AGRIPPA.
Tuo pikku tyttö oli hyvin merkillinen. Hän ei ollut kymmentä vuotta vanhempi, kun hän tuli jo toimeen itse Agrippa Prästberginkin kanssa.
Kun ajattelemme vain miltä Agrippa näytti — hänellähän oli keltaiset, punareunaiset, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat silmät, monikyhmyinen nenä, suuri, pörröinen parta, joka törrötti kuin harja suun ympärillä, syväuurteinen otsa, pitkä, hontelo vartalo ja päässään repaleinen sotilaslakki, niin olihan pakko myöntää, että kuka hyvänsä olisi pelännyt, joutuessaan hänen kanssaan tekemisiin — — —
Eräänä päivänä pikku tyttö istui aivan yksin laakealla kivipaadella tuvan oven edessä ja söi voileipää iltasekseen.
Äkkiä hän näki pitkän miehen astuvan tietä pitkin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän tunsi hänet Agrippa Prästbergiksi.
Mutta ei hän siltä säikähtänyt. Ensiksi hän taittoi voileipänsä kahtia ja asetti puolet vastakkain, niin ettei se tahrisi häntä, ja sitten hän pisti sen esiliinansa alle.
Sen jälkeen hän ei yrittänyt juosta tiehensä eikä lukita tuvan ovea, sillä hän tiesi, ettei siitä mitään apua sittenkään olisi sellaisen miehen parissa, vaan jäi paikoilleen istumaan. Hän otti vain sukankutimen, jonka Katrina oli jättänyt jälkeensä kivelle lähtiessään hetki sitten viemään iltaruokaa Jannelle, ja alkoi kutoa, niin että puikot helisivät.
Hän oli istuvinaan aivan levollisena ja tyytyväisenä, ja vain salaa hän vilkaisi veräjälle. Aivan oikein, heille hän oli tulossa. Hän kohotti juuri portin säppiä.
Tyttö siirtyi hiukan ylemmäksi paadellaan ja levitti hameensa, sillä olihan hän nyt, sen hän selvästi tunsi, talon vartija.
Tietysti Klara Gulla oli sen verran asioista perillä, että hän tiesi, ettei Agrippa Prästberg ollut mikään varas eikä hänellä myöskään ollut tapana ruveta tappelemaan, jollei haukkunut häntä »Grepaksi» tai tarjonnut hänelle voileipää. Kauan hän ei missään paikassa myöskään viipynyt, jollei kaikeksi onnettomuudeksi talossa sattunut olemaan taalalaiskelloa.
Hän kierteli pitkin pitäjää korjaten kelloja, ja kun hän tuli tupaan, jossa oli tuollainen vanha, korkea kellokaappi, niin hän ei rauhoittunut, ennenkun hän sai irroittaa kellon sisustan ja katsoa oliko siinä jotain vikaa. Ja vikaa löytyi aina. Hänen oli suorastaan pakko hajoittaa koko kello. Sitten saattoi kestää useampiakin päiviä, ennenkun hän sai sen kokoon jälleen, ja sillä aikaa täytyi pakostakin antaa hänelle asuntoa ja ruokaa.
Pahinta oli se, että jos Prästberg sai käsiinsä jonkun kellon, niin ei se sen jälkeen enää koskaan käynyt yhtä hyvin kuin ennen. Ja ainakin kerran vuodessa oli pakko antaa hänen tarkastaa sitä, muuten se pysähtyi kerrassaan. Ukko koetti kyllä suorittaa työnsä niin huolellisesti ja rehellisesti kuin suinkin, mutta mahdotonta sitä oli välttää, kellot menivät aivan pilalle.
Siksi oli parasta, jollei hän koskaan sattunut kellon lähettyvillekään. Sen Klara Gulla tiesi varsin hyvin, mutta hän ei keksinyt myöskään mitään keinoa, millä hän olisi saanut pelastetuksi taalalaiskellon, joka käydä tikutti tuvassa. Prästberg tiesi heillä sellaisen olevan, ja kauan aikaa hän oli jo väijynyt sitä, mutta edellisillä kerroilla käydessään talossa oli Katrina aina ollut kotona ja saanut vaaran estetyksi.
Kun ukko tuli tuvan edustalle, pysähtyi hän pikku tytön eteen, työnsi lujasti keppinsä maahan ja lopotti:
»Tässä tulee Johan Utter Agrippa Prästberg, kuninkaallisen majesteetin ja kruunun rumpali. On ollut kuula- ja ruutisateessa, ei pelkää enkeleitä eikä piruja. Onko kukaan kotona?»
Klara Gullan ei tarvinnut mitään vastata. Ukko marssi hänen ohitseen suoraan tupaan ja ohjasi askeleensa heti suurta taalalaiskelloa kohti.
Tyttö kiiruhti hänen jäljissään sisään ja koetti vakuuttaa ukolle, että kello kävi erinomaisesti. Se ei jättänyt eikä edistänyt. Sitä oli aivan turha korjata.
»Mitenkä joku kello voisi käydä oikein, ellei Johan Utter Agrippa
Prästberg ole hoitanut sitä?» sanoi ukko.
Hän oli niin pitkä, että hän ylettyi avaamaan kellokaapin nousematta tuolille. Samassa hän irroitti kellotaulun ja koneiston ja laski ne pöydälle. Klara Gulla puristi nyrkkiään esiliinan alla ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hänellä ei ollut voimaa estää häntä.
Prästbergillä oli kiire ottaa selkoa kellon viasta ennenkuin Janne tai
Katrina ennättäisi tulla kotiin ja sanoa, ettei se kaivannut korjausta.
Hänellä oli matkassaan pienessä mytyssä työkaluja ja rasvapurkkeja. Hän
avasi mytyn kiireesti ja hädissään pudotti osan sisällyksestä lattialle.
Klara Gulla sai käskyn noukkia maasta kaikki pudonneet tavarat. Ja jokainen, joka on nähnyt Agrippa Prästbergin, käsittää kyllä, ettei hän voinut olla tottelematta. Tyttö laskeutui lattialle ja ojensi hänelle pienen sahan ja meisselin.
»Eikö ole muuta?» ärjäsi ukko. »Voit olla hyvilläsi siitä, että saat palvella kuninkaallisen majesteetin ja kruunun rumpalia, senkin kirottu torpparinvesa.»
»Ei minun luullakseni», vastasi tyttö ja näytti kovin onnettomalta. Hänenhän oli määrä vartioida tupaa isän ja äidin poissa ollessa, ja nyt kävikin näin hullusti.
»Entäs silmälasit?» kysyi Prästberg. »Ne putosivat varmaan myöskin.»
»Ei», sanoi tyttö, »ei täällä ole silmälaseja.»
Samassa välkähti pieni toivonkipinä hänen mieleensä. Mitäpä, jollei ukko voisikaan silmälaseitta tehdä mitään kellolle! Mitäs, jos ne olisivat kadonneet!
Samassa hänen silmänsä osuivat silmälasikoteloon. Se oli joutunut pöydän jalan taakse.
Ukko helisytteli vanhoja hammasrattaita ja vietereitä, joita hänellä oli mytyssä ja etsi niiden joukosta silmälasejaan. Ehkäpä kävisi niin onnellisesti, ettei hän niitä löytäisikään?
»Ei tässä suinkaan muu auta, kuin että itse saan polvistua lattialle etsimään niitä», sanoi ukko. »Ylös siitä, torpparinvesa!»
Pikku tytön käsi iski salaman nopeudella silmälasikoteloon ja kätki sen esiliinan alle.
»Ylös siitä!» murahteli ukko. »En minä sinuun luota. Mitä sinulla on esiliinan alla? Näytäppäs, kuuletko sinä!»
Tyttö ojensi heti kätensä esille. Toinen käsi oli koko ajan ollut esiliinan alla. Nyt hänen täytyi ojentaa sekin esille, ja silloin ukko näki voileivän.
»Hyi! Sinulla taitaa olla voileipä kädessä», sanoi Agrippa Prästberg vetäytyen kauaksi tytöstä, ikäänkuin hän olisi pidellyt kyykäärmettä.
»Minä söin voileipää parhaillani, kun te tulitte, ja silloin pistin sen piiloon, sillä tiedän kyllä, ettette te pidä voista.»
Ukko polvistui maahan, mutta turha vaiva. Hän ei löytänyt mitään.
»Varmaan te unohditte ne edelliseen taloon», sanoi Klara Gulla.
Samaa ukkokin oli ajatellut, vaikkei hän tahtonut uskoa sitä todeksi.
Joka tapauksessa hän ei voinut tehdä mitään kellolle, kun lasit olivat kateissa. Muuta neuvoa ei ollut, kuin kerätä tavarat myttyyn ja asettaa kello paikoilleen kaappiinsa.
Ukon kääntyessä selin seinää vasten tyttö pisti silmälasit takaisin myttyyn.
Ja sieltä ukko löysi ne tiedustellessaan niitä Lövdalan kartanosta, missä hän viimeksi oli työskennellyt. Hän oli avannut myttynsä näyttääkseen, etteivät ne olleet siellä, ja silloin silmälasikotelo olikin kaikkein päällimäisimpänä.
Ensi kerralla tavatessaan Jannen ja Katrinan mäntymäellä kirkon edustalla, meni hän heitä puhuttelemaan.
»Tuo teidän tyttönne», sanoi hän, »tuo teidän sukkela pikku tyttönne, hän tuottaa teille vielä paljon iloa.»