ELOKUUN SEITSEMÄSTOISTA.
Ensi kerralla, kun Skrolyckan Janne oli käynyt Lövdalassa elokuun seitsemäntenätoista päivänä, ei tästä käynnistä ollut koitunut hänelle niin paljon kunniaa kuin hän olisi toivonut. Hän ei ollut kertaakaan uudistanut tätä käyntiään, vaikka hän oli kuullut sanottavan, että vuosi vuodelta tätä päivää vietettiin Lövdalassa yhä hauskemmin ja juhlallisemmin.
Mutta nyt, pikku tytön korotuksen jälkeen, oli Jannenkin elämä kokonaan muuttunut. Nyt hän arveli, että luutnantti Liljecrona tuntisi varmaankin suurta pettymystä, jollei sellainen miesten mies kuin Portugallian keisari Johannes kunnioittaisi häntä käynnillään ja toivottaisi hänelle onnea hänen syntymäpäivänään.
Janne pukeutui siis keisarivaatteihinsa ja läksi matkaan. Mutta hän varoi joutumasta ensimäisten vieraiden pariin. Hänen, joka oli keisari, ei suinkaan sopinut näyttäytyä, ennenkuin monet vieraat olivat hiukan ennättäneet kotiutua ja kemut päästä vauhtiin.
Edellisellä kerralla hän ei ollut uskaltanut kauemmaksi kuin puutarhaan ja hiekoitetulle käytävälle talon edustalle, eikä hän ollut rohjennut astua esiin tervehtimäänkään, mutta eihän nyt voinut olla puhettakaan siitä, että hän käyttäytyisi yhtä moukkamaisesti. Heti paikalla hän suuntasi askeleensa suureen lehtimajaan kuistin vasemmalle puolelle, missä luutnantti istui yhdessä useiden svartsjöläisten sekä kauempaakin tulleiden herrasmiesten kanssa, otti häntä kädestä ja toivotti hänelle pitkää ikää.
»Vai niin, Janne, oletko sinä ulkona jalottelemassa?» sanoi luutnantti
Liljecrona ja näytti hiukan hämmästyneeltä. Hän ei suinkaan ollut
odottanut sellaista kunniaa ja sen vuoksi hän ei kai myöskään muistanut
Jannen oikeaa nimeä, vaan puhutteli häntä entisellä.
Mutta niin hyväntahtoinen mies kuin luutnantti ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, sen Janne hyvinkin tiesi, ja siksi hän oikaisi häntä vallan sävyisästi.
»Ei siitä ole niin tarkkaa lukua, koska tänään on luutnantin syntymäpäivä», sanoi Janne. »Mutta oikeastaan pitäisi kai sanoa Portugallian keisari Johannes.»
Janne lausui nämät sanat mahdollisimman lempeällä äänellä, mutta muut herrasmiehet alkoivat sittenkin nauraa luutnantille, koska hän käyttäytyi näin typerästi, ja sellaista harmia ei Janne olisi tahtonut tuottaa hänelle hänen juhlapäivänään. Nopeasti hän kääntyi siis toisten puoleen sekoittaakseen koko asian.
»Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät kenraalit ja piispat ja maaherrat!» sanoi Janne tehden valtavan keisariliikkeen hatullaan. Sitten hän aikoi paiskata kättä koko joukolle, niinkuin kesteissä on tapana tehdä.
Luutnantin vieressä istui pieni, lihava mies, jolla oli valkeat liivit yllä ja kultakirjailtu kaulus kaulassa sekä miekka vyöllä. Kun Janne tervehti häntä, ei tämä ojentanut hänelle koko kättään, vaan ainoastaan kaksi sormea.
Ehkeipä hän tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta kas, sellainen mies kuin keisari Johannes tiesi, että täytyi pitää arvostaan kiinni.
»Kyllä sinä saat luvan ojentaa minulle koko kätesi, hyvä piispa ja maaherra», sanoi Janne hyvin ystävällisesti, sillä hän ei mitenkään tahtonut häiritä tämmöisen suuren päivän iloa.
Mutta silloinpa toinen nyrpisti nenäänsä.
»Minä kuulin äsken, ettet sinä ollut hyvilläsi Liljecronan nimittäessä sinua nimeltä», sanoi hän. »Mutta minua ihmetyttää, miten sinä uskallat sinutella minua. Etkös näe näitä?» kysyi hän osoittaen samalla kolmea pientä tähteä, jotka koristivat hänen frakkiansa.
Kun sellaisia sanoja lausuttiin, niin oli aika jättää nöyryys sikseen. Nopeasti takki riipaistiin auki, ja kun liivit tulivat näkyviin, olivat ne täynnä suuria, koreita tähtiä, sekä kultaisia että hopeisia! Tavallisesti Janne piti takkinsa tarkasti napitettuna, sillä nuo kunniamerkit olivat arkoja, ne mustuivat helposti ja loukkaantuivat. Sitä paitsi nolostuvat ihmiset niin helposti suurmiesten seurassa, eikä hän tahtonut peloittaa heitä näyttämällä turhan päiten komeuttansa, mutta tällä kertaa se oli nyt paljastettava.
»Katsoppas tänne!» sanoi Janne. »Kas, näin sitä pitää olla, jos tahtoo kerskailla. Kolme kurjaa tähteä, mitä niillä on virkaa?»
Ja silloinpa miehen kunnioitus kohosi. Ehkäpä sekin puolestaan auttoi, että kaikki ne, jotka tunsivat keisarinnan ja tiesivät kaikki hänen keisarikuntansa asiat, nauroivat miehelle oikein sydämensä pohjasta.
»Tuhat tulimaista!» sanoi vieras ja kumarsi syvään. »Oikea majesteettihan minulla näkyykin olevan edessäni. Osaapa hän antaa sanan sanastakin.»
Niin, niin sitä käy, kun tietää miten ihmisten parissa on käyttäydyttävä. Ei kukaan noista herrasmiehistä jutellut sitten niin halukkaasti Portugallian hallitsijan kanssa kuin juuri samainen, joka alussa oli ollut kopea eikä tahtonut antaa Jannelle kuin kaksi sormea, vaikka hän, joka oli keisari, oli ojentanut hänelle koko kätensä.
Turhaa on mainitakaan, ettei kukaan lehtimajassa olevista tämän jälkeen enää kieltäytynyt kunnioittavasti tervehtimästä Johannesta. Kun ensimäinen hämmästys ja nolous oli voitettu ja herrasmiehet huomasivat, ettei hänen kanssaan ollut vaikea tulla toimeen, niin keisari kuin hän olikin, tahtoivat he kaikki kilvan kuulla kerrottavan pikku tytön korotuksesta ja hänen pikaisesta paluustaan kotipitäjään. Lopulta sukeusi niin harras ystävyys Jannen ja herrojen välillä, että hän lauloi heille vielä sen laulunkin, jonka hän oli oppinut metsässä. Ehkäpä hän osoitti liiankin suurta alentuvaisuutta heitä kohtaan. Mutta kun jokainen hänen sanansa tuotti heille niin suurta riemua, niin ei hän malttanut olla heidän ilokseen laulamatta.
Mutta kun Janne korotti äänensä ja alkoi laulaa, niin silloinpa vasta hälinä syntyi. Eivät yksin vanhat herrasmiehet kuunnelleet häntä, vaan sekä vanhat kreivinnat että kenraalittaret, jotka olivat istuneet vierashuoneen sohvassa teetä juomassa ja makeisia syömässä, vieläpä nuoret paroonitkin ja hovineitoset, jotka olivat tanssineet tanssisalissa, hyökkäsivät ulos häntä kuuntelemaan. He asettuivat piiriin hänen ympärilleen, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen, niinkuin pitääkin, kun nyt kerran on keisari.
Sellaista laulua he eivät tietenkään koskaan olleet kuulleet. Ja niin pian kuin Janne oli laulanut sen loppuun, vaativat he häntä alottamaan alusta. Hän kursaili hyvän aikaa, sillä eihän sitä saa olla liian myöntyväinen, mutta he eivät tyytyneet, ennenkuin hän taipui. Ja kun hän nyt alkoi laulaa laulukertoa, yhtyivät kaikki siihen, ja kun jouduttiin »bum, bumiin», niin nuoret paroonit tömistivät jalkojaan ja hovineitoset taputtivat tahdissa käsiään.
Niin, ihmeellinen laulu se oli. Kun Janne lauloi sen nyt uudelleen, ja niin monet koreapukuiset ihmiset yhtyivät lauluun ja niin monet kauniit nuoret tytöt iskivät hänelle ystävällisesti silmää ja niin monet reippaat nuoret herrat joka säkeistön jälkeen kajahuttivat hyvähuutojaan hänelle, niin alkoi hänen päätään pyörryttää, aivan kuin hän olisi tanssinut. Hänestä tuntui kuin joku olisi tarttunut häntä käsivarsiin kiinni ja kohottanut hänet korkealle ilmaan.
Janne ei kadottanut kuitenkaan tajuntaansa, hän tiesi koko ajan seisovansa maan päällä, mutta samalla hänestä tuntui kovin suloiselta voidessaan kohota niin korkealle, kaikkia muita ylemmäksi. Toiselta puolelta kunnia kohotti hänet ilmaan, toiselta puolelta ihanuus. Ne nostivat hänet voimakkaille siivilleen ja asettivat hänet keisarin istuimelle, joka liiteli korkealla ruskottavien iltapilvien parissa.
Yksi asia häneltä vain puuttui. Jospa vain suuri keisarinna, Skrolyckan pikku Klara Gulla olisi myös ollut täällä!
Tuskin tuo ajatus oli iskenyt hänen mieleensä, kun koko pihan yli levisi punertava hohde. Ja tarkastettuaan lähemmin hän huomasi, että tuo hohde levisi nuoresta tytöstä, joka oli astunut sisähuoneista kuistille.
Hän oli pitkäkasvuinen ja vaaleatukkainen. Hän seisoi selin, niin ettei Janne voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta se ei voinut olla kukaan muu kuin Klara Gulla.
Nyt Janne ymmärsi, miksi hän oli tuntenut niin suurta onnea tänä iltana. Se oli vain ennustanut Klara Gullan tuloa.
Janne keskeytti laulunsa, työnsi syrjään ne, jotka olivat hänen tiellään, ja kiiruhti taloa kohti.
Tultuaan alimmalle portaalle oli hänen pakko pysähtyä. Sydän tykytti niin voimakkaasti, että se oli murskata rinnan.
Vähitellen voimat palasivat ja hän saattoi liikkua taas eteenpäin. Hitaasti hän nousi portaita ylös, askel askeleelta. Vihdoin hän seisoi kuistilla ja levittäen käsivartensa hän kuiskasi Klara Gullan nimen.
Silloin nuori tyttö käännähti taakseen. Se ei ollutkaan Klara Gulla! Se oli vento vieras, joka katsoi ihmeissään Janneen.
Janne ei saanut sanaakaan sanotuksi, mutta kyyneleet alkoivat silmistä vuotaa. Hänen oli mahdoton niitä pidättää. Hän laskeutui portaita taas alas, käänsi selkänsä kaikelle ilolle ja komeudelle ja alkoi poistua lehtikujaa myöten.
Ihmiset huusivat hänen jälkeensä. He pyysivät häntä palaamaan ja laulamaan heille. Mutta hän ei kuullut mitään. Niin pian kuin suinkin hän kiiruhti metsään, jonne hän saattoi suruineen piiloutua.