PUNAINEN LENINKI.
Kun Skrolyckan nuori tyttö oli seitsemäntoista vuoden vanha, tuli hän eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä vanhempiensa kera kirkkoon.
Astuessaan tietä myöten oli hänellä hartioillaan saali, jonka hän riisui yltään saavuttuaan kirkkomäelle, ja silloin kaikki näkivät, että hänellä oli yllään leninki, jommoista ei kukaan koko pitäjässä ennen ollut nähnyt.
Kuljeksiva kauppias, joka kiertää pitkin pitäjiä laukku selässä, oli kerran eksynyt aina Askedaliin saakka, ja kun hän oli nähnyt Klara Gullan kukoistavan nuoruuden, oli hän ottanut repustaan esille kankaan, kehoittaen vanhempia ostamaan sen tytölle. Kangas oli punaista ja välkkyi aivan kuin silkki.
Kangas oli yhtä kallista kuin kaunistakin, eivätkä Janne ja Katrina mitenkään olisi kyenneet ostamaan sellaista leninkiä tyttöselle, vaikka varsinkin Janne olisi ohut hyvinkin halukas siihen.
Mutta ajatelkaahan, kun kauppias oli hyvän aikaa turhaan tyrkyttänyt sitä, joutui hän aivan suunniltaan, kun ei saanut tahtoaan läpi! Hän oli päättänyt, sanoi hän, että Jannen tyttären tuli saada tuo kangas.
Hän ei ollut nähnyt ketään koko pitäjässä, jota se niin hyvin olisi pukenut kuin häntä.
Ja sitten kauppias mittasi siitä sen verran kangasta kuin yhdeksi puvuksi oli tarpeen, ja lahjoitti sen Klara Gullalle. Hän ei huolinut mitään maksua siitä. Hän pyysi vain saada nähdä hänet puettuna punaiseen leninkiin ensi kerralla, kun hän saapui jälleen Skrolyckaan.
Sitten pitäjän paras ompelija oli sen ommellut, hän, joka muuten ompeli vain Lövdalan neideille. Ja kun Klara Gulla sai sen ylleen, näyttivät he yhdessä niin kauniilta, että olisi voinut luulla tytön puhjenneen esiin orjantappurapensaasta mäellä.
Sinä sunnuntaina, jolloin Klara Gullan oli määrä näyttäytyä uudessa puvussaan kirkolla, ei Janne eikä Katrina malttanut pysyä kotona, niin uteliaita he olivat kuulemaan ihmisten arvostelua.
Ja kävikin siten, että kaikki ihmiset huomasivat punaisen leningin, ja nähtyään sen kerran, he kääntyivät taaksensa ja katselivat sitä vielä uudestaan. Mutta toisella kertaa he eivät katselleet vain leninkiä, vaan myöskin nuorta tyttöä, jonka yllä se oli.
Toiset olivat kuulleet jo aikaisemmin tästä leningistä puhuttavan, toiset tahtoivat tietää, mitenkä mäkitupalaisen tytär saattoi esiintyä niin koreana mäntymäellä kirkon edustalla. Janne ja Katrina saivat kertoa koko jutun kauppiaasta ja kaikesta muusta moneen kertaan. Ja kun ihmiset saivat kuulla asian perin pohjin, eivät he voineet enää harmitella sen johdosta. He iloitsivat kaikki, että onni oli kerta eksynyt köyhään mökkiinkin kaukana Askedalissa.
Olipa joukossa rikkaiden talojen poikia, jotka sanoivat aivan suoraan, että jos tyttö olisi ollut sellaista sukua, että olisi käynyt päinsä naida hänet, niin olisi hän ollut jo kihloissa kirkolta kotiin palatessansa.
Ja olipa talontyttäriä, rikkaiden tilojen ainokaisia perijättäriä, jotka tuumivat itsekseen, että he olisivat olleet valmiit antamaan koko vuoden tulon väliä, jos he olisivat voineet saada omakseen tytön punoittavat, nuoruutta ja terveyttä loistavat kasvot.
Mutta sattuipa nyt siten, että sinä sunnuntaina olikin Bron rovastilla saarnavuoronsa Svartsjössä, eikä tavallisella papilla. Ja rovasti oli ankara vanhanajan mies, joka paheksui kaikenlaista ylellisyyttä, niin hyvin puvuissa kuin muussakin.
Kun hän näki nuoren tytön punaisessa leningissänsä, luuli hän varmaan sitä silkiksi, ja lähetti lukkarin kutsumaan sekä tytön että hänen vanhempansa puheillensa.
Huomasihan hänkin, että leninki ja tyttö sopivat erinomaisesti yhteen, mutta siitä huolimatta herätti se hänen paheksumistaan.
»Kuulehan, tyttöseni, minäpä sanon sinulle jotakin», sanoi hän Klara Gullalle ja laski kätensä hänen olkapäälleen. »Ei mikään estäisi minua pukeutumasta piispan pukuun ja ripustamasta kultaristiä kaulaani, jos mieleni tekisi. Mutta sitä minä en tee, sillä en tahdo näyttää enemmältä kuin mitä olen. Ja samoin ei sinunkaan pitäisi pukeutua yhtä hienoksi kuin herraskartanon neidit, koska olet vain köyhän mäkitupalaisen tytär.»
Ne olivat ankaria sanoja, ja Klara Gulla tuli niin ymmälle, ettei osannut vastata mitään. Mutta Katrina kiiruhti kertomaan, että tyttö oli saanut kankaan lahjaksi.
»Niin, voihan se olla», sanoi rovasti. »Mutta ettekö te vanhemmat ymmärrä, että jos te sallitte tyttärenne koreilla tuolla tavalla kerran tai kaksi, niin ei hän sitten enää tyydy sellaisiin yksinkertaisiin vaatteihin, joita te voitte hänelle hankkia?»
Rovasti kääntyi pois heistä, sillä nyt hän oli selvästi lausunut mielipiteensä. Mutta Jannella oli vastaus valmiina, ennenkuin rovasti ennätti poistua.
»Tämän tytön pitäisi olla hieno kuin aurinko, jotta hän olisi sopivasti puettu, sillä meidän aurinkomme ja ilomme on hän ollut aina syntymästään saakka.»
Rovasti palasi takaisin ja katseli vakavasti kaikkia kolmea. Sekä Janne että Katrina näyttivät vanhoilta ja kuihtuneilta, mutta heidän silmänsä loistivat keskellä ryppyisiä kasvoja, kun he kääntyivät katsomaan kukoistavaa tyttöä keskellänsä.
Silloin rovasti varmaan tuumi mielessänsä, että olisi sääli häiritä noiden vanhusten iloa.
»Jos sinä todellakin olet ollut köyhien vanhempiesi valona ja ilona, niin voit kantaa koreuttasi kunnialla», sanoi rovasti lempeällä äänellä. »Sillä lapsi, joka voi tuottaa onnea isälleen ja äidilleen, on parasta mitä me silmiemme edessä voimme nähdä.»