TERVETULIAISTERVEHDYS.
Hän oli palannut kotiin, pikku tyttö oli palannut kotiin. Vaikea on keksiä sanoja sellaisen suuren tapauksen kuvaamiseen.
Hän ei tullut ennenkuin myöhään syksyllä, jolloin matkustajalaivat olivat jo lopettaneet kulkuvuoronsa Lövenillä ja vain pari pientä lastihöyryä välitti enää liikettä. Näillä hän ei suinkaan ollut halunnut kulkea — tai ehkei hänellä ollut tietoakaan niiden vuoroista — vaan oli ajanut kyytihevosella rautatienasemalta Askedaliin. Skrolyckan Janne ei siis saanut olla häntä vastassa Borgin laiturilla, missä hän oli odottanut häntä viisitoista vuotta. Sillä viisitoista vuotta hän oli ollut poissa kotoa. Kahdeksantoista vuotta oli Janne saanut pitää häntä ilonaan ja melkein yhtä kauan oli hän saanut olla ilman häntä.
Ei sattunut edes niin hyvin, että Janne olisi ollut kotona tuvassa vastaanottamassa Klara Gullaa, kun hän saapui kotiin. Hän oli juuri mennyt hiukan juttelemaan Fallan vanhan emännän kanssa, joka oli muuttanut suuresta rakennuksesta yksikseen asumaan pieneen kamariinsa. Hän oli noita yksinäisiä vanhuksia, joita Portugallian keisarin täytyi silloin tällöin käydä tervehtimässä ja lausumassa heille pari ystävällistä sanaa, jotta he pysyisivät reippaalla mielellä.
Katrina yksin seisoi kynnyksellä vastaanottamassa, kun pikku tyttö palasi jälleen kotiin. Katrina oli istunut kehräämässä kaiken päivää, ja oli juuri pysäyttänyt pyörän levätäkseen hetken aikaa, kun hän kuuli ajopelien ratinaa tieltä. Ani harvoin kukaan ajoi hevosella Askedalin mailla, ja siksi hän ei malttanut olla menemättä ovelle katsomaan, ja sinne tullessaan hän huomasikin, etteivät nuo ajopelit olleet tavallisia työkärryjä, vaan vieterirattaat. Samassa Katrinan kädet alkoivat vapista. Melkeinpä joka kerta ne alkoivat vapista, kun hän pelästyi tai tuli liikutetuksi. Muuten hän oli hyvinkin reipas ja työkykyinen, vaikka hän oli jo seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha. Hän pelkäsi vain, että käsien vapiseminen voisi yltyä siinä määrin, ettei hän kykenisi enää hankkimaan elatusta Jannelle ja itselleen, niinkuin tähän asti.
Näihin aikoihin oli Katrina jo lakannut melkein toivomasta, että hän koskaan enää saisi nähdä tytärtään, eikä hän ollut ajatellut häntä kertaakaan tämän päivän kuluessa. Mutta perästäpäin hän väitti, että siitä hetkestä alkaen, jolloin hän kuuli ulkoa pyörien ratinaa, hän myöskin tiesi, kuka oli tulossa. Hän aikoi ottaa arkusta esille esiliinan, mutta kädet vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut avainta lukkoon. Hänen oli aivan mahdotonta korjata pukuansakin, vaan hänen täytyi mennä vastaan sellaisena kuin hän oli.
Pikku tyttö ei tullut kultavaunuissa, hän ei edes istunut kärryillä, vaan kulki vieressä jalan. Tie Askedaliin oli yhtä huonoa kuin siihenkin aikaan, jolloin Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat ajaneet pikku tytön kera pappilaan saadakseen hänet kastetuksi, ja nyt pikku tyttö ja ajomies astuivat kumpikin omalla puolellaan ajopelejä ja pitelivät kiinni parista taakse asetetusta suuresta arkusta, jotta ne eivät putoaisi ojaan. Sen suuremmalla komeudella hän ei saapunut, eikä sen enempää suinkaan voinut vaatiakaan.
Katrina oli parhaiksi saanut eteisen oven auki, kun kärryt pysähtyivät veräjälle. Olisihan hänen pitänyt kiiruhtaa avaamaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän tunsi äkkiä niin kovaa ahdistusta rinnassaan, ettei hän voinut astua askeltakaan.
Klara Gulla siinä tuli, sen Katrina tiesi, vaikka se, joka nyt työnsi veräjän auki, näyttikin aivan herrasnaiselta. Hänellä oli sulkia ja kukkia hatussa sekä ostovaatteet yllä, mutta sittenkin hän oli vain Skrolyckan pikku tyttö.
Klara Gulla kiiruhti pihalle ennen ajopelejä ja astui Katrinan luo käsi ojossa. Mutta Katrina seisoi liikkumatta ja sulki silmänsä. Jotain katkeraa kohosi hänen mieleensä juuri samassa hetkessä. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa anteeksi tyttärelle sitä, että Hän eli ja tuli noin terveenä ja reippaana kotiin, vaikka hän oli antanut heidän turhaan odottaa itseään näin monta vuotta. Hän toivoi miltei, ettei tytär koskaan olisi välittänyt tullakaan.
Varmaankin hän oli kaatumaisillaan kumoon, koska Klara Gulla äkkiä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puolikseen kantoi hänet tupaan. »Rakas, rakas äiti, älkää pelästykö näin pahoin!» sanoi tytär. »Ettekö te tunne minua?» Katrina avasi silmänsä ja katseli häntä tarkemmin. Hän oli järkevä ihminen, eikä hän koskaan ollut olettanut, että se, joka viisitoista vuotta oli ollut poissa kotoa, palaisi samanlaisena takaisin kuin mennessään, mutta sittenkin se, mitä hän näki, kauhistutti häntä.
Ihminen, jonka hän näki edessään, näytti paljoa vanhemmalta kuin hänen tyttärensä olisi pitänyt olla, sillä eihän hän ollut kuin hiukan päälle kolmenkymmenen; Katrina ei pelästynyt kuitenkaan sitä, että hiukset olivat harmaantuneet ohimoilta ja että otsa oli noussut täyteen pieniä ryppyjä, vaan se tuntui niin kauhealta, että Klara Gulla oli tullut rumaksi. Ihon väri oli ihmeellisen harmaankeltainen ja suun ympärillä oli jotain paksua ja karkeaa. Silmien valkuainen oli muuttunut harmaaksi ja veristynyt ja iho niiden alla riippui suurina pusseina.
Katrina oli vaipunut alas tuolille, ja siinä hän nyt istui puristaen käsiään kovasti yhteen, jotta ne eivät vapisisi, ja hän tuli ajatelleeksi nuorta, kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä punaisessa leningissään. Sellaisena hän oli säilynyt hänen mielessään tähän saakka. Hän ihmetteli, tokko hän koskaan voisi iloita siitä Klara Gullasta, joka nyt oli palannut takaisin.
»Sinun olisi pitänyt kirjoittaa», sanoi Katrina. »Sinun olisi ainakin pitänyt lähettää meille terveisiä, jotta olisimme tienneet, että olit vielä elossa.»
»Niin, sen minä kyllä tiedän», sanoi tytär. Ääni oli ainakin entinen, se oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin. »Mutta minun kävi huonosti alussa – – – Niin, ehkäpä olette siitä kuulleet?»
»Kyllä, kyllä, sen verran me tiedämme», sanoi Katrina huoaten.
»Sen vuoksi minulta kirjoittaminenkin jäi», sanoi Klara Gulla ja naurahti. Hänessä oli jotain voimakasta ja reipasta niinkuin ennenkin. Hän ei suinkaan kiusannut itseään katumuksella eikä itsesyytöksillä.
»Älkää ajatelko sitä nyt, äiti!» sanoi hän, kun Katrina yhä oli vaiti. »Nyt minun on oikein hyvin käynyt. Minä olen ollut ravintoloitsijattarena, keittäjättärenä piti minun sanoa, suuressa laivassa, joka kulkee Malmöön ja Lybeckin väliä, ja nyt syksystä olen vuokrannut itselleni asunnon Malmööstä. Joskus ajattelin kyllä kirjoittaa teille, mutta oli niin vaikea päästä alkuun. Jätin kaikki siksi, kunnes pääsisin niin pitkälle, että voisin ottaa teidät ja isän mukaani. Ja nyt, saatuani kaikki sellaiseen järjestykseen, että voin ottaa teidät vastaan, oli minusta hauskempi tulla itse teitä hakemaan kuin vain kirjoittaa.»
»Meistä sinä et suinkaan ole kuullut mitään?» sanoi Katrina. Kaikki nuo tyttären uutiset olivat omansa ilahduttamaan häntä, ja sittenkin hän yhä oli alakuloisella mielellä.
»En», vastasi Klara Gulla ja lisäsi, ikäänkuin anteeksi pyytäen:
»Tiesinhän minä, että saisitte apua, jos elämä kävisi liian vaikeaksi.»
Samassa tytär huomasi, miten Katrinan kädet vapisivat, vaikka hän puristikin niitä lujasti yhteen. Hän käsitti, että heidän täällä kotona oli ollut vaikeampi tulla toimeen, kuin hän oli aavistanutkaan, ja hän yritti selittää käytöstänsä. »En tahtonut lähettää teille pikkusummia, niinkuin muut. Tahdoin säästää, kunnes saisin oikean kodin itselleni ja voisin ottaa teidät luokseni.»
»Emme me ole tarvinneet rahoja», sanoi Katrina. »Siinä olisi ollut kyllin, jos vain olisit kirjoittanut.»
Klara Gulla koetti nyt karkoittaa äidin surumielisyyttä niinkuin hän oli ennenkin tehnyt.
»Älkää pilatko tätä hetkeä minulta, äiti!» sanoi hän. »Olenhan minä jälleen kotona. Tulkaa, niin nostamme matka-arkut sisään ja katsomme mitä niissä on! Siellä on ruokatavaroita. Me panemme toimeen kestit, kunnes isä tulee kotiin.»
Klara Gulla meni auttamaan matkatavaroita alas kärryiltä, mutta Katrina ei seurannut hänen mukanaan.
Klara Gulla ei ollut kysynyt isän vointia. Hänen mieleensä ei muuta juolahtanut, kuin että Janne kävi työssä Fallassa, niinkuin ennenkin. Katrina tiesi, että hänen oli pakko kertoa Klara Gullalle, miten asian laita oli, mutta hän siirsi sen yhä tuonnemmaksi. Pikku tytön mukana oli sittenkin tullut raittiita tuulahduksia tupaan. Hän ei tahtonut heti paikalla hävittää hänen iloaan, kun hän nyt kerrankin oli kotona.
Sillä aikaa kuin Klara Gulla auttoi tavaroita alas kärryiltä, huomasi hän, että kuusi, seitsemän lasta lähestyi veräjää ja kurkisti pihalle. He eivät sanoneet mitään, nauroivat vain, osoittivat häntä sormella ja juoksivat tiehensä.
Mutta hetken kuluttua he palasivat jälleen ja tällä kertaa heidän mukanaan oli pieni ukko, joka oli kellastunut ja käpristynyt kokoon, mutta kulki sittenkin suorana, pää taaksepäin heitettynä ja astua kopisteli aivan kuin sotilas.
»Onpas tuo lystikäs ukko», sanoi Klara Gulla ajomiehelle, juuri kuin tämä lapsilauman saattamana tunkeutui pihalle. Klara Gullalla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka tuo ukko oli, mutta eihän hän voinut olla panematta huomiota mieheen, jolla oli niin paljon koruja. Päässä hänellä oli korkea nahkahattu, jossa suuri höyhentöyhtö rehenteli, ja kaulassa sekä pitkin rintaa riippui jäykästä kultapaperista tehdyissä ketjuissa tähtiä ja ristejä. Näyttipä siltä, kuin hänellä olisi ollut kultainen kaulus.
Lapset eivät pysytelleet enää vaiti, vaan huusivat: »Keisarinna, keisarinna!» niin paljon kuin kerkesivät. Ukko raiska ei koettanut edes hillitä heitä. Hän astui eteenpäin, ikäänkuin nuo huutavat ja nauravat lapset olisivat muodostaneet hänen kunniavartionsa.
Kun joukko oli ennättänyt aivan tuvan ovelle, huudahti Klara Gulla ja pakeni Katrinan luo.
»Kuka se on?» sanoi hän näyttäen kovin pelokkaalta. »Onko se isä? Onko hän tullut hulluksi?»
»On», sanoi Katrina. Hän alkoi itkeä liikutuksesta ja peitti kasvonsa esiliinaansa.
»Minunko tähteni?»
»Hyvä Jumala teki sen armeliaisuudesta», sanoi Katrina. »Hän näki, että se oli Jannelle liian raskasta.»
Sen enempää hän ei ennättänyt selittää, sillä nyt Janne seisoi kynnyksellä koko lapsiliuta kintereillään, sillä nämä halusivat nyt itse nähdä sitä kohtausta, josta he niin usein olivat kuulleet kerrottavan.
Portugallian keisari ei astunut aivan tyttärensä eteen. Hän pysähtyi jo kynnykselle ja lausui tervetuliaistervehdyksensä.
Oi terve, oi Klara, sä rakas,
sä hieno, sä rikas Gullborg!
Nämä sanat hän lausui niin hillityn arvokkaasti, kuin korkeasukuinen juhlallisena hetkenä ainakin, mutta samalla nousi oikeita ilonkyyneliä hänen silmiinsä ja hänen oli vaikea hillitä vapisevaa ääntään.
Kun nämä suuret, tarkoinmietityt tervehdyssanat olivat lausutut, iski keisari kolmasti keisarikepillään lattiaan vaatien hiljaisuutta ja hartautta, ja sitten hän alkoi laulaa ohuella, narisevalla äänellä.
Klara Gulla oli asettunut äidin viereen seisomaan. Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt piiloutua, hiipiä äidin taakse piiloon. Tähän saakka hän oli ollut ääneti, mutta kun Janne alkoi laulaa, huudahti hän kauhusta ja yritti estää häntä.
Mutta silloin Katrina tarttui häntä lujasti käsivarteen.
»Anna hänen olla! Hän on niin hartaasti toivonut saavansa laulaa tätä laulua sinulle aina siitä saakka kun sinua ei enää kuulunut.»
Silloin Klara Gulla pysytteli hiljaa ja antoi Jannen laulaa.
Keisarinnan isä säteilee, hän sydämessään iloitsee. Kuten lehdet kertovi. Itävalta, Portugal, Metz, Japani, niinkuin oli. Bum, bum, bum, ja kieri, bum, bum.
Mutta sen enempää ei Klara Gulla kestänyt. Hän hyökkäsi esiin, sai lapset nopeasti ajetuksi ulos ja sulki oven heidän jälkeensä.
Sitten hän kääntyi isän puoleen, vieläpä polki jalkaansakin hänelle.
Hän oli vihoissaan toden perästä.
»Olkaa vaiti kaikin mokomin!» sanoi hän. »Onko teidän tarkoituksenne saattaa minut naurunalaiseksi sanomalla minua keisarinnaksi?»
Janne näytti hiukan nololta, mutta tyyntyi pian. Olihan hän suuri keisarinna! Mitä ikänä hän teki, oli hyvin tehty. Kaikki mitä hän sanoi oli hunajaa ja palsamia. Janne oli ilossaan aivan unohtanut katsoa, oliko hänellä kultakruunua ja kultaista valtaistuinta sekä kultapukuisia sotaherroja mukanansa. Jos keisarinna tahtoi tekeytyä köyhäksi ja avuttomaksi tullessaan heidän luokseen, niin oli se hänen oma asiansa. Olihan siinä jo iloa, että hän oli palannut takaisin kotiin.