KEISARINNA.
Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa kokonaista kaksitoista kuukautta, eikä Janne sittenkään ainoallakaan sanalla ollut ilmaissut sitä onnea, mikä tytölle oli tapahtunut. Hän oli päättänyt vaieta, kunnes tämä itse palaisi kotiin. Jollei Klara Gulla tiennyt, että Janne aavisti jotain, niin sitä hauskempi tytön oli yllättää hänet suurella ilosanomallansa.
Mutta tässä maailmassa tapahtuu paljon enemmän odottamatonta kuin edeltäpäin tiettyä. Ja niinpä sattui eräänä päivänä, että Jannen oli pakko puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa koko asia. Itsensä vuoksi hän ei sitä tehnyt, hän olisi kernaasti kulkenut risaisissa vaatteissaan ja antanut ihmisten luulla, että hän oli vain köyhä mäkitupalainen niinkauan kuin se oli välttämätöntä. Pikku tytön tähden hänen oli pakko ilmaista suuri salaisuutensa.
Eräänä päivänä, hänen ollessaan alhaalla rannassa tyttöä vastassa, se tapahtui. Hän näet ei malttanut olla menemättä joka päivä laivaa vastaan saadakseen nähdä hänen tulonsa, eikä tyttökään voinut sitä pahakseen panna.
Laiva oli juuri laskenut maihin, ja Janne oli nähnyt, ettei Klara Gulla ollut matkassa. Janne oli kuitenkin otaksunut, että tyttö olisi ennättänyt jo saada kaikki kuntoon, niin että hän nyt olisi voinut palata kotiin. Mutta varmaan uusia esteitä oli ilmestynyt, niinkuin pitkin koko kesää. Hyvä ei sen ollut päästä irtaantumaan, jolla oli niin paljon puuhaa.
Sääli kuitenkin, ettei hän tullut tänään, kun niin monta hänen vanhaa tuttavaansakin oli rannassa. Siellä oli valtiopäivämies Karl Karlsson Storvikistä ja Nolin August Prästerudista. Siellä oli Björn Hindrikssonin vävypoika, ja yksinpä vanha Agrippa Prästbergkin oli sattunut tulemaan laivaa vastaan. Agrippa oli kantanut vihaa aina siitä saakka, kun tyttö oli narrannut häntä silmälaseilla. Jannen täytyi myöntää, että olisi tuntunut kovin hauskalta, jos Klara Gulla juuri sinä päivänä olisi seisonut kaikessa komeudessaan laivan kannella, niin että Prästbergkin olisi nähnyt hänet.
Mutta koska hän ei nytkään tullut, niin ei Jannella ollut muuta tehtävää kuin lähteä kotiin. Hän aikoi juuri laskeutua alas laiturilta, kun ilkeä Greppa astuikin hänen tielleen.
»Vai niin», sanoi Greppa, »vai sinä olet tänäänkin tytärtäsi vastassa.»
Sellaisen miehen kuin Grepan kanssa oli parasta olla väittelemättä, ja
Janne väistyi syrjään päästäkseen hänen ohitseen.
»Niin, en ihmettele lainkaan, että tahdot olla niin hienoa naista vastassa, kuin miksi hän kuuluu muuttuneen», sanoi Greppa.
Nyt Nolin August hyökkäsi Grepan luo ja nykäisten häntä takinhihasta koetti saada häntä vaikenemaan.
Mutta Greppa ei taipunut.
»Koko pitäjä sen tietää», sanoi hän, »onhan siis jo aika, että vanhemmatkin pääsevät asiasta selville. Janne Andersson on kelpo mies, vaikka hän onkin hemmotellut tyttärensä piloille. En siedä sitä, että hän istuu ja odottaa viikon toisensa jälkeen tuollaista – – –»
Hän lausui niin ruman sanan Skrolyckan pikku tytöstä, ettei Janne, hänen isänsä, koskaan tahtonut sitä toistaa, ei edes ajatuksissaan.
Mutta koska Agrippa Prästberg oli singahuttanut sen sanan vasten hänen kasvojaan niin kovalla äänellä, että kaikki ihmiset laiturilla sen kuulivat, niin puhkesi kaikki se esille, jota Janne oli salassa kantanut vuoden pitkään. Pikku tyttö sai suoda hänelle anteeksi, mutta hänen täytyi nyt antaa hänet ilmi.
Janne sanoi sanottavansa ilmaisematta vähääkään vihaa tai ylpeyttä. Hän teki valtavan liikkeen kädellään ja veti suunsa hymyyn, ikäänkuin halveksien kaikkia.
»Kun keisarinna saapuu – – –»
»Keisarinna, kuka se on?» irvisteli Greppa, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään pikku tytön korotuksesta.
Mutta Skrolyckan Janne ei antanut häiritä itseään, vaan jatkoi yhtä rauhallisella äänellä kuin äskenkin.
»Kun Portugallian keisarinna Klara seisoo tällä laiturilla kultakruunu päässä, ja seitsemän kuningasta kantaa hänen viittaansa, ja seitsemän jalopeuraa lepää kesyinä hänen jalkojensa juuressa, ja seitsemänkymmentä ja seitsemän sotaherraa astuu hänen edellään paljastetut miekat kädessä, niin saadaanpa nähdä, uskallatko sinä toistaa nuo samat sanat hänelle itselleen, Prästberg, jotka äsken lausuit minulle.»
Lopetettuaan puheensa hän seisoi hetken aikaa ääneti nauttien heidän hämmästyksestään. Sitten hän käännähti ympäri ja meni tiehensä, pitämättä vähintäkään kiirettä.
Laiturilla syntyi melua ja hälinää, niinpian kun Janne oli kääntänyt heille selkänsä. Aluksi hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta sitten hän kuuli raskaan kolauksen, ja silloin hänen täytyi katsoa taaksensa.
Vanha Greppa makasi kumossa sillalla, ja Nolin August, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, pui hänelle nyrkkiä.
»Kyllä sinä tiesit, senkin lurjus, ettei hän voisi kestää totuutta», sanoi August. »Sinun rinnassasi ei mahda olla sydäntä.»
Sen verran Skrolyckan Janne kuuli, mutta kaikki riita ja tappelu oli hänelle kovin vastenmielistä. Hän astui edelleen mäkeä ylös sekaantumatta toisten peliin.
Mutta ihmeellisintä oli se, että niin pian kun hän oli kadonnut ihmisten näkyvistä, sai raskas ja hillitön itku hänessä vallan. Hän ei käsittänyt mitä se oikeastaan merkitsi. Varmaankin ne olivat ilonkyyneliä, kun hän nyt vihdoinkin oli saanut ilmaista tuon suuren salaisuuden. Hänestä tuntui kuin pikku tyttö olisi palannut hänen luokseen.