KÖYNNÖSRUUSUSTOSSA.
Toivoisin, että ne ihmiset, joiden kanssa oleskelin viime suvena, soisivat katseidensa sattua näihin riveihin. Nyt kun pakkanen ja pimeät yöt ovat tulleet, tahtoisin palauttaa heidän mieleensä valoisan, lämpimän vuodenajan.
Ennen kaikkea tahtoisin, että he muistaisivat köynnösruusuja, jotka verantaa reunustelivat, muistaisivat bengaalilaisen ruusun suurine, vaaleine repalereunaisine jättiläiskukkineen, hienoine, jotenkin harvoine lehvineen, jotka niin auringonpaisteessa kuin kuutamossakin heittivät tummanharmaan varjonsa vaalealle kivilattialle ja kietoivat kaikki tuolla ulkona kevyeen pitsihuntuunsa.
Muista kesistä muistuu mieleeni apilaspellot ja koivulehdot, tai astrakaanit ja marjapensaat, mutta tämä kesä on saanut sävynsä köynnösruusuista. Nuo vaaleat arat nuput, jotka eivät sietäneet tuulta eikä sadetta, keveästi huojuvat, helakan vihreät vuosivesat, pehmeästi kaartuneet rungot, tuo suunnaton kukkarikkaus, iloisesti hyräjävät hyönteiset, kaikki liitävät mieleeni ja esiintyvät upeassa loistossaan, kun muistelen mennyttä, hienon hienoa, arkaa kesää.
Nyt kun työaika on käsissä, kysytään minulta usein, kuinka olen kesäni viettänyt. Silloin soljuu muu kaikki mielestäni ja tuntuu kuin olisin istunut päivät pääksytysten verannalla köynnösruusujen parissa ja hengittänyt tuoksua ja päivänpaistetta. Mitä minä sitten tein? Oi, minä katsoin, kuinka muut tekivät työtä.
Siellä oli pieni verhoojamehiläinen, joka hääri työssä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Pehmeistä, vihreistä lehdistä sahasi se terävillä leuoillaan pienen, soman suikaleen, kääri sen kokoon, niinkuin kääritään oikea tapetti, ja kallista kuormaansa pusertaen puoleensa liihoitteli se pois puistoon ja laskihen vanhalle kannolle. Siellä se sukelsi pimeihin käytäviin ja salaperäisiin sokkeloihin, kunnes se vihdoin urkeni pystysuoran kaivoksen pohjalle. Sen tuntemattomassa syvyydessä, minne ei muurahainen eikä tuhatjalkainen ollut koskaan uskaltanut, se aukaisi vihreän lehtikäärönsä ja peitti roukkoisen permannon mitä ihanimmalla matolla. Ja kun lattia oli peitetty, palasi mehiläinen hakemaan uusia lehtisiukaleita verhotakseen kaivoksen seiniä ja teki työtä niin innokkaasti ja reippaasti, että kohta ei ollut ainoatakaan lehteä ruusupensaassa, jossa ei olisi ollut soikeaa leikkausta, joka todisti sen täytyneen olla apuna vanhan kannon kaunistamisessa.
Eräänä kauniina päivänä pikku mehiläinen muutti ammattiaan. Se kaivausi syvälle jättiläisruusujen auki reposteltujen lehtien lomaan, imi ja joi näissä kauniissa ruoka-aitoissa, minkä jaksoi, ja kohta kun se oli saanut suun täydeltä, lenteli se oitis kiireesti takaisin vanhalle kannollensa täyttämään äsken vuoratun kamarinsa kirkkaimmalla hunajalla.
Mutta pieni verhoojamehiläinen ei ollut ainoa joka työskenteli ruusupensaissa. Siellä oli myös hämähäkki, aivan verraton hämähäkki. Se oli suurin kaikista näkemistäni hämähäkeistä, se oli kirkkaan punakeltainen, selväpiirteinen risti selässä, ja sillä oli kahdeksan pitkää puna- ja valkoraitaista jalkaa, kaikki yhtä siroa tekoa. Olisittepa vain nähneet sen kutovan! Joka rihma vedettiin mitä suurimmalla tarkkuudella, aina ensimäisistä alkaen, jotka vain olivat tukena ja kiinnipitiminä, sisempiin, hienoihin kuvioihin saakka. Ja jospa olisitte nähneet, kuinka se pysyttelihen kapeilla langoilla iskiessään kiinni kärpäseen tai vaeltaessaan valtaistuimelleen verkon keskeen, istuen sitten siinä liikkumatonna, kärsivällisenä odotellen monta tuntia.
Tämä suuri punakeltainen hämähäkki voitti minun sydämeni. Se oli niin kärsivällinen ja viisas. Joka päivä oli sillä pikku kahakkansa verhoojamehiläisen kanssa ja aina erkani se rettelöstä yhtä pettymättömän tyynenä. Mehiläinen, jonka matka kävi aivan hänen verkkonsa vieritse, takertui kerran toisensa perästä hänen verkkoonsa. Samassa se alkoi päristä ja potkia kuin hullu rimpuillessaan hienossa verkossa, josta luonnollisesti oli seurauksena, että se takertui yhä pahemmin ja pahemmin ja pian oli sekä jalkoineen että siipineen kietoutunut limaiseen kudokseen.
Mutta niin pian kun mehiläinen oli upi uupunut ja hervoton, ryömi hämähäkki sen luo. Se pysyttelihen aina tarpeellisen matkan päässä ja antoi punarantuisen, upean raajansa äärimmällä kärjellä pienen sysäyksen mehiläiselle, niin että se pyörähti ympäri verkossa. Ja kun mehiläinen taas oli surissut ja riehunut väsyksiin asti, sai se taaskin pienen mitä lempeimmän nykäisyn ja taas yhden, ja vielä yhden, kunnes se pyöri ympäri kuin hyrrä ja oli kiukusta aivan tunnotonna ja niin sekasin, ettei voinut puolustaa itseään. Ja tässä pyörinnän huiskeessa punoutuivat häntä kahlehtivat langat yhä kireemmälle ja kävivät viimein niin tiukalle, että katkesivat ja kimalainen kimposi maahan. Tätäpä juuri hämähäkki oli tahtonutkin. Ja tämä temppu toistettiin yhä uudelleen päivä toisensa perästä niin kauan kuin hämähäkillä riitti työtä ruusutarhassa. Pikku vuoraajamehiläinen ei oppinut koskaan karttamaan hämähäkin verkkoa, eikä hämähäkki näyttänyt kertaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä.
— — —
Minä pidin todellakin niistä kummastakin, niin hyvin tuosta pienestä, innokkaasta, karvaisesta työmiehestä kuin suuresta, viisaasta vanhasta metsästäjästä.
Ei tapahtunut tiheään suuria sattumia talossa, jota köynnösruusut kaunistivat. Säleaidan raosta näkyi pikku järvi tyynenä ja välkkyen auringonpaisteessa. Se oli järvi, joka oli liian pikkuruinen voidakseen vyörähtää vaahtopäin aaltoamaan, mutta pienimmästäkin kosketuksesta tuikahti harmaasta pinnasta tuhansittain pieniä säkeniä, jotka kimallellen leikkivät laineilla, ikäänkuin koko syvyyden olisi täyttänyt tuli, joka ei voinut päästä esille. Ja niin oli kesän viettokin siellä, se oli tavallisesti niin hiljaista, mutta kun tuli pieninkin kevyt tuulahdus — oi kuinka se silloin saattoi säteillä ja välähdellä!
Eikä tarvittukaan suuren suuria asioita meitä ilahduttamaan. Kukka tai joku lintu voi tuottaa meille hauskuutta moneksi tunniksi, puhumattakaan verhoojamehiläisestä. En voi koskaan unohtaa, miten sydämellisen iloiseksi se minut saattoi.
Mehiläinen oli ollut kuten tavallisesti takertuneena hämähäkin verkkoon, ja hämähäkki oli kuten ainakin päästänyt sen irti, mutta se varmaan oli ollut hyvin lujasti kiinni, niin että sen oli täytynyt pyöriä tavattoman kauan ja oli siksi hyvin väsynyt ja lannistunut pois lentäissään. Kumarruin katsomaan, oliko hämähäkin verkko hyvin vahingoittunut. Onneksi ei se ollut, mutta sen sijaan nökötti verkossa pieni keltainen toukka, pieni rihmanvahvuinen peto, joka oli oikeastaan vain leukoja ja kynsiä, ja minä pelästyin, todellakin pelästyin nähdessäni sen.
Enkö olisi tuntenut näitä toukohärän toukkia, jotka tuhansittain kiipeävät kukkasiin ja piiloutuvat niiden terien väliin? Enkö olisi tuntenut niitä ja ihaillutkin niitä maltillisia, älykkäitä loiseläjiä, jotka istuvat piilossa ja odottavat, vaikkapa viikkokausia, kunnes sattuu tulemaan mehiläinen, jonka mustankeltaiseen turkkiin ne voivat kätkeytyä? Ja enkö tuntisi sen viekasta tapaa, että juuri kun pieni kennonrakentaja on täyttänyt huoneensa hunajalla ja sen pinnalle laskenut munan, josta oikea hunajan ja kennon omistaja olisi kasvava, että se juuri silloin ryömii munalle, istuutuen sille kuin veneeseen, innokkaasti pidätellen itseään tasapainossa, ettei putoaisi hunajaan, johon se hukkuisi. Ja mehiläisen kattaessa sormustimen muotoista pesäänsä vihreällä katolla ja varovaisesti sulkiessa sinne pienokaisensa, repii häijy keltainen toukka terävillä leuoillaan auki munan ja syö sen sisällyksen, munan kuoren ollessa edelleen aluksena häntä itseään peloittavassa hunajajärvessä.
Mutta sitten tuo kapea, keltainen levy vähitellen kasvaa suureksi ja oppii uimaan hunajassa ja juo sitä, ja ajan jouduttua sukeutuu suuri lihava kovakuoriainen mehiläiskotelosta. Mutta varmastikaan ei tämä ollut pikkumehiläisen tarkoitus, ja kuinka näppärästi ja viisaasti kovakuoriainen oli käyttäytynytkin, ei se sittenkään ollut muuta kuin laiska loinen, joka ei sääliä ansainnut.
Voi mehiläiseni, oma ahkera pieni mehiläiseni, joka leijailet moinen keltainen kuokkavieras turkissasi! Mutta kun hämähäkki nyt oli pyöritellyt sinua, oli toukka kirvonnut irti ja pudonnut hämähäkin verkkoon, ja nyt tulikin tuo punakeltainen jättiläinen ja antoi sille piston myrkkykoukullaan ja muutti sen silmänräpäyksessä elottomaksi, sisällyksettömäksi luurangoksi.
Mutta kun pikku mehiläinen nyt palasi, oli sen surina kuin ylistyslaulu elämälle.
"Oi kaunis elämä", se sanoi. "Kiitos suuri siitä, että olen saanut osakseni hauskan työn ruusustoissa ja päivänpaisteessa. Kiitän sinua siitä että voin nauttia elämästä ilman pelkoa ja epäilystä. Hyvin tiedän, että hämähäkit väijyvät ja kovakuoriaiset varastavat, mutta minun osani on iloinen työ ja rohkea huolettomuus. Oi sinä ihana elämä, sinä suloinen olemassa-olo!"