KIELLETTY HEDELMÄ.
Monet ennustivatkin Skrolyckan Jannelle, että hän saisi paljon iloa pikku tytöstään, hänen suureksi tultuaan. Ihmiset eivät varmaankaan uskoneet, että hän jo joka päivä ja joka hetki tuotti hänelle iloa. Vain yhden ainoan kerran tytön koko kasvinaikana Janne suuttui häneen ja häpesi hänen puolestaan.
Eräänä kesänä, pikku tytön käydessä kahtatoista, kulki Janne hänen kanssaan harjun poikki Lövdalaan; oli seitsemästoista päivä elokuuta, kartanon omistajan, luutnantti Liljecronan syntymäpäivä.
Elokuun seitsemästoista oli niin suuri ilonpäivä, että sekä Svartsjön että Bron asukkaat odottivat sitä pitkin vuotta. Eikä yksin herrasväki, joka sai ottaa osaa kaikkiin juhlallisuuksiin, vaan myös kansan lapset ja nuoriso. He tulvivat suurin joukoin Lövdalaan katselemaan koreapukuisia vieraita ja kuuntelemaan laulua, ja tanssimusiikkia.
Kaiken lisäksi viekoittelivat kaikki puutarhan herkut nuorisoa Lövdalaan elokuun seitsemäntenätoista päivänä. Olihan heitä muussa suhteessa kasvatettu ankaraankin rehellisyyteen, mutta pensaista ja puista saattoi huoleti poimia niin paljon kuin halutti, kunhan ei vain joutunut teosta kiinni.
Kun nyt Janne ja Klara Gulla tulivat puutarhaan, huomasi Janne heti, miten pikku tytön silmät kävivät suuriksi, kun hän näki niin paljon vihreitä raakaleita omenapuissa. Eikä Janne olisi kieltänytkään häntä hiukan maistelemasta, jollei hän olisi huomannut, että vouti Söderlind ja pari muuta kartanon miestä piti vahtia puiden alla, jotta ei mitään pahuutta harjoitettaisi.
Janne kuljetti Klara Gullan mukanaan pihalle, jossa ei ollut mitään viekoittelevaa. Mutta hän huomasi sittenkin, että tytön ajatukset olivat koko ajan kiintyneinä karviaismarjapensaisiin ja omenapuihin. Hän ei vilkaissutkaan hienopukuisiin nuoriin herroihin ja neiteihin eikä liioin koreihin kukkapenkereihin. Janne ei voinut saada häntä kuuntelemaan koreita puheita, joita Bron rovasti ja insinööri Boreaus, Borgin kartanon isäntä, pitivät luutnantti Liljecronalle. Niin, eipä hän huolinut edes kuunnella lukkari Svartlingin onnentoivotusrunoa.
Anders Osterin pillin ääni kajahti sisältä huoneista. Se soitti niin iloista tanssimusiikkia, että oli vaikea pysytellä alallaan. Mutta pikku tyttö koetti vain keksiä jotain veruketta voidakseen livahtaa takaisin puutarhaan.
Janne piti häntä uskollisesti kädestä kiinni kaiken aikaa. Hän ei hellittänyt otettaan, keksipä tyttö mitä tahansa päästäkseen irti. Kaikki kävikin hyvin kunnes ilta alkoi pimetä.
Silloin sytytettiin kirjavia lyhtyjä palamaan sekä puihin että maahan kukkien pariin ja rehevien köynnösten väliin, jotka kiemurtelivat talon seinää pitkin. Se oli niin kaunista, että Janne, joka ei koskaan ollut moista nähnyt, tuli aivan pyörälle päästään eikä tiennyt, oliko hän enää maan päällä.
Mutta hän piti sittenkin pikku tyttöä kädestä kiinni.
Kirkonkylän kauppias ja hänen veljensä ja Anders Öster ja tämän veljenpoika rupesivat laulamaan, kun lyhdyt olivat sytytetyt, ja heidän laulaessaan tunsi Janne omituisen ilon täyttävän koko ilman. Se karkoitti kaikki painostavat ja tuskalliset ajatukset. Se valtasi mielen niin hiljaa ja suloisesti tänä leutona yönä, ettei Janne voinut olla antautumatta sen valtaan. Ja samoin kävi kaikkien muidenkin. Kaikki iloitsivat olemassaolostaan ja maailmasta, jossa oli niin hyvä elää.
»Kyllä nyt huomaa, että on seitsemästoista elokuuta», kuiskattiin hänen ympärillään.
»Tällaiselta sitä kai paradiisissa tuntui», sanoi eräs nuori mies näyttäen oikein juhlalliselta.
Janne oli aivan samaa mieltä hänkin, mutta vielä hänellä oli sen verran mielenmalttia, ettei hän päästänyt irti pientä lapsenkättä.
Laulun loputtua heitettiin muutamia raketteja ilmaan. Ja kun pienet tulikuulat kiitivät suoraan tummansinistä yötaivasta vasten ja pirstaantuivat sitten punaiseksi, siniseksi ja keltaiseksi tähtisateeksi, joutui Janne niin ymmälle ja tunsi samalla niin kummallista liikutusta, että hän hetkeksi unohti Klara Gullan. Ja kun hän jälleen tuli tajuihinsa, oli tyttö kadonnut.
»Niin, minkäs sille mahtoi», tuumi Janne. »Toivokaamme, että hänen käy hyvin niinkuin aina ennenkin, ja ettei vouti tai joku muu vahdeista saa häntä kiinni.»
Turhaa Jannen oli ruveta etsimään tyttöä suuresta, pimeästä puutarhasta. Viisainta oli pysytellä samalla paikalla ja odottaa hänen takaisin tuloaan.
Kauan häntä ei tarvinnutkaan odottaa. Vieläkin laulettiin laulu, ja tuskin se oli loppunut, kun vouti Söderlind astui pihalle Klara Gulla käsivarrellaan.
Luutnantti Liljecrona seisoi toisten herrojen kanssa ylimmällä portaalla ja kuunteli laulua. Vouti Söderlind pysähtyi hänen eteensä ja laski pikku tytön maahan.
Klara Gulla ei huutanut eikä yrittänyt paetakaan. Hän oli poiminut esiliinansa täyteen omenanraakaleita, ja hän piteli vain lujasti siitä kiinni, ettei suinkaan mitään putoaisi maahan.
»Tämä veitikka istui ylhäällä omenapuussa», sanoi vouti Söderlind. »Luutnanttihan sanoi, että jos saisin kiinni omenanvarkaita, niin toisin ne luutnantin puheille.»
Luutnantti Liljecrona tarkasteli pikku tyttöä ja sitten poimut hänen silmiensä ympärillä alkoivat nytkähdellä, niin ettei voinut lainkaan tietää, aikoiko hän ruveta nauramaan vai itkemään.
Hän oli varmaan aikonut sanoa pari vakavaa sanaa sille, joka yrittäisi varastaa hänen omeniansa, mutta huomatessaan, miten lujasti tyttö puristi esiliinaa, kävi hänen kovin sääli häntä. Hän ei vain tiennyt, mitä tehdä, jotta tyttö saisi pitää omenansa.
Sillä jos hän päästäisi tytön ilman muuta irti, niin voisi siitä olla seurauksena, että kaikki omenat katoaisivat hänen puutarhastaan.
»Vai niin, oletko sinä ollut varastamassa omenia», sanoi luutnantti. »Olethan sinä käynyt koulua ja lukenut Adamista ja Evasta, niin että pitäisihän sinun tietää, miten vaarallista omenien varastaminen on.»
Samassa Janne astui esiin ja asettui Klara Gullan viereen. Hän oli kovin harmistunut tyttöön, koska hän oli pilannut hänen ilonsa, mutta täytyihän hänen kuitenkin auttaa häntä.
»Älkää tehkö mitään tälle pikku tytölle, luutnantti», sanoi Janne.
»Sillä minä annoin hänelle luvan kiivetä puuhun ja ottaa omenia.»
Tuskin hän oli sen sanonut, niin Klara Gulla katsoi harmistuneena isäänsä ja alkoi puhua. »Se ei ole totta», sanoi hän. »Minä itse halusin saada omenia. Isä piteli minua koko ajan kädestä kiinni, jotta en lähtisi niitä ottamaan.»
Nyt luutnantti tuli kovin iloiseksi.
»Kas se oli oikein, tyttöseni», sanoi hän, »se oli oikein, ettet antanut isäsi ottaa syytä päällensä. Tiedäthän, että kun Herra Jumala suuttui Adamiin ja Evaan, niin ei siihen ollut syynä se, että he varastivat omenia, vaan se että he olivat pelkurimaisia ja syyttivät toinen toistansa. Saat mennä ja viedä omenat matkassasi, koska et pelännyt tunnustaa totuutta.»
Sitten hän kääntyi poikansa puoleen.
»Anna Jannelle lasillinen punssia!» sanoi hän. »Juokaamme hänen maljansa, koska hänen tyttönsä puolusti itseään paremmin kuin Eeva aikoinansa. Mikä onni meille kaikille, jos Klara Gulla olisi ollut paratiisin yrttitarhassa hänen sijallansa!»