VIERASKÄYNTI TALONPOIKAISTALOSSA.
Kun Skrolyckan pikku tyttö kävi viidettä ikävuottaan, tarttui Janne Andersson eräänä sunnuntai-iltapuolena häntä käteen kiinni ja he astuivat yhdessä metsään päin.
He kulkivat varjoisan koivuhaan läpi, jossa heillä muulloin oli tapana levähtää. He astuivat mansikkamäen ohi, vieläpä pienen kiemurtelevan puronkin sivuitse pysähtymättä sen rannalle.
He astuivat käsi kädessä, he olivat ääneti ja vakavat, ikäänkuin osoittaakseen, että heillä oli jotain juhlallista mielessä.
He katosivat itäänpäin, kaikkein synkimpään metsään, mutta he eivät pysähtyneet sinnekään, vaan ilmestyivät hetken kuluttua eräälle Lobyn yläpuolella olevalle mäelle.
Sieltä he saapuivat tienristeykseen, missä maantie ja kyläntie tapasivat toisensa, ja nyt kai ainakin piti käydä selville, minne heillä oli matka.
Mutta he eivät poikenneet naapurien luo. Eivätpä edes vilkaisseet lähimpiin taloihin.
Yhä edelleen he jatkoivat matkaansa. Oli aivan käsittämätöntä minne he oikeastaan pyrkivät. Sillä ei suinkaan heillä ollut mielessä käydä Lobyssä tervehtimässä Björn Hindrikssonia!
Olihan tosin Björn Hindrikssonin vaimo Jannen äidin sisarpuoli, niin että Janne oli sukua pitäjän rikkaimmalle talolle ja saattoi nimittää Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan enokseen ja tädikseen. Mutta tähän saakka ei Janne ollut koskaan ollut tietävinäänkään koko asiasta. Töin tuskin hän oli Katrinallekaan maininnut tästä korkeasta sukulaisuudestaan. Hän väistyi aina Björn Hindrikssonin tieltä. Ei edes mäntymäellä, kirkon edustalla, hänellä ollut tapana mennä häntä tervehtimään ja antamaan hänelle kättä.
Mutta sen jälkeen kun Janne oli saanut ihmeellisen tyttärensä, ei hän ollut enää vain köyhä päiväläinen. Nyt hänellä oli aarre, jota hän saattoi toisillekin näyttää, kukkanen, jolla koristaa itseänsä. Nyt hän oli rikas rikasten parissa ja mahtava mahtavien rinnalla. Nyt hän astui suoraan Björn Hindrikssonin asuinrakennusta kohti ja läksi ensi kertaa eläissään viemisille hienojen sukulaistensa luo.
* * * * *
Pitkäksi ei tämä vierailu talonpoikaistalossa kuitenkaan venynyt. Tuskin tuntiakaan oli kulunut, niin Janne ja pikku tyttö astuivat jälleen pihan poikki veräjää kohti.
Mutta kun Janne oli päässyt niin pitkälle, pysähtyi hän ja katsoi taaksensa, ikäänkuin hänellä olisi ollut halu palata takaisin.
Eihän hänellä ollut vähintäkään syytä katua käyntiänsä. Hyvin heidät joka suhteessa oli otettu vastaan. Björn Hindrikssonin vaimo oli heti vienyt pikku tytön siniseksi maalatulle kaapille, joka seisoi keskellä pitkää seinää, ja antanut hänelle korpun ja sokeripalan. Ja Björn Hindriksson itse oli kysellyt, kuinka vanha tyttö oli ja mikä hän oli nimeltään, ja sitten hän oli avannut suuren nahkakukkaronsa, jota hän kantoi housuntaskussaan, ja antanut hänelle kiiltävän hopearahan.
Jannelle oli tarjottu kahvia, ja hänen tätipuolensa oli tiedustellut Katrinan vointia ja kysynyt oliko heillä lehmä vai porsas, oliko tupa talvella kylmä ja maksoiko Fallan Erik hänelle niin suurta päiväpalkkaa, että hän saattoi tulla sillä toimeen tarvitsematta tehdä velkaa.
Ei, itse vieraskäynti ei tuottanut Jannelle minkäänlaista huolta. Kun hän oli hetken aikaa keskustellut Björn Hindrikssonin kanssa, olivat he ilmoittaneet hänelle — ja sekin oli aivan oikein — että he olivat kutsutut vieraisiin nyt iltapuolella ja että heidän täytyi lähteä puolen tunnin kuluttua. Siitä oli Janne ymmärtänyt, että he tarvitsivat sen verran aikaa valmistuksiaan varten, ja hän oli noussut lähteäksensä ja jättänyt hyvästi.
Mutta silloin hänen tätipuolensa oli kiiruhtanut ruokakaapille, ottanut esille voita ja silavaa, pannut suurimoita pussiin ja toiseen jauhoja ja käärinyt kaikki pieneen myttyyn, jonka hän oli antanut Jannelle käteen lähtiessä. Siinä oli hiukan tuliaisia Katrinalle, sanoi hän. Pitihän Katrinan toki saada hiukan palkkaa siitä hyvästä, että hän istui kotona taloa vahtimassa.
Tämä mytty sai Jannen tuumimaan.
Olihan siinä paljon hyvää, sellaista, mitä ei heillä Skrolyckassa ollut, mutta sittenkin hänestä tuntui väärältä pikku tytön vuoksi ottaa se vastaan.
Kas, eihän hän ollut tullut Björn Hindrikssonin luo kerjäläisenä, vaan tervehtimään sukulaisiansa. Hän ei tahtonut, että he tässä suhteessa erehtyisivät.
Hän oli ajatellut sitä heti jo tuvassa, mutta hän tunsi niin suurta kunnioitusta Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan kohtaan, ettei hän uskaltanut olla ottamatta myttyä vastaan.
Janne palasi takaisin veräjältä ja laski mytyn tallin nurkan viereen, missä talon väki alituisesti liikkui, niin ettei se voinut jäädä heiltä huomaamatta.
Hänen oli sääli jättää se siihen. Mutta pikku tyttö ei ollut mikään kerjäläistyttö. Ei kukaan saanut luulla hänestä ja hänen isästään, että he kulkivat kerjuulla.