KALANPYYNTI.
Ei kukaan ihminen voinut pitää niin paljon Skrolyckan pikku tytöstä kuin hänen isänsä. Mutta voihan sitä sittenkin väittää, että vanha Nuotta-Olli oli hänen oikein hyvä ystävänsä.
Ystävyys alkoi siten, että Klara Gulla eräänä keväänä oli laskenut polakoukkuja kotipuroon pyytääkseen pieniä taimenia, jotka siellä uiskentelivat. Hänellä oli parempi onni kuin olisi voinut olettaakaan. Jo ensi päivänä hän sai muutamia kaloja.
Hän oli ylpeä onnestaan, niinkuin sopiikin arvata, ja yksinpä äitikin kehui häntä, kun hän kykeni tuomaan ruokaa taloon, vaikkei ollut kuin kahdeksanvuotias. Ja hänen ilokseen Katrina salli hänen itse perata kalat ja paistaa ne, ja Janne maisteli niitä ja sanoi, ettei hän mokomaa kalaa koskaan ennen ollut syönyt. Ja totta se olikin, sillä kala oli niin ruotoinen, kuiva ja savuttunut, että pikku tyttö töin tuskin itsekään sai siitä mitään irti.
Mutta sittenkin hän oli yhtä innokas kalastamaan. Hän nousi yhtä varhain aamulla kuin Jannekin. Hän otti korin käsivarrelleen kantaakseen siinä kalat kotiin, ja pienessä läkkipurkissa hänellä oli matoja. Täten varustettuna hän astui puron rantaa pitkin, joka kisaillen ja monina jyrkkinä putouksina ja pitkinä pyörteinä kiiti alas vaaralta, mutta sillä välin muodosti myös tummia, tyyniä lampia ja kirkkaita kohtia, missä vesi hiljaisena ja läpikuultavana juoksi hiekkapohjan ja sileitten paasien yli.
Mutta kalaonni loppuikin ensi viikon jälkeen. Madot hävisivät koukuista, mutta kaloja ei vain niiden sijalle tarttunut. Tyttö siirsi vehkeensä koskipaikoista hiljaisiin vesiin ja lampipaikoista kuohuviin pyörteisiin, ja vaihtoi koukkujakin, mutta ei siitä mitään apua lähtenyt.
Hän tiedusteli Börjen ja Fallan Erikin pojilta, kävivätkö he auringonnousussa kokemassa hänen pyydyksiään, mutta nämä tuskin viitsivät vastata sellaiseen kysymykseen, sillä ei mikään poika alentunut kalastamaan niin pienessä purossa. Olihan heillä koko Duvsjö, jossa he kävivät ongella. Vain pikkutyttöjen, joilla ei ollut lupa mennä järven rantaan, kelpasi pyytää kaloja vaaranrinteeltä.
Niin topakasti kuin pojat vastasivatkin, ei tyttö kuitenkaan oikein ottanut heitä uskoakseen. Joku kalat koukuista korjasi, se oli varma, sillä olivathan hänen koukkunsa ihan oikeita eikä vain koukistettuja nuppineuloja.
Päästäkseen selville asiasta, nousi tyttö eräänä aamuna varhemmin kuin sekä Janne että Katrina ja juoksi puron rannalle. Tultuaan lähelle hän hiljensi vauhtiaan, astui pienin, pienin askelin ja varoi ettei kompastuisi kiviin eikä kallistelisi pensaita.
Ja kas vaan! Koko hänen ruumiinsa äkkiä jäykistyi, kun hän saapui puron reunalle ja huomasi, ettei hän ollutkaan erehtynyt. Tuossahan seisoi salakalastaja aivan sillä paikalla, jonne hän edellisenä aamuna oli laskenut koukkunsa, ja koki niitä.
Se ei ollut kukaan pojista, niinkuin hän oli olettanut, vaan täysi-ikäinen mies. Hän seisoi kumartuneena veden pinnan yli ja veti juuri kalaa vedestä. Hän näki miten kala kimalteli, kun mies irroitti sen koukusta.
Klara Gulla ei ollut kuin kahdeksan vuoden vanha, mutta pelkuri hän ei ollut, ja siksi hän hyökkäsi nyt esille ja sai varkaan verekseltä kiinni.
»Vai niin, tekö täällä käytte viemässä minun kalojani!» sanoi hän. »Sepä hyvä, että vihdoinkin sain teidät kiinni, jotta tästä varastelusta tulee loppu.»
Nyt mies nosti päätään, niin että Klara Gulla näki hänen kasvonsa. Se oli vanha nuotankutoja, joka asui eräässä naapurimökissä.
»Kyllä minä tiedän, että nämä ovat sinun kojeesi», sanoi mies aivan levollisesti vähääkään suuttumatta tai kiivastumatta, niinkuin ihmiset usein tekevät, kun heidät saadaan kiinni jostakin väärästä teosta.
»Mutta kuinka te kehtaatte ottaa sellaista, mikä ei ole teidän omaanne?» sanoi tyttö rukka.
Silloin mies katsoi häneen, eikä tyttö koskaan voinut unohtaa sitä katsetta. Mielestään tyttö näki edessään kaksi tyhjää, syvää kuilua, joiden pohjalla oli kaksi ilmeetöntä, puoleksi sammunutta silmää.
»Niin, katsos, minä tiedän, että sinä saat vanhemmiltasi mitä ikänä tarvitset ja että kalastat vain huviksesi. Mutta meillä kotona nähdään nälkää.»
Pikku tyttö punastui hiusjuuriaan myöten. Hän ei voinut selittää, mistä se johtui, mutta nyt hän puolestaan häpesi.
Nuotankutoja ei sanonut sen enempää. Hän otti maasta lakkinsa, joka oli pudonnut päästä hänen kumartuessaan koukkujen puoleen, ja meni matkoihinsa.
Klara Gulla ei sanonut myöskään mitään. Pari kalaa sätkytteli rannalla, mutta hän ei korjannut niitä. Katseltuaan niitä hetken aikaa hän potkasi niitä jalallaan, niin että ne pulskahtivat takaisin veteen.
Kaiken päivää pikku tyttö oli tyytymätön itseensä ymmärtämättä mistä se oikeastaan johtui. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää.
Hänen oli aivan mahdoton saada ajatuksistaan vanhaa nuotankutojaa. Ihmiset väittivät, että hän aikoinaan oli ollut rikas. Hänellä sanottiin olleen seitsemän taloa, jotka kukin erikseen olivat yhtä arvokkaita kuin Fallan Erikin. Mutta hän oli hukannut koko omaisuutensa jollakin merkillisellä tavalla, niin että hän nyt oli rutiköyhä.
Seuraavana päivänä tyttö sittenkin läksi puron rannalle katsomaan koukkujaan. Nyt ei kukaan ollut käynyt niitä kokemassa, vaan joka ainoassa oli kala. Hän irroitti ne koukuista ja laski ne koriin, mutta hän ei vienyt niitä kotiin, vaan astui suoraa päätä nuotankutojan luo.
Vanha ukko seisoi mäellä puita hakkaamassa, kun Klara Gulla saapui korineen paikalle. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi ukkoon ennenkun astui ylitse. Ukko oli kovin huonoissa ja risaisissa vaatteissa. Ei Klara Gulla ollut koskaan nähnyt isäänsä sellaisissa.
Hän oli kuullut sanottavan, että varakkaat ihmiset olivat tarjonneet tälle ukolle asuntoa talossaan koko hänen loppuiäkseen. Mutta hän oli sen sijaan muuttanut miniänsä luo, joka asui täällä Askedalissa, auttaakseen häntä voimiensa mukaan. Miniällä oli monta pientä lasta, ja mies oli lähtenyt kauan sitten maailmalle, eikä hänestä sen koommin oltu kuultu mitään.
»Tänään läksi koukuista kaloja!» huusi pikku tyttö seisoessaan portaalla.
»Vai niin», sanoi nuotankutoja, »sepä oli hyvä.»
»Minä annan kernaasti kaikki kalat teille, kunhan saan itse kokea pyydykseni», sanoi pikku tyttö.
Hän astui ukon luo ja tyhjensi korinsa hänen eteensä ja odotti, että nuotankutoja tulisi iloiseksi ja kiittäisi häntä, sillä hän oli tottunut siihen, että Janne, hänen isänsä, iloitsi kaikesta, mitä hän sanoi tai teki.
Mutta ukko otti asian yhtä levollisesti kuin kaiken muunkin.
»Pidä sinä vain omasi!» sanoi hän. »Me olemme niin tottuneet näkemään täällä nälkää, että kernaasti voimme tulla toimeen ilman muutamia pikkukaloja.»
Jotakin omituista tuossa vanhassa köyhässä ukossa oli. Klara Gulla tahtoi välttämättä voittaa hänen sydämensä.
»Saatte te käydä kokemassa ja laskea koukutkin, saatte ihan kaikki», sanoi tyttö.
»Ei, en minä tahdo riistää sitä iloa sinulta», sanoi ukko.
Mutta Klara Gulla piti puoliaan. Hän ei tahtonut lähteä matkoihinsa, ennenkuin hän oli keksinyt jonkun keinon, millä ilahduttaa ukkoa.
»Tahdotteko, että tulen joka aamu teitä täältä hakemaan, niin että voimme kokea koukut yhdessä ja jakaa kalat keskenämme?» kysyi tyttö.
Silloin ukko lopetti hakkuunsa. Hän käänsi omituiset, sammuneet silmänsä tyttöön ja hymyn välähdys kirkasti hänen kasvojaan.
»Niin, nyt sinun onkeasi kala vihdoinkin nykäisi», sanoi hän. »Tähän ehdotukseen en vastaa kieltävästi.»