits on! Ja kun tämä puhuu siitä mitä kaikkea hän saa uhrata morsiamensa tähden, niin se on vain hänen tapansa ilmaista kuinka paljon hän pitää tytöstään.
Ja mitäpä siitä jos hän oli odottanut, että Maurits tällaisena päivänä, heidän ollessaan kahdenkesken, olisi ollut hiukan toisenlainen kuin istuessa kotona äidin luona, — silloinhan Maurits ei olisi tehnyt oikein. Untuvainen on vain ylpeä sulhostaan.
Maurits selittää parhaallaan hänelle millainen mies eno on. Sellainen on se mies, että jos hän vain tahtoo suosia heitä, niin he paikalla ovat onnen satamassa. Teodor eno on niin mahdottoman rikas. Hän omistaa yksitoista sulatusuunia, sitäpaitse maatiloja ja kartanoita ja on hänellä osia kaikenlaisissa kaivannoissa. Kaiken tämän oikea perijä on Maurits. Mutta hiukan epävakavaa on olla tekemisissä enon kanssa, jos sattuu jotain, josta hän ei pidä. Ellei hän olisi tyytyväinen Mauritsin vaimoon, niin hän voi testamentata kaikki muille.
Pikku kasvot käyvät yhä värittömämmiksi ja ohuemmiksi, mutta Maurits vain jäykkenee ja paisuu. Ei ole suuria toiveita, että Anna Mari voisi panna pyörälle enon pään, samoin kuin Mauritsin. Eno on ihan toisenluontoinen mies. Entä hänen makunsa, niin, Mauritsilla ei ole korkeita ajatuksia hänen maustaan, mutta hän luulee, että se mikä enoa ihastuttaa, olisi jotain korkeaäänistä, jotain säihkyvän punaista. Sitäpaitse hän jo on niin piintynyt vanhapoika — hänen mielestään naiset vain ovat vaivaksi. Ainoa mitä tarvitaan on ettei eno pidä häntä aivan mitättömänä. Kyllä Maurits sitten muusta huolen pitää. Mutta mikään letus Anna Mari ei saa olla. Itkeekö hän? Ohoh, ellei hän näytä reippaammalta heidän perille saapuessaan, niin eno sillä kerralla antaa kummallekin matkapassit.
Tyttönen iloitsee heidän itsensä takia, ettei eno ole niin viisas kuin Maurits. Ei varmaankaan liene synti Mauritsia vastaan ajatella, että on hyvä kun eno on aivan toisenlaatuinen ihminen kuin Maurits. Sillä ajatteleppa, jospa nyt Maurits olisi eno, ja kaksi köyhää nuorta henkilöä matkustaisi hänen luokseen saadaksensa jotain elämisapua, silloin varmaan Maurits, joka on niin järkevä, pyytäisi kummankin heistä menemään omalle taholleen ja odottamaan siksi, kunnes heillä on varoja mennä naimisiin. Vaikka kyllähän eno oli tavallaan hirmuinen. Hänhän joi ja piti sellaisia suuria kutsuja, joissa elettiin oikein hurjasti. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt säästämistä. Hän kyllä tiesi että kaikki ihmiset häntä pettivät, mutta oli yhtä iloinen sentään. Ja huolimaton! Pormestari oli lähettänyt Mauritsin mukana erään kannattamattoman liikkeen osakkeita, mutta eno ostaisi ne kyllä häneltä, oli Maurits sanonut. Eno ei välittänyt, mihin rahansa viskasi. Hän oli seisonut kaupungin torilla ja heitellyt hopearahoja katupojille. Hyvin tavallista enolle oli, että hän yhdessä yössä kulutti pelaamalla parisentuhatta riksiä ja sytytti piippunsa kymmentaalarin setelillä.
Niin he matkasivat ja siten he juttelivat ajaessaan.
Illan suussa he saapuivat perille. Enon "residenssi", kuten hän sitä kutsui, ei ollut suinkaan mikään tehdas. Se sijaitsi mahtavien vuorien rinteellä, kaukana kaikesta hiilen savusta ja vasaran kalskeesta, ja sieltä avautui laajoja näköaloja yli järvien ja vuorenselänteiden. Se oli upeasti rakennettu, metsäkunnaiden ja koivikkojen keskelle, mutta siihen tuskin ollenkaan kuului peltoja, sillä se ei ollutkaan mikään maakartano, vaan huvilinna.
Nuoret ajoivat pitkin koivu- ja saarnikujaa. Lopuksi he ajoivat kahden matalan, tiheän kuusiaidan välitse, ja olivat juuri pyörähyttää hevosen pihaan.
Mutta juuri tien käännöskohtaan oli kunniaportti pystytetty, ja eno alustalaisineen seisoi siinä tervehtimässä. Kas vaan, sitäpä ei Untuvainen olisi voinut uskoa Mauritsista, että hän valmisti hänelle sellaisen vastaanoton. Hänen mielensä kävi niin keveäksi. Hän tavoitti sulhonsa käden ja puristi sitä kiitokseksi. Enempää hän ei voinut sillä hetkellä tehdä, sillä he olivat juuri kunniaportin alla.
Ja siinä se nyt seisoi tuo hyvin tunnettu mies, ruukin patruuna Teodor Fristedt, kookas ja mustapartainen ja hyväntahtoisuutta säteilevä. Hän heilautti hattuaan ja kohotti eläköön-huudon ja koko kansajoukko huusi eläköötä, ja Anna Mari sai kyyneleet silmiinsä ja hymyili samalla kertaa. Ja tietystikin täytyi heidän kaikkein pitää hänestä heti ensi hetkestä, yksin jo sen johdosta miten hän katsoi Mauritsiin. Sillä Untuvainen ajatteli, että nuo kaikki olivat tulleet Mauritsin takia, ja hänen täytyi kääntää katseensa koko komeudesta nähdäksensä vain sulhoaan, joka laajassa kaaressa lennätti hatun päästään ja tervehti niin kuninkaallisen komeasti. Oi sitä katsetta, jonka hänen sulhonsa sai! Patruuna Teodor oli vähällä hämmentyä ja eläköön huudon sijasta päästää kirouksen, kun hän sen näki.
Ei, Untuvainen ei ainoallekaan ihmiselle pahaa toivonut, vaan sentään, jos talo olisi sattunut olemaan Mauritsin oma, silloin tuo olisi sopinut mainiosti. Se näytti kyllä juhlalliselta, kun hän seisoi etehisen portailla, kääntyi joukon puoleen ja lausui kiitoksen. Patruuna Teodor oli muhkea hänkin, mutta mitä oli hänen esiintymisensä Mauritsiin verrattuna. Eno vain auttoi hänet, Anna Marin alas rattailta, otti kuin palvelija vastaan hänen saalinsa ja hattunsa, sillä välin kun Maurits kohotti hattunsa valkealta otsaltaan ja virkkoi: "Kiitos, lapsukaiseni!" Niin, Teodor patruuna ei todellakaan ymmärtänyt käyttäytymistä, sillä kun hän nyt eno-oikeudellaan sulki hänet syliinsä ja suudellessaan samalla sattui huomaamaan, että Untuvainen vilkasi Mauritsiin, niin hän kirota sätkäytti, kirosipa oikein rumasti. Untuvaisesta olivat harvoin ihmiset epämiellyttäviä, vaan kyllä kai ei olisi helppo olla Teodor patruunan mieliksi.
"Huomenna", virkkaa eno, "on täällä suuret päivälliset ja tanssiaiset, mutta tänään nuori herrasväki saa levätä matkan vaivoista. Nyt syömme vain illallisen ja sitte panemme maata."
Heidät viedään vieraskamariin ja jätetään sinne kahdenkesken. Patruuna Teodor kiitää ulos kuin tuuli, joka pelkää tulevansa sisälle suljetuksi. Viiden minuutin päästä hän ajaa lehtikujaa pitkin suurissa vaunuissaan, kuskin hoputtaessa hevosia niin että ne ovat kuin pingoitetut remmit maata pitkin. Kuluu viisi minuuttia ja eno on taas näkyvissä, ja nyt istuu vanha rouva hänen rinnallaan vaunuissa.
Ja hän tulee sisälle, kulettaen käsikoukussaan ystävällistä, puheliasta rouvaa, jota hän nimittää "vuorineuvoksettareksi". Ja tämä sulkee Anna Marin kohta syliinsä, mutta tervehtää Mauritsia jotenkin jäykästi. Ja niin hänen täytyykin tehdä, kukaan ei tohdi liian vapaasti käyttäytyä Mauritsia kohtaan.
Kaikessa tapauksessa on Anna Mari oikein iloinen tuon puheliaan, vanhan rouvan tulosta. Tällä ja patruunalla on lystikäs tapa laskea leikkiä keskenään. Tuntuu oikein kodikkaalta vieraassa paikassa.
Mutta sittenkun he ovat sanoneet hyvääyötä toisilleen ja Anna Mari on mennyt pieneen kamariinsa, tapahtuu jotain niin ikävää ja harmillista.
Eno ja Maurits kiertelevät puutarhassa, ja Untuvainen ymmärtää, että Maurits kulkee siellä selitellen tulevaisuustuumiaan. Eno ei tunnu juuri virkkavan mitään, hän vain kulkee ja sätkii heinäntähkiä kepillään. Mutta Maurits saa hänet kylläkin pian vakuutetuksi siitä, että parasta mitä hän voi tehdä on antaa Mauritsille hoitajan virka jossain rautatehtaassaan, ellei häntä oikein haluta antaa koko tehdasta. Mauritsissa on herännyt sellainen halu käytännölliselle alalle, sitten kun hän on rakastunut. Hänellä on tapana usein sanoa: "Eikö lie parasta, että minä, josta kumminkin tulee suuritilallinen, alan nyt heti tutustua niihin asioihin. Mitäpä minua oikeustutkinto hyödyttäisi?"
He kulkevat juuri Untuvaisen ikkunan alitse, eikä mikään estä heitä näkemästä että hän istuu siinä, mutta kun he eivät siitä ole millänsäkään, niin hän tietysti on oikeutettu kuuntelemaankin. Tämä asia todellakin koskee yhtä likeltä häntä kuin Mauritsiakin.
Silloin Teodor patruuna yht'äkkiä pysähtyy ja näyttää vihastuneelta. Hän on aivan raivostuneen näköinen, ja Untuvainen on melkein huutamaisillaan Mauritsille, että tämä olisi varuillaan. Mutta se on nyt jo liian myöhäistä, sillä patruuna Teodor on tarttunut Mauritsia rintaan, rutistaa hänen kaulaliinansa ja ravistaa häntä niin, että hän luikertelee kuin ankeriainen. Sitte hän heittää hänet luotaan niin voimakkaasti, että Maurits hoipertelee takaperin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut tukea eräästä puusta. Ja siihen hän jää seisomaan ja virkkaa: "Mitä?" Mitäpä muuta hän virkkaisikaan?
Untuvainen ei koskaan ennen ollut niin ihaillut Mauritsin hillitsemiskykyä. Hän ei hyökkää Teodor patruunan kimppuun tappelemaan. Hän seisoo vain tyynenä, oman arvonsa tuntevana ja ainoastaan hämmästyneenä. Tyttö ymmärtää, että Maurits hillitsee mielensä vain siksi, ettei koko matka jäisi hyödyttömäksi. Hän ajattelee morsiantaan ja hillitsee mielensä.
Maurits raukka, näkyy, että eno on häneen vihastunut. Maurits saa nyt kärsiä morsiamensa takia. Eno kysyy, tiesikö hän, että hänen enonsa oli nuorimies ja kotinsa nuorenmiehen koti, kun oli kulettanut sinne morsiamensa ottamatta tytön äitiä mukaan.
Hänen äitiänsä! Untuvainen loukkaantuu Mauritsin puolesta. Äitihän itse oli kieltäytynyt tulemasta ja sanonut, ettei hän voinut jättää leipuria. Niin Maurits vastaakin, mutta hänen enonsa ei huoli mistään anteeksipyynnöistä. — No, entäpä pormestaritar, hänen olisi sopinut tehdä pojalleen se palvelus. Niin, jos hän siihen oli liian ylpeä, niin olisi heidän ollut parasta jäädä kotiin. Kuinka he nyt olisivat suoriutuneet, jos vuorineuvoksetar olisi ollut estetty tulemasta? Kuinka voi tulla kysymykseenkään, että sulhanen ja morsian kahdenkesken matkustavat halki maan? — Vai niin, Maurits ei ollut vaarallinen. — Eipä ei, sitä ei hän ollut koskaan luullutkaan, mutta ihmisten kielet ovat vaarallisia. Ja sitten kaiken muun lisäksi nuo kiessikärrit! Totisesti olikin hän urkkinut käsiinsä koko kaupungin kaikkein hullunkurisimmat kiessikärrit! Antaa sitten tuon lapsen ajaa rytyyttää kuusi pitkää peninkulmaa kiesseissä ja antaa hänen, patruuna Teodorin, pystyttää kunniaportti kiesseille!
— — Oliko kumma jos häntä, patruuna Teodoria, halutti kerrassaan nujertaa hänet. Antaa patruuna Teodorin huutaa hurraata mokomillekin häkkikärreille!
Tuo mies käy aivan käsittämättömäksi. Kuinka Untuvainen ihaileekin Mauritsia, joka voi seista niin tyynenä! Hänellä oikeastaan olisi hyvä halu sekaantua leikkiin ja puolustaa Mauritsia, mutta hän arvaa, ettei Maurits siitä pitäisi.
Ja ennen nukkumistaan hän luettelee kaikki mitä olisi sanonut Mauritsin puolustukseksi. Sitten hän vaipuu uneen, mutta vavahtaa hereille taas ja kuulee korvissaan vanhan arvoituksen:
Kohosi koira vuorille
Ja haukkui koko Ruotsille,
Sen nimi on kuin sun,
Sen nimi on kuin mun,
Kuin kaikkein mailman ihmisten.
Mi nimi sen?
Se Mikä on.
Se arvoitus oli kiusannut häntä monta kertaa. Voi miten se koira oli tyhmä hänen mielestään! Mutta nyt unimielissään hän sekoittaa "Mikä" koiran ja Mauritsin, ja hänen mielestään on kuin koiralla olisi Mauritsin valkea otsa. Sitten hän nauraa. Hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Sen hän on perinyt isältä.
II.
Kuinka "se" on tullut? "Se" minkä nimeäkään hän ei uskalla mainita?
Se varmaan on noussut kuin kaste ruohikkoon, kuin makeus marjaan, kuin väri ruusuun, huomaamatta ja suloisesti, itseään ilmaisematta.
Oikeastaan onkin yhdentekevä miten se on tullut ja mitä "se" on. Olkoonpa se sitten hyvää tai huonoa, suloista tai ikävää, kun se kumminkin on tuota kiellettyä, jota ei koskaan olisi saanut olla olemassakaan. Hän tuntee itsensä sen johdosta onnettomaksi, levottomaksi ja syntiseksi.
"Se" on sitä, jota hän ei koskaan tahdo enää ajatella. "Se" on sitä, joka tulee irti nyhdettäväksi ja ulos heitettäväksi, olematta kumminkaan sellaista, jota voidaan vangita ja johon voisi käsin tarttua. Hän sulkee mielensä "siltä", ja sisälle se tunkee siitä huolimatta. "Se" karkoittaa veren suonista ja kiiruhtaa sen kulkua, se hajoittaa ajatukset aivoista ja hallitsee niitä, se väräjää kautta koko hermoston ja tanssii sormenpäissäkin. "Sitä" on kaikkialla hänessä, niin että jos hän voisi poistaa ruumiistaan kaiken muun, jättäen vain "sen", niin se olisi hänestä jättänyt tarkan jäljennöksen. Ja sittenkään se ei ollut mitään.
Hän ei tahdo koskaan "sitä" ajatella, ja alati kumminkin täytyy hänen "sitä" muistella. Miten hän onkin muuttunut näin kehnoksi? Ja sitten hän tuumailee ja miettii, miten "se" on tullut?
Oi, Untuvainen, oi niittyvillanen! Kuinka herkät ovatkaan meidän mielemme ja miten helposti herätetyt meidän tunteemme!
Hän oli varma ettei "se" tullut aamiaisella, aivan varmaan ei aamiaisella.
Silloin hän oli vain pelännyt ja kainostellut. Hän oli joutunut sellaiseen sieluntuskaan, kun hän aamiaispöytään tultuaan ei tavannutkaan Mauritsia, vaan ainoastaan patruuna Teodorin ja vuorineuvoksettaren.
Maurits oli tosin vain tehnyt viisaasti, kun oli lähtenyt metsälle, vaikka oli mahdotonta käsittää, mitä hän näin keskikesän aikaan metsästeli, josta myöskin vuorineuvoksetar huomautti. Mutta Maurits tietenkin arvasi, että hänen oli viisainta pysytellä poissa enon näkyvistä muutamia tunteja, kunnes tämä ehti leppyä jälleen. Eihän hän todellakaan voinut aavistaakaan että morsiamensa olisi niin ujo, että hän melkein oli pyörtyä huomatessaan sulhonsa olevan poissa ja jääneensä yksin Teodor enon ja vuorineuvoksettaren kanssa. Maurits ei ollut koskaan ollut ujo. Hän ei tiennyt mikä kiusa siitä oli.
Sitä aamiaista, sitä aamiaista! Eno oli aluksi kysynyt vuorineuvoksettarelta, oliko tämä kuullut tarinan ihanasta Sigridistä? Hän ei kysynyt Untuvaiselta, eikä tämä olisi kyennyt vastaamaankaan. Vuorineuvoksetar tunsi hyvin kertomuksen, mutta eno kertoi sen kumminkin. Silloin Anna Mari muisti Mauritsin pilkallisesti kertoneen, että enolla oli talossaan vain kaksi kirjaa, nimittäin: Afzeliuksen satuja ja tarinoita ja Nösselt'in yleinen historia naisille. "Mutta nepä eno tunteekin tarkoin", oli Maurits sitten lisännyt.
Anna Marin mielestä oli tarina soma. Hän piti siitä, että Pentti
Lagman antoi helmillä kirjaella sarkahameen. Hän näki edessään
Mauritsin. Kuinka kuninkaallisen ylpeältä tämä olisi näyttänytkin
loihtiessaan esille helmet. Sepä juuri olisi ollut jotain, jota
Mauritsin olisi sopinut tehdä.
Mutta kun eno oli päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa mainitaan Pentti Lagmanin vetäytyneen metsään, päästäkseen tapaamasta vihastunutta veljeään ja antaneen nuoren vaimonsa yksin kestää myrskyn, silloin oli selvästikin tarkoituksena se, että eno ymmärsi Mauritsin lähteneen metsälle välttääkseen hänen vihaansa, ja että hän tiesi miten Untuvainen nyt istui miettien millä hänet lepytteleisi. — — — Niin, eilen, silloin he kyllä, hän ja Maurits, olivat voineet miettiä keinoja, kuinka hän enoa mielisteleisi, mutta tänään eivät asiat olleet sinnepäinkään, että hän olisi voinut tätä toteuttaa. Voi, koskaan ennen hän ei ollut käyttäytynyt niin typerästi! Veri tulvi hänen kasvoihinsa, ja veitsi ja kahveli putoilivat kauheasti kalisten hänen käsistään lautaselle.
Mutta patruuna Teodor ei hituistakaan armahtanut, hän vain jatkoi juttuaan, kunnes tuli siihen mainioon mahtisanaan: "Jospa se olisi minun veljeltäni tekemättä, niin olisin itse sen tehnyt." Sen hän oli lausunut niin merkillisellä äänen painolla, että Anna Marin täytyi katsahtaa ylös ja kohdata katse hänen ruskeista, nauravista silmistään.
Ja kun eno silloin oli nähnyt hädän tuijottavan hänen silmistään, oli hän alkanut nauraa kuin poikaviikari. Ja sitten oli huudahtanut: "Mitä luulette, vuorineuvoksetar, mitä mahtoi Pentti Lagman kotiin tultuaan arvella kuullessaan tuon: 'Jospa se olisi minun veljeltäni'… Minä puolestani luulen, että hän seuraavalla kerralla jäi kotiin."
Untuvaiselle nousi kyynelet silmiin, ja kun eno sen näki, niin hän alkoi nauraa yhä enemmän. "Niin, oivan välittäjänpä onkin veljenpoikani valinnut itselleen", tuntui hän tahtovan sanoa. "Jopa nyt lopen häiriydyit osassasi, pikku näyttelijättäreni", ja joka kerran kun Anna Mari oli katsonut enoa, olivat tämän ruskeat silmät toistaneet: "Jospa se olisi ollut minun veljeltäni tekemättä, niin olisin minä itse sen tehnyt." Oikeastaan ei Untuvainen ollut aivan varma siitä, eivätkö silmät sanoneetkin veljenpoikani. Ja ajatteles kuinka hän sitten oli käyttäytynyt! Hän oli purskahtanut ääneen itkemään ja syössyt ulos huoneesta.
Ei "se" tullut sillä kertaa, eikä aamupäiväkävelylläkään.
Silloin oli kysymys ihan muusta. Hän oli silloin ihastuksissaan tämän paikan kauneudesta, ja myöskin siitä että sai olla luontoa niin tuttavallisen likellä. Tuntui kuin hän olisi jälleen löytänyt jotakin, minkä oli kadottanut kauan, kauan sitten.
Leipurin mamseliksi, kaupunkilaisneitoseksi häntä luultiin. Mutta hän oli muuttunut maalaistytöksi, samassa kun hänen jalkansa kosketti hiekkakäytävää. Hän tunsi heti, että maalla on hänen oikea olinpaikkansa.
Niin pian kuin hän oli hiukan rauhoittunut, oli hän uskaltanut lähteä ulos, ominneuvoin tarkastelemaan ympäristöä. Hän oli ollut katselemassa hiekotettua aukeaa etehisen portaitten edessä. Yht'äkkiä oli hän alkanut notkutella vartaloaan. Hän sieppasi hatun päästään ja heilautti saalin käsivarrelleen. Sitten hän asetti käden kupeelleen, veti ilmaa keuhkoihin, niin että sieramet laajenivat ja vihelteli.
Oo, kuinka miehekkääksi hän tunsi itsensä!
Hän oli pariinkin kertaan koettanut tyynesti astua puutarhaan päin, mutta se ei vetänyt häntä puoleensa.
Äkkiä kääntyen läksi hän rakennusten ympäröimään takapihaan. Hän oli tavannut karjapiian ja puhellut jonkun sanan tämän kanssa. Hän hämmästyi kuullessaan, kuinka reippaalta äänensä kajahti. Sehän oli kuin joukkoa johtavan luutnantin. Ja hän tunsi itsekin, miten reippaalta se mahtoi näyttää, kun hän pää ylpeästi kohotettuna, hiukan kallellaan, vartalonsa reippaasti, huolimattomasti huojuessa, vinhuva pajuvirpa kädessä, asteli navettaan.
Se kumminkaan ei ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Siellä ei ollutkaan pitkiä riviä sarvipäitä olentoja, joihin olisi voinut tehdä valtavan vaikutuksen, sillä ne kaikki olivat laitumella. Pieni, yksinäinen vasikka seisoi karsinassaan ja näytti odottavan häneltä jotain. Hän meni sen luo, kohottausi varpailleen ja kannattaen toisella kädellään hamettaan silitteli toisella vasikan otsaa, hipasi hiukan vain sormensa kärjillä.
Mutta kun hän vasikan mielestä ei vieläkään tuntunut tehneen kylliksi, koska se työnsi ulos pitkän kielensä, niin hän armollisesti antoi sille pikku sormensa nuoltavaksi. Vaan hän ei voinut olla vilkasematta ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain ihailijaa tälle sankarityölleen. Ja silloin hän oli älynnyt, että patruuna Teodor seisoi läävän ovella ja nauroi hänelle.
Sitten oli eno seurannut mukana kävelylle. Mutta "se" ei tullut silloin, ei lainkaan silloin. Silloin oli vain se merkillinen ihme tapahtunut, ettei hän enää pelännyt Teodor patruunaa. Hänhän oli samanlainen kuin äiti, hän tuntui tietävän kaikki hänen vikansa ja heikkoutensa, ja se oli niin turvallista. Hänen ei tarvinnut näyttää paremmalta kuin oli.
Patruuna Teodor oli tahtonut viedä hänet puutarhaan lammikon penkereelle, mutta se ei ollut Untuvaisen mieliin. Hän tahtoi tietää mitä kaikkea näissä suurissa rakennuksissa oli.
Sitten eno kärsivällisesti kulki hänen kanssaan maitokamariin ja jääkellariin, viini- ja perunakellariin. Hän otti järjestyksessä näytelläkseen hänelle ruoka-aitan ja halkoliiterin ja vaunuliiterin ja mankelihuoneen. Sitten hän vei hänet työhevosten ja ajohevosten talliin ja antoi hänen nähdä valjaskamarin ja palvelijain huoneen, renkien pirtin ja veistohuoneen. Untuvainen kävi aivan pyörälle näistä monen monista huoneista, jotka patruuna Teodor oli katsonut tarpeelliseksi rakennuttaa kartanoonsa, mutta hän innostui ja lämpeni ajatellessaan miten ihanata olisi olla kaiken tämän haltijana, niin ettei hän väsynyt, vaikka he kävivät katselemassa kaikki lammasnavetat, sikolätit ja vilkasivatpa kanoja ja kaniinejakin. Hän tutki tarkasti, ihastuksensa yhä kasvaessa, kutomakamarin ja maitohuoneen, hiilivajan ja pajan. Lopuksi tarkasteltiin suuret ullakot, pesunkuivaus-ullakot ja puidenkuivaus osasto, heinäluhdit ja lato jossa säilytettiin kerppuja lampaille.
Uinuva perheenemäntä heräsi hänessä kaikkea tätä täydellisyyttä nähdessä. Mutta enimmän hän ihastui tilavaan panimohuoneeseen ja kahteen somaan leipomapirttiin avaroine uuneineen ja laajoine pöytineen.
"Jospa äiti olisi saanut tämän nähdä!" virkkoi hän.
Siellä leipomatuvassa olivat he istuneet ja levänneet ja hän oli kertonut kodistaan. Mielellään hän saattoikin kertoa enolle. Eno oli jo kuin ystävä, vaikkakin hänen ruskeat silmänsä nauroivat kaikelle, mitä hän sanoi.
Kotona oli niin hiljaista, ei ensinkään eloa eikä vaihtelua. Hän oli ollut sairalloinen lapsena, ja siksi vanhemmat vartioivat häntä, niin ettei hän saanut mitään tehdä. Kuin leikin vuoksi hän sai olla auttamassa leipomossa ja puodissa … Kuinka olikaan, oli hän sattunut mainitsemaan, että hänen isänsä kutsui häntä Untuvaiseksi. Siinä yhteydessä hän oli myöskin virkkanut: "Kotona kaikki hemmoittelevat minua, paitse Maurits, siksi minä pidän paljon hänestä. Hän kohtelee minua niin viisaasti. Hän ei kutsu minua koskaan Untuvaiseksi, vaan Anna Mariksi. Maurits on niin mainio."
Voi kuinka enon silmät silloin olivat ilvehtineet ja nauraneet. Hän olisi saattanut lyödä enoa pajuvirvallaan. Hän uudisti vielä kerran melkein itku kurkussa: "Maurits on niin mainio."
"Niin, kyllä tiedän sen, kyllä tiedän. Hänhän on tuleva perijäni", oli eno vastannut. Siihen Anna Mari huudahti: "Mutta miks'ette te, Teodor eno, mene naimisiin! Sillä sehän vasta olisikin onnellinen, joka saisi olla tällaisen kartanon rouva!"
"Kuinkas silloin Mauritsin perinnön kävisi?" oli eno kysynyt aivan sävyisästi.
Silloin Anna Mari oli ollut vaiti pitkän aikaa, sillä eihän hän voinut sanoa enolle, ett'ei hän eikä Maurits välittänyt perinnöstä, sillä sitäpä he juuri tavoittelivat. Hän rupesi tuumailemaan, mahtoiko se olla hyvin rumaa, kun he niin tekivät. Hänelle tuli yht'äkkiä tunne, että hänen pitäisi pyytää enolta anteeksi sitä suurta vääryyttä, jota he olivat hänelle tehneet. Mutta sitä ei hän kumminkaan voinut.
Heidän palatessaan sisälle juoksi enon koira heitä vastaan. Se oli pienen pieni, kaitakoipi, reppakorva, gasellisilmäinen, mitätön, kimakka-ääninen koiraressu.
"Sinua varmaan ihmetyttää, että minulla on näin pieni koira?" virkkoi patruuna Teodor.
"Niin kylläkin", oli hän vastannut.
"Vaan tiedä, en minä olekkaan valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny on ottanut minut isännäkseen. Varmaankin tahdot kuulla sen kaskun, Untuvainen?" Sen nimen eno oli oitis ottanut onkeensa.
Niin, kyllä Untuvainen tahtoi kuulla sen, vaikka hän heti ymmärsi, että se mitä eno aikoi sanoa, oli jotain ärsyttävää.
"Niin, näes, kun Jenny tuli tänne ensi kerran, makasi se erään hienon kaupunkilaisrouvan sylissä ja sillä oli täkki selässä ja liina päässä. Vaiti, Jenny, se on totta, että niin sinulla oli! Ja minä ajattelin, sepä oli vasta kunnoton koirarepukka. Mutta tiedäppäs, kun koirapahanen laskettiin rattailta, niin lieneekö sen mielessä herännyt joitain lapsuusmuistoja, vai mitä se nyt lie ollut, vaan se alkoi hyppiä ja potkia ja tahtoi nyhtää pois täkkinsä. Ja kohta se alkoi käyttäytyä samoin kuin nämä muutkin suuret koirat täällä, niin että me sanoimme, että Jenny varmaankin on maalla kasvanut.
"Se makasi etehisen permannolla eikä edes vilkaissutkaan vieraskamarin sohvaan, ja se hätyytti kanoja ja varasti kissan maitoa ja haukuskeli kerjäläisiä ja hääräsi hevosen jaloissa, kun tänne tuli vieraita. Meistä oli kerrassaan hauskaa nähdä sen kujeita. Arvaathan sen, tuollainen nallikka, jota oli käsillä kannettu ja joka oli tottunut vasussa makaamaan. Olihan se kylläkin ihmeellistä. Mutta arvaappas, kun heidän piti matkustaa pois, ei Jenny tahtonutkaan lähteä mukaan. Se seisoi portilla ja vikisi niin surkeasti ja hyppi minua vasten ja oikein pyytämällä pyysi, että saisi jäädä tänne. Eikähän meillä ollut muuta neuvoa kuin antaa sen jäädä. Oli liikuttavaa nähdä koirakurjaa, joka oli niin vähäinen ja kumminkin halusi olla maalaiskoira. En ikinä olisi luullut, että tulisin pitämään sylikoiraa. Kohta kukaties saan vaimonkin."
— Oi kuinka on vaikea olla, kun on niin ujo ja kasvattamaton! Anna Mari arvaili, mahtoiko eno kovin vihastua, kun hän niin pikaisesti livisti tiehensä. Mutta hänestä oli tuntunut, kuin eno Jennystä puhuessaan olisi tarkoittanut häntä. Ja asia ei kenties ensinkään ollut niin. Mutta kaikessa tapauksessa — — niin, Untuvainen oli käynyt niin noloksi. Hän ei voinut mitenkään jäädä.
Mutta ei "se" tullut silloin, ei silloin.
Vaan se varmaan lienee tullut sitten iltasella tanssiaisissa. Hänellä ei ollut koskaan ennen ollut niin hauskaa tanssiaisissa! Mutta jospa joku olisi tiedustellut, tanssiko hän paljon, niin olisi hänen, hiukan mietittyään, täytynyt sanoa, ettei hän ollut usein tanssinut. Mutta tämähän juuri, että hän ei edes ollut huomannutkaan olleensa hiukan unohdettu tanssiaisissa, oli paras todistus siitä, että hänellä oli ollut oikein hauska.
Hänestä oli ollut vain niin hauskaa katsella Mauritsia. Ja sentähden juuri kun hän oli ollut hiukan, hiukan ankara sulhoansa kohtaan aamiaisella ja oli nauranut häntä eilen, oli nyt niin suuri ilo katsella häntä tanssiaisissa.
Untuvaisen mielestä ei Mauritsin etevämmyys ja kauneus ollut koskaan esiintynyt niin edukseen kuin tänä iltana. Maurits oli kyllä arvellut, että Anna Mari kenties tunsi itsensä syrjäytetyksi, kun hän ei puhellut ja tanssinut yksin hänen kanssaan. Mutta Untuvaisen paras ilohan oli nähdä kuinka kaikki pitivät Mauritsista. Olisiko hän muka tahtonut asettaa heidän rakkautensa kaikkien katseltavaksi! Ei Untuvainen ollut lainkaan niin tyhmä.
Maurits tanssi useasti kauniin Elisabeth Westlingin kanssa. Mutta se ei vähintäkään tehnyt Anna Maria levottomaksi, sillä Maurits oli kerran toisensa perästä tullut hänen luokseen ja kuiskannut: "Sinä näet, etten pääse hänestä, olemme lapsuuden ystäviä. On niin harvinaista, että täällä maalla on kavaljeeri, joka on ollut mukana maailmassa ja osaa sekä puhella että tanssia. Sinä saat, Anna Mari, lainata minut tänä iltana patruunien tyttärille."
Mutta eno ikäänkuin väistyi Mauritsin tieltä. "Ole sinä isäntänä tänä iltana", virkkoi hän hänelle, ja Maurits oli isäntä. Hän ehti kaikkialle, hän johti tanssit sekä juomingit ja piti puheen kauniille seudulle ja naisille. Hän oli suurenmoinen. Sekä eno että Untuvainen olivat silmäilleet Mauritsia, ja sitte heidän katseensa olivat sattuneet yhteen. Silloin oli eno hymyillyt ja nyökäyttänyt hänelle päätään.
Eno varmaan oli ylpeä Mauritsista. Oli tuntunut vähän raskaalta, kun ei eno ollut oikein kunnioittanut veljenpoikaansa. Aamuyöstä eno oli käynyt kovaääniseksi ja juonikoksi. Hänkin oli tahtonut tanssia, mutta tytöt väistyivät häntä, kun hän tuli heidän luokseen, ja olivat olevinaan tanssiin pyydettyjä.
"Tanssi Anna Marin kanssa", oli Maurits sanonut Teodor patruunalle, ja se oli tietysti kuulostanut hiukan huoltapitävältä. Untuvainen pelästyi niin, että aivan kyyristyi kokoon.
Enokin loukkaantui, pyörähti ja poistui tupakkahuoneeseen.
Mutta Maurits oli tullut morsiamensa luo ja lausunut kovalla, kuuluvalla äänellä:
"Sinä tärvelet kaikki, Anna Mari. Käypi sen näköiseksi, kun eno tahtoo tanssia kanssasi. Jospa tietäisit, mitä hän sanoi minulle sinusta eilen. Sinunkin täytyy jotain tehdä, Anna Mari. Onko mielestäsi oikein jättää kaikki minun huolekseni?"
"Mitä tahdot sitten, Maurits, minun tekemään?"
"Hm, nyt ei enää mitään. Nyt on kaikki hukassa. Ajatteles kaikkia tämäniltaisia voittojanikin! Mutta nekin ovat nyt turhat!"
"Pyydän mielelläni enolta anteeksi, Maurits, jos tahdot." Ja Untuvainen tarkoitti sitä todella, sillä hän oli kovin suruissaan siitä, että oli saattanut enolle harmia.
"Se tietysti olisi oikeus ja kohtuus, mutta eihän sinunlaiseltasi, joka olet niin naurettavan ujo, voi mitään odottaakaan."
Siihen ei Untuvainen ollut mitään vastannut, vaan mennyt suorastaan tupakkahuoneeseen, joka nyt oli melkein tyhjänä. Eno oli istahtanut lepotuoliin.
"Miks'ei eno tahdo tanssia kanssani?" oli hän kysynyt.
Patruuna Teodor oli sulkenut silmänsä. Hän aukasi ne ja katsoi kauan häneen. Surullisempaa, sydäntäsärkevämpää katsetta ei Anna Mari ollut koskaan nähnyt. Hänessä heräsi aavistus siitä, mitä vanki tuntee, ajatellessaan kahleitaan. Kävi niin sääliksi enoa. Tuntui kuin eno tarvitsisi häntä paljoa paremmin kuin Maurits, sillä Maurits ei kaivannut ketään. Hän oli niin hyvä sellaisenaan kuin oli. Sitten Untuvainen laski kätensä patruuna Teodorin käsivarrelle, hiljaa vain ja hyväillen.
Yhtäkkiä enon katse elpyi ja kirkastui ja hän alkoi suurella kädellään silittää Untuvaisen tukkaa. "Pikku äiti", oli hän sanonut.
Siten "se" hänet valtasi, silloin enon silittäessä hänen tukkaansa. Kaarrellen, kiemurrellen se hiipi, ritisten ja ratisten se saapui, niinkuin tonttujoukko samoaa kautta synkän metsän.
III.
Ilta on tyyni ja ihana. Ohuet, pehmeät pilvet peittävät taivaan ja ilmassa risteilee vilisten haapojen ja poppelien valkeita haivenia.
On jo myöhäistä, eikä ketään ole enää valveilla, paitse patruuna Teodor, joka kiertelee puutarhassaan ja miettii, miten voisi eroittaa tämän nuoren miehen ja nuoren naisen.
Ei sinä ilmoisna ikänä ole tapahtuva, että Maurits saa poistua talosta tyttö rinnallaan, patruuna Teodorin jäädessä portaille seisomaan, toivottaen heille onnellista matkaa.
Onko lainkaan mahdollista sallia tytön lähteä talosta, jota hän kolmen päivän aikana on vilkastuttanut ilonsa viserryksellä, nyt enää kun hän vaatimattomalla tavallaan on totuttanut heidät siihen, että hän ajatteli ja huolehti heistä kaikista, ja kun eno oli tottunut näkemään tämän pehmeän, notkean olennon kiertelevän kaikkialla? Teodor patruuna virkkaa itsekseen, että se on kerrassaan mahdotonta. Hän ei voi elää ilman tyttöä.
Samassa hänen jalkansa nykäsee voikukkaa, jonka siemenet ovat tuleentuneet, ja kuni ihmisten päätökset hajoaa valkea haivenpallo ja sen valkeat untuvat liitävät kiireesti ylt'ympärille ja häviävät.
Yö ei ole niin kylmä kuin yöt tavallisesti ovat tässä maankolkassa. Harmaa pilviverho pidättää lämpöä. Tuulet ovat kerran sääliväisiä ja lepäävät.
Patruuna Teodor näkee hänet, Untuvaisen. Tämä itkee sitä kun Maurits on hänet hyljännyt, mutta eno kohottaa hänet syliinsä ja suutelee pois hänen kyyneleensä. — — Pehmeinä ja pieninä tupruavat valkeat haivenet puiden pulleista, kypsistä riipoista. Niin keveinä, että ilma tuskin hennoisi päästää niitä putoamaan, niin pieninä ja hentoina, että ne tuskin eroittuvat maasta.
Teodor patruuna nauraa itsekseen miettiessään Mauritsia. Ajatuksissaan on hän seuraavana aamuna menevinään hänen luoksensa, hänen vielä vuoteella maatessaan. "Kuuleppa Maurits", hän aikoo sanoa. "En tahdo tukea sinun turhia toiveitasi. Jos menet naimisiin tämän tytön kanssa, niin älä huoli odottaa äyriäkään minulta. En tahdo olla osallinen tulevaisuutesi tärvelemisessä."
"Pitääkö eno häntä sitten niin kehnona?" Maurits kysyy.
"Enpä suinkaan, päinvastoin, hän on kyllä kelpo tyttö, mutta ei kumminkaan sinulle sopiva. Sinulla täytyy olla moinen loistonainen kuin Elisabeth Westling. Käytä nyt järkeäsi, Maurits; mitä sinusta tulee, jos lakkautat opintosi ja rupeat tuon lapsen tähden tehtailijaksi? Siksi et sovi, poikani. Siihen tarvitaan enemmän kuin osata lennähyttää hattu kauniisti päästään ja lausua: 'Kiitos, lapsukaiseni!' Olet kuin valettu virkamieheksi. Sinusta voi tulla ministeri."
"Jos enolla on niin hyvät ajatukset minusta", Maurits vastaa silloin, "niin auttakaa minua suorittamaan tutkintoni ja antakaa meidän sitte mennä naimisiin!"
"En laisinkaan, en laisinkaan, poikaseni. Miten luulet sitten virkaurasi käyvän, kun sinulla olisi vaimo riippana kintereilläsi? Ei leipäkuormaa vetävä hevonen kiidä. Ajattele nyt leipurin mamselia ministerin rouvana! Ei, sinun ei sovi mennä vielä kymmeneen vuoteenkaan naimisiin, ei ennen kuin olet käynyt virka-ylennykset läpi. Mikä olisi siitä tulos jos auttaisin teitä avioliittoon? Jok'ikinen vuosi tulisitte luokseni rahaa kerjäämään. Ja siihen väsyisitte niin te kuin minäkin."
"Mutta, eno, olenhan toki kunnon mies, olenhan kihloissa."
"Kuules nyt, Maurits! Kumpi on parempi? Sekö että tyttö saa kymmenkunnan vuotta odotella ja sinä sitten et enää tahdokaan mennä naimisiin hänen kanssaan, vai sekö että nyt paikalla puratte kihlauksenne? No, ole nyt päättäväinen vaan, nouse ylös, ota kiessisi ja lähde kotiin, ennenkuin hän herää. Eihän sekään kumminkaan ole soveliasta, että sulhanen ja morsian kiertelevät maita mantereita kahden kesken. Minä kyllä huolehdin tytöstä, kunhan vaan luovut tästä hullutuksesta. Vuorineuvoksetar saa saattaa hänet kotiinsa. Tarjoon kyllä sekä parihevoset että umpinaiset vaunut, jos niin tahdot. Sinä saat minulta apua, niin ettet tarvitse olla levoton tulevaisuudestasi. Kas niin, ole nyt ymmärtäväinen, olet vanhemmillesi iloksi, jos tottelet minua. Matkusta nyt vaan, näkemättä häntä! Minä, minä kyllä koetan puhua järkevästi tytölle. Hän kylläkään ei tahdo olla sinun onnesi esteenä. Elä vaan koeta tavata häntä ennen lähtöäsi, sillä hän on suloinen ja sinä voisit heltyä."
Ja ne sanat kuultuaan Maurits tekee sankarillisen päätöksensä ja matkustaa tiehensä.
Ja kun hän on matkustanut, mitä sitte tapahtuu?
"Roisto", huutaa huhajaa puutarhassa ankarasti ja uhkaavasti kuin varkaalle. Patruuna Teodor kääntyy katsomaan. Eikö ollutkaan ketään? Itsekkö hän vain huutaa niin itselleen?
Mitenkäs sitten käy? Niin, sitten hän valmistaa tyttöä siihen että Maurits on poissa, näyttää hänelle että Maurits ei ansainnut häntä, saa hänet halveksimaan Mauritsia. Ja kun tyttö sitten on suruansa itkenyt hänen polvellaan, niin hän hellän hellästi ja varovaisesti ilmaisee hänelle omat tunteensa, houkuttelee häntä, voittaa hänet.
Hiutaleet putoavat putoilemistaan. Patruuna Teodor ojentaa suuren kätensä ja tavottaa yhden niistä.
Niin hieno, niin ohut, niin hento! Hän pysähtyy sitä katselemaan.
Haiven toisensa perästä putoaa yhä vaan hänen ympärillään. Mikä on niiden kohtalo? Tuuli niitä tupruttelee, ne tuhrautuvat multaan ja raskaat jalat tallaavat ne!
Patruuna Teodorista alkaa tuntua, kuin nämä hennot untuvat raudanraskaina putoilisivat hänen päälleen. Kukapa tahtoisi olla tuuli, kuka haluaisi olla maa, ken kengän korko, kun ovat kysymyksessä nämä pienet turvattomat?
Ja hämmästyttävän hyvin perehtyneenä Nösselt'in yleiseen historiaan hän yht'äkkiä muistaa siitä tarinan, jota voi verrata hänen äskeisiin mietteisiinsä.
Oli aamunkoitto, ei laskeutuva yö kuten nyt. Meren rannalla, kallion äyränteellä istui kaunis nuorukainen pantterinnahka hartioille heitettynä, viiniköynnös-kiehkura hartioillaan ja tyrsossauva kädessä. Kuka hän oli? Oi, Dionyysos itse!
Ja tämä oli Naxoon rannikko. Ja Kreikan merta jumala katseli. Ja Teeseus se ohjasi mustapurjeisia laivoja, jotka kiireesti pakenivat näköpiirin taa, ja luolassa, jonka aukko oli korkealla jyrkän rantavuoren murroksessa, uinui Ariadne.
Mutta yöllä oli nuori jumala ajatellut näin: "Mahtaakohan kuolevainen nuorukainen olla kyllin arvokas omistamaan taivaallisen tytön?" Ja Teeseusta koetellaksensa oli hän kerran unessa pelästyttänyt häntä, että hän menettäisi henkensä, ellei heti luopuisi Ariadnesta. Silloin tämä oli oitis noussut, rientänyt laivalle ja paennut tiposen tiehensä, herättämättä edes tyttöä hyvästit heittääkseen.
Nyt Dionyysos jumala istui siinä hymyillen, ihanimpien unelmiensa tuudittamana ja odotti Ariadnea. Aurinko nousi, aamutuuli heräsi. Hän vaipui hymyileviin haaveiluihinsa. Hän osaisi kyllä lohduttaa hyljättyä, hän, itse Dionyysos jumala.
Sitten Ariadne tuli, astuen luolasta säteilevän hymyilevänä. Hänen silmänsä etsivät Teeseusta, ne harhailivat yhä etäämmälle ja etäämmälle, laivan ankkuripaikalle — siintävälle merelle — — mustiin purjeisiin — —
Ja nyt hän kirkaisten, hetkeäkään miettimättä, vähintäkään epäilemättä syöksyi meren syvyyteen, kuolon, unohduksen kuiluun.
Ja siinä nyt Dionyysos jumala, lohduttaja istui. Niin se kävi. Niin se tietystikin oli tapahtunut. Patruuna Teodor kyllä muistelee Nösselt'in viitanneen parilla sanalla, että sääliväiset runoilijat mainitsevat Ariadnen saaneen Dionyysoolta lohdutusta. Mutta nuo säälijät aivan varmaan erehtyivät, Ariadne ei huolinut Dionyysoon lohdutuksista.
Hyvä Jumala, siksikö, että tyttö on hyvä ja herttainen, niin että häneen täytyy rakastua, niin, siksikö täytyy Untuvaisen joutua onnettomaksi!
Niiden viehättävien, pikku hymyilyjenkö palkaksi, jotka hän oli lahjoittanut enolleen, vai siksikö että oli pehmeän pikku kätensä luottamuksella laskenut hänen käteensä, vai senkötähden ettei hän ollut suuttunut, kun eno ilveili hänen kanssaan, siksikö pitäisi hänen nyt menettää sulhasensa ja joutua onnettomaksi?
Mikä näistä hänen rikoksistaan tuottaa hänelle hänen tuomionsa? Sekö että hänen kauttaan eno oli tullut huomanneeksi sielunsa sisimmässä sopukan, joka hienona, puhtaana ja asumattomana aina tähän saakka tuntuu odottaneen jotain hänen kaltaistaan pientä, hentoa, äidillistä naisolentoa, vai sekö että tytöllä nyt jo on vaikutusvaltaa häneen, niin että hän tuskin uskaltaa kirotakaan hänen kuullensa? Vai mistä syystä pitäisi hänet tuomita?
Oi Dionyysos parka, Teodor patruuna parka! Ei ole helppo olla tekemisissä näiden hienojen, vaaleiden, untuvapehmeiden kanssa. Ne syöksyvät mereen mustat purjeet nähdessään.
Patruuna Teodor kiroo hiljakseen sitä, ettei Untuvainen ollut mustatukkainen, punaposkinen, rotevarakenteinen.
Silloin putoaa siihen haiven ja alkaa pakista: "Minäpä juuri olisin seurannut sinua kaikkina aikoina. Olisin kuiskannut varoittavan sanan korvaasi pelipöydässä. Minä olisin siirtänyt viinilasin loitomma. Ja sinä olisit sallinut minun sen tehdä." — "Olisin kyllä, — olisin kyllä", kuiskaa eno.
Lennähtää taas hiutale ja tarinoi: "Minäpä olisin vallinnut suurta taloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin seurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt lieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi kelvannut siihen?" — "Suloinen pikku Untuva", vastaa eno, "olisit kyllä kelvannut."
Vielä liihoittelee siinä haiven, joka puhuu: "On niin sääli minua. Sulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna minä itken, itken koko päivän, sillä se on tuntuva minusta suurelta häpeältä, etten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen kotiin —. En ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin astua isäni kynnyksen yli, tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua sipistään ja supistaan, kun minä näyttäydyn. Kaikki ihmettelevät, mitä pahaa minä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin pidellä. Mahdanko minä sille mitään, että sinä rakastat minua?" Eno vastaa silloin itku kurkussa: "Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian aikaista puhua niin."
Eno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan pimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava ilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tulisi tapahtumaan aamulla.
Silloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: "Minä en tee sitä."
Mutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään tuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy suurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain pakenemista, mutta ei tiedä mitä.
Pakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan, sipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat. Ne ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat korsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu, joka hylkää linnut.
Ja hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva kerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva siellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.
Hän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy nähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. "Vai niin", hän silloin virkkaa, "mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei ollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat tulimmaista, minähän sitä, eikä puutarha, saan kylmän talven ja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko elämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on haihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa tuosta tyttöräpäköstä."
IV.
Kuinka "se" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän aamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä tanssiaisten perästä, on "se" pikemminkin tuntunut jonain kiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on lähdettävä, kun "se" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei sillä ole suoritettavana sen suurempaa osaa hänen elämässään, silloin "se" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.
Tuntuupa kuin täytyisi Anna Marin laahata kivettynyttä ruumista rappuja alas aamiaishuoneeseen. Tervehtiessään hän ojentaa raskaan, kylmän kivikäden, hän puhuu kankealla kivikielellä, hymyilee kovilla kivihuulilla. Se on raskasta, raskasta työtä.
Mutta ken voisi olla iloitsematta, ajatellessaan kuinka kaikki tänä aamuna päättyy, kuten entisaikainen uskollisuus ja kunnia vaatii.
Patruuna Teodor kääntyy Untuvaiseen päin aamiaispöydässä ja selittää eriskummallisen karkealla äänellä, että hän on päättänyt antaa Mauritsille Laxåhyttan hoitajapaikan, mutta koska mainittu nuori mies, jatkoi eno, koettaen ottaa tavallisen puheluäänensä, ei ole erittäin perehtynyt käytännöllisiin tehtäviin, niin ei hän saa astua virkaansa ennenkuin hänellä on vaimo rinnallaan. Onko mamseli Untuvainen hoitanut myrttiänsä niin, että se voi antaa sekä kruunun että seppeleen syyskuussa?
Untuvainen tuntee, kuinka eno istuu ja katsoo häntä suoraan kasvoihin. Hän tietää, että eno tahtoisi yhden ainoan katseen kiitokseksi, vaan hän ei katso ylös.
Maurits taas lennähtää pystyyn. Hän syleilee enoa ja meluaa
kauheasti. "Mutta, Anna Mari, miks'et kiitä enoa? Sinun täytyy, Anna
Mari, taputtaa Teodor enoa. Laxåhytta on ihanin paikka maailmassa.
Kas niin, Anna Mari!"
Nyt Untuvainen kohottaa päänsä. Silmät ovat kyyneliä täynnä ja niiden läpi kohdistuu Mauritsiin katse, täynnä nuhteita ja tuskaa. Ettei Maurits älyä sen vertaa, hänhän suorastaan tahtoo ilmivalkean kanssa mennä ruutikellariin. Sitten Untuvainen kääntyy Teodor patruunan puoleen, mutta ei kuten tähän asti, ujosti ja lapsellisesti, vaan hänen käytöksessään on nyt jotain marttyyrimaista, jotain vangitun kuningattaren kaltaista.
"Eno uhraa aivan liian paljon hyväksemme", hän vain virkkaa.
Niin muodoin on kaikki ratkaistu kunnian ja arvon vaatimusten mukaan.
Ei tuhlata ainoatakaan sanaa enää asiaan. Eno ei ole ryöstänyt Anna
Marilta luottamusta rakastettuunsa. Tyttö ei ole ilmaissut itseään.
Hän on uskollinen sille, joka on valinnut hänet morsiamekseen,
vaikkakin hän vain on köyhä tyttö syrjäkadun leipuripuodista.
Ja sitten saadaan ajaa kiessit esille, matkalaukut köytetään kiinni ja eväspussit täytetään.
Teodor patruuna nousee pöydästä. Hän menee ja asettautuu seisomaan jonnekin ikkunan luo. Aina siitä hetkestä, kun tyttö käänsi kyyneleisen katseensa häneen, on hän kuin pois suunniltaan. Hän on ruti hullu, hän voisi heittäytyä tyttöön käsiksi, haluaisi puristaa hänet rintaansa vasten ja huutaa Mauritsille: "tule irroittamaan morsiamesi, jos voit".
Eno seisoo kädet taskuissa. Puserretut nyrkit tutisevat kuin suonenvedossa. Voiko hän sallia, että tyttö panee hatun päähänsä, että hän sanoo vuorineuvoksettarelle hyvästit.
Siinä hän nyt seisoo Naksoon kalliolla ja tahtoo varastaa itselleen rakastetun. Ei, ei varastaa! Miks'ei kunniallisesti ja miehekkäästi astua esille ja sanoa: "Minä olen kilpakosijasi, Maurits. Morsiamesi saa valita meistä. Te ette ole naimisissa, ei ole mikään synti koettaa voittaa häntä sinulta. Pidä tarkka vaari hänestä! Aion käyttää kaikkia keinoja."
Silloin Maurits olisi saanut varoituksen ja tyttö tietäisi menetellä sen mukaan.
Nivelet rutisivat, kun hän pusersi nyrkkiään. Kuinka Maurits rähähtäisi nauramaan vanhaa enoansa, jos tämä astuisi esille näin puhuen. Ja mitä apua siitä olisi! Mahdollisesti hän pelästyttäisi tytön niin, ettei vast'edes enää saisikaan auttaa heitä?
Mutta kuinka nyt käy, kun tämä lähestyy enoa sanoaksensa hyvästit? Hän on vähällä huutaa tytölle, että tämä varoisi itseään, pysytteleisi kolmen askeleen päässä hänestä.
Hän seisoo yhä akkunan luona ja kääntää selkänsä heille kaikille, heidän täyttäessään eväspussia ja päälle pannessaan. Eivätkö he nyt ikinä valmistu matkalle? Nyt hän jo on ehtinyt tuhanteen kertaan kokea sen kaiken. Hän on tarttunut Untuvaisen käteen, suudellut häntä ja auttanut hänet kiesseihin. Hän on tehnyt sen jo niin monta kertaa, että luulee tytön olevan jo poissa.
Hän on myös toivottanut hänelle onnea. Onnea… Voiko hän tulla onnelliseksi Mauritsin kanssa? Hän ei ole näyttänyt onnelliselta tänä aamuna. No eihän vain, tietenkin on hän ollut onnellinen. Hänhän itki ilosta.
Enon siinä seisoessa sanoo Maurits yht'äkkiä Anna Marille: "Sellainen tyhmeliini olenkin. Kerrassaan olin unohtaa puhua enolle isän osakkeista."
"Mielestäni olisi parasta, että jättäisit sen tekemättä", vastaa
Untuvainen. "Se ei kenties olisi oikein."
"Lörpötystä, Anna Mari! Osakkeet eivät tuota juuri sanottavaa nyt, mutta kuka tietää, jospa tulee aika, jolloin ne kannattavat paremmin? Ja sitä paitse mitä se enolle merkitsee sellainen pikkuseikka…"
Untuvainen ei puhu tavallisella lämmöllä, vaan melkeinpä kuin tuskassa. "Pyydän sinua, Maurits, elä tee sitä. Tottele nyt minua tämä ainoa kerta!"
Maurits katsoo häneen hiukan loukkaantuneena. "Tämäkö ainoa kerta, ikäänkuin minä olisin sinun hirmuvaltiaasi. Sitä nyt en voi, tiedätkö, tuon yhden ainoan sanan takia en voi noudattaa tahtoasi."
"Elä kiinny sanoihin, Maurits! Tässä on kysymys muustakin kuin vain kohteliaisuudesta ja sievistä sanoista. Minun mielestäni et tee kauniisti, koettaessasi petkuttaa enoa nyt, kun hän on ollut meille niin hyvä."
"No vaikene jo, Anna Mari, vaikene jo! Mitä sinä ymmärrät raha-asioista?" — Mauritsin koko käytös on vielä ärtyisän tyyntä ja ylpeää. Hän katselee morsiantaan kuin koulumestari parasta oppilastaan, joka lausuu tyhmyyksiä itse tutkintopäivänä.
"Ettet sinä vähääkään ymmärrä mistä on kysymys!" huudahtaa tyttö ja huitoo epätoivoisena käsillään.
"Totta tosiaan minun täytyy nyt puhua enon kanssa", virkkaa Maurits, "jos ei muun vuoksi, niin vaan näyttääkseni, ettei tässä ole mistään petoksesta kysymys. Sinä käyttäydyt niin, että eno voi luulla minun ja isäni olevan todellisia roistoja."
Ja hän astuu patruuna Teodorin luo ja tekee selkoa noista osakkeista, jotka hänen isänsä haluaisi myydä enolle. Patruuna Teodor kuuntelee häntä minkä saattaa. Hän ymmärtää oitis, että hänen veljensä, pormestari, on takertunut huonoon kauppaan ja tahtoo nyt pelastautua tappiosta. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä? On varsin tavallista, että hän tekee sellaisia uhrauksia kaikille sukulaisilleen. Mutta oikeastaan ei hän ajattele sitä, vaan Untuvaista. Hän miettii mitä piilee siinä vihastuneessa katseessa, jonka tämä heittää Mauritsiin. Se ei juuri ollut rakkautta se.
Ja sitten keskellä hänen epätoivoaan tästä pakollisesta uhrauksesta välähtää hänelle pieni toivon säde. Hän seisoo ja tuijottaa siihen niinkuin aavehuoneessa makaava mies tuijottaa vaaleaan sumuun, jonka hän näkee kohoavan lattiasta, tihenevän, kasvavan ja muodostuvan nähtäväksi todellisuudeksi.
"Menkäämme huoneeseeni, Maurits", hän sanoo, "niin saat samassa rahat."
Mutta puhuessaan hän kaiken aikaa tarkastaa Untuvaista, nähdäksensä voidaanko aavetta viekoitella puhumaan. Mutta vielä ei näy muuta kuin äänetöntä tuskaa tämän kasvoista.
Mutta tuskin hän on ehtinyt pulpettinsa ääreen huoneessaan, kun ovi avautuu ja Anna Mari astuu sisälle.
"Teodor eno", hän sanoo lujasti ja päättävästi, "elä osta niitä papereja!"
Kas, sitä untuvaista! Niin, kuka olisi tätä sinusta uskonut, joka näki sinut kolme päivää sitten, istuessasi Mauritsin rinnalla kiesseissä ja näyttäessäsi painuvan kokoon ja pienenevän joka sanasta, jonka hän sanoi.
Mutta pian Untuvainen tarvitseekin kaiken rohkeutensa, sillä nyt
Maurits todella suuttuu.
"Vaiti", kähisee tämä hänelle ja karjuu sitten, jotta pulpettinsa ääressä rahoja laskeva kuulisi tarkoin hänen puheensa: "Mitä olet saanutkaan päähäsi? Osakkeet eivät nyt anna mitään korkoa, sen olen sanonut enolle, mutta eno tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ne tulevat tuottaviksi. Luuletko että eno antaa minunlaiseni miehen pettää itsensä? Eno kyllä ymmärtää paremmin nämä asiat kuin kukaan meistä. Onko koskaan ollut minun tarkoituksenikaan kehua näitä osakkeita hyviksi? Olenko sanonut muuta kuin että sille, joka voi odottaa, voi tämä olla hyvä yritys."
Patruuna Teodor ei virka mitään, ojentaa vain setelitukun
Mauritsille. Hän odottaa, saako tämä jo aaveen puhumaan.
"Eno", virkkaa pieni lahjomaton totuuden julistaja, sillä sehän on tunnettu asia, ettei kukaan voi olla järkähtämättömämpi kuin nämä untuvapehmeät, nämä arat, kun he ovat totuuden puolella, "nuo osakkeet eivät ole kolikonkaan arvoisia, eivätkä koskaan vastakaan sitä ole. Sen tietää jok'ikinen kotipuolellamme."
"Anna Mari, sinähän kuvaat minut petturiksi!" —
Anna Mari mittaa katseillaan Mauritsia ikäänkuin hänen silmänsä olisivat pari saksin terää, joilla hän pala palalta leikkelee rikki kaiken sen komeuden, jolla hän on sulhasensa koristanut, ja kun hän viimein näkee hänet koko hänen itsekkäisyytensä ja itserakkautensa alastomuudessa, niin nyt tuo pieni, hirmuinen kieli langettaa hänelle tuomionsa:
"Mitäpä muuta sitten oletkaan."
"Anna Mari!"
"Niin, mitäpä muuta me molemmat olemmekaan", jatkaa armahtamaton kieli, joka kerran alkuun päästyään katsoo parhaaksi selvitellä kerrassaan nämä asiat, jotka olivat vaivanneet hänen omaatuntoaan siitä asti, kun hän oli alkanut ajatella, että myöskin tällä rikkaalla miehellä, joka oli tämän talon omistaja, oli sydän, joka voi kärsiä ja kaivata. Ja nyt, koskapa kieli oli jo niin oivallisesti käynnissä ja kaikki ujous kerrassaan tuntui hävinneen, jatkoi hän vielä:
"Kun istuuduimme rattaille siellä kotona, mitä ajattelimme silloin? Miten me juttelimme matkalla? Sitä, miten voisimme petkuttaa enoa täällä! 'Sinun tulee olla ylpeä, Anna Mari', sanoit sinä. 'Ja ole sinä ovela, Maurits', sanoin minä. Me ajattelimme vain kuinka mielistellä enoa. Paljon tahdoimme saada, emmekä antaa muuta kuin teeskentelyä. Ei ollut aikomuksemme sanoa: 'Auta meitä, me olemme köyhiä ja pidämme toisistamme', vaan me päätimme imarrella ja hyväillä, kunnes eno ihastuisi sinuun tahi minuun, se oli tarkoituksemme. Mutta me emme aikoneet mitään antaa vastineeksi, ei rakkautta tai kunnioitusta, eikä edes kiitollisuuttakaan. Niin miksi et matkustanut yksin, miksi piti minun tulla mukaan? Tahdoit näyttää minut hänelle, tahdoit että minä, että minä…"
Patruuna Teodor nousee nähdessään Mauritsin kohottavan kätensä morsiantaan kohti. Nyt on eno jo laskenut valmiiksi ja seuraa tapausten kulkua sydän paisuen toiveista. Ja onpa kuin koko hänen sydämmensä olisi lennähtänyt sepposen selälleen, ottaaksensa tytön vastaan, kun tämä kirkaisten syöksyy hänen syliinsä, lennähtäen vähääkään empimättä ja viivyttelemättä, aivan kuin hänellä ei mitään muuta pakopaikkaa olisi koko maailmassa.
"Eno, hän aikoo lyödä minua!"
Ja hän painautuu lujasti, lujasti hänen syliinsä.
Mutta Maurits on jo taas tyyni. "Suo anteeksi pikaisuuteni Anna Mari", hän, sanoo. "Koski kipeästi minuun kuulla sinun puhuvan niin lapsellisesti enon läheisyydessä. Mutta enon tulee toki ymmärtää, että sinähän vain olet lapsi. Kumminkin myönnän, ett'ei mikään, ei edes oikeutetuin närkästyskään anna miehelle oikeutta lyödä naista. Tules nyt tänne ja suutele minua. Sinun ei tarvitse paeta kenenkään turviin minun vuokseni."
Tyttö ei liikahdakaan, ei edes katsahdakaan taakseen, puristautuu vain likemmä enoa.
"Untuvainen, annanko hänen ottaa sinut?" kuiskaa Teodor patruuna.
Vastauksena on vain vavistus, joka myöskin värähtää kautta koko enon ruumiin.
Mutta patruuna Teodor tuntee itsensä niin terveeksi, niin virkistyneeksi. Hänenkin on nyt mahdotonta niinkuin ennen katsella täydellistä veljenpoikaa koko tämän täydellisyyden kirkkaassa valaistuksessa. Hän rohkenee laskea pilaa hänestä.
"Maurits", hän sanoo, "minun täytyy ihmetellä sinua. Rakkaus tekee sinut heikoksi. Sinä voit noin vain yks' kaks' antaa anteeksi, että hän kutsuu sinua lurjukseksi. Sinun täytyy heti purkaa kihlauksenne. Kunniasi tähden, ajattele kunniaasi, Maurits! Ei mikään maailmassa anna naiselle oikeutta loukata miestä. Kiipeä kiesseihisi, poikaseni, ja matkusta täältä ilman tätä turmeltua olentoa! Sehän on suorastaan pelkkä oikeutesi, sellaisen herjauksen kärsittyäsi."
Ja samassa kun hän on lopettanut tämän puheensa, laskee hän suuret kätensä tytön pään ympärille ja taivuttaa sitä taaksepäin, niin että voi suudella häntä otsalle.
"Hylkää tämä kadotettu olento!" lausuu eno yhä uudelleen.
Mutta nyt alkaa Mauritskin jo ymmärtää. Hän näkee kuinka Teodorin silmissä ailakoi ja kuinka hymy toisensa perästä leijuu hänen huulillaan.
"Tule, Anna Mari!"
Tyttö vavahtaa. Nyt Maurits häntä kutsuu niinkuin se, jolle hän on luvannut itsensä. Tuntuu kuin hänen pitäisi mennä. Ja hän jättää patruuna Teodorin niin äkkiä, ettei tämä ehdi estää häntä, mutta hän ei kumminkaan voi mennä Mauritsin luo, vaan soljahtaa lattialle ja jää siihen nyyhkyttäen istumaan.
"Matkusta kotiin yksin häkkikärreissäsi, Maurits", sanoo Teodor patruuna tuikeasti. "Tämä nuori nainen vierailee talossani vielä kauankin ja minä aion suojella häntä sinun hyökkäyksiltäsi."
Eikä hän sen enempää ajattele Mauritsia, vaan nostaa tytön lattialta, pyyhkii hänen kyyneleensä ja kuiskailee rakastavansa häntä.
Ja Maurits nähdessään heidät niin, toisen itkien ja toisen lohduttaen, huudahtaa: "Ahaa, siinä onkin liitto. Minut on petetty. Tämä on ilveilyä. Minulta on ryöstetty morsiameni ja minua pilkataan. Minun annetaan huutaa sitä, joka ei aio koskaan tulla. Toivotan onnea sinulle tähän kauppaan, Anna Mari."
Ja ulos syöksyessään ja paiskatessaan oven kiinni hän huutaa:
"Onnenonkija!"
Patruuna Teodor tekee liikkeen kuin aikoen lähteä hänen jälkeensä kurittamaan häntä, mutta Untuvainen pidättää häntä.
"Oi, Teodor eno, anna kaiken mokomin Mauritsin virkkaa viime sana.
Maurits on aina oikeassa. Onnenonkija, niin sitäpä juuri olenkin,
Teodor eno."
Hän hivuttautuu uudelleen tämän puoleen epäilemättä, kysymättä. Ja patruuna Teodor on aivan pyörällä; juuri äsken Untuvainen itki ja nyt jo nauraa, äsken hän oli aikeessa mennä naimisiin yhden kanssa ja nyt jo toista hyväilee. Silloin tyttö kohottaa päänsä ja hymyilee: "Nyt olen sun pikku koirasi. Et pääse minusta."
"Untuvainen", virkkaa patruuna Teodor tuimimmalla äänellään. "Tämän olet sinä tietänyt kaiken aikaa!"
Tyttö alkoi kuiskailla: "Jos tämä olisi jäänyt veljeltäni tekemättä…"
"Ja sinä tahdoit sittenkin, Untuvainen… Maurits on onnellinen, kun pääsee sinusta. Sellainen tyhmä, valheellinen, petturi Untuvainen, väärintekijä, pieni kaarnanpalanen, sellainen, sellainen…"
* * * * *
Oi Untuvainen, oi silkkikukkanen! Etpä liene ollut vain onnenonkija, olitpa varmaan onnenantajakin, muutoin ei olisi jäänyt sinun herttaista rauhaasi taloon, jossa asuit. Vielä tänä päivänäkin varjostavat taloa upeat vaahterat, ja koivunrungot ylenevät puhtaina, pilkuttomina juuresta latvaan asti. Vielä tänäpäivänäkin saa kyykäärme kaikessa rauhassa virua auringonpaisteessa kummullaan, ja puistolammikossa uiskentelee säyne, joka on niin vanha, ettei kukaan henno onkia sitä. Ja sinne tultuani tunnen, että on ilmassakin kuin juhla ja pyhäpäivä, ja tuntuupa kuin kukkaset ja linnut liverteleisivät vieläkin ihania laulujansa sinusta.