KEISARI.
Ensimäisenä syyskuun sunnuntaina sai Svartsjön kirkkoväki ihmettelyn aihetta.
Svartsjön kirkossa on suuri ja leveä lehteri, joka kulkee pitkin koko kirkon pituutta. Ja aina miesmuistoisista ajoista on herrasväellä ollut tapana istua lehterin ensimäisessä penkkirivissä, herrat oikealla ja rouvat ja neitoset vasemmalla.
Tosin ei ollut kielletty muitakaan siellä istumasta. Kaikki paikat koko kirkossa olivat vapaasti käytettävinä. Mutta jonkun köyhän mäkitupalaisen päähän ei koskaan olisi voinut juolahtaakaan istahtaa siihen penkkiin.
Jannen mielestä oli ennen vanhaan ollut hauska katsella tuota hienoa väkeä, joka siinä penkissä istui. Ja vielä nytkin hän oli valmis myöntämään, että sekä Duvnäsin patruuna että Lövdalan luutnantti ja Borgin insinööri olivat komeita ja kauniita herroja. Mutta mitä he olivat siihen komeuteen verraten, jota ihmiset nyt saivat katsella? Oikeaa keisaria tuskin sittenkään oli ennen nähty tuossa herrasväen penkissä.
Mutta sellainen miesten mies siellä nyt sittenkin istui kaikkein ensimäisellä penkillä. Molemmilla käsillään hän nojasi pitkään, hopeapäiseen keppiin, päässä hänellä oli korkea, vihreä hattu ja rinnassa kimalteli kaksi suurta tähteä, toinen kultaa, toinen hopeaa.
Kun urut alkoivat soida, korotti keisari äänensä ja alkoi laulaa. Sillä keisarin tulee laulaa kuuluvalla äänellä kirkossa, vaikkei hän pysyisikään oikeassa äänessä. Ihmiset sittenkin kernaasti kuuntelevat hänen lauluaan.
Herrat, jotka istuivat hänen vieressään, kääntyivät katsomaan häntä kerta toisensa jälkeen, mutta eihän sitä käynyt ihmetteleminenkään. Ensi kertaa heillä varmaankin oli sellainen korkea herra joukossaan.
Hattu oli tosin otettava päästä, sen keisarikin saa tehdä kirkkoon astuessaan, mutta hän piti sitä niin kauan kuin mahdollista, jotta väki saisi ilokseen sitä katsella.
Monet alhaalla kirkossakin käänsivät sinä päivänä päätään ja katselivat ylös lehterille. He näyttivät miltei enemmän ajattelevan häntä kuin saarnaa. Mutta olihan se anteeksi annettavaa. Kyllä he siitä luopuisivat, kun tottuisivat ensin siihen ajatukseen, että keisari istui heidän kerallaan kirkossa.
He näyttivät hiukan ihmettelevän hänen korotustaan. Mutta olisihan heidän pitänyt ymmärtää, että se, joka oli keisarinnan isä, oli myös itsekin keisari. Mikään muu ei ollut mahdollista.
Kun hän tuli mäntymäelle kirkonmenojen päätyttyä, kerääntyivät monet hänen ympärilleen, mutta hän ei ennättänyt puhutella ketään, ennenkuin lukkari Svartling pyysi häntä mukanaan sakaristoon.
Siellä istui pappi korkeaselkäisessä tuolissaan selin oveen ja jutteli valtiopäivämies Karl Karlssonin kanssa Jannen ja lukkarin astuessa sisään. Pappi oli pahoillaan jostakin, se kuului hänen äänestään. Eipä paljon puuttunut, että hän itki.
»Kaksi hoitooni uskottua sielua olen sallinut turmeltua», sanoi pappi.
Valtiopäivämies koetti lohduttaa häntä. »Eihän pastori voi olla edesvastuussa siitä pahuudesta, jota suurissa kaupungeissa harjoitetaan», sanoi hän.
Mutta pappi ei rauhoittunut. Hän nojasi kauniit, nuoret kasvonsa käsiinsä ja itki. »Enhän minä tietenkään voi siitä olla edesvastuussa», sanoi hän. »Mutta millä tavalla minä olen pitänyt huolta tuosta kahdeksantoista-vuotiaasta tytöstä, joka turvattomana heitettiin ulos maailmaan? Ja miten olen lohduttanut hänen isäänsä, jolla ei ollut ketään muuta, jonka puolesta elää?»
»Pastori on niin vastikään tullut tähän seurakuntaan», sanoi valtiopäivämies. »Jos edesvastuusta on kysymys, niin lankeaa se pikemmin meidän muiden hartioille, jotka tunsimme olosuhteet. Mutta kuka olisi voinut aavistaa, että niin huonosti kävisi? Nuortenhan täytyy lähteä maailmalle. Samalla tapaa me kaikki tässä pitäjässä olemme olleet maailmalle heitettyinä, ja useimmat ovat tulleet hyvin toimeen.»
»Hyvä Jumala, jospa osaisin puhua hänen kanssaan», rukoili pastori.
»Jospa voisin saada haipuvan järjen lennosta kiinni — — —»
Lukkari Svartling rykäisi seisoessaan Jannen rinnalla, ja pappi kääntyi heidän puoleensa. Hän nousi ylös, tarttui Jannea käteen kiinni ja piteli sitä omassaan.
»Rakas Janne!» sanoi hän.
Pappi oli pitkä ja vaaleaverinen ja kaunis. Hänen puhuessaan pehmeällä äänellään ja hänen lempeitten, sinisten silmiensä loistaessa armeliaisuutta oli aivan mahdotonta häntä vastustaa. Siinä suhteessa ei auttanut muu kuin heti paikalla ohjata hänet oikealle tolalle, ja niin Janne tekikin.
»Tässä ei ole mikään Janne enää, hyvä herra pastori. Vaan Portugallian keisari Johannes, eikä kellään, joka ei nimitä häntä oikealla nimellä, ole mitään sanottavaa hänelle.»
Näin sanoen Janne nyökkäsi keisarillisen armollisesti päätään papille ja painoi hatun päähänsä. Kaikki kolme sakaristossa nolostuivat, kun Janne työnsi oven auki ja läksi matkoihinsa.