TUTKINTO.
Kun pikku tyttö oli kuuden vuoden vanha, läksi Skrolyckan Janne eräänä kevätpäivänä Östanbyn koululle kuuntelemaan tutkintoa.
Se oli ensimäinen vakinainen koulu pitäjässä, ja kaikki olivat kovin mielissään siitä, että se oli saatu aikaan. Sitä ennen oli lukkari Svartling saanut kiertää oppilainensa talosta taloon.
Aina vuoteen 1860, jolloin uusi koulutalo valmistui, oli hänen ollut pakko vaihtaa koulutaloa joka kolmas viikko, ja usein hän oli pienine oppilaineen saanut istua samassa huoneessa, missä talon emäntä keitti ruokaa ja isäntä höyläsi ja nikkaroi, missä talon vanhukset makasivat kaiken päivää vuoteillaan ja kanoilla oli koppinsa penkin alla.
Opetus oli silti edistynyt hyvin, sillä lukkari Svartling osasi pitää arvostaan kiinni minne ikänä hän tuli, mutta varmaankin hänestä tuntui suloiselta saadessaan nyt työskennellä huoneessa, jota ei käytetty muuhun tarkoitukseen kuin opetukseen. Täällä ei seinäkoristeina ollut vuoteita, ei astiahyllyjä eikä työkaluja. Täällä ei kangaspuita pystytetty ikkunan eteen, valon tielle, eikä naapurinemäntä saanut tulla juttelemaan ja kahvia juomaan kesken tuntia.
Ei, täällä hän saattoi ripustaa seinille raamatullisia tauluja ja eläinten kuvia sekä kuninkaitten muotokuvia. Täällä lapsilla oli oikeat pienet pulpetit ja matalat penkit eikä heidän ollut pakko istua korkeiden sarapöytien ääressä, niinkuin ennen, jolloin nenät useinkaan eivät ulottuneet edes pöydän reunaan saakka. Ja täällä lukkari Svartlingilla oli oma kateederinsa hyllyineen ja lokeroineen, jossa oli tilaa suurille arvostelukirjoille ja jonka ääressä hän näytti paljoa arvokkaammalta kuin ennen istuessaan useinkin vain liedellä kuulustellessaan läksyjä, kelpo takkavalkea selkänsä takana ja edessään lattialla koko lapsiliuta. Täällä oli mustalla taululla vakituinen paikkansa ja koukkuja karttoja ja laskutauluja varten, joita ennen oli pakko pystyttää vain kaapinovia tai sohvankansia vasten.
Nyt oli hanhikynilläkin oma paikkansa, ja hän saattoi opettaa lapsia vetämään viivoja ja piirtämään soikioita, jotta koko pitäjä pian oppisi kirjoittamaan yhtä kauniisti kuin hänkin. Hän saattoi opettaa lapsia nousemaan yhtä aikaa ylös ja marssimaan ulos luokkahuoneesta kuin sotamiehet. Ei mitään määrää ollut kaikilla niillä uudistuksilla, joita oli helppo panna toimeen nyt, kun koulutalo oli valmis.
Niin suuresti kuin kaikki iloitsivatkin koulutalosta, niin tunsivat vanhemmat sittenkin hiukan vieraantuvansa lapsista sen jälkeen kun he alkoivat siellä käydä. Tuntuipa siltä, kuin lapset olisivat joutuneet uuteen ja hienoon ympäristöön, jonne vanhat eivät voineet päästä mukaan. Mutta olihan sellainen ajatus väärä. Pitihän heidän olla tyytyväisiä, kun lapset saivat osakseen niin paljon hyvää, jota heille itselleen ei oltu suotu.
Sinä päivänä, jolloin Skrolyckan Janne läksi tutkintoon, astui hän kaiken matkaa käsikädessä pikku Klara Gullan kanssa, niinkuin heillä oli tapana tehdä ja olivat kuin hyvät ystävät ja toverit ainakin. Mutta kun Klara Gulla tuli koulun läheisyyteen ja näki toisten lasten seisovan pihalla, veti hän kätensä pois ja siirtyi tien toiselle reunalle. Ja niin pian kun he olivat päässeet perille, jätti hän Jannen kokonaan ja yhtyi toisten lasten seuraan.
Tutkinnon aikana Skrolyckan Janne istui aivan lähellä opettajan kateederia, herrasväen ja koulunjohtokunnanjäsenten parissa. Hänen oli pakko istua siellä, sillä muussa tapauksessa hän ei olisi nähnyt muuta kuin Klara Gullan niskan, sillä tämä istui kaikkein ensimäisellä penkillä oikealla puolella kateederia, missä pienimmillä oppilailla oli paikkansa. Janne ei olisi ikänä valinnut itselleen niin korkeaa paikkaa, mutta eihän sen, joka oli sellaisen pikku tytön kuin Klara Gullan isä, tarvinnut tuntea olevansa muita huonompi.
Aivan varmaan Klara Gulla näki paikaltaan isänsä, mutta hän ei vilkaissutkaan häneen. Aivan kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
Sen sijaan Klara Gullan katse oli kiintynyt opettajaan. Tämä kuulusteli parastaikaa suuria lapsia, jotka istuivat kateederin vasemmalla puolella. He saivat lukea sisältä ja näyttää maita ja kaupunkeja kartalla ja laskea lukuja mustalla taululla, ja opettajalla oli töin tuskin aikaa luoda ainoatakaan silmäystä oikealla puolella oleviin pienokaisiin. Mitä se siis olisi merkinnyt, vaikka Klara Gulla olisikin vilkaissut isäänsä, mutta tämä ei edes kääntänyt päätään sille puolelle.
Hiukan lohdutusta oli sentään siitä, että muutkin lapset tekivät samoin. He istuivat kaikki kiinnittäen pienet kirkkaat katseensa opettajaan. Ja nuo pikku elävät olivat ymmärtävinään, kun hän lausui jonkun sukkeluuden, sillä silloin he työnsivät toisiaan kyynärpäillään ja nauroivat.
Vanhemmille oli todellakin yllätys, että lapset osasivat käyttäytyä niin taitavasti kuin nyt tutkinnossa. Mutta lukkari Svartling oli merkillinen mies. Hän sai heidät vaikka mihin.
Skrolyckan Janne puolestaan alkoi olla sekä hämillään että tuskissaan. Hän ei enää tiennyt istuiko hänen oma tyttärensä tuossa vai jonkun muun lapsi. Miten olikaan niin hän siirtyi koulun johtokunnanjäsenten parista lähemmäksi ovea.
Vihdoin suuret lapset olivat tutkitut ja nyt tuli pikkulasten vuoro, jotka töin tuskin olivat oppineet sujuvasti lukemaan. Suuret eivät tietenkään heidän tietonsa olleet, mutta jotakin heilläkin oli kysyttävä. Ja sitten heidän tuli tehdä hiukan selkoa luomisen historiasta.
Ensiksi he saivat vastata siihen kysymykseen, kuka maailman oli luonut, ja siitä he kyllä selviytyivät, mutta sitten opettaja kaikeksi onnettomuudeksi kysyi, tunsivatko he muuta nimitystä Jumalalle.
Silloin he joutuivat aivan ymmälle, kaikki nuo pienet vasta-alkajat. Heidän poskensa alkoivat punoittaa, ja he vetivät otsansa ryppyyn, mutta heidän oli aivan mahdotonta keksiä mitään vastausta sellaiseen järkeiskysymykseen.
Niiden penkkien ääressä, missä suuremmat lapset istuivat, alkoivat kädet kohota ilmaan ja kuisketta ja naurun tyrskinää kuulua. Mutta nuo kahdeksan pientä vasta-alkajaa purivat huulensa yhteen saamatta ainoatakaan sanaa suustansa, yhtä vähän Klara Gulla kuin kukaan muukaan.
»On olemassa rukous, jota me luemme joka päivä», sanoi opettaja. »Miten me siinä nimitämme Jumalaa?»
Nyt Klara Gulla sen keksii Hän ymmärsi, että opettaja toivoi heidän vastaavan, että he nimittivät Jumalaa isäksi, ja sitten hän alkoi viitata.
»Miksikä me nimitämme Jumalaa, Klara Gulla?» sanoi opettaja.
Klara Gulla nousi punoittavin poskin seisomaan ja hänen pieni saparonsa pyrki suoraan ylös niskasta. »Me nimitämme häntä Janneksi», vastasi tyttö kovalla ja selvällä äänellä.
Samassa kuului nauruntyrskettä yli koko kouluhuoneen. Herrasväki ja koulun johtokunnanjäsenet ja vanhemmat ja koululapset, kaikki he vetivät suunsa nauruun, vieläpä itse opettajakin näytti liikutetulta.
Klara Gulla punastui ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, mutta opettaja iski osoitinpuikkonsa pöytään ja huusi: »Hiljaa!» Sitten hän lausui pari sanaa selitykseksi.
»Klara Gulla aikoi kai sanoa isä», sanoi opettaja, »mutta sanoikin Janne siksi, että hänen isänsä nimi on Janne. Mutta meidän ei pidä ihmetellä tätä pikku tyttöä, sillä tuskinpa kellään koko koulussa on niin hyvää isää kuin hänellä. Minä olen nähnyt hänen odottavan häntä koulun ulkopuolella sateessa ja pahalla säällä, olen nähnyt hänen kantavan tyttöään kouluun, kun lumituisku on tupruttanut tien täyteen lunta. Ei pidä ihmetellä, että hän sanoi Janne, kun hänen piti mainita parasta mitä hän tiesi.»
Opettaja taputti pikku tyttöä päälaelle, ja ihmiset nauroivat ja olivat liikutetut samalla kertaa.
Klara Gulla katsoi maahan eikä tiennyt minne piiloutua, mutta Skrolyckan Janne iloitsi kuin kuningas, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt, että tuo pikku tyttö oli hänen omansa, eikä kenenkään muun.