LARS GUNNARSSON.
Fallan Erik ja Skrolyckan Janne olivat eräänä kylmänä talvipäivänä metsässä hirsiä kaatamassa.
He olivat sahanneet paksun puunrungon poikki. Puu oli juuri kaatumaisillaan, ja he vetäytyivät syrjään, jotta eivät joutuisi oksien alle puun syöstessä maahan.
»Varokaa, isäntä!» sanoi Janne. »Minun luullakseni puu kaatuu teidän puolellenne.»
Erik olisi kyllä ehtinyt juosta pois tieltä sillä aikaa kun kuusi hoippui ja kallistui syrjälleen. Mutta hän oli kaatanut niin monta puuta eläissänsä, että hän mielestään ymmärsi tämän asian paremmin kuin Janne, ja siksi hän jäi paikoilleen seisomaan. Seuraavassa tuokiossa hän makasi kumossa maassa kuusen alla.
Hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä kaatuessansa, ja kuusen oksat peittivät hänet kokonaan. Janne katseli ympärilleen eikä ymmärtänyt minne isäntä oli kadonnut.
Samassa hän kuuli äänen, jota hän koko elinaikansa oli totellut, mutta se oli niin heikko, että hän töin tuskin saattoi sanoja eroittaa.
»Mene hakemaan hevosta ja apua, Janne, jotta minut voidaan kuljettaa kotiin!»
»Enkö yrittäisi auttaa teitä ensin?» kysyi Janne. »Eikö teidän ole vaikea siinä olla?»
»Tee niinkuin sanon, Janne!» sanoi Fallan Erik. Ja Janne tiesi hyvinkin, että isäntä ennen kaikkea vaati kuuliaisuutta, ja siksi hän ei pannut sen kovemmin vastaan.
Janne juoksi siis Fallan taloon niin pian kuin pääsi. Mutta matka ei ollut kovinkaan lyhyt, hän tarvitsi koko runsaasti aikaa päästäkseen perille.
Kaikkein ensiksi hän talonväestä tapasi Lars Gunnarssonin, joka oli naimisissa Fallan Erikin vanhimman tyttären kanssa ja jonka oli määrä saada talo haltuunsa vanhan isännän kuoltua.
Niin pian kuin Lars Gunnarsson oli saanut tiedon asiasta, käski hän Jannen ilmoittamaan emännälle, mitä oli tapahtunut. Sitten hänen piti mennä hakemaan renkipoikaa. Itse Lars Gunnarsson juoksi talliin valjastamaan hevosta.
»Onkohan tarpeellista heti mennä ilmoittamaan onnettomuutta vaimoväelle», sanoi Janne. »Turhaan vain viivytellään, he kun ovat niin kärkkäät itkemään ja tuskailemaan. Isännän ääni kuului kovin heikolta, jotta olisi parasta pitää kiirettä.»
Mutta Lars Gunnarsson oli pitänyt arvostaan kiinni aina siitä saakka kun hän taloon tuli. Yhtä vähän hän peruutti käskyjään kuin appiukkokaan.
»Mene heti sisään äitimuorin luo!» sanoi hän. »Etkö ymmärrä, että heidän täytyy laittaa vuode kuntoon, jotta meillä olisi minne laskea hänet, kun palaamme takaisin?»
Jannen täytyi siis mennä sisään Fallan emännän puheille, ja vaikka hän koettikin kiirehtiä, niin aikansa se sittenkin kysyi, kun oli kerrottava koko tapaus juurta jaksain.
Kun Janne palasi takaisin pihalle, kuuli hän Larsin meluavan ja kiroilevan tallissa. Lars ei kohdellut hyvin eläimiä. Hevoset potkivat, niin pian kun hän tuli lähellekin. Nytkään hän ei ollut kyennyt saamaan ainoatakaan hevosta ulos pilttuusta koko sinä aikana, jolloin Janne oli puhunut Fallan emännän kanssa.
Siitä ei koituisi mitään hyvää, jos Janne yrittäisi auttaa häntä, sen hän ennestään tiesi, siksipä hän läksi toista asiaa toimittamaan, renkipoikaa hakemaan. Omituista, ettei Lars ollut käskenyt häntä pikemmin antamaan sanaa Börjelle, joka oli riihessä puimassa, vaan lähetti hänet poikaa kutsumaan, joka raivasi nuorta metsää koivikossa hyvän matkan päässä talosta.
Heikko ääni kuusen alta kaikui Jannen korvissa hänen toimittaessaan näitä turhia asioita. Se ei kuulunut enää niin käskevältä, vaan se rukoili ja pyysi häntä pitämään kiirettä. »Kyllä tulen, kyllä tulen», kuiskasi Janne vastaan, mutta samalla hänet valtasi samallainen tunne kuin unissa, painajaisen painostaessa, jolloin ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen eteenpäin, mutta ei sittenkään voi hievahtaa paikaltaan.
Nyt Lars oli saanut hevosen valjaihin, mutta sitten naisväki tuli sanomaan, että hänen pitäisi ottaa olkia ja peitteitä mukaan, ja sehän oli kylläkin hyvä, vaikka tuottihan sekin viivytystä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä.
Vihdoin he läksivät liikkeelle, Lars, Janne ja renkipoika, mutta he eivät päässeet metsänreunaa pitemmälle, ennenkuin Lars pysähdytti hevosen.
»Sitä joutuu aivan pyörälle päästään saadessaan tällaisia uutisia», sanoi hän. »Nyt vasta muistuu mieleeni, että Börje on riihellä.» »Niin», sanoi Janne. »Hän olisi ollut hyvä matkassa. Hän on kahta vertaa voimakkaampi kuin kukaan meistä.»
Silloin Lars käski renkipojan juosta hakemaan Börjeä, ja taaskin oli odotettava.
Sillä välin kuin Janne istui toimettomana reessä, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen eteensä olisi avautunut suuri, tyhjä, jäisen kylmä kuilu, johon oli kamala katsoa. Mutta samalla se ei ollut mikään kuilukaan, vaan ainoastaan varma tunne, että he saapuisivat liian myöhään.
Börje ja poika tulivat vihdoin juoksujalkaa ja henki kurkussa, ja nyt he ajoivat metsään.
Mutta matka ei sujunut nopeasti. Lars oli valjastanut vanhan, jäykkäjalkaisen Ruskon reen eteen. Totta tosiaan, niinkuin hän itsekin sanoi, hän mahtoi olla aivan pyörällä päästään.
Hetken kuluttua osoittautui jälleen, että hän oli aivan sekaisin. Kesken kaikkea hän tahtoi ajaa väärää tietä. »Ei, jos me ajamme tuota tietä, niin me joudumme suoraan Snipavaaralle», sanoi Janne, »ja meidänhän on määrä päästä Lobyn tuolla puolen olevaan metsään.» — »Niin, kyllä minä sen tiedän», sanoi Lars, »mutta kauempana on toinenkin oikotie, jota on parempi ajaa.» — »Mikähän oikotie se mahtaa olla?» kysyi Janne. »Sitä en koskaan ole nähnyt.» — »Maltahan vaan, niin saat nähdä.»
Lars alkoi pyrkiä suoraan vaaraa ylös. Mutta Börjekin piti Jannen puolta, ja silloin Larsin täytyi antaa perään. Joka tapauksessa oli kulunut aikaa hukkaan heidän kiistellessään, ja Janne tunsi, miten tuo musta tyhjyys levisi koko hänen ruumiiseensa. Käsivarret ja kädet tulivat niin ontoiksi ja kohmettuneiksi, että tuskin saattoi niitä liikutella. »Samapa se», tuumi hän. »Me tulemme kuitenkin liian myöhään. Fallan Erik ei kaipaa enää meidän apuamme, kun pääsemme perille.»
Vanha hevonen ponnisteli eteenpäin metsätiellä niin hyvin kuin saattoi, mutta sillä ei ollut kylliksi voimia sellaista matkaa varten. Se oli huonosti kengitetty ja kompastui kerta toisensa jälkeen, ja ylämäissä täytyi miesten nousta pois reestä ja astua jalan. Poikettuaan raivaamattomaan metsään oli hevosesta melkein enemmän haittaa kuin hyötyä.
Vihdoin he kuitenkin tulivat perille ja huomasivat, ettei Fallan Erik ollutkaan kovin pahoin vioittunut. Ei mikään jäsen ollut murskautunut eikä taittunut. Oksa oli repäissyt toista reittä, ja siinä oli kyllä vaikea haava. Mutta ei sekään ollut kuolemaksi.
Seuraavana aamuna, kun Janne tuli työhön, sai hän kuulla, että Erikillä oli korkea kuume ja kovia tuskia.
Hän oli vilustunut maatessaan maassa niin kauan aikaa. Tauti kääntyi keuhkokuumeeksi, ja kahden viikon kuluttua hän oli kuollut.