PIDÄTETTY.
Ihmisten mielestä oli omituista, että Skrolyckan Klara Gullan oli pakko päivät päästään seisoa Bron sillalla ja odottaa erästä, joka ei koskaan tullut.
Klara Gullan odottaessa siellä eivät päivät olleet kauniita ja kesäisiä, vaan hän odotti koko pimeän ja myrskyisen marraskuun ja pimeän ja kylmän joulukuun ajan. Hän ei uneksinut myöskään kauniita ja hienoja unia pitkämatkaisista matkustajista, jotka suurella komeudella ja loistolla nousisivat maihin. Hänen katseensa seurasivat vain venettä, joka sousi edestakaisin järvellä laiturin edustalla ja harasi hukkunutta. Alussa hän oli luullut, että niin pian kuin alettaisiin harata, löydettäisiin se, jota hän odotti, mutta niin ei käynytkään. Päivän toisensa jälkeen harasi kaksi vanhaa, kärsivällistä kalastajaa, mutta he eivät löytäneet mitään.
Lähellä Borgin laituria tiedettiin olevan pari syvää koloa järvenpohjassa, ja monet luulivat Jannen hukkuneen sellaiseen. Toiset sanoivat, että niemen nenässä oli kova virta, joka kulki suureen Kirkkolähteen käsin. Ehkäpä hän oli ajautunut sinne. Klara Gulla antoi pidentää harausnuoria, niin että ne ulottuivat Löven-järven kaikkein syvimpiinkin kohtiin, ja hän antoi harata kaikkialta Kirkkolahdestakin, mutta ei sittenkään hänen onnistunut saada isäänsä päivän valoon.
Heti onnettomuustapahtuman jälkeisenä päivänä Klara Gulla oli tilannut ruumisarkun, ja kun se oli valmis, kuljetutti hän sen laiturille, jotta ruumis voitaisiin heti panna siihen, kun se vain löytyisi. Se seisoi senjälkeen siellä koko ajan, eikä Klara Gulla antanut sitä nostaa edes tavara-aittaan. Tavara-aitta suljettiin pehtorin poistuessa laiturilta, mutta arkun täytyi aina olla käsillä, jotta Jannen ei tarvitsisi sitä odottaa.
Vanhan keisarin ympärillä oli aina ollut hyviä ystäviä, jotka lyhensivät hänen odotusaikaansa, mutta Klara Gulla sai miltei aina olla yksin. Hän ei puhutellut ketään, ja varmaankin hänen kernaasti annettiin olla rauhassa, sillä ihmisten mielestä hänessä oli jotakin pelottavaa, hän kun oli syypää isänsä kuolemaan.
Joulukuussa laivaliike loppui, ja sen jälkeen sai Klara Gulla pitää laiturin aivan omanaan. Ei kukaan häirinnyt hänen rauhaansa. Kalastajat, jotka harasivat järvellä, olisivat myös tahtoneet lopettaa työnsä, mutta siitä Klara Gulla joutui aivan epätoivoon. Hänen ainoa toiveensa ja pelastuksensa oli se, että isä löydettäisiin. Niin kauan kuin järvi oli jäätönnä, täytyi heidän jatkaa etsimistään. Heidän täytyi harata Nygårdin niemestä, Storvikin lahdesta, kaikkialta koko Löven-järvestä.
Klara Gullan into löytää isänsä kasvoi päivä päivältä yhä kiihkeämmäksi. Hän oli asettunut asumaan erään Borgin torpparin luo ja alussa hän edes jonkun hetken päivästä malttoi pysyä sisällä. Mutta vähitellen kasvoi tuska niin suureksi, että hän tuskin saattoi syödä ja nukkua. Hän oleskeli alituisesti laiturilla, seisoi tai liikkui siellä ei yksin koko lyhyttä päivää, vaan myöskin kaiket pitkät, pitkät illat, kunnes tuli makuullemenon aika.
Kahtena ensimäisenä päivänä Jannen kuoleman jälkeen oli vanha Katrina seisonut Klara Gullan vieressä laiturilla ja odottanut Jannea. Mutta sitten hän oli mennyt kotiin Skrolyckaan.
Välinpitämättömyydestä hän ei poistunut laiturilta, vaan siksi, että hänen oli mahdotonta olla siellä yhdessä tyttären kanssa ja kuulla hänen puhuvan Jannesta. Sillä Klara Gulla ei teeskennellyt, Katrina tiesi, ettei Klara Gulla rakkaudesta eikä omantunnonvaivojen vuoksi niin innokkaasti halunnut saada Jannen ruumista siunattuun maahan, vaan siksi, että hän pelkäsi niin kauan kuin se, jonka kuolemaan hän oli ollut syypää, lepäsi hautaamatta järven pohjalla. Jos hän saisi isänsä haudatuksi hautuumaan multaan, niin hän ei olisi hänelle enää yhtä vaarallinen. Mutta niin kauan kuin hän oli siellä, missä hän oli, tunsi Klara Gulla sanomatonta kauhua häntä kohtaan ja pelkäsi sitä rangaistusta, jota isä tulisi vaatimaan hänelle.
Klara Gulla seisoi Borgin laiturilla ja katseli järvelle, joka alituisesti oli levoton ja harmaa. Hänen katseensa eivät voineet tunkeutua pintaa syvemmälle, mutta sittenkin hänestä tuntui, että hän saattoi nähdä edessään avaran järvenpohjan.
Siellä hän istui, Portugallian keisari. Hän istui kivellä kädet polvien ympärillä ja silmät tuijottivat harmaanvihreään veteen odottaen Klara Gullaa.
Kaiken keisarikomeutensa hän oli riisunut yltään. Keppi ja nahkahattu eivät olleet seuranneet mukana järven pohjaan, ja vedessä pahvitähdet olivat kai liuenneet. Hän istui siellä vanhassa kuluneessa takissaan tyhjin käsin. Mutta sen sijaan ei hänessä ollut enää mitään väärää eikä naurettavaa. Nyt hän oli vain voimakas ja peloittava.
Täydellä syyllä hän oli nimittänyt itseään keisariksi. Niin suuri valta oli hänellä elämässä ollut, että se vihollinen, jota hän oli vihannut, oli tullut tuhotuksi, ja hänen ystävänsä autetuiksi. Se voima oli hänellä yhä vieläkin tallessa. Se ei jättänyt häntä, vaikka hän olikin kuollut.
Vain kaksi ihmistä oli tehnyt hänelle vääryyttä. Toiselle hän oli jo saanut kostetuksi. Toinen oli Klara Gulla, hänen tyttärensä, joka ensin oli ollut syynä hänen mielenhäiriöönsä ja sitten hänen kuolemaansa. Häntä hän nyt odotti alhaalla syvyydessä.
Jannen rakkaus tytärtänsä kohtaan oli nyt sammunut. Hän ei odottanut häntä enää kiittääkseen ja kunnioittaakseen häntä. Mutta kuoleman synkkään maahan hän tahtoi viekotella hänet rangaistukseksi kaikesta siitä, mitä tytär häntä vastaan oli rikkonut.
* * * * *
Eräs asia viekotteli Klara Gullaa. Hän olisi tahtonut poistaa suuren, raskaan kannen arkusta ja laskea sen veteen kuin veneen tähän laiturin edustalle. Sitten hän olisi tahtonut itse astua siihen, työntää sen vesille ja laskeutua varovaisesti lastuvuoteelle.
Hän ei tiennyt, uppoaisiko hän heti pohjaan, vai ajelehtisiko hän jonkun aikaa järvellä, kunnes aallot tunkeutuisivat hänen veneeseensä ja painaisivat sen syvyyteen.
Hän arveli myöskin, ettei hän ehkä lainkaan vajoaisi, vaan joutuisi vain järven selälle ja ajautuisi maihin johonkin vihantaan niemeen.
Hän tunsi suurta kiusausta koettaa sitä. Hän aikoi maata aivan hiljaa koko ajan, olla liikuttamatta jäsentäkään. Hän ei aikonut käyttää käsiään eikä käsivarsiaan saadakseen arkkua liikkeelle, vaan heittäytyisi kokonaan tuomarinsa valtaan. Hän saisi vetää hänet alas luokseen tai antaa hänen pelastua, ihan niinkuin hänen mielensä teki.
Jos Klara Gulla siten saavuttaisi hänen mielisuosionsa, niin ehkäpä suuri rakkaus jälleen heräisi. Ehkäpä hän säälisi häntä ja ottaisi hänet armoihinsa.
Mutta hänen pelkonsa oli liian suuri. Hän ei uskaltanut enää luottaa
Jannen rakkauteen. Hän ei uskaltanut työntää arkkua vesille.
* * * * *
Eräs Klara Gullan vanha tuttava ja ystävä tuli näinä päivinä häntä tervehtimään. Hänen nimensä oli August ja hän asui yhä edelleen Nolin talossa Prästerudissa vanhempiensa luona.
Hän oli levollinen ja viisas mies, jonka kanssa Klara Gullan oli hyvä puhua. Hän kehoitti Klara Gullaa matkustamaan pois ja ryhtymään entiseen työhönsä. Hänen ei ollut hyvä kulkea tällä yksinäisellä laiturilla ja odottaa kuollutta. Klara Gulla vastasi, ettei hän uskaltanut matkustaa, ennenkuin isä oli päässyt vihittyyn maahan, mutta sitä ei August tahtonut ottaa uskoakseen.
Ensi kerran, kun August puhui Klara Gullan kanssa, ei mitään päätöstä vielä tehty, mutta seuraavalla kerralla, kun hän palasi jälleen, lupasi Klara Gulla seurata hänen neuvoansa. Erotessaan he päättivät, että August seuraavana päivänä tulisi omalla hevosella hakemaan häntä saattaakseen hänet asemalle.
Jos August olisi niin tehnytkin, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt hyvin. Mutta hän ei voinut itse tulla, vaan lähetti renkipojan hevosen mukana. Klara Gulla kävi kuitenkin rattaille istumaan ja läksi matkaan. Mutta tiellä hän alkoi jutella renkipojan kanssa isästään ja kehoitti häntä kertomaan isän näyistä, samoja juttuja, joita Katrinakin oli kertonut laiturilla, ja vielä useita muitakin.
Kuunneltuaan hetken aikaa pyysi Klara Gulla pojan kääntämään hevosen. Hän oli niin pelästyksissään, ettei hän uskaltanut jatkaa matkaa. Tuolla vanhalla Portugallian keisarilla oli kovin suuri valta. Ja Klara Gulla tiesi, miten kuolleet, joita ei oltu saatu hautaan, hätyyttivät ja ajoivat takaa vihollisiaan. Hänen täytyi saada isä ylös järvestä, hänen täytyi saada hänet arkkuun. Jumalan siunaus oli luettava hänen ylitsensä, muuten ei Klara Gulla saisi hetkenkään rauhaa.