KOULUKILPAILU.
Olipa tuon Skrolyckan tytön ja hänen isänsä laita varsin omituinen. Tuntui aivan siltä, kuin he olisivat olleet tehdyt yhdestä palasta, kuin he olisivat voineet lukea toistensa ajatuksia. – – –
Svartsjössä oli opettaja, joka ennen oli ollut sotilas. Hän opetti kaukana pitäjällä eikä hänellä ollut omaa koulutaloa niinkuin lukkarilla, mutta kaikki lapset olivat kovin mieltyneet häneen. He tuskin tiesivät käyvänsä koulua. Heistä tuntui vain, kuin olisivat he olleet yhdessä leikkimässä.
Mitä parhain ystävyys vallitsi näiden kahden opettajan välillä, mutta sattui joskus, että nuorempi koetti saada ukkoa seuraamaan aikaansa ja yritti perehdyttää häntä äänneoppiin ja muihin uusmuotisuuksiin. Ukko suvaitsi sitä enimmäkseen aivan rauhallisesti, mutta miten olikaan, kerran hän kuitenkin suuttui. — »Sinä olet niin ylpeä siitä, Svarding, kun olet saanut oman koulutalon», sanoi hän. »Mutta minäpä sanon sinulle, minun lapseni osaavat lukea yhtä hyvin kuin sinunkin, vaikkei meillä ole muunlaisia koulusaleja kuin tavallisia tupia.»
»Niin», sanoi lukkari, »sen minä kyllä tiedän, enkä ole koskaan muuta sanonutkaan. Minä arvelen vain, että jos lapset voivat oppia saman asian vähemmällä vaivalla — — —» »Entäs sitten?» sanoi ukko. Lukkari kuuli äänestä, että hän oli loukannut häntä, ja hän yritti peräytyä. »Sinähän teet lukemisen lapsille joka tapauksessa niin helpoksi, etteivät he koskaan valita läksyjään.» — »Ehkäpä minä teen sen heille liian helpoksi? Ehken opeta heille yhtään mitään?» sanoi ukko ja iski kätensä pöytään.
»Mikäs ihmeessä sinua tänään vaivaa, Tyberg?» sanoi lukkari. »Sinähän suutut kaikesta, mitä sinulle sanon.» — »Niin, sinä teet aina niin paljon salaisia viittauksia.»
Muita tuli nyt paikalle, ja koulumestarien välillä saatiin sovinto aikaan, niin että he erosivat yhtä hyvinä ystävinä kuin ennenkin. Mutta kun ukko Tyberg astui yksin kotiinsa, muistuivat lukkarin sanat jälleen hänen mieleensä ja hän suuttui melkein entistään enemmän. »Miksi tuo pojannulikka tulee sanomaan minulle, että voisin opettaa lapsille enemmän, jos seuraisin aikaani?» tuumi hän. »Hän arvelee varmaan, että olen liian vanha, vaikkei hän tahdo sanoa sitä suoraan.»
Hän ei voinut voittaa harmiaan, ja kun hän tuli kotiin, kertoi hän kaikki vaimolleen. »Ei sinun pidä välittää lukkarin puheista», sanoi vaimo. »Vara vanhassa parempi, vaikka nuori notkeampi, on minulla tapana sanoa. Te olette kumpikin taitavia, sekä lukkari että sinä.» — »Mitä se auttaa vaikka sinä niin sanot?» vastasi mies. »Muut ajattelevat sittenkin oman päänsä mukaan.»
Hän oli pari päivää niin synkkä mieleltään, että vaimon kävi häntä oikein sääli. »Etkö voi näyttää heille, että he ovat väärässä?» sanoi vaimo. — »Mitä minä voisin näyttää? Mitä sinä nyt tarkoitat?» — »Pyydäppä, että kummankin lapsia tutkitaan yhtä aikaa.»
Ukko ei näyttänyt panevan huomiota vaimon sanoihin, mutta tuuma alkoi silti kyteä. Parin päivän kuluttua sai lukkari kirjeen, jossa toinen opettaja ehdotti, että molempien koulujen lasten annettaisiin mitellä voimiansa.
Niin, eihän lukkarilla ollut mitään sitä vastaan, mutta hän toivoi, että kilpailu pantaisiin toimeen joululuvalla, sillä samalla siitä voisi tulla pieni huvitilaisuus lapsille eikä tarvitsisi pyytää siihen kouluneuvoston lupaa.
»Olipa se oiva keksintö», tuumi lukkari. »Nyt ei minun tällä lukukaudella tarvitse antaa laiskanläksyjä.»
Eikä hänen tarvinnutkaan. Kylläpä sitä nyt luettiin ja aherrettiin kummassakin koulussa.
Tapaninpäivänä oli suuren kilpailun määrä tapahtua. Koulusali oli koristettu kuusilla, ja niissä loistivat kaikki ne kynttilät, jotka joulukirkosta olivat jääneet käyttämättä. Omenia oli niin paljon, että niitä olisi riittänyt parikin joka lasta kohti, ja kuiskailtiin, että kahvia tarjottaisiin vanhemmille ja holhoojille, jotka olivat tulleet kuuntelemaan.
Mutta joka tapauksessa suuri kilpailu oli sittenkin pääasiana. Koulusalin toisessa päässä istuivat Tybergin lapset, toisessa lukkarin oppilaat. Ja nyt piti oppilaiden puolustaa opettajiensa mainetta, sillä opettaja Tybergin oli määrä kuulustella lukkarin lapsia, ja lukkarin Tybergin oppilaita. Jos toisen koulun oppilaat eivät voisi suoriutua jostakin kysymyksestä tai laskusta, niin annettaisiin se toisen koulun oppilaiden vastattavaksi. Ja jokainen sellainen kysymys pantaisiin muistun, jotta voitaisiin määrätä, kummanko oppilaat olivat etevämmät.
Lukkari sai alottaa, ja saattoi kyllä huomata, että hän aluksi oli hyvin varovainen, mutta päästyään selville siitä, miten taitavia ne lapset olivat, joiden kanssa hän nyt oli tekemisissä, alkoi hän panna heitä yhä kovemmalle ja kovemmalle. Olipa oikein komeaa kuulla Tybergin lasten vastaavan. He olivat niin varmat asiastaan, etteivät he antaneet ainoatakaan väärää vastausta.
Sitten piti ukko Tybergin vuorossaan kuulustella lukkarin lapsia.
Ukko ei ollut enää suutuksissaan, ja koska hänen lapsensa olivat jo kunnostaneet itseänsä, päätti hän panna toimeen pienen pilan. Hän asetti aluksi lukkarin oppilaille muutamia oikeita kysymyksiä, mutta kauan hän ei malttanut pysyä vakavana, vaan alkoi laskea leikkiä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä omassakin koulussaan.
»Niin, tiedänhän minä, että te olette lukeneet paljon enemmän kuin me, jotka tulemme pitäjän perimmäiseltä kulmalta», sanoi hän. »Te olette lukeneet sekä luonnontiedettä että muuta. Mutta osaakohan kukaan teistä sanoa, millaisia kivet Motalan virrassa ovat.»
Ei ainoakaan lukkarin lapsista viitannut, mutta toisella puolella kohosi toinen käsi toisensa jälkeen.
Lukkarin puolella istui kuitenkin Olof Olsson, joka itsekin tiesi olevansa kaikkein sukkelapäisin koko pitäjässä, ja Hindrik Björnsson, joka oli vanhaa hyvää talonpoikaissukua, mutta kumpikaan ei osannut siihen mitään vastata. Ja siellä oli Karin Svens, reipas sotilaspuustellin tytär, joka ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan tuntia koulussa, mutta hänkin, samoinkuin kaikki muut, saattoi vain ihmetellä, miksei lukkari ollut opettanut heille, mitä kummaa noissa Motalan virran kivissä oli.
Ja siellä istui Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse auringon mukaan, mutta hänenkin aivonsa olivat yhtä pimitetyt kuin toistenkin.
Opettaja Tyberg näytti hyvin vakavalta seisoessaan luokkansa edessä, ja lukkari tuijotti huolissaan lattiaan.
»Näyttääpä siltä, kuin te kadottaisitte tämän kysymyksen», sanoi opettaja. »Kummallista, että näin monta sukkelaa poikaa ja tyttöä ei keksi vastausta näin yksinkertaiseen kysymykseen!»
Aivan viime hetkessä Skrolyckan Klara kääntyi taakseen ja katsoi Janneen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ollessaan jostakin asiasta ymmällä. Janne seisoi niin kaukana Klara Gullasta, ettei hän voinut kuiskata hänelle, mutta kun Klara Gullan ja isän katseet kohtasivat toisensa, tiesi tyttö mitä hänen tuli vastata.
Hän ei ainoastaan viitannut. Hän nousi pystyyn, pitkin pituuttaan, niin innoissaan hän oli.
Kaikki toverit kääntyivät häneen, ja lukkarin kasvot kirkastuivat, kun hänen oppilaansa eivät sittenkään kadottaisi tätä kysymystä.
»Ne ovat märkiä!» huusi Klara Gulla odottamatta edes kysymystä, sillä eihän siihen enää ollut aikaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän luuli vastanneensa kovin typerästi ja pilanneensa siten koko jutun. Hän vaipui taas penkilleen ja piiloutui miltei pulpetin alle, jotta ei kukaan näkisi häntä.
»Kas niin, se oli oikein, tyttöseni», sanoi opettaja. »Mikä onni teille, lukkarinlapset, että edes yksi joukosta osasi vastata, sillä te olitte jo joutua pietiksi, niin topakkoja kuin te yritättekin olla.»
Kaikki lapset kummallakin puolen purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja aikuiset myöskin. Muutamien täytyi nousta pystyyn voidakseen nauraa oikein sydämenpohjasta, toiset heittäytyivät suulleen penkille, eikä järjestyksestä ollut enää jälkeäkään.
»Emmeköhän siirrä penkkejä nyt pois huoneesta ja rupea tanssimaan joulukuusen ympärillä», sanoi Tyberg.
Näin hauskaa ei heillä koskaan ennen ollut koulussa ollut, eikä koskaan sen jälkeenkään.