JÄÄHYVÄISSANAT.
Joulun tienoissa lähetettiin Klara Gullalle sana, että Katrina oli kuolemaisillaan, ja tämä tapahtuma vihdoinkin sai hänet riistetyksi pois laiturilta.
Hän astui jalkaisin kotiin, sillä se oli mukavin kulkuneuvo sille, joka oli menossa Askedaliin, ja hän kulki tavallista tietä Lobyn kautta ja sieltä korpimetsän ja Snipavaaran halki.
Astuessaan talon ohi, jossa vanha Björn Hindriksson aikoinaan oli asunut, näki hän kookkaan ja vakavan näköisen miehen seisovan tiepuolessa korjaamassa aitaa. Mies tervehti lyhyesti päätään nyökäten, kun Klara Gulla astui ohi, mutta sitten hän katsoi hänen jälkeensä ja vihdoin kiirehti hänen peräänsä.
»Se on varmaan Skrolyckan Klara Gulla», sanoi mies. »Olisin kernaasti puhunut pari sanaa. Olen Linnart, Björn Hindrikssonin poika», lisäsi hän huomatessaan, ettei Klara Gulla tuntenut häntä.
»Minulla on hiukan kiire», sanoi Klara Gulla, »ehkäpä se voisi jäädä toiseen kertaan. Olen saanut sanan, että äiti on kuolemaisillaan.»
Mutta Linnart Björnsson ehdotti sen sijaan, että hän saattaisi Klara Gullaa vähän matkaa. Hän oli monta kertaa aikonut tulla laiturille häntä tapaamaan, eikä hän nyt tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistään. Oli hyvinkin tärkeätä, arveli hän, että Klara Gulla saisi kuulla, mitä sanottavaa hänellä oli.
Klara Gulla ei estellyt sen enempää. Mutta hän huomasi, että miehen oli vaikea tuoda esille asiaansa, ja siksipä hän ei odottanut mitään hyvää. Mies yskäsi useampaan kertaan ja etsi sanoja.
»Klara Gulla ei taida tietää, että minä olin viimeinen, joka puhui Klara Gullan isän, keisarin kanssa, niinkuin meillä oli tapana häntä nimittää.»
Klara Gulla vastasi, ettei hän sitä ollut kuullut. Ja samalla hän kiirehti askeleitaan. Hän olisi kernaasti tahtonut niin pian kuin suinkin päästä tästä keskustelusta eroon.
»Minä seisoin pihalla eräänä päivänä syksyllä ja valjastin hevosta, sillä aioin lähteä kauppiaaseen», jatkoi Linnart Björnsson, »kun näin keisarin tulevan juoksujalkaa tietä pitkin. Hänellä oli hyvin kiire, sen saatoin arvata, mutta hän pysähtyi sittenkin huomatessaan minut, ja kysyi, olinko nähnyt keisarinnan ajavan tästä ohi. Sitähän minun oli mahdoton kieltää, ja silloin kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Hän oli ollut menossa Bron pitäjään, sanoi hän, mutta äkkiä hän oli tuntenut niin suurta levottomuutta, että hänen oli täytynyt kääntyä takaisin. Ja kun hän oli tullut kotiin, oli tupa ollut tyhjänä. Katrinakin oli poissa. He aikoivat varmaan matkustaa laivassa, eikä hän tiennyt miten hän pääsisi Borgin laiturille ennen laivan lähtöä.»
Klara Gulla pysähtyi. »Hän sai kai ajaa teidän mukananne», sanoi hän. — »Niin», vastasi isäntä. »Janne oli tehnyt minulle kerran suuren palveluksen, ja nyt minä tahdoin palkita sen hänelle. Ehkäpä tein pahasti auttaessani häntä?» — »Ei, syy on kokonaan minun», sanoi Klara Gulla. »Minun ei olisi koskaan pitänyt pyrkiä pois hänen luotaan.»
»Hän itki kaiken matkaa kuin pieni lapsi», sanoi Linnart Björnsson, »enkä minä tiennyt oikein miten lohduttaa häntä, ja siksi pysyttelin ääneti. 'Kyllä me ennätämme ajoissa, Janne', sanoin minä vihdoin. 'Älä itke noin kovasti. Nuo pikku laivat, jotka syksyisin kulkevat, eivät ole kovin nopeakulkuisia'. Mutta tuskin olin sen sanonut, kun hän tarttui käsivarteeni kiinni ja kysyi luulinko minä, että ne, jotka olivat ryöstäneet keisarinnan, kohtelisivat häntä pahasti.»
»Ne, jotka olivat ryöstäneet minut!» toisti Klara Gulla ihmeissään.
»Minäkin hämmästyin, aivan kuin Klara Gulla nyt, ja kysyin, keitä hän tarkoitti. Niin, hän tarkoitti niitä, jotka olivat väijyneet keisarinnaa koko ajan hänen ollessaan täällä. Kaikki ne viholliset, joita Klara Gulla oli pelännyt niin kovasti, ettei hän ollut uskaltanut panna päähänsä kultakruunua eikä edes sanallakaan mainita Portugalliaa, kaikki ne, jotka nyt olivat hyökänneet Klara Gullan kimppuun ja vieneet hänet vankeuteen.»
»Vai niin, silläkö tavalla», sanoi Klara Gulla.
»Juuri niin, Klara Gulla», sanoi Linnart Björnsson painokkaasti. »Klara Gulla kai ymmärtää, ettei Janne itkenyt sen vuoksi, että hänet oli hyljätty ja jätetty yksin, vaan siksi, että hän luuli Klara Gullan joutuneen vaaraan.»
Linnart Björnssonin oli ollut vaikea saada viimeisiä sanoja suustaan. Ne olivat takertua hänen kurkkuunsa. Ehkäpä hän ajatteli vanhaa Björn Hindrikssonia ja itseään. Juuri tämä hänen oma kokemuksensa auttoi häntä ymmärtämään, miten suurta arvoa oli pantava rakkauteen, joka ei koskaan pettänyt.
Mutta Klara Gulla ei ymmärtänyt sitä vieläkään. Hän oli ajatellut isäänsä ainoastaan inhoten, aina siitä saakka kun hän oli tullut kotiin. Hän mutisi itsekseen jotain sellaista, että isä oli hullu.
Linnart Björnsson kuuli mitä hän sanoi, ja se loukkasi häntä. »Enpä tiedä, oliko Janne niinkään mieletön», sanoi hän. »Minä sanoin hänelle, etten ollut nähnyt vanginvartijoita Klara Gullan mukana. 'Eikö Linnart Björnsson todellakaan nähnyt', vastasi hän, 'miten ne vartioivat häntä, kun hän ajoi tästä ohi. Siinä oli Ylpeys ja Kovuus, siinä oli Pahe ja Huvitus, kaikki ne, joita vastaan hänen täytyy taistella keisarikunnassaan'.»
Klara Gulla pysähtyi ja kääntyi Linnartiin. »Entäs sitten?» sanoi hän vain.
»Minä vastasin hänelle, että ne viholliset minäkin olin nähnyt,» vastasi Linnart Björnsson tylysti.
Klara Gulla naurahti.
»Mutta minä kaduin heti sanojani», jatkoi isäntä.
»Sillä nyt Janne alkoi aivan epätoivoisesti itkeä. 'Rukoilkaa Jumalaa, kiltti Linnart Björnsson', sanoi hän, 'että voisin pelastaa pikku tyttöni kaikesta pahasta. Mitä minusta itsestäni vähä, kunhan hän vain pelastuu'.»
Klara Gulla astui rivakammin eteenpäin eikä vastannut mitään. Jokin tunne alkoi repiä ja raastaa hänen sydäntänsä, mutta hän pakotti sen vaikenemaan. Jos se, mikä piileksi sisällä, pääsisi valloilleen, niin mitenkä hän silloin voisi sitä kestää.
»Nämä olivat siis ikäänkuin hänen jäähyväissanansa», sanoi Linnart Björnsson. »Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hän sai näyttää tarkoittaneensa totta. Klara Gullan ei pidä koskaan luulla, että Janne hyppäsi järveen vapautuakseen omasta surustaan. Hän teki sen vain pelastaakseen Klara Gullan vihollisten vallasta.»
Yhä nopeammin ja nopeammin Klara Gulla kiiruhti eteenpäin. Isän rakkaus, joka oli kestänyt ensi hetkestä aina viimeiseen saakka, alkoi käydä hänelle selväksi. Mutta hän tahtoi vain paeta pois. Hänen oli mahdoton kantaa sitä.
»Me pidämme hiukan toisiamme silmällä tässä pitäjässä», jatkoi Linnart Björnsson seuratessaan Klara Gullaa ilman vähintäkään ponnistusta. »Mielet olivat hyvinkin Klara Gullaa vastaan heti keisarin hukuttua. Enkä minä puolestani pitänyt Klara Gullaa sen arvoisena, että olisin tahtonut ilmaista Klara Gullalle Jannen viimeisiä ajatuksia ja sanoja. Mutta me olemme nyt muuttaneet mielemme. Me olemme hyvillämme siitä, että Klara Gulla seisoo laiturilla ja odottaa isäänsä.»
Klara Gulla pysähtyi. Hänen poskiansa punoitti ja silmät säihkyivät vihaa.
»Minä seison siellä vain siksi, että pelkään häntä», sanoi hän.
»Klara Gulla ei ole koskaan tahtonut tehdä itseänsä paremmaksi kuin hän on. Sen me tiedämme. Mutta ehkäpä me ymmärrämme paremmin kuin hän itsekään, mitä tämän odotuksen alla piilee. Meilläkin on ollut vanhemmat. Emmekä mekään ole kohdelleet heitä oikealla tavalla.»
Klara Gulla oli niin suutuksissaan, että hän aikoi sanoa jotakin hirveää, mutta siitä ei tullut mitään. Hän tahtoi polkea jalkaansa Linnart Björnssonilie saadakseen hänet vaikenemaan, mutta hän ei kyennyt siihenkään. Hänellä ei ollut siis muuta neuvoa kuin kääntyä pois ja juosta tiehensä.
Linnart Björnsson ei seurannut hänen jäljessään. Hän oli sanonut, mitä hän oli tahtonut saada sanotuksi, eikä hän ollut tyytymätön aamupäivän työhönsä.