HAUTAJAISET.
Eihän tosin Skrolyckan Janne Andersson ollut saanut mitään sanaa eikä häntä oltu käsketty Lobyhyn Björn Hindrikssonin hautajaisiin, mutta vainajan omaiset eivät voineet myöskään tietää, tahtoiko hän pitää heitä enää sukulaisinaan sen jälkeen kun hän oli kohonnut nykyiseen suureen kunniaansa ja ihanuuteensa.
Ehkäpä he arvelivat myöskin, että sekä ruuan että kaiken muun puolesta koituisi paljon vaikeuksia, jos hän saapuisi hautajaisiin. Björn Hindrikssonin läheisimmät sukulaiset tahtoivat tietenkin ajaa eellimmäisinä saatossa, mutta oikeudenmukaisesti siinä olisikin pitänyt valmistaa tilaa hänelle, joka oli keisari.
Eiväthän he voineet tietää sitä, ettei Janne koskaan pannut huomiota mihinkään sellaiseen, mikä toisten mielestä oli tärkeätä. Olihan hän sittenkin se mikä hän oli. Hänen mieleensä ei koskaan edes juolahtanut, että hän olisi tahtonut asettua niiden paikalle, jotka kesteissä kernaasti istuivat ensimäisinä.
Välttääkseen kaikkea ikävyyttä hän ei siis mennyt hautajaistaloon aamupäivällä, ennen ruumissaaton liikkeelle lähtöä, vaan astui suoraan hautuumaalle. Ja vasta sitten, kun kellot alkoivat soida ja pitkä saattojoukko järjestyi mäntymäellä, astui hän esiin ja yhtyi muitten sukulaisten pariin.
Saattajat näyttivät hiukan hämmästyneiltä, kun hän liittyi heidän joukkoonsa, mutta hän oli jo niin tottunut siihen, että ihmiset ihmettelivät hänen alentuvaisuuttaan, ettei hän pannut siihen sen suurempaa huomiota. Varmaankin he olisivat tahtoneet asettaa hänet kaikkein ensimäiseen riviin, mutta siihen ei ollut enää aikaa, sillä saattojoukko oli jo lähtenyt liikkeelle hautausmaata kohti.
Kun ruumis oli siunattu ja Janne seurasi hautajaisvieraiden mukana kirkkoon ja asettui samaan penkkiin heidän kanssaan, näyttivät muut taaskin hiukan noloilta. Mutta he eivät ennättäneet sanoa mitään sen johdosta, että hän heidän tähtensä oli siirtynyt alas hienosta paikastaan lehteriltä. Ei ollut aikaa minkäänlaisiin selityksiin, sillä alkuvirttä alettiin juuri laulaa.
Jumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki ajopelit, jotka kuuluivat hautajaissaattoon, ajoivat esille mäntymäelle, kävi Janne istumaan suuriin laverivaunuihin, joilla ruumis oli tuotu kirkolle. Vaunujen oli määrä palata tyhjinä kotiin, sen Janne tiesi, siinä hän ei siis vienyt kenenkään paikkaa. Björn Hindrikssonin vävypoika ja tytär kulkivat pari kertaa hänen ohitseen ja katselivat häneen. Ehkäpä he olivat huolissaan siitä, etteivät he voineet tarjota hänelle tilaa eellimäisissä ajopeleissä, mutta eihän hän tahtonut, että kukaan hänen tähtensä siirtyisi paikaltansa. Olihan hän sittenkin se, mikä hän oli.
Ajaessaan kirkolta hautajaistaloon ei Janne voinut olla ajattelematta sitä kertaa, jolloin hän yhdessä pikku Klara Gullan kanssa oli käynyt rikkaita sukulaisiaan tervehtimässä. Niin, kaikki oli nyt aivan toisin. Kuka tässä nyt oli arvossapidetty ja mahtava? Kuka tässä kunnioitti toisia läsnäolollaan?
Sen mukaan kuin vieraat saapuivat hautajaistaloon, saatettiin heidät suureen arkihuoneeseen, jossa he riisuivat päällysvaatteet yltään. Sitten naapurin väki, jota oli pyydetty hoitamaan isännyyttä, saapui paikalle, ja he kutsuivat arvokkaimmat vieraat yläkertaan, jonne päivällispöytä oli katettu.
Olipa se aika edesvastuullinen toimi, kun vieraista arvokkaimmat olivat valittavat yläkertaan, sillä näin suurissa hautajaisissa eivät kaikki voineet mahtua samalla kertaa syömään, vaan oli pakko järjestää useampia pöytäkuntia. Mutta monet olisivat pitäneet kovin suurena loukkauksena, jollei heitä olisi päästetty ensimäiseen pöytäkuntaan, eivätkä he koskaan olisi voineet antaa sellaista anteeksi.
Mitä nyt erittäinkin Janneen tuli, joka oli keisariksi korotettu, niin olihan hän monessa suhteessa hyvinkin myöntyväinen, mutta täytyipä hänen sittenkin pitää siitä kiinni, että hän pääsisi mukaan ensimäiseen pöytäkuntaan. Muutenhan ihmiset voisivat luulla, ettei hän tiennyt, että hänellä oli oikeus kulkea kaikkien muiden edellä.
Eihän siinä tietenkään mitään hätää ollut, vaikkei häntä kaikkein ensimäiseksi pyydettykään yläkertaan. Olihan päivän selvää, että hän saisi syödä samalla kertaa kuin pappi ja herrasväet, niin ettei hänen siinä suhteessa tarvinnut olla levoton.
Hän istui yksin ja ääneti eräällä penkillä, sillä täällä tietenkään ei kukaan tahtonut tulla juttelemaan hänen kanssaan keisarinnasta. Tahtomattaankin hän tunsi mielensä hiukan apeaksi. Hänen lähtiessään kotoa oli Katrina sanonut hänelle, että hänen olisi parasta pysyä näistä hautajaisista poissa, sillä talon väki oli niin suurta sukua, etteivät he kursailleet enemmän keisareita kuin kuninkaitakaan. Näyttipä melkein siltä, kuin Katrina olisikin ollut oikeassa. Vanhat talonpojat, jotka maailman luomisesta alkaen olivat asuneet samassa talossa, pitivät itseään kaikkia korkeita herroja parempina.
Nopeasti ei ensimäistä pöytäkuntaa saatu kokoon. Isäntä ja emäntä kulkivat kauan paikasta toiseen etsien arvokkaimpia vieraita, mutta hänen luokseen he eivät tulleet.
Jannen vieressä istui pari naimatonta vaimoihmistä, joilla ei ollut vähintäkään toivoa päästä nyt jo pöytään, ja siksi he juttelivat kaikessa rauhassa. He puhuivat siitä, miten hyvä oli sentään, että Linnart Björnsson, Björn Hindrikssonin poika, oli ennättänyt ajoissa kotiin voidakseen sopia isänsä kanssa.
Varsinaista riitaa ei ollut heidän välillään ollut, vaan asian laita oli sellainen, että kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin Linnart oli parinkymmenen vuoden vanha ja aikoi mennä naimisiin, oli hän kysynyt ukolta luovuttaisiko tämä talon hänelle vai voisivatko he järjestää asiat toisin, niin että hän pääsisi omille leiville. Mutta vanha Björn oli vastustanut kumpaakin ehdotusta. Hän tahtoi, että poika tekisi edelleen työtä kotona niinkuin tähänkin asti ja ottaisi talon haltuunsa vasta sitten, kun ukko oli laskenut päänsä lepoon. — »Ei», kerrottiin pojan silloin sanoneen, »en minä tahdo olla kotona teidän renkinänne, niin isä kuin te olettekin. Mieluummin lähden maailmalle ja tulen omin voimin toimeen, sillä minä tahdon olla teidän vertaisenne, muuten ystävyytemme on lopussa.» — »Voi se siltikin loppua, jos sinä kuljet omia teitäsi», oli Björn Hindriksson vastannut.
Sitten poika oli lähtenyt suuriin metsiin Duvsjön pohjois- ja itäpuolelle, asettunut kauaksi salomaille asumaan ja raivannut siellä itselleen peltoa. Hänen talonsa oli Bron pitäjässä, eikä hän koskaan näyttäytynyt Svartsjön piirissä. Kolmeenkymmeneen vuoteen vanhemmat eivät olleet nähneet häntä, mutta viime sunnuntaina hän oli sattunut tulemaan kotiin juuri kun vanha Björn oli kuolemaisillaan.
Skrolyckan Janne tuli kovin iloiseksi. Nämähän olivat hyviä uutisia. Viime sunnuntaina, kun Katrina oli tullut kotiin kirkosta ja kertonut, että Björn Hindriksson oli kuolemaisillaan, oli Janne heti kysellyt poikaa ja ihmetellyt, olikohan häntä lähetetty hakemaan. Mutta sitä ei oltu tehty. Katrina oli kuullut, että Björn Hindrikssonin vaimo oli pyytämällä pyytänyt saada lähettää pojalle sanaa, mutta häntä oli jyrkästi kielletty. Ukko oli sanonut, että hän tahtoi rauhassa kuolla.
Mutta Janne ei ollut rauhoittunut. Hän ei voinut saada ajatuksistaan
Linnart Björnssonia, joka kulki nyt metsämaillaan aavistamatta mitään.
Ja silloin hän, Janne, oli päättänyt toimia vastoin vanhan Björnin
tahtoa ja viedä sanan pojalle.
Hän ei ollut kuullut lainkaan, miten asia oli päättynyt ennenkuin nyt hautajaisissa. Hän kuunteli niin kiihkeästi näiden naisten puhetta, että häneltä unohtui sekä ensimäinen että toinen pöytäkunta.
Niin, kun poika oli tullut kotiin, olivat he lempeästi puhelleet yhdessä, sekä isä että poika. Ukko oli nauranut katsellessaan pojan vaatteita. — »Sinä tulet työvaatteissasi», oli hän sanonut. — »Niin, minun pitäisi kai olla juhlavaatteissa, koska on sunnuntai», oli Linnart Björnsson vastannut, »mutta nähkääs, tänä kesänä on meidän paikkakunnallamme ollut kovin runsaasti sadetta. Olin juuri aikonut korjata hiukan kauraa puolen päivän jälkeen.» — »No, ennätitkö saada mitään korjuuseen?» kysyi ukko. — »Sain parhaiksi ensimäisen kuorman täyteen, mutta jätin sen pellolle, kun sanantuoja saapui. Läksin heti matkaan vaihtamatta edes vaatteita.» — »Kuka sinulle toi sanan?» kysyi ukko hetken kuluttua. — »Eräs mies, jota en koskaan ennen ole nähnyt», vastasi poika. »En tullut kysyneeksi kuka hän oli. Hän näytti kerjäläisukolta.» — »Siitä miehestä sinun on otettava selko ja kiitettävä häntä minun puolestani», oli vanha Björn hyvin pontevasti sanonut. »Hänelle sinun tulee osoittaa kunniaa, missä tahansa hänet tavannetkin. Hän on tahtonut meidän parastamme.»
Noin hyvät ja rehelliset heidän välinsä olivat olleet loppuun saakka. He olivat niin kovin onnellisia sovinnostaan, että kuolema pikemmin näytti tuoneen heille iloa kuin surua.
Epämieluisan tunteen valtaamana oli Janne hätkähtänyt, kun hän kuuli Linnart Björnssonin sanoneen häntä kerjäläisukoksi. Mutta käsittihän hän sen, että koko juttu riippui vain siitä, ettei hänellä ollut hattuaan eikä keisarikeppiään mukana salolla.
Siitä Jannen ajatukset siirtyivät jälleen nykyhetken huoliin. Varmaankin hän oli nyt kyllin kauan odottanut. Nyt heidän olisi pitänyt jo kutsua hänetkin syömään, jottei hän kokonaan myöhästyisi. Asia ei mitenkään voinut olla oikealla tolalla.
Hän nousi, astui päättävästi huoneen lattian ja eteisen poikki, nousi portaita ylös ja avasi yläkerran suuren salin oven.
Hän huomasi heti, että päivällinen oli jo täydessä käynnissä. Suuri hevosenkengänmuotoinen pöytä oli täynnä ihmisiä, ensimäinen ruokalaji oli jo tarjottu. Tarkoituksena oli sittenkin ollut jättää hänet pois ensimäisestä pöytäkunnasta. Tuossa oli pappi, ja tuossa lukkari, tuolla istui Lövdalan luutnantti rouvineen, ja tuolla kaikki ne, joiden pitikin olla siellä, paitsi hän itse.
Eräs nuorista tytöistä, joka tarjosi ruokaa, kiiruhti Jannen luo heti kun hän ilmestyi ovelle.
»Mitäs te täällä teette, Janne?» sanoi tyttö kuiskaten. »Menkää alakertaan!»
»Mutta hyvä emäntä!» sanoi Janne. »Pitäisihän Portugallian keisari
Johanneksen toki päästä mukaan ensimäiseen pöytäkuntaan.»
»Vaiti, Janne!» sanoi tyttö. »Tänään teidän ei sovi tuoda esiin tyhmyyksiänne. Menkää alas, niin saatte ruokaa, kun teidän vuoronne tulee!»
Tunsihan Janne tietenkin suurempaa kunnioitusta tätä taloa kohtaan kuin mitään muuta koko pitäjässä. Ja juuri siksi hän olisi pannut niin suurta arvoa siihen, että hänet täällä olisi otettu vastaan hänen arvonsa ja kunniansa mukaisesti. Hän tunsi äkkiä suurta masennusta seisoessaan oven suussa, lakki kädessä. Hän tunsi itse, miten koko hänen keisari-arvonsa häipyi kuin tuhka tuuleen.
Mutta kesken tätä tukalaa tunnetta hän kuuli Linnart Björnssonin äkkiä huudahtavan.
»Tuossahan se mies seisookin, joka viime sunnuntaina tuli ilmoittamaan minulle isän sairaudesta!» sanoi hän. — »Mitä sinä sanot?» kysyi hänen äitinsä. »Oletko siitä aivan varma?»
»Olen kyllä, kukaan muu se ei voi olla. Näin hänet jo varhemmin tänään, mutta en tuntenut häntä, hän kun oli niin lystikkäästi puettu. Mutta nyt näen, että hän se on.»
»Niin, jos hän se todellakin oli, niin ei hänen tarvitse sen kauemmin seisoa kuin kerjäläinen oven suussa», sanoi vanha emäntä, »vaan meidän pitää tehdä hänelle tilaa tänne pöydän ääreen. Hänelle me olemme suuressa kiitoksen velassa, sillä hän se nosti kuoleman taakan vanhan Björnin hartioilta, ja minulle hän antoi ainoan lohdutuksen, mikä saattoi keventää suurta suruani, kadottaessani sellaisen miehen.»
Ja tilaa siinä tehtiin, vaikka ennestäänkin näytti olevan ahtaanpuoleista. Janne sai istua hevosenkengän sisässä, vastapäätä pappia. Sen parempaa paikkaa hänellä ei olisi voinut olla.
Aluksi hän oli hiukan ymmällä, sillä hänen oli mahdoton käsittää, miksi he pitivät niin suurta melua siitä, että hän oli juossut parin peninkulman matkan metsän halki Linnart Björnssonille sanaa viemään. Mutta sitten hän ymmärsi asian oikean laidan. Keisaria he tietenkin sittenkin tahtoivat kunnioittaa. Ehkäpä he tekivät sen tällä tavalla, jotta ei kukaan tuntisi olevansa syrjäytetty.
Muuta selitystä oli mahdoton keksiä. Sillä kiltti ja hyvänsävyinen ja auttavainen, sitähän Janne oli kaiken ikänsä ollut, mutta eihän häntä koskaan sen vuoksi oltu kunnioitettu eikä kestitetty.