JANNE JA KATRINA.
Ei koskaan Skrolyckan Jannella ollut niin paljon ajateltavaa ollut kuin nyt, hänen tultuaan keisariksi.
Ensiksikin hänen täytyi olla tavattoman varuillaan, jotta hän, kohottuaan näin korkeaan asemaan, ei yltyisi kovin kopeaksi. Hänen täytyi alituisesti muistuttaa mieleensä, että me ihmiset olemme kaikki luodut samasta aineesta, että me periydymme samoista esivanhemmista ja olemme kaikki heikkoja syntisiä, niin ettei oikeastaan toinen ole toistaan parempi.
Kaiken ikänsä oli Janne harmikseen huomannut, miten ihmiset yrittivät nousta toisiaan korkeammalle, eikä hän tahtonut itse tehdä samoin. Mutta hän tunsi selvästi, ettei ollut niinkään helppoa pysyä nöyränä sen, joka oli korotettu niin korkealle, ettei koko pitäjässä ollut ainoatakaan hänen vertaistansa.
Kaikkein enimmin hän tietysti pelkäsi tehdä tai sanoa mitään sellaista, jonka johdosta vanhat ystävät, jotka edelleen ahersivat arkitöissään, tuntisivat olevansa syrjäytetyt tai unohdetut. Parasta oli olla mainitsematta heille mitään siitä huomiosta, jota hänelle aina osoitettiin hänen saapuessaan pitäjän moniin kestoihin ja juhliin, joissa hänen velvollisuutensa nyt oli olla läsnä. Hän ei tosin voinut syyttää heitä kateudesta. Kaukana siitä! Mutta missään tapauksessa hän ei tahtonut pakottaa heitä tekemään vertailuja.
Ei hän liioin voinut vaatia sellaisilta miehiltä kuin Börjeltä tai nuotankutojalta, että he nimittäisivät häntä keisariksi. Niin vanhat ystävät saivat toki sanoa häntä »Janneksi», niinkuin he aina olivat tehneet. Muu ei heidän suhteensa koskaan olisi voinut tulla kysymykseenkään.
Mutta kaikkein enimmin hän tietenkin sai olla varuillaan vanhan vaimonsa vuoksi, joka istui kotona heidän mökissänsä. Mikä ääretön helpotus ja ilokin olisi ollut, jos hänkin olisi tullut korotetuksi, mutta niin ei ollut laita, vaan hän oli aivan sama kuin ennenkin. Ehkeipä muu ollut mahdollistakaan. Klara Gulla käsitti varmaan, ettei Katrinasta voitu tehdä keisarinnaa. Aivan mahdotonta olisi ollut ajatellakaan, että hän olisi kiinnittänyt kultatähden tukkaansa mennessään kirkkoon. Pikemmin hän varmaankin olisi pysynyt kotona, kuin näyttäytynyt siellä muussa kuin tavallisessa mustassa silkkihuivissaan.
Katrina sanoi suoraan, ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään sellaisesta, että Klara Gullasta olisi muka tullut keisarinna. Ja ehkä olikin parasta, kun kaikki ympäri kävi, totella häntä tässä suhteessa.
Mutta saattoihan sen käsittää, ettei ollut niinkään helppoa sen, joka säännöllisesti joka aamupäivä läksi laiturille ja tapasi siellä kaikki ne, jotka odottivat laivaa, ja jota kaikki nimittivät keisariksi, saattoihan käsittää, ettei ollut niinkään helppo sen luopua arvostaan astuessaan oman kodin kynnyksen yli. Kummako se, vaikka puiden- ja vedenkanto olisikin tuntunut hiukan kovalta, varsinkin kun usein sai osakseen sellaisia sanoja, joiden johdosta olisi voinut luulla hänen menneen alaspäin eikä kohonneen korkeammalle.
Jos Katrina olisi tyytynyt vain tähän, niin olisi elämä sittenkin ollut mukiinmenevää, mutta hän valitti usein sitäkin, ettei Janne enää tahtonut mennä päivätöihin niinkuin ennen. Mutta niin pian kun hän alkoi tästä puhua, ei Janne ollut kuulevinaankaan. Tiesihän hän, että Portugallian keisarinna lähettäisi hänelle niin paljon rahaa, ettei hänen ikänä enää tarvitsisi pukea työvaatteita ylleen. Olisihan ollut suorastaan väärin häntä kohtaan, jos Janne olisi tässä asiassa tehnyt Katrinan mieliksi.
Eräänä iltapuolena elokuun lopulla, Jannen istuessa kivellä mökin edustalla ja poltellessa piipunnysäänsä hän näki vilahdukselta vaaleita pukuja ja kuuli nuorekkaita ääniä metsästä.
Katrina oli lähtenyt koivuhakaan hakemaan vastaksia, mutta ennen menoaan hän oli sanonut Jannelle, että tästä lähin hänen kai piti lähteä Fallaan ojaa kaivamaan, jotta Janne voisi istua kotona ja keittää ruokaa ja paikata vaatteita, koska hän oli tullut liian hienoksi tehdäkseen enää taloon työtä.
Janne ei ollut vastannut hänelle mitään, mutta raskaalta nuo sanat olivat sittenkin tuntuneet, ja Janne oli oikein iloinen voidessaan nyt kääntää ajatuksensa muualle. Niin pian kuin suinkin hän kiiruhti sisään hakemaan keisarihattuaan ja keppiään ja ennätti parhaiksi veräjälle, kun nuoret tytöt aikoivat kulkea siitä ohi.
Heitä ei ollut sen vähempää kuin viisi kappaletta. Siinä olivat
Lövdalan kaikki kolme pikkuneitiä. Muut olivat kai heidän vieraitaan.
Janne avasi veräjän selkosen selälleen ja astui heitä vastaan. »Hyvää päivää, hyvät hovineitoset!» sanoi hän ja heilutti hattuaan niin voimakkaasti kädessään, että se miltei tapasi maata.
Tytöt pysähtyivät ja näyttivät hiukan ujoilta, mutta Janne sai heidät pian voittamaan hämminkinsä.
Siinä sitä sitten toivotettiin hyvää päivää keisarille, ja helppo oli huomata, miten he iloitsivat saadessaan tavata häntä.
Nämät pikkuneidit olivat aivan toisenlaisia kuin Katrina ja kaikki Askedalin asukkaat. He tahtoivat kernaasti kuulla jotain keisarinnasta, ja he tiedustelivat heti paikalla, mitä hänelle kuului ja saapuisiko hän pian kotiin.
He kysyivät myöskin, saisivatko he astua sisään ja katsella tupaa sisäpuolelta. Eikä Jannen tarvinnut sitä kieltää, sillä Katrina piti tuvan aina hyvässä järjestyksessä ja niin siistinä, että kuka hyvänsä saattoi tulla heille käymään.
Kun pienet kartanonneidit astuivat sisälle, ihmettelivät he hiukan, miten niin suuri keisarinna oli voinut tässä pienessä tuvassa kasvaa. Se kävi kai ennen päinsä, kun hän ei ollut muuhun tottunut, mutta mitenkähän kävisi, jos hän tulisi kotiin? Jäisikö hän asumaan tänne vanhempien luo, vai palaisiko hän takaisin Portugalliaan?
Janne oli itsekin ajatellut samaa, ja hän ymmärsi hyvinkin, että Klara Gullan olisi mahdotonta jäädä asumaan Askedaliin, kun hänellä oli kokonainen valtakunta hallittavanaan.
»Kyllä kai keisarinna palaa takaisin Portugalliaan», tuumi hän.
»Silloin te varmaan seuraatte hänen mukanaan?» kysyi eräs pikkuneideistä.
Janne olisi toivonut, ettei hänelle tuota kysymystä olisi tehty. Aluksi hän ei vastannutkaan siihen mitään, mutta nuori tyttö ei antanut hänelle rauhaa.
»Ehkäpä te ette sitä vielä tiedä?» sanoi hän.
Ei, kyllä Janne oli siitä asiasta jo selvillä, mutta hän ei tiennyt, mitä ihmiset arvelisivat hänen päätöksensä johdosta. Ehkäpä heidän mielestään keisarilla ei olisi ollut oikeutta sellaiseen.
»Ei, kyllä minä pysyn kotona», sanoi hän. »Katsokaas, enhän minä voi jättää Katrinaa yksin tänne.»
»Vai niin, Katrina ei siis tule mukaan?»
»Ei, Katrina ei tahdo luopua tuvasta. Ja minun on kai parasta jäädä hänen luokseen. Nähkääs, kun nyt kerran on luvannut olla uskollinen sekä myötä- että vastoinkäymisessä.»
»Niin, sitä lupausta minun käsittääkseni ei voi pettää», sanoi se kartanonneideistä, joka kaikkein innokkaimmin oli kysellyt kaikkea. »Kuuletteko?» sanoi hän toisille, »Janne ei tahdo jättää vaimoaan, vaikka kaikki Portugallian ihanuudet viekoittelevat häntä luokseen.»
Ja kummallista, miten suurta iloa tämä heille tuotti! He taputtivat häntä olalle ja sanoivat, että siinä hän teki aivan oikein. Se oli hyvä merkki, sanoivat he. Skrolyckan vanha, kelpo Janne Andersson ei ollut vielä aivan mennyttä kalua.
Janne ei oikein ymmärtänyt, mitä he sillä tarkoittivat. Mutta varmaan he iloitsivat siitä, että he edelleen saisivat pitää hänet pitäjässään.
He jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat menossa Duvnäsin tehtaalle kesteihin.
Ihme ja kumma, heti heidän lähdettyään Katrina tuli sisään! Varmaankin hän oli seisonut oven takana ja odottanut. Luultavasti hän ei tahtonut tulla vieraita tapaamaan, mutta miten kauan hän oli seisonut siellä ja miten paljon hän oli kuullut heidän puheistaan, sitä ei kukaan voinut tietää.
Olkoon asian laita miten tahansa, joka tapauksessa hän näytti nyt lempeämmältä ja ystävällisemmältä kuin pitkiin aikoihin.
»Sinä olet oikea pöllöpää», sanoi Katrina. »Mitähän muut vaimoihmiset sanoisivat, jos heillä olisi sellainen mies. Mutta hyvä se sentään oli, ettet tahtonut lähteä pois minun luotani.»