VELJEKSET.
Sääli on kuolleita, jotka haudataan kaupunkien hautausmaihin. Kun ne nostetaan ruumisvaunuihin ja kun ajaa jyryytetään katuja pitkin, tuntuupa kuin ne valittaisivat ja nureksisivat arkuissaan. Toiset vaikertelevat sitä kun eivät ole saaneet koristetupsuja ruumisvaunun nurkkiin, toiset laskevat seppeleittensä lukua ja ovat tyytymättömiä. Ja on sellaisiakin, joita saattamassa on pari kolme hevoskuntaa, ja he tuntevat itsensä loukatuiksi.
Sellaista ei pitäisi vainajien koskaan saada kokea ja tuntea. Mutta kaupunkilaiset eivät ymmärrä lainkaan, miten heidän tulisi kunnioittaa niitä, jotka kätketään viime lepoonsa maan poveen.
Maaseudulla sitä ymmärretään paremmin, eikä missään menetellä sopivammin kuin Svartsjön pitäjässä Vermlannissa.
Jos te kuolette Svartsjön pitäjässä, niin tiedätte että saatte arkun aivan samanlaisen kuin kaikki muutkin saavat, kunnollisen, mustan arkun, juuri sellaisen, kuin herrastuomarilla ja nimismiehellä oli joku vuosi sitten heitä haudattaessa. Sama nikkari näet tekee kaikki arkut ja hänellä on yksi ainoa malli, joten toinen arkku ei tule toista paremmaksi. Ja tiedätte myös, sillä olettehan sen useasti nähneet, että teidät kuletetaan kirkolle työrattailla, jotka ovat tilaisuutta varten mustiksi maalatut. Ei huoli ajatellakaan mitään koristetupsuja, sillä sellaisia ei tunneta. Ja tiedätte senkin että hevosen luokissa tulee olla valkeat liinat, ja että on ajettava yhtä juhlallisesti ja hitaasti teidän kuin tilallisenkin saatossa.
Eikä tarvitse hätäillä siitäkään, ettette saisi kylliksi monta seppelettä, sillä ei ainoatakaan kukkasta panna arkullenne. Kuuluu asiaan että arkun tulee olla musta ja välkkyvä eikä sen kantta saa mikään kaihtia. Ei tarvitse myöskään arvella, ettei saattojoukkonne olisi kylliksi suuri, sillä kaikki kyläläisenne tulevat teitä saattamaan. Eikä ole tarvis korvianne teroittaen kuunnella, onko itkua tai valitusta ympärillänne. Ei kuolleita koskaan itketä, kun ne odottavat Svartsjön kirkkomäellä.
Yhtä vähän itketään teidän manalle menoanne kuin kukoistavan nuorukaisen, joka juuri olisi voinut alkaa pitää huolta köyhistä, ijäkkäistä vanhemmistaan. Arkkunne nostetaan parille mustalle pukille pitäjän tuvan edustalla ja joukko kansaa keräytyy vähitellen ympärillenne ja naisilla on nenäliinat käsissä. Mutta kukaan ei itke, ei ainoatakaan nenäliinaa kohoteta silmille, ne pidetään vaan tiukkaan käärittyinä. Ei huoli pelätä, etteivät ihmiset itkisi teitä yhtä katkerasti kuin muitakin kuolleita. Kyllä he vuodattaisivat kyyneleitä, jos se olisi sopivaa, mutta se ei sovi.
Ymmärrättehän sen, että jos nyt jonkun haudalla surtaisiin paljon, niin se näyttäisi pahalta siitä jota ei kukaan sure. Niin, nuo Svartsjöläiset kyllä tietävät mitä tekevät. He käyttäytyvät niinkuin heillä on tapana ollut jo monta vuosisataa.
Mutta tuolla kirkkomäellä maatessanne olette kumminkin arvokas, huomattu olento, vaikkette saa kukkia ettekä kyyneleitä. Ei yksikään astu kirkkoon kysymättä ken te olette. Sitten he tulevat ääneti arkkunne luo ja asettuvat katselemaan sitä. Ei juohdu kenenkään mieleen loukata vainajaa häntä surkuttelemalla. Kukaan ei virka muuta kuin että on hyvä sen, joka on päässyt matkansa määrään.
Täällä on ihan toista kuin kaupungissa, missä teidät haudattaisiin minä päivänä tahansa. Svartsjössä haudataan teidät sunnuntaina, niin että koko pitäjä voi olla saapuvilla. Siinä seisoo arkkunne ääressä se tyttö, jonka kanssa tanssitte viime juhannuskokolla, ja se mies jonka kanssa viime markkinoilla vaihdoitte hevosia. Siinä on opettajakin, joka teitä pikku poikana ollessanne ohjaili ja joka on unohtanut teidät, vaikka te kyllä hyvin muistatte hänet, ja siinä seisoo myös vanha valtiopäivämies, joka ei koskaan viitsinyt tervehtää teitä. Toisin on täällä kuin kaupungissa; siellä tuskin ainoatakaan silmäystä sattuisi ruumissaattoonne.
Kun sitten pitkät kantoliinat tuodaan ja asetetaan arkkunne alle, seuraa jokikinen toimintaa.
Ettepä voi aavistaa millainen suntio Svartsjössä on! Hän on vanha sotilas ja näöltään kuin sotamarski. Hänellä on valkea leikkotukka ja kierretyt viikset ja suippo leukaparta, hän on pitkä ja solakka, astelee keveästi suoraryhtisenä ja varmana. Sunnuntaina hän pukeutuu hyvin harjattuun, pitkään, hienoon verkatakkiin. Hän on todellakin ulkonäöltään kuin mitä hienoin vanha herra. Ja hän se astelee hautajaissaaton etunenässä. Hänen jälestään tulee surusauvankantaja.
Sitten tulette te itse arkussanne, kuuden kantajan saattamana ja teitä seuraa pappi ja lukkari ja kyläläisenne ja koko pitäjä. Kaikki kirkkoväki seuraa mukana haudalle, se on aivan varmaa.
Mutta tarkatkaapas tuota saattojoukkoanne, niin huomaatte miten köyhiltä ja pieniltä he näyttävät. Ei käy näitä vertaaminen muhkeisiin kaupunkilaisiin, näitä yksinkertaisia, puutteellisia Svartsjöläisiä. Onpa kuin koko seurueessa olisi vain yksi ainoa mahtava ja kunnioitusta herättävä henkilö, nimittäin te, joka lepäätte ikiuneen nukkuneena arkussanne.
Noiden toisten raukkojen täytyy huomispäivänä rientää kovaan, raskaaseen työhön ja he saavat istua vanhoissa, kurjissa pirteissään, kuluneet takit päällään. Köyhyys noita toisia alati ahdistaa ja painaa, heitä kiusaa ja nöyryyttää.
Jos joku vieras osuisi hautajaissaattoonne, kävisi hän paljon, paljon surullisemmaksi katsellessaan noita saattajoitanne, kuin ajatellessaan teitä, joka olette kuollut. Teidän ei ole tarvis koskaan enää tarkastella, onko takkinne samettikaulus haallistunut, eikä huoli kääntää enää erityistä poimua kaulaliinaanne sen hajallista kohtaa peittääksenne. Ei tarvitse myöskään enää pyytää tavaroita velaksi maakauppiaalta, ei tarvitse tuntea työvoimienne vähenevän, eikä odotella päivää, jolloin joudutte kunnan vastuksiksi.
Tuossa haudallenne astuessaan miettii jokainen mielessään, että on onnellinen se, ken lepoon pääsee, ehompi on liidellä ylös taivaaseen keskipäivän valkoisten pilvien kiidättämänä, kuin yhä uudelleen kokea tämän elämän moninaisia vaivoja ja vastuksia.
Kun on päästy haudallenne, joka on tuonne aitoviereen kaivettu, otetaan kantoliinojen sijaan vahvat köydet, noustaan kuohkeille multakasoille ja lasketaan arkkunne hautaan.
Sen tehtyä astuu lukkari haudan reunalle ja alkaa laulaa: "Mä kuljen kohti kuolemaa."
Hän laulaa virren loppuun aivan yksin, ei pappi eikä kukaan seurakuntalaisistakaan auta häntä. Mutta lukkari laulaa, hänen täytyy laulaa, vaikkapa vinha pohjoinen vasten naamaa puhaltaisikin, vaikkapa aurinko poskia poltteleisikin.
Lukkari on jo ikämies, ja hänen äänensä on jo melkein mennyttä. Hän kyllä tietää itsekin, ettei hänen laulunsa haudalla kuulu juuri kauniilta, niinkuin hänen nuorra ollessaan, mutta hän laulaa kumminkin, kun se kuuluu hänen virkaansa.
Sillä, ymmärrättehän sen, sinä päivänä kun hänen äänensä pettää niin ettei hän ensinkään voi laulaa, täytyy hänen ottaa ero virastaan, ja silloin hän auttamattomasti vaipuu kurjuuteen ja puutteeseen.
Siksipä onkin, vanhan lukkarin laulaessa, koko seurakunta hädissään ja peloissaan, että kunhan ei ääni sortuisi ennen värssyn loppua. Mutta ei kukaan kannata laulua, ei ainoakaan, sillä se ei soveltuisi eikä ole tapana. Seurakuntalaiset eivät laula koskaan Svartsjössä hautausmaalla. Kirkossakin lauletaan vain Jouluaamuna ensimäinen virsi.
Mutta kun kuuntelee oikein tarkkaan, niin huomaa ettei lukkari laula aivan yksin. Kuuluu tosiaan toinenkin ääni, vaikka se kaiultaan on niin samallainen ja sulautuu toiseen kuin laulaisi vain yksi.
Tämä toinen laulaja on myös pieni ukon nahjus, pitkä, harmaa sarkatakki päällään. Hän on lukkaria vanhempi ja ponnistaa viimeisenkin äänensä, auttaaksensa toista.
Kuten sanottu, ääni on aivan ihmeteltävästi samanlainen kuin lukkarinkin. Ja tarkemmin katsoessamme huomaamme että ukko näöltäänkin on aivan kuin lukkari, nenä, leuka ja suukin ovat yhtämaata, joskin jonkunverran vanhemmat ja kuin enemmän elämän murjomat. Ja pian käy selville, että tuo pikku mies on lukkarin veli ja tiedämme syyn, miksi hän auttaa veljeään.
Hänellä näet ei ole ollut koskaan menestystä tässä maailmassa, vaan on aina ollut huono onni. Tekipä hän kerran vararikonkin ja veti samaan nuottaan veljensäkin. Hän tietää olevansa syypää veljensä niukkoihin oloihin.
Lukkari on kyllä koettanut auttaa jaloille veljeään, mutta ei sekään ole onnistunut, sillä veljeä on yhä vaan seurannut huono onni, ja hänellä ei ole ollut oikeaa miehuutta.
Lukkari se on ollut koko suvun loistotähti. Toisen raukan asia on ollut aina vaan ottaa vastaan, eikä hänellä ole ollut mitään millä saamiansa korvata.
Herra Jumala, että olisi puhettakaan takaisin suorittamisesta! Hänhän on niin ruti köyhä. Jospa vain näkisitte sen salotöllin, jossa hän asuu!
Ukko rukka tietääkin olleensa aina vain vaivaksi ja vastukseksi veljelleen ja muille ihmisille, ja siksi hän onkin alakuloinen ja surullinen.
Mutta katsos, vihdoinkin hän on niin varmistunut, että voi antaa jotain puolestaan. Nyt hän auttaa kuin auttaakin veljeään, lukkaria, joka on ollut kaikkina hänen päivinään hänen elämänsä, ilonsa ja valkeutensa. Nyt hän auttaa veljeään laulussa, että tämä saisi pitää ammattinsa.
Hän ei mene kirkkoon, sillä hän pelkää, että ihmiset tirkistelisivät häntä, jolla ei ole juhlavaatteita. Mutta joka sunnuntai käy hän katsomassa kirkkomäellä, onko siellä pitäjäntuvan edustalla ruumisarkku mustien pukkien päällä. Ja jos niin on niin hän panee itsensä kaikelle alttiiksi ja seuraa vanhassa, harmaassa takissaan haudalle ja auttaa veljeään tuolla ääniraukallaan.
Ukko kuulee kyllä itsekin miten kurjalta hänen äänensä kuuluu, siksi hän jääkin joukon taa eikä tunkeudu haudan reunalle. Mutta laulaa hänen vaan täytyy. Jospa nyt lukkarin ääni katkeaisi jossakin kohden, niin ei se olisi niin vaarallista, kun hänen veljensä auttaa häntä.
Ei kukaan naura kirkkomäellä laululle, mutta kotiin tultua, kun kirkkohartaudesta on päästy ja kerrotaan kuulumisia, nauretaan näiden veljesten laululle.
Lukkari ei siitä välitä, hän ei ole sen luontoinenkaan, mutta hänen veljensä siitä kärsii ja sitä miettii. Hirvitellen odottaa hän joka sunnuntaita, mutta saapuu kumminkin säntillisesti haudalle ja täyttää velvollisuutensa.
Mutta siitä, joka uinuu tuolla arkussa, ei laulu ole niinkään hullua; hän on siihen hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan, tahtoisipa mielellään, juuri tuon laulun takia, tulla Svartsjössä haudatuksi!
Virressä mainitaan, että koko elämä on vaellusta kohti kuoloa, ja kun kuulemme nuo sanat kahden vanhuksen laulamina, jotka kaiken elämänsä ovat kärsineet toistensa tähden, niin paremmin kuin ennen koskaan älyämme, miten vaivaloista eläminen on ja tuntuupa niinkin rauhalliselta, kun on siitä päässyt.
Laulun vaiettua heittää pappi multaa arkulle ja siunaa haudan.
Lopuksi taas nuo kaksi vanhaa ääntä laulavat: "Mä kuljen kohti taivasta." Tätä värssyä ei lauleta paremmin kuin toisiakaan; äänet käyvät vain yhä käheämmiksi, kuta enemmän he laulavat.
Mutta teidän eteenne aukeaa määrätön, laaja avaruus ja te kiidätte ylös odotellen, aavistellen, ja kaikki tämä maallinen kalpenee ja katoaa. Ja keskellä teidän kiiruista pakoanne herättää tuo kurja laulu teissä muistot kaikesta, mitä olette kokenut maan päällä. Ja viimeiseksi soivat sanat jotain rakkaudesta ja uskollisuudesta. Ja ne kohottavat teitä ylös ja valokehänä säteilevät ympärillänne ja tekevät teidät ihanaksi kuin enkelin.