PAKO.
Viikkoa myöhemmin Klara Gullan palattua kotiin seisoi hän eräänä aamuna äitinsä kera Borgin laiturilla valmiina lähtemään pois ikipäiviksi. Vanha Katrina oli puettuna hattuun ja lämpimään päällystakkiin. Hänen oli määrä seurata tyttärensä mukana Malmööseen ja tulla hienoksi kaupunkilaisrouvaksi. Ei koskaan enää hänen tarvitsisi ahertaa leipänsä edestä. Hän saisi istua kädet ristissä sohvassa ja viettää levollista ja surutonta elämää koko loppuikänsä.
Mutta huolimatta kaikesta siitä hyvästä, mikä hänellä oli luvassa, hän ei koskaan ollut mieleltään ollut niin kurja ja onneton kuin seisoessaan nyt tällä laiturilla. Klara Gulla huomasi kai jotain, sillä hän alkoi kysyä, pelkäsikö äiti laivamatkaa. Ja sitten hän rupesi selittämään hänelle, ettei siinä ollut mitään vaarallista, vaikka tuulikin niin kovasti, etteivät ihmiset voineet pysytellä sillalla. Olihan hän, Klara Gulla niin tottunut merellä kulkemaan, että hän tiesi, mitä hän sanoi. »Eiväthän nämä mitään laineita ole», sanoi hän äidilleen. »Näenhän tosin, että järvi on valkopäänä, mutta en sittenkään pelkäisi soutaa vanhassa ruuhessamme järven toiselle rannalle.»
Klara Gulla ei välittänyt myrskystä, vaan jäi sillalle seisomaan. Mutta Katrina meni suureen tavara-aittaan, jotta tuuli ei puhaltaisi häntä aivan mäsäksi, ja hiipi pimeään nurkkaan parin pakkalaatikon taakse. Tänne hän aikoi jäädä, kunnes laiva tulisi, sillä hän ei tahtonut kernaasti tavata ketään pitäjäläisiä ennen matkalle lähtöään. Samalla kertaa hän tuumi, ettei hän suinkaan tehnyt oikein, koska hän häpesi näyttäytyä muille ihmisille.
Yhdessä suhteessa hän oli aivan syytön. Hän ei lähtenyt Klara Gullan mukana siksi, että hän olisi halunnut päästä paremmille päiville, vaan ainoastaan sen vuoksi, etteivät kädet enää pystyneet mihinkään. Mitäpä muuta hän saattoi tehdä, kun hän tunsi niiden käyvän niin huonoiksi, ettei hän jaksanut niillä enää kehrätä?
Katrina näki lukkari Svartlingin tulevan aittaan, ja hän rukoili
Jumalaa, ettei tämä vain tulisi hänen luokseen ja kysyisi minne hän oli
matkalla. Mitenkä hän voisi kertoa hänelle, että hän aikoi lähteä pois
Jannen luota, jättää tuvan ja kaikki entiset olot?
Katrina oli koettanut järjestää asiat siten, että hän ja Janne olisivat jääneet edelleen asumaan Skrolyckaan. Jos tytär vain olisi lähettänyt heille hiukan rahoja, vaikkapa kymmenen riksiä kuussa, niin olisivat he joten kuten voineet tulla toimeen. Mutta turhaan hän oli puhunut Klara Gullan kanssa tästä asiasta. Tytär ei tahtonut antaa heille ainoatakaan äyriä, jollei Katrina tulisi hänen mukanaan.
Katrina ymmärsi kyllä mistä se johtui, sillä Klara Gulla ei pahuudesta kieltänyt. Hän oli vuokrannut itselleen asunnon ja laittanut kaikki kuntoon molempia vanhempiaan varten. Hän oli niin suuresti iloinnut siitä hetkestä, jolloin hän saisi osoittaa heille, miten hän oli pitänyt heitä mielessään ja tehnyt työtä heidän hyväkseen. Ja hän tahtoi nyt saada ainakin toisen heistä luokseen, jotta hän saisi jonkunlaista hyvitystä vaivannäöstään.
Epäilemättä hän etupäässä oli ajatellut Jannea, kun hän järjesti kotiaan, sillä olihan hän ollut niin hyvä ystävä isänsä kanssa ennen vanhaan, mutta häntä hänen nyt oli mahdoton viedä mukanaan.
Siinähän koko onnettomuus olikin. Klara Gulla tunsi kovin suurta vastenmielisyyttä isäänsä kohtaan. Hänen oli suorastaan mahdotonta tulla hänen kanssaan toimeen. Isä ei saanut puhua hänelle Portugalliasta, niin, töin tuskin hän sieti häntä keisarikojeissaankaan. Yhtä paljon Janne hänestä sittenkin iloitsi ja tahtoi alati olla hänen läheisyydessään, mutta Katrina oli aivan varma siitä, että päästäkseen Jannea näkemästä tytär ei ollut viipynyt kotonaan muuta kuin viikon.
Nyt Klara Gullakin tuli tavara-aittaan. Hän ei pelännyt lukkari Svartlingia, vaan meni heti juttelemaan hänen kanssaan. Ensi työkseen hän kertoi lähtevänsä kotiin ja ottavansa Katrinan mukaansa.
Lukkari kysyi silloin, mikä olikin aivan luonnollista, minnekä hänen isänsä sitten joutuisi. Ja yhtä levollisesti, ikäänkuin hän olisi puhunut ventovieraasta, Klara Gulla kertoi, miten hän oli järjestänyt Jannen elämän. Hän oli saanut hänet asumaan Liisan, vanhan nuotankutojan miniän luo, joka Ol'Bengtsan kuoltua oli rakentanut itselleen uuden talon, ja hänellä oli huone vapaana, jossa Janne sai asua.
Lukkari Svartlingin kasvot olivat sellaiset, etteivät ne ilmaisseet hänen ajatuksiansa, jollei hän itse sitä tahtonut, ja ne pysyivät aivan liikkumattomina Klara Gullan puhuessa. Mutta kyllä Klara Gulla sittenkin tiesi, mitä lukkari ajatteli, hän, joka oli ikäänkuin koko pitäjän isä. »Miksi vanhan miehen, jolla on sekä vaimo että tytär, täytyy joutua vieraisiin ihmisiin? Liisa on kiltti ihminen, mutta eihän hän sittenkään voi osoittaa hänelle niin suurta kärsivällisyyttä kuin hänen omaisensa.» Niin lukkari mietti. Ja oikein hän ajattelikin.
Katrina katsoi äkkiä käsiinsä. Ehkäpä hän sittenkin petti itseään syyttäessään niitä. Oikeana syynä siihen, miksi hän jätti Jannen, oli kuitenkin se, että tytär oli häntä voimakkaampi. Hän ei jaksanut häntä vastustaa.
Klara Gulla puhui yhä lukkarin kanssa. Nyt hän kertoi hänelle, miten heidän oli ollut pakko salaa lähteä kotoa, ettei Janne saisi vihiä heidän matkastaan.
Tämä olikin ollut vaikeinta Katrinalle. Klara Gulla oli lähettänyt Jannen asialle kauppapuotiin kauaksi Bron pitäjään, ja niin pian kuin Janne oli mennyt, olivat he panneet tavaransa kokoon ja lähteneet. Katrina oli mielestään ollut kuin varas ja pahantekijä, lähtiessään siten salaa kotoa, mutta Klara Gulla vakuutti, että se oli välttämätöntä. Jos isä olisi aavistanut heidän aikeensa, niin olisi hän kernaammin heittäytynyt ajopelien eteen ja antanut ajaa ylitseen, kuin sallinut heidän lähteä. — Niin, nyt piti Liisan olla häntä vastassa, kun hän palaisi kotiin, ja Liisa koettaisi kyllä lohduttaa häntä, mutta kovin vaikeata oli sittenkin ajatella, miten Janne pahastuisi, kun hän saisi tietää, että Klara Gulla oli lähtenyt hänen luotaan.
Lukkari Svartling seisoi ääneti ja kuunteli Klara Gullan puhetta. Katrina alkoi juuri ihmetellä, tokkopa hän oli tyytyväinen kuulemaansa, kun lukkari äkkiä tarttuikin Klara Gullaa kädestä kiinni ja sanoi hyvin vakavasti:
»Niin, koska minä olen Klara Gullan vanha opettaja, niin sanon ajatukseni suoraan. Klara Gulla tahtoo lähteä pois voidakseen jättää täyttämättä velvollisuutensa, mutta ei ole sanottu, että se sittenkään onnistuu. Olen nähnyt toistenkin tekevän samalla lailla, mutta se on kostanut aina itsensä.»
Katrina nousi ylös ja veti helpoituksen huokauksen, kun hän kuuli nämä sanat. Juuri samaa oli hänkin tahtonut sanoa tyttärelle.
Klara Gulla vastasi sangen nöyrästi, ettei hän tiennyt mitä muutakaan tehdä. Hänen oli aivan mahdotonta ottaa hullua ihmistä mukanaan vieraaseen kaupunkiin, eikä hän myöskään voinut jäädä Svartsjöhön. Siitä oli Janne pitänyt huolta. Niin pian kuin hän astui jonkun talon ohi, juoksivat lapset ulos ja haukkuivat häntä »keisarinnaksi» ja kirkolla viime sunnuntaina olivat ihmiset niin kiihkeästi rientäneet häntä katsomaan, että olivat juosta hänet kumoon.
Mutta lukkari pysyi sittenkin mielipiteessään.
»Kyllä minä sen ymmärrän, että se voi olla vaikeata», sanoi hän, »mutta sinun ja sinun isäsi välillä on ollut niin läheinen suhde. Älä usko, että sinä voit sitä niin helposti vain hävittää.»
Kun tämä oli sanottu, läksivät he molemmat ulos tavara-aitasta, ja Katrina seurasi heidän mukanaan. Hän oli muuttanut mielensä ja tahtoi nyt kernaasti puhua lukkarin kanssa, mutta ennenkuin hän astui hänen luokseen, katsahti hän mäkeen päin. Hän tunsi selvästi, että Janne pian saapuisi paikalle.
»Pelkäättekö te, että isä tulee?» kysyi Klara Gulla ja astui lukkarin luota äidin rinnalle. — »Pelkäänkö!» sanoi Katrina. »Minä vain rukoilen Jumalaa, että hän ehtisi tänne, ennenkuin olen päässyt lähtemään.» Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja jatkoi: »Minusta tuntuu, tiedätkö, ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Luullakseni saan kärsiä tämän johdosta kaiken ikäni.»
»Sen te sanotte vain siksi, että olette saanut istua pimeydessä ja kurjuudessa niin monta vuotta», sanoi Klara Gulla. »Toista se on, kun pääsee ulos maailmaan. Eihän isä missään tapauksessa voi tulla, kun hän ei edes tiedä, että me olemme lähteneet pois», lisäsi hän.
»Älä ole niin varma siitä», sanoi Katrina. »Janne tietää mitä hänen tarvitsee tietää. Sellaista se on ollut siitä saakka kun sinä meiltä hävisit, ja vuosi vuodelta se on vain lisääntynyt. Herra Jumala arveli kai, että kun hän oli kadottanut järkensä, niin piti hänen saada uutta valoa millä valaista itseänsä.»
Katrina kertoi nyt muutamin sanoin Klara Gullalle Lars Gunnarssonin kuolemasta ja muutamia muitakin tapauksia viime vuosilta osoittaakseen hänelle, että Janne näki näkyjä. Klara Gulla kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Aikaisemmin oli Katrina koettanut puhua hänelle siitä, miten hyvä Janne oli kaikille köyhille, mutta siitä ei tytär ollut suuriakaan välittänyt.
Tämä sen sijaan näytti tekevän häneen niin valtavan vaikutuksen, että Katrina toivoi hänen saavan toisen käsityksen Jannesta, niin, ehkäpä hän vielä seuraisi hänen mukanaan kotiinkin.
Kauan hän ei kuitenkaan saanut tuossa toivossaan olla. »Nyt, äiti, laiva tulee!» huudahti Klara Gulla iloisella äänellä. »Kyllä meidän sittenkin käy hyvin, niin että pääsemme lähtemään.»
Katrinan silmiin nousi kyyneleitä, kun hän näki laivan laskevan rantaan. Hän oli aikonut pyytää lukkari Svartlingia puhumaan itsensä ja Jannen puolesta Klara Gullalle, niin että hän olisi antanut heidän jäädä vanhaan kotiinsa, mutta siihen ei ollut enää aikaa. Hän ei nähnyt enää mitään keinoa millä pelastua tästä matkasta.
Laiva oli varmaan myöhästynyt, koska sillä oli niin kova kiire päästä taas liikkeeseen. Ei ennätetty edes laskea laivaporrasta maihin. Laivamiehet miltei heittivät sillalle pari matkustajaa, joiden oli määrä nousta maihin. Klara Gulla tarttui Katrinaa käsipuoleen, eräs mies otti hänet vastaan, ja niin hän oli laivassa. Hän itki ja tahtoi palata maihin, mutta armoa ei ollut.
Juuri kun Katrina oli päässyt kannelle, kiersi Klara Gulla käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin tukeakseen häntä. »Mennään toiselle reunalle!» sanoi hän.
Mutta se oli jo myöhäistä. Vanha Katrina näki miehen juoksevan mäkeä alas, ja hän tunsikin jo hänet.
»Se on Janne!» sanoi hän. »Voi, voi, mitä hän nyt tekee? Kunhan hän ei vain heittäytyisi järveen!»
Janne pysähtyi aivan laiturin reunalle. Hän seisoi siinä niin pienenä ja kurjana. Hän näki Klara Gullan poistuvan laivan kannella, eikä sen suurempaa epätoivoa ja surua mitkään kasvot olisi voineet ilmaista kuin hänen sillä hetkellä.
Mutta muuta ei tarvittu, kuin että Katrina näki hänet, niin hän sai voimaa vastustaa tyttären tahtoa. »Sinä saat matkustaa», sanoi hän, »mutta minä nousen maihin ensi sillalla ja menen kotiin.»
»Te saatte tehdä niinkuin tahdotte, äiti», sanoi Klara Gulla pahoillaan. Hän käsitti kai, ettei hän voinut sitä estää. Ehkäpä hänelle selvisi sekin, että he olivat olleet liian julmia isälle.
Mutta heille ei suotu hyvitykseen aikaa. Toistamiseen ei Janne tahtonut kadottaa koko elämänsä iloa. Hän hyppäsi alas laiturilta ja heittäytyi järveen.
Ehkäpä hänen tarkoituksensa oli uida laivan luo, ehkäpä hän yksinkertaisesti tunsi, ettei hän jaksanut enää elää.
Sillalta kuului huutoja, vene laskettiin heti paikalla vesille, pieni lastilaivakin pysähtyi ja lähetti avuksi soutuveneen, mutta Janne oli jo vajonnut pohjaan. Hän ei kertaakaan enää noussut vedenpintaan.
Keisarikeppi ja vihreä hattu vain uiskentelivat järvellä, mutta keisari itse oli kadonnut niin hiljaa, niin jäljettömiin, että ellei näitä aarteita olisi ollut, niin tuskinpa olisi voinut uskoa hänen kadonneen.