KEISARIN LAULU.
Mäenrinteessä, Lobyn yläpuolella oli vielä jonkun verran vanhaa maantietä jäljellä, sitä maantietä, jota kaikkien oli ennen vanhaan ollut pakko ajaa, mutta joka nyt oli viralta pantu senvuoksi, että se vain koukutteli kaikenlaisia mäkiä ja kukkuloita ylös ja alas eikä koskaan ymmärtänyt kiertää niitä. Tämä maantienpätkä oli niin äkkijyrkkä, ettei kukaan hevosmies sitä enää ajanut, mutta silloin tällöin joku jalkamies sitä myöten vielä aherteli, sillä se oikaisi kylläkin hyvän matkaa.
Se oli yhäti yhtä leveä kuin oikea kruunun maantie ja keltaista, kaunista soraa oli siihen sirotettuna, niin, olipa se entistään hienompikin, siinä kun ei ohut pyöränjälkiä, ei likaa eikä tomua. Tien reunassa kukki yhä maantienkukkasia. Sekä koiranputkia, käenkukkia että voikukkia kasvoi siellä runsaasti, mutta ojat olivat menneet umpeen ja kokonainen rivi kuusia oli asettunut niiden pohjalle. Ne olivat kaikki nuoria puita, kaikki yhtä korkeita, joiden oksat ulottuivat pitkin koko runkoa. Ne seisoivat lujasti painautuneina toisiinsa aivan kuin herraskartanon aitauksessa, mutta ei ainoakaan ollut kuiva eikä risuinen. Kaikkien latvat olivat täynnä vaaleita kerkkiä, ja kaikki ne soivat ja surisivat kuin kimalaiset kauniina kesäpäivänä, auringon paahtaessa niitä kirkkaalta taivaalta.
Kun Skrolyckan Janne palasi kotiin kirkolta sinä sunnuntaina, jolloin hän ensi kertaa oli näyttäytynyt keisarillisessa komeudessaan, tuli hän poikenneeksi tälle vanhalle maantielle. Oli helteinen päivä, ja kun hän astui mäkeä ylös, kuuli hän kuusten humisevan niin äänekkäästi, että häntä oikein ihmetytti. Hän ei mielestään koskaan ollut kuullut kuusien soivan tuolla tavalla, ja hän päätti ottaa selkoa siitä, miksikä ne juuri tänään olivat niin kovassa äänessä. Ja koska hänellä ei ollut lainkaan kiirettä, kävi hän istumaan keskelle hienoa soratietä kuusten viereen, laski kepin maahan, otti hatun päästään voidakseen pyyhkiä hikeä otsaltaan ja istui sitten hiljaa kädet ristissä kuunnellen.
Ilma oli aivan tyyni, niin ettei ainakaan tuuli noita pieniä soittokoneita voinut saada liikkeeseen. Ei, täytyipä melkein uskoa, että kuuset soittelivat siinä vain ilokseen, siksi että he olivat niin nuoria ja että he seisoivat täällä kaikessa rauhassa hyljätyn maantien varrella, tarvitsematta vielä moneen vuoteen pelätä, että kukaan tulisi tänne hakkaamaan heitä maahan.
Mutta jos asian laita näin olikin, niin ei siitä silti selvinnyt, miksikä kuuset juuri tänään soivat niin äänekkäästi. Kaikkien näiden hyvien lahjojen vuoksi he saattoivat iloita aina, kun oli kesä ja kaunis ilma, sen vuoksi heidän ei siis tarvinnut erikoisesti soittaa.
Janne istui ääneti keskellä maantietä ja kuunteli.
Miten kaunista tuo kuusien humina olikaan, vaikka se pysyi koko ajan samassa äänessä eikä keskeytynyt hetkeksikään, niin ettei siinä ollut minkäänlaista tahtia eikä säveltä.
Niin, suloista ja hyvää täällä mäen rinteessä oli olla, eipä siis ihme, että puutkin olivat iloisia ja onnellisia. Mutta omituista, etteivät kuuset osanneet sen paremmin soittaa. Janne tarkasteli niiden pikku oksia, joissa joka ainoa neulanen oli hieno ja vihreä ja kauniin muotoinen ja aivan oikealla paikallaan. Hän hengitti pihkan hajua, joka levisi niistä. Ei ainoakaan yrtti niityllä eikä kukkanen ha'assa tuoksunut niin hyvältä. Ja hän tarkasteli niiden puolikasvuisia käpyjä, joiden suomut olivat niin taiteellisesti järjestetyt, jotta ne voisivat hyvin vaalia siemeniä.
Näiden puiden, jotka olivat kaikista asioista täysin perillä, niiden olisi kai pitänyt myös osata soittaa ja laulaa sillä tavalla, että muut olisivat ymmärtäneet niiden tarkoitusta.
Mutta ne humisivat koko ajan yhtä ja samaa. Jannea alkoi nukuttaa hänen istuessaan siinä ja kuunnellessaan tuota soittoa. Ehkei olisi niinkään tyhmää ojentautua pitkäkseen tuolle hienolle, puhtaalle soratielle ja nukahtaa hetkeksi.
Mutta maltahan! Mitä tämä oli? Juuri kun Janne laski päänsä maahan ja painoi silmäluomensa kiinni, oli hän kuulevinaan jotain muuta. Nyt huminassa oli tahtia ja säveltä.
Kaikki muu oli ollut vain alkusoittoa, niinkuin kirkossa on tapana ennen virren alkua. Nyt kuului sanojakin, joita hän saattoi ymmärtää.
Niin, tätähän Janne koko ajan oli tuntenut, vaikkei hän ollut uskaltanut sitä lausua ilmi, ei edes ajatella. Mutta puut olivat perillä kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hänellehän he olivat soittaneet niin äänekkäästi heti hänen saavuttuaan paikalle.
Nyt he lauloivat hänestä, se oli aivan selvää. Nyt, kun he luulivat hänen nukkuvan. Ehkeivätpä he olisi tahtoneet ilmaista hänelle itselleen, miten he häntä juhlivat.
Se vasta oli laulu, ja entäs sitten sävel! Janne makasi silmät kiinni, mutta kuuli sitä paremmin. Ei ainoatakaan ääntä mennyt hänen korvansa ohi.
Kun ensimäiset säkeet olivat lauletut, seurasi välisoitto, ilman sanoja, mutta se olikin juuri kaikkein ihaninta.
Se vasta oli musiikkia! Nuoret kuuset vanhan maantien varrella eivät enää soittaneet yksin, vaan koko metsä yhtyi siihen. Siinä oli urkuja ja rumpuja ja torvia. Joukossa oli pieniä rastashuiluja ja peippospillejä, puroja ja ahteja, heliseviä sinikelloja ja paukuttavia tikkoja.
Ei eläessään Janne ollut kuullut mitään näin komeaa. Eikä hän koskaan mitään soittoa ollut sillä tavalla kuunnellutkaan. Se takertui hänen korviinsa niin lujasti, ettei hän koskaan voinut sitä unohtaa.
Kun laulu oli loppunut ja metsä hiljeni jälleen, havahtui hän kuin unesta. Ja heti hän alkoi laulaa tätä metsän keisarilaulua, jotta se ei häneltä unohtuisi.
Keisarinnan isä säteilee, hän sydämessään iloitsee.
Nyt seurasi laulukerto, jonka sanoja Janne ei voinut oikein selittää, mutta hän lauloi sittenkin umpimähkään niinkuin hän mielestään oli ne kuullut.
Kuten lehdet kertovi.
Itävalta, Portugal,
Metz, Japani, niinkuin oli.
Bum, bum, bum ja kieri,
bum, bum.
Kultakruunusta hän hatun saa,
kultamiekka pyssynään leimahtaa.
Kuten lehdet kertovi.
Itävalta, Portugal,
Metz, Japani, niinkuin oli.
Bum, bum, bum ja kieri,
bum, bum.
Ja kauniit kultaomenat
kuin nauriit padassaan kelluvat.
Kuten lehdet kertovi.
Itävalta, Portugal,
Metz, Japani, niinkuin oli.
Bum, bum, bum ja kieri,
bum, bum.
Kun hän majastaan astuu metsään päin,
hovineidot niiaavat rivittäin.
Kuten lehdet kertovi.
Itävalta, Portugal,
Metz, Japani, niinkuin oli.
Bum, bum, bum ja kieri,
bum, bum.
Kun hän metsähän astuu vihdoinkin, niin iloitsee lehvä pienoisin. Kuten lehdet kertovi. Itävalta, Portugal, Metz, Japani, niinkuin oli. Bum, bum, bum ja kieri, bum, bum.
Juuri tuo »bum, bum» oli kaikunut kaikkein kauneimmalta. Janne iski keppinsä maahan joka bummin kohdalla ja lauloi niin syvällä ja voimakkaalla äänellä kuin mahdollista.
Hän lauloi yhä uudestaan, niin että metsä kajahti. Tuo laulu oli ihmeellinen. Hän ei väsynyt, vaikka hän lauloi sitä yhä uudestaan.
Mutta olihan se myös ihmeellisellä tavalla syntynyt. Todistuksena siitä, miten erinomainen se oli, oli kai se, että tämä laulu oli ainoa, jonka sävel ikänä oli tarttunut hänen korvaansa.